Aihearkisto: Kirjallisuus

6 elokuun, 2023 · 7:47 am

Kesädekkarikokemuksia

Pihakeinussa lomalöhöilyn ajankuluna luin ja kuuntelin neljän dekkaristin kirjoja. Kirjoja tosin kertyi viisi. Tässä niihin pikakatsaukset.

Tiina Martikainen: Ruuti

Ruuti on poliisikoira, jonka kouluttaja rikosylikonstaapeli Mira Tulenheimo toimii Lohjan poliisissa. Sammatissa on tehty henkirikos rescue-koirien hoitolassa. Rikosjuoneen kuuluu eläinaktivistien toimintaa, pentusalakuljetusta, raha-asioita ja perheongelmia. Tiina Martikaisen kirja on realistista, eläinläheistä rikoskirjallisuutta, joka virkistää tuoden pienen paikkakunnan (joenpeltolaisen) ympäristön dekkarimiljööksi.

Hyvin tapahtumia keritään vähitellen auki. Yhtä tärkeä kuin rikosjuoni on päähenkilön tilannekuva nuorena naisena miesvaltaisessa työyhteisössä. Hän kipuilee uskottavuutensa ja asemansa suhteen, lisäksi poliisikoirakoulutus lisää työhuolia. Taustalla on kivuliaisuutta, joka estää Miraa rakentamaan ihmissuhteita, eli psykologista kuvausta liittyy henkilökuvaukseen.

Tiina Martikainen: Ruuti, Otava 2023, 366 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Tuire Malmstedt: Lyijysydän

Tuire Malmstedtin kahdesta aiemmasta dekkarista tutut poliisit ovat taas monimutkaisen rikostapauksen kimpussa. Vanhan pappilan lattian alta löytyy ruumis 1960-luvulta. Ennen kuin henkilöllisyys paljastuu, lukija saa lukea uhrista kuvauksia 1960-luvun loppupuolelta ja väläyksiä natsien keskitysleiriltä. Loppupuolelle täytyy ehtiä, että selviää, miten natsiaika liittyy tapahtumiin ja mitä Lyijysydän oikein tarkoittaa.

Malmstedt kuljettaa taitavasti eri aikatasoja, eli rakenne toimii entiseen tapaa. Sarjasuolana seurataan, miten tuttujen henkilöiden elämä etenee: Elmo elää koiranpentuaikaa ja Matilda yrittää sopeutua pikkulapsielämään traumatisoidun tytön kanssa. Aiempiin osiin verrattuna juonessa oli makuuni jonkin verran epäuskottavuutta, mutta hyvä dekkarikertoja Malmstedt on.

Tuire Malmstedt: Lyijysydän, Aula & Co 2023, 7 tuntia 13 minuuttia, lukijana Mikko Leskelä. Kuuntelin BookBeatissa.

Kristina Ohlsson: Jäänmurtaja

Hyökkäsin suoraan Kristina Ohlssonin sarjan toiseen osaan, mutta mielestäni pääsin Jäänmurtajassa hyvin kartalle henkilöistä ja edellisessä osassa auki jääneeseen paloittelumurhaan. Se jää edelleen auki, eli jatkoa ilmeisesti seuraa. Mutta se siitä, sillä kirjan päähenkilöt viehättivät. Vanhaintavaroidenkauppias August Strindberg (kyllä) ja rikostutkija Maria Martinsson riiaavat salaa (kaikki tietävät), pelkäävät Marian kriminaalimiehen kostoa ja setvivät tahoillaan rantamakasiinien tulipaloa ja yhden vanhuksen kuolemaa. Juoni ryydittyy ”vaikean” perheen salaisuuksilla.

Juoni kulkee hyvin, henkilöitä hahmotellaan mukavasti, ja joukossa on keventäviä seikkoja kuten yli-innokas vanhus. Viehätystä lisää länsiruotsalaisen idyllisen rannikkokylän Hovenäsetin kuvaus. Kuuntelin tätä mieluusti pihapuuhailun ja saunanlämmityksen lomassa, lopussa jännitinkin.

Kristina Ohlson: Jäänmurtaja, suomentanut Pekka Marjamäki, WSOY 2023, 16 tuntia 48 minuuttia, lukija Aku Laitinen. Kuuntelin BookBeatissa.

Robert Thorogood: Thamesjoen murhat & Kuolema kylässä

Thamesjoen murhat aloittaa Robert Thorogoodin sarjan, jonka toinen osa on Kuolema kylässä. Thamesin rannan taajamassa sattuu siis kuolemantapauksia, joita alkaa selvittää vanha rouva Judith Potts. Hän ystävystyy koiranulkoiluttajan ja pastorin rouvan kanssa, ja nämä kolme erilaista ja eri-ikäistä naista selvittävät kimurantteja murhajuttuja.

Samantapaisia asetelmia on monissa cosy crime -kirjoissa, ja Thorngood kehittelee kivasti lajin hengessä omaa sarjaansa. Täytyy myöntää, ettei rikosjuonista jäänyt mitään pysäyttävää mieleeni. Sarjan viehätys perustuu ympäristöön ja etenkin Judithin hahmoon sekä sutjakkaan tapaan kuvata henkilöiden kohtaamisia ja johtolankojen yhdistämistä. Siis silkkaa ajanvieteviihdykettä, joka sopii pihakeinulukurupeamiin.

Robert Thorogood: Thamesjoen murhat & Kuolema kylässä, suomentanut Hilkka Pekkanen, Siltala 2022 & 2023; kuuntelin osin äänikirjana, lukijana Eija Ahvo. Luin ja kuuntelin BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat: , , ,

22 heinäkuun, 2023 · 7:37 am

Naistenviikon 2023 Marja-Leenat Tiainen ja Lempinen

Onnittelut Leenoille! Tänään kohdistan naistenviikon tervehdykset Marja-Leenoille, eritoten Marja-Leena Lempiselle ja Tiaselle. Heidän realistinen aikuisproosansa kuvaa arjen elämää naisten näkökulmasta. Lempinen kertoo suomalaissiirtolaisista Kanadassa noin sata vuotta sitten, Tianen muutaman vuosikymmenen takaa suomalaisella pikkupaikkakunnalla.

Marja-Leena Tiainen: Lauantaitanssit

Nyt peruutamme 1980-luvun alkuun. Englannissa valmistellaan Charlesin ja Dianan häitä, mutta pienessä itäsuomalaistaajamassa arvuutellaan omaa ja jälkeläisten perhe-elämää. Sodan käyneet miehet ovat kuusikymppisiä patriarkkoja, joille vaimot passaavat kahvit ja ruuat nokan eteen. Aikuiset lapset perustavat ja purkavat perheitä.

Muistan kyllä jotain noista ajoista, mutta suit sait sisäpiiriin minut vie Marja-Leena Tiaisen Lauantaitanssit (Icasos 2022). Romaanin päähenkilö on 55-vuotias, vaihdevuotinen Maija, jonka muutamaa vuotta vanhempi aviomies Juhani haaveilee eläkkeestä ja muuttamisesta 50 kilometrin päähän perintötilalle. Maija on myötäillyt miestään 35 avioliittovuotta:

”Mutta tässä Maija Taskinen, omaa sukua Kolehmainen, istui. Hillitty kotirouva, joka ei ollut korottanut ääntään edes silloin, kun oli saanut tietää miehensä uskottomuudesta.”

Maija on tottunut pitämään mölyt mahassa, kun mies pomottaa. Siitä moni huomauttaa, myös aikuinen lääkäripoika ja ruotsalaistunut tytär. Romaani kuvaa Maijan elämän käännevuotta, jolloin hän alkaa miettiä, mitä hän itse haluaa.

