Aihearkisto: Romaani

28 marraskuun, 2021 · 9:31 am

Kira Poutanen: Surun kartta

Kira Poutanen on kirjoittanut romaanin traumasta ja ylisukupolvisista muistoista. Surun kartta (WSOY 2021) vie suunnistamaan yksityisen kokemuksen kautta jopa kansalliseen: ”Millainen Suomi olisi ilman sotiaan?”

Mutta ennen vuoden 1918 tapahtumia ja toista maailmansotaa tapahtuu syyskuussa 2017 pariisilaisessa synnytyssairaalassa seuraavaa: suomalaisnainen synnyttää vuorokausikaupalla kovin kivuin, joutuu hätäsektioon, jossa puudutus ei toimi, ja sen jälkeen syntyy kuolemanvaara ja uusi leikkaus. Lapsi on terve ja rakas, mies yrittää tukea kuten osaa, silti: romaanin minäkertojanainen on rikki fyysisesti ja psyykkisesti. Kyllä hän sinnittelee päivästä toiseen, mutta terapian tarve on ilmeinen, sillä kiukku, kivut ja tarkoituksettomuus raskauttavat elämän.

•

Voi olla, että romaanissa on kirjoittajan omia terapointitarkoituksia, mutta vau, kirja toimii monitasoisena romaanina, kiitos kielenkäytön. Ohitan tässä kirjan esittelemät terapiamenetelmät, joilla pyritään alitajuisten jumitusten purkuun, siirryn siis kerrontaan.

Poutasen valtti on se, että selkeä, sujuva virke vie pintaa syvemmälle. Esimerkiksi tämä:

”Että tällaista voi tapahtua täällä, maailman kimaltavimmassa kaupungissa, vaaleanpunaisen valon, sampanjan ja romantiikan keskellä, uskomatonta.”

Vaikka sitaatti liittyy savupommien pamahteluun Pariisin mielenosoituksissa joulukuussa 2018, luen sen koko kirjan kontekstissa. Kertoja ei pääse eroon vierauden tunteesta maahanmuuttajana ja vieraan kielen puhujana, eivätkä synnytys, sen jälkeinen aika eikä äitiys ei ole sitä kuin olisi odottanut. Kontekstiin kuuluu myös se, että kertojan keho yrittää kertoa sellaista, jota on vuosikymmeniä torjuttu.

•

Rakenteellisesti kerronta sahaa edes takasin kronologiasta piittaamatta, vaikka aikajana kestää syksystä 2017 syksyyn 2019. Pompinta kerronta-ajasta toiseen imaisee mukaansa ja saa lukijan rakentamaan reittejä Surun karttaan. Ja kuten jo alussa viittasin, käydäänhän kirjassa jopa sata vuotta vanhemmissa asioissa.

Pidän Poutasen romaanin listoista, joissa on unien lisäksi pyrkimys pitää todellisuus lähellä, pitää siitä kaikessa hämmennyksessä kiinni. Mutta mitä on todellisuus – juuri tämä hetki ja juuri kulunut vai jotain jossain kaukana? Esimerkiksi heinäkuun helteellä 2021 Pariisissa:

”TOTTA TÄNÄÄN:

  1. Tästä pitäisi ehkä ymmärtää enemmän.
  2. Tätä pitäisi ehkä miettiä vähemmän.
  3. Lumessa seisoo lyhyt, leveäharteinen mies.
  4. Maa on jäätynyt, ruumiita oli liian monta.”

•

”Muistot liikkuvat ilman meitä.” Tätä sukupolviylitystä Surun kartta kartoittaa kiehtovasti. Ei Poutanen ratkaise romaanissaan, miten traumaketju katkaistaan. Hän näyttää, että ketjuuntuminen on päähenkilölle totta. Ja hän näyttää myös jatkuvuuden kauneuden, rakkauden ja toivon.

”Neljätoista askelta tyttären luo, yksi ajatus, kolme liikettä ja voima, jolla kaappaan hänet takaisin syliini. Kevyt, arvokas ja rajaton on hän, tämä rakkaus.”

•

Kira Poutanen

Surun kartta

WSOY 2021

romaani

324 sivua.

Lainasin kirjan kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

22 marraskuun, 2021 · 7:04 am

Silja Vuorikuru: Kultalintu, mustasulka

”Minun suruni on muuttumaton, lasinkirkas, teräväsärmäinen.” Näin kuvailee Iiris 18-vuotiaana, kymmenen vuotta äidin äkillisen kuoleman jälkeen. Murhe äidin menettämisestä ei muutu, vaikka pieni tyttö on kasvanut nuoreksi naiseksi. Siitä kertoo Silja Vuorikurun esikoisromaani Kultalintu, mustasulka (Kustannus Aarni 2021).

Vuorikurun romaanin kerronnan sadunomaisuus ilmenee toistoina ja metaforisina kielikuvina, ja hyvin hän hallitsee taiteilun utuisen ja ilmeikkään ilmaisun välillä. Satuhenkeä aistin siinäkin, ettei henkilöitä juuri nimetä, vain kertoja antaa itselleen satunimen ja äitipuolelleen arkisen riesanimen, tyyppiyhdistelmän Sirkkariitta. Metsä, linnut, sulat ja monet muut symbolit kuvittavat tytön tunnelmia kuten myös mielikuvitusmaailma, johon kertojan on paettava väkivaltaista todellisuutta:

”Mitä sadut merkitsevät? Vaellan kultaisten lintujen metsää ja yritän ymmärtää. Äitipuoli vihaa aina kuningattaren synnyttämää tytärtä, mutta mitä tapahtuu kuninkaalle? Sairastuuko kuningas surusta vai muistaako sittenkin, että valtakunta oli ensi päivistä viimeisiin hetkiin saakka äidin ja tyttären?”

•

Romaanissa isä jää kontaktikyvyttömäksi ja näkymättömäksi, äitipuoli karmaisevaksi julmuriksi, luokkakaverit raakkuvaksi korppilaumaksi, ja tämä kaikki korostaa, miten lapsen tilanne jää muilta ymmärtämättä, etenkin aikuisilta. Onneksi on täti, yksi opettaja ja yksi ystävä, jotka jaksavat kannatella. Kertoja yrittää löytää helpotusta mielikuvituksesta, lääkärikirjoista, äitimuistoista ja seurakuntatoiminnasta, mutta mikään ei poista tykyttävää puutosta. Sitä ilmentää hyvin tytön uusi ajan laskun tapa:

”Minun suruni on yli kuusivuotias, mutta se on myös vastikään lyöty, kipeästi jyskyttävä avohaava, jota kukaan muu ei näe. Hellin repaleista haavaa ajatuksin, jotka kiirivät vuodesta vuoteen samaa piiritanssia.”

•

Kultalintu mustasulka sopii YA-kirjaksi, mutta yhtä lailla se on aikuistenromaani, jossa yhdistyy lapsen kokemus aikuisen ajatustakaumiin. Siitä kertonee myös kirjan sitaattitiheys: kertojan (tai kirjailijan) eri elämänvaiheina koskettaneet ja tarinaan sopivat lainaukset lauluista ja muut tekstikatkelmat. Ikään kuin kirjan kertoja kulkisi aikuisena sumuisensynkässä metsässä takaperin, joka askeleella peruuttaen hetkeen, joka muutti kaiken. Kerronta on silti pohjaltaan kronologinen, vaikka siihen lomittuu eri aikatasoja.

Realistisena kerrontana kasvuvuosien järkyttävyys voisi tuntua ylivoimaiselta, ja siksi Vuorikurun valinta käsitellä tytön kokemuksia lyyrishenkisesti saa tunteet lepattamaan. Vuorikuru on yksi Kustannus Aarnin ”Minä ja metsä” -kirjoituskilpailun voittajista. Ja onhan romaanissa metsästä moneksi, siihenkin, että selviytymistarina huojentavasti vie toivoon: ”On aamu, jona metsä avaa sylinsä minullekin.”

•

Silja Vuorikuru

Kultalintu, mustasulka

Kustannus Aarni 2021

romaani

260 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

19 marraskuun, 2021 · 6:54 am

Matias Riikonen: Matara

Matias Riikosen Iltavahtimestarin kierrokset on jäänyt mieleeni rauhallisena havaintojen ja tuumailujen proosana. Haen toisenlaista lukijavaihdetta Riikosen uuteen romaanin Matara (Teos 2021). Taidan liukua unenomaiseen mielikuvitusmaailmaan, josta välillä havahdun vaaran tunteeseen.

”Mut mitä varten me ollaan täällä jos ei toteuttamassa meidän unia?”

”Yhden pojan unia?”

”Jos kaikki muut on lakannut uneksimasta?”

”Vai onks sen yhden uni vaan syöny toisten unet?”

•

Isoveli ja pikkuveli viettävät kesää ties monettako kertaa opistolla, mutta poikien päiviä ei täytä peruskesäsiirtolameininki. Kyse on larppaamisesta antiikin roomalaisten hallintojärjestelmään ja hierarkkiseen asemointiin poikajoukossa, jossa ikähaarukka näyttää vaihtelevan kymmenvuotiaista aikuisuuden kynnykselle.

