Nyt eletään aikaa, jolloin sopii Kekkosesta kertoa nurjia puolia. Vain vähän aikaa sitten luin Reidar Palmgrenin romaanin Veli jota minulle ei ollut (Otava 2024), jossa Urkista valottuu värikäs kuva pitkine varjoineen. Se antoi sopivaa (ja kaunokirjallista) pohjaa sille, mitä näin Kapsäkin musiikkiteatteriesityksessä UKK.
Sirpa Kähkösen kirjoittama UKK ilottelee karnevalistisesti, silti esitys nojaa tarkkaan historiatietoon. Mukana kulkevat Kekkosen kansalaissotakokemukset ja muitakin elämänvaiheita, vaikka tapahtumat on sijoitettu 1970-luvun alkuun. Silloin kyhättiin poikkeustilanne, jossa UKK sai jatkaa vallan kahvassa, koska kaikille uskoteltiin Urkin olevan korvaamaton.
Esityksen käsikirjoitukseen on siroteltu oivaltavasti ajan ilmiöitä Lotto-tyttöineen, Ilkamoineen ja muine mediailmiöineen, lisäksi poliittinen suomettumisilmapiiri huokuu joka käänteessä kuten myös Urhon vähemmän urheat puolet: epäluotettavuus ja omanedun tavoittelu. Alkava muistisairaus näyttäytyy vainoharhoina, joita ei runsas ryyppääminen helpota.
•
Ehkä katsojalla on hyvä olla historiatietoa tai kosketuspinta esityksen kuvaamaan aikaan. Oletan sen edesauttavan sitä, miten paljon siitä saa irti. Muistan sen verran 1970-lukua, että moni asia tuntui tutulta ja pääsin nauttimaan, minkälainen näkemys niistä tuotiin esityksessä.
Vasemmanpuoleinen kuva: Markku Pihlaja / Musiikkiteatteri Kapsäkki
Koko esiintyjäkaarti vakuutti taidollaan. Näyttelijät muuntautuivat rooleissaan ja roolista toiseen, lisäksi lauluosuudet hivelivät korvia. Kahden muusikon voimin saatiin yllättävän täyteläistä musisointia.
On vaikea nostaa vain muutamaa roolisuoritusta muiden yli, sillä koko ensemble oli täysillä esityksen takana. Sanonpa silti, että Ahti Karjalainen ja Lottotyttö jäävät mieleen, ja ylivoimaisen kihertävänsulokas Kirjolohi asukokonaisuuksineen maistui Urkin lisäksi minulle.
Esitys virkisti, ja sen ohella se viritti historia-arviointiin sekä antoi ihmeteltävää 1970-luvun poliittisesta suhmuroinnista. Se sai arvailemaan tämän päivän urkkeja, karjalaisia ja kumppaneita, sillä politiikan kulissientakainen touhuilu ei ole loppunut.
Pirjo Hassisen romaanit ovat ammattilaisen työnäytteitä. Niissä henkilöt pohjustetaan, ja psykologinen puoli on pohdittu. Kerronta kulkee ketterästi, sanavalmiisti.
Hassisen uutuudessa näkyvät Hassisen perustaidot. Pidin kiukkuisesta tunnelmasta, päähenkilön haastavuudesta. Muutama asia jäi kuitenkin minua tällä kertaa vaivaamaan, vaikka romaani oli sutjakka luettavaa.
•
Lähes 90-vuotias Eeva lähtee taksikuskin kanssa lapsuudenkodin raunioille. Hän toivoi mukaan myös sisarentytärtään, pian 80-vuotta täyttävää Marianne Klickiä. Naiset eivät ole juuri pitäneet yhteyttä sovittamattomien ristiriitojen vuoksi. Eevan yllätykseksi Marianne saapuu maalaiskylään poikansa Jannen kanssa.
Eevan hampaankoloa on lähes koko iän kalvanut, että Mariannen vuoksi hän menetti rakkaan siskonsa. Eeva kutsuu kartanoon adoptoitua Mariannea Äpäräksi ja yrittää pakottaa kopean rouvan tunnustamaan alhaisen syntyperänsä.
”Mutta Äpärä – hänen piti omin silmin kokea tämä paikka. Vaikkei se juuri nyt merkitsisi hänelle mitään, tönöstä jäisi muisto. Muistot eivät aina paljasta todellista luontoaan, ennen kuin tulee niiden oikea hetki.
Ja silloin, oikeanlaisen narratiivin seurauksena, ne saattavat räjähtää mielessä kuin atomipommi.”
Asetelmassa on piirteitä, joita en täysin pidä psykologisesti uskottavana. Kerronnan mittaan kasautuu traumaa toisensa perään kaikille kirjan henkilöille. Ymmärrän kyllä syyt.
•
Kahdenpäivänromaani tarjoaa napakan rungon, joka lavenee traagisia aineksia sisältäväksi monen sukupolven katsaukseksi ja siten suomalaisen yhteiskunnankin kehitysromaaniksi. Isona vaikuttajana näyttäytyy varallisuuden epätasainen jakautuminen.
”Että kun kyse oli ihmisistä, joita nakersivat köyhyys ja puute, kaikkien toimien taustalla oli aina myös taloudellisia motiiveja. Aina. Ne saattoivat naamioitua emootioiksi, kristilliseltä ja psykologiseltakin näkökannalta katsottuna hyviksi tai pahoiksi teoiksi, mutta sitä ne eivät koskaan jäännöksettömästi olleet.”
Eevan köyhä maalaisperhe saa edustaa sinnittelijöitä, jotka ovat kokeneet sodat, nälän ja kurjuuden mutta ovat hiljaisina edesauttaneet hyvinvointiyhteiskunnan syntyä. Hassinen tuo kirjaansa lisäksi maahanmuuttokysymyksen niin sota-aikaan kuin nyky-aikanakin.
Eeva näyttäytyy köyhästä perheestä ponnistaneeksi punalippua heiluttaneeksi toimittajaksi. Sosiaalinen nousu eroaa Äpärän vastaavasta. Sekin hiertää Eevaa, joka kärttää Äpärää katsomaan (Eevan) totuutta silmiin.
•
Romaanissa vaihtuvat käänteet ja kohtaamiset. Äpäräkin saa välillä kertojaosuudet, kerran myös Kesäpoika, Eevan keski-iän on-off-poikaystävä, joka repsahtaneena eläkeläisenä punkee tarinaan mukaan. Romaani ammentaa hetken vanhuuden verevyyttä, antaa muistutuksen, ettei erotiikka ole iästä kiinni.
Aineksia romaanissa on melko runsaasti. Päiväretki varjojen maahan varmasti nappaa mukaansa monet suku- ja perhesuhderomaanien ystävät, vaikka minä en täysin onnistunut heittäytymään.
Ryhmäteatterin Lemminkäisen äiti tarjoaa paljon samastuttavaa ikäluokalle, jolla on tai on ollut aikuistuvia lapsia ja hapertuvia vanhempia. Tunsin monen nuolen osuvan. En silti aseta minkäänlaista ikärajaa teatterisäväyksille: esityksessä on paljon perheteemoja, jotka koskettavat kaiken ikää.
Esityksen keski-ikäinen äiti opettaa suomea ja kohtaa työssään paineet kasvattaa teinejä ja lisäksi kohdata maahanmuuttotaustaisten nuorten ongelmat. Se tuo draamaan aikalaisviritystä. Näytelmän äidin psyykkisesti kuormittava elämä jatkuu työpäivien jälkeen: vanha evakkotaustainen äiti on dementoitumassa, aikuistuva poika syrjäytymässä ja työorientoitunut mies etääntymässä.
Kuva: Ryhmäteatteri
Juonen rungosta rönsyää paljon aiheversoja, joista kestävimpiä ovat nuorimman ja vanhimman sukupolven muutosta enteilevät elämäntilanteet. Ukrainan pakolaisiin liittyvä osuus on hieman irrallinen, joskin näytelmän isoäidin evakkous sitoo aiheita yhteen. Raskasta tematiikkaa käy keventämässä aviopuolisoiden pariterapia: sinänsä murheellinen tilanne kääntyy koomiseksi leipääntyneen terapeutin rutiinityön ansiosta.
