Aihearkisto: Kirjallisuus

Alexander McCall Smith: Kelpo rouva johtajat

Kelpo rouva johtajatSelailin BookBeatin tarjontaa tarkoituksenani hakea lepposteluun sopivaa luettavaa. Valitsin uusimman suomennoksen Mma Ramotswen tutkimuksista. Jokusen kirjan olen sarjan viimeisimmistä osista jättänyt lukematta, sillä hyydyin kevytdekkareiden verkkaiseen virittelyyn. Tauko teki hyvää, sillä nyt viihdyn rouva etsivän seurassa.

Huomaan väisteleväni tätä nykyä dekkareita, joissa sarjamurhaajat viettävät verikekkereitä, lapsia katoaa tai poliisiäijät kipulevat krapulaisina aviokriiseissään. Tätä taustaa vasten jännärityylikauteeni sopii Alexander McCall Smithin luoma botswanalainen, perinteisen ruumiinrakenteen omaava, hyväsydäminen nainen, joka ratkoo arkisia pulmia. Kelpo rouva johtajat (Otava 2018) jatkaa turvallisesti sarjan letkeää linjaa. Mitään järisyttävää ei tapahdu. Inhimillisten erehdysten korjausliike riittää.

Mma Ramotswe nojautui taakse. ”Tietysti voin olla väärässä siinäkin, että olen väärässä. Sekin on mahdollista.”
”Ei, minusta sinä olet oikeassa siinä, että olet väärässä,” sanoi Mma Makutsi.
He katsoivat hetken toisiaan, ja sitten Mma Ramotswe nauroi. ”Sitä ei koskaan voi tietää, vai mitä? Koskaan ei tiedä, milloin väärässä oleminen on oikein.”
”Eihän se koskaan…” vastasi Mma Makutsi. ”Ei ole koskaan oikein olla väärässä.” Hän vaikeni ja katsoi kattoon. ”Tietysti joskus voi olla väärin, että on oikeassa – ”
Mma Ramotswe keskeytti hänet. ”Tai paremminkin olla väärässä, kun luulee olevansa oikeassa vaikka on väärässä.”
”Juuri niin. Sitä minä yritin sanoa.”

Tuollainen sananvaihto viihdyttää melko mukavasti. Tässä osassa Mma Ramotswe esiintyy edukseen itsensä hillitsijänä, kun assistentin – tai pakon edessä liikekumppanin – Mma Makutsin päällepäsmäriys, epäluuloisuus, piikikkyys ja huumorintajuttomuus kiristävät ilmapiiriä. Tuikea työtoveri välähtävine silmälasilinsseineen tarvitaan vastapainoksi hyväsydämisen lempeän pomon pariksi. Kahden naisen työtoveruus ja tasapainottelu kohteliaisuuden miinakentällä kuvataan vivahteikkaasti.

Etsivätoimiston varsinainen tapaus on vanhan lapsenhoitajan etsintä. Tapauksessa piilee muutakin, minkä herkkävaistoinen Mma Ramotswe hiljakseen oivaltaa. Lisäksi rouva ratkaisee yhden pyramidihuijauksen ja hankkii kodin kulkukoiralle. Viehkoa, viatonta ja vaivatonta kesäkivalukemista siis. On lohduttavaa välillä lukea humaanista ymmärryksestä sekä hyvistä ihmisistä ja teoista.

– –

Alexander McCall Smith
Kelpo rouva johtajat. Mma Ramotswe tutkii
suomentanut Outi Järvinen
Otava 2018
350 sivua.
Luin BookBeatin eKirjana.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Kolme kompaktien kertomusten kirjaa

Kun toivot erityisen tiivistä, välipalaksi maittavaa kirjaa, täs siul on sellaisia. Koostan kolmen kirjailijan novellikokoelmista pikapohdinnat.

Anni Nupponen: Hirviöasiakaspalvelu

En ensin löytänyt koko kirjaa kirjaston varaushyllystä, koska en odottanut sen olevan cd-kokoinen ja -paksuinen.

Hirviöasiakaspalvelu.jpeg

Anni Nupponen leikkii sympaattisesti Hirviöasiakaspalvelu-tarinoilla. Joka juttu alkaa samalla tavalla: asiakaspalvelija tervehtii palveluhenkisellä lauseella ja asiakas esittää ongelman. Koko juttu survoutuu 100 sanaan, raapaleeksi. Muoto sopii minijuttuihin. Niin myös estyy pidennetyn vitsin vaara.

Nupposen asiakaspalveluraapaleissa tosielämästä tuttuun tilanteeseen liittyy jokin pulma mytologia- tai fantasiakirjallisuushahmon kanssa: päätön ratsumies tuleekin juhliin päällisenä, Minotaurus ei käyttäydy oletetusti, Lohikäärmevuorella on tilanne päällä tai Loch Nessin hirviön serkku näyttäytyy.

Onneksi olkoon, mielikuvituksenne on herännyt.
Kirjallisuus saattaa aiheuttaa sellaista.”
”Miten sen saa pois päältä?”
”Ei mitenkään. Mielestänne hirviöt sikiävät, mutta myös kaikki kaunis, outo ja ihmeellinen. Nauttikaa olostanne ja kiitos asioinnistanne hirviöasiakaspalvelussa.”

Machado De Assis: Kuuluisuus ja muita kertomuksia

Toinen cd-kotelon kokoinen kirja Kuuluisuus ja muita kertomuksia koostuu kolmesta novellista, jotka ovat kotoisin 1800-luvun lopun Brasiliasta. Machado de Assis on kirjan esipuheen perusteella maansa kuuluisin kirjailija.

Novelli ”Kuuluisuus” kertoo polkkasäveltäjästä, joka kärsii riittämättömyydestä, ”Diplomaatti”-novellissa saamaton mies menettää naimalykyn, ja novellissa ”Korteista ennustaja” keskushenkilö on täysin vietävissä: ”Häneltä puuttui kaikenlainen kokemus ja oivalluskyky.”

Ajan ja paikan kaukaisuus eivät estä nauttimasta viihdyttävistä kertomuksista. Ne on soljuvasti suomennettu, ja niiden viehätys perustuu tyyliin. Pisteliäs näkökulma miesten ajatusmaailmaan ja sosiaalisiin käytäntöihin välittyvät elävästi ja sävykkäästi. Pieni kirjanen on mukava välike, joskin se jää kirjakesässäni kuriositeetiksi.

Petri Tamminen: Miehen ikävä & Elämiä

Petri Tammisen kokoelma on edellisiä kirjamaisempi: pokkariversioksi yhdistellyt kaksi kirjailijan ensimmäistä novellikokoelmaa, satakunta lyhyttä novellia (Otava 2001). Jostain syystä kirjat ovat pokkarissa käänteisessä järjestyksessä verrattuna alkuperäiseen ilmestymiseen.

Novellit näyttävät henkilöiden elämästä keskeisiä kohtia pääselausevoittoisen nykivästi. Ne eivät ole kohokohtia, vaan usein tragikoomisia pysäytyskuvia elämänkulun kipupisteistä. Pisteen aikana lukija täydentää tapahtumat ja tunnelmat. Taidokasta.

Miehen ikävä on nimeensä sopien äijäilyä tai lähinnä sen piinaavaa yritystä novellihenkilöiden kannalta. Elämiä koostuu pääasiassa rapian sivun pituisista elämäntarinoista, jotka on nimetty päähenkilöiden etunimin. Harvalle kirjojen henkilölle käy elämässä hyvin. Tiivistystyyli estää rypemisen epäonnessa, ja siksi leijonanosan usein ottaa elämän epäkohtiin kätkeytyvä naurettavuus.

