Englannin kielialueen jännärijulkaisuista poimin kaksi kirjaa, jossa on omanlaisensa tunnelma. Kummassakaan eivät etsivät tai rikostutkijat esitä pääosaa vaan rikos, mahdollinen rikollinen ja ihmissuhteet. Lukijaa kirjat kieputtavat arvailemaan, kuka teki mitäkin ja miksi, jolloin jännite pysyy yllä. Veri ei virtaa yltiöpäisesti, vaan inhimilliset tragediat korostuvat.
Alexandra Andrews: Kuka on Maud Dickson?
Maud Dixonista tiedetään, että hän komeettamaisesti suosioon singahtanut kirjailijatähti, joka pitää yksityisyytensä tiukasti piilossa. Nuori Florence on kustantamossa töissä, sekoilee ja saa potkut sekä yllättävästi sen jälkeen pestin salaperäisen Dixonin assistenttina. Vaikka työ edellyttää täyttä vaitiolovelvollisuutta, Kirjailijuudesta haaveileva Florence pitää käännettä onnenpotkuna.
Alexandra Andrewsin dekkarissa Kuka on Maud Dickson? (Otava 2021) odotuksia nostaa kirjaliepeen mainos, jossa kirjaa verrataan Patricia Highsmithin Ripley-sarjaan. Ote on kyllä verrokkia kevyempi, vaikka moraalikysymyksiä saa nytkin miettiä.
”- – jos elämänsä käyttää siihen, että tavoittelee oikeudenmukaisuutta, saa aina pettyä. Sitä ei maailmassa ole. Ja jos olisi, se olisi tylsää.”
Juoni kulkee mukavasti ja naisten työsuhteen kuvaus tuo koko ajan uusia käänteitä. Reissu Marokkoon lisää tapahtumatempoa, ja monesti tilanteet yllättävät. Henkilökuvauksen syvyydestä kyllä kerronnassa tingitään sitä mukaan, mitä pitemmälle tarina etenee, mutta on tarina viihdyttävä.
•
Alexandra Andrews: Kuka on Maud Dickson? Suomentanut Jaakko Kankaanpää
Otava 2021, 368 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Paula Hawkins: Kuin kytevä tuli
Kuin kytevä tuli (Otava 2021) kätkee sisäänsä monen henkilön tarinat, jotka näppärästi kytkeytyvät toisiinsa kahden – tai oikeastaan neljän – eri aikoina tapahtuneiden kuolemantapausten vuoksi. Ainakin kaksi niistä on murhia.
Paula Hawkins on jo aiemmin Nainen junassa -kirjassa osoittanut, että hän osaa sutjakkaasti kuljettaa risteileviä juonia ja henkilöitä. Nyt uutuusjännärissä lapsensa 15 vuotta sitten menettänyt pari on keskellä sukulaisten kuolemaa, jonka selvittelyihin sotketaan tai sotkeutuvat syrjäytymisvaarassa keikkuva nuori Laura ja vanha Irene-rouva. Lisäksi erikoinen nainen asuntolaivalla… Ei siitä sen enempää, mutta mukana kulkee vielä ammoin ilmestynyt romaani, jonka juoni saattaa olla varastettu.
Pidän romaanin henkilökuvauksesta, etenkin nuoren Lauran ja vanhan Irenen seurassa viihdyn, sillä heidän näkökulmistaan hienosti kyseenalaistetaan stereotypioita. Heidän kannaltaan Hawkins kuvaa eritoten yksinäisyyttä, kokemusta muiden tavasta ohittaa toisten tunteet ja kokemukset.
•
Paula Hawkins: Kuin kytevä tuli. Suomentanut Markku Päkkilä
Vainajat eivät vaikene (Siltala 2021) aloittaa dekkarisarjan, jossa rikosylikonstaapeli Ville Karila ja oikeuslääkäri Viola Kaario tekevät yhteistyötä helsinkiläisissä rikostutkinnoissa. Uutuusdekkari tutustuttaa henkilöihinsä, joten kyse on lupaavasta sarjan alusta.
Kirjassa on kiinnostava pääpari, ja sellaiselta vaikuttaa myös kirjailijapari R & R. Sari Rainio on kirja-alan ammattilainen ja Juha Rautaheimolla puolestaan 40 vuoden kokemus väkivaltarikosten tutkinnasta.
•
Dekkarissa selvitellään rikkaan töölöläisnaisen kuolemaa. Naisen äveriäs, iäkäs isä auttaa Karilaa taustoittamaan tyttärensä elämää, ja myös Kaario tutustuu surevaan isään. Vyyhtiin kietoutuu paljon sekä epäiltyjä että muita henkilöitä, joten kirjassa kuvaillaan runsaasti kohtaamisia ja keskusteluja.
Minun makuuni dekkarissa on jonkin verran liikaa jahkailua, mutta tajuan sen olevan tyylikeino. Nyt ei trilleröidä tai verikkekkeröidä, nyt edetään perehtyen ja perusteellisesti etsien oikeutta uhreille. Samalla syvennytään henkilöihin. Jaarittelu esimerkiksi kuuluu Karilan ja hänen pomonsa toimintamalleihin:
”Olisi ollut tarpeeksi huolestuttavaa jo se, että Honkaniemi ja Karila olisivat keskustelleet keskenään pelkästään Tuntematonta sotilasta ja komisario Palmua siteeraten. Niin he tekivät ollessaan liian allapäin keksiäkseen omaa sanottavaa. Mutta silloin, kun he alkoivat astua toistensa tontille, Honkaniemi siteerata Tuntematonta ja Karila Palmua, oli jo piru merrassa. Ellei tutkinta pian nytkähtäisi eteenpäin, pitäisi ottaa järeät keinot käyttöön.”
•
Kirjan liepeestä tarkistan, että Vainajat eivät vaikene kuvaillaan ”häpeämättömän nostalgiseksi” ja ”cosy crime” -tyyppiseksi. Myös perinteet velvoittavat kuten Palmu-viittauksista voi päätellä.
Alussa hämmästelen vanhantavia puhutteluja ”neiti sejase” -tyyliin, mutta ymmärrän tarkoituksen saada mukaan menneen maailman viboja, vaikka liikutaan modernissa Helsingissä. Ja Helsingistä puheen ollen: pidän kaupunkikuvauksesta, sillä vuodenvaihteen säiden armoilla väreilevä kaupunki siirtyy sivuille elävästi.
Pääpari Karila-Kaario alkaa kirjan edetessä viehättää. Viola Kaario vaikuttaa aluksi kliseeltä eksentrisestä patologista, mutta naisen kulmikkuuden takaa pilkistävät traumat tekevät hänestä moniuloitteisen. Ville Karilan privaattikuvaus yllättää iloisesti: jes, kerrankin dekkarissa kotioloissa ja liitossaan onnellisesti viihtyvä mieshenkilö!
Vainajat eivät vaikene on siis sitä mitä lupaa, jännitysviihdettä. Kirjan aihelmista erottuu kuitenkin kaikkia koskettavaa: rakkaudenkaipuu. Sen nimissä tehdään kirjassa (ja maailmassa) hyvää ja pahaa. Ja jatkoa siis sarjaan seuraa, hyvä.