•
Keskustelin näytelmästä kolmikymppisen kanssa, joka pohti ensinnäkin teatterin taikaa: taitoa tuoda tässä ja nyt ihmiskohtalot eteemme. Näytelmän ihmiset olivat tunnistettavia ja ensimmäisen näytöksen murhenäytelmätyyliset valinnat toimivia. Ymmärsimme kumpikin toisen näytöksen toiveikkaiden ratkaisujen tarpeen, mutta käänteet yhteensattumineen nakersivat uskottavuutta.
Entä Lemminkäinen ja kansanrunousviittaukset? Näytelmän isoäiti on harrastanut kalevalaista lausuntaa, ja siitä saadaan side Lieto Lemminkäisen taruun, lisäksi näytelmän käännekohdassa nähdään näyttämökuva, joka varioi ikonista maalausta ”Lemminkäisen äiti”. Se on toteutettu oivaltavasti. Samoin näytelmän lavastus toimii erinomaisesti: taulujenkaltaiset huonetilat korostavat hienosti perheen asetelmia. Näyttämö muuntuu näppärästi eri tiloiksi myötäillen tapahtumia.
Kokonaisuutena Lemminkäisen äiti toimii ajantasaisena, juonivetoisena perhenäytelmänä, joka saa mietimään sukupolvien vaikutusta toisiinsa, ajan kalvavuutta lähisuhteissa ja välittämistä. Esityksen myötä jään pohtimaan ajan antamisen teemaa. Muutakin pohdittavaa jää.
•
Ryhmäteatteri: Lemminkäisen äiti (ensi-ilta 4.10.2024)
Käsikirjoitus: Anna Krogerus, ohjaus: Eero-Tapani Vuori
Heli Laaksosen luontokirjat Luonnos ja Jatkos ovat ilahduttaneet minua. Nyt yhä laajempi joukko voi ilahtua, sillä Luonnos luontuu myös englanniksi.
•
Hollantilainen ystäväni Robin on asunut Suomessa pari vuotta mutta kirjoja hän ei voi vielä lukea suomen kielellä. Hän on luontoihminen kolutukseltaankin, joten tarjosin hänelle englanninkielistä Laaksos-kokemusta. Kyselin Robinin tuntemuksia kirjan lukemisen jälkeen.
The Nature of Finnish Nature (Otava 2024) miellytti Robinia kovasti – sekä teksti että kuvitus. Hän nautti kirjan taiteen ja tiedon yhdistelmästä. Tiedollinen ja runollinen aines sulautuivat hänen makunsa mukaan hauskasti. Robinin omin sanoin:
”Leuk om te lezen en tegelijkertijd ook leerzaam.
Fun to read and educative at the same time.”
Suosikkijutuikseen Robin valitsi kirjan loppupuolen luontoesitelmiä. Hän piti niiden filosofisesta tasosta ja yllätyksellisyydestä. Kirjan Human beeing -tarina on oiva esimerkki oivaltavuudesta. Kokonaisuuden esilukijani tiivisti:
”Helicopter view on everything. Humans are being studied too. All kinds of nature thats particular to Finland: fish, reptiles, insects, mammals, fungi, lichen, even natural phenomena.”
Käännös askarrutti lukijaystävääni, joka pitää monia suomen kielen ilmaisuja ja sanoja omaperäisinä, hankalasti käännettävinä. Hän pohti, että käännöksessä on usein pieni vaaran tuntu: onko alkuperäisestä kuihtunut jotain? The Nature of Finnish Nature ei tuntunut kielellisesti lakastuneelta. Kielen rytmi ja virtaus vei häntä mukanaan vapaan runon tunnelmin. Sellaisesta sopivat esimerkeiksi jutut Wolf ja Dwarf Willow.
Lopuksi Robin herkutteli Liver Casserole -jutulla, joka kertoi suomalaisruuasta hauskasti selitettynä. Kovin kotoperäisiksi luulemamme asiat ovatkin peräisin vaikka mistä. Maksalaatikon kaikki ruoka-aineet tulevat luonnosta ja suuri osa tuontitavarana, esimerkiksi valkopippuri Indonesiasta. Olemme paikallisia ja samalla kansainvälisiä.
Robin, kiitos luku- ja keskusteluseurasta!
•
Heli Laaksonen (writen & illustrated by poet): The Nature of Finnish Nature, Otava 2024, 111 sivua. Sain kirjan kirjailijalta.
Hyvää suomalaisen kirjallisuuden päivää! Juhlistan sitä Ella Airaksisen ja Ari Sainion tietokirjalla Sukella selkokirjaan (Opike 2024). On monta syytä juhlia sen kera. Ensinnäkin kirja on ensimmäinen, jossa käsitellään monipuolisesti selkokielistä kaunokirjallisuutta, siis ainoa laatuaan. Toisekseen kirja osoittaa selkokirjallisuuden olevan täyttä kaunokirjallisuutta. Kolmaskin syy on: Sukella selkokirjaan rakentuu harkitun havainnollisesti ja avaa selkokirjoittamisen keinoja tarkasti. Ei ihme, että kirjan alaotsikko on Selkokirjallisuus pintaa syvemmältä.
Kirja käynnistyy määrittelemällä selkokirjallisuuden: kieli on yleiskieltä helpompaa ja kohderyhmä henkilöitä, joilla on kielellisiä vaikeuksia. Kumpikaan ei sulje pois kirjallista elämystä, jonka kuka vain voi saada lukemisesta. Kirjassa tulee esille myös selkokielen eri tasot (helppo, perus, vaikea). Iso osa selkokaunokirjallisuutta hipoo vaikeaa, mutta kaikkia tasoja tarvitaan.
Kirjan eittämätön ansio on siinä, että runsaat esimerkit selkokirjoista havainnollistavat kunkin luvun analyyttista kirurgiaa: autenttiset kirjasitaatit selitetään ja niiden avulla tekijät erittelevät selkokirjallisuuden keinoja.
Keskeisiä aiheita selkokaunokirjallisuudesta tässä tietokirjassa ovat lukijan tukeminen, tarina, rakenteet, sanasto, sisältöaukot, juoni, henkilöt ja dialogi. Lisäksi kirja käsittelee kaunokirjallisuuden eri lajeja ja genrejä. Kasassa on siis kattava paketti, jota tehostaa lukujen loppujen ohjelistat ja kirjan lopun ohjetiivistys selkokirjailijoille ja sellaisiksi pyrkiville.
Kirjassa on lisäksi kuusi asiantuntija-artikkelia, aiheina selkokirjojen kustantaminen, selkokirjojen koulukäyttö, kirjastonäkökulma, lukuilo ja kuvitus. Kuudes artikkeliaihe on selkokirjojen näkyvyys, ja sen olen kirjoittanut kirjaan. On suuri kunnia olla pisara tämän pioneerityön kirjameressä.
•
Airaksisen ja Sainion syväsukellus selkokieliseen kaunokirjallisuuden on ilo päättää sitaattiin, joka kiteyttää monta asiaa. Tietokirjan vankka taustatyö ja asiantuntemus välittyvät kaikessa, joten kirjoittajakaksikolla on kanttia esittää kannanottoja. Selkokirjat ja selkokirjailijat saattavat kohdata ennakkoluuloja, joissa on tietämättömyyttä ja väheksyntää tyyliin, että helpon kielen kirjat eivät ole oikeaa kirjallisuutta.
”Tämä kirja on kunnianosoitus kaikille selkokirjoille tietä raivanneille kirjailijoille, mukauttajille, kustantamoille, järjestöille, aktivisteille, suosittelijoille, opettajille ja kirjastojen työntekijöille. Ja tietysti lukijoille, jotka ovat löytäneet selkokirjojen pariin ja joita ilman selkokirjoja ei olisi. Ennen kaikkea kirja on kunnianosoitus suomalaiselle kirjallisuudelle, jota myös selkokirjat edustavat.”