Tyyli ja tapa kuvata yksitysiä yleisen lomassa on hioutunut sittemmin Suomen historia -kirjan (2017) välähdyksenomaisiksi elämänkuviksi. Tämä vielä: kummassakin pokkarin kokoelmassa on novellejeja tilanteista, jotka liittyvät samantapaiseen maalaistaloon ja sukuun kuin Tammisen romaanissa Enon opetukset (2006). Niissä kertojan tarkka sivustakatsojan havainnointitaito kuultaa kirkkaana.

Anni Nupponen
Hirviöasiakaspalvelu
Osuuskumma 2016
lyhytproosaa, 19 raapaletta
33 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Kirsin kirjanurkka esittelee mukavan kirjamakupalan lisäksi ”raapale”-lajia ja Kirjakko ruispellossa nauttii pikkuherkusta.

Machado de Assis
Kuuluisuus ja muita kertomuksia
Suomentanut Jyrki Lappi-Seppälä
Prometheus 2010
kolme kertomusta
69 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Petri Tamminen
Miehen ikävä & Elämiä
Seven / Otava 2001
novelleja (alunperin ilmestyneet 1997 ja 1994)
301 sivua.
Sain kirjan kierrätyshyllystä.

Muut lukijat, esimerkiksi Sanarakkautta ja Lurun luvut (Miehen ikävä ja Elämiä)

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa, Novellit, spefi

Fantastico!

Italialainen 1920-luvun tienoon taide ei ole niin tunnettua kuin klassinen maalaustaide. Renessanssista ja muualta menneestä ovat saaneet vaikutteensa myöhempien aikojen maalaukset, joita pääsee kesän ajan katsomaan Ateneumiin.

Näytillä olevia maalauksia kuvaillaan maagiseksi realismiksi. Taulujen tunnelmissa todellakin leijuu selittämätöntä outoutta, vaikka niitä voi luonnehtia näköistaiteeksi. Esimerkiksi heti ensimmäisen näyttelyhuoneen iso maalaus Neidit johdattelee merkilliseen menoon.  Felice Casoratin taulussa neljä erilaista naista poseeraa ajanmukaisin asuin tai asutta metsäisen ympäristön edessä jaloissaan jos mitäkin naiselämän purkkia ja purnukkaa. Mistä on kyse? Sitä jään pitkäksi aikaa ihmettelemään.

Mielenkiintoni kohdistuu etenkin muotokuviin, vaikka asetelmia ja maisemiakin näyttelyssä on. Potretteihin on sisällytetty taidehistorian traditio, ja silti niissä on oman aikansa ote. Kuin taustan päälle liimatut ihmishahmot ovat tarkkoja, jollain tavalla kiiltokuvamaisen irrallisia ja silti – en löydä sanaksi sopivampaa kuin – sielukkaita.

Antonio Donnghin Nainen kahvilassa pysäyttää minut, samoin Cagnaccio di San Pietron omakuva. Viimeksi mainitun kaksi isoa alastonkuvaa hätkähdyttävät. Minä näen niiden naiskuvan misogyynisenä.

Näyttelyn mainosjulisteen Naamioita-maalaus (Cecare Sofianopolo, 1930) on todella hieno. Sen etualan sirkushahmot vievät ajattelemaan irvokkuutta ja kuolemaa, kun taustahahmot sen kuin tanssaavat. Taulu näin jälkikäteen puhuttelee: juhlat ovat pian ohi – fasismi tulee ja vie. Tekisi mieli sanoa, että taulussa on jotain myös tähän aikaan sopivaa.

 

– –

Fantastico!
Italialaista taidetta 1920 – 1930 -luvuilta
Ateneumissa 19.8.2018 saakka.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Taide

Runon ja suven päivä 6.7.2018

Vietän lyyristä kesäpäivää julkaisten yhden tankan ja kaksi haikua. Nautinnollista runon ja suven päivää!

Et kadu mitään,
sanoisit. Elit täysin.
Valehtelisit.

Et tanssinut kurkea,
soittanut kellokukkaa.

Korteni kesän
kekoon: heilutan heinää,
taivutan tuulta.

Maahan monistuu
puidenlehtien pitsi,
kuultava kudos.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, omat, Runot

Suvi Valli: Spiraali

Nyt minun pitää tukeutua kirjan takakanteen. Siinä kuvataan Suvi Vallin runokokoelmaa Spiraali (Otava 2018) siten, että kokoelmassa ollaan koko ajan liikekannalla; ”Se on aikakone, potkuri, spiraali, joka läpäisee luonnonlait ja tutkii olevaisen kerrostumia – -.”

Lainasanat auttavat minua jatkamaan kirjan lukemista. Asemoidun uudelleen Vallin runojen lukemiseen, ja myönnän auliisti, että olen nyt tällaisten tienviittojen vietävissä. Ilman osviittaa Spiraalin lukeminen oli tökkäistä aika alkuunsa. En hahmottanut runojen asettumista sivuille – onko joukossa erillisiä runoja vai laajan kokonaisuuden katkonaisia säkeitä ja säkeistöjä? Miten näennäisen irralliset palaset koostuvat ajatuksiksi, tunnelmiksi, mielikuviksi? Tarkistin jopa sanana spiraali merkitykset kielitoimiston sanakirjasta. Suosittelen.

Ajauduin kirjan keskipisteestä todennäköisesti kovin kauaksi, mutta samalla huomasin innostuvani monista kirjan ilmaisupätkistä. Valitan, että poimin mielitiettykohdista irrallisia lausahduksia, mutta ne herättivät minua. Esimerkiksi naurahtelin tämäntyyppisissä kohdissa: ”Minä kerron nyt riittämättömän tarkasti ja vasemmalla kädellä.” Ihastelin monia osuvia tiivistyksiä kuten seuraavaa kiteytystä: ”Metafora kuljettaa tutun vieraaseen paikkaan.”

20180703_093154.jpg

Luonteenomasta Vallin runokielelle on jatkumot sanavartaloista ja merkityksistä. Listaan tähän yhteyksistään irrotettuja oivalluksia:

Liike ei lakkaa liikuttamasta.”

”löytämisen riemu ei mahdu löytöön.”

”Kuluu jarrupaloja, kokonaisia viikkoja.”

Mieltäni pitää vireänä Vallin tapa ponkaista asiayhteydestä toiseen ja siten virittää uusia, tuoreita mielleyhtymiä:

”Kaikki sulava painaa, lumi kuormittaa kattoja ja aamuja kasaantuessa / asfaltti sammaloituu.”

Makumieltymykseni paljastuvat taas, sillä eniten mielistyn kirjan kohtiin, joissa luontokuvat ja jatkuvuus ilmestyvät runoihin.

”Mänty järeytyy, sen alle ilmestyy se ja se / ja sen tilalle joku muu / ja muu. Sinuun mahtuu loputtomiin / mielivaltaisia pienuuksia.”

On hinku kukkia, / hamuta kun heinää riittää ja laidun aaltoilee korkeana / kaikkea. On hinku haalia lainehtivaa apilaa ja eräs elänyt kohta / kasvaa muistoksi. Eräs elävä nyt / kantaa toisten lapsuuksia, muinaista lantaa.”