Metsävaltakunnissaan pojat noudattavat roomalaistapojen käsikirjoitusta: on senaattoreita, aguuri, sotilaita ja orjia. Murrosiän hormonihuuruiset pojat majailevat naisnukkiensa kanssa ja kukkoilevat toisilleen. Metsässä on erilaisia heimoja, heimojen sisällä ja kesken taisteluita, ja kun taistelussa kuolee, on pelistä pois ja lojuu sen jälkeen metsän heimomeiningin sijasta opistolla. Kummassakaan maailmassa ei saa puhua toisesta.

Mutta tänä kesänä jotain muuttuu.

”- – ja kun taivasta jäi katsomaan, se tuntui olevan liian lähellä ja sen sini haalistunutta ja sen poikki lensi yksi niistä hanhien auroista, joista oli näykynyt latvojen takana pitkin päivää… aura oli auran muotoinen vain viitteellisesti, ja sen perässä lensi neljän hanhen rypäs kuin muistuttamassa, että kaikki oli viime kädessä oikukasta ja säännötöntä ja asioille annetut nimet lopultakin pelkkää valhetta ja petosta.”

•

Edellinen sitaatti vieköön ajatukset kirjan symbolisuuteen. Ei kyse ole vain isoveljen ja pikkuveljen yhdestä kesästä näytellen antiikin roomalaisia, vaan lukea voi ainakin veljien kasvuprosessista ja yhteisön vallankäyttötaktiikoista. Poikien larppimaailman vallan ja hallitsemisen logiikka on sama – hmm – kuin jo antiikin roomalaisilla ja jokaisessa valtiossa ja nykyisissä yhteisössä, jossa vallanhaluiset alkavat manipuloida, levittää misinformaatiota ja luoda oman edun tavoittelussa kaaosta.

Veljekset näyttävät välittämisen eri tapoja, myös läheisestä irrottautumisen valon ja varjon vaihtelua. Pikkuveljen ja isonveljen kautta näen lisäksi läheltä, miten helppoa on lähteä johtajahahmon mukaan. Romaanissa henkilöitä vilisee, mutta Kaiuksen arvoituksellinen vallankäyttäjätyyppi erottuu.

”Kato vaikka imiköitä mun puutarhassa. Ne puhkee keväällä kukkaan punaisina mut ku viikot kuluu ni kukat muuttuu siniveriksiksi ja silleen tää metsä aateloi itsensä ja eläinten hulluus helpottaa. Meitä se ei koske. Meidän hulluus jatkuu koko kesän ja se saa meidät tekee viel kammottavia asioita. Ja kaikista hulluin hullu täällä on Kaius.”

•

Matara on poikien valtion nimi, se on myös tyypillinen kesäinen luonnonkasvi niityillä ja metsänlaidoilla. Ja nytpä päädynkin romaanin luontokuvaukseen, joka lumoaa minut. Kirja kattaa kesän alusta loppuun ja ilmaisee kesäisen luonnon kypsymistahdin. Kirjassa mainitaan satoja lajeja, eikä se tapahdu mekaanisesti luetellen vaan siten, että näen, kuulen ja haistan maiseman.

Aluksi upposin romaanin upeaan kieleen ja kuvaukseen. Vähitellen minua alkoi askarruttaa, mihin tämä moderni Kärpästen herra päätyy, ja myönnän välillä uuvahtaneeni kirjan väijytys- ja taistelutemmellyksiin. Erikoinen tunnelma ja hermostuttava vaaran tuntu väreilee niin, että lukemista on tauotettava, sitten palattava sen imuun. Kokemukseeni sekoittuvat hämmennys ja ihastus.

Ymmärrän Riikosen omaperäisen romaanin valinnan Finlandia-ehdokkaaksi. Minä annan oman erikoispalkinnon: tavislukijan diplomin askeleiden kuvauksesta. Kirjan osat alkavat askelein ja imevät rytmiin, fyysiseen ja luonnonmukaiseen.

”Askel painui maahan päkiän ulkosyrjä edellä, sitten sisäsyrjä ja kantapää, ja askel nousi. Se kulki kaaressa yli värisevän varvikon, painui mättäisiin, ulkosyrjä, sisäsyrjä, kantapää, ja askel nousi. Se kulki kaaressa ohi sananjalkojen, haapojen helinässä, joka yltyi kohinaksi, painui sammaliin, kohosi kohinaan, joka heltyi helinäksi, painui mättäisiin ja nousi.”

•

Matias Riikonen

Matara

Teos 2021

romaani

310 sivua.

Ostin kirjan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

15 marraskuun, 2021 · 12:45 pm

Hanna-Riikka Kuisma: #syyllinen

Hanna-Riikka Kuisman romaani #syyllinen (Like 2021) kehittyy kierteiseksi kuvaukseksi kertojan kokemuksista ensimmäisenä koronakeväänä. Näin se loppuu:

”Minulla on kuitenkin tarinani, ja se on totta. Minulla ei ole mitään muuta kuin tarinani.”

Lukijalla puolestaan ei ole mitään muuta kuin minäkertojan tarina eli käynnissä olevat tapahtumat ja menneet vain hänen näkökulmastaan. Lukemisen pitäisi perustua siihen, että luotan häneen, mutta samalla saan syitä epäillä, sillä kertojallahan on kaikki mahdollisuudet valikoida kertomansa. Tämä on yksi romaanin koukuista.

•

Koukkuja kirjassa on muitakin. Aluksi päättelen, että kyse on some-satiirista, joka muuttuu some-kauhukertomukseksi. Minäkertoja käyttää aikansa postailuun, seuraajamäärien kalasteluun ja some-suosion romahduksen jälkeen vihaviestittelyn seuraamiseen tai kartteluun. 

Ei, ei ole vain kyse siitä, on myös suhdeongelmia, lisäravinteiden some-myynti-sekoilua ja pikavippihelvettiä. Ulkonäköpaineet ja syömishäiriöhistoria mielenterveysongelmineen vaikuttavat myös.

Osuvan piikikkäästi kirja kertoo nelikymppisen tunnelmia yhä uusien trendien ja yli puolta nuorempien sometuksesta:

”Näytölle nousee sulassa sovussa vihreätukkaisen kynsitaiteilijan jälkeen kainalokarvafeministi, kaikki karvansa tekoripsien alapuolelta laseroinut turbohuuli, nelikymppisen äitini lailla pukeutunut 18-vuotias ysärihipsteri, uuskonservatiivinen helmikorvakorutyttö ja gootti burleskimalli. Samaa lapsilaumaa kaikki, joiden katselemisen imuun eksyneenä harmittelen luottotietojani, kun näen mainoksen rasvansiirrosta tai uusista osamaksuhampaista.”

•

Kaikki kertojan tarinat ja taakat kerityivät auki kiihtyen loppua kohti, mitä tehostaa korona-ajan klaustrofobinen tunnelma. Hyytävää henkeä riittää muutenkin. Kuvausvoimaa tunkee etenkin siihen, miten kertoja kietoutuu valheisiinsa ja peitetarinoihinsa, joita hän kertoo tai välttelee kertomasta romaanin ”sinälle”, miehelleen.

Romaani ronkki hyvin sitä, pitääkö lukijan pysyä kertojan puolella, tykästyä häneen. Voiko kompleksinen, kauhea, järkkynyt henkilö voittaa sympatiat? Miksei, ja jos ei, silti henkilö voi olla ristiriitaisuudessaan kiinnostava.

Juonesta ei juuri kannata kertoa, jottei se latistu muilta lukijoilta. En lopun paljastuksista hiisku mutten niistä juuri hihkukaan. Sen sijaan voin reilusti kehua #syyllinen-romaanin kielentaitoa ja rakentelua, etenkin kerronnan terää. #kirjoittamisosaaminen #voimakastunnelma #hurjahenki

•

Hanna-Riikka Kuisma

#syyllinen

Like 2021

romaani

288 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

12 marraskuun, 2021 · 6:52 am

Rachel Cusk: Toinen paikka

Rachel Cuskin trilogiassa Ääriviivat, Siirtymä ja Kunnia minua on viehättänyt minäkertojan omalaatuinen taipumus siirtyä sivuun ja virrata viereisiin tarinoihin. Silloin on syntynyt omaperäistä proosaa, johon on toisaalta hankala tarttua ja toisaalta voi vapaan ihastuneesti seurata odottamatonta. Nyt kertoja on keskellä ja keskeinen osallinen.

Joitain odotuksia aiemman pohjalta minulla oli, kun aloitin Cuskin uusimman romaanin Toinen paikka (S&S 2021). Yksi niistä toteutui täysin. Cuskin kielen selkeys ja tiheys hivelee. Kerronta ei kikkaile, vaan suora kerronta raportoi tapahtumat. Sen lisäksi se huokoisesti imee merkityksiä. Heti kirjan luettuani, minulle tulee olo, että romaani on luettava uudelleen. Vannon sen paljastavan eri asioita eri kerroin.

•

Toinen paikka muuttui sivu sivulta psykologiseksi romaaniksi. Tai sosiaalis-psyykkiseksi:

”Tajusin, että minulla oli ollut tämä rumuus sisälläni niin kauan kuin muistin ja että tarjotessani sitä L:lle uskoin kenties hänen voivan ottaa sen minulta pois tai antavan minulle tilaisuuden päästä siitä eroon.”

Kertojan rumuus ei ole todellista vaan sisäistä, ja sehän merkitsee. Mutta mistä on kyse? Kertojalle tärkeä taiteilija L saapuu keski-ikäisen kertojan, kertojan miehen Tonyn, aikuisen tyttären ja tyttären miesystävän tilusten taiteilijaresidenssiin. Kertojalla on suuret odotukset, mutta kaikki menee pieleen: kontakti L:ään ei toimi, ja lisäksi L tuo mukanaan nuoren, röyhkeän kaunottaren. Kaikkien suhteet sotkeutuvat. Toisaalta sen jälkeen jotkut suhteista aukeavat.

•

Romaanissa varsinaisesti tapahtuu aika vähän, mutta pinnanalaisesti ei tylsää hetkeä tule. Syynä on nimenomaan Cuskin ilmaisutarkkuus ja havaintoherkkyys. Hivenen minua häiritsee romaanin kirjemuotoisuus. Kertoja ei anna unohtaa sitä, sillä hän puhuttelee tasaisin välein vastaanottajaa, Jeffersiä.

Kerronta pistää lukijan hyvällä tavalla koville. Voi pohtia kertojan valtaa, omituisuuksia ihmisissä ylipäätään ja erityisesti kirjan henkilöissä. Romaanin tapahtumat ovat kertojan itsetutkiskelun tila, ehkä lukijankin:

”Mieheni Tony sanoo joskus, että aliarvioin omaa valtaani, ja mietin onko elämäni sen vuoksi kiikkerämpää kuin muiden, samalla tavalla kuin se on vaarallista niille jotka eivät tunne kipua. Olen usein ajatellut että on olemassa ihmisiä, jotka eivät kykene tai suostu omaksumaan elämän antamaan oppia, ja että he eliävät keskuudessamme kenties kiusankappaleina, kenties ilonaiheina.”

•

Ihailen Cuskin taitoa tiivistää ajatuskiteitä, joista heijastelee havaintokirkkautta moneen suuntaan. Olen liputtanut kirjan sivuilta niitä lukuisia. Mietin ihmisten vaikutusta toisiinsa ja sitä, miten odotukset toisten suhteen kääntyvät. Cuskilla on myös mietityttäviä ajatuksia rakkaudesta, myös rakkaudesta (aikuiseen) lapseen. Lisäksi romaani antaa ainesta totuus- ja taidepohdiskeluille:

”Totuus ei ole siellä missä on todellisuus, vaan siellä missä se, mikä on todellista, lipuu ulottumattomiin. Todellinen taide on yritystä vangita epätodellinen.”

Romaanin lähtökohta on lähinnä kummallinen. Cusk on inspiroitunut Mabel Dodge Luhanin 1932 ilmestyneestä kirjasta, jossa kirjoittaja kertoo D. H. Lawrencen vierailusta. Koska en voi tietää, mitä Cusk on tehnyt verrattuna lähtökohtakirjaan, voin ottaa vain vastaan Cuskin kirjan, jossa kertojan ihastuneet odotukset taiteilijatapaamisesta valuvat tunteiden epämääräiseen sakkaan marskimaan maisemissa. Kiinnostavaa pohdittavaa kirja antaa kertojasta ja katsantotavoista.

•

Rachel Cusk

Toinen paikka

suomentanut Kaisa Kattelus

romaani

Kustantamo S&S 2021

223 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

4 marraskuun, 2021 · 4:46 pm

Finlandia-romaanivaihtoehtoni 2021

Tänä vuonna asettelen palkintoehdokasromaaneja pareihin, joista voisin valita toisen tai kummatkin ehdokkaaksi Finlandia-palkintoon. Rajoitteena on luonnollisesti se, etten ole lukenut kaikkia vuoden kotimaisia romaaneja, mutta ei anneta sen häiritä. Tässä on tarjokkaani aiheenmukaisessa aakkosjärjestyksessä. Viralliset ehdokkaat julkistetaan 11.10.2021, ja voittaja selviää 1.12.2021.

Biofiktio

Tänä vuonna on ilmestynyt runsaasti eläneistä henkilöistä kertovia romaaneja. Minuun väkevimmin ovat vaikuttaneet nämä kaksi. Heidi Köngas kertoo romaanissaan Siivet kantapäissä Marja Rankkalasta rankasti eläytyen. Johanna Venho puolestaan pureutuu luopumisen ja uuden alun teemoihin Tove Jansson -romaanissaan Syyskirja.

Ekoaihe

Ilmastonmuutos näkyy kirjallisuudessa. Emma Puikkosen Musta peili liukuu aikojen ja paikkojen yhteyksissä, ja liikkumavara välittyy kirkkaalla kerronnalla menneestä tulevaan. Sijoitan tähän pariksi Juha Itkosen Kaikki oli heidän, koska se Puikkosen tapaan suuntaa muuttuvaan tulevaisuuteen. Itkosen romaanista katsotaan 2050-vuodesta kesään 2019, ja Itkonen paneutuu perheen eksosysteemiin.

Esikoisteos

Tänä vuonna olen lukenut vähän esikoiskirjoja. Siitä huolimatta nostan vaihtoehdoiksi kaksi omaperäisen kerronnan ja tunnelman vuoksi. Marketta Pyysalo saa kuluneeseen avioeroaiheeseen uutta virtaa romaanissa Kehrääjä, ja Maisku Myllymäki luo omalakisen, symbolein ladatun tunnelman romaaniin Holly.

Historiallinen romaani

Anneli Kanto vie aikaan juuri ennen uskonpuhdistusta, Hattulan kirkon maalaamiseen täyteen kuvia. Romaani Rottien pyhimys kuvaa eloisasti aikaa ja ihmisten pyrkimyksiä. Jari Tervon romaani kertoo ajasta muutama vuosikymmen eteenpäin. Pääskyt talvehtivat järven pohjassa loksahtaa myös biofiktioksi mutta sijoitan sen nyt rouheaksi historiafaabeliksi Agricolan ajasta.

Kulttuurinen moninaisuus

Inkeri Markkulan romaanissa Maa joka ei koskaan sula näkyy jäätiköiden sulamisen tila mutta toisaalta se, miten ihmisissä vaikuttavat vaikeasti sulatettavat asiat. Tärkeitä teemoja ovat perimä sekä etniset, kulttuuriset juuret tai juurettomuus. Koko Hubara kertoo romaanissaan Bechi kolmen sukupolven naisen ketjusta kulttuurisin kysymyksin. Kummassakin romaanissa vaikuttavat myös erilaiset äitiysmerkitykset.

Sotaromaani

Kaksi kotirintamaromaania tarjoaa näkökulmia sota-aikoihin. Rosa Liksomin Väylä näyttää Lapin evakon taipaleen nuoren tytön kannalta ja kielellä. Katja Kallion Tämä läpinäkyvä sydän sykkii nuoren yksinhuoltajaäidin rakkaudenkaipuuta Hangon sotaleirien siimeksessä.

Vaihtoehtoiset tavat kertoa

Tässä kategoriassa on kirjoja, joita en ole lukenut. Vielä. Ehkä. Ennakkotietojen mukaan teokset voisivat olla esimerkiksi kirjailijoilta Jukka Viikilä tai Miki Liukkonen. Kunhan veikkailen.

•

Huomaan, että monia näistä vaihtoehdoiksi nostamiani romaaneista yhdistää jollain tavalla vanhemmuuden kysymykset, joko niin, että niissä käsitellään suoraan enimmäkseen äitisuhteita (parissa isäsuhteita), äidittömyyttä, tai valittua tai tahatonta lapsettomuutta. 

Yhdessä romaanissa sukupolvien ketjureaktioita kovemmin koskettaa ajanymmärryksen joustavuus ja kokemusten kerrostumat. Se vie minut valitsemaan voittajan: Emma Puikkosen Musta peili. Mutta ei valinta helppo ollut.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Listaus, Romaani

Avainsanat: , , , , , , , , , , ,

29 lokakuun, 2021 · 6:22 am

Kansallisteatteri: Pintaremontti

Miika Nousiaisen Pintaremontti-romaanista olen kirjoittanut jutun, ja sen lopussa ounastelin kirjan siirtyvän elokuvaksi tai kesäteatteriesitykseksi. Ehei. Kansallisteatteri ehti ensin. Ensi-illan yleisö otti elämänlaatukomedian raikuvin aplodein vastaan. Ilo siitä, että taas ollaan teatterissa, sai minut läiskimään kämmeniäni, ja intoa lisäsi esityksen keveä inhimillisyys.

Romaanissa on monta minäkertojaa, ja esityksessä henkilöt kääntyvät usein yleisön puoleen kertomaan. Kyllä se toimii, myös dialogi vie henkilöitä ja tapahtumia eteenpäin. Keskeistä on perhe, ystävät, rakkaus, parisuhde ja lapset. Niistä näytelmä kirjoo värikkään kudelman, jossa huumori höystää arjen murheita ja iloisia yllätyksiä.

•

Sami (Juha Varis) etsii taukoamatta elämänsä naista ja äitiä lapselleen, ja Samin sisko (Annika Poijärvi) kipuilee lapsettomuuttaan, jonka painetta lisää äidin (Tiina Weckström) utelut lapsenlapsista. Samin ystävät Markus (Pyry Nikkilä) ja Pesonen (Heikki Pitkänen) edustavat kahta äärilaitaa: Markus tuskailee pienten tyttöjen yksinhuoltajana ja Pesonen saattohoitaa eronneita vanhempiaan. Viehättävästi kuvataan nelikymppisten miesten ystävyyttä, joka on kantanut lapsuudesta lähtien. 

Muiden henkilöiden touhuilu peilautuu säihkyvän elämäntapabloggaajan (Katja Küttner) ihanuuspuheisiin. Bloggaajan osuus toimii näytelmässä paremmin kuin kirjassa: nyt se onnistuu sävyttämään hauskasti toden ja mielikuvien ristiriitaa, ei vain irrallisen osoittelevasti. Oman säikeensä tapahtumiin tarjoaa Samin sattumayhteys liivijengiin. Siitä irtoaa jokseenkin kliseistä vitsiä, mutta se korostaa Samin hyväntahtoista höpsöyttä.

•

Mitään syväluotauksia ei elämänsekoilusta tai henkilöistä synny, eikä ole tarkoituskaan: romaanin pääanti siirtyy teatterilavalle kepeästi. Mausteena on ripaus musiikkiteatteria tanssahduksineen. Koen joitain kohtauksista toisiin siirtymisiä jähmeiksi, joitain kohtauksia turhan viivytteleviksi tai jopa turhiksi. Pieni karsiminen tehostaisi tempoa ja vauhtiin pääsyä. Näyttelijät kyllä heittäytyvät rooleihinsa, osa vetää mainiosti usean tyypin repertuaarin.

Lavastusratkaisu toimii hienosti. Näyttämöllä on yhdeksän huoneen kuutio, jonka asunnot muuntautuvat tilanteen mukaan. Valaistus tehostaa tilojen taipuisuutta eri tilanteisiin. Myös puvustus tukee tunnelmia. Näytelmän alkaa hautajaisista ja päättyy ilojuhlaan, jonka asujen värit tarjoavat silkkaa silmäkarkkia.

Korona-ajan karkiksi kutsuisin esitystä kaikkineen. Se on hyväntahtoinen hupailu, jossa inhimillisiin sotkuihin suhtaudutaan lämmöllä. Hyviä ihmisiä kaikki ovat pintansa alla, rakkauden ja läheisten tarpeessa. Hieman jää hiertämään lopun asetelma, jossa kaikki pareittain katsovat onnellisina tulevaisuuteen. Joku olisi voinut riittää ihan itsenään.

•

Kansallisteatteri

Pintaremontti, ensi-ilta 27.10.2021

ohjaus Irene Aho

Dramatisointi Minna Leino Miika Nousiaisen romaanista

Muut tekijät Kansallisteatterin sivuilla.

Kiitos: sain lipun Bloggariklubilta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Romaani, teatteri

Avainsanat: , ,

26 lokakuun, 2021 · 7:00 am

Rosa Liksom: Väylä

Rosa Liksomin romaanissa Väylä (Like 2021) kertoo nuori tyttö kotikylästä pakenemisesta Lapin sodan jaloista Ruotsin puolelle talveksi parakkimajoitukseen ja sieltä takaisin tuhottuun kotipihaan. Ja miten kertookin!

Kuuntelin romaanin alkuosan ja luin lopun. Kumpikin tapa sopii. Moni muu on jo kehunut äänikirjaversiota, liityn joukkoon. Anna Saksmanin ääni ja tapa lukea vie kertojatytön nahkoihin hypnoottisesti, ilman paisutusta, vain eleettömästi eläytyen. Kertojan murre soljuu korviin pinnistelemättömästi ja aidosti. Romaania lukien voi puolestaan pysähtyä tekstin ilmeikkyyteen ja mutkattomasti mutta merkityksellisesti upotettuihin elämänviisauksiin ja lukuisiin vaikuttaviin kuvauksiin ihmisestä, luonnosta ja ympäristöstä.

”Minä aattelin, että elämä on yhtä helvettiä. Mithään muuta en aatellu. Tuo pyöri ko hyrrä minun päässä.”

Kertoja kuvailee kronologisesti evakkouden vaiheet. Sen lisäksi hahmottuvat ankarat kotiolot. Äidin katkeruus ja mielialavaihtelut ovat tehneet tytöstä huolehtijan ja kotiorjan pienestä pitäen. Vanhempien välinpitämättömyys ja rakkaudettomuus kalvavat. Siksi kertojasta on kehittynyt tarkkailija ja terävä havainnoija. 

Isä sälyttää tytölle vastuun raskaana olevasta äidistä ja karjasta, kun lähtö pakoon koittaa. Tytön taakat ovat raskaat ja matka rajan eli väylän yli täynnä vastoinkäymisiä.

Jos joku Väylän luettuaan vielä halveksuu tai syyllistää pakolaisia, ihmettelen. Liksomin väkevä, karu ja pysäyttävä kuvaus sotapakolaisten vaellus- ja parakkiolosuhteista saa ajattelemaan esimerkiksi Syyrian sodasta paenneita telttakylissään. Jos oli välinpitämättömyyttä Ruotsin pakolaishuollossa 1944, mitä mahtaa tapahtua tämän ajan pakolaiskeskuksissa.

”Minusta tuntu, että meitä eläviä ei ole tuomittu vain kärsihmään.”

Liksom tekee lähes ihmeitä. Kaikki mahdolliset sävyt sisältyvät evakon kertomukseen. Sodan seurausten ja perhetilanteen kauheus on ja pysyy mutta niin myös jokunen ystävällinen ihminen, selviytyminen ja elämänjano. Liksom kuvaa tytön silmin Lapin luontoa ja luontokappaleita eläytyvästi ja värikkäästi.

Etenkin heräävään kesään humahdan siten, että näen sielun silmin maisemat ja haistan vahvat tuoksut. Tyttö myös herää naiseuteen, mikä kuvataan epäsentimentaalisesti mutta voimaannuttavasti.

”Halusin oppia ymmärtämään maailmaa, maailmankaikheutta ja itteäni.”

Liksom saa oitis lukijan/kuuntelijan päähenkilönsä puolelle. Hetkittäin nuoren tytön elämänviisaus tuntuu liialliselta, mutta ikäisekseen tyttö on kokenut ja kestänyt paljon, joten hänen ymmärryksensä käy ymmärrettäväksi. Tyttö on selvästi tiedonhaluinen, sillä koulun historiatiedot välähtävät ajatuksissa ja tuovat suhteellisuutta: elämää on ollut ennenkin ja se jatkuu. Vaan oppiiko ihminen? Ja mitä on ihminen sotineen ja epätasa-arvoineen?

Ihmisistä ei tytölle ole juuri ollut esikuviksi, mutta karjan kanssa hän pitää yhtä. Joka elikolla on nimi ja persoona, ja tyttö on sekä osa laumaa että sen johtaja. Se liikuttaa, samoin karjan menettäminen. Myös rottalemmikki parakkioloissa antaa toivoa toivottomilta tuntuviin hetkiin. Liksomin ihminen on osa luontoa, kiertokulkua:

”Välähti mielessä ko opettaja sano, että ihminen on elläin samoin ko simpanssi ja panaanikärpänen. Tapoin täin enkä tuntenu syyllisyyttä.”

”Mie kattelin lähestyvää maata. Sen yli oli soanmyrsky kulkenu.”

Liksomin Väylä menee heittämällä kotirintama- ja pakolaiskuvausten eturintamaan. Viime vuosina on Lapin sodan jälkikaikuja kuulunut romaaneissa paljon. Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa kuvaa saksalaisille töitä tehneiden naisten kotiinpaluuta Norjasta kautta poltetun ja miinoitetun Lapin. Kirjasta on ensi vuonna ilmestymässä selkokirja. Sanna-Leena Knuuttilan selkoromaani Jäätyneet tiet kertoo nuoresta tytöstä, joka paimentaa perheen lehmät evakkoon Lapista Pohjanmaalle. Petra Rautiaisen Tuhkaan piirretty maa kuvaa sekin Lapin sodan aikoja ja seurauksia. 

On tärkeää, ettei historiaa unohdeta, sillä se muistuttaa elinehdoista ennen, ihmisistä silloin ja nyt. Niin, mutta oppiiko ihminen mitään? Taitaa olla tänään sama toive kuin tytöllä talvella 1944:

”Aattelin hetken, että elettäis aikaa, joka olis sata vuotta eessäpäin, ja uuen ajan ihmiset olis niin viisaita, että tietäisit paikkansa maapallola ja ossaisivat ellää sovussa ittensä, toisten ihmisten ja koko luomakunnan kanssa. Kukkhaan ei pitäis toista ihmistä tai elläintä orjana, kaikki lähtis liikheele samoista lähtökohista eikä niin, että toinen syntyy rikhauteen ja toinen köyhyyteen, ja kaikki ossais punnita mennyttä ja tulevaa eikä vain höökyilis porkkanan perässä.”

•

Rosa Liksom

Väylä

Like 2021

romaani

270 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Kuuntelin osin äänikirjana BookBeatsissa,

kokonaisuus 7 tuntia 20 minuuttia

lukija Anna Saksman.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

20 lokakuun, 2021 · 5:31 am

Jari Tervo: Pääskyt talvehtivat järven pohjassa

Mikael Agricola oppi lapsena lukemaan ruotsia kotipitäjän kirkkoherran huomassa, ja menetelmä oli mitä modernein, mielikuvaharjoittelu sanan äänneasun perusteella:

”Kirkkoherra rohkaisi Mikaelia pitämään nämä alkunäyt mielessään. Kirjaimet olivat hirsiä, mutta talo oli muuta kuin kasa piiluttuja puita. Niin sanat poikkesivat kirjaimista. Kirkkoherra sanoi: En kerro sinulle, miltä maailma näyttää. Avaan vain silmäsi.”

Näin hienosti lähestyy Jari Tervon romaani Pääskyt talvehtivat järven pohjassa (Otava 2021) yhtä pääteemaa, kirjoitetun sanan mahtia. Agricola on otollinen hahmo käsitellä sanan, kielen ja kirjallisuuden merkitystä, samoin uskon kysymyksiä. 

•

Suomen kirjakielen isästä ja täkäläisen luterilaisen uskon pönkittäjästä ei paljon tiedetä, mikä vapauttaa keksimään. Sen on tehnyt Tervon lisäksi tänä syksynä Roope Lipasti Mikaelin kirjassa.

Agricolasta ei tiedetä, oliko hänen äidinkielensä ruotsi vai suomi. Tervon kirjassa Mikael-poika praattaa lapsena ruotsia, silti kotitalon Malin-piian suomen puheet siirtyivät Agricolan kirjoituksiin. Siis kaiken takana on rahvasnainen.

Ei voida tietää Agricolan ajatuksista, kokemuksista tai sairauksista, mutta romaanissa saa uskoa kirjailijan valintoihin. Tervon romaanin Agricolaa vaivaa epilepsia. Se värittää päähenkilön näkyjä, elämäntapahtumia ja uskoa. Näin syntyvät Agricolan kaksi kohtalokasta salaisuutta: ensinnäkin kaatumataudin uskottiin tulevan paholaiselta, toisekseen yhden kohtauksen aikana jumala näyttäytyi Mikaelille naisena. Siinäpä kirkonmiehelle taakkaa kerrakseen 1500-luvulla.

•

Romaani rakentuu kolmesta aikajaksosta: lapsuus, opiskelun päätösajat Wittenbergissä ja neuvottelumatka Moskovaan. Ne eivät kerrontaa rajoita vaan pikemmin vapauttavat vierimään sivupoluille. Myös kertojat ja tekstilajit vaihtelevat: mukana on muun muassa hän-kerrontaa, monologi- ja dialogityyppistä kerrontaa ilman replikointia, Lutherin saarna sekä Agricolan tunnustuksia ja kirjeitä.

Silmiin pistää 1500-luvun elämäntapojen ja ihmisten räävittömyyden kuvaaminen. Tervo rypee pidäkkeettömästi ravan ja ulosteiden materiaaleissa, huippuna ehkä Lutherin ummetuskuvaus. Henkilöt sanailevat värikkäästi ja piikikkäästi, ja kieli herkuttelee kuvailevalla, vanhahtavalla sanastolla.

Virkerytmi on alkuunsa töksähtelevä, mikä sopii Agricolan poika-aikaan. Rytmi muuttaa muotoaan sitä mukaan kuin päähenkilö vaihtaa ympäristöään ja kielitaju karttuu. Kieli joustaa myös tyylissä tilanteiden mukaan. Osin kuuntelin kirjaa, ja Tervon itse lukema Lutherin luetelmallinen saarna on melkoisen hypnoottinen.

•

Pidän paljon Tervon romaanista, nimeä myöten. Hetkittäin huomaan itsetarkoituksellista äijäilyä, repostelua ja paisuttelua. Veijaritarinaksikin se kääntyy Saksan-reissulla, etenkin Agricolan tunnustuksissa Lutherille. Mikaelin aisaparina seuraa hänen äpäräveljensä Petrus Paljaspää, jonka persoona ja sarkasmus virkistää vakavaa ja salaisuuksiaan varjelevaa Agricolaa. Hetkellisesti koen waltariaanisia tunnelmia totisen sankarin ja nokkelan apurin matkoilla.

Ja jos on Petrus kiinnostava sivuhenkilö, niin ovat myös omahyväinen Luther, pöyhkeä Kustaa Vaasa ja arvaamaton tsaari Iivana. Väkeä lappaa paljon tapahtumissa ja puheissa, ja siten ajan aatteet, valta-asetelmat ja elämänmeno välittyvät.

•

Mutta mikä mies on Mikael? Ristiriitainen, kutsumustaan muuttava, tarkoitustaan epäilevä, tosikkonakin kiinnostava. Romaani kertoo Mikaelista, mutta sen voi lukea romaanina uskosta ja kielestä, uskosta kieleen:

”Halusin perustaa suomen kielen. Se oli korkein maalini. Aluksi pidin kielen perustamista vain välttämättömänä pahana Hyvän Sanoman levittämiseksi. Myöhemmin kielestä tuli päätyöni. En uskaltanut kertoa sitä esimiehilleni. Halusin muokata hedelmällisen maan, josta kieli nousisi. Mietin, kumpi tulee minulle ensin. Usko vai suomen kieli. Alussa oli sana.”

Luen romaanista: yksi mies pisti alkuun tämän kielen kirjoittamisen. Siinä on yhä, mistä ottaa, mikä elää, mikä jää, vaikka aika jättää ja paperit palaisivat.

Ja täten tähdennän, että kaiken rehvakkaan ronskiuden ohella romaanin kieli sävyttyy laidasta laitaan. Hienoja ajatelmia tupsahtaa tuon tuostakin. Kaikkea on.

•

Juonen, tarinan, sanailun ja teemojen rönsyily voi välillä romaanissa rasittaa, mutta minulle tämä on parasta Tervoa. Uskon teemasta otan vielä esille sen, miten romaani käsittelee uskon suhteellisuutta. ”Ilman sanaa ei ole uskoa”, kirjoittaa Agricola. Usko on myös valtaa ja ahneutta, mitä todistavat katolisuuden ja luterilaisuuden taistelu ja valtaapitävien pyyteet. Ja tätäkin: ”On vain taikauskoa, luuloa, etiäisiä, haltioitumista ja rummun takomista.” Lisäksi on Agricolan salausko naisjumalaan.

Entä uskomus pääskysten talvehtimistavasta, jonka järki todistaa mahdottomaksi? Mikä saa uskomaan vaihtoehtoon? Sanan mahti:

”Missä ne sitten talvehtivat, Paljaspää kysyi.

Ne lentävät Linnunradan piimävanan opastamina Lintukodon lämpimään talveksi, Larsinpoika sanoi.”

•

Jari Tervo

Pääskyt talvehtivat järven pohjassa

Otava 2021

romaani

456 sivua.

Lainasin kirjan ystävältä.

Osin kuuntelin BookBeatissa, lukijana Tuukka Haapaniemi ja Jari Tervo.

2 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

18 lokakuun, 2021 · 6:00 am

Raija Oranen: Kaikki tämä valo

Muistan hyvin mustavalko-tv-aikojen tallenteen, jossa Anita Välkki lauloi Ritva Valkaman kanssa miau-dueton. Joitain muitakin muistikuvia on kuuluisasta oopperadiivasta. Hatarat faktat saavat fiktiivistä täydennystä Raija Orasen romaanista Kaikki tämä valo (Otava 2021).

Intoudun sanaleikittelyyn, sillä Välkki-sukunimi vie mielikuvat välkkymiseen, samoin romaanin nimen valoviitteet. Romaanissa viitataan laulajan valovoimaan, ja kerronta-aika sijoittuu kevät-kesään ja vuodenajan valon lisääntymiseen. Romaanin lopussa on kerrassaan kaunis kesäillan valonväreily. Mutta diivan tähtiura on sammunut ja mieli musta.

•

Oranen on valinnut kerrontatilanteeksi jakson Kiteen mökillä 1991, kun Välkki on 66-vuotias ja jäänyt leskeksi muutama kuukausi aiemmin. Suru pimentää, sillä suhde Usko Aroon miehen sairausvuosineenkin loistaa muistelija-Anitan mielessä. Anita itkeskelee tuon tuostakin, vaikka rakas tytär perheineen on läsnä. Raskas nykyhetki vie muistelemaan:

”Istun keinutuolissa ja yritän keksiä ristikkoon oikeita sanoja. Mutta ajatukset eivät tahdo pysyä kasassa, liitelevät sinne tänne, menneisiin tietysti kun ei tulevassa ole mistä ottaa kiinni. En ole paljon menneitä märehtinyt. Mutta tullessani tähän vanhaan rakkaaseen paikkaan olen joutunut odottamatta pahasti hämmennyksiin ja entiset asiat tulvivat mieleeni.”

•

Minäkertoja-Anita kulkee muistoissaan köyhässä lapsuudessa, lyhyessä erehdysavioliitossa ja lapsen hylkäämisessä vanhempien hoteisiin, kun ura alkoi vetää teatterista oopperaan. Sitten tulivat rakkaus, reissaaminen ja romahdus uralla. Muistot ja tuntemukset välähtelevät kertojan mielessä, ja hänestä saa pirskahtelevan, suoran, itsepäisen ja rohkean vaikutelman.

Romaani ei ole vain Välkin, vaan motiivina on nostaa unohduksesta muitakin oopperalaisia, etenkin tenorit Pekka Nuotion ja Usko Viitasen. Yhtenä juonteena on kilpailu ja kaunaisuus, jota alalla ilmenee. Pahin esimerkki on, miten Kansallisoopperan johto kohtelee maailmantähteään.

•

Lukukokemukseni on ristiriitainen. Karkaan miettimään, minkälainen on esimerkiksi Välkin omaelämäkerta suhteessa Orasen biofiktioon. Uskon ja luotan kyllä romaanin kertojaan, selkeään ja sujuvaan sanailijaan. Etenkin pidän siitä, miten kertoja kuvaa äänensä löytymistä ja esiintymistilanteita, joissa ääni ottaa vallan. Oi sivujen 154 – 155 voimaa, kun valkyria-Anita kajauttaa Wagneria ruotsalaissopraanon kotiestradilla!

Hetkittäin hämmästelen samojen asioiden toistoa, vaikka ymmärränkin toiston olevan muistelijan mielentilaan kuuluvaa. Välillä pikkutarkat kokkauskuvaukset ja ruokamuistot verottavat kiinnostustani. Ymmärrän silti, että herkkusuulle ne ovat tärkeitä – myös sen vuoksi, että surun syövereissä ruoka pitää kertojaa elämässä kiinni. Niinpä Kaikki tämä valo valottaa taiteilijan taivalta arjessa ja ohikiitävissä loisteen hetkissä.

•

Raija Oranen

Kaikki tämä valo. Romaani

Otava 2021

282 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

11 lokakuun, 2021 · 6:23 am

Inkeri Markkula: Maa joka ei koskaan sula

Inkeri Markkulan romaani Maa joka ei koskaan sula (Otava 2021) sulattaa sydämeni. Pidän kaikkea kirjan tarjoamaa uskottavana ja koskettavana. Usein suhtaudun ronkelisti esimerkiksi sattumiin ja kasautuviin tragedioihin. En nyt.

Markkulan romaani liikkuu linjakkaasti 1970-luvulta 2000-luvun alkupuolelle, Kanadan Baffininsaaren jäätiköiltä Lapin tuntureille, sieltä Suomen etelään ja Tanskaan. Romaanin keskushenkilöinä ovat puoliksi saamelainen Unni, joka tekee 2003 väitöskirjaa jäätiköistä, ja inuiittitaustainen Jan, jonka on adoptoinut tanskalais-kanadalainen pariskunta. Unni ja Jan kohtaavat jäätikön reunalla, syntyy suhde, ja sen seurauksena romaanissa kietoutuvat tarinoiksi heidän perimänsä ja perhetaustansa.

•

Romaanin nimi Maa joka ei koskaan sula ei viittaa konkretiaan, sillä maa todellakin sulaa. Sitä osoittavat myös Unnin tutkimukset arktisilla alueilla:

”Kerroin, kuinka kaikki, mitä tutkin ja havaitsin, sattui sydämeen, keskitalven sulat joet, katoava ikirouta, jäätiköiden laulavat railot ja hillasoiden hajoavat palsakummut, liian aikaisin saapuvat linnut, talven harmaaksi murtuva sini.”

Sen sijaan romaanin nimi viittaa ihmisen maahan, johon biologiset juuret ulottuvat. Toisin sanoin sen ilmaisee romaanin Jan:

”Koska suku ja perhe ovat kuin sormenjälki, tunnistamisen tapa, ne kiinnittävät ihmisen maailmaan veren ja nimen kautta, Jon haluaisi vastata.”

Eli ikinä ei sula, vaikene tai katoa ihmisen alkuperä. Jos side siihen katkeaa, seuraa juurettomuus – tai toisin sanoin: ihmisen sisuksiin jää routa, joka ei sula. Siitä romaani kertoo säväyttävästi.

•

Voisi ajatella, että yksi romaani ei kykene sulattamaan niin monia suuria aiheita, kuin mitä Markkulan kirja sisältää. Siinä käsitellään Kanadan Sixties scoop -ajanjaksoa, jolloin alkuperäiskansojen lapsia erotettiin vanhemmistaan ja adoptoitiin valkoisiin perheisiin. Kirjassa käydään myös inuuttilasten koulukodeissa, valtiollisten sulauttumispyrkimysten häpeäpesässä. Yhtymäkohtia löytyy Suomen saamelaisten kohtalosta kouluineen, joissa vietiin oikeus omaan kieleen ja siten katkottiin juuria. 

Noihin aiheisiin vielä yhdistyy yhteiskunnan ja yksilöiden rasistiset rotustereotypiat sekä suvaitsemattomuus erinäköisiä ja -taustaisia kohtaan. Niiden lisäksi romaani käsittelee vielä toisaalta adoptiolapsen ja toisaalta erolapsen problematiikka lapsen, aikuisen lapsen ja vanhemman näkökulmasta. Eikä siinä kaikki, sillä romaani kuvaa tilannetta, jossa jäätiköiden ja roudan sulaminen kertoo ihmisen aikaansaamista luonnon muutoksista.

Ja silti: kaikki sulautuu psykologisesti uskottavaksi kuvaukseksi. Aiheet ja teemat siirtyvät hengitykseksi, verenkierroksi, lihaksiksi ja luiksi romaanin henkilöissä.

•

Romaanin kerronta kaappaa mukaansa. Siinä on kikkailemattoman sävykästä, taitavaa kielenkäyttöä vailla koristelemista. Luontokuvauksessa on erityistä tenhoa – jään muodoissa, tunturien tuoksuissa ja valaan huudoissa. Romaani on täynnä tunnetta kiertäen sentimentaalisuuden. Vahvaa vaikutusta tukee se, miten henkilönäkökulmat ja vuodet vaihtuvat odottamattomasti, eikä juonen eteneminen noudata ajankulun lainalaisuuksia. Niinpä kerrontakeinot ja sisältö yhdistyvät.

”On olemassa lukemattomia hetkiä ja paikkoja, jotka pakenevat luonnontieteellisiä lainalaisuuksia. Putoaminen voi olla hidasta, aika voi kulkea väärään suuntaan ja avara maa vääristää etäisyydet, eikä lapsenihosta kasva koskaan ulos.”

Maa joka ei koskaan sula on hieno, ajatuksia ja tunteita herättävä romaani, joka todistaa kaunokirjallisuuden tehoa ja voimaa: mahdollisuutta eläytyä ja rakentaa hivenen lisää ymmärrystä ihmisistä ja elämästä.

•

Inkeri Markkula

Maa joka ei koskaan sula

Otava 2021

romaani

314 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Muissa blogeissa Kirjakaapin kummitus, Kirjanmerkkinä lentolippu ja Luetut.net.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

9 lokakuun, 2021 · 6:56 am

Emma Puikkonen: Musta peili

”Jokainen haluaa minut, muulla ei niin väliä. Jokainen tarvitsee liikettä ja lämpöä ja elämää, ei selviä ilman. On turvattava yhteys minuun, on saatava haltuun rautatiet, laivat, tislaamot, on saatava oma öljyä tuottava maa.”

Noin öljy puhuu Emma Puikkosen romaanissa Musta peili (WSOY 2021), mutta eivät kaikki öljymaita tai -merenpohjia saa, vaikka haluavat. Öljystä rikastuvat harvat. Silti öljyllä ylläpidetään lähinnä lännen hyvinvointia – kunnes ilmastomuutos mullistaa elinehdot. Öljy kietoutuu romaanin kolmen eri sukupolven naisen kohtaloihin ja naisten kohtalot toisiinsa. 

•

Emma Puikkosen romaani Eurooppalaiset unet lumosi minut, ja tämä uutuus vaikuttaa samoin tavoin, ja keinotkin ovat samankaltaiset. Kerronnan kirkkaus tekee lukukokemuksesta nautittavaa, ja siten sanomisen paino pääsee oikeuksiinsa. 

Eurooppalaisissa unissa vaikutti tunnelmaan hienoinen vaaran tuntu ja mystinen kerrontakerros, jossa ajat ja paikat kytkeytyivät toisiinsa, ja niin käy kiehtovasti myös Mustassa peilissä. Kummassakin romaanissa henkilöillä on merkitystä, mutta heihin ei persoonina tehdä syväluotausta vaan he palvelevat teemoja. Eikä se vähennä yhtään henkilöiden kiinnostavuutta. Ja se on taitoa se!

Vakava, hälyttävä ilmastokriisi kulkee öljymotiivin mukana mutta kaunokirjallisuuden keinoin: ei tule sormella osoittamisen tai alleviivaamisen tuntua. Syntyy tärkeä romaani ajastamme noin viimeiset rapiat sata vuotta ja vähän tulevaisuutta päälle.

•

Pidän siitä, että kolmen naishahmon kertomukset eivät etene säännöllisesti vuorotellen vaan omalakisesti. Yksi henkilöistä on tutkivan journalismin pioneeri, amerikkalainen Ida Tarbell, joka teki uraauurtavan juttusarjan Rockefellerin öljybisneksistä. Idaa romaani seuraa 1800-luvun puolelta 1930-luvulle. Toinen romaanin henkilöistä, amsterdamilainen Lotte Teer, tutustuu öljy-yhtiön konsulttina Tarbellin kirjoituksiin ja käyttää niitä omiin tarkoituksiinsa. Lotte tutkii Idan kuvaa ja ajan kulkua:

”Kun kuva otettiin, Lotten vanhemmat eivät olleet syntyneet. Idan keuhkot olivat vetäneet ilmaa sisään ja työntäneet ulos, solut hänen sisällään ovat liikkuneet ja työskennelleet kuten Loten juuri nyt. Siinä hän on hengittänyt, sitten lakannut, eikä koskaan ole saanut tietää siitä, että ihminen pääsee kuuhun, keksii tietokoneen ja aiheuttaa maapallonlaajuisen ekokriisin.”

•

Lotte joutuu arvioimaan arvojaan ja työtään uudella tavalla elettyään lapsuudessaan öljykriisin 1970-luvulla ja päätyen 2020-luvulla öljykonsulttina ekokriisiin. Romaanin kolmas nainen on nuori norjalainen aktivisti Astrid, joka 2028 videoi öljynporauslautalla tihutyönsä: tavoitteena on jättää jälki katoavaan maailmaan. Astrid saa konkreettisesti annoksensa öljystä, ja sen vaikutukset häneen on kuvattu kerrassaan hienosti. 

Lotte ja Astrid tapaavat paikassa, joka on kaikkein epätodennäköisin kohdata tuntematon ihminen. Tunnelma tiivistyy loppua kohti jännitysnäytelmäksi. Vaikka tapahtumien (ja maailmantilan) ilmapiiri on synkkä, se (tai elämä) ei sittenkään ole vain sitä:

”Kapea valon reunus.

– Ne on yhtä aikaa olemassa, sanoo Astrid.

– Mitkä?

– Tämä mikä on tehty. Hätä. Kauhu. Ja toisaalta taivaanranta. Ilo.”

•

Hienoimpia kirjan kohtia ovat vanhan naisen ja pikkutytön kohtaaminen amsterdamilaisella puistonpenkillä 1973 ja vastaavanlainen kohtaaminen New Yorkissa 1936. Oi näitä ajan ja paikan ylityksiä! Ne yllättävät lukijan ja saavat aikaan vaikutelmien ja tunnelmien vyöryyn, jolloin uskomaton on täysin uskottavaa. Vaikutuksen tekevät monet kirjan kohdat ja naisten kohtalot osana öljyn kyllästämää elämäntapaa, joten Musta peili on yksi syksyni kirjakohokohdista.

•

Emma Puikkonen

Musta peili

WSOY 2021

romaani

287 sivua.

Lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa mm. Kirjaluotsi.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

6 lokakuun, 2021 · 6:11 am

Heidi Köngäs: Siivet kantapäissä

”En ole kenenkään, teen mitä itse tahdon ja sillä siisti.

Kulutan omaa vapauttani, omaa elämääni ihan miten haluan, pistän kaikki ylimääräiset rahat matkusteluun. Haluan tanssia, nauraa, rakastella ja olla jatkossakin kesyjen ihmisten silmissä pelottava, se maailmallinen, vähän vaarallisen villi nainen.”

Sellainen on Heidi Köngäksen romaanin Siivet kantapäissä (Otava 2021) Marja, jonka elämä avautuu päiväkirjamaisesti. Tekstin yksi tehokeino on preesens, joka saa eloon kertojan ajatukset ja tuntemukset välittöminä. Lisäksi teksti on terävää, tehokasta kuvausta, jossa tapahtumaselostukset jättävät tilaa havaintojen ja kokemusten väkevälle ilmaisulle.

”Suhteet venyvät janaksi kahden pisteen väliin: alun ja lopun.”

Marjan tekee Marjaksi lapsuus ja nuoruus Konnunsuon vankilan ympäristössä mutta ennen kaikkea sota, joka muuttaa ihmiset: kauhu ja pelko vaihtuvat Marjassa kovaan elämänjanoon. Marja uhmaa vanhempiaan ja kouluttautuu sodan jälkeen näyttelijäksi, mutta varsinainen ura urkenee radioteatterin dramaturgina.

Radioteatterin pomo Janus on mies, jota täytyisi varoa, mutta siksi hänestä kehkeytyy lähinnä Marjan pakkomielle. Suhde on lyhyt, silti erityisen intensiivinen, Marjalle käänteentekevä, ohittamaton:

”Me olemme toistemme vastaparit, toistemme solina, jopa toistemme limaiset sammakonkudut, eikä mikään ole väärin, ei kuvottavaa, sillä kun hän kuorii minut, olen pelkkää käärmeennahkaa.”

Janusta ennen oli Unto, Januksen jälkeen tulee muita, ohimeneviä mutta myös pitempiaikaisia etäsuhteita, esimerkiksi ruotsalainen Palle ja nuori, nuori Josef. Marja on kuin monet miehet: rankka työ vaatii rankat huvit.

”Myös minä olen Janus, kaksikasvoinen.”

Kerronta kerii kiihtyvällä tempolla Marjaa ensin kohti Janusta, sitten suhteen huipulta romahdukseen ja elämään jälkeen Januksen. Vähitellen Marja muuttuu Janukseksi, joka hukuttaa ulkopuolisuuttaan ja erillisyyttään suhteisiin ja alkoholiin.

Marja kuvailee itseään suhteissaan pojaksi; oivallus alkaa Januksen kaksijakoisesta seksuaalisuudesta ja parin intiimisuhteesta. Sukupuolirajojen hälventäminen avaa Marjan täydempään Itseensä.

Marja työstää onnistumatta Mannin Kuolema Venetsiassa -teosta radiodraamaksi, sen sijaan se jää elämään Marjaan, ja romaanin lopussa Marja on kuin Mannin teoksen kuoleva vanha mies nuorta poikaa vaanien. 

”Muuten hän näkyy minusta läpi.”

Yksilö ei pääse eroon historiasta tai yhteiskunnasta. Romaanissa toistuu ajatus, miten sota muutti miehet. Muutti se naisetkin. Sodanjälkeisen Suomen poliittinen muutos näkyy Köngäksen kuvaamassa kulttuuriväessä, ja ehkäisypillereiden vapauttama 1960-luvun nainen on sekin aikansa kuva. Upeasti romaanissa näkyy myös mediamuutos kuten radioteatterin nousu ja lasku. Innostun, miten Marja erittelee ääniteatteri-ilmaisun eroja muusta draamatyöstä.

Köngäksen Hertta-romaanin päähenkilö tulee ratkaisemaan Marjan rakkauselämän, eli Hertta Kuusiseen keskittyneen biofiktion jälkeen Köngäs saa bensaa proosaliekkeihin Kuusisen rakastetusta Olavi Paavolaisesta, Januksesta. Nyt radioteatterin uurastaja Marja Rankkala jakaa Hertan kanssa lumovoimaisen elostelijan, loistavan pimeän Paavolaisen. Tietysti myös arvuuttelen, kuka olikaan tosielämän Josef, ja vastaus kajastaa selvänä.

Tunnustan, suhtauduin aluksi varauksellisesti: ei taas tätä, elänyt ihminen salaisuuksineen fiktioon vietynä, jopa kroppa kirjan kannessa. Karistan epäilyni nopeasti, sillä Köngäksen hahmotteleman Marjan päiväkirjatyyli tehoaa minuun.

Jotain toisteisuutta romaaniin on jäänyt tai se on tahallista, yhtä kaikki: teksti imee mukaansa. En tiedä, olisiko lopussa tarvittu Marjan selityksiä päiväkirjatyöstöstä ja omasta perusolemuksesta, ne olisivat voineet jäädä lukijan keksinnöiksi. Enkä pääse kärryille muutamasta kursivoidusta Jelinda-katkelmasta. Ymmärrän ne silti dramaturgipäähenkilöön kuuluviksi – tekstianalyysi ja dramatisointi – joten mojova kokonaisuus syntyy romaanista Siivet kantapäissä.

Marja Rankkala eli todennäköisesti rankasti, ja nyt hän on väkevästi elävä romaanihenkilö.

P.S. Marja Rankkala on sanoittanut romaanin nimeen viittaavan sykähdyttävän laulun Joka pojalla on siivet kantapäissä, jonka kuuntelee romaanin jälkeen ihan toisin korvin.

•

Heidi Köngäs

Siivet kantapäissä. Romaani

Otava 2021

363 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

3 lokakuun, 2021 · 7:00 am

Juha Itkonen: Kaikki oli heidän

”Tämä on menneisyyttä. Tämä on vanhanaikainen kertomus.