•
Ella Airaksinen & Ari Sainio: Sukella selkokirjaan. Selkokirjallisuus pintaa syvemmältä. Opike 2024, 300 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Muutaman vuoden tauon jälkeen visiteerasin Turun kirjamessuilla 4.–5.10.2024. Päivitin käsitykseni, että Turun messut ovat kompaktit ja monipuoliset sekä niiden tunnelman välittömyys saa hyvälle tuulelle. Kyllä.
Kompaktius tulee esille siinä, että päähalli on yhtä kirjamarkkinaa, sivuilla pieniä kojuja yhdistyksiä, järjestöjä ja pienyrittäjiä. Kustantajilla ei juuri ole kojuja, vaan uutuuskirjat ovat tarjolla yhteisymmärryksessä ja kirjailijoiden signeerauspiste on keskitetty. Vanhalle kirjallisuudelle ja erinäiselle sälälle on oma hallinsa, niin myös samanaikaisille ruoka- ja viinimessuille.
•
Kirjailijoiden haastattelijoille oli kahdeksisen pistettä. Tarjonta oli teemoitettu perustellusti ja aiheet monipuolisia. Minun ja monen muun suosikki on vuosi toisensa perään Turun seudun äidinkielenopettajien haastattelupiste, jossa nuoret koululaiset haastattelevat paneutuneesti kauno- ja tietokirjailijoita.
Kuvan haastattelussa Leena Paasio, joka sai messuilla Nuori Aleksis -palkinnon.
Seurasin kahden päivän aikana lukuisia kirjailijahaastatteluja. Valitsin monta haastattelua kirjailijoilta, joiden kirjat ovat jo tuttuja, sillä välttelen liikatietoa kirjoista, joita en ole vielä lukenut. Jo luetuista kirjoista kuulin taustatietoja kuten Maisku MyllymäenValvojasta, Roope Lipastin Luutnantti Ströbelin istumajärjestyksestä, Antti RöngänKiltistä pojasta, Pihla HintikanÄidin omasta ja Heikki Kännön Käsistä. Viime mainitusta jäi polttelemaan tieto, että seuraavassa romaanissa seikkailevat eksistentialistit ja suosikkiveistotaiteilijani Giacometti.
•
Uskaltauduin myös kuuntelemaan kirjoista, joihin en ole ehtinyt tutustua. Historiallisten romaanien ystävänä minua kiinnostavat samanaikaisesti haastateltujen Päivi Alasalmen, Paula Havasteen ja Merja Mäen uutuudet. Kolmen esikoiskirjailijan yhteishaastattelun kirjailijoiden kirjoista olen lukenut Mikko Kauppilan romaanin Terveisin K, mutta Salli KarinVedestä ja surusta ja Eino TainanSe laajenee ovat lukulistalla. Nämä haastattelut olivat myös haastattelijataidonnäyte: näin otetaan monta haastateltavaa teemoitellen mukaan keskusteluhenkisesti.
Yhteiskunnallis-poliittisesta romaanista kiinnostuneille Nina Honkanen tarjosi täkyjä romaanistaan Rakkaani Vladimir. Anna Pölkki antoi ajateltavaa kauneuden kokemuksista, herkkyydestä ja psyykkisten sairauksien kohtaamisesta: kirja Metsien kaukainen sini.
Haastattelin perjantaina Agricola-lavalla tietokirjailijoita Anne Helttunen ja Annamari Saure populaarista kirjallisuushistoriakirjasta Kynällä raivattu reitti, jossa on esittelyt 35 naiskirjailijasta 1600-luvulta 1900-luvun alussa syntyneisiin. Ilahduttavasti yleisöä kiinnosti kirjailijoiden innostus tuoda suurelle yleisölle tutuksi naisia, jotka kirjan otsikon mukaan ovat raivanneet reittiä sille, että naisten ääni on kuulunut – ja kuuluu.
Kuva ylhäällä: Kirsi Ranin
Odotan ensi vuoden Turun kirjamessuja – uudessa paikassa, josta ei ole vielä tietoa. Sitä ennen jollain tavalla kohottuneena tähyän Helsingin kirjamessuille: uusia kirjakohtaamisia, yllätyksiä ja tunnelmanostattajia. Ja jotta niin olisi jatkossakin, emmeköhän mene allekirjoittamaan kansalaisaloitteen kulttuurin tukemisen puolesta.
Romaanin jälkisanoissa selviää, että kirjailijan perheenjäsen on toivonut pitkää kirjailijalta lääkäriromaania. Nyt sentapainen on luettavana, sillä Riikka Pulkkisen uutuusromaani Viimeinen yhteinen leikki (Otava 2024) kertoo kokeellisen lääketieteen vaikutuksista yksilöihin.
Romaanissa vuorottelee kaksi aikatasoa. Solidi kokonaisuus syntyy Eeliksen omaelämäkerrasta, jonka kronologista etenemistä lukija saa seurata palasina. Eeliksen kerrontapätkissä selviää Eeliksen ja lapsijoukon onnen kesät lääkäri Thomas Ekin hoitoleirillä. Lasten vanhemmat sallivat erityislapsilleen ”normalisoivan” testihoidon tai plasebon – kukaan ei tiedä. Eeliksen osuudesta selviää sekin, miten onni heilahtelee epäilykseen ja romahduksiin murrosiästä aikuisuuteen.
Nykyajassa Eeliksen vaimo Mai hätääntyy, kun Eelis katoaa odottamattomasti. Vaimon lisäksi miestä kaipaa parin kaksi päiväkoti-ikäistä lasta. Eeliksen etsintöihin liittyy Eeliksen lapsuudenystävä Nova, yksi Thomas Ekin hoidon kohteista. Tämä eriparinen etsintäpartio lisää romaaniin jännitettä, jota kirjassa on monella tavalla: lukija jahtaa Ekin hoitomenetelmiä, hoidettujen lasten kohtaloita, Main ja Eeliksen suhdetta, Novan ja Eeliksen suhdetta ja lopulta sitä, mitä kohti Eelis on menossa.
Yksi osa romaania käyttää sinuttelukeinoa. Se vie syynäämään Novaa. Jostain lintuperspektiivistä katseleva kertoja osoittaa sanansa ailahtelevalle Novalle, joka Main kanssa on kiihkeimpien Eelis-etsintöjen pyörteissä. En oikein ottanut omakseni tätä sinuttelukonstia.
•
Riikka Pulkkisen tapaan kerronta luistaa ja sanankäyttö on taidokasta. Tässä näyte siitä, miten Eelis kuvaa tapaamistaan Main kanssa ja uuden suhteen vaikutusta menneeseen:
”Uuden ihmisen myötä entinen aika sulkeutuu, ja sitä katselee joskus etäältä kuin vierailisi museossa ja näkisi lasikuvun alla miniatyyrikuvaelmia elämästä.”
Romaani käsittelee pitkälti mieltä ja siihen vaikuttamista niin kertomusten kuin psyykestimulanttien keinoin. Siten romaania voi lukea yhtenä tulkintana totuuksien suhteellisuuksista. Taas siteeraan Eeliksen kerrontaosuutta:
”Olin hyväksynyt limittäiset tarinat elämästäni, sen, miten ne putoamisen aikana valuivat suustani. Olin hyväksynyt, etten koskaan saisi täyttä selkoa siitä, mikä oli ollut totta.”
Ei lukijakaan saa siitä täyttä selkoa. Lukija saa tarinoita.
Pulkkinen käsittelee romaanissa myös ajan suhteellisuutta. Hän käyttää usein kirjassa ilmaisua ajan laskostumisesta, Joel Haahtelan romaaneista tuttua tapaa kuvailla ajankokemusten päällekkäin, limittäin ja lomittain asettumista.
•
Pulkkisen kaunokirjallisen kerronnan taitoa voi ihailla. Tällä lukukerralla kuitenkin etäännyin kuvauksesta ja kuvattavista. Näin romaanin tukipuut, jolloin romaanin maailmaan elävästi heittäytyminen törmäsi esteisiin, ja romaani venähti pitkäksi. Näin kävi minulle, jollekin toiselle lukijalle varmasti toisin.