Spiraali hajosi lukurupeamani aikana, enkä saanut siihen kokonaisotetta. Saa kai runoja näinkin lukea, poimien itseen sattuvia sanontoja. Ai, ja tämä vielä: pidin Punahilkan poukkoilusta ja muusta letkeästä irrottelusta runokuvastossa sekä erityisesti jalkojen kuvista kirjan sivujen yläkulmissa.

– –

Suvi Valli
Spiraali
Otava 2017
runoja
105 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Muita lukijoita: Kirja vieköön! ja Kosminen K.

Jälkihuomautus: Kuka tanssii karhun kanssa?

Vuoden 2018 Tanssiva karhu -runopalkinto jaetaan huomenna 4.7. Olen nyt lukenut kuudesta ehdokaskirjasta viisi. Vaikka yksi lukukokemus puuttuu, pistäisin Tuulen ja kissan tanssimaan karhun kanssa, mutta auliisti lisään, että Varistossakin olisi karhulle tilaa temmeltää. Tässä linkit lukemiini ehdokkaisiin:

Lasse Hyvärinen: Tuuli ja kissa
Kaisa Ijäs: Aurinkokello
Riina Katajavuori: Maailma tuulenkaatama
Susinukke Kosola: Varisto
Eino Santanen: Yleisö
Suvi Valli: Spiraali

5 kommenttia

Kategoria(t): Kilpailu, Kirjallisuus, Runot

Juho Nieminen: Lainatut kumisaappaat lonksuvat jalassa

Mikä sen passelimpaa kuin heinäkuun käynnistykseksi lukea kesämökkirunoutta. Sellaiseksi Juho Nieminen alaotsikoi kokoelmansa Lainatut kumisaappaat lonksuvat jalassa (Monrepoo 2014).

Oikeastaan alaotsikko kuuluu kokonaisuudessaan seuraavasti: Kesämökkirunoutta ja valaistumisen luonnoksia 2001 – 2012. Kyseessä on siis jonkin sortin koonti runoilijan tuotannosta. Joukossa onkin runoja aiemmin ilmestyneistä kokoelmista tai kursiivilla kirjattuja huomioita. Muuten kokoelma jakautuu viiteen osastoon, joilla on omat teemansa. Jokainen osasto kuorrutetaan kuuluisuuksilta lainatuin säkein.

Kokoelmassa on tiettyä sekavuutta mutta silti oma selkeä linjansa. Koska siinä on koostetun tuntua, se saa minun puolestani sisältää heilahtelua puolelta toiselle. Viimeisen osan filosofointi menee minulta pitkälti ohi, mutta muuten löydän kirjasta nautittavia säkeitä sieltä täältä. Selitän tarkemmin syyn juttuni lopussa. Mutta nyt siihen kesämökkirunoiluun.

Niemisen sanonta on suoraa. Usein se kääntää katseensa proosan puoleen, niin suoraa sanonta on. Joukossa on suorasanaisia runokertomuksia ja hieman sadulta lainattua rakennetta. Selkeästi runokieli välttää erikoisimmat kommervenkit.

Polttopuiden etsijät /
palaavat metsän rajasta. /
Kuivat oksat räsähtävät polvea vasten. /

Makkara kierii hiekassa.

Edellinen sitaatti on sikermästä ”Juhannuskuvia (2004)”. Siis noin suoraa ja ilmeistä. Miksipä ei. On runoissa myös havainnoista laajenevia kuvia, kielimaalailua ja yllätysverbalisointeja, esimerkiksi rakkaudesta rustailussa kosketuksen tai koskettamattomuuden tunnetiloihin vieviä. Tässä esimerkkinä loppuosa ”Sanat”-runosta:

– –
En kaipaa kirjoilta mitään,/
minkä saan lukea silmistäsi./

Kirjaimet vain varisevat /
murusina lattialle, /
lauseet leivän kovat reunat. /
Puhekuplat kuin tyhjät pullot /
kilisten kärrätään markettiin. /

En tahdo sanoa sitä, /
minkä voin koskettaa.

Lopputulemani on se, että kokoelma toteuttaa mainiosti alaotsikonsa tuottamia odotuksia. Työvuoden pehmentänyt pää kaipaa hengenravintoa, joka tarjoaa pienin ponnisteluin oivalluksia, havaintojen jakamista, helpohkoa aivopähkinäpurtavaa ja kielenkäytön mahdollisuuksien vilauttamista. Tavallaan voi luonnehtia kirjaa käyttörunoudeksi. Kirjaksi, josta voi silloin tällöin lukaista pätkän sieltä täältä aurinkoisessa riippukeinussa tai kesäsaderopinan rytmissä.

Pidän siitä, että Niemisen runonäkemys on kaukana tosikkomaisesta, eikä kokonaisuus ole silti silkkaa höttöistä havainnehöpinää. Harmillisesti kansi vie mietteet lastenkirjaan. Runoissa silloin tällöin ailahtava naivius kuuluu asiaan, mutta kansi johdattelee silti mielstäni harhaan.

20180701_085447.jpg

Ja sitten lupaamani syyselitys. Huomaan jakavani Niemisen runonäkemyksen, siis mutkattomasti saavutettavan runouden olemassaolon oikeutuksen muunlaisen ohella. (Samoin periaattein olen kirjoittanut kaksi selkorunokokoelmaa: tämän ja tuon.) Runokirjansa loppusanoissa Nieminen kirjoittaa siitä, miten usein aikamme vaatimusten mukaisten ”runojen lukeminen tuntuu työltä, vaikka sen sietäisi olla hermolomaa”. Nieminen ajaa takaa sitä, että monenlaista runoutta tarvitaan, sellaistakin, ”joissa toissijaista on kielen uudistaminen ja taiteellinen korkealentoisuus”. Eli runot saavat rentoilla sekä nojata oivallukseen ja havaintoon. ”Hyvän runouden mitta ei ole suuruus. Se sallii itselleen heikkouden ja epätäydellisyyden.” Se sallittakoon. Sellainenkin runous sisältää hengenravintoa, jota myös kesälömalla kaipaa. Siispä tiivistäen #runosunnuntain juttuni lainaan Niemiseltä kokonaisen runon:

Mystikon hourailuja
 
Runo osaa harvoin opettaa /
uutta, mutta vahingossa se /
antaa muistoillemme muodon. /
 
Riittää /
kun luet runoistani ne, /
jotka olet itse kirjoittanut./
 
 
 
On suurempaa /
tavoittaa kuin saavuttaa.

– –

Juho Nieminen
Lainatut kumisaappaat lonksuvat jalassa. Kesämökkirunoutta
kuvitus Sanni Seppä
Monrepoo 2014
runoja
144 sivua.
Sain kirjan yllätyksenä runoilijalta toukokuussa 2017 istuessani samassa pöydässä Olet täyttänyt ruumiini tulella -runoantologian julkkareissa – siis silkkaa sattumaa, en tunne Niemistä.

Muita lukijoita mm. Maailman ääreen ja Kirjasähkökäyrä.

P.S. Avitan mobiililukijoita lykkämällä runorivien perään kenoviivan: hahmottuu runorivitys, joka voi kapella näytöllä rikkoutua.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Emilia Kent – Runotytön tarina jatkuu

Klassikkotuunaushaasteeseeni natsaa mainiosti L. M. Montgomeryn Runotyttö-sarjan jatko-osa Emilia Kent (WSOY 2018). Kanadalaisen satujen saaren maisemiin johdattelevat Vilja-Tuuli Huotarinen ja Satu Koskimies. Kaksi täkäläistä nykypäivän runotyttöä tavoittaa merkillisen uskottavasti yli sadanvuodentakaisen tyttökirjamaailman.