•

Ajankuva välittyy vähäeleisesti mutta osuvasti. Siihen limittyy keski-ikäisen pariskunnan arjen kuvaus kaikessa tavallisuudesaan kuten lauantainen saunominen, kiuasmakkara ja pariskunnan raukea lauantailempi. Myös pienen paikkakunnan utelias ilmapiiri ja kaikenlaisten kissanristiäisten merkitys yhteisössä tulevat mainiosti esille. Maijan ja Juhanin lasten välityksellä ilmestyy kirjaan elementtejä, miten pariskunta ja ulkopuoliset suhtautuvat avioeroon tai monikulttuuriseen pariskuntaan.

Jotkut asiat minua sekä viehättävät että tuskastuttavat. Maijan alisteinen suhde avioliitossa, hänen arkailunsa ja vetäytymisensä jopa riepoo, vaikka Tiainen tekee hyvin ymmärrettäväksi Maijan toiminnan. Hän on oman aikansa kasvatuksen ja arvojen tulos. 

Romaanin kerronnan verkkaisuus myötäilee Maijan hidasta havahtumista ja sopuisuushalua. Jos 2022 näkökulmasta Maijan ajatustenkulut ja ratkaisut tuntuvat etanan etenemiseltä, 1980-luvun kyläkulttuurissa siinä saattaa olla radikaaleja aineksia. Koen Tiaisen romaanin kunnianosoitukseksi tavallisille maalaisnaisille, joille ei ihmeitä ole tapahtunut, mutta arvokasta on elämä, jossa paistetaan piirakoita, ajetaan ajokortti ja punnitaan hyvälle elämäelle tärkeät kotiasiat.

•

Marja-Leena Tiainen: Lauantaitanssit, Icasos 2022, 279 sivua. Lainasin kirjan bloggaajakaverilta.

Marja-Leena Lempinen: Naisten taivas & Kaivosten kaupunki

Marja-Leena Lempinen kirjoittaa realistista kaunokirjallisuutta 1920-luvun suomalaissiirtolaisista Kanadassa. Se on konstailematonta, arkista ja minäkertojiensa tasalla pysyvää kuvausta. Romaanien naiset ovat lähteneet Savosta merten yli parempien tienestien perään, sillä kotomaassa ei juuri köyhille tytöille ole vaihtoehtoja.

Naisten taivas (Icasos 2021) tutustuttaa Jennyyn ja Hannaan, ja siinä kumpikin nuori nainen kertoo ajatuksistaan ja toimistaan. Toisessa osassa Kaivosten kaupunki (Icasos 2022) kertoo vain Jenny. Ratkaisu sopii oikein hyvin, ja muutenkin kerronta on sujuvoitunut verrattuna ensimmäiseen osaan, jossa minua hiersi hivenen epäuskottava itsereflektio ja sanonnan tapa, joka ei aina tuntunut sopivat maahanmuuttajalikkojen suuhun. Toinen osa siten vakuutti autenttisen oloisena siirtolaisnaisen kerrontana.

•

Jennyn veli Ensio on muuttanut Kanadaan jo aiemmin, ja Jenny pakenee sydänsurujaan uuteen maailmaan. Lapsuudenystävä Helmi kulkee Jennyn mukana mutta heidät erottaa erilaiset unelmat. Helmi haaveilee miehestä, perheestä ja omasta farmista, ja hän löytääkin maanläheisten toiveiden jakajaksi kunnollisen Veikon.

Jenny on selvästi sarjan pääosassa, ja hän edustaa uutta naista, joka unelmoi itsenäisestä elämästä. Jennyn silmin nähdään rikkaiden perheiden ja palveluskunnan eriarvoisuus sekä naisten kovan raadannan todellisuus. 

”Olin ryhtynyt katselemaan asioita uudesta näkökulmasta. Vaikka yläkerran väki suhtautui meihin sivistyneen kohteliaasti ja asiallisesti, tajusin, että olimme heille tärkeitä samalla tavalla kuin lapio työmiehelle.”

Talouslama muuttaa kaikkien tilannetta, ja toisessa osassa Jenny saa pesti täysihoitolan emäntänä pienestä kaivoskaupungissa. Vaan miten käy Jennyn itsellisyyden, kun häntä piirittää komea mutta äkkiväärä Aarne?

•

Suomalaiset piiat, mainarit ja kaivoskaupunkielämä elävöittyvät Lempisen kirjassa. Samoin se, etteivät Suomen kansalaissodan rintamalinjat ole hävinneet mihinkään kymmenessä vuodessa eikä mannerten vaihdossa. Hyvin tulee esille myös se, että perheen kesken kuulumisia vaihdetaan tiuhassa kirjeenvaihdossa mantereelta toiselle.

Lempisen kerronnan mutkattomuus saa lukemaan kirjat sutjakkaasti. Enni Mustonen tulee mieleen: sarjassa Järjen ja tunteen tarinoita käytiin myös Amerikan mantereella. Myös Antti Tuuri on kuvannut romaaneissaan samoja aikoja, ja aatoksiini ilmaantuvat Ikitien ihmiskohtalot, sillä Lempisen kirjassa Jennyn levoton Ensio-veli lähtee varoituksista huolimatta Neuvosto-Karjalaan työläisten paratiisiin.

Suosittelen Lempisen siirtolaiskirjoja historiallisen romaanin ystäville, joita kiinnostaa kanadansuomalaisten ja heidän yhteisöjensä muodostuminen 1920-30-lukujen taitteessa.

•

Marja-Leena Lempinen: Naisten taivas, Icasos 2021, 231 sivua & Kaivosten kaupunki, Icasos 2022, 260 sivua. Sain kirjat kustantajalta.

Naistenviikon 2023 johdantojutussani 17.7.2023 on lista viikolle valitsemistani kirjoista. Päädyin postailemaan tänä kesänä kirjapareista.

4 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Avainsanat: ,

17 heinäkuun, 2023 · 6:56 am

Johdattelu naistenviikolle 2023

Olen haastanut yhdeksännen kerran postailemaan somessa naistenviikon hengessä. Haasteeni julkaisin naistenpäivänä. Mukavasti kirjasome on mukana, ainakin näistä blogeista voi bongailla naistenviikkojuttuja:

Amman lukuhetki, Ankin kirjablogi, Kirjailuja, Kirjakaapin kummitus, Kirjaimia, Kirjaluotsi, Kirjan jos toisenkin, Kirjarouvan elämää, Kirsin Book Club, Kirsin kirjanurkka, Kirjasähkökäyrä, Kulttuuri kukoistaa, Kuunneltua, Sheferijm – Ajatuksia kirjoista!, Tarukirja, Tuijata, Tuulevin lukublogi ja Yöpöydän kirjat.

Tänä vuonna en ole juurikaan kiinnittänyt huomiota viikon nimipäiviin. Sen sijaan olen niputtanut teemallisesti kirjapareja. Kirjavalintani vaihtelevat hömpästä vakavaan, kaunosta tietoon. Väkeviä teemoja ovat naiseus, vanhemmuus ja perhe, ja muutamassa kirjaparissa on mukana se, että sukupuoli tai seksuaalisuus liukuvat määrittelevyyttä kaihtavasti.

Etukäteissuunnitelma postauksistani on seuraava:

(Lisäsin juttuihin linkit 25.7.2023.)

Nautinnollista naistenviikkoa 2023!

3 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko

Avainsanat:

24 kesäkuun, 2023 · 8:00 am

Juhannus 2023 & kesätaukoni

Keskikesän juhla – aika nauttia valoisuudesta. Olet missä olet – yksin tai seurassa – toivon sinulle hetken täyteläisyyttä. Se voi herätä seurasta, maisemasta tai lukemistosta. Ajattelen eritoten suvikansaa, joiden kesää kiertää musta reuna: suru, huoli, kipu ja ahdistus. Toivon hetken valon välkettä.