Kiinnostavana koen romaanissa sen, että maaduttuminen lapsiperhearkeen kuvataan rauhoittuneesti. Tilanteen toinen puoli tulee myös esille: ”Lapsi kannetaan kotiin ja asetetaan kahden rakastajan väliin.” Toiset kestävät muutoksen hyvin, toiset eivät.
Romaani pistää miettimään psyyken voimaa möyhentää kaikkia kokemuskerroksia, jolloin entinen voi sekoittaa nykyisen ja tulevan – samalla koko ihmisen lähipiirin. Romaani kertoo siten jokaisen ketjuuntuimisesta ja vaikutuksista muihin ihmisiin: yhden onni tai kärsimys ei ole vain yhden.
•
Riikka Pulkkinen: Viimeinen yhteinen leikki, Otava 2024, 411 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Sulje silmäsi, näe lumesta pöllyävät pakkaskeliset maantiet Helsingistä Kilpisjärvelle joulunaluspäivinä muutama vuosikymmen sitten, kun ei tunnettu kännyköitä eikä nettiä. Näe kaksi noin 35-vuotiasta miestä kuljettamassa pakettiautorämällä erikoislastiksi osoittautuvaa räikeänpunaista antiikkisohvaa. Avaa silmäsi, sillä nyt voit lukea Antti Tuomaisen uutuuden Tappokeli (Otava 2024).
Postin painavan lastin lajittelija Ilmari ottaa rahapulassaan kuljetuskeikan ja saa yllättäen kyytikaveriksi nuoruuden tuttunsa, Ilmarin mielestä epäluotettavan Anteron. Ilmarin keikan syy on oman lapsen ilahduttaminen, Anteron motiiveista ei ole tietoa.
Kahden miehen keikka kietoutuu teemoihin luottamus, kauna, ystävyys, avautuminen, anteeksianto ja rakkaus. Näitä vakavia(kin) puolia on romaanista luettavissa.
”Antero piti lyhyen tauon.
– En vihaa enää, hän sanoi.
Hän piti taas tauon, puhui sitten:
– Oli hyvä että tulimme, kiitos tästä.
– Ole hyvä, Ilmari sanoi.
He seisoivat paikallaan. Antero näytti siltä kuin yhä jatkaisi puhettaan hautakivelle.
– Meissä kaikissa on monta puolta, hän sanoi.
– Olen huomannut, Ilmari myönsi.
– Mutta miksi me näytämme niille lähimmille ihmisille sen huonoimman niistä?
– En tiedä, Ilmari sanoi ja nosti hartioitaan, osaksi siksi että halusi näyttää ettei hänkään ymmärtänyt elämästä kovinkaan paljoa, osaksi siksi että hän paleli.”
•
Kaksi tunteista puhumista välttelevää miestä tönöttää pitkälti suljetussa tilassa, vanhan pakun ohjaksissa: siinä on romaanin keskeinen näyttämö Tuomaisen tien päällä -romaanivariaatiossa. Jännäriksi se kääntyy niin, että pakun lasti yllättää kuljettajat. Lastin perässä kulkee kaksi kilpailevaa tahoa, joiden vuoksi Ilmarin ja Anteron täytyy pelata yhteen selviytyäkseen.
Tuomainen tarjoilee sutjakan tekstinsä tuttuun tapaan mustan huumorin keinoin. Kalmoja kertyy kenties aiempaa vähemmän, mikä sopii minulle, mutta kummallisia käänteitä kertyy aiempien kirjojen tapaan maukkaasti. Pakun takaa-ajajat tyypitellään ronskisti, kun taas päähenkilöitä sivellin sävyttää hienovaraisemmin.
Kangistavaa pakkaskeliä ja osin monomaanista toimintaa notkistaa ja lämmittää pohjalla kytevä romantiikka. Romaanin ääniraita on tarkoin harkittu ja tarjoaa ajankuvaa, lisäksi biisilista lisää huumoria ja pakulaisten suhteen suuntia.
•
Aluksi en aivan päässyt pakukyytiin mukaan, mutta Ilmarin tädin näyttäydyttyä ja sen jälkeen kuljettajamiesten sanailuun sytyttyäni ihan mielikseni istuskelin etupenkillä, pakun tavaratilassa, tienvarsibaareissa ja lumipenkoissa. Romaanin loppu lämmitti aidosti.
Kyydin mittaan sieluni silmin näin (tämänKIN) Tuomaisen teoksen kansainvälisesti viihdyttävänä tv-sarjana vetonaulanaan ilmeettömät kaurismäkimiehet (ja pari naista) ja eksoottisen pakkasluminen Suomi etelästä pohjoiseen. Toimii/toimisi muikeana viihteenä.
•
Antti Tuomainen: Tappokeli, Otava 2024, 158 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Antti Rönkä aloittaa romaaninsa Kiltti poika (Gummerus 2024) rytmillä ja sanavalinnoilla, jotka heti herättävät kiinnostuksen. Kirjojen maailmahan rakentuu kielestä, muuttuu mielikuviksi lukijan mielessä – Rönkän aloitus visualisoi päähenkilön synkän yön.
Kyllä minulle kuitenkin tunnenotkahduksia sattuu romaanin mittaan. Ryhdyn pohdintaan, miten minuun osuvat 27-vuotta täyttävän ikääntymiskriisi ja muistelmat. Huteja tulee, mutta tarpeeksi osumia. Etenkin kirjan kieli, ilmaisutehokkuus ja ajatustiheys sattuvat.
•
”Pakenen muistoihin ja menneisyyteen, koska siellä olen turvassa. Menneisyydessä en enää ole, ja siellä missä en ole, on hyvä.”
Nuoren ihmisen elämänpettymys, epätoivo ja olemattomuuden kokemus koskettaa, enkä ala ruotia, kuinka paljon on ilmestynyt ”nuori mies hukassa” -kirjoja. Aiemmista Rönkän kirjoista tuttu kouluväkivalta varjostaa tämänkin romaanin kertojaa ja kaipuu näkymättömiin seuraa siitä. Toisaalta toive on tulla näkyväksi, löydettäväksi – löytää.
”Olen varma, että käsillä on historian viimeinen ilta, viimeinen tilaisuus löytää se, löytää vastaus. Mutta mikä vastaus, ja mihin?”
Niinpä, sitä se on loppu elämä, yhtä kysymysmerkkiä. Ihmisen osaa Ronkän kirja pöyhii, sitäkin, miksi meistä tulee tällaisia, kilttejä tai mitä vain, ja mihin se johtaa. Tärkeää pohdintaa on minäkeskeisyydestä, mylläämisestä ajatusluupissa, jossa maailma supistuu minään, eikä yhtä minää edes ole.
Universaalein Rönkän romaanissa tapahtuu autiossa yksinäisyydessä. Siihen voi samastua kiltit, tuhmat, nuoret ja vanhat. Kohoan romaanin loppusivulla. Sen kauneus, mahdollisuus rohkaisee, lohduttaa.
•
Antti Rönkä: Kiltti poika, Gummerus 2024, 160 sivua. Lainasin kirjastosta.
Malmin kirjaston kirjailijavieraana oli 18.9.2024 Jenni Linturi. Malmi on tuttu Helsingin kaupunginosa hänen kirjoistaan, joten keskustelupaikka sopi monin tavoin jutteluun Linturin kirjoista.
Kuva: Johanna Kartio
Linturilta on julkaistu viisi romaania, jotka kaikkien kerronta-aika on sijoitettu historiaan. Historia kiinnostaa Linturia muutenkin: hän tekee väitöskirjaa historiallisista romaaneista. Tai tämä maininta historiakiinnostuksesta täytyy tarkentaa, sillä historiaa enemmän Linturia kiehtoo kirjallisuuden henkilöt.