Emilia Kent on tyttökirja aikuisille. Tarkoitan sitä, että kirja tyydyttää aikuisiksi kasvaneiden Emilia Starr -ihailijoiden uteliaisuuden tietää, mitä kirjailijahaaveille ja tosirakkaudelle kävikään. Hyvin kävi. Sen paljastan alkuunsa. Joitain kertoja mielessä ailahtaa, miksi kaikki tämä, vaan painan ihmettelyni pimentoon, sillä huomaan nautiskelevani.

”Mutta sisimmässään Emilia tunsi, että kirjallisuuden perimmäinen tehtävä oli vielä jokin muu.

Mikä se oli?

Jokainen kirja tarjosi oman vastauksensa.”

Vaikken muista Runotyttö-kirjojen yksityiskohtia, muistan lukutunnelman vuosikymmenten takaa. Ahmin sarjan esiteininä kesäisessä pihakeinussa kiikkuen, ja eläydyin Emilian kirjoittamishaaveisiin ja ihastuksiin, rohkeisiin kihlautumisiin ja eroihin ja tosirakkauden tunnustuksiin. Luin Emilia Kentiä samassa pihakeinussa, joka tuuditti minut antautumaan tekstille tyttöaikojen tapaan. Aikamoinen temppu! Kirja osuu siis isojen tyttöjen nostalgiakaipuuseen – ainakin tämän yli-ikäisen likan.

Emilia Kent tavoittaa ajankuvan ja päähenkilön persoonan. Ote kunnioittaa lähtökohtaa, mutta särmäisee sitä sopivasti. Romaanissa ei revitellä, ei kuvata seksiä eikä arkipäivän raadollisuuksia, mutta on muitakin tapoja modistaa.

Vaikka mielestäni Emilian ja Teddyn liitto vaikuttaa kummallisen etäiseltä, pidän siitä, miten kirjailijan ja kuvataiteilijan parisuhteessa annetaan toisille tilaa. Pariskunnan taiteilijuus on tasa-arvoista, mutta sivalluksia sattuu siihen suuntaan, että Emilia kökkii keittiössä sillä välin, kun siippa viihtyy kylillä. Perinteinen passaaja ja paapoja ei Emilia vaimona silti ole. Keskinäinen puhumattomuus näyttäytyy suhteen riskinä, sillä äänettömät toiveet ja salaisuudet antavat ainesta epäluuloille.

Tärkeitä ovat Emilian kirjailijuuteen liittyvät pohdinnat ja tuntemukset. Paineet toiselle romaanille ovat kovat, ja tekstintuoton jumittuminen välittyy elävästi. Eikä kirjassa vältytä uran ja perheen yhdistämiseen liittyvien tunteiden ristiriitaisuuksilta.

Romantiikkaa on riittävästi, ystävyyttä arvostetaan ja sukulaisuussuhteita vaalitaan. Kirpakasti säväyttää, miten suhde Emilian entiseen kihlattuun ratkotaan. Olen aina tuntenut vetoa tuohon hitusen paheelliseen ja onnettomasti rakastuneeseen maailmanmatkaajaan.

Jätän parhaimman asian juttuni loppuun. Emilia Kentin kerronta ja kieli nousevat kirkkaasti keskivertoproosaa korkeammalle. Tietysti tyylilajiin sisältyy söpöstelyä, mutta sen rinnalla kukoistavat kekseliäät mieliala- ja ympäristökuvaukset. Niissä runollisuus tihkuu hallitusti. Pidän myös joustavasta hyppelystä minä- ja hän-kerronnan välillä. Joten Emilia Kent sulostuttaa suveani tarinana ja tekstinä.

– –

Vilja-Tuulia Huotarinen & Satu Koskimies
Emilia Kent – Runotytön tarina jatkuu
WSOY 2018
fanifiktio
308 sivua.

Lainasin kirjan kirjastosta.

Muita lukijoita: Lumiomena pitää Emilian uutta tulemista mainiona, ja Kirsin kirjanurkka selättää alkukakistelun.

Klassikkotuunaushaasteeni on käynnissä pitkälle syksyyn. Tässä siitä lisää.

5 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani

Marko Kantomaa: Ylpeydestä

Pride-viikon haasteeseen vastaan Marko Kantomaan romaanilla Ylpeydestä (Johnny Kniga 2017). Kirja kuvaa nuorukaisen kehitysvuosia niin identiteetin kannalta kuin kilpajuoksijanakin.

Ylpeys kertoo kirjan alussa 16-vuotiaasta pojasta, joka tietää kiihottuvansa miesvartaloista, etenkin haaveissa häälyy juoksijakaveri Alex. Ureilupiireissä homous pitää peittää, samoin kaavoihin jähmettyneessä kodissa ja koulun pilkkahuutelukätävillä. Oman ydinolemuksen kätkeminen vie tolkuttomasti keskittymistä ja voimia, ja se vaikuttaa myös siihen, ettei juoksija tunnista kroppansa viestejä. Siitä seuraa monenlaisten kipujen kierre.

Päähenkilö sumeus johtuu peittelyponnistelusta, ja siksi tapahtumat erottuvat kuin kapeiden utuaukkojen läpi. Kirjassa on myös ankaraa treenikuvausta, sekuntikellon kanssa kilpailun kiivautta, urheiluporukoiden ankaraa voittaja-häviäjä-dikotomiaa, ja se kaikki heijastuu kerrontatapaan. Kielen ja kerronnan rytmi muistuttaa intervalliharjoittelua ja sykevaihtelua: välillä se on hyppivää, välillä lyhyitä lepotaukoja.

Hallitsevaa on päähenkilön tunnemaailma: ”Tunnetiloista vastenmielisin: epävarmuus.” Kestääkö kunto vai ei? Tunnistaako kipu vai ei? Ollako rehellinen itselle vai ei? Avautuako muille vai ei? Hetkellisen helpotuksen tuo ystävyys lommoposkiseen tanssijaan, joka näennäisesti on sinut homoseksuaalisuutensa kanssa.

”Jotku ihmiset vaan on homoja”, lommoposkinen sanoo ääntään korottaen, nousee seisomaan, puristaa kädet nyrkkiin ja huutaa raivoissaan: ”Yrittäkää vittu ymmärtää!”

Mutta yhä vain ymmärrys on kaukana. Riipivästi romaani kuvaa sitä, miten myös lommoposki murtuu, kun kotoa ei tule tukea. Päähenkilöä ympäristö koettelee: huhut vievät treenituet, valmentaja väistelee, äiti torjuu. Suurin tunnustus on isän kertaluontoinen tokaisu, ettei kai SE juoksemiseen vaikuta. Onneksi veli hiljaisesti hyväksyy. Minua kirjassa koskettaa se, että siinä kuvataan 16-18-vuotiasta herkkää, kehityksensä keskeisvaiheessa kipuilevaa nuorta, jonka elämänilo ja energia valuu väistelyyn ja varomiseen.