”Vain joitakin päiviä sitten olin ajatellut, että elämäni oli taas järjestyksessä. Ajatus ei ollut ollut tuulesta temmattu: se oli perustunut realistiseen tilannekuvaan ja todistettaviin tosiseikkoihin. Totuus oli, että elämäni oli ollut järjestyksessä.
En voinut sanoa samaa tämänhetkisestä tilanteesta.”
Vakuutusmatemaatikko Henri Koskiseen tutustuin jo romaanissa Jäniskerroin. Antti Tuomainen on kirjoittanut kuivakanmehukkaan päähenkilönsä toiseen romaaniin, Hirvikaavaan (Otava 2021), jossa Henri pyörittää seikkailupuistoa Helsingin reunamilla. Uuden vetonaulalaitteen Hirvihypyn hankinnasta Suomen Leikki -firman edustajien kanssa tulee yrittäjän painajainen. Lisäksi kuvioita sotkee – tohtisiko paljastaa, kuka venkoilija sekoittaa Henrin pasmat?
Pidän salaisuuden, mutta paluuhenkilö alkaa nakertaa sekä Henrin asemaa pomona että yrityksen heiveröistä taloudellista tasapainoa. Katastrofin aineksia hämmentää lisäksi gangsterimaisesti toimiva Suomen Leikki, joka ei suostu myymään Hirvihyppyä. Henrin looginen ajattelu ja tulevaisuus keikkuvat vaakalaudalla.
•
Tuomainen onnistuu taas, sillä juonipunokset pitävät. Veto ja viehätys perustuu Henrin vakautta vaativaan persoonaan, kun se törmää hallitsemattomaan todellisuuteen. Huumoria syntyy kohtaamisista, joissa erilaiset vuorovaikutustavat ja osapuolten tavoitteet törmäävät. Komiikkaa lisää lumipalloefekti: kun tapahtuu yksi sattumaosuma, sitä seuraa vyöry.
Välillä löydän itseni kiemurtelemassa väkivaltakohtauksissa. Tarvitaanko niitä niin paljon ja ihan tappoon asti? Saanko nauraa kuolemantuottamuksille? Mutta kun ne kerrotaan niin hauskasti Henrin silmin.
•
Tuomainen taitaa henkilökuvauksen. Sivuhenkilöt ovat tyyppejä ja silti persoonallisuuksia. Seikkailupuiston omalaatuinen väki huvittaa, mutta ehdoton suosikkini on vanhempi rikostutkija Pentti Osmala, joka sipsuttaa nahkakenkineen paikalle aina, kun Henri vähiten odottaa. Makoisasti naureskelen Osmalan nykytaidetitämykselle ja namedroppailulle.
Ja taiteesta puheen ollen, Henrin suhde kuvataiteilija Laura Helantoon on kehittymisvaiheessa. Minun on pakko siteerata pitkähkö pätkä, sillä suhteen mullistava luonne ja Henrin ajattelutapa paljastuvat siitä:
”Laura Helanto oli mielessäni silloinkin kun en ajatellut häntä.Ajatus kuulosti kiusallisen epäloogiselta, ja se tosiasiallisesti oli sitä. Mutta ilmiötä oli mahdoton selittää muuten kuin – en keksinyt täsmällisempääkään ilmaisua – hieman runollisin keinoin. Mikä taas tuntui erittäin uhkarohkealta tavalta lähestyä mitä tahansa asiaa. Kun vertasin matematiikan ja runouden keskinäistä luotettavuutta minkä tahansa hankkeen onnistumisessa – pilvenpiirtäjän rakentamisesta juustohöylän suunnittelemiseen – tiesin ettei matematiikalle luonnollisestikaan ollut vaihtoehtoa. Laura Helannon kohdalla näytin toimivan toisin. Kuin sekunnin murto-osissa olisin unohtanut kaiken sen mille elämäni oli aina perustunut. Ja mikä kummallisinta: tämä ei vaivannut minua läheskään siinä määrin kuin olisin odottanut.”
•
Henrin nyrpeähkö kissa Schopenhauer muuten viihtyy yhä kannelmäkiläisessä asunnossa, mutta hienoinen pelko minulla on, että Henri on muuttamassa kissoineen. Hirvikaava jää sellaiseen koukkuun, että sille on saatava jatkoa.
Antti Tuomaisen kanssa Kanneltalossa 30.8.2021
Haastattelin Antti Tuomaista Kanneltalossa elokuisena maanantai-iltana. Koronasyistä kuulijamäärä oli rajoitettu, mutta keskustelu striimattiin. Tiivistetysti: kyselin kirjailijalta uutuuskirjoista filmatisointiuutisineen unohtamatta varhaistuotantoa. Minua kiinnosti alkutuotannon vakavista ja synkistä dekkareista – jopa dystopiasta – siirtyminen mustan huumorin viihdejännäreihin. Lisäksi minua kiinnosti se, miten Tuomainen saa sutjakkaan tekstin kulkemaan niin, että henkilövetoisuus ja henkilöiden suhdesotkut vaikuttavat vähintään yhtä kiinnostavilta kuin jännäriin kuuluva juoniratkonta.
Kuva: Arja Korhonen
•
Runoilijuudesta haaveillut Tuomainen on julkaissut 10 romaania, joissa kaikissa juonta juoksuttaa rikos tai selvitettävä salaisuus mutta joita kerronnallisesti leimaa kaunokirjallinen ote. Tuomainen ei itse löisi kirjoihinsa mitään leimoja: hän kirjoittaa romaaneja.
Mies joka kuolion tuotannon käänne. Jo Kaivosta kirjoittaessaan Tuomainen huomasi, että tapahtuman kuvaaminen toisesta kulmasta vaihtaisi täysin tyylin ja sävyn. Sen jälkeen hän päätyi siihen, ettei ota itseään vakavasti, ja antoi komiikan sekoittua rikosjuoneen. Se tuntuu nyt omalta. Hän on aina ihaillut sekä komedioita että rikosjuttuja kuten Raymond Chandleria, Elmore Leonardia ja Donald Westlakea. Ja nythän kirjojen kannessa keikkuu The Timesin lanseeraus: Euroopan hauskin kirjoittaja. Tuomaisen kirjoista on kutakuinkin sata käännöstä noin 30 kielellä.
Tuomainen ei kirjoitta suunnitelmallisesti, vaan tarina vie ja sattumukset syntyvät kirjoittaessa. Hän kirjoittaa lyhyissäkin väleissä päivän muiden hommien joukossa. Haastattelupäivänä aikaa seuraavalle romaanille oli riittänyt vain tunti. Kirjojensa alkuosaa Tuomainen tuunaa moneen otteeseen, muuttaa ja hioo, jotta jännitteet ja käynnistys toimivat. Sen jälkeen henkilöt ja tapahtumat lähtevät rullaamaan. Minäkerronnan Tuomainen kokee omakseen, sillä se vie suoraan katsomaan asioita päähenkilön tapaan.
Tulossa on siis kolmas Henri Koskinen -kirja. Alunperin ei suunnitteilla ollut sarjaa, mutta Tuomainen ei malttanut jättää niin herkullista hahmoa kuin Henri on. Hänestä on ollut kiinnostavaa viedä tässä maailman ajassa vielä järkeen uskova henkilö ensinnäkin paikkaan (seikkailupuisto), joka on vastakkainen aikuiselle järkeistämiselle, ja tilanteisiin (gangsterit, johtajuus, rakastuminen), jossa suoraan puhuminen ei ole järkevää. Siitä on syntynyt sekä kirjailijalle että lukijoille hupia ja mukaansa tempaavia yllätyksiä.
Tapasimme siis Henrin kotikulmilla, Kannelmäessä. Kokonaistehokkaan ja syksyllä erityisen kauniin lähiön kulttuuritalon estradilla arvuuttelimme Henrin kotiosoitetta ja sitä, jääkö hän Kannelmäkeen. Joudumme odottamaan vastauksia ensi vuoteen.
Kesällä vietin jännitysaikaa meillä ja muualla. Tähän juttuun pakkaan kaksi kotimaista uutuutta. Tuire Malmstedt aloittaa uuden sarjan, ja lupaavasti aloittaakin. Johanna Savolaisen esikoisdekkarissa tyylilajina on kotikutoisuus, cosy crime, jossa pienen yhteisön sisällä sirisee salaisuuksia.
Tuire Malmstedt: Lasitarha
Ture Malmstedtin uutuusdekkari Lasitarha (Aula & Co 2021) aloittaa sarjan, jossa rikoksia ratkovat Elmo Rauramo ja Matilda Metso. Tässä ensimmäisessä osassa katoaa lapsi, ja tapaukseen liittyy muitakin katoamisia.
Rikostutkijoiden persoonat erottuvat hyvin, ja heidän taustansa syventää henkilökuvia. Ensimmäisessä osassa ei lähdetä virittelemään romanssia vaan rakennetaan yhteistyön muotoja kahden erilaisen persoonan välillä.
Oman tasonsa rikosromaaniin tuo vanhan pariskunnan osuudet, joissa keskitytään lähinnä Liljaan ja Liljan ystäviin. Lilja on kuuroutunut musiikinopettaja, joka toimii dementoituneen miehensä Leon omaishoitajana. Pariskunnan menneisyyttään synkistää pojan katoaminen vuosikymmeniä sitten.
”He olivat kuin kaksi antiikkista radiolähetintä, jotka eivät tavoittaneet samaa taajuutta. Heidän välillään oli vain kohinaa, josta ei saanut selvää.”
Juonen edetessä saan vihjeitä, joten seuraan kiinnostuneena tapahtumia, enkä edes ärsyynny yhteensattumista. Pohjoismaisen dekkarityylin keinoin näkokulmat vaihtelevat luvuittain, ja välillä on tuntemattoman, hurahtaneen henkilön tekstejä, joiden kauheus tehoaa. Kuka niiden kertoja on? Miten ne liittyvät koko tarinaan? Kas siinä on jännärin juonijuju.
•
Tuire Malmstedt
Lasitarha
Aula & Co 2021, ilmestyy 2.8.2021
dekkari
Sain kirjan kustantajalta.
Johanna Savolainen: Se, joka pääsi pakoon
Savolaisen jännärissä on monia henkilöitä, joiden suhdetta toisiinsa avataan hiljakseen. Anna pyörittää Kotkan liepeillä baaria, jonne tulee kesätöihin salaperäinen Eevi. Annan poika, koripallolupaus Teemu, iskee tyttöön silmänsä, myös jokunen muu, ehkä myös Teemun paikallinen kaveri Marko. Varsinainen jännitysosuus käynnistyy siitä, kun Annan särmikäs lapsuudenystävä Leila löytyy kuolleena Annan kodin lähistöltä. Murhaa alkaa selvittää kotkalainen poliisi.
Henkilöjoukon keskiöstä löydän Annan, jota varjostaa muistot avioliitostaan Teemun isän kanssa. Annan kautta kuvataan äitiyttä, ympäristön paineita ja ainokaisesta luopumista urheilu-uran vuoksi.
Kirja esittelee aika mukavasti Kotkan rannikkoympäristöä ihmisineen. Kyläkunnan väki tuntee toisensa ja kunkin historiaa, silti piisaa pinnanalaisia salaisuuksia. Ehkä kerrontakerässä on jonkin verran liikaa langanpätkiä, osin irrallisesti, ja siitä syystä henkilöt jäävät aika etäisiksi. Kenties kirja saa jatkoa, sillä pari romanssinpoikasta jäivät kiinnostelemaan.
Minun makuuni ovat psykologiset rikoskirjat, joissa ei niinkään lennä veri vaan läppä. Ei tunnelman tarvitse olla hirtehinen tai hulvaton, mutta oleellisena pidän luistavaa dialogia, joka syventää henkilösuhteita ja inhimillisyyden eri puolien kuvausta. Olen tämän useasti lausunut jännäripostauksissani, myös sen, että minulla on kolme salarakasta näistä piireistä: Adamsberg, Brodie ja Barbarotti. Eli pidän erityisesti Fred Vargasin, Kate Atkinsonin ja Håkan Nesserin dekkarisarjojen päähenkilöistä ja kerronnan tyylistä.
Nesser yllätti joku aikaa sitten tuomalla kaksi sarjasankariaan Van Veeterenin ja Barbarottin samaan kirjaan Vasenkätisten seura. Kohtaamiseen viitataan myös uusimmassa Barbarotti-dekkarissa Koston jumalatar (Tammi 2021). Tässä kirjassa Gunnar Barbarotti palaa kollega-naisystävä Eva Backmanin kanssa yhteen rikostapaukseen vuodelta 2013, kun he viettävät hermolomaa Gotlannissa syksyllä 2018.
Vuonna 2013 tutkinnan alla on Albin Rungen saamat uhkaukset. Rungen ajama bussi joutui onnettomuuteen, jossa kuoli 17 nuorta ja yksi aikuinen, ja uhkailut liittyvät siihen. Tapaus junnaa paikoillaan, sitten tulee yllätyskäänne. Vuosia myöhemmin vahvistuu, että juttu on vielä hämärämpi kuin aikanaan oletettiin. Samalla saan näköalapaikan poliisipariskunnan suhteen kehitykseen.
•
Valitettavasti kaikki kirjan konstit eivät tepsi lukijan hämäykseksi, ja mukana on aika ilmeistä ainesta. Hämmästelen myös, että nyt on liikaa viivyttelyä, samoin Barbarottin ja Backmanin sanailua – vaikkakin se vakuuttaa kummankin ominaislaadun hyväksyvästä lämmöstä. Mutta mutinat sikseen: viihdyn varman kertojan seurassa, ja Barbarotti säilyttää hurmaavuutensa.
”Yhteiskunta oli raaistunut ja hän oli vanhentunut. Olisi pitänyt ruveta filosofiksi, Barbarotti ajatteli ja huokaisi.”
Olen todennut tämän varmaan kaikissa Barbarotti-jutuissa, mutta toistettakoon se: minua viehättää Barbarottin lapsenomainen Jumala-suhde ja kohtalonusko (vaikka itse olen lähinnä agnostikko). Siinä on lohdullista ja naiiviutensa tunnistavaa ”elämä kantaa” -mentaliteettia – päähenkilön omassa elämässään ja työssään kokemistaan tragedioista huolimatta, tai juuri siksi. Romaanin pääteema on syyllisyys, ja sitä Nesser käsittelee kirjassa eri näkökulmista ja siten sävyttää ihmisen keinoja selvitä sellaisestakin, mistä ei ensin tunnu olevan poispääsyä.
Nappaan kaksi kehuja saanutta poliisiromaania kesälukemistooni. Niitä yhdistää se, että kummassakin pyritään pääsemään päähenkilöiden persoonaan kiinni sen ohella, että selvitettävät rikostapaukset liittyvät johonkin yhtä yksilöä laajempaan, kansainväliseen ilmiöön. Kumpikin kirjailija kirjoittaa sutjakkaasti, kuljettaa monia henkilöitä varmaotteisesti yhdistäen psykologiaa jännitykseen.
Arttu Tuominen: Vaiettu
Kolmas Delta-sarjan osa syventää tuttujen porilaispoliisien persoonia. Paloviidan perheongelmat jatkuvat, Oksmanin eristäytyneisyys ehkä hitusen avautuu ja Linda Toivonen tulee entistä tutummaksi. Arttu Tuominen parantaa kerrontaa osa osalta, sillä tällä kertaa en kompastele kerrontakökköyksiin.
Vaiettu (WSOY 2021) kerii kahta aikaa kohti toisiaan. Nykyajassa Paloviita tiimeineen selvittää lähes satavuotiaan murhayritystä ja siihen kytkeytyvää murhaa. Toisen maailmansodan SS-joukkoihin liittyvät tapahtumat kulkevat rinnalla ja selittävät nykyajan tapahtumia.
Natsien rikokset eivät vanhene, vaikka niihin osallistuneet yrittävät painaa ne villaisella tai muistin uumeniin. Romaani käsittelee kostoa ja sen oikeutusta, lisäksi se pistää miettimään, miten suhtautuminen ihmiseen muuttuu, kun hänen menneisyydestään selviää seikkoja, joita ei voi humaanisuussyistä hyväksyä.
Arttu Tuominen
Vaiettu
WSOY 2021
dekkari
239 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.
Pascal Engman: Rottakuningas
Rottakuningas (WSOY 2021) on jatko-osa, mutta toimi hyvin ilman ensimmäistä osaa. Komisario Vanessa Frank ja ex-sotilas Nicholas ovat toimineet kiperissä paikoissa yhdessä, ja nyt niitä on Tukholmassa. Vanessa vetää rikostutkintaa kahdesta naismurhasta, ja Nicholas tulee tapahtumiin mukaan mutkan kautta.
Alkuunsa tuntuu, että Pascal Engmanin dekkarissa on liikaa henkilöitä, mutta juonen edetessä kaikki kytkeytyy selvitettäviin rikostapahtumiin. Vetävä juoni pitää otteessaan, silti kirja on juonta suurempi. Engman jatkaa pohjoismaista yhteiskunnallista dekkariperinnettä, ja teeman vakavuus vakuuttaa. Romaani käsittelee naisvihaa, jonka ilmentymiä ovat halveksunta, pahoinpitelyt, raiskaukset, uhkailut ja tapot sekä naisitta jääneiden miesten misogyyninen incel-verkosto.
Aihe puistattaa, ja turhautumissaan vinksahtaneiden miesten vaarallisuus vaikuttaa ikävän todelliselta. Engman saa myös keskushenkilöt tuntumaan eläviltä. Jotain kuitenkin jää loppupuolella vauhdin ja vaarallisten tilanteiden jalkoihin. Sen sijaan pystyn hyvin kuvittelemaan, miten jämerä tv-draama tästä syntyisi. Tarkemmin ajatellen: minusta voisi tulla Vanessa-fani.
Kuuma kesäkuun alku helottaa, mutta hikoilua on ollut tarkoitus lisätä jännärein. Olen ajoittainen dekkarilukija, joka innostuu psykologisesta jännityksestä, karttelee sarjamurhaajien verikekkereitä ja toimintapainotteisia trillereitä. Mutta miksi ylipäätään käännyn kirjajännityksen puoleen?
•
Välillä elän jaksoja, jolloin murhaviihde tuntuu työläältä. Tuntuu pahalta ihmisten muutenkin rajallisten päivien piittaamaton katkaisu – vaikkakin fiktiossa. Jään pohtimaan kuoleman lopullisuutta, elämän arvoa, läheisten kohtaloa, rikollisen perhetaustaa ja seuraamuksia… Tästä ehkä jo päätteletkin, miksi psykologinen jännitys on minun makuuni. Kiinnostun, kun kirjassa ei tyydytä vain juoneen vaan pureudutaan ihmisen osaan.
Mietin, väijyykö minua tosikkous. Tunnistan kyllä viihdytysvaikutukset. Dekkarit ja trillerit iskevät jonnekin sellaiseen osaan ihmistä, joka pitää valppaana ja vetoaa arvoituksen ratkaisuhaluun. Pelon ja jännityksen kokemukset sekä arvoitusten arvailu valpastuttavat. Samasta syystä kai ihmiset metsästävät, harrastavat kamppailulajeja, seuraavat kiperiä urheilutilanteita, kauhuleffoja ja jännäreitä. Ehkä dekkariharrastelu on jäänyt minulle jäljelle saalistusvietistä.
Ja juu, se on välillä vain ajanvietettä.
•
Osallistuin kuluneella viikolla kirjasomen dekkariviikkoon. Mahdutin valikoimaani keskenään hyvin erilaisia kirjoja. Ne sijoittuvat lisäksi eri aikoihin. Ehkä eniten näissä viehätti historian punominen jännitysjuoneen: kaikissa menneisyys vaikutti tekoihin. Tässä saaliini:
Vaikuttaa vahvasti siltä, että kesääni viihdyttää ainakin Yle Areenan Komisario Lewis (taas kerran ja vaikka tuotantokausi toisensa perään ruumismäärät lisääntyvät), myös jokunen muukin poliisisarja. Ja varmasti luen muutaman dekkarinkin, taas.
P.S. Dekkariviikon koontijuttu ilmestyy 14.6. blogissa Yöpöydän kirjat.
Kesällä 1985 joensuulaisella asuntoalueella piilee salaisuuksia, joilla on kansainvälisen sotateknologian kannalta mullistava merkitys. Uskoisinko? Välillä se on kovalla koetuksella, mutta Tuomas Liuksen trilleri Sudenkorennon kesä (Like 2021) vetää silti ahmaisemaan uskomattoman tarinan – onhan kirjasomen dekkariviikko.
Tiivistettynä juonen juuri on se, että 13-vuotias Jesse törttöilee osoittaakseen isoille pojille rohkeutensa. Sen seurauksena Jesse yksinhuoltajaäiteineen tutustuu uusiin naapureihin. Pimennetyssä pientalossa elelevä Jukka ihastuttaa pienperhettä rentona koviksena, ja vanhaan rukoushuoneeseen muuttanut Nikolai tekee vaikutuksen taiteellisena filosofina. Alun virittely vie ehkä liikaakin aikaa, vaikka heti lukijalle selviää, etteivät Jukka ja Nikolai ole vain sitä, miltä vaikuttavat.
•
Väkisin mieleeni tulee vertailuja kotimaiseen trillerikunkkuun eli Ilkka Remekseen. Myös Liuksen kirjassa vakoillaan, peitellään totuutta, saatetaan viattomia sivullisia vaaraan ja ollaan tekemisissä suurvaltojen intressien sekä yksilöiden eturistiriitojen kanssa. Vaikka juoniaineksissa saattaa Lius vetää överit, kuvauskeinot voittavat, sillä henkilökuvaus ja yritys henkilöiden syventämiseen saavat minut puolelleen. Lisäksi Remeksen lamaannuttavaa tosikkomaisuutta onnistutaan pitkälti välttelemään, vain monipolviset teknologiaselostukset hipovat kipurajaa. Liuksen kerronnassa sävyt vaihtelevat, pilkettä välkkyy silmäkulmasta ja dialogi soljuu. Mutta onhan kirjassa myös aika annos äijäilyä ja pikkupoikamaista fantasiaa.
Hetkittäin trillerissä on nuorisokirjallisuuden piirteitä, ja se vaikutelma syntyy lapsuuden ja murrosiän taitteessa tempoilevasta päähenkilöstä. Jesse vaikuttaa ikäistään fiksummalta, silti heräilevä seksuaalisuus ja aikuisten elämän avautuminen saavat hänet hämmennykseen. Sen kuvaus vakuuttaa minua. Pojan kesä tiivistyy ihastukseen, seikkailuun, pelkoihin ja paljastuksiin. Ja kyllä: hetkiin supersankarina. Sitä ennen Jesse kunnostautuu uuden sarjakuvahahmon piirtäjänä:
”Jukka avasi rullan. A3-koon paperiarkilla oli yksityiskohtainen, tummasävyinen kuva taisteluasennossa poseeraavasta hahmosta.
Sen nimi on Strekoza. Tai ehkä se on Kapitán Strekoza. En oo vielä ihan varma.
Kapteeni Sudenkorento? Jukka siristi silmiään kullankeltaisessa valossa.
Niin… Jesse sanoi yllättyneenä. – En tiennyt, että sie puhut venäjää.
Ton verran, Jukka hymyili ja näytti peukalon ja etusormen väliin jäävää pientä rakoa. – Mutta mun mielestä pelkkä Strekoza on parempi.
Se voi olla, Jesse nyökkäsi.”
•
Isättömyys perustelee sitä, miten Jesse kiintyy kahteen erilaiseen mieheen naapuritaloissa, vaikken käsitä (vaikka se on tavallaan perusteltu), miksi Nikolai lipsauttaa ja esittelee fataaleja sotasalaisuuksia keskenkasvuiselle. Toisaalta pidän siitä, miten Lius yhdistää teinin ihailemat supersankarisarjakuvat ja toimintaelokuvat juoneen niin, että Jesse saa elää niitä hetken totena – vaikka se ylittääkin rutkasti uskottavuusodotukseni ja (tahattomasti) naurattaa.
Aika lähelle teksti päästää lapsensa elättämiseen keskittyneen yksinhuoltajaäidin yksinäisyyteen. Sen sijaan vaikuttavat liiallisen yksioikoisilta öykkäröivät, törkeät kulmakunnan ”isot pojat”, joiden hampaisiin Jesse ja jopa Kaarina-äiti joutuvat. Sivuissa on karsintavaraa, ja lopussa yllätyksiä sinkoilee kuin varastoon jääneitä. Kirjan loppujaksoon kertyy liikaa kalmoja.
Tavallisten ihmisten arki sekoittuu kirjassa epätodellisiin toimintatilanteisiin, ja viihdynkin kirjan arkielementeissä. Kesä 1985 vie vuosikymmenten taa, ja aika elävöittyy musiikilla, sillä moneen lukuun osoitetaan sopiva ääniraita. Niitä kuunnellen ja samalla lukien pääsen kesäviihdetunnelmiin.
Sujata Massye on tullut tunnetuksi Rei Shimura -dekkareista, joissa amerikanjapanilainen nainen etsiytyy aina johonkin Japaniin liittyvään mysteeriin, ja rinnalla saa seurata neitosen romanssia. Aika monta sarjan osaa vuosien varrella olen lukenut, mutta sitten hyydyin tyystin. Siksi pidin pitkään pitkän tikun päässä uutta Massey-tuotantoa, joka sijoittuu Intiaan. Viime kesänä oli tovi aikaa antaa niille mahdollisuus. Kesän 2021 dekkariviikolla paljastan tunnelmani.
Kesääni kuuluu aina muutama historiallinen romaani, romanttinen viihdekirja ja dekkari. Uusimmat Masseyn kirjat solahtavat joka lokeroon. Ilokseni huomaan uutuuksista, että ympäristönvaihdoksen lisäksi vaihtuu aika, eli nyt seikkaillaan 1920-luvun Bombayssa ja muuallakin Intiassa. Eikä kaikki ole silkkaa höttöä, sillä Murha Bombayssa (2019) ja Satapurin jalokivi (2020) sisältää uskottavaa ajankuvaa, tapakulttuuria ja intialaisen monikulttuurisuuden käsittelyä yhteiskunta- ja kastieroineen. Kiinnostun kovasti siitä, miten parsien näkökulmasta katsotaan muuta Intiaa ja suhdetta britteihin. Näkökulma on yläluokkainen ja valtaväestön kurjuus jää sivuun – silti. Tarkkanäköisyys ja yhteiskunnallis-poliittiset huomiot virkistävät ja lisäävät kiinnostustani.
Lisäksi kantava teema on naisen asema, sillä kirjojen päähenkilö Perveen Mistry rikkoo rajoja opiskelemalla lakia ja toimimalla alalla yhtenä ensimmäisistä naisista Intiassa. Perveenin myötä käsitellään lisäksi monia naisiin liittyviä kulttuurisia kysymyksiä, myös naimakauppojen tapoja sekä parsi- että islamilas- ja hindunäkökulmasta. Perveenista kehkeytyy seuraamiseen innostava kirjatuttavuus.
Suosittelen lukemaan Perveen-sarjan kirjat järjestyksessä, sillä Perveenin elämä ja ura etenevät, ja silloin aiemman kirjan taustoilla saa syvennettyä henkilökuvaa. Luvalla sanoen sarjan ensimmäinen osa on enemmän minun mieleeni kuin jälkimmäinen osa. Ensimmäisessä osassa miellyttää kerronnan vaihtelu eri aikatasoista toiseen, ja päähenkilön henkilökohtainen suhde-epäonni jäntevöittää romaania. Satapurin jalokivi on suoraviivaisempi seikkailu kuin Murha Bombayssa.
Joka vuosi katoaa ihmisiä, monet niistä ovat nuoria miehiä. Se on yksi juonen polku Elina Backmanin toisessa dekkarissa Kun jäljet katoavat (Otava 2021).
Esikoiskirjassa Kun kuningas kuolee sain tutustua hengähdystaukoa pitävään toimittajaan Saana Havakseen sekä kahteen poliisiin Jan Leinoon ja Heidiin. Saanan ja Janin romanssin tuoreus tulee hyvin esille, samoin Heidin privaatti lesbosinkkuna. Oikeastaan kiinnostavimmaksi osoittautuu, miten kirjassa kuvataan orastavaa suhdetta. Heidi roikkuu epävarmuudessa, lisäksi sekä Saana että Jan kamppailevat, uskaltavatko he päästää uuden ihmisen lähelleen. Siihen liittyvä varovaisuus, toiveet ja pelot kuvataan elävästi ja jopa koskettavasti.
Backman taitaa siis henkilökuvauksen. Minä pidän kerrontaratkaisusta, jossa palastellaan tapahtumat eri näkökulmiin. Tässä kirjassa on useita henkilöitä, joiden näkökulmasta tapahtumat etenevät. Huomaan tällä kertaa keinossa yhden kompastuskohdan, joka saa arvaamaan heti alussa tarinan pahiksen.
Dekkarissa juoni on tärkeä ja keinot, joilla luodaan jännitystä ja keritään murhatutkintaa auki. Pääjuonesta sen verran, että Lammassaaresta löytyy nuoren miehen ruumis, joka on aseteltu varsin tietoisesti. Pian toinen nuori mies katoaa, ja se kytkeytyy katoamiseen, josta on jo vuosia. Tapausta selvittävät Jan ja Heidi kollegoineen, ja Saana sekaantuu tapaukseen podcastaamalla katoamisesta, mitä Heidi ihmettelee:
– Sä oot jotenkin hullu muija, Heidi sanoo. – Että vapaaehtoisesti lähdet penkomaan näitä juttuja, joita me tutkitaan työksemme. Miksi ihmeessä sä teet sitä?
Vetävän viihdyttävästi Kun jäljet katoavat on kerrottu. Jotkut osat eivät jännärijuonen kuljetuksessa osu kohdilleen. Tuntuu, että ratkaisu tupsahtaa kevyesti, vaikka taustalla vaikuttavat väkevät tunteet. Sen sijaan viehättävät alkusyksyisen Lammassaaren ja lähialueiden kuvaus sekä jo mainitsemani henkilöiden tilannekatsaus. Ja sopiihan kirja mainiosti kirjasomen dekkariviikkoon.
Nautin mielikuvitukseeni syntyvistä vuoden 1433 näkymistä Tallinnassa, Tartossa ja Lyypekissä. Kapeat kadut, komea katedraalit ja kaikenlainen kulkuväki vilahtelee sieluni silmin, kun kuuntelen Indrek Harglan jännäriä Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru (Into 2019).
Pääosin viivytään Tallinnassa, jossa kaupunginapteekkari Melchior saa kiperän arvoituksen ratkottavaksi: mitä meinaavat vanhat hopeasoljet ja niihin liittyvä kuolinvuoteella sekavan kauppiaan horinat? Samaan aikaan toisaalla apteekkarin poika Lyypekissä saa kuulla, että isän henkeä uhkaa salaperäinen tappaja nimeltä Gotlannin piru. Pojalla on omat pulmansa liityttyään salamurhaajien kiltaan ja rakastuttuaan kohtalokkaasti.
Tapahtumissa on kohtia, joissa uhkaa luennointi ja hivenen laskelmoidut käänteet, mutta viihdyn keskiaikaisen karussa maailmassa. Hienosti kirja elävöittää entisen lääkinnän, matkailun ja kirjeenvaihdon vuodenaikareunaehdot ja yhteiskuntaluokkavaikutukset. Elinehdot esiintyvät myös valaisevasti. Kirja näyttää virolaisten toissijaisuuden ja saksankielisten ensisijaisuuden. Vaikutun siitä, miten Hargla tavoittaa ajan yhteiskuntajärjestyksen, jossa kirkollinen vuodenkierto ja maallinen lainkäyttö suloisessa sekamelskassa hallitsevat ja rajoittavat ihmisiä.
”Melchiorin mielestä määräyksestä jäi puuttumaan tärkein käsky, nimittäin se, että ukkosta kielletään ankarasti lähettämään tulinuoliaan Tallinnaa kohti. Ja jos ukkonen kaikesta huolimatta niin tekee, raati määrää sille sellaiset rapsut, joista se kyllä ottaa opikseen.”
Noin Melchior mielessään piruilee esivallalle, vaikka onkin sen apuri ja jumalaapelkääväinen kansalainen. Apteekkari-hahmo miellyttää minua kovasti. Hänessä on päähenkilöyden edellyttämää ylivertaisuutta ja silti haavoittuvaa inhimillisyyttä. Romaanin maskuliiniseen maailmaan iskee hienoisia säröjä apteekkarin nunnatytär, joka pystyy silloisessa maailmassa noudattamaan apteekkarikutsumustaan vain luostarissa, koska naisen paikka muualla on vain palvelijan tai vaimon. (Romaanin muusta naisväessä saattaa myös itää yllätyksiä.) Ja kyllä perheen pojan ristiriitainen apteekkarihomma murhaajaveljeskunnassa tuo vinoja viboja, vaikka hänen romanssinsa on kirjan kuluneinta antia.
Tein ennätykseni äänikirjakuuntelussa. Suosin lyhyitä kuuntelukirjoja, mutta nyt sujui parikymmentä tuntia sutjakkaasti. Juoni vetää perässään ja imee ratkaisua kohti. Vaikkei se jysäytä minusta ilmoja pihalle, kaikki kunnia kertomukselle, joka auttoi pitkillä ajomatkoilla ja jumitutti pihakeinuun illan viileydestä huolimatta. Kirjailijan taitavuutta osoittaa se, että vaikka tämä kirja on jo sarjan kolmas osa, se toimii hyvin itsenäisenä kirjana.
P. S. Kuuntelin kirjan kesällä 2019 ja kirjoitin siitä tuoreeltaan, mutta juttu on odottanut vuoroaan – ilmeisesti tätä kirjabloggaajien dekkariviikkoa. Tällä välin on sarjasta ilmestynyt lisää kirjoja.
– –
Indrek Hargla Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru suomentanut Jouko Vanhanen Into 2019 jännäri äänikirjana 18 tuntia 28 minuuttia, lukija Jarkko Pajunen. Kuuntelin BookeBeatissa.
Ihmettelen, miten paljon Hesarissa on kritiikkejä dekkareista suhteessa muihin kirjallisuuden lajeihin. Totta kai dekkareista tulee juttuja julkaista, mutta silti määrä on merkittävä verrattuna esimerkiksi romanttiseen viihteeseen, spefiin, lyriikkaan, selkokirjoihin jne. Kunhan totean, vaikka tiedän kyllä, että dekkarit kiinnostavat ja niitä ostetaan.
Kummallinen aloitukseni ei oikeastaan liity kirjaan, josta nyt postaan. En edes tarkistanut, onko siitä ollut juttua suurlevikkisessä sanomalehdessä. Yhtä kaikki: Villy Lindfeltin esikoisdekkari Miltä tuntuu tappaa (Siltala 2021) on kiinnostava jännitystuttavuus – kiinnostava myös oudon sattuman vuoksi: nyt konttimurha seuraa toistaan. Valitsin dekkariviikkoni aloitukseen A. M. OllikaisenKontin, ja tässäkin jännärissä konteilla on tärkeä rooli. Näin siis kirjabloggaajien dekkariviikko jatkuu minun osaltani.
•
Helsinkiin sijoittuva tapahtumien käynnistys ei ole tavanomaisin. Kirjan päähenkilö teknologiajuristi Mia Lund auttaa entistä asiakastaan peliguru Robertia selvittämään pulmaa, no, jos tappoa voi pulmaksi kutsua. Pulmalliseksi tilanteen tekee se, ettei Mai voi olla varma, onko kyse todesta vai asiakkaan psykoosista.
Mia on persoonaltaan pidättyväinen, ja usein kirjassa kuvataankin tilanteita, joissa hän jähmettyy ja jää sanattomaksi – ei siis sukkela, nokkela kuittailija tai rämäpäinen haastaja, joita dekkareissa piisaa. Genrestä tuttua tosin on se, että Mia on yksi monista lajin päähenkilöistä, jotka peittelevät menneisyyttään.
Miaa korventaa rahapula, yksinäinen kouluikäisen tyttären äitiys ja murhe ex-miehen piittaamattomuudesta. Lisäksi Mian ex-poliisiura on tuottanut käsittelemättömiä traumoja. Ja kas, tässä kirjassa ohitetaan tyysti hikiset lakanoissa kiemurtelut hurman huipuilla – poikkeaa siis osin kaavoista.
”Ei rikosjuttuja, ei oikeudenkäyntejä. Ei rikollisten tai rikoksen uhrien avustamista. Ei poliisin kanssa asiointia. Nämä olivat olleet Mian tärkeimmät periaatteet työelämässä jo parin vuoden ajan. Aina siihen asti, kunnes hän oli vajaa viikko sitten päättänyt poiketa niistä. Mia pyyhkäisi nenäliinalla silmäkulmiaan, selvitti kurkkuaan ja nousi tuolilta hakeakseen lisää kahvia. Oli aika lopettaa itsesääli.”
•
Etenkin kirjan alkupuoli vetää hyvin, sillä juonta ja jännityksen aiheita kehitellään hallitusti. Sopivasti lukijassa herätetään epäilyjä, mistä on kyse ja kuka on konna kaiken takana vai onko mitään. Uskottavan oloisesti myös Mian yksityiselämän murheet ja työn alla oleva juttu kulkevat kimpassa. Vaan juonen edetessä tarinaan sujahtaa mukaan epäuskottavuutta.
Valitettavasti lukijalle toistetaan ja selitetään liikaa, ei luoteta tarpeeksi lukijaan. Alkupuolella ohitan piirteen, mutta loppua kohti se alkaa häiritä. Moni-ilmeisyyttä toivoisin jatkossa etenkin sivuhenkilöihin – siis uskon jatkoa seuraavan.
Aki ja Milla Ollikainen löivät hynttyyt yhteen kirjallisesti ja kirjoittivat kimppaan dekkarin Kontti (Otava 2021). Aviopari on luonut lajiin sujuvasti solahtavan jännärin, jossa lajikaavaa noudatetaan ja ujutetaan mukaan jotain omaa, jotta lukija pysyy kiinnostuneena. Herra on kirjoittanut aiemmin muun muassa kerrassaan hienon romaanin Nälkävuosi, jossa jännitystä riitti riipivässä tavallisen ihmisen eloonjäämistaistelussa, ja rouva jo useamman Lappiin sijoittuvan dekkarin.
Kontissa on paljon tuttua, joten skandinaavinen dekkariperinne elää. Etenkin tulee mieleen ruotsalaiset ja tanskalaiset poliisiromaanit, joissa päähenkilöpoliiseilla on jokin jäytävä menneisyyden taakka, jonka raskautta kirja osittain setvii. Toisaalta sihdataan rikostapauksessa vauraaseen perheeseen, ja asemansa turvin tai rahan mahdin turmelemina on otettu erivapauksia, jolla on seurauksia seuraaviin polviin. Nämä ovat Kontin ilmeistä ainesta.
Tykästyn kyllä rouheaan isoon naiseen Paula Pihlajaan tutkinnan johdossa ja hänen höpöttävään työpariinsa. Ihan mielelläni lukisin sarjasta toisenkin kirjan, jossa heitä syvennettäisiin, kun nyt aika pintaraapaisuna on alkuun päästy. Sen sijaan vähän väsähtäneenä pidän tapaa, jolla yrittäjä-hyväntekeväisyys-perheen salaisuuksia ja käytöstä kuvataan. Ihan ok minusta silti on se, että liikutaan Namibiaan asti valkoisen, rikkaan porukan kuonaa kääntelemään.
Kontin alku tehoaa ja kauhistuttaa. Murhatapa on sellainen, jota en ole aiemmin kirjoissa kohdannut. Se saa inhottavan tunteen valtaamaan koko kehoon, ja niin sen täytyy olla. Sillä onhan tätä kerta toisensa jälkeen syytä pohtia: miksi inhimillisesti katsoen kauheimmasta on tullut käyttöviihdettä; miksi rikollinen elämän riistäminen tarvitaan täyttämään oman arjen jännittävyysvajetta? Jatkan sen pohtimista näin kirjabloggaajien dekkariviikon käynnistyttyä.
Matkailu on viime aikoina sattuneesta syystä rajoittunut mielikuvitukseen. Matkustamattomuutta ovat helpottaneet kirjat, ja etenkin kaksi romaania veivät minut kaupunkireissuille, joilla saatoin samalla fiilistellä omia matkamuistojani.
Helmikuussa 2009 reissasin Istanbuliin, jonka historia ja nykyisyys huumasivat: roomalaisaikojen maanalaisista vesisäiliöistä Hagia Sofian mosaiikkeihin, sulttaanien palatsialueiden loistosta Galata-tornin näköaloihin, eksyttävistä basareista aamuyön pimeyden rukoushuutoihin, hamamihöyryistä katuvilinään. Maaliskuussa 2011 vaeltelin Venetsiassa kiemurtelevilla kujilla, silloilla yli kanavien, pitkospuilla San Marcon aukiolla kanavavesien vyöryessä kaupunkiin, maalausten täyttämissä kirkoissa, Vivaldi-konserteissa, palazzoissa ja taidemuseoissa.
Ja nyt: reissaan kirjoilla.
Istanbul – Elif Safak: 10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa
Elif Shafakin romaaneihin tartun mielenkiinnolla, sillä olen jo aiemminkin vaikuttunut hänen tavastaan kuvata islamilaista ja turkkilaista kulttuuria sekä etenkin Istanbulia. Uutuussuomennoksessa 10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa (Gummerus 2021) aiheena on konservatiivisen islamilaisuuden törmäys erilaisiin elämäntapoihin.
Kirjan päähenkilö prostituoitu Leila kuolee väkivaltaisesti romaanin alussa. Kirja kertoo Leilan elämästä alusta loppuun ja lisäksi hänen viidestä ystävästään. Rakenne rikkoo kronologiaa. Oleellisinta on se, miten kirja kuvaa suhtautumista vähemmistöihin ja uskosta poikkeaviin. Hienosti Shafak kuvaa myös uskon ja taikauskon kietoutumista.
Ystävyyden avarakatseisuus on romaanin suola ja sokeri, ja se maustaa ympäröivän väkivaltaisen patriarkaattikulttuurin. Sen lisäksi kuvauksesta nousee yhdeksi päähenkilöksi hehkuva Istanbul, alati liikkeessä oleva kaupunki, kaiken sisältävä olento.
”Istanbul oli nestemäinen kaupunki. Mikään ei ollut pysyvää täällä. Mikään ei tuntunut asettuneelta. Se kaikki oli varmasti alkanut tuhansia vuosia sitten, kun jäätiköt sulivat, merenpinta kohosi, tulvavedet hyökyivät ja kaikki elämänmuodot tuhoutuivat. Pessimistit luultavasti pakenivat alueelta ensimmäisinä. Optimistit olisivat päättäneet odottaa ja katsoa, kuinka tilanne kehittyisi. Nalanin mielestä yksi ihmiskunnan historian päättymättömistä tragedioista oli se, että pessimistit selvisivät hengissä optimisteja paremmin, mikä tarkoitti, että johdonmukaisesti ajatellen ihmiskunta kantoi niiden ihmisten geenejä, jotka eivät uskoneet ihmiskuntaan.”
Elif Shafak: 10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa, suomentanut Maria Erämaja, Gummerus 2021, 359 sivua.
Venetsia – Donna Leon: Perintöprinssi
Aina se on luettava, uusin Donna Leon -dekkari. Tai nyt kuuntelin puolet ja luin loput: Perintöprinssi (Otava 2021). Tällä kertaa rikosjuoni on entistä vaatimattomampi, painotus on perheessä ja rakkaudessa.
Brunetti lupaa auttaa appiukkoa selvittämään perheystävän tilannetta, sillä apen vanha homoystävä aikoo adoptoida nuoren miehen, onnenonkijaksi ounastellun. Juonessa on tuttua venetsialainen suhteilla ja korruptiolla pelaaminen, gesturan ihmissuhteet, ilmiömäinen sihteeri Elettra ja etenkin Brunettin perhe. Taas nautitaan yhteisiä aterioita, ja Bruntti tuumailee perhesuhteitaan ja lukee antiikin teoksia suhteessa nykyilmiöihin.
En tiedä, mikä minuun meni, mutta hidas jaarittelu vetosi pysähtyneeseen mielentilaani. Tuttuus ja turvallisuus takasivat minulle lepposteluhetken. Ja Venetsia. Leon kuvailee Brunettin reittejä, näköaloja ja kaupunkitunnelmia. Ne riittivät minulle – ja romaanin keskushenkilöiden melankolinen rakkaudentäyteisyys, joka on ja pysyy vaikkei sanotuksi saa. Ja niin pysyn reitillä:
”Brunetti käveli kotiin tavallista reittiään Campi SS, Giovanni e Paolon ja Santa Marinan kautta, sitten Rialton sillan yli. Sillan päässä hän kääntyi vaistomaisesti Rival del Vinille ja oikaisi San Silvestron läpi. Jalat tunsivat reitin eikä mieli puuttunut niiden kulkuun, sillä se tieisi, että ne veisivät hänet kotiin.”
Donna Leon: Perintöprinssi, Otava 2021, suomentanut Markku Päkkilä & Kaijamari Sivill, 187 sivua eKirjana; 8 tuntia 32 minuuttia äänikirjana, lukijana Jarkko Pajunen.
Olen lukenut aiemmin Nobel-kirjailija Olga Tokarczukin romaaninVaeltaja, ja sen fragmentaarisissa tarinasirpaleissa kiehtoi arvaamattomuus. Osaan siis odottaa merkillisyyksiä, kun Tokarczuk punoo kerrontaansa jännärin tyyliin: Aja aurasi vainajain luitten yli (Otava 2020).
Romaanin minäkertoja, harmaahapsinen Janina elää melko eristäytyneenä ylängöllä lähellä Puolan ja Tsekin rajaa, tutkii tähtikarttoja ja potee erinäisiä Vaivoja. Naapuri kuolee kauriinluu kurkunpäässä, ja siitä käynnistyy lähistön metsästäjien väkivaltaisten kuolemien sarja. Janina saa viimeistään hullun maineen, sillä hänen mielestään eläimet kostavat murhaamalla murhaajiaan. Kirjassa on kyse elämästä ja kuolemasta.
”Olen sitä mieltä, että Kuoleman jälkeen kaikki materia tulisi tuhota. Se olisi oikea tapa myös ruumiin kanssa. Tuhotut ruumiit palaisivat sitten suoraan mustiin aukkoihin, joista ovat tulleetkin. Sielut vaeltaisivat valon nopeudella valoon. Jos nyt jotain sellaista kuin Sielu ylipäätään on olemassa.”
•
Tokarczukin jännärityylisessä kirjassa on juoni, mutta siitä viis, koska kirjassa valloittaa kertojapäähenkilö, arvoituksellinen, intuitioonsa luottava, poikkeuksellinen persoona. Janina vihaa nimeään, muut nimiongelmat hän ohittaa nimeämällä kaiken uudelleen, esimerkiksi naapuri on Outolintu ja kiva kirppismyyjä Hyvä Sanoma. Vain nuori ystävä Dyzio esiintyy nimellään. Hänen kanssaan Janina kääntää intohimoisesti William Blaken runoutta (ks. juttu Blaken runoista.)
Tokarczuk pistelee kipeästi pikkukaupungin ja vuoriston perinteitä, kuten katolisuutta ja patriarkaatin ylläpitämiä ahtaita asetelmia. Pääasiana on eläinsuojelu, eikä kertojapäähenkilön vimma eläinasiassa jää puolitiehen. Toisaalta luen romaanista sitä, miten mahdotonta on löytää tolkullista yhteyttä ääripäiden aatteiden ja uskomusten välille.
Mutta kerronta! Siinä on terää, hilpeyttä, liukkautta, vaihtelua ja vivahteita. Jokin niinkin pieni asia kuin yleisnimien muuttaminen erisnimiksi tuo vipinää ilmaisuun. Ihastelen lisäksi sävykästä käännöstä.
Ei ole vaikea arvata ”jännärin” syyllistä, muttei se ole oleellisinta. Nautin rupeamista merkillisen kertojan seurassa, etenkin kirjan osuuksista, joissa päähenkilö kertoo elämännäkemyksiään.
”Uskomme, että olemme vapaita ja Jumala antaa meille anteeksi. Itse ajattelen toisella tapaa. Joka ikinen tekomme muuttuu fotonien hienoiseksi värähtelyksi ja lopulta sinkoutuu Avaruuteen, jossa planeetat katselevat sitä loppuun asti kuin elokuvaa.”
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 