Linturi käytti verbejä huutaa ja kuiskata. Hänen agendansa ei ole toitottaa historian tapahtumia tai poliittisia virtauksia, itse asiassa hänellä ei ole mitään agendaa ellei henkilökuvausta lasketa sellaiseksi. Siksi aatteiden paasaus ei sovi Linturille vaan sopivin on ”kuiskaus ajasta” osana henkilöitä. Aika välittyy henkilöiden äänistä, ei minkään rintamien etulinjoista vaan takaa. Ajan rytmin Linturi siirtää kieleen, esimerkiksi Malmi 1917 virtaa uuden median, elokuvan, rytmiin ja Äärimmäisellä laidalla tv:n tietoiskujen nykivässä tempossa.
Usein Linturi kuiskaa ihmisen särkyvyydestä, läheisten ristiriidoista ja suvun katveesta. Keskustelimme Malmi-trilogiasta (Malmi 2017, Jälleenrakennuksen aika ja Mullojoki 1950). Sarjan lähtökohta ja yhteys nykyiseen Malmin kaupunginosaan löytyy Linturin suvusta. Sukutarinoista kehkeytyi, no, sukuromaani, jossa taustavaikuttavat sodat, mutta päänäkökulma on siinä, miten perhe- ja rakkaussuhteet järisyttävät henkilöitä.
•
Kesällä ilmestyi Linturin uutukainen Äärimmäisellä laidalla. Sitä varten Linturi luki juttuja Pihlajamäen rakentamisesta. Tämä Malmin kyljen lähiö rakentui romaaniin sopivasti niin, että romaanin tiedostavat toimittajavanhemmat ja kodin aatteet imeneet lapset Töölöstä muuttivat pääkaupungin äärimmäiselle laidalle työläislähiöön vuonna 1971.
Romaanin kertoja Mirkku ja uusi ystävä Pauliina ovat murrosiäin kynnyksellä, ja juuri se ihmiselon äärilaita kiinnosti kirjailijaa kuvaamaan lapsuuden ja nuoruuden rajaa. Sen ohella romaanissa on rutkasti mielenkiintoisia teemoja. Poliittinen ja tiedostava aika kuiskii tehokkaasti henkilöiden kautta, eritoten Mirkun silmin ja ajatuksin. Linturi kaipaa historiallisen romaanin uudistamista niin, että ajalla voi leikkiä. Äärimmäiseltä laidalta löytyy sellaista.
Kysyin Jenni Linturilta, miltä tuntui kirjailijauran alku, joka käynnistyi merkittävin kirjapalkintoehdokkuuksin. Linturille tilanne oli kauhea, sillä hänelle meriitit ja esillä olo ei ole kirjailijuutta. Hänelle kirjailijuus on harrastus ja hän haluaa pitää sen sellaisena.
Onneksi saimme Jenni Linturin esille Malmin kirjastoon, sillä kirjailijan ajatukset avarsivat tuotantoa, joka jo itsessään tempaa mukaansa. Nyt jäämme odottelemaan jatkoa Äärimmäisellä laidalla -romaanille, ehkä tulossa on Mirkun vaiheita 1980-luvulla tiedotusopin opiskelijana.
On se hurja! Voima puskee kielestä, sen vyöryävästä rytmistä, aiheista ja niiden ilmaisusta. Pajtim Statovcin romaani ravisutta: Lehmä synnyttää yöllä (Otava 2024).
Kesäisen Vinhan kirjajuhlan haastattelussa sain esimakua uutuusromaanista, kun Pajtim Statovci luki kirjasta katkelman ja kertoi kirjastaan. Lähtökohtana oli autofiktion kirjoittaminen, mutta Statovci ei voinut mitään fiktion hyöylle.
Ja kyllä mielikuvitus todella hyökyy uutuusromaanista, ja vastaan sanomaton kaunokirjallinen teksti virtaa sanojen vuolautta, joka kuohuu pitkiä, pitkiä, pilkutettuja virkkeitä ja vie mukanaan, pitää pinnalla mutta saa haukkomaan henkeä. Kielellisesti ja kerronnallisesti kirja kohoaa kirkkaasti kirjavuoden kärkeen.
•
Jos kielivirta on salvata hengen, sen tekee myös sisältö. Suomalainen ja kosovolainen väkivalta saattavat erota toisistaan, mutta ne ovat väkivaltaa, ja väkivallan seuraukset tavoista ja kestosta riippumatta seuraavat ihmisiä. Julmuutta kirja kuvaa kotona, koulussa ja kaduilla.
Välillä joudun pitämään taukoja lukemisessa, koska rajuus vaatii minulta pysähtymisiä ja jatkovoimia. Tämä on päivänselvää: mitä kirjan kertoja kuvaa, on oikeutettua; se on viskattava päin näköäni, ja sen on mentävä ihoni alle.
Kohtuuton kohtelu ja karskit puheet ympäröivät sukupolvia, ja kirjailijan lapsuuskuvaus näyttää alituisesti toiseuden ja kulttuurien toiseudenpelon. Ne suodattuvat kertojan mielen ja kehon kautta. Kyse on sukupolvelta siirtyvistä käytösmalleista, vihasta, häpeästä ja pelosta.
”Äitini ja sisarukseni eivät välitä puhua menneestä, enkä liioin minäkään, ja minusta se on hyvä asia, sillä kaikesta ei tarvitse keskustella ja on olemassa asioita joihin puhe ei auta, asioita jotka kuolevat ihmisen sisään hiljaisuudella ja häätämällä, ja olen tyytyväinen, että välillämme vallitsee yhteisymmärrys siitä, että mitä enemmän aikaa lapsuudestamme ja nykyhetken välille jää, sen parempi, me emme ole järjen lapsia vaan väkivallan ja valheen, minä ja sisarukseni – koko lapsuutemme ajan me pelkäsimme elämää, vanhempiamme ja kaikkia aikuisia ihmisiä, sotaa ja aseita ja hulluksi tulemista, ja yhä tänäkin päivänä minä ja sisarukseni luomme todellisuutta tyhjästä, tapahtumia, joiden tiedämme olevan keksittyjä, ja vannomme toisillemme muistavamme ne, tuon ja tuonkin – – menneisyytemme on yhtä nöyryytystä ja kunniattomuutta – -.”
•
Romaanissa vuorottelee kaksi aikaa. Nykyajan tietämillä kirjailija matkaa äitinsä kanssa Kosovoon lomalle, ja matkalla äidin ja pojan suhdetta kannatellaan ja koetellaan. Välillä tarina vie kesään isovanhempien luona Kosovossa ja sitä seuraaviin kouluvuosiin. Kolmas kerros kerrontaa syntyy aikuisen kirjailijan kirjeistä isälleen. Näistä koostuu väkivallan, alistamisen ja alistumisen kierteet ja vaikutukset.
Kertoja kokee lapsena lehmän synnytyksen (ei poikimisen – sanavalinta selviää kirjasta); hän saa selkäsaunoja ja hänen kehoonsa kajotaan; hän hyppää kaivoon. Mielikuvituksessaan hän muokkaa maailmaansa, ja erillisenä, erilaisena ja eristettynä hän saa lehmän lisäksi seuraa tarujen kolmipäisestä kimeeristä kirjan alkupuolelta ihan loppuun saakka – niin kuin kaikki muukin koettu seuraa ihmistä alusta loppuun.
Tätä romaania ei kannata avata pöyhien juonta. Juoni toki on mutta oikeastaan otan romaanin kokonaiskokemuksena, jossa kaikki sitoutuu yhteen ja samaan – tarinaan pahasta, jota ei voi ohittaa. Siihen sopii myös romaanin loppuosan hulvaton osuus, kun kirjailija suoltaa totuuksia muun muassa hallintoon ja kustantajalle. Ja koska nykyisin puhutaan paljon ”ilmiöstä therian”, saan kokea siihen sopivan tragikoomisen yllätyksen kirjan loppupuolella.
•
Kirjan kertoja pyrkii teininä näkyväksi tai osalliseksi videokameralla kuvaten. Kun se harraste muuttuu mahdottomaksi: ” – sitten keksin, haen vitriinistä palan paperia ja kuulakärkikynän ja alan kirjoittaa, sitäkin mitä ei ole.”
En lähde arvuuttelemaan, paljonko kirjailija-Pajtimissa on romaanin kirjailija-Kujtimia, mutta kiitän kumpaakin hymistelyn karistavista sanoista – ovat ne sitten kirjoitettu millä välineellä tahansa tai kuinka paljon tosipohjaisesta keksien ”sitäkin mitä ei ole”. Lehmä synnyttää yöllä pakottaa näkemään pelon, karkeuden ja ihmisten virheellisyyden, pahuuden, myös hetkelliset hyvät. Seuraako katharsis? Kokeile!
•
Pajtim Stavovci: Lehmä synnyttää yöllä, Otava 2024, 277 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Sain teininä sedältäni joululahjaksi J. R. R.Tolkienin trilogian Taru sormusten herrasta sitä mukaan, kun sen osat ilmestyivät suomeksi. Lasteni esiteiniaikaan traditiomme oli käydä jouluaatonaattona katsomassa tuoreeltaan Peter Jacksonin TSH-elokuvat. Sittemmin leffat hankittiin CD-versioina, ja niitä katsoimme ahkerasti. Eri tv-kanavilta ne tuntuvat nykyään tulevan kuukausittain. Siispä kirja ja elokuvaversio ovat tuiki tutut, kun lähdin katsomaan Tampereen Teatterin Tamperetalon näytelmäversion
Ihastelin nelituntisen esityksen mittaan toimivia ja vaikuttavia lavasteratkaisuja. Materiaalit, valaistus, varjokuvien käyttö, äänitehosteet ja lavasteiden joustava vaihto rytmittivät erinomaisesti juonenkuljetusta. Haltioiden ja velhojen puvustus ihastuttivat näyttävyydellään, ja tilanteita tehostivat sirkuslaiset ja tanssijat. Katsojia avitetettiin lisäksi näyttämön laitojen näytöillä: kameroiden lähikuvat taltioivat hahmojen ilmeitä. Kaikella tällä luotiin tunnelmaa.
Tunnelmaan vaikutti lisäksi musiikki, Tuomas Kantelisen säveltämä tarinallisten melodioiden kuljetus. Musiikissa tietyt teemat omistettiin tietyille ympäristöille ja henkilöille kuten esitysmusiikissa tapana on. Iso orkesteri teki vaikutuksen, vaikka välillä pauhu hukutti näyttelijöiden replikointia.
•
Taru sormusten herrasta: jo nimen perusteella on kyse tarusta, tarinasta, joka on otettava vastaan aikuisten satuna, myös teineille sopivana fantasiana. Tolkienmaisuutta esityksessä muistuttivat taustoitukset sormushistoriasta.
Tulkinta tähdensi erilaisten eläjien – haltioiden, velhojen, kääpiöiden, hobittien, enttien ja ihmisten – yhteiseloa. Esitys kertoo ihmisten maailman säilymisen vaaratilanteesta, jolloin tarvitaan muiden ”heimojen” apua, yhdistymistä.
Pahan valta on leviämässä: Sauron haalisi kaiken vallan ja murskaisi muut örkkien avulla ja eritoten mahtisormuksen voimin. Romaani-trilogian (ja trilogia-elokuvan) teemat vyöryvät näyttämölle niin, että ystävyys, uhrautuminen ja hyvän puolesta taistelu korostuvat.
Tämänpäiväiset kolmannen maailmansodan uhkat löytyvät esityksestä. Samoin avaimet sellaisen torjumiseen. Toisaalta sotaisat kärjistykset näkyvät: vihollinen on aina örkki tai joku muu epäinhimilliseksi probakoitu, jota vastaan on oikeus taistella. Valitettavasti fantasian ulkopuolisessa tosielämässä vastapuolet ovat ihmisiä, ihan kaltaisiamme kuolevaisia. Eikä sotia synnyttävät johtajat ole eturintamassa miekat ojossa kuten TSH-saagassa vaan turvasäilöissään, kun vain rahvas kärsii sotatoimista valtaa hamuavien masinoimissa taisteluissa.
•
Esityksessä tulee hienosti esille sormuksen valta, sen paino ja rasitus vallanhalun varjona. Esityksen Frodo (Ella Mettänen) onnistuu elokuvaa paremmin ilmentämään mahtisormuksen houkutusta. Elokuva-Frodon pitkitetyt toljotuskohtaukset ovat minua aina tuskastuttaneet, ja nyt sain korvaavan kokemuksen, sillä teatteriversion Frodon ilmeikkyys ja sävykkyys välittyivät taidokkaasti.
Elokuvia selvemmin nousi aivan oikeutetusti Samin rooli (Antti Tiensuu). Tämä Frodo-herraansa palveleva uhrautuja on varsinainen tarinan sankari, ja senpä voisi tulkita yhteiskunnalliseksi kannanotoksi. Ilman Samia ei Frodo-herra pärjää missään vaikean matkan käänteissä. Vain Samin tukiponnisteluin mahtisormus saadaan tuhottua. Ystävyydestä huolimatta ei kaksikon asemavälimatka lyhene, missä kaikunee tolkien-brittiläinen sosiaalinen statusajattelu yläluokan perittyine etuineen. Hienoa, että esityksen loppukohtaus on Samin.
No, olihan sormuksen hävittämisessä Klonkullakin osansa, koska ahneella on p… loppu. Osansa klonkun näyttelijä (Risto Korhonen) hoitaa hienosti elokuva-Klonkkua varioiden. Samoin alkujäykkyyden jälkeen vakuutti myös Aragorn (Antti Reini), ja valkoiseksi muututtuaan Gandalfkin (Ville Majamaa) muuttui uskottavaksi. Kerran näin Legolasilta (Lasse Viitamäki) hienon taisteluhypyn, useampaa toivoin, mutta ystävyys Gimli-kääpiön (Elina Rintala) kanssa solmiutui sutjakkaasti. Entti (Esko Roineen ääni) vaikutti eläväisenä, ikiaikaisena hahmona.
Eritysiä syväluotaavia henkilökuvia ei seikkailu ennätä tarjota, tokihan taruissa toimitaan arkkityyppeinä. Tuiki miehistä tarinaa en lähde feministiruotimaan, mutta onnistuneesti roolitus sotki sukupuolirajoja.
•
En pitkästynyt, vaikka esitys kesti yli neljä tuntia. Pidin kokonaisuudesta, mutta yksi hämmentävä seikka täytyy vielä setviä. Mitä lopulta näin? Tolkien-tulkinnan vai elokuvasovituksen näyttämölle?
Vaikka teatteri mainostaa esityksen pohjautuvan Tolkienin rakastettuun klassikkoon, näyttämökuvat noudattavat pitkälti Jackson-elokuvia. Sauronin porteilla on tosin hieno omaehtoinen kohtaus esityksen loppuosassa. Leffan sotakohtaukset ja suuri osa taisteluista on leikattu pois. Ymmärrän: niitä on hankala esittää livelavalla, ja ilman niitäkin asetelmat ovat selvät.
Jokainen hahmo esityksessä myötäilee Jackson-elokuvista tuttua habitusta. Ilmeisesti elokuva on vuosien mittaan kasvanut niin ikoniseksi, ettei teatterissa uskalleta muuttaa kampauksia, vaatetustyyliä ja muuta tunnistettavaa omanlaiseksi tulkinnaksi romaanisarjasta. Se minua askarruttaa, ja siksi teatteriesitys muotoutui spektaakkeliksi, jossa katsojan keskittyminen osin tuhraantuu vertailuun teatteriesitys/elokuva ja päätyy tähän: hyvin imitoi TSH-leffoja. Kirjaan pohjautuvia syvennyksiä en löydä.
Tuo edellinen oli pakko pähkäillä. Lopputulema näyttämötoteutukselle: annan tunnustuksen tamperelaisten suurponnistukselle. Sen visuaalisuus vaikutti, ja korvakarkkiakin tarjoiltiin eikä juoni muuksi kuin kannatettavaksi muutu: näyttämösatu, seikkailu – olevaisten yhteistyö ihmisten maailman, myös puiden ja muun luonnon säilyttämiseksi. Aplodeiden paikka.