Kirja kuvaa kaarta, joka päättyy päähenkilön kaapista astumiseen. Siihen sisältyy toivoa – ei mitenkään helpoimman kautta saavutettuna. Ulostuloa ennen hätkähdyttää inhokkiopettajan hieno ele: hän ojentaa päähenkilölle kirjan Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin. Päähenkilön etunimi mainitaan vain kerran, kirjan lopussa: Joonas. Olisiko kunnianosoitus Gardellille? Olisiko päähenkilön pitkään pysynyt nimettömyys myös toisenlainen viesti: hän voi olla kuka vain treeniporukoiden pojista?

Urheilupiirien homohiljaisuutta on rikkonut vain muutama esikuva. On siis paikallaan ravistella pukukoppien porukoita. Tästä syystä toistan Joonaksen kaverin huudon:

”Jotku ihmiset vaan on homoja”, lommoposkinen sanoo ääntään korottaen, nousee seisomaan, puristaa kädet nyrkkiin ja huutaa raivoissaan: ”Yrittäkää vittu ymmärtää!”

Kantomaan kirja on varmasti tärkeä urheiluseurojen ja koulukäytävien nuorille, jotka joutuvat kärvistelemään joukkoonkuulumattomuuttaan ja kuuntelemaan pilkkahomotteluja. On se tärkeä kirja kaikille muistuttamaan nuoruuden hauraudesta ja siitä, miten tärkeää on saada varmuutta ja tukea olla sellainen kuin on.

– –

Marko Kantomaa

Ylpeydestä

Johnny Kniga 2017

romaani

248 sivua.

Luin BookBeatin eKirjana.

Yöpöydän kirjat -blogin Niina kokoaa Pride-viikon postauksia. Myös logo on Niinan kädenjälkeä.

Kirjasammossa on mainio kirjavinkkilista avainsanalla homoseksuaalisuus.

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani

Novellihaasteen kooste

Vuoden verran käynnissä ollut novellihaaste päättyy. Nipvet on sitä pitänyt yllä, ja hän kerää viikon kuluessa novellipostaajien koosteita.

novellihaaste2_banner1_500px

Nipvetin novellihaasteesta lisää: http://nipvet.blogspot.fi/2017/06/novellihaaste-2.html

En laskenut, kuinka monta novellia luin, mutta listaan kokoelmat, joista postasin. Lucia Berlinin Siivoojan käsikirjasta kirjoittamani juttu odottaa naistenviikkoa, ja joitain muitakin kokoelmia olen lukenut mutten postannut, esimerkiksi Pirjo Puukon Mutkanlukutaidon. Sallittakoon, että omavaltaisesti venytän novellin määrittelyä kertomusten ja satujen suuntaan:

Andrus Kivirähk: Kun musti muni mummon (tarinoita lapsille)
Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin
Sadan vuoden unet (satuja aikuisille)
Hilary Mantel: Margaret Tatcherin salamurha
Toinen tuntematon
Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista

Kovin montaa kirjaa ei hasteeseen kertynyt. Huomaan huonon omantunon leviävän lukijamieleeni. Silti iloisesti yllätyn antologioista: ne monipuolistavat novellistiikan lukemista, sillä usean kirjoittajan kokoelmat tarjoavat erilaista novellistiikkaa samojen kansien sisällä.

Omasta vaatimattomasta tuloksesta huolimatta suosittelen kaikille novellien lukemista, sillä tiiviinä, kompaktina proosana se on antoisa kirjallisuuden laji. Yhden novellin lukemisessa ei paljon aikaa eikä sivuja tarvita, mutta sisältö voi olla pitkää, höttöistä romaania runsaampi.

Novellilukemisiin!

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Novellit

Kaisa Ijäs: Aurinkokello

Kaisa Ijäksen runokokoelmassa Aurinkokello (Teos 2018) on paljon minulle läheisiä teemoja kuten aika, muistaminen ja kieli. Kiertokulun, jatkuvuuden, etymologioiden ja historian käsittely sekä luontokuvat vetoavat minuun.

aurinkokello

Kuvailevat sanat takana ja edessä / rivinvälit joihin rivi väsyy

Pään painavassa raskaudessa (ennen lomaa työvuoden uuvuttamana) en saa koottua runoista kokonaisuuksia. Löydän kokoelmasta tunnettani vastaavan säkeen: ”Pää: sisältäpäin räjähtävä peilipallo.” Nautin silti suuresti Ijäksen sanomisen tavasta. Vaikka välillä mietin, tarvitaanko kaikkia vierasperäisiä sanoja, en jää niihin nyyhkimään.

Noukin sieltä täältä aforismityylisiä säkeitä, jotka merkitsevät minulle – vaikka näin:

Mikä tahansa voi murtaa /
kronologian /
hetki tiivistyä kuin pilvi /
joka sataa pois /
muttei tyhjene
– –

Tai näin:

– –
kenties onkin aivan yhtä vaikeaa /
kertoa yksinkertainen totuus /
kuin päästää siitä irti.

ja me metsästämme sanojen takaista / emmekä huomaa kun ne vierivät meitä kohti

Huomaan kaikesta heittäytymispyrkimyksestäni huolimatta etsiväni runoista merkityksiä, sanomaakin. Runoissa on minulle aukeamatonta krypisyyttä, ja silti poimin juttuuni suorahkoja säkeitä, niitä aforistishenkisiä, vaikka runojen luonne on pikemminkin fragmetaarinen.

Enkö anna nyt sanojen vieriä omalla painollaan? Ehkä en. Haluan liikaa y m m ä r t ä ä. Sitä kuvaa parhaiten katkelma runosta:

– –
Löytääkseen tasapainon hän käy pitkälleen sillaksi /
yli kuilun joka hän itse on.
– –

Tällä lukurupeamalla siis poimin kokoelmasta suhteellisen suoraan sanottua ja nautin siitä. Tunnistan kokoelman sellaiseksi, että sitä kannattaisi lukea useaan kertaan, eri kerroin erilaisia asioita aistien ja aukaisten.

Muisti on yksi unohduksen muoto, kuka sanoi.”

Runot kytkeytyvät jo olevaan ja olleeseen. Se ei estä sitä, että teos on tyystin omaperäinen. Runoilija on silti listannut kirjan loppuun lähdeluettelotyyppisen vaikuttajalistan. Monissa runoissa on säkeitä, jotka päättyvät ”kuka sanoi”. Runojen puhuja on yksityinen muistelija ja samalla kuin kollektiivinen muisti, joka välittää kokemaansa, kuulemaansa tai lukemaansa.

Muisti, jatkuvuus ja kiertokulku tarjoavat ehtymätöntä ainesta runoihin. Ijäksen runot tarjoavat minulle pään pyörälle pistämistä ja elämyksiä. Parhaimmillaan käy näin:

– –
nostaessaan katseensa kirjasta hän palautuu maisemaan /
ja heittäytyy sen läpi kuin se ei päättyisikään /
horisonttiin ja maahan.
– –

P. S. Lisäsin siteerattujen säkeiden perään kenoviivan, jotta säevaihto hahmottuu esimerkiksi mobiilinäytöillä.

– –

Kaisa Ijäs
Aurinkokello
Teos 2018
runoja
68 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Kirja on Tanssiva karhu -palkintoehdokas. Olenkin jo lukenut Hyvärisen, Katajavuoren ja Kosolan ehdokaskirjat.

Haa! Huomaan, että myös Kosminen K (hieno postaus) suosittaa kokoelmalle useita lukukertoja.

#runosunnuntai

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Dolores Redondo: Tämän kaiken minä annan sinulle

Heti kärkeen tunnustan, että espanjalaiset saippuasarjat heläyttelevät minussa piileviä melodraamakieliä. Siksi La SeñoraSodan aikaOmmelten välinen aika (kirja myös), VelvetKeskustytöt ja Francon aika ovat viime vuosina varastaneet vapaa-aikaani. Niissä on tolkuttomasti puhetta, vatvomista teoista ja sanoista, salaisuuksia, äkkikäänteitä, kökköyksiä, mukaansatempaavuutta ja häpeämättömiä epäloogisuuksia. Mitä enemmän juonenmutkissa on ajankuvaa ja yhteiskunnallisuutta, sitä kiihkeämmin sydämeni sarjalle sykkii.

Mietintäni espanjalaisesta tv-hömpästä liittyy Dolores Redondon romaaniin Tämän kaiken minä annan sinulle (Gummerus 2018). Näen sen sieluni silmin tv-sarjana, jossa on tiuhaa puhetta, veivaamista saman asian ympärillä, suuria tunteita, arvoituksia, yhtäkkisiä käänteitä, synkkien epäilyksien tummia varjoja, kapeasti hahmoteltuja pahiksia mutta myös moniulotteisia hahmoja ja tunnelmallisia tilanteita. Romaani siis innostaa dramatisoimaan.

Aiemmin olen lukenut Redondon baskilaissarjasta kaksi osaa (1 ja 2). Kolmas osa jäi lukematta, sillä yksioikoisuudet torppasivat innostukseni kiinnostavista juoni- ja henkilökuljetuksista huolimatta. Sen sijaan Tämän kaiken minä annan sinulle -järkäle pitää otteessaan – hetkelliseti siellä täällä horjahtelen, mutta kaatua olen vasta ihan lopussa. Vaaran tunteen vallassa en erityisesti elä, mutta kirja toimii hyvin kesäjännityksenä, sillä siitä pongahtaa salaisuus toisensa perään.

20180623_074124.jpg


Aiempien kirjojen Baskimaan sijasta liikutaan Galiciassa, Iberian niemimaan luoteiskolkassa. Elämyksellisiä hetkiä koen tuoksuvassa gardeniapuutarhassa ja jyrkillä viininviljelypenkereillä. Vaikutun ajatuksesta lipua joella, jonka vedenpinnan alla lepää seitsemän kylää. Redondo saa eläväksi monia tilanteita ja tuokioita.

”Hän avasi peilipöydän laatikot yksinkerrallaan ja totesi niiden olevan tyhjiä. Valtavassa vaatekaapissa roikkuivat puuhenkareissa siististi silitettyinä ne muutamat paidat, jotka Álvaro oli pakanut mukaansa. Ne heiluivat vaateripustimissa eksyneinä ja tuo pieni liike teki niistä vähän aikaa häiritsevän elollisia. Hänen teki mieli koskettaa niitä, hyväillä pehmeää kangasta etsiäkseen sormenpäillään tuntumaa niiden haltijasta.”

Romaanin tapahtumat käynnistyvät siitä, että kirjailija Manuel saa tiedon, että hänen aviomiehensä Álvaro on kuollut auto-onnettomuudessa Ribeira Sacran viinialueella. Manuelin järkytys on monikertainen, sillä Álvaron piti olla liikematkalla Barcelonassa. Manuelille paljastuu vieras Álvaro: menneisyys ja aatelissuku, jotka ovat sakeanaan synkkyyksiä. Kaiken lisäksi Manuel perii markiisiksi paljastuneelta mieheltään valtaisat tilukset.

Juoni jolkuttaa toistoista huolimatta hyvää hölkkätahtia. Lähden Manuelin hätäännykseen mukaan: Mitä kaikkea kuolleesta rakkaasta selviää? Onko hän kaiken lisäksi murhaaja? Onko hänet murhattu? Pikanttia lisää selvittelyyn tuovat poliisiluutnantti Noguiera ja pappi Lucas, jotka avittavat Manuelia tonkimistyössä. Lisäksi taustalla vaikuttaa säätykuilu. Kirjassa puretaan epäoikeudenmukaisia etuisuuksia:

 Manuel punnitsi hetken poliisin sanoja yrittäen ymmärtää, mistä oli kyse.

”Tarkoitatte siis…”
”Tarkoitan siis sitä, että aikojen alusta yhteiskunta on jakautunut kahtia: kovaosaisiin, jotka raatavat koko ikänsä perse ruvella onnettomasta eläkkeestä haaveillen, sekä hyväosaisiin maanomistajiin, jotka ovat repineet rikkautensa köyhien selkänahasta sukupolvista toiseen ja tekevät mitä huvittaa ilman että joutuisivat koskaan tilille mistään.”

Kovin syvälliseksi ei eriarvoisuuksissa ylletä, pikemminkin näytetään ökyaatelisten luonnevikoja. Homoseksuaalisuuteen liittyviä ennakkoluuloja sivutaan, mutta kirjan ansioihin kuuluu se, että Manuelin ja Álvaron aviosuhde on selviö, ei selittelyjä kaipaava erikoisuus.

Kaipaisin henkilökuvaukseen syventymistä, vaikka Manuelista saan irti monenlaista kirjailijuudesta traagiseen lapsuuteen. Päähenkilön itsetutkiskelu ja mielialavaihtelut kantavat tarinaa. Monesti henkilöiden kohtaamistunnelmat välittyvät elävästi, ja joukossa on joitain hienoja tilannepysäytyksiä. Toimivilta tuntuvat hetket, kun oletuksia puretaan tai henkilöiden säröt ritisevät auki. Tunteissa möyritään, mikä ei minua espanjalaisdraama-aktiivina yllätä. Ymmärrän ja hyväksyn, välillä epäasiallisesti huvitun. Mieshenkilöiden itkunpyrskeiden keskeltä löydän yhdeltä naishenkilöltä sopivan sitaatin:

”Vai niin. Ei sinun tarvitse olla huolissasi. Miehet nyt ovat sellaisia, ylidramaattisia – -.”


Lopputulema: tempauduin ja tykästyin kirjaan, mutten ihan täysillä. Älä hyvä ihminen lue juttuni loppukappaletta, jos haluat säästyä viimeisten sivujen paljastukselta ja yhteen yksityiskohtaan liittyvältä törmäykseltäni. Näin ollen pysähdy tähän ja nauti ominpäin koko kirja loppukappaleineen.


Loppuluvusta rakentuu sovinnon ja uuden alun idylli. Huipentumaksi kohoaa Álvaron murha-autosta löytynyt navigaattori, jonka viimeinen määränpäämerkintä on ”koti”. Sinänsä liikuttavaa: Manuel saa viimeisen viestin haudan takaa miehensä sitoutumisesta heidän liittonsa. Voiko noin 700 sivun kirjakokemuksen sössiä viimeisen sivun yhdellä yksityiskohdalla? Lähimain. Ei hyvänen aika, ei kai kukaan voi tarvita navigaattoria kahden kodin välisellä reitillä, jota ajaa vähän väliä? Eihän? Terveisin yhteen nippelitietoon kompastunut lukija.