Haen itse kirjoista levon hetkiä. Kesäkirjapinossani on pitkälti proosaa. Kirjapiirini kesäkirja on Jonathan Franzenin Crossroads, uutuuksista odotushorisontissa siintävät Pasi-Ilmari Jääskeläisen ja Elif Shafakin romaanit. Klassikkohaasteeseen on vielä kirjavalinta tekemättä. Kirjapinossani on myös viihdettä ja jännitystä, myös lyriikkaa. Koska tänä kesänä minulla ei ole lainkaan kesäsuunnitelmia, etenen kirjojenkin suhteen samoin: valitsen luettavaa tilanteen ja tunnelman mukaan.

Pidän blogissani kesätauon juhannuksesta elokuuhun. Rikon sen todennäköisesti vain kolmesta syystä:

Kaikkea hyvää kirjakesääsi! 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Listaus, Sekalaista

18 kesäkuun, 2023 · 7:07 am

Dekkariviikkojen 2023 satokatsaus

Dekkariviikkoa vietettiin yleisesti viikko, mutta kirjablogit jatkoivat toisen mokoman. Niinpä kahteen viikkoon mahdutin muutaman jännityskirjajutun. Teen tässä listauksen postauksiini, jotka keskittyivät pitkälti kotimaisiin, uusiin kirjoihin. Kirjabloggaajien kokonaispanoksen pääset lukemaan 19.6.2023 Tuulevin lukublogin koosteesta.

Juttusatsini ilmestymisjärjestyksessä:

Monta kiinnostavaa dekkaria jäi lukematta, joten jännittämisiin!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus

Avainsanat:

17 toukokuun, 2023 · 3:46 pm

The Last Kingdom: Seven Kings Must Die

The Last Kingdom -sarjaa tehtiin viisi tuotantokautta, ja niiden päätteeksi on nyt katsottavana saagan alle kaksituntinen elokuva Seven Kings Must Die (Netflix 2023). Tuotantokausien taso on hieman epätasainen, mutta mukaansa tempaava historiasarja se on minulle ollut.

Suosiosyitä olen puinut postauksissani, mutta tiivistän ytimen: juonen juonittelukuviot tehoavat, kun sarjassa rakennetaan kuningaskuntien yhdistymistä Englanniksi viikinkien hyökkäysten lomassa. Lisäksi minuun vetoaa keskeisten henkilöiden kehityskaari, ykköstykkinä pääsankari Uhtred (Alexander Dreymon).

Viimeinen silaus elokuvana on mainio ajatus: ei tarvitse pelätä sarjan pitkittämistä. Luonnollisesti jännitän, miten Uhtredin kohtalo sinetöidään. Ja kyllähän tämä Destiny is all -teemainen taistelija saa tarunhohtoisen päätöksen – tyylikkäästi – en vain kerro millaisen ja miten. Muutkin tutut henkilöt tapaan ja hyvästelen. Ihmettelen kyllä, minne hukattiin sarjan viimeisen tuotantokauden kiinnostavin henkilö, edesmenneen kuninkaan Alfredin leski Aelswith.

•

Tapahtumat käynnistyvät Alfredia seuranneen kuninkaan Edwardin kuolemasta ja öykkäröivän viikinkikuninkaan (vau, Pekka Strang) vehkeilyistä Englanti-suunnitelmien tuhoamiseksi. Taas tarvitaan Uthredia uskollisine taistelutovereineen säilyttämään unelma yhtenäisestä valtakunnasta.

Jälleen teemoina jylläävät valta ja uskonto. Rakkaussuhteilla ei nyt juhlita, lempeen liippaava aines lähinnä kytkeytyy syyllisyyteen, valtaan ja petturuuteen. Elokuvassa on silti hitunen traagista rakkautta, ja se liittyy yhden naisen enneuneen (suomalasinäyttelijä Ilona Chevakova). Enneunesta saa koko elokuva nimensä. Sarjan alkukausien pornostelusta on täysin luovuttu. Painopiste on äijäilytyylisessä uhossa ja verisissä taisteluissa. Sulatan ne lajityyppiin kuuluvina.

Elokuva etenee sujuvasti suvannoista takaiskuihin ja taisteluihin, mutta hätkähdyttävää elokuvallisuutta siinä ei ole, joitain hienoja kuvia kyllä. Näyttelijät täyttävät tyyppinsä, sillä roolit eivät anna mahdollisuuksia erityisen mullistaviin suorituksiin. Siitä huolimatta elokuva puoltaa paikkansa sarjan päättäjänä. 

•

Hienosti elokuvan loppukuvat tarjoavat perspektiiviä 900-luvulta tähän päivään. Historialliset tapahtumat ovat taustana Bernard Cornwellin kirjasarjassa, johon tv-sarja ja elokuva pohjautuvat. Fiktio värittää säilyneet kronikat viihdytykseksi, paikoin ihan vavahduttavaksikin: on voinut olla uhtredeja, sidrickejä, britejä ja knuteja, vaikkeivat kronikat heitä mainitse; valtataisteluiden seurauksena on tuhansia nimettömiä luita maatunut yli tuhannen vuoden aikana. Tarinan aineksia, tarinat elävät.

•

Seven King must die. The Last Kingdom. Netflix 2023.

Katso traileri. 

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

15 toukokuun, 2023 · 6:55 pm

Elizabeth Strout: Lucy meren rannalla

Elizabeth Strout on kirjoittanut koronakirjan Lucy meren rannalla (Tammi 2023). Edellisistä romaaneista tuttu Lycy Barton kertoo kuukausista viruksen leviämisestä lähtien. Ex-mies William vie Lucyn Maineen merenrantataloon karanteeniin. Niin muuttuu ja mullistuu elämä.

”Miksi me ihmiset olemmekin niin erilaisia? Taidamme syntyä erilaisina. Ja sitten maailma ottaa ja heittelee meitä.”

Stroutin minäkertoja Lucy selostaa levottomuutta herättävistä asioista pelkistetysti. Tapahtumien ja ajatusten kuvailu tallentaa asioita yksinkertaisen oloisesti, jopa naiivisti. Aluksi se ei meinannut tehota minuun, mutta ei aikaakaan, kun olin tyylin lumoissa. Havaintojen, muistojen ja toistettujen asioiden väliin ujuttuu hienoja kiteytyksiä ja hankaavia hiertymiä. 

Lucy meren rannalla -romaanissa kytketään Stroutin eri kirjojen henkilöitä toisiinsa. Pikkukaupungin tyttö, Olive Kitteridge ja Olive, taas -romaanien henkilöitä vilahtelee siellä täällä. Ne herättävät minussa huvittuneita ahaa-elämyksiä.

”Koetan vain sanoa että se hetki tuntui melkein ilmestyksenomaiselta: maassamme vallitsi edelleen syvälle juurtunut levottomuus ja sisällissodan kuiskaukset tuntuivat häilyvän ympärilläni kuin tuuli, jota ei tuntenut mutta tunsi sittenkin.”

Epävarmuus väreilee. Se kuuluu kirjan henkilöiden parisuhteiden luonteeseen ja kestoon, se liittyy elämäntilanteeseen, ammatinharjoittamiseen ja luonnollisesti viruksen varjostamaan elämään. Lucyn ja aikuisten tyttärien välit vaihtelevat ja heijastavat Lucyn ja Williamin aiemman liiton kipukohtia. Kuolema ja luopuminen väijyvät; huoli ja huolehtiminen, aivosumu ja masennus näyttäytyvät, mutta myös välittäminen ja rakkaus. Yksi romaanin teema tuntuu olevan toisten ihmisten ymmärtämisen puute ja sen vastakohta, yritys ymmärtää.

Lucy herää yhteiskunnan kahtiajakoon esimerkiksi Olive Kitteridgen kodinhoitajan Charlenen kautta. Naisen auton Trump-tarra sysää häntä pöyhimään, miksi mukava, yksinäinen nainen kannattaa Trumpia tai miksi Capitol-kukkulalle rynnätään. Varmoja vastauksia ei löydy, vain se on aika totta, ettei ihminen jalostu, jos häntä ei arvosteta. Myös alueelliset eroavaisuudet ja ennakkoluulot näyttäytyvät, ja korona-aika niitä vielä korostaa: newyorkilaisuus ei ole mikään valtti Mainessa.

”Me olemme ihmisten kanssa missä milloinkin ja miten milloinkin, ja annamme sille suuren arvon. Mutta loppujen lopuksi emme ole mitään.”

Yhteiskunnalliset teemat sekoittuvat päähenkilön taustan käsittelyyn: köyhyyteen, väkivaltaan, eriarvoisuuteen, haavoittuvuuteen. Niistä muistuttavat myös Lucyn välit sisaruksiinsa. Taustastaan ei pääse eroon, ei iskostuneesta mitättömyydentunteesta, ei edes kuolleista vanhemmistaan: Lucyn päässä puhuvat oikea edesmennyt kalsea äiti ja keksitty rakastava äiti.

”Ajattelin taas miten äitini – oikea äiti – oli sanonut minulle niin eräänä päivänä. Ja hän osui aivan naulaan kantaan. Jokaisella on tarve tulla huomatuksi.

Minä en tuntenut itseäni tärkeäksi. Olin aina ollut vähäpätöinen. Minulla oli vaikeaa.”

”Tarkoitan että jos on onnekas saattaa törmätä johonkuhun. Mutta ihmiset ponnahtavat aina erilleen, ainakin vähän kauemmaksi.”

Stroutin romaanista ponnahtaa lukuisia aihelmia mieleeni, eli sain jälleen häneltä täyteläisen kirjakokemuksen. Pessimististä eksistenssipohdintaa on paljon, muttei kirja levitä toivottomuutta. Kyse on kaikkineen arvaamattomasta elämästä ja sen montuista, myös niistä nousemisesta.

Minua sykähdyttävät romaanin sävykkyys ja tarkkanäköisyys. Yksinäisyys, ystävyys, suru, rakkaus ja vanhemmuus vaihtelevin tuntemuksin resonoivat. Romaanin lopun äiti-tytär-keskustelut tarjoavat vielä lisäkierteen: onko jotain, mitä Lucy ei kuitenkaan näe tai halua nähdä? Jos edellinen kirja oli Voi William!, voisi tämä kirja olla nimeltään Voi Lucy!

•

Elizabeth Strout: Lucy meren rannalla, suomentanut Kristiina Rikman, Tammi 2023, 270 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

13 toukokuun, 2023 · 8:44 am

Patrik Svensson: Meren kutsu

Patrik Svensson on tarjonnut luonnontiedettä kaunokirjallisin maustein ja esseistisin elementein jo Ankeriaan testamentissa, ja uutuudessa Meren kutsu (Tammi 2023) sama meno jatkuu. Yhtä kompakti uutuuskirja ei ole kuin ankeriasteos, koska aiheena on syvä ja laaja meri, jonka horisontti pakenee katsojaansa. Kirjan aaltoileva rakenne vie ajasta ja näkökulmasta toiseen, ja mitä pidemmälle kirjaa luin, sitä enemmän se minua ihastutti.

Kirjan alaotsikko Tarinoita ihmisen uteliaisuudesta on oiva tarkennus. Mereen liittyvä tieto vaatii rajauksia, joten muutama kiinnostava henkilötarina avaa meren merkitystä. On esimerkiksi kartanpiirtäjämunkki, maailmanympäripurjehtija ja meren elämäkerturi. Leimallisinta on se, että Svensson on valinnut lähinnä ei-akateemisia tai varjoon jääneitä henkilöitä kuten Magalhãesin orjan.

Yksi kantava teema on elonajan suhteellisuus ja rajallisuus. Pohdinta kimpoaa henkilökohtaisesta, sillä kirja on omistettu kirjailijan kuolleelle äidille. Kirjaan valikoituneissa elämäntarinoissa elämän vääjäämätön lyhyys nousee esille, ja lisäksi hahmottuu koko ihmiskunnan ajan suhteellisuus verrattuna mereen:

”Kaksisataa tuhatta vuotta. Häviävän lyhyt hetki verrattuna valtamerten ja elämän runsaaseen neljän miljardin vuoden historiaan nähden.”

•

Hienot tarinat Svensson kertoo esimerkiksi skotlantilaisesta leipurista Robert Dickistä 1800-luvun alkupuolelta ja merikirjoittaja Rachel Carsonista, 1960-luvun ympäristösuojelun herättäjästä. Svensson yhdistää etenkin näissä kirjan osissa luonnontieteellistä tietoa emotionaalisesti virittyneeseen kuvaukseen. Ihmisten yksinäisyys, ystävyys ja kohtalo koskettavat, niitä myötäilevät meren virtaukset, rytmi ja aaltojen rantaan paiskaamat pähkinät toiselta puolelta maailmaa.

Meriromantiikkaa, kyllä kirja käsittelee sitäkin. Meri, merenkulku ja merenelävät sisältävät seikkailua ja salaperäisyyttä. Rachel Carsonin rooli kirjan lopussa korostaa muutosta pois romantisoidusta hyötynäkökulmasta:

”Meri ei olemassa meitä varten, vaan me olemme olemassa meren vuoksi, ja siksi meren haavoittuvuus on myös meidän haavoittuvuuttamme.”

•

Svenssonin kirjassa meri on kohde ja symboli elämästä. Tieto taipuu taidokkaasti tunteen puolelle, ja tekstin eloisuus ja vivahteikkuus viehättävät. Ja Svenssonista tulee osa merikirjallisuuden jatkumoa:

”Herman Melville tajusi Francis Allyn Olmstedin ja lukemattomien muiden edeltäjiensä tavoin meren tarjoavan täydellisen taustan elämää suuremmalle tarinalle, jossa on kyse ihmisen roolista maailmassa, hänen suhteestaan luontoon ja elämään sen eri muodoissa, hänen paikastaan suhteessa olemassaoloonsa.”

•

Patrik Svensson: Meren kutsu. Tarinoita ihmisen uteliasuudesta, suomentanut Anu Heino, Tammi 2023, 161 sivua. Luin BookBeatissa.

Patrik Svensson esiintyy tänään 13.5.2023 Helsinki Lit -tapahtumassa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Esseet, Kirjallisuus, Tapahtuma, Tietokirja

Avainsanat:

9 toukokuun, 2023 · 3:55 pm

Helena Telkänranta: Millaista on olla kissa?


Helena Telkänrannan tietokirjassa Millaista on olla kissa? (SKS 2023) tarjoillaan uutta tutkimustietoa kissan käyttäytymisestä. Esipuheessaan tekijä korostaa, ettei kirja ole hoito-opas, vaan siinä kuvaillaan kissan kokemusmaailmaa. Siten kissojen kanssa elelevät ihmiset ymmärtävät kissan käytöksen syitä ja voivat vaikuttaa lemmikin hyvinvointiin.



Kirja kertaa villikissan vaiheet lemmikiksi: ihmistä viehättävät pentumaiset piirteet, jotka pysyvät halki kissan elinkaaren. Sama ihastuttaa koirissa. Kissa todetaan kirjassa yhtä välkyksi kuin koiratkin, ja kissatkin saa antamaan tassua ja temppuilemaan pitkäjänteisellä palkitsemismenetelmällä siinä kuin koiratkin.

•

Kirjassa kiinnitetään paljon huomiota kotikissan lajiominaiseen viihtyvyyteen. Kissa tarvitsee leikkejä, joissa se pääsee toteuttamaan kiinni ottamisen vaistojaan. Myös kiipeilyyn ja raapimiseen pitää olla mahdollisuus, ja kissalle turvaa tuovat korkeat tähystyspaikat ja piilopaikat.

Turhautuminen tuo kissan käytökseen muutoksia, ja kirja esittelee paljon esimerkiksi siisteysongelmien, liiallisen nuolemisen ja hyökkäilyn syitä ja seurauksia. Siten kirjassa on myös vinkkejä pulmien ratkaisuun. Yllätyin siitä, miten kapea on kissan sosiaalistumisen aikaikkuna, kaksiviikkoisesta seitsenviikkoiseen. Se luo pohjan tulevalle toveruudelle muiden eläinten ja ihmisten kanssa.

•

Hyvin kirja kertoo, miten kissoilla yksilölliset piirteet ovat hallitsevampia kuin lajinomaiset. Kissan omistajan velvollisuus on tutustua omaan lemmikkiinsä ja sen reagointitapaan ja herkkyyteen. Kirja antaa mainiosti osviittaa kissan ilmeistä ja eleistä.

Peilailen kirjan antia kotioloihin. Tiivistän. Hyvillään kissa on silmät sirrillään, ja ilokseni Sohvi mielellään siristelee kanssani kirkkaanvihreitä silmiään. Kovin hanakka kotikissani ei ole sylissä leppostelemaan tai kehräilemään, mutta elämäniloa hän tarjoaa päivittäin. Utelias ja toimelias venäjänsininen neiti elää elämänsä ensimmäistä kevättä ja näyttää minullekin, miten aamu on aina uusi.


•

Helena Telkänranta: Millaista on olla kissa? SKS 2023, 156 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja

Avainsanat:

6 toukokuun, 2023 · 6:23 am

Minna Rytisalo: Jenny Hill

Raikkaasti voimaannuttava. Tämä ajatus pamahti mieleeni, kun olin aivan Minna Rytisalon uutuusromaanin Jenny Hill (WSOY 2023) alussa. Saman voin toistaa romaanin luettuani. Kirjassa kerrotaan keskiluokkaisen viisikymppisen, pitkästä liitosta lähtevän nykynaisen muutosvuosista. Eli aihe on kovin tavallinen – vaan näistä sytyn: käsittelytapa ja kerronta.

”On päiviä jotka lipuvat ohi jälkiä jättämättä, ja niitä on elämässä aika paljon.”

Kerronta kunnioittaa arkea toisteisuutta karsimatta, samalla se kohottaa tavispäiviä. Rytisalon linjakas lause ja varma virke vievät tilanteisiin ja teemoihin, joissa punaisena lankana on Mäen Jennin otteeton elämä ja hivutus muutosvalmiiksi Jenny Hilliksi. Romaani tarttuu pitävällä verbaaliotteella Jenni/Jennyn tavalliseen elämäntaipaleeseen: työläiskoti, sisko, vaihto-oppilasvuosi, yliopisto-opinnot, avioliitto, kaksi lasta vauvasta aikuisuuteen, toimistotyö, pettävä puoliso, ero, yksiöelämä. Teho syntyy ilmaisusta ja kronologian rikkovasta näkökulmavaihtelusta.

Jennyä havainnoidaan toisaalta etäältä mutta kuitenkin niin, että luut natisevat ja solut suhisevat. Hänet nähdään myös satumaisuudesta riisuttujen avatarhahmojen silmin. Hurteinta luettavaa ovat Jennyn terapiakirjeet Ranskan presidentin puolisolle Brigittelle.

”Miksi minun pitäisi olla jumalatar ollakseni onnellinen?”

Jenny Hill on feministinen romaani. Päähenkilön tapa toimia sekä suhtautua itseensä, ympäristöön ja muihin ihmisiin on patriarkaattiin kasvatettua. Viime vuosina paineista naiskuvaa on käsitelty paljon, joten Rytisalon romaanissa on tuttua, mutta ote on oma. 

Päähenkilön rimpuilu omanlaiseen elämään kuvataan monin sävyin, ja hipaisu ironiaa, kytevää kiukkua, lämmintä huumoria ja lempeää ymmärrystä kantavat Jenny-saagaa. Jennyn vastaparina toimii rohkea pikkusisko somebisneksineen. Johanna-siskon jumalatarhömpötys ja Jennyn arkisuus sopivat kontrasteiksi. Siksi minua viehättää Jennyn repäisyjen mittakaava kuten uskallus pukea päälle ryppyinen paita tai:

”Suurimmat kapinat alkavat pienistä teoista ja joskus, niin kuin nyt, se voi tarkoittaa sitä, että huulipunaa ei ole rajattu.”

”Meidän todelliset tarinamme ovat liian vaarallisia, ja meidät on pakotettu muotteihin, joista emme tunnista itseämme enää ollenkaan.”

Jos on romaanin sisällössä tuttuja naisasia-aineksia, on siinä lisäksi virkeää kuvastopurkua. Katsanto siirtyy vähän väliä Jennyä kommentoivaan satuhahmojoukkoon, avattariin Tuhkimo, Lumikki, Ruusunen, Kerttu, Tähkäpää ja Punahilkka. Jennyä havainnoiden he kertovat lisäksi omia tarinoitaan. 

Sadut ovat venyneet suullisesta viihteestä Grimmin veljesten mukaelmiin, sieltä Disney-kiiltokuvisiin naismalleihin – ja nyt niistä pois. Saduissahan sankarittaret saavat onnellisen lopun prinssiensä kanssa, mutta Rytisalon romaanissa romantiikka karsitaan niin avattarien kuin Jennynkin tarinoista.

No, onhan satuja ennenkin uusinnettu, ja nyt nämä fantasialeidit kertovat silottelemattomat tarinansa ahdisteluineen, väärinkäytöksineen ja omaehtoisuuksineen. Feministiteoreettinen apparaatisto on käytössä, kun menneet versiot korjataan, esimerkiksi Punahilkka puhisee:

”Minun tarinastani on tehty hassunhauska ilveily, joka todentaa valheellista positiointia ja sortavia representaatiota.”

”Nyt ei ole sovittelun ja suopumisen aika, se on päättynyt, nyt liikkuvat tunteiden mannerlaatat, ja kun ne lähtevät liikkeelle, näky on kaunis ja hurja.”

Voisin nostaa Jenny Hillistä kaiken edellisen lisäksi vaikkapa vaihdevuodet, äitiyden, ystävyyden, uupumuksen, luokkaerot, tunnelukot ja kehollisuuden. Tai monenlaista viitteellistä kuten lilavärin houkuttelevuus tai eltaantunut Benny Hill -huumori. Niistä kaikista löydän kiinnostavia kulmia. Jenny Hilliksi kasvaminen tarkoittaa ainakin sitä, että on aika katsoa eteenpäin, tulla nähdyksi ja tuntea. Olla kaunis ja hurja niin kuin on. Ja lukijana kiitän: tämä kaikki on kerrottu kauniisti ja hurjasti.

”Jokaisen sisällä kuitenkin on avoimina pysyviä polkuja ja toisia, jotka kasvavat umpeen, ja ne risteilevät toistensa yli ja läpi, niiden määrä lisääntyy vuosien myötä eikä siinä mitään murehtimista ole, sellaista metsässäkin on.”

•

Minna Rytisalo: Jenny Hill, WSOY 2023, 294 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

29 huhtikuun, 2023 · 7:30 am

Markku Aalto: Turvallinen katastrofi & hitusen Juha Seppälän Merille-romaanista

Markku Aallon esikoisromaanista Muistoa kunnioittaen pistin merkille sarkastisen otteen ja pelottomuuden kuvata epämiellyttäviä henkilöitä. Romaanissa Turvallinen katastrofi (Warelia 2023) samantyylinen meininki jatkuu.

Kerrontajuju piilee siinä, että itsensä ympärillä kiemurtelevat kertojahenkilöt näkevät toimensa ja touhunsa omalla tavallaan, ja lukija näkee itseriittoisen sepustamisen taakse. Rakenneratkaisu tarjoaa lukijalle lisäksi kurkitsusaukkoja henkilöihin, sillä kolmiosaisessa romaanissa joka osan kertoo eri henkilö. Romaanin aloittaa katkeroitunut wanna be -kirjailija Pentti ”Pena” Hopeavuori, keskimmäinen tarina nähdään varttuneen menestyskirjailijan Antti-Kalevi ”Antsa” Horttanaisen näkökulmasta, ja jälkisanat kuittaa kustantaja Hanna-Riitta.

•

Kirjan kolme kertojaa on kirja-alalla, joten kertojilla on sana hallussa, mitä kirjassa hyödynnetään monin tavoin: ruoditaan omaa tekemistä ja toisten. Kertojien kannalta kunkin kirja-alatulevaisuus kulminoituu Aurinkorannikolle, jossa tapahtuu odottamattomuuksia. Siinä nimenomaan kertojien ristivalotus toimii hyvin.

Pilkkaa sinkoaa niin kustannusalan, kirjatrendien kuin kirjailijoidenkin suuntaan. Joitain kirjailijoita mainitaan suoraan, joitain salanimin. Jälkimmäisiä hykertelen. Tiivistäen kirjaelämän raadollisuutta käsitellään hirtehisesti vailla illuusioita. 

Aallon tyylillä teksti vyöryy. Tämä sitaatti ei ole runsaimmasta päästä, mutta kuvastaa Penan dilemmaa:

”Kevään koittaessa lähdin sieltä [kirjoittajakurssilta] maailmalle jo rutinoituneena alkoholistina, jolla oli hallussa paitsi itse juominen myös erinomaiset itsepetoksen ja oman sekoilunsa oikeuttamisen taidot. Jos saman haluaa sanoa kauniimmin, voi todeta, että kirjailijaelämän johdantokurssi oli tullut suoritettua intensiivimuodossa ja enää puuttuivat vain ne kirjat.”

•

Aallon romaanissa yllätysyhytetään epäonnistunut yhden kirjan kirjoittaja suosikkikirjoja suoltavan konkarin kanssa. Miesten makumieltymykset menevät pitkälti ristiin. Penalla on kotimaisessa kirjallisuudessa vain yksi suosikki, tinkimätön Juha Seppälä. Kuinka ollakaan myös Seppälältä on tänä keväänä ilmestynyt kirjailijaromaani Merille (Siltala 2023).

Merille on lähiaikadystopia, jossa kirjallisuudella ei näytä olevan sijaa. Nimetön, vanheneva mieskirjailija vetäytyy kirjailijaystävänsä mökille hautomaan katkeruuttaan ja hautaamaan kirjastoaan. Eli se on ilmeinen seuraus kulttuurielämän tilasta.

Satiiria luen Seppälän kirjasta, mutta en yhtä rehvakasta kuin Aallolta. Luonnehtisin Seppälän teosta pikemmin tympääntyneeksi näkemykseksi sivistysalennuksesta.

Kummassakin romaanissa on kyse miesten suhteesta kirjallisuuteen, kollegoihin ja naisiin. Tarttumapinnat toisiin ihmisiin eivät ole kummoisia, kukin puuhailee lähinnä päänsisäisiään. Seppälän teoksen loppua pidän aika arvoituksellisena, Aalto on sitä suoremmin asialla – omalla tavallaan kumpikin kierteisesti kirjallisuuden asialla.

•

Markku Aalto: Turvallinen katastrofi, Warelia 2023, 193 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Juha Seppälä: Merille, Siltala 2023, 96 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: ,

23 huhtikuun, 2023 · 7:29 am

Helsinki Lit 2023 – lukemista ennakkoon

Helsinki Lit järjestetään strategisesti oikeaan aikaan kevään lopuksi, tänä vuonna 12. – 13.5. Kaikki kirjamessut on jostain syystä sysätty syksyyn, joten kirjatapahtumanälkäiselle kevään tilaisuus maistuu herkulta. Painotus käännöskirjallisuuteen sopii tällaiselle kotimaisen kirjallisuuden suurkuluttajalle, sillä kyllähän makupalat maailmalta avartavat.

Viime vuodet ovat osoittaneet, että tapahtuma on laadukkaasti järjestetty ja haastattelut (harvoin varsinaisia keskusteluja) kiinnostavia. Ohjelma julkistetaan sopivasti siten, että ennen Litiä ehdin lukea usean kirjailijavieraan teoksen. Tässä lukemistani koonti, ja linkeistä pääsee varsinaisiin postauksiini.

Perjantain kirjailijat 

Liv Stömqvist: Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan

Strömqvistin sarjakuvista on useita suomennoksia, mutta tässä vaiheessa olen lukenut vain yhden. Esseistisellä feminismiotteella kerrotut kuva-teksti-kertomukset halkovat halki-poikki-ja-pinoon rakkaus- ja rakastumisoletuksia antiikista Leonardo di Caprioon. Pistelee ja viihdyttää.

Édouard Louis: Naisen taistelut ja muodonmuutokset

Olen lukenut muutaman Louisen kirjan, viimeisimpänä tämän äitikertomuksen. Karuista kotioloista kirjailija on kehittänyt kiehtovaa proosaa, jonka autofiktiivinen kerronta on suoraa ja terävää. Omalla tavallaan Louise kiertää tässä kirjassa ajatuksen, ettei ole myöhäistä saada onnellinen lapsuus, vaan hän muotoilee sen näin: ei ole myöhäistä saada äitisuhdetta.

Fríđa Ísberg: Merkintä

Tässäpä on hiertävä piikki psykologisoinnin lihaan. Romaanissa myötätuntotestien perusteella suojellaan tai diskriminoidaan empatiavajaita – näkökulmasta riippuen. Mahdollinen maailma, sellaisen tämäkin fiktio tehokkaasti luo. (Hmm, tulee väkisin mieleen vaalienjälkeiset empatia ja politiikka -ulostulot vertailumateriaalina tämän romaanin maailmaan.)

Torrey Peters

Tämän kirjailijan jätän Lit-yllätykseksi.

Muokkaus 6.5.2023. Nyt vain kirjailijan keskustelu Litissä tulee olemaan yllätys, sillä sainkin kirjan sopivasti kirjastosta. Detransition, baby avartaa sukupuolen ja naiseuden ymmärtämistä. Se on muuttuvaa, liikkuvaa ja määriteltynäkin elastista. Vanhemmuuskysymys poksauttaa oletukset ja odotukset. Olen kiitollinen, että luin tämän kirjan. Sain totisesti tuuletuksen transteemasta.

Jamaica Kincaid: Katoava paratiisi

Kirpeä kasvukertomus kuljettaa Karibialle. Kaikki ei ole kunnossa tyttären ja äidin suhteessa, kun kasvupyrähdys ja murrosikä etenevät. Tarina katsellaan tytön silmin, tunnelman latatuneisuus tekee kerronnasta kiinnostavaa.

Lauantain kirjailijat

Diamant Salihu

Myös tämän kirjailijan jätän itselleni Lit-yllätykseksi.

Patrik Svensson: Meren kutsu

Luin muutama vuosi sitten Ankeriaan testamentin, johon ihastuin. Nyt odottelen uutta suomennosta, Meren kutsu. Se ilmestyy esimerkiksi BookBeatissa 10.5.

Tessa Hadley: Vapaa rakkaus

Otsikko on mahdoton, sillä rakkauden vapaus on kovin suhteellista. Romaanissa vanhempien ja lasten rakkaus murenee, kun toinen vanhemmista hullaantuu uudesta rakkaudesta ja perhe hajoaa. Kaikissa rakkauksissa on vaiheensa ja vaikutuksensa, eikä tilannetta ainakaan helpota, että eletään vapautumisen vuosikymmenen loppua vuonna 1967, ennen Euroopan hullua vuotta.

Ia Genberg: Yksityiskohdat

Kirjan neljä muisteloa kertojan kuumetaudin aikana hahmottelee, mitä eletyn elämän merkityksellisyyksistä jää mieleen ja kuinka ne voi kirjallistaa. Henkilökohtaiset yksityiskohdat tallentuvat kuvaamaan kertojan kaarta, jonka voi nähdä suhteessa muihin.

Elisa Shua Dusapin: Sokcho talvella

Eteläkorealaisen rajakaupungin talven tunnelma huokuu viileää tunnelmaa, vaan sen alla kytee. Majatalon nuori nainen on solmussa elämänsä kanssa ja sitä on kiintoisaa jonkin verran lukijana purkaa – kaikki ei aukea, ja se jää kutkuttavasti hiertämään.

Annie Ernaux: Vuodet – Isästä/Äidistä

On komeaa saada samaan kirjallisuustapahtumaan oppipoika (Louise) ja mestari (Ernaux). Nobel-voittaja purkaa tiukkaan tekstiin henkilökohtaista yhteiskunnallisesti ja saa aikaan eurooppalaisen kehityksen kaaren miltei koko 1900-luvusta. Ei ole epäselvää, että (kirjallinen) elon pohja on tyystin toista köyhän ranskalaismaaseudun tai pikkukaupungin väellä verrattuna pariisilaiseen sivistyneistöön – niin myös matka vaikkapa teiskolaisen metsän reunalta Senaatintorille.

P. S. Viikolla 17. – 23.4.2023 vietetään lukuviikkoa. Julkaisen viikon aikana juttuja Helsinki Lit -kirjallisuustapahtuman kirjailijoiden kirjoista. Sen lisäksi, että kotimaisen kirjallisuuden elinvoima on minulle tärkeä, arvostan käännöskirjallisuutta, kirjayhteyttä maailmaan. Siis kunnia käännöskirjojen julkaisulle, julkaisijoille ja kääntäjille.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

22 huhtikuun, 2023 · 5:49 am

Liv Strömquist: Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan

Naistenlehdistä olen vuosien varrella seuraillut, miten Leonardo DiCaprion nuoret tyttöystävät vaihtuvat tiuhaan. Niin on myös Liv Strömquist, jonka sarjakuva-albumi käynnistyy pohtimaan rakkautta tai rakkaudettomuutta esimerkkinään DiCaprion toimintatapa. Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan (Sammakko 2021) ottaa kantaa ja pamfletoi feministisesti.

Voi kirjaa sanoa sarjakuvaromaaniksi, mutta lähinnä se on esseetä sarjakuvakeinoin, koska siinä tekijä esittää ajatuksiaan ja havainnollistaa niitä referoiden ja kommentoiden lähteitä. Sarjakuvataiteilija kertoo tarinoita kulttuuri- ja taidehistoriasta, ammentaa filosofeilta ja kansanatarinoista sekä nykyurbaanista populaarikulttuurista. Kokonaisuus on ajatuksista ja henkilöistä runsas, lennokas ja oivaltava.

Sarjakuvissa on runsaasti tekstiä erilaisin ja erikokoisin kirjaintyypein. Kuvitustyyli on tyylitelty, vapaalla kädellä piirrettyjä hahmoja ympäristöissään. Pääosin kirja on mustavalkoinen muutamin väritehostekuvin. Joitain valokuvia on joukossa, esimerkiksi taideteoksista, joita kirjassa kommentoidaan. Lisäksi tekijä lainaa silloin tällöin ikonisia sarjakuvahahmoja, esimerkiksi smurffeja ja Asterix-tyyppejä.

Ja sisältö! Mitä rakkaus oikein on, mikä saa rakastamaan tai olla rakastamatta? Strömquist tarkastelee yhteiskunnan ja ympäristön rakenteita ja avaa esimerkkejä eri ajoilta. Kirjan nimi tulee naisrunoilijalta, joka umpirakastui 74-vuotiaana saamatta vastarakkautta. Monissa kirjan jutuissa tuleekin esille, että rakkaus on rakkautta sellaisenaan sitä suorittamatta, vaikka joillekin se on tuote, kapitalistinen hyödyke.

Nautin kirjan tarinoista, joissa eri aikakausien naiset pääsevät esille. Ja vaikka Strömquistilla on selvästi paljon asiaa, ei otsa ole rypyssä. Lopussa on silkkaa itseironiaa. Kiinnostava on kuulla tekijää kevään Helsinki Litissä.

•

Liv Strömquist: Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan, suomentanut Helena Kulmala, Sammakko 2021, 171 sivua. Lainasin kirjastosta.

P. S. Viikolla 17. – 23.4.2023 vietetään lukuviikkoa. Julkaisen viikon aikana juttuja Helsinki Lit -kirjallisuustapahtuman kirjailijoiden kirjoista. Sen lisäksi, että kotimaisen kirjallisuuden elinvoima on minulle tärkeä, arvostan käännöskirjallisuutta, kirjayhteyttä maailmaan. Siis kunnia käännöskirjojen julkaisulle, julkaisijoille ja kääntäjille.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, sarjakuva

Avainsanat:

20 huhtikuun, 2023 · 6:43 am

Éduard Louise: Naisen taistelut ja muodonmuutokset 

Éduard Louise ammentaa perheestään, nyt on äidin vuoro: Naisen taistelut ja muodonmuutokset (Tammi 2022). Kirja liikuttaa minua, sillä se on pojan vilpitön lahja, symbolinen linna naiselle, joka muuttui keski-ikäisenä onnettomasta, alistetusta maalaiskotiorjasta Pariisin kuningattareksi.

Kirjan alussa Louise kertaa, mitä kaunokirjallisuus ei saa olla: se ei saa selittää todellisuutta eikä toistaa itseään, ei muistuttaa tunteenpurkausta eikä manifestoida poliittisesti – ja tekee päinvastoin:

”Koska nyt minä sen tiedän: se mitä on kirjallisuudeksi kutsuttu, on rakennettu vastoin äitini kaltaisten ihmisten elämää ja kehoa. Koska nyt tiedän, että äidistä kirjoittaminen tarkoittaa sitä, että uhmaan kirjoittamisellani kirjallisuutta.”

Niin on tehnyt myös ranskalainen Annie Ernaux. Tunnistan jotakin samaa omasta perhetaustastani.

•

Kirjan tekstin tiiviys kiteyttää asioita, kuvaus on kursailematonta, eikä sivuja synnytetä turhaan. Tarina on suuri, vaikka verkkokirjan sivuja on vain rapiat 80.

Naisen taistelut ja muodonmuutokset kahlaa äidin elämänvaiheet ja eläytyy niihin sekä kietoo kertojan, päähenkilön pojan, oleelliseksi osaksi. Iso osa sitä on luokkatietoisuus ja häpeä, ja Louise näkee yhteiskunnan varallisuus- ja sivistyserot rajusti sellaisina, että hän käyttää sanaa luokkaväkivalta.

•

Minulle yksi kirjan vaikuttavimmista ajatuksista on, miten kertoja kokee estäneensä äitiään olemaan äitinsä. Se, että tuli mahdolliseksi muuttaa äiti-poika-suhteen tulevaisuutta, muutti myös menneisyyttä. Valoisaa, rakentavaa, toiveikasta!

Mietin, miksi Éduard Louisen perhekirjat kiinnostavat. Sen lisäksi, että ne on suoraan ja terävästi kirjoitettuja, ne eivät peittele tavoitteitaan. Ehkä perimmäinen syy on, että alistamisen ja väkivallan jälkeen ne vapauttavat selviytymiseen.

•

Éduard Louise: Naisen taistelut ja muodonmuutokset, suomentanut Ville-Veikko Niemelä, Tammi 2022, 84 s. eKirjana. Luin BookBeatissa.

P. S. Viikolla 17. – 23.4.2023 vietetään lukuviikkoa. Julkaisen viikon aikana juttuja Helsinki Lit -kirjallisuustapahtuman kirjailijoiden kirjoista. Sen lisäksi, että kotaimaisen kirjallisuuden elinvoima on minulle tärkeä, arvostan käännöskirjallisuutta, kirjayhteyttä maailmaan. Siis kunnia käännöskirjojen julkaisulle, julkaisijoille ja kääntäjille.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

7 huhtikuun, 2023 · 5:38 am

Meri Eskola: Ehdin rakastaa häntä & Venla Pystynen: En voi lakata ajattelemasta kuolemaa

Kaksi kirjaa vanhemman itsemurhasta, kaksi kasvutarinaa. Kumpikin kirja asetetaan romaanin lajiin peittelemättä omaelämäkerrallisuutta.

Maaliskuisena iltana pääsin kuuntelemaan Meri Eskolaa ja Venla Pystystä WSOY:n tilaisuuteen. Kirjailijat tunnistivat toisissaan risteilevät tunteet: katkeruus ja viha ovat yhtä tuttuja kuin rakkaus – tai rakkauden kaipuu. Kumpikin kertoo romaanissaan, millaista jälkeä jättää lapsena koettu hylkääminen.

Kummatkin ovat sanankäyttäjinä ammattilaisia, toimittajia. Heille on tuttua aineiston kerääminen, haastattelut ja tiedon koonti. Romaaneissaan he ovat kääntäneet kurssia fiktion puolelle, mikä tarkoittaa ilmaisutavan vapautta. Kummankin kirjassa on päädytty sinuttelemaan itsemurhan tehnyttä vanhempaa, kummassakin kiukku välittyy, kummassakin menneen perkaaminen sekoittuu minäkertojan elämänvaiheisiin aina kirjoittamishetkeen saakka, ja kummassakin käsitellään myös suhdetta eloon jääneeseen vanhempaan, omiin miessuhteisiin ja lapsiin.

•

Eskolan ja Pystysen romaaneissa on siis aihetasolla, temaattisesti ja psykologisesti paljon samaa. Silti kirjojen lukeminen lähes peräkkäin sopii hyvin, sopinee se myös tähän pääsiäisaikaan: kirjat ovat vakuuttavia kokemusasiantuntijoiden kärsimyskuvauksia, seurannaistodistuksia lapselle pahimmasta kokemuksesta. Väkisinkin myös terapiakirjallisuus käy mielessä: näiden romaanien kirjailijat kirjoittavat päästäkseen irti.

Romaanien minäkertojat käyvät terapiassa, eli lapsuustrauman selvittely jatkuu aktiivisena eri tavoin. Minäkertojat ovat myös erittäin tietoisia sukupolvista toiseen siirtyneistä vuorovaikutusmalleista ja mielenterveyttä kuormittavista tekijöistä, myös muiden sukulaisten itsemurhista. Kallistun kuitenkin samaan kuin näiden kirjojen kirjastoluokitus tai markkinointi: kaunokirjallisuuttahan tämä. Kummatkin kirjailijat vakuuttavat kerronnallaan. Eskolan teksti nakuttaa tiiviinä, Pystysen teksti on astetta kuvailevampaa, kieleltään avarampaa.

Kaunokirjallisesti niissä kiinnostaa minäkertojan ääni tunteiden aukaisijana, suoran ja verhotun vaihteluna. Itsetuntemuksen aukaisua saa harvoin seurata näin läheltä. Ja onhan tämä tätä aikaammekin, omakohtaisen kaunokirjallistaminen. Ajattelen esimerkiksi ranskalaista Eduard Louisia, monia muita kotimaisiakin.

Näin paljon sepustin kirjoista jo kimppana. Seuraavassa vielä lyhyet luonnehdinnat kirjoista erikseen.

Meri Eskola: Ehdin rakastaa häntä

Meri Eskolan kirjassa Ehdin rakastaa häntä (WSOY 2023) minäkertoja kahlaa asiakirjoja ja lehtijuttuja sekä muistelee lapsuusvuosiaan ja myöhempiä ihmissuhteitaan. Kertoja kääntää kiviä perhesalaisuuden päältä, kun noin 40 vuotta on kulunut äidin itsemurhasta.

”Kiukun takana piileksii painava suru: olisin todella halunnut tuntea sinut. En tiedä käyneeni kanssasi yhtäkään järjellistä keskustelua. En muista ääntäsi, en sananvalintojasi, en nauruasi, en edes hymyäsi.”

Äiti murskautui kaasuräjähdyksessä, joka rikkoi helsinkiläisen kerrostalon. Muutakin vahinkoa syntyi, myös muille, mutta romaani keskittyy kertojan sielunvammoihin ja pitkälti äkkivääriin perhesuhteisiin. Äidin menettäminen on noin viisikymppiselle kertojalle yhä totaalinen: ”Äitini lisäksi minulta puuttuu kokonainen elämä.” 

Näin, vaikka kertoja kertoo eläneensä monen edestä, olleensa jopa onnekas. Kirja pullistelee uhoa, hyökkäyksiä, syytöksiä ja kaunaa, mutta se ei peitä rakkautta ja kaipuuta. Tehokas teksti on tunnetta täynnä olematta pateettinen, koska sävyt vaihtelevat surusta sarkasmiin. 

•

Meri Eskola: Ehdin rakastaa häntä, WSOY 2023, 204 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Venla Pystynen: En voi lakata ajattelemasta kuolemaa

Romaanin En voi lakata ajattelemasta kuolemaa (WSOY 2022) minäkertoja on seitsenvuotias, kun isä tekee itsemurhan. Venla Pystynen kuvaa todella vaikuttavasti lapsen kokemusta: eihän sen ikäinen voi tietää, miten pitäisi tuntea tai käyttäytyä vanhemman äkkikuoleman tapahduttua. Eli jo romaanin alku vie tehokkaasti minäkertojan toimintatapoihin.

”Se seitsenvuotias, pelästynyt tyttö jäi sisälleni, ei kasvanut aikuiseksi, vaikka ihoni venyi, luuni kasvoivat, raajani pitenivät. Mutta minä haluan tuosta tytöstä eroon. En kaipaa salamatkustajaa.”

Tietyllä tavalla lukija pääsee salamatkustajaksi kertojan reissuun, jolla hän selvittää isänpuoleisen sukulaisten muistoja. Hienosti kirja kuvaa sitä, miten työssään pystyvä ihminen suhteissaan peittää tarvitsevuuttaan ja mistä kaikesta se juontaa ja mihin se johtaa. Myös parisuhteiden ja oman vanhemmuuden kipupisteitä painellaan kunnolla. Käänteeksi kertojalle muodostuu isoäidin päiväkirjat ja tieto isän veljen skitsofrenian vaikutuksista kertojan isään. 

Kirjan kerronta vetää mukaansa, sillä nykyhetken perhe-elämän väsymys ja entisen penkominen lomittuvat joustavasti: raskaita asioita, mutta teksti ei ole raskasta. Huojentavaksi koen toivon, reitin hyväksymiseen.

”Niin, isä, en tiedä. Ei kukaan tiedä. Tässä maailmassa pitää kai vain valita, miten suhtautua epävarmuuteen ja olemassaolon haurauteen.”

•

Venla Pystynen: En voi lakata ajattelemasta kuolemaa, WSOY 2023, 234 sivua. Lainasin: kaveri sai kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: ,