•
Tampereen teatteri: Taru sormusten herrasta, ensi-ilta 23.8.2024. Näin esityksen 10.9.2024, ostin lipun.
Dramatisointi Sami Keski-Vähälä, ohjaus Mikko Kanninen; lisää esityksestä teatterin nettisivuilta.
Lukupiirini valitsi kesälukemiseksi uutta aikuishömpää ja vanhaa esseististä muistelua. Syyskuussa oli aika purkaa kokemukset. Tässä kesäkuun toiveikkaat lukupiirikirjojen valitsijat kirjoineen
Karen Blixen: Varjoja ruohikolla
Johanna, Taru ja minä aloitimme keskustelun Karen Blixenin kirjasta Varjoja ruohikolla (BookBeat 2023, ilmestynyt suomeksi 1960). Valitsimme kirjan siksi, että lukupiirissä olisi välillä vanhaa pohjoismaista kirjallisuutta.
Paljon ei kirjasta kertynyt sanottavaa. Woke-henkinen henkilö haukkoo henkeään rotukuvauksia lukiessaan. Blixenin (1885 – 1962) tekstin suhteen kai täytyy muistaa aika, sen aatteet, opitut asenteet ja sen sellainen. Afrikka-muisteluissa heilahtelivat alkuperäiskansojen arvostus ja kunnioitus sekä ylevä valkoinen herruushenkisyys.
Taru on lukenut nuorena Blixenin kirjoja ja jopa tykännyt. Nyt hän kummasteli sitä, koska lukeminen tökki. Johanna mainitsi isäntä-pehtoori-asetelman: Blixen kuvaa paljon yhteistyötä hovimestarinsa kanssa, jota hän muistaa hyvällä – ja itseään myös hyvänä pomona.
Totesimme lopuksi, että ehkä oli hyvä havahtua vanhentuneeseen maailmankuvaan, joskaan emme kirjasta tämän jälkeen taida juuri mitään muistaa – tai halua muistella. Yhteisymmärryksessä teimme loppupäätelmän: onneksi teos oli lyhyt.
•
Karen Blixen: Varjoja ruohikolla, suomentanut Mikko Kilpi, WSOY; äänikirjan julkaisu 1986, BookBeat 2023, 3 tuntia 27 minuuttia, lukijana Erika Magnusson. Kuuntelin BookBeatissa.
David Nicholls: Melkein perillä
David Nichollsin läpimurtoteos Sinä päivänä jätti haikeansuloisen romanttisen muistijäljen. Jotain siitä välittyi tv-sarjaan, joka on jonkun aikaa ollut Netflixissä. Nuorten ystävärakkaiden vetovoima ei ihan yltänyt ruudulta katsojaan mutta kauniiden ihmisten ja kuvauspaikkojen katselu kävi kelpo ajankulusta.
Kesän käynnistyessä ilmestyi Nichollsin uusin suomennos Melkein perillä (Otava 2024). Nichollsin henkilöt ovat ikääntyneet ilmeisesti kirjailijan kanssa, sillä kirjan kiinnostus suuntautuu keski-ikäisten suhderintamalle: nelikymppinen Michael ei sopeudu vaimon lähtöön, ja tahollaan eronnut Marnien pakoilee pettymyksiä eristäytyen sosiaalisesta toiminnasta. Heillä on yhteinen ystävä, toimelias Cleo, joka päättää reipastaa ystäviään: koska Michael harrastaa vaellusta, Cleo kokoaa pienen porukan patikoimaan.
Periaatteessa kiva idea on patikoinnin kuvaus Englannin sivulta toiselle. Käytännössä ei patikoijien eikä lukijan matka oikein luista.
Ei tarvitse olla kummoinenkaan arvailija, kun jutun juoni on selvillä, joskin kahden sydän karrellaan kärvistelijän yhteen saattaminen ottaa aikansa. Ja tämä on kirjan hienoin puoli: ihmissuhdekolhut saavat näkyä ja tuntua epävarmuutena ja pelokkuutena. Rakkauden luonne heittäytyä, luottaa ja uskaltaa ei kaikilta noin vain luonnistu.
Huomasin, kun tuli aika palata kirjakokemukseen, ettei kirjasta oikein tullut mitään mieleen, eli hetkellistä kertakäyttöviihdettä. Mitä miettivät Johanna ja Taru? Kumpikin totesi: täysin yhdentekevää. Romaani ei palkinnut edes lopun lemmen leiskunnalla. Päädyimme siihen, että elokuva tai minisarja voisi kirjasta toimia, kun tarinasta katkoisi rönsyt, taustana toimisi kaunis luonto pittoreskeine majataloineen ja roolitukseen löytyisi särmikästä väkeä.
•
David Nicholls: Melkein perillä, suomentanut Oona Nyström, Otava 2024, 395 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Anni Kytömäen tuotannossa historiallinen romaani tarjoaa kehyksen, jonka sisällä kirjan aika lävistää nykyaikaa. Margaritan raakkujen ajankohtaisuus on murehduttanut viime aikoina, ja uutuudessa Mirabilis (Gummerus 2024) kirjan henkilöiden vaiheisiin kietoutuu luontokato ennen ja nyt. Romaanien aiheet lähtevät luonnonsuojelusta mutta lopputulos on kaunokirjallisuutta, koska:
”Maailma ei kaipaa vain selityksiä vaan myös jotain ihmeellistä.”
Mirabilis on monin tavoin ihmeellinen. Romaaninimen merkitys juontaa juurensa ihmeellisestä orvokin latinankielisessä nimessä, lisäksi se muistuttaa päähenkilö-Ellan taiteilijanimeä, Mirabellaa. Lukijan tulee uskoa ihmeellisyyksiin, taruihin ja kohtaloon, poikkeuksellisiin tekoihin, taitoihin ja voimiin. Ja eläimiin. Kultarinta-romaania veti karhun voima, Mirabilisiin kuuluu uskomus tiikeristä (amba) ihmisen salaperäisenä alkuperänä, joskus ihmisen parina. Ihmeellinen on lisäksi romaanin tarinalinjojen ja kerronnan vetovoima.
•
Keskeisiä henkilöitä on useita, ja siteet heidän välillään virtaavat, lähenevät ja etääntyvät veden liikkeen lailla. Kaikki alkaa Korraharjulta vuonna 1865 ja päättyy sinne 1935, ja välissä kuljetaan Amurinmaalla, Beringinsaarella, Norjassa, Saksassa, Venäjällä, Amerikassa… Tai ei oikeastaan, kyllä kaikki alkaa elämän alusta ja ihmisten vaikutuksesta siihen, että ympäristö muuttuu ja lajeja kuolee sukupuuttoon. Kerronnan aikaväli toisaalta muistuttaa elinkaaren rajallisuudesta ja vanhenemisen vaikutuksista.
Korraharjulla tapaavat Iso-Riikka ja keiju-Daniel niin, että myöhemmin matkalla Venäjän Amuriin Riikka synnyttää kaksoset, Artturin ja Ellan. Kaksoset varttuvat vastakohdiksi, mutta sopivat hyvin yhteen taitovoimistelijoina. Heidän elämäänsä vaikuttavat oleellisesti lapsuus muualla ja kouluvuosista aikuisuuteen Korraharjun kartanon väki, etunenässä Artur Falkenhöjd.
Luonnontutkija Artur Falkenhöjdin kautta Ella tutustuu toiseen luonnontutkijaan Leonhard Stejnegeriin, joka on todellinen, elänyt henkilö. Niin elävässä elämässä kuin romaanissakin Stejneger kirjoittaa Georg Wilhelm Stellerin elämäkertaa. Ja näin Kytömäen teos yhyttää esimerkiksi Ida Turpeisen romaanin Elolliset, joissa Steller ja sukupuuttoon kuollut Stellerin merilehmä ovat keskeisiä. Mirabiliksessa jo vuosisadan vainaana ollut Steller puhuu Stejnegerille – ja meille.
Sinä sentään kirjasit lajit muistiin. Ilman sinua meillä ei olisi edes tietoa siitä, että ne kerran elivät. Saari olisi vain tyhjennetty ja eläimet unohdettu.
Se oli silti minun syyni.
Sinun ansiosta osaamme nykyään olla varovaisempia.
Se on vale, mutta Leonhardin ajatukset sumenevat. Hän ei pian jaksa vakuutella, saati väitellä.”
•
Liki 700-sivuisessa romaanissa riittää aineksia ja teemoja. Yksi johtoajatus on löytynyt antiikista: ”Vain tähän asti, ja tämä tieto on varma, ulottuu maailma.” Kartanonherra-luonnontutkija Falkenhöjd sitä toistaa ja pistää miettimään, mihin ulottuu ihmisen tieto ja mitä rajoja sillä on. Valitsen kuitenkin kirjan pääteemoista kuoleman ja kuolemanvaaran.
Stejneger on kuolla kolmesti. Artturi ja Ella selviytyvät varmasta kallioon murskautumisesta sen lisäksi, että he tekevät kaiken aikaa ruumista kurittavia ja hengenvaarallisia temppuja. Kaikki kolme kokevat kuolemasta selviytymisen tyystin eri tavoin. Se antaa romaanille vaihtoehtoja käsitellä kuolemaa, myös sitä, miten eri tavoin kuolemanvaarakokemukset psyykkisesti vaikuttavat.
Vaikuttavinta on, miten Ellan surun läpitunkemattomuus kuvataan. Selviäminen murskaa hänen elämännäkemyksensä, ja sen jälkeen lähinnä vain kivut voimisteluharjoittelussa ja rakastelussa muistuttavat häntä elämisestä. Kytömäki kuvaa väkevästi Ellan tuntemuksia, jakautumista kuolleeksi, myös sukupuuttoon kuolleeksi linnuksi, ja elämää jatkavaksi varjoksi. Kuolinuhkakokemus, vaikkakin erilainen, yhdistää Ellan Steinegeriin:
”En tiedä, mistä on kyse, mutta tässä on kaikki. Museosalissa istuva kuollut tyttö ja ikuisesti elävä tiedemies, minä ja Stejneger heidän välissään.”
Kuolema vaikuttaa rakkautta väkevämmältä yhdistäjältä, mutta rakkauttakin on – poikkeuksellisen paljon rakkautta, jossa on elinkaari syttymisestä sen kuolemaan – ei rakastavaisten kuolemaan vaan rakkauden, jopa rakkauden tappamiseen. Vaikka Kytömäen kerrontatyylissä huokuu romanttisuus, rakkautta ei koristella, vaan se voi olla torjuvaa (myös vanhempien rakkaus lapsiinsa), silkkaa fyysistä halua (ja siinäkin sävyskaala kulkee luonnollisesta antautumisesta SM-viitteisiin) tai eleetöntä liittoutumista.
•
Jätän sokeriksi pohjalle Kytömäen tavan kertoa. Ella on kirjan minäkertoja, vain kirjan alun ja lopun eläinosuudet ovat myös minäkerrontaa. Valinnat vaikuttavat niin, että minäkertoja tulee lähelle eikä erota ihmistä muista lajeista. Romaanin hän-kerronta vie muuten tapahtumia ja henkilöitä eteenpäin.
Jo aiempi maininta rakkauden kuvaamisen tavoista todistaa, että kerrontataidon monipuolisuus värittää kokonaisuudesta mielenkiintoisen ja vaihtelevan. Rytmistä sykkivä taitovoimistelun kuvaus on kiihkeää, ruumiillista ja visuaalista. Visuaalisia ovat myös ympäristö- ja luontokuvauset: laveita, eläviä, tunnelmaisia, aistillisia. Henkilöiden mielensisäiset ajatukset lavenevat vertauksiin, joissa etenkin veden, suolan ja kiviaineksen eri muodot kuvastavat henkilöiden tunne-elämää. Metaforina ja symboleina ne leviävät kirjan ohuttakin ohuemmilta sivuilta järkälemäisiksi vaikuttajiksi.
Mirabilista ei noin vain voi tiivistää eikä kertoa kaikkea. Sen luettuani kaipaan vertaislukijoiden seuraa, jotta teemoista, henkilöistä, käänteistä ja kuvaustavasta pääsisi vaihtamaan ajatuksia. Hieno kirja tämä Mirabilis.
•
Anni Kytömäki: Mirablis, Gummerus 2024, 688 sivua. Ostin kirjan julkistusjuhlan lippuhintaan kuuluvana.
Kuva julkistamistilaisuudesta 3.9.2024 Musiikkitalossa:
Heli Laaksonen osoittaa taas kielitajunsa. Sanojen monimerkityksellisyys, tunnesävyt ja rytmikkyys ryydittävät sisältöä. Luontokirjoissaan Laaksonen kirjoittaa lähinnä yleiskieltä mutta lisää maustehippusia lounaismurteella. Murremakupalat saa lukea jo kirjan nimistä, jotka lounaiskielellä merkitsevät eri asiaa kuin yleiskielellä: Luonnos. Jatkos. Kumpikin sopii!
Siispä Luonnos-kirjan jatko-osa Jatkos (Otava 2024) jatkaa ensimmäisen osan viitoittamalla tiellä eli kertoo laaksosmaisen epäjärjestemällisen johdonmukaisesti luontoilmiöistä. Aihevalikoima lyhyissä jutuissa, ”esitelmissä”, liukuu metsän eläimistä pihakasveihin, sitruunasta asfalttiin. Omaperäinen kertoja-ajattelija limittää eittämättömät faktat mielikuvituksen mielleyhtymiin. Monissa jutuissa huvituskeksinnöt virkistävät, joskus niistä tulee puujalkavitsejä.
•
Kielestäkin jo kerroinkin, joten nyt rytmityksestä: Laaksonen asettelee proosansa säekirjatyyliin, eli rivitys syntyy lyhyistä riveistä, välillä yksisanaisista. (Lisäys jutun julkaisun jälkeen: Heli Laaksonen on valinnut rivitystyylin selkokirjoista lukutapaa helpottamaan.) Siksi lukeminen on joutuisaa ja samalla tempo tehokas. Saahan tyylin tulkita myös runomuotoa hiveleväksi.
Sielunlintuni kurki on päässyt Jatkokseen. Kiitos, Heli! Jutun lopun kurjen vertailu ekaluokkalaisen kokoon naurattaa, ja juuri tämä on laaksostyylille omaista: merkilliseen vertaukseen yhdistyy merkittävä fakta, tässä tapauksessa kurjen luiden ontto ominaisuus.
Ilmeikäs kuvitus tukee tekstejä. Kirjailija-kuvittajan kynänjälki on tarkkaa ja herkkää.
Luonnos on kääntynyt englanniksi. Siitä kirjoitan sitten, kun hollantilainen ystäväni on sen lukenut.
•
Suosikkijutuiksi nousevat monet kirjan luontoesitelmät. Saan uutta tietoa kepeään henkeen. Sielun sopukoihin iskee etenkin ”Litulaukka”, jonka kuvailu karkaa kauniiksi tunnetarinaksi. Se läikyttää!
”Suopursu”-jutun alku käynnistyy viime vuosien muotisanasta:
”Resilienssi tarkoittaa kykyä
kohdata elämän äimistyttävyydet
suunniltaan menemättä.”
Juuri tätä tarvitaan, tolkullisia suomenkielentämisiä. Ja muutenkin ”Suopursu”-esittely on täyttä tavaraa ja selittää minulle, miksi kasvia ei käytetä raikastajana esimerkiksi puhdistusaineissa (myrkkyä). Ja silti:
”Kansa on luottanut pursuunsa kuin muuriin,
niin kuin kaikkeen väkevään,
muurahaispesään
karhun kynteen
ja hevosen luihin.”
Minä luotan Heli Laaksosen oivallustaitoon. Kirja sopii proosan, proosarunon, luonnon ja elämän ystäville.
•
Heli Laaksonen: Jatkos. Toisenlaisia esitelmiä. Kuvitus tekijän. Kääntäjät Richard Clarke & Riikka Palonen, Otava 2024, 213 sivua. Sain kirjan kirjailijalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 