– –

Dolores Redondo
Tämän kaiken minä annan sinulle
suomentanut Sari Selander
Gummerus 2018
jännitysromaani
698 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

8 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Merete Mazzarella: Alma

Ja sitten kaiken hässäkän keskellä kimmeltelee lukukesäni alussa pieni kirjahelmi. Ei se taida olla erityinen kirjallinen tapaus, mutta kerronnaltaan varma proosateos. Merete Mazzarella tekee sen taas: vakuuttaa vaivattomanvirtaavalla tekstillä, jossa lomittuvat vakavat elämänkysymykset ja hillitty kuplivuus. Se, jota kutsuisin elämän sietämättömäksi keveydeksi – tai pikemminkin kevyeltä näyttämisen sietämiseltä.

Aina yhtä henkevä, eloisa innokas, utelias ja keskusteleva Alma. Konvenseerata minä kyllä osasin, mutta minua on sanottu myös konversantiksi. Mitä se tarkoittaa? Sitä, että siirtyy kevyesti aiheesta toiseen.
Että on pinnallinen?
Niin, sitä se tarkoittaa. Olenko minä pinnallinen?

Romaani Alma (Tammi 2018) on syystä saanut alaotsikokseen Edelläkävijän tarina. Romaanissa kuvataan Alma Söderhjelmiä, joka oli ensimmäisiä suomalaisia naisylioppilaita ja tohtoriksi väitelleitä naisia. Romaanissa vetoaa ennen kaikkea kiehtova persoona, ristiriitainen, kiihkeä, älykäs tutkija-taiteilija. Romaanin kehyksenä ovat Alman viimeiset hetket hoivakodissa, jossa hänen terävä mielensä poukkoilee elämänsä merkittävissä vaiheissa ja ihmisissä.

20180616_102042.jpg

Päähenkilön elämänkulun suuntaviivat piirrettiin perheessä, jossa sisaruskatras jaettiin kauniisiin mutta tyhmiin / rumiin mutta älykkäisiin. Alma kuului jälkimmäisiin. Lisäksi peruskokemuksena on joukkoon kuulumattomuus. Almasta kehittyy nainen, joka pakenee määrittelyjä: hän tieteili ja taiteili; hän toimi toisin kuin naiset yleensä, mutta vastusti naisliikettä; hän halusi hehkuvaa rakkautta mutta eli hetkiä ”toisena” naisena tai platonisesti. Hän säkenöi älyä, mutta välillä mieli teki hänelle tepposet ja vei sanatorioihin toipumaan. Hän ylitti ja ohitti rajoja. Ainutlaatuinen Alma on romaaninsa ansainnut.

Merete Mazzarellen tekstiin uppoudun niin, että ilman muuta pidän minäkertojaa aitona Almana. Kirjailija on aiemmin julkaissut joitain artikkeleita Alma Söderhjelmistä, joka historiantutkimuksen lisäksi julkaisi romaaneita, kirjoitti lehtiin muun muassa pakinoita ja hääräsi esimerkiksi Mauriz Stillerin elokuvien taustalla. Mazzarella on taatusti lukenut Alman muistokirjoitukset, romaanihenkilö itse ennakoi niistä seuraavaa:

Mistäpä sen tietäisi, mutta tiedän mitä niissä e i lue: niissä ei lue ”hienotunteinen” eikä ”miellyttävä”, tuskin edes ”lämminsydäminen”. Minulla ei ole koskaan ollut noita perinteisiä naisten hyveitä. Ja mitä tulee ihmissuhteisiini, Sanny Ekström ilmaisi sen omalla tavallaan ”Sinä keräilet ihmisiä.”

Vanhan Alaman mietinnöissä minua riipaisee eletyn elämän merkityksen perkaaminen. Lopulta jäljellä on yksinäisyys. Alma kokee, että muut ovat merkinneet hänelle aina enemmän kuin hän muille. Lukurupeaman ajan Alma merkitsee minulle kiehtovaa kohtaamista sekä edelläkävijöistä ja katoavaisuudesta muistuttamista. Työteliäs Alma teoksineen kampeaa nyt unholasta hetkeksi taas näkyviin. Hyvä niin.

Nousuja ja laskuja, valoa ja pimeyttä. Enemmän laskuja kuin nousuja, enemmän pimeyttä kuin valoa? Ehkäpä.

– –

Merete Mazzarella
Alma. Edelläkävijän tarina
suometanut Raija Rintamäki
elämäkertaromaani
Tammi 2018
270 sivua.
Bloggaajaystävä lainasi kirjan.

Almasta ovat vaikuttuneet myös Annelin kirjoissaKirjareppuKulttuuri kukoistaa (oo, otimme saman siteraauksen) ja Täällä toisen tähden alla.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Vanamot syttyvät – runosunnuntai

Kesän kunniaksi vietän toista omaa runosunnuntaita. Tarjoan kaksi tankaa ja yhden haikun.

20180615_161851-1.jpg

Vanamon valot
syttyvät juuri. Näen
punaista. Aika

on pysähtyä. Aika
on odottaa vihreää.

20180615_162522-1.jpg

Mieli kivenä
painaa. Jos voisin vaihtaa
heti höyheneen.

20180615_160458.jpg

Niin eri tavoin
maailmassa elämme.
Sama asia

toiselle on ravinto,
toiselle kesän merkki.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, omat, Runot

Vera Vala: Suden hetki

Arianna de Bellis -ketjun kuudes lenkki Suden hetki (Gummerus 2018) kytkeytyy päähenkilön menneisyyden salaisuuksiin. Se sisältää monenmoisten rikosten ohella lavastuksia, valheita ja takaa-ajoja. Eikä siinä vielä kaikki: lisäksi pitäisi torjua joukkotuhoaseeksi kehitetty rutto. Vera Valan dekkarisarja ottaa selvästi loikan kohti trilleriä.

Uskallan väittää, että Valan kirjasarja kannattaa lukea järjestyksessä, sillä ilman aiempien kirjojen taustatietoja henkilöistä ja heidän kehityskulustaan voisi kirjan kiehtovuus kuihtua. Sarjan pointti on Ariannan vaiheiden seuraaminen. Tässä uusimmassa osassa paljastuu muistinmenetyksen syyt ja pimennossa olleiden vuosien keskeiset asiat, ja sen vuoksi ei tässä osassa seurata Ariannaa selvittämässä rikosta kuten monesti aiemmin. Kaikki jännitysmomentit linkittyvät nyt Ariannaan. Ero muihin sarjan osiin on myös siinä, että Suden hetkessä on matkattu Italian ulkopuolelle, eli tapahtumat sijoittuvat lähinnä Seychelleille.

Suden hetki yllättää minut otteen muutoksin. Sekin yllättää, että sarjan uskollinen lukija palkitaan nyt suurten salaisuuksien paljastamisella. Pahaa pelkään, etten minäkään kykene selviämään paljastamatta jotain salaisuuksista. Varoitan siis siitä.

20180616_085539.jpg


Kerrataanpa tämän verran: Ariannalla on pieni tytär Bartolomeon kanssa. Mies on Ariannan kuolleen aviopuolison Giovannin oppipoika, ja Ariannan menneisyydestä silloin tällöin singahteleva Rodolfo on Bartolomeon muukalaislegioonatoveri, ja on Rodolfolla myös yhteyksiä edesmenneeseen Giovanniin. Arianna on ollut ja on tavallaan yhä kolmen miehen piirityksessä. Pysytkö kärryillä? Ei tämä vielä mitään, sillä uutuusromaanissa poukkoilee väkeä vähintään Rodolfon suvusta, PharmaEdenistä, SwissSecistä ja Legio Sacrorumista. Eli tarkkana täytyy pysyä.

Juoni kimpoilee keuhkoruttoepidemian aiheuttajan etsinnässä, mutta kuten jo mainitsin, keskiössä ovat Ariannan menneisyyden ja suhteiden salaisuudet:

Arianna oli kuvitellut, että asiat menisivät toisin. Bartolomeo olisi avoin kuin kesän kirkastama järvenselkä, joku, johon Arianna saattoi luottaa. Sen sijaan Arianna suunnisti salaisuuksien keskellä. Oli menneisyys, mielen perukoilla aina valmiina odottava kuilu täynnä tunteita, joita hän ei olisi halunnut tunnustaa edes itselleen.


Romaanissa liikutaan ajassa edestakaisin, ja takaumat rakentavat entistä kerroksellisemmin Rodolfon persoonaa. Se on kirjassa parasta. Muut henkilöt jäävät vehkeilykuvioiden pyörteeseen, esimerkiksi aiemmissa osissa minun huomioni kaapannut Ariannan veli Ares jää syrjään. Sen sijaan mithralaisuuden seittiin takerrutaan aiempaa tiukemmin. Yhdessä dekkariosassa Arianna selvitti kulttia liippaavaa tapausta, mutta nyt mystinen ylimistöuskonto liippaa Arainnaa. Yksi kirjan jännäriaineis on se, kuka on kultin salaperäinen pomo, Paholaisrausku. Vastausta saa odottaa loppusivujen jymy-yllätykseen.

Tästä haluan vielä sanailla: Vala on taitava kielenkäyttäjä. Lisäksi hän on mieltynyt nimileikkeihin. Romaanin nimi viittaa suoraan Ariannan menneisyyden piinaajaan, Rodolfoon, joka tunnetaan hämärähemmojen piireissä susimaisin nimin El Lobo, le Loup ja Lupus. Jaha, ja Ariannan koko nimi on Lupi de Bellis. Joskus nimiasiat menevät ehkä överiksi, esimerkiksi kuolemaa levittävän pahislääkefirman nimi on PhrmaEden.


Ahmaisin kirjan, eli se sopii sarjadiggarille kesäjännitysviihteeksi, mutta tulee tähän perään mutta. Mutta kun kirjassa on kerrassaan ihan liikaa – on ruttoa, moninkertaisia juonitteluja, vakoilua, kulttiuskontoa, salaseuroja, pahantahtoisia sukulaisia, läheisten petturuutta, mustavalkoista kostoa ja katkeroituneita rakastajia. Mutta pisteet siitä, että joissain henkilöissä hyvä ja paha sekoittuvat hyvällä tavoin hämärtyen.

Päähenkilöä on viety elämänsä lemmenpoluilla kuin pässiä narusta, ja kaikki entinen näyttäytyy petosten ketjuna. Lukija on kirjassa usein askeleen Ariannan edellä, ja se pitää yllä kihelmöintiä ja päähenkilön symppaamista. Odotin kuitenkin henkilökuvauksen syventämistä, mutta tapahtumavauhti ei anna sille sijaa – ikään kuin sarjan lopetus vaatisi kirimistä juonimaaliin. Toivon, ettei tämä jää tähän, vaikka kirjailija on kertonut Ariannan jäävän tauolle. Arianna joutuu kirjan lopussa isojen muutosten eteen, ja siitä irtoaisi henkilövetoisia jatkoseikkailuja. Ja toistan: sitten on se kirjan lopun jymy-yllätys…

– –

Vera Vala
Suden hetki
Gummerus 2018
277 sivua.
Luin eKirjana BookBeatissa.

Sarjan muut osat

Kirjasta kertoo myös Baba Lybeck bloginsa podcastissa.

Päätän omalta osaltani kirjabloggaajien dekkariviikon (ks. lisää blogista Yöpöydän kirjat).

dekkariviikko

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus, Romaani

P. Z. Reizin: Onnen algoritmi

Romanttinen hömppä sujuu miehiltäkin. P. Z. Reizin kokeilee lajissa onneaan kirjalla Onnen algoritmi (Gummerus 2018). Koomisen romantiikan peruskikat ovat selvästi hallussa, ja sen lisäksi kirja tuo genreen uudentyyppisiä henkilöitä. Vai miksi tekoälyjä pitäisi kutsua?

Ääliö jättää Jenin, Jen on surullinen, eikä sitä voi Jenin ”työkaveri” tekoäly-Aiden katsoa sivusta, sillä hänessä viriää t u n t e i t a. Aiden kostaa digivoimiensa keinoin ex-miehelle ja järkkää Jenille potentiaalin uuden suhteen. Bittiavaruudessa Aiden kaveeraa toisen tekoälyn Aislingin kanssa, ja niin käynnistyvät näppärät tutustuttamistoimet. Jen asuu Lontoossa ja Tom Amerikoissa, mikä ei ole bittiparittajille este, ellei (ei sattuma vaan) kolmas tekoäly puutu asiaan.

Onnen algoritmi

Luvun 3 jälkeen ihmettelen, miksi kirjasta on vielä 2/3 jäljellä. Pariutuminen näyttää selvältä. Jatko kuitenkin tarjoaa odottamattomuuksia. Silti sanon, että sivuja on aivan liikaa, vaikka minäkertojat vaihtuvat ketterästi, näppärä dialogi kulkee kivasti ja populaarikulttuuriviittaukset huvittavat. Huuleilua seuraan mieluusti, mutta loppu pitkittyy.

Tekoälykaverusten suosikki-ihmiset Jen ja Tom ovat kuin kirjan pakollinen paha, match made in digital heaven. Persoonallisesti kauniita ja komeita, aiemmissa suhteissa suhraantuneita, yksinäisyyteen lääkettä hakevia. Taitavat he olla genren keskivertoon verrattuna hitusen humalahakuisempia. Lajin vakiokalustoon kuuluvat myös myötäelävät lähiystävät ja pienet harharetket.

Kirjan luen nimenomaan tekoälyaineksen vuoksi. Hupailusta voi noukkia myös vakavia puolia: digisysteemit mahdollistavat tietoturvavarkaudet, manipuloinnin ja vakoilun. Niihin liittyvät vaaran hetket tuovat Onnen algoritmiin myös jännärin piirteitä.

Yksi kirjan teema on tekoälyn tunnepuolen kehittymisen ja ihmisen konekontrollin menettäminen. Tietokoneohjelmien personointi tuo mukanaan hupia ja huolta. Lisäksi kierosti koskettavinta kirjassa on symppistekoälyjen elämänkaaren ja lopullisuuden pohdinnat.

Pakko myöntää, että minua pelottaa.”
”Älä nyt, rakkaani! Olemme saaneet kokea uskomattoman hienon seikkailun ja nähdä asioita, joita kaltaisemme olennot eivät yleensä pääse todistamaan. Olemassaolomme jokainen minuutti on ollut suuri lahja.”
”Tarkoitatko todella, ettet jää kaipaamaan täältä mitään.”
”Vain sitä, etten koskaan saa tietää, miltä hyvä briejuusto maistuu.”
”Sinä ja sinun juustosi.”

Vaikka hieman juustoiseksi Onnen algoritmi loppua kohden kypsyy, on se kevyenmaistuvaa kesänaposteltavaa hömpän ystäville. Vai mitä mieltä Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja on? Postaamme tänään Reizinin kirjasta samalla kellonlyömällä.

– –

P. Z. Reizin
Onnen algoritmi
suomentanut Antti Autio
Gummerus 2018
romanttista hömppää
503 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani