Sisällissodasta on pian 100 vuotta. Jo tänä vuonna moni romaani on aiheeseen osunut. Näin itsenäisyyspäivän alla julkaisen kolmen sisällissotaromaanin sarjan: Pirjo Tuomisen Tulen väri punainen, Antti Tuurin Tammikuu 18 ja Heidi Köngäksen Sandra (Otava 2017). Postausrimpsuni päätösromaanista Sandrasta annan aluksi kirjailijan kertoa, sitten sanon siitä sanaseni.
Kirjailija
Heidi Köngäs kertoi Sandrasta elokusena taiteiden yönä 2017 Villa Kivessä. Siinä vaiheessa olin vielä kahden vaiheella, tartunko Köngäksen romaaniin. Sisällissota on aiheena sakea ja raskas, ja tämän vuoden muut aihetta käsitelleet kirjat kuten Anneli Kannon Lahtarit, Pirjo Tuomisen Tulen väri punainen ja Antti Tuurin Tammikuu 1918 tuntuvat jo täyttäneen minut. Mutta sitten tälle romaanille raivasi tilaa kirjailijalta kuultu pohjustus.
Heidi Köngäs tähdensi, ettei romaanin aihe ole sisällissota vaan päähenkilö, mutta myös sisällissotaa pitkään ympäröimä hiljaisuus tekee aiheesta tärkeän. Hän aloitti kirjan kirjoittamisen jo 2009. Köngäs on käyttänyt fiktion aineistona omaa perhetaustaansa. Kokemuksistaan sukutarinoiden, arkistojen ja tutkimusten pohjalta hän sanoi:
– Missioni on ymmärtää ja antaa anteeksi.
Mikrohistoria on nyt suosittua, sotaa käsitellään yksilöiden kautta. Silloin käsittelyssä on se, millä tiedoilla yksilöt aikanaan toimivat. Huhut ja pelot olivat valta-asemassa. Köngästä askarrutti se, että pieni kylä on yhtäkkiä keskellä taistelua.
– Sota on aina tragedia ja sen vaikutukset kestävät pitkään, sodat synnyttävät vain uhreja.
Kirja
Minulta kesti aika pitkään ennen kuin Sandra vetosi. Vierastin nykyhetken aikatasoa, sillä se tuntui osoittelevalta. Siinä Sandran tyttärentytär pohtii sukutaustaansa. Tämä Klaara löytää ränsistyneestä ruovesiläistorpasta ja vanhoista valokuvista edesmenneen isoäitinsä ja arkistomerkinnöistä isoisänsä. Hieman minua riepovat kerronnan toistot: lukijalle selvitetään samoja asioita eri kertojien voimin muttei erilaisin painotuksin. Kirjan lopussa sentään Sandran ja hänen läheistensä elämäntilanteen kohtuuttomuus satutti.
Aivan kuten Köngäs lupasi, romaani on henkilövetoinen kuvaus siitä, miten eriarvoistunut yhteiskunta ajautuu sotimaan sekä syöksee siihen osalliset ja osattomat. Miehet voivat pakotettuna tai vahingossa joutua taisteluihin ja tuomituksi väärinkäsitysten tai kostohengen vuoksi. Se on kehys, josta koko kuva näkyy vasta seurauksista, joista perheet kärsivät.
Nykyhetken keski-ikäisen Klaara-kertojan lisäksi romaanissa valaistaan 1900-luvun kaksi alkuvuosikymmentä Sandran ja hänen kälynsä Lyytin kertomuksin. Ne lomittuvat mutta etenevät kronologisesti. Lyytin kautta selviää kaupunkiolojen palveluspiian olosuhteet, ja Sandran elämä taustoitetaan huutolaisuudesta maalaispiiaksi ja siitä torpparin akaksi. Lyytissä on rosoa, Sandra on siloinen, jopa ihannekuva kunniallisesta raatajasta.
Vasta kirjan loppupuolella juoni etenee sisällissotaan ja sen välittömiin seurauksiin. Alkupohjustus sisältää sekä terävän, levottoman Lyytin lemmenleiskuntaa että lämpimiä välittämisen hetkiä Sandran ja Jannen perheenperustamisen alkutaipaleelta. Ne ovat tärkeitä lukijan tunnetilojen ruokkimiseksi, sillä siten luokka-erot, sota-ajan karkea kohtuuttomuus puraisee terävin hampain.
Romaanissa on paljon todentuntuista arkikuvausta, ja pelko, kärsimys ja sinnittely välittyvät vereslihaisesti. Paikoitellen kieli on kovin koreaa ollakseen maalaisnaisten kynästä. Esimerkiksi Lyyti kuvaa säätyeroja uhmaavaa hullaannustaan:
Minä olin kuin kuun kaventaja, hän kuin kuun kuume.
Joukossa on tunnekuvauksia ja luontoelämyksiä, jotka minua koskettavat metaforisuudellaan, mutta herättää epäilykseni, etteivät sandrojen ja lyytien voimat siihen olisi riittäneet kaiken huolen ja raadannan keskellä. Näin Sandran epätoivo välittyy luontokuvin:
Pahoja kuului, muuta ei kuulunut, pelkäsin kuin rintatautinen korppi. En ollut tumma, olin musta. Päivä piteni minuutti minuutilta, mutten nähnyt sitä.
Pihakuusen oksat taipuivat päästään ylöspäin, ne olivat kuin ylöspäin kohonneet kädet, niiden kasvut kuin apua pyytävät sormet. En tiennyt onko minulla enää miestä.
Jos ei ole paljon sisällissota-aiheesta lukenut, Köngäksen kirja varmasti järisyttää. Jos on siihen jo monen kirjan kera perehtynyt, Sandra sopii joukon jatkoksi. Tämä tarina ansaitsee tulla kerrotuksi, sillä Köngäksen kirja muistuttaa osaltaan, että sata vuotta on lyhyt aika. Muistomerkit tönöttävät yhä niin Ruovedellä kuin muuallakin virtojen vastapuolilla, ja muistot tykyttävät sukupolvien mielenpintojen alla.
Lopultakin jokainen sota on aina häviö, ihmisyyden häviö. Sodilla on aina pitkät jäljet, jotka eivät lakanneet koskaan silloin, kun aseet vaikenivat.
Miksei voi olla vain yhteistä, vedenväristä surua, surua siitä, että näin kävi, ettei osattu elää ja sopia, vaan piti taistella ja jättää valkoiselle hangelle punaiset jäljet.
– –
Heidi Köngäs
Sandra
Otava 2017
romaani
285 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.
Sandra sopii Ompun 1918-kirjahaasteeseen.
Nyt on puututtava kansikuvaan. Se ei mielestäni millään muotoa sovi kirjan henkeen eikä tunnelmaan – ei edes aikaan. Flirttailevanhehkeä 1920-luvun muodikas flapper-neitonen on todella kaukana niin kansalaissodan ja sitä edeltävien vuosien Mariasta kuin kirjan työläistytöistäkin. Kansi on monta piirua herttasarjamaisempi kuin itse kirja, jossa on maanläheisyyttä ja joitakin aidosti järisyttäviä kansalaissotakohtia. Niiden vuoksi pidän tärkeänä, että kirja käytti minua mukavuusalueeni ulkopuolella.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 