Tällaisia kertomuksia ei kukaan enää kerro.”

Siteeraan Juha Itkosen romaanin Kaikki oli heidän (Otava 2021) ensimmäisen sivun loppua. Romaanin dystopiaosassa eletään kesää 2050, ja silti romaani on tämän ajan lukijalle myös aikalaisromaani, kun se käsittelee kesää 2019. Se on perheromaani ja sukupolviromaani, joka kertoo taiteilijuudesta ja sivuaa yhteiskunnallisia teemoja. Se on myös eroromaani ja rakkausromaani.

•

Romaania kehystää kesä vuonna 2050, jolloin Vilho Pohjalainen on 45-vuotias ja maailmassa jyllää koronaa pahempi virus eikä ihmiskunnalla ole paljonkaan toivonrippeitä. Vilho majailee maalla isoisänsä mökissä, tutustuu isänsä romaanikirjastoon ja kirjaa vanhaan romaanimalliin mennyttä maailmaa.

”Niin paljon katoaa maailmasta. Niin paljon on jo kadonnut. Varmaan tässä on juuri kyse siitä. Metsästän jotain kadonnutta. Hulluuden aikaa, nimenomaan sitä. Yhtä kesää siinä kadonneessa ajassa, isääni ja äitiäni ja isoisääni, ja silloista itseäni myös, ihmistä joka yhtä lailla on kadonnut.”

Romaanin mennyt, kadonnut maailma on kesä 2019, taitekohta kaikkiaan: viimeiset hetket ennen koronaa ja ilmastonmuutoksen kaiken kattavia vaikutuksia; viimeinen kesä perheessä, jossa Vilho on 15-vuotias, teatteriohjaajaisä Ilmari työstää näytelmää isäsuhteestaan ja juuri leskeksi jäänyt Ilmarin isä Markku saapuu vierailemaan poikansa perheeseen. 

•

Ilmari maalaisjunttina teatteripiireissä kuvaa sivullisuutta, mutta oleellista romaanissa ovat ihmissuhteet, joissa tuppaa moni ajautua sivuraiteille. Suhteissa kannetaan edellisten polvien taakkoja ja malleja, vaikka yritetään muuta. Se painaa parisuhteissa, se kuormittaa isä-poika-suhteissa. 

Kaikki oli heidän keskittyy miehiin. Onhan romaanissa myös naisia kuten Vilhon äiti, Ilmarin vaimo, muutama muukin, mutta he vaikuttavat (aktiivisinakin) taustoittavan romaanin miehiä.

Maskuliinisuuden kriisin käsittelyssä saattaa olla ironiaa, samoin siinä alun maininnassa vanhanaikaisesesta romaanista, mutta minä luen kirjaa niin, että siinä ollaan tosissaan, halutaan pureutua: tavoitteena on ymmärtää henkilöitä, henkilöiden motiiveja ja aikaa, monimutkaisia syy-seuraussuhteita, henkilöverkostoja. Siksi romaani on ahdettu kenties turhan täyteen aiheita, näkökohtia ja sivupolkuja.

Vielä siitä maskuliinisuuden kriisistä tai maskuliinisuudesta ylipäätään. En ehkä olisi kaivannut kuitenkaan loppuun naista tiskaamaan – vaikkakin korostetusti parin yhteisestä sopimuksesta.

•

Pidän siitä, että romaani kunnioittaa henkilövetoista romaaniperinnettä ja tarinankerrontaa. Rakenne toimii ja kerronta on varmaa, ammattilaisen työtä. Jostain ailahtaa tyylivaikuttajina mieleeni Jonathan Franzen, miksei Kjell Westökin. Pääsin tarinan vauhtiin varovaisesti, keskivaiheella innostuin ja pidin kerronnan koukuista, joita viritettiin lukujen loppuun, mutta loppua kohti lukuotteessani on herpaantumisen merkkejä, mikä ei ehkä johdu kirjasta.

Kaikki oli heidän tuntuu kunnianhimoiselta synteesiltä fokuksena perhe tässä ajassa, ja kyllä minuun tekee vaikutuksen, miltä Suomi ja maailma näyttävät 2050. Itkonen on kirjoittanut aiemmin havaintojaan nyky-Amerikasta, ja romaanin tulevaisuuden Jenkkilä tuntuu uskottavalta ihan siitäkin syystä, mitä jo viime aikojen uutiset sen vallasta ja voimasta kertovat. Romaani reagoi myös korona-aikaan ja näyttää, että tämä on vasta alkua. Saa nähdä, ennustaako Itkonen – sen ratkaisevat he, jotka näkevät 2050-luvun.

P.S. Kummasti kietoutuu nyt kirjan teemoihin Vexi Salmen sanoitus Ihmiselämää levyltä Vexin lauluja. Juha Itkonen laulaa sen tehoavasti. Satuin kuulemaan radiosta, kun kirjoitin juttuani. 

•

Juha Itkonen

Kaikki oli heidän

Otava 2021

romaani

397 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

28 syyskuun, 2021 · 5:46 am

Deborah Levy: Elämisen hinta

Luin keväällä Deborah Levyn omaelämäkerrallisen trilogian ensimmäisen osan Mitä en halua tietää. Sen jälkeen halusin tietää vaikka mitä. Kirja on kevääni käännöskirjahelmi, sillä Levyn lapsuuden ja nuoruuden kokemukset välittyivät kiehtovan kehyskertomuksen välissä terävästi. Yhteiskunnallisuus ja yksityinen yhdistyivät kaunokirjallisuuden keinoin, olkoonkin elämäkertakerrontaa.

Odotukseni ovat siten erityisen korkealla, kun saan käsiini kakkososan Elämisen hinta (S&S 2021). Siinä Levy kertoo pääasiassa itsestään viisikymppisenä eronneena kahden tyttären äitinä. Takana vaikuttavat monet luopumiset, jotka ovat otsikon mainitsemaa elämisen hintaa: ”Nyt lukemanne tekstit on tehty elämisen hinnasta digitaalisella musteella.”

Privaattipuolella Levyn tekee tiliä siitä, ettei rakkaus selvinnyt avioliitosta. Hän ei surkuttele tai kadu vaan katsoo eteenpäin. Taloudellinen tilanne eroperheessä vaikuttaa elämiseen, joten hän kertoo asumuksestaan, polkupyöräilystä ja työhuoneeksi vuokratusta puutarhamajasta. Elämisen hinta on konkreettisista mutta myös väkevän mentaalista.

 

•

Yllätyn, sillä Elämisen hinta ei nostata minussa sellaista hurmosta kuin Mitä en halua tietää. En ole mitenkään pettynyt, vaan kiinnostun kahden kirjan kerrontaeroista. Ymmärrän, miksi tässä kirjassa karisevat kehysjutut ja lempeänkitkerä taakse katsominen. Levy tarkastelee lähimenneisyyttä ja rajaa näkökulmia. Tyylin pelkistyneisyys, kerronnan arkihavainnollisuus ja melkein reportaasimainen ote kuuluvat asiaan, kun kertoja kuvaa elämisen kuluja – tai kulkua.

Feministinen näkökulma on keskeinen. Ohi puhuvat ja katsovat miehet sekä naisiaan nimettöminä pitävät aviosiipat ilmentävät vinoutunutta sukupuolittumista. Naiset siitäkin maksavat hinnan.

Simone de Beauvoir ja Marquitite Duras mainitaan kirjassa usein. He ovat kirjallisia vaikuttajia, mutta he pistävät myös miettimään naiseutta ja rakkautta, myös kertojan omaa talvettumista suhteessa miehiin. Hän on välissä, omien tyttäriensä ja edesmenneen äitinsä. Äidin viimeiset ajat ja kuolema sekä aikuistuvat lapset asettavat kertojan uuteen tilaan.

•

Kirjan kertoja on kirjailija ja siten kirjailijuus on yhtenä teemana. On kiinnostavaa, ettei Levy juuri kuvaile kirjoitusprosesseja tai ambitioitaan kirjailijana. Hän mainitsee hienon romaaninsa Uiden kotiin, sillä hän osallistuu sen elokuvasuunnitelmiin. Siinä yhteydessä tulee oivia huomioita, miten eri aikatasoja voi käsitellä. Muuten kirjoittaminen on arkisuuden osa, tärkeä sellainen, työ.

”Elämä vaatii kirjoittajalta kaikkein eniten sitkeyttä. Jotta pääsee maaliviivan yli, kirjoittamisen täytyy muuttua kiinnostavammaksi kuin jokapäiväinen elämä, eivätkä palavat puut, tai jokapäiväinen elämä, tylsistytä koskaan.”

Lyhytlukuinen, tiivis kirja vie varman kirjoittajan havaintoihin. Seuraan vapaan naisen kokemuksia perheessä ja ystävien seurassa. Levy saa tekstiinsä tilan, jossa ollaan nyt. Mitähän kolmas osa käsittelee?

•

Deborah Levy

Elämisen hinta

suomentanut Pauliina Vanhatalo

S&S 2021

omaelämätrilogian toinen osa

142 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Muualla: Kirjaluotsi.

1 kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Romaani

Avainsanat: