20 marraskuun, 2024 · 7:00 am

Arttu Tuominen: Lavastaja

Dekkariputki jatkuu!

Porilainen rikostutkintaryhmä Delta on tiettävästi tullut tiensä päähän. Arttu Tuomisen dekkari Lavastaja (WSOY 2024) on sarjan kuudes ja viimeinen osa.

Tuntuu kuin Tuominen olisi päästänyt käsijarrun irti. Se näkyy esimerkiksi kerronnassa, sillä poliisien jahtaaman Lavastaja-hepun vuodatukset kurottelevat korkeakirjallista kielen lentoa ja tyylikokeiluja lintuperspektiivistä shakespearelaiseen draamalähestymistapaan. Myös vakiohenkilöiden ajatuksia ja tunnelmia sekä yleensä havaintoja ryydittävät välillä hienostuneet kielikuvailut.

Aiemmissa osissa oli aina yksi deltalainen keskiössä, mutta Lavastajaa voi kutsua Delta-kollektiiviromaaniksi, sillä keskeiset henkilöt saavat nyt lähes yhtä suuren osuuden. Dramaturgisesti oivaltavasti kolmikko Jari – Linda – Henrik ovat saavuttaneet tai saavuttamaisillaan elämänsä hallintaan ja onnelta tuntuvaan tilaan. Sehän pistää pelkäämään pahinta, sillä Tuominen on onnistunut saamaan minut henkilöittensä puolelle.

Minun täytyy myöntää, että kuuntelin kirjan yhtä soittoa autoillen ja sen jälkeen kutoen, sillä loppuratkaisusta täytyi saada selvyys. Juoni rakentuu siis kovin koukuttavasti. Näin käy, vaikka dekkarissa on monia minua karkottavaa piirrettä: mielipuoli-sarjamurhaaja, etenkin ko. henkilön välihorinat, sekä poliisit itse uhattuina – puhumattakaan murhaajan groteskista surmien toteutustavasta. Ja täytyy vielä ylittää uskottavuusongelma, sillä rikosjuoni on todella asetelmallinen ja mielikuvituksellinen, viimeistä piirtoa myöten suunniteltu spektaakkeli.

Moni juonijuttu notkahtaa. Esimerkiksi poliisit eivät älyä selvittää heti alkuunsa yhden vuosien takaisen harrastajateatteriesityksen osallistujia tai balsamointiopin saaneita. Sen sijaan kirjassa kuvataan kiinnostavasti kolmen pääpoliisin erilaisia toimintatapoja ja persoonia. Esimerkiksi Henrik Oksman saa neurooseineen ja erityislahjakkuuksineen hyvin tilaa, ja Jari Paloviitaan osuu kuittailua mokistaan.

Lavastajassa on vanhaa, uutta ja sinistä (verisuonet), muttei ymmärrykseni mukaan lainattua. Runsas, traaginen, hurja ja vaiherikas tutkinta päättyy ylidramaattisesti. Ei mikään vaatimaton lopetus suositulle sarjalle, vaikka (tai siksi että) tekee överit.

•

Arttu Tuominen: Lavastaja. Osa 6 – Delta, WSOY 2024, 8 tuntia 44 minuuttia äänikirjana, lukija Ville Tiihonen. Kuuntelin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Dekkariputki

Avainsanat:

19 marraskuun, 2024 · 7:29 am

Lilja Sigurðardóttir: Kuolonmustaa laavaa

Marraskuun dekkariputkessa olen postannut viimeksi Satu Rämön Rakel-romaanista, jossa toimitaan Islannin kiehtovassa ympäristössä. Sitä ennen postasin Anneli Kannon Kaivatut-romaanista. Niistä löydän yhteyksiä Lilja Sigurðardóttirin Kuolonmustaa laavaa -jännäriin.

Lilja Sigurðardóttirin Áróran tutkimuksia -kirjasarjasta olen postannut osa kerrallaan. Rämöön se yhdistyy Islanti-ympäristön ja perhe-asioiden vuoksi. Kantoon linkki on väljä mutta yllättävä: Kuolonmusta laava -romaanissa on kontakti yliluonnolliseen; Kannon romaanissahan vilahtaa selvännäkijyys.

Sigurðardóttir yllättää ainakin minut: kolmevuotiaan mieleen on siirtynyt Áróran sisar, eli päähenkilölle varmistuu oudosti, että sisko on kuollut. Aiempien osien punainen lanka on seurannut tiukkoja siskoetsintöjä. Ne saadaan päätökseen, mutta en paljasta muuta kuin, että kaikille ottaa koville (myös lukijalle) pähkäillä, mitä tämä lapsen haudantakainen puhe oikein on.

Toinen juoniosuus seuraa Áróran miesystävän naapurin katoamista. Dragqueen Lady Gúgúlú osoittautuu melkomoiseksi salailijaksi, ja hänen taustansa ylittää mielikuvituksen. Áróran ja poliisirakas-Daníel joutuvat Ladyn takia kiperiin tilanteisiin, kun he saavat selville Ladyn menneisyyden ja jo sitä ennen.

Tapahtumat hipovat epäuskottavuutta kuten myös lopun kiihtyvät käänteet. Viihdyn silti ja jään odottamaan kahdeksatta osaa (linkki sarjan aikaisempiin postuksiini). Vaikka monet arvoitukset ratkeavat, jää yksi ydinkysymys vastauksetta – ja tuliperäinen maa ja kuuma laava jäävät höyryämään.

•

Lilja Sigurðardóttir: Kuolonmustaa laavaa, suomentanut Marjakaisa Matthíasson, Docendo 2024, 165 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Dekkariputki, Kirjallisuus

18 marraskuun, 2024 · 7:34 am

Satu Rämö: Rakel – ja sananen somevyörystä

Dekkariputkeni jatkuu!

Satu Rämön Hildur-sarjan neljäs osa Rakel (Otava 2024) palaa pienen poikkeaman jälkeen yksinomaan Islannin maaperälle, ja on siten selvästi siellä, missä se parhaimmillaan on. Pienen maan verkostot ja Hildurin perheen salaisuudet pitävät kirjaa kompaktisti koossa.

Kolmannen osan Jakobin notkahduksesta noustaan. Jakobin perheongelmat tosin toimivat sivujuonena, mikä lutviutuu luontevasti mukaan. Päähuomio on nyt Hildurin äidin Rakelin elämän salaisuuksissa ja niiden osittaisesta avautumisesta niin Hildurille kuin lukijallekin. Romaanin murhat kytkeytyvät siihen. Risteilyalusten rantautuminen vuonoille tuottaa myös ratkaistavia tapauksia.

•

En lähtökohtaisesti ole kovin innostunut jännäreistä, joissa poliisipäähenkilön privaatti sotkeutuu jännärijuoneen. Rämö asettelee asiantilan niin, että lukija uskoo perheasioiden kuuluvan asiaan, ja sehän on ollut jutun juoni ensimmäisestä osasta asti.

Eniten innostun tässä neljännessä osassa siitä, että Hildurin persoona syvenee, ja kaikkiaan psykologinen ote on vahvistunut. Romaanin loppu esimerkiksi säväyttää: Hildurin henkilökohtainen ratkaisu välittyy jäyhän tehokkaasti, ja lisäksi viittaukset myös äidin arvoitukseen jäävät vielä askarruttamaan.

•

Totean siis, että Rakel nostaa minusta sarjan tasoa. Hildur oli ok-aloitus, joskin kerronnallisesti ja kielellisesti kömpelöhkö, kakkososasta Rosa ja Björk innostuin ensimmäistä enemmän, ja Jakobista jo sanoin sanaseni.

Varmaan monia hämmästyttää Rämön kirjojen suursuosio. Suotakoon se kirjailijalle: myyntimenestys, yleisöryntäys kirjailijahaastatteluissa, tv-sarja tulossa ja teatteriversio lavalla Turussa. Se kertokoon, että kirjallisuus yhä herättää kiinnostusta ja tunteita. Totta kai markkinointi vaikuttaa asiaan ja suosio ruokkii itseään.

Olen hieman ymmyrkäisenä seurannut viime aikojen kirjasome-keskustelua Rämön kirjoista. Kannanotot ovat äityneet melko teräviksi: ovatko sarjan kirjat hyviä vai huonoja ja onko kirjoittaja hyvä vai huono kertoja? 

Meitä lukijoita on moneksi ja makumieltymykset vaihtelevat. Toisille riittää vetävä päähenkilö ja juoni, toiset kaipaavat sävykästä ja kohottavaa kieltä. Jokaiselle varmasti riittää omaan makuun sopivaa kirjaviihdettä. On turha syyllistää lukijoita ”huonojen” kirjojen lukemisesta. Se on maku- ja katsantokanta-asia.

Siksi sallittakoon lukijoiden innostus Rämön kirjoihin: ne osuvat monen lukijan makuun – jos ei omaan, voi vain todeta ja kenties jopa asiallisesti perustella, miksi kirjojen tyyli ja kerrontatapa ei vetoa itseen. Eihän toisiin vetoa esimerkiksi suosikkieni Fred Vargasin, Håkan Nesserin tai Kate Atkinsonin jännitys.

Olisi aika ilahduttavaa, että kiihkeä vastakkainasettelu ja leimaaminen jäisi vähälle kirjallisuuskeskusteluissa. Sitä on tätä nykyä riittämiin kaikessa muussa polarisoinnissa.

•

Satu Rämö: Rakel, Otava 2024, 10 tuntia ja 48 minuuttia, lukija Sanna Majuri. Kuuntelin BookBeatissa.

7 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Dekkariputki

Avainsanat:

17 marraskuun, 2024 · 11:06 am

Anneli Kanto: Kaivatut

Aloitan Kaivatuilla marraskuisen dekkariputkeni. Tällä viikolla putkahtelee dekkarijuttu toisensa perään.

Anneli Kannon Näkijä-sarjan kolmas osa Kaivatut (Crime Time 2024) jatkaa kutakuinkin toisen osan loppuratkaisusta. Jos haluat säästää paljastukseni, hyppää juttuni kahteen viimeiseen kappaleeseen. Tämän paljasta kaikille: Kannon jännärityyli on ihmisläheistä. Jännärijuonissa vaikuttavat pitkään kyteneet rikokset ja inhimilliset tragediat, jotka vaikuttavat sukupolvesta toiseen. Silti viriää toivo: uhrien selviytyminen on mahdollista.

•

Olen kutsunut Kannon sarjan osia kevytjännäreiksi. Niissä on cosy-piirteitä siten, että poliisilla ei niissä ole järin merkittävää roolia, vaan rikostapahtumiin puuttuu selvännäkijä, taiteilijanimeltään Noora Näkijä. Sarjaa ryydittää Nooran sulkeutunut, salaileva persoona, jonka avautumista saa sarjan myötä seurata. Viehättävästi tämä kolmas osa vie sitä harppauksen eteenpäin.

Nooran elämä johdatellaan haurain huumorihiutalein jopa siihen pisteeseen, että hän hyväksyy halailun. Siihen johtaa avautuminen raikkaiden nuorten lukiolaistyttöjen elämänmyönteisyyteen ja auttamistahtoon. Lisäksi Noora ymmärtää ystävyyden merkityksen. Tällaiset suuret asiat siirtyvät ihmisenkokoisina romaanin kouraisevaan rikosjuoneen, josta on hyväntahtoisuus kaukana: kirja tutkii hyväksikäytön takana jäytävää itsekästä riistoa, silkkaa pahuutta. Siten kevytjännäriys kovenee.

Nooran luona asuva pohjoisen tyttö Aava on tutustunut paperittomaan pakolaistyttöön Minaan, joka katoaa. Oikeudentuntoinen Aava saa Nooran tapaamaan Minan isän Farzadin ja käynnistämään Minan etsinnän. Mina ja isänsä kuuluvat hazara-vähemmistöön, jota ei Suomi hyväksy pakolaisstatukseen. He ovat kuitenkin kuolemanvaarassa kotimaassan – ja nyt uhriasemassa pakomatkallaan.

Etsinnän lisäksi lukijalle selviää simultaanisti, mitä Minalle tapahtuu. Minan tilanne karmaisee. Kanto kuvaa paljaan karusti tilanteita, joissa hädänalaiselta riisutaan kaikki oikeudet, kun hyväksikäyttäjät näkevät ihmisessä vain tienaamistarkoitukset.

•

Kaivatut-romaanin rakenne sopii tehokkaasti jännäriin, sillä rikoksen uhrin ja sen selvittäjien vaiheet vuorottelevat. Se lisää kerronnan intensiteettiä ja saa lukijan kiihdyttämään lukutahtia: täytyy saada selville, kuinka rikoksen selvittelijöiden ja uhrin käy tahoillaan. 

Ehkä Noora Näkijän ja hänen kekseliäiden apureidensa – tai paremminkin vetureiden – selvitystöissä voi tapahtua onnenkantamoisia, mutta lopputulos palkitsee lukijan. Jos Kaivatut on sarjan viimeinen osa, sen näkemys ja päätös herättää toivoa kaiken maailman kaaoksen ja pahantahtoisten tapahtumien vyöryssä: on välittäviä ihmisiä, elämä jatkuu.

•

Anneli Kanto: Kaivatut, Crime Time 2024, 287 sivua. Sain kirjan kirjailijalta Turun kirjamessuilla: kiitos.

Näkijä-sarjasta blogissani: Haihtuneet ja Saalistetut.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Dekkariputki

Avainsanat:

12 marraskuun, 2024 · 7:17 am

Anna-Kaari Hakkarainen: Marraseliö

”Onko identiteetillesi tärkeää, että et voi sietää tietynlaisia kirjoja? Tai kirjoittajia? Anna mennä. Revi ja riepottele, käytä minusta etunimeä, lempinimeä, yhdistä teokseni henkilöhistoriaani, etsi yhtymäkohtia, vedä välille yhtäsuuruusmerkki.

Sinun tehtäväsi on etsiä sopiva kehys ja päättää, mihin saliin teoksen ripustat roikkumaan: modernismi, postmodernismi, post-postmodernismi (metamodernismi, pidän siitä termistä enemmän tai jokin muu, – -.”

Romaanikertoja antaa minulle vallan, kyllä hänellä on sitä itsellään, mutta hän on myös vallankäyttäjän uhri. Hän on Eva, Julia, Edith, minä, sinä ja hän sekä montaa noista jopa samassa virkkeessä. Olkaa hyvä: syksyn kertojapyörre, Anna-Kaari Hakkaraisen Marraseliö (Tammi 2024).

Mikä marraseliö? Tällainen:

”Saprotrofin suomenkielinen nimi on marraseliö. Marraseliö on mädänsyöjä, joka elää kuolleilla organismeilla.”

Mädättynyt, vuotava kirjaydin on kertojan murskannut nuoruudensuhde taiteilijaan, joka täyttää kaikki ”suuri taiteilija = alistava narsisti” -mielleyhtymät. Suhde lähes tappoi kertojan ja kuristi minuuden peloksi, kertojan kuin kuolleeksi. Aihe saattaa olla valitettavan tavallinen, naisen nutistava uhkailusuhde, mutta käsittely on ennen lukematon, mestarimainen palapeli.

•

Kertoja roiskii suhteen vaiheet sinne tänne, erityisen vimmaisen rytmikkäästi myös ihojen yltiömäisen vetovoiman. Kerronnan keskelle heittelehtii pelastusrenkaita, jotka laajenevat Gotlannin Fårön saaren veteen heitettyjen kivien synnyttämiksi kehiksi. Niin kertojan mielikuvitus ja  pakkomielteet ympäröivät ja sulkevat sitä, mikä on pahinta: valtaa, joka on annettu pois, toiselle.

Kertoja pyörii maanisesti Ingmar Bergmanin ympärillä. Hän kelaa kerta toisensa perään elokuvaa Persona, sen henkilöitä, kohtauksia ja moninaisia tulkintoja. Kun tuskalliset muistot vyöryvät, Persona ja sen kahdet kasvot pitävät muuta loitolla. Lisäksi kertoja luo rinnakkaiselokuvan tai -kertomuksen kahdesta naisesta Fårön saarella, matkustuttaa itsensä (ja meidät) sinne, kehittelee korvaavaa kokemusta Bergman-turistikierroksella – ja paljon muuta.

•

Taide ja monihaarautuva kulttuurikonteksti ympäröi tekstiä, jossa on heittoja taideteoksista, sitaatteja lähdekirjallisuudesta ja esseemäisiä koonteja taidetutkimuksista ja -tulkinnoista. Välillä namedroppailu yltyy sellaiseksi, että riittämättömyys lukijana voisi alkaa vaivata. Mutta kertoja on armollinen: hän antaa jokaiselle jotakin. Aina ilmestyy kerrontapätkä, jonka sisään pääsee; aina putkahtelee kirjainpukuun verhottuja pysäytysajatuksia.

Tekstikerroksista hyvä esimerkki on se, että siellä täällä räpistelevät Hakkaraisen edellisen romaanin Diodraaman kolibrit, ja diodraamat rakentuvat tai hajoavat. Siellä täällä on muistikirjamaisia huomioita, joissa on sitaatteja ja kertojan havaintoja. Tällaisia:

”Luin jostain, että Samuel Taylor Coleridge on todennut eräästä kirjastaan, että se on ’fragmentinkaltaisia palasia vanhan naamioituneen tornin kierreportaista’ Juuri sitä tavoittelen. Mutta haluan että portaat liikkuvat, pyörivät kuin poranterä.”

Kyllä vain! Liikkeessä ollaan!

•

Ihailen vuolaan, runsaan kirjan koossa pysymistä ja sanonnan vaihtelua, taitoa. Vaikka mielessä ailahtaa muistuma Jukka Viikilän palkitusta palasteluromaanista (jota pidin vedätyksenä), Hakkarainen vie kerrontarikkinäisyyden toiselle tasolle. Sellaiselle, joka vaikuttaa vaihtoehdottomalta, ei itsetarkoitukselliselta.

Olen liputtanutlaputtanut romaanin sivut täyteen hienojen ja ajatuksia liikuttavien kohtien merkiksi. En tiedä, tulenko palaamaan romaanin runsauteen toista kertaa, mutta fragmentteihin todennäköisesti takaudun.

•

”Miten kirjoittaa ilman fokusta, ilman tarkennusta, tarkennuksen tekijää? Miten luoda läpiterävää tekstiä?”

Aivan, sitä syntyy Hakkataisen tapaan. Olisiko jotain voinut jättää pois? Ehkä. Vaan eipä kirjailija jättänyt, koska hänellä oli valta tarjota tarinansa näin. Marraseliö on syystä, kaunokirjallisin ansioin, Finlandia-palkintoehdokkaana. Ja onko se enne, että palkinnon valitsija Alma Pöysti on mainittu kirjassa (sivu 627)?

•

Anna-Kaari Hakkarainen: Marraseliö, Tammi 2024, 670 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

11 marraskuun, 2024 · 6:13 am

Päivi Alasalmi: Meren ja veren liitto

Muistan, miten minua säväytti vuonna 1996 Päivi Alasalmen Vainola, kauhuromanttinen kartanoromaani, jossa kietoutuivat viihdegenren konventiot omaperäiseen kaunokerrontaan. Siitä lähtien Alasalmen tuotannon monipuolisuus on kiinnostanut.

Alasalmi on kirjoittanut aiemminkin historiallisia romaaneja. Uutuus Meren ja veren liitto (Gummerus 2024) kertoo isonvihan ajasta Oulun seudulla. Tapahtumat kulminoituvat murhaperjantaihin syyskuussa 1714, jolloin venäläiset sotajoukot lahtasivat Hailuotoon paenneita suomalaisia.

•

Romaani alkaa hurmeisella taistelukuvauksella, joka taustoittaa historiallisia tapahtumia, kostonkierrettä Ruotsi-Suomen ja Venäjän välillä. Alasalmi on verevä kertoja, ja se toimii myös sota- ja väkivalta-aiheissa: todentuntuista, yksityiskohtaista, tehokasta.

Romaanissa vuorottelee kaksi näkökulmaa. Toinen on kokeneen sotilaan Matthiaan osuus, jossa mies ratsastaa pohjoispohjanmaalla varottamassa venäläisjoukkojen saapumisesta. Sen rinnalla kulkee Matthian sisarentyttären, nuoren Christinan, Tinan, minäkerronta pakomatkalla Raaheen, sieltä Hailuodolle tavoitteena venematka Ruotsiin.

•

Historiallisen romaanin ja myös romanttisen romaanitradition tehokeinoin Tinan minäkerronta ottaa vallan ja saa lukijan kulkemaan hänen fiktiotodellisuudessaan. Tina on viaton papintytär, joka pikavihkimisen jälkeen on pakomatkalla ihastuksensa ja tuoreena aviopuolisonsa Fredrikin kanssa, ja heitä kuskaa renki-Eero. 

Tapahtumat välittyvät Tinan silmin, mutta lukija kyllä huomaa nopeasti, että keikarimaisesta kartanon perijästä Fredrikistä ei ole suojelijaksi vaarallisella matkalla. Eerossa sen sijaan on riuskaa voimaa ja lojaalia turvaa. No, ei ole vaikea arvata romanssikuvioita, mutta se ei haittaa lukunautintoa.

Romaanin suola olkoon lempi, mutta keskeinen ravinto muodostuu elävästä paon, uhan ja väkivallan kuvauksesta. Teho johtuu eritoten siitä, miten ihmisen osa välittyy. Matthias ratsastaa halki romaanin väärin ymmärrettynä sankarina, ja Tina kasvaa pappilan vinttikamarin suojellusta neidosta elämästään taistelevaksi naiseksi. Muutos kuvataan uskottavasti.

”Muistelin Matthiaan silvottuja, ilmeettömiä kasvoja, suupielten julmia juonteita ja ankarissa olosuhteissa karaistunutta vartaloa. Kämmenselkiä, joissa risteili arpia vieri vieressä. Kovuus suorastaan paistoi hänestä. Minulle oli kuitenkin yllätys, kuinka nopeasti minä itse olin paatunut.”

•

Euroopassa soditaan taas Venäjän voimannäytöin, Israel levittää kostosotaa ympärilleen, ties mitä muita kahakoita on ympäri maailmaa. Ihmiset tappavat, kiduttavat ja raiskaavat vihollismielikuvien pyhittäminä – toiset pakenevat kauheilta kohtaloilta. Ihminen ei opi, historia vain toistaa itseään. Pitääkö sellaisesta vielä lukea romaaneissa?

Pitää. Pidämme elossa kuitenkin pientä valoa selviytymisestä. Päivi Alasalmi sanoi Turun kirjamessujen haastattelussa, että sodan kauhujen rinnalla täytyy vaalia kolmea asiaa: uskoa, toivoa ja rakkautta.

•

Päivi Alasalmi: Meren ja veren liitto, Gummerus 2024, 332 sivua. Lainasin kirjan kirjastosta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

10 marraskuun, 2024 · 8:12 am

Tältä kohtaa Aila – teatteriesitys Avoimissa ovissa

Virpi Haataisen käsikirjoittama ja ohjaama esitys Tältä kohtaa Aila juhlii Aila Meriluotoa, jonka syntymästä on tänä vuonna kulunut 100 vuotta. Teatteri Avoimiin oviin näytelmä sopii mainiosti, sillä katsomon ja näyttämön koko on sopivan intiimi esitykselle, jonka lähtökohta on Meriluodon päiväkirjat.

Näytelmä alkaa siitä, kun Virpi Haataisen esittämä näytelmäkirjailija istuu yksin lavalla jaloissaan paperiarkkeja ja vieressään Meriluodon kirjoja. Kirjoittajalla taitaa olla pulma, mitä ottaa ja jättää kiinnostavasta materiaalista. Asia ratkeaa siten, että Aila itse saapuu kertomaan ja pohtimaan elämäänsä. 

Kuva Outi Vuoriranta, grafiikka Susanna Zographos

•

Ella Pyhältön Aila on rempseä, haastava, huvittunut, herkkä, haavoittunut ja vahva – tunneskaala on laaja ja elävä. Lausuntapätkät Meriluodon runoista tarjoavat makupaloja kirjailijan tuotannosta, sillä muuten näkökulma on elämänkulussa, ei niinkään mittavassa tuotannossa tai kirjailijuudessa.

Näytelmä itse taittaa kritiikin, joka tulvahtaa mieleen: miksi naiskirjailijan elämä nähdään miesten läpi? Tietoinen valinta sanotaan näytelmässä ääneen. Ja niin esitys pakottaa toteamaan, että Ailan runous ja proosa syntyvät elämästä, johon vaikuttavat vaihtuvat suhteet. Meriluodon lapset jäävät maininnan tasolle, kun miehet muokkaavat Meriluodon käsitystä, kuka ja miksi hän on. Näytelmän Ailan seksuaalisuuden korostus on valinta, joka todentaa, että miesten lailla naisella voi olla suhde toisensa perään – ja repikää siitä.

Isän tytön on jyrätä auktoriteetti V. A. Koskenniemi, mutta varsinainen lana on skitrofeenikkopuoliso Lauri Viita. Traumaattisen avioliiton jälkeen holtittomalla toiminnalla ja kummallisilla suhteilla Aila ruokkii tuotantoaan ja löytää uudelleen tapansa kirjoittaa. Vaikka nainen toistaa kaavaa holhottavista miehistä (myös viimeisin puoliso), kynästä on sauhunnut nykymuodin mukaista autofiktiota melko omaehtoisesti. Näytelmässä on tosin maukas kohtaus kustantamon editointihaluista.

•

Esityksen lavastus toimii niukin elementein, mutta yksityiskohdat tukevat sisältöä kuten lavan sivussa tönöttävä jähmeä patsas, joka muuttuu miehestä toiseksi. Ensimmäisen näytöksen vuoropuhelu näytelmäkirjailijan ja Ailan kanssa vie taitavasti Ailan elämänkulkua eteenpäin. Etenkin näytelmäkirjailijan muodonmuutokset eri sivuhenkilöiksi virittävät hienosti tunnelmaa ja rytmittävät esitystä. Siksi ihmettelinkin toisen näytöksen muutosta Ailan monologiksi, joskin ymmärrän, että näyttämö haluttiin pyhittää esityksen kohteelle, keskeishenkilölle – hauraalle vanhenevalle naiselle, jolla on kuitenkin piinkova kirjailijaelämän sisus.

Esitys piti otteessaan, ja napakka pituus säilytti sen jäntevänä. Mainittakoon, että edessäni istui entinen presidenttimme Tarja Halonen puolisoineen, joten arvokkaassa seurassa teatterielämys eteni.

•

Tältä kohtaa Aila

Käsikirjoitus ja ohjaus: Virpi Haatainen

Rooleissa: Ella Pyhältö ja Virpi Haatainen.

Teatteri avoimet ovet, esitys 7.11.2024. 

Lisää esityksestä ja näytösajoista teatterin nettisivuilta.

Sain lipun esitykseen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, teatteri

Avainsanat: , ,

3 marraskuun, 2024 · 1:45 pm

Donna Leon: Muistoja matkan varrelta & viinilukupiiri Hyvän nimissä

Helsingin kirjamessuilla kuuntelin vireää Donna Leonia ja sain inspiraation lukea hänen elämästään, Muistoja elämän varrelta (Otava 2024). Mittavan dekkarituotannon kirjoittaneella 82-vuotiaalla maailmanmatkaajalla on mitä muistella.

Amerikkalaissyntyinen Donna Leon kertoilee kirjassaan lapsuudenperheestään ja opettajavuosistaan esimerkiksi Iranissa ja Saudi-Arabiassa. Kirjassa selittyy sekin, mikä Italiassa on häneen vedonnut ja vienyt hänet Venetsiaan noin 40 vuodeksi. Tätä nykyä hän elää Sveitsissä turistimassoja paossa ja seuraa puutarhanhoidon lomassa villikissan kiehtovaa elämää. Vuosittain putkahtaa Brunetti-dekkareita. Ei Leon eikä Brunetti ole aikeissa jäädä eläkkeelle.

Donna Leonin anekdoottimaiset muistelmapätkät viihdyttävät. Ne on kirjoitettu nokkelasti ja humoristisesti. Nopealukuinen kirja antaa kirjoittajastaan terävän kuvan: hänellä on vaistovarainen ote elämän absurdiuteen, kiehtoviin kohtaamisiin ja sähäkkään sanomiseen. 

Uskon muistelmien vetoavan muihinkin kuin Donna Leonin Brunetti-dekkarisarjan lukijoihin. Nopeatempoisen Muistoja matkan varrelta –kirjan tyyli on tyystin toinen kuin viivyttelevän romaanisarjan. Osa Leonin dekkareiden lukijoista työlästyy tapahtumattomuuteen – siitä ei ole vaaraa muistelmissa.

•

Sain kutsun uudenlaiseen lukupiirikonseptikokeiluun. Kirsin Book Clubin Kirsi Ranin ja Veneton alueen viinien maahantuojan Astra Winesin Johanna Lohiveden kokosivat illanviettoon eri teemoin postaavia tai dekkari-ihmisiä. Tilaisuudessa saimme maisteluun Astra Winesin viinejä ja kuulimme viinien taustoja, lisäksi pöytä notkui italialaisista herkuista.

Tilaisuuteen yhdistyi keskustelu Donna Leonin uusimmasta dekkarisuomennoksesta Hyvän nimissä (Otava 2024). Kirsi Ranin kertoi tapaamisestaan Donna Leonin kanssa kirjamessujen aikaan ja alusti muutenkin kirjakeskustelua. Kymmenkunta lukupiiriläistä kertoi lukukokemuksestaan ja sai kortin, jossa oli kirjailijan omakätinen tervehdys.

Osalle Hyvän nimissä oli ainutkertainen Brunetti-kirjakokemus. Siksi se jätti ensi lukijoita kylmäksi, sillä jo noin 30-osaisen sarjan häntäpään teokset taitavat edellyttää sisäpiiritietoa Brunettista sekä hänen perheestään ja työyhteisöstään, jotta lukija saisi kokonaisuudesta otteen. Konkarit puolestaan kokevat uuden Brunetti-kirjan vanhan tuttavan tapaamiseksi. Toki joka osassa on kehyksenä ajankohtaiseksi teemaksi sopiva rikos, mutta yhtä tärkeää on, mitä Brunettin privaatissa ja poliisiasemalla tapahtuu – ja mitä syödään. 

Kirja kirvoitti keskustelemaan muun muassa alueellisuudesta ja murteiden merkityksestä Italiassa, Leonin kestoaiheesta, korruptiosta, ja Brunetti tehokkaasta kuulustelutekniikasta – kuuntelusta. Mietimme myös tämän hillityn poliisin mieltymyksiä antiikin kirjallisuuteen. Lisäksi keskustelimme Venetsian elävästä kuvauksesta ja totesimme kanavakaupungin olevan kirjan yksi päähenkilö. 

Kuvissa Johanna Lohivesi, Kirsi Ranin ja Martti Ranin sekä Astra Winesin viiniperhettä.

Kuulimme myös lukunäytteen Donna Leonin muistelmakirjasta: kirje, jonka hän on kirjoittanut Brunettin poliisiasemalle tunkeutuville turisteille. Kirjeen meille luki Martti Ranin, monen äänikirjan luottolukija (ei tosin Leonin tuotannon äänikirjalukija).

Kaikkea tätä siivittivät maukkaat antipastot ja Veneton auringon hellimä viini. Yhdistelmä viini-viinitietous-kirjakeskustelu-herkut-seura osoittautui erittäin onnistuneeksi. Minulle tuli etuoikeutettu olo, että pääsin mukaan. Suosittelen kokeilemaan tuttava-työyhteisö-tapaamisissa ohjelmoitua viininmaistelua ja kirjakeskustelua. Myös se, että osallistuneet eivät pääsääntöisesti tunteneet toisiaan etukäteen, osoittautui erittäin hyväksi konseptiksi: meitä yhdisti kirja ja kokoontuminen – ja mielihyvä pääsystä mukaan.

•

Donna Leon: Muistoja matkan varrelta, suomentanut Markku Päkkilä & Helka Sivill, Otava 2024, 101 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Donna Leon: Hyvän nimissä, suomentanut Markku Päkkilä & Kaijamari Sivill, Otava 2024. 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Elämäkerta, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Kirjapiiri, Lifestyle

Avainsanat:

29 lokakuun, 2024 · 7:00 pm

Miina Supinen: Kultainen peura

Miina Supisen romaani Kultainen peura (Otava 2024) vie 1880-luvun Sortavalaan. Sortavalan seminaari kouluttaa suomenmielisiä kansankynttilöitä kansallista sivistystä viljelemään. Laatokan rannan Sortavala vaikuttaa velmulta opettajakoulutuksen paikalta, sillä opettajuuden kristillis-siveellinen perustan alla vaikuttaa elävä karjalainen pakanamytologia.

Romaanin kertoja Matilda (Tilda) tulee Viipurista opettajaoppiin vastoin äveriään saksalaissukunsa tahtoa. Tilda oitis lumoutuu toisesta seminaarilaisesta, Jelenasta, jonka sedästä liikkuu hämmentäviä juttuja, eikä Jelenan synnyinpaikkakaan ole vailla ennakkoluuloja:

”Mantsinsaari oli tunnetusti niin alkukantainen paikka, etteivät edes Elias Lönnrot ja ylioppilaat olleet uskaltautuneet sinne. Siellä asui kalastajia, jotka palvoivat veden henkiä ja puhuivat pakanain kieltä.”

•

Minuun vetoaa Supisen romaanissa tarinoinnin kerrokset. Tildan ja Jelenan rakkaustarina on yksi, kummankin perhetarinat toinen, Sortavalan historia ja ihmiskohtalot kolmas – tätä listaa voisi jatkaa pitkään. 

Huipulla keikkuvat kansantarinat, joiden keruuinnostus oli vielä 1880-luvulla voimissaan. Siitä inspiroituu myös Tilda, joka tallentaa muistikirjaansa kuulemiaan värssyjä, lauluja, satuja ja tarinoita. Paholaisilla ja piruilla on niissä paikkansa, myös monilla eläinhahmoilla kuten käärmeillä ja kirjan nimen peuralla.

Kirjan edetessä Tildan dokumentoimiin tarinoihin kertyy juttuja, jotka ”halkaisevat kahtia” Tildan, sillä niiden reaalimaailmasta irtautuvat uskomattomat ainekset pakottavat katsomaan maailmaa ja kuvaa maailmasta toisin, ja siten tarinat muuttavat Tildan läheisiä suhteita. Loppupuolelle ujuttautuu myös dekkarimainen jakso.

•

Kultainen peura ruokkii uteliasuuttani, koska myyttisten aihelmien soluttautuminen arkikuvauseen vetoaa minuun. Arkea on romaanissa opiskelu, opetusnäytteet ja työ seminaarin lastentarhassa sekä nuorten naisten näkemä pikkukaupungin elämä. Ajan ideologiat erottuvat romaanissa niin opettajuudessa kuin lastentarhassakin, myös kaksinaismoraali kukoistaa. Suhtautuminen lapsiin on yksi kirjan kiinnostavia juonteita. 

Ja vielä tarinoista – Tildan suulla näinkin modernisti:

”Mitä ne oikein opettavat teille siellä seminaarissa?”

”Siveellis-kristillisyyttä ja suomalaisuutta enimmäkseen. Nekin ovat tarinoita.”

•

Kerronnan lento kantaa minua tilanteesta toiseen, vikkelästä suomesta karjalankielisiin pilkkeisiin. Tildasta kehkeytyy eläväinen kuva. Hän on hyväntahtoinen ”kaalinpää”, naiivin utelias mutta tarkkasilmäinen, joskin tarkkasilmäisyys on valikoivaa. Tunnelmat ja tunteet Tilda-kertoja tallentaa oivasti omin silmin suodatettuna kuten myös kirjaamansa kansanperinteen. Jelenan salaperäisyys, terävyys ja pidättyväisyys asettuvat Tildan vastakohdaksi, mikä ei estä näiden kämppäkavereiden vahvan siteen solmiutumista.

Romaanin draaman kaari kohoaa taitavasti: alku pohjustaa tunnelmaa pikku huippuineen, väliosan nuorten naisten Mantsinsaaren kesäidyllin kuvauksen taittaa tarina Jelenan sedän selviytymisestä, ja loppuosa johdattelee salaisuuksien kauhukertomuksen ja sadun yhdistävään räjähdyspisteeseen.

Ahmaisin Kultaisen peuran mieluusti, ja se todensi yhtä kaunokirjallisuuden voimanlähdettä: kirja vie muihin maailmoihin.

•

Miina Supinen kertoo kirjastaan Malmin kirjastossa 6.11. klo 18. Nähdään siellä!

•

Miina Supinen: Kultainen peura, Otava 2023, 416 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

27 lokakuun, 2024 · 9:43 am

Helsingin kirjamessut 2024

Torstain messupäivä ei mahtunut työläisen ohjelmaan, ja nyt sunnuntaina tukeudun Helsingin kirjamessujen striimauksiin. Perjantaina ja lauantaina vietin täyteläisiä kirjallisuustuokioita täydessä Messukeskuksessa.

Aloitan takaperoisesti tästä striimipäivästäni ja esikoiskirjapalkintoehdokkaista (Helsingin Sanomat 26.10.). Syksyn työkiireiden vuoksi uutuusteosten lukutahti on ollut epätasainen, joten palkintoehdokkaista olen lukenut ja postannut vain kahdesta. Mikko Kauppilan Terveisin K -romaanin tosin julistin lukemisen jälkeen oitis ehdolle palkintoon. Myös Carlos Lievosen Vain heteitä -runokokoelma vakuutti. Lukemattomat-pinossani odottaa Linnea Kuuluvaisen Metsän peitto. (Aihe kiinnostaa: olen kirjoittanut muuten samasta aiheesta novellin ”Metsä peittää” novellikokoelmaan Niin metsä vastaa, Avain 2021.) Pinon päällä keikkuu myös Eino Tainan Se laajenee. 

•

Lauantainen messuille saapuminen mykisti: tuloportailta halli näytti muurahaispesältä. Iloisesti kirjallisuus kiinnostaa. Se olkoon vastaisku murheelliselle kulttuurileikkauspolitiikalle. Kuhina voi kertoa tästäkin: messutarjoukset houkuttavat pöyristyttävän alv-korotuksen varjossa.

Lauantaina asemoin itseni lähinnä Töölö-Senaatintori-akselille, jossa oli hallin etuosaa väljempää kulkea. Siellä oli myös Kirjasomen kohtauspaikka, jossa piipahdin tapaamassa tuttuja. Muutenkin messukohtaamisista sain irti isoa iloa.

Kirjallisuuskeskusteluiden kuunteluhuippuja olivat Pajtim Statovci, Tommi Kinnunen ja Saara Turunen. Eloisa Donna Leon virkisti. Perjantaina nautiskelin esimerkiksi Miina Supisen, kääntäjien Kristiina Rikman ja Aleksi Milonoff sekä mietiskelijä Joel Haahtelan kuuntelemisesta.

•

Lauantain varsinainen yllätys oli oma osuuteni. Minun oli tarkoitus haastatella Anne Helttusta ja Annamari Saurea tietokirjasta Kynällä raivattu reitti (SKS 2024). Valitettavasti kirjailijat sairastuivat, ja vasta perjantai-iltana varmistui, ettei kumpikaan heistä tervehtynyt messuille. Kävin kuitenkin varmistamassa Suomenlinna-salin edustalla ennen ohjelman alkua, että peruutusasia oli kunnossa. Hmm. Missään ei näkynyt tietoa peruutuksesta, sali oli täyttymässä – siis kirjasta kiinnostuneita riitti.

Selitin tilanteen salin ulkopuolelle Kirsi Hietaselle ja Sari Päivärinteelle, jotka eivät luovuttaneet vaan passittivat minut esittelemään kirjan ilman kirjoittajia. Kaikki valmistelumateriaali oli kotona, minä salissa mikrofoni kädessä pajattamassa muistin varassa kirjasta, sen populaarista lähestymistavasta, kirjan kirjoittajien 35 naiskirjailijan valinnasta ja kirjailijaesittelyjen rakenteesta. 

Kuvat: Kirsi Hietanen, Kirsin kirjanurkka

Toivottavasti sain infon lisäksi oikaistua somessa levinneitä väärinymmärryksiä. Siispä: teos ei ole tutkimus. Kyse on yleisesittelystä, jollaista ei ole ilmestynyt vuosikymmeniin kotimaisesta naiskirjallisuushistoriasta. Kiitollisuus viime vuosikymmenten kirjallisuustutkimukselle välittyy teoksen kirjailijaesittelyistä, mutta Kynällä raivattu reitti ei siis ole lajiltaan tiedekirjallisuutta viittaustekniikoineen. Siksi kirjan kirjoittajien vapaat valinnat, oma lukijuus ja näkökulmat elävät kirjailijaesittelyissä. Genretietoisesti (popularisoitu tieto) lähdeluettelo löytyy ilman muuta kirjan lopusta.

•

Perjantaina osallistuin kirjasomen ohjelmaan Töölönlahti-lavalla. Olin itse ehdottanut selkokirjallisuutta aiheeksi (Magdalena Hain Finlandia-palkittu Sarvijumala selkona jne.), mutta somekollegani olivat jatkokehitelleet idean kirjamessujen historian ensimmäiseksi selkosuomeksi puhutuksi paneeliksi. Hatunnosto! Selkokulttuuri-yhteisön Carly Markkanen veti keskustelua selkokirjoista, mukana kirjailijat Satu Leisko, Magdalena Hai ja minä. Mukavasti tieto ja kokemus selkokirjoista ja lukijoista laveni.

Ylärivin kuvat: Heikki Jääskeläinen, alarivin kuvat: Katja Jalkanen

Avain järjesti perjantai-iltapäivällä tilaisuuden Selkokirjoja ja skumppaa. Avaimen kustannustoimittaja Katja Jalkanen haastatteli tallistaan neljää kirjailijaa: Marja-Leena Tiainen, Silja Vuorikuru, Satu Leisko ja minä. Oli ilo kuulla kollegoiden reittejä selkokirjoihin ja heidän raikkaita näkökulmiaan. Yleisöäkin tuntui kiinnostavan.

•

Ai, kuinka monipuolista ja antoisaa messuilu on ollut. Massamessujen etu on se, että valikoimaa riittää, valita saa mieleisistään ja yllättyä sellaisesta, mitä ei osaa odottaa. Ensi vuoteen!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Elämäkerta, Esseet, Kauhu, Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Kirjamessut, kirjapalkinnot, Lasten- ja nuortenkirjat, Romaani, Runot, Sekalaista, Selkokirja, selkotekijä, spefi, Tapahtuma

23 lokakuun, 2024 · 3:07 pm

Heidi Köngäs: Tango Frisk & lokakuun lukupiiri 2024

Heidi Köngäksen uutuusromaani liittyy sukusarjaan, josta on ilmestynyt jo useampi romaani. Tango Frisk (Otava 2024) kytkeytyy lopussaan romaanin Mirjami nimihenkilöön.

Tango Frisk kertoo Friskien perheen tarinaa. Se on avioliittokuvaus, joka alkaa nuoren naisen Alinan ja Jalle Friskin kohtalokkaalla ensitanssilla, etenee vaikean avioliiton tallennukseen ja laajenee parin lasten kerrontaan, kun toinen sukupolvi kasvaa ja kipuilee vanhempien tilanteen ja omien suhteittensa ristiriidoissa. 

Muutama vuosikymmen vierähtää pohjanmaalaisen perheen vaiheissa ennen toista maailmansotaa ja vuosia sen jälkeen. Jälkipolvesta erottuvat etenkin tytär Kristiina ja poika Aatos. Jalle Frisk kuvataan ainoastaan muiden silmin, hänelle ei omaa kerrontaosuutta suoda. Ääni annetaan niille, jotka yleensä ovat vailla ääntä: alistetut, sivustaseuraajat. Kaikkien silmin mies on varsinainen riesa ja tyranni tinkimättömän ruotsinkielisenä ja öykkärimäisenä suomenkielisessä perheessään.

Välillä perheenpään mustavalkoisuus kummastuttaa minua, sekin, miksi moista siedetään perheessä vuosia, vuosikymmeniä. Siksi kirja on oiva valinta lukupiiriin. Mitä miettivät Johanna ja Taru Friskin perheen epätahtisesta tanssista?

•

Lukupiirin yhteinen kokemus oli se, että kirja vaikutti enemmän sukuhistoriikilta kuin romaanilta. Siihen ehkä vaikutti asioiden toisto ja toteava tyyli. Johanna ja Taru yllättyivät siitä, että tapahtumissa ei ollut yllättävää, vaan sama kotikurjuus toistui toistumistaan. Sen rinnalla Alinan järjestämä lopullinen käännekohta alkoi kauheudessaan tuntua jopa koomiselta. 

Keskustelimme paljon siitä, että tällainen kertomus kyllä vetoaa varmasti moniin, vaikka meiltä kirja tarinoineen unohtui nopeasti. Monen lukijan edeltävät sukupolvet ovat kotoisin maalta, ja sitoutuminen ajan ja paikan tapoihin on edellyttänyt, että sietämättömät olot kestetään ja kärsitään, eikä niistä lähdetä. Siitä kirja tarjoaa ainesta kuten muutenkin maalaiselosta ja kotien töistä.

Ihmettelimme kirjan jaksoa, jossa Friskit muuttavat Alinan kotitilalle ja kaikki perheenjäsenet katsovat vain suu ammollaan puuttumatta mihinkään, miten herr Frisk törttöilee maatilalla. Mutta sellaista se on ollut: perheen pää sai päättömästi päteä. Ihmettelimme sitäkin, miksi Frisk aikanaan valitsi Alinan eikä ruotsalaista nuoruudenrakastettuaan.

Totesimme senkin, että Kristiina-tyttären vaiheista olisi kehkeytynyt oma romaaninsa, samoin Aatos-pojan. Päättelimme, että romaanin anti voisi olla se, miten ihmiselo on lyhyt ja katoava, eikä siihen aina kuulu onnen huippuja. Alinan sivut elämänkirjassaan olivat eleettömästi lapsuus, ihastus, lapset ja hiljainen sinnittely aviomiehen varjossa, kuolema ja nopea unohdus. Nyt se on romaanin kansien välissä.

•

Lukupiirimme toinen keskustelukirja oli Pajtim Statovcin romaani Lehmä synnyttää yöllä. Ällistelimme kirjailijan taitoa kertoa ja muuntaa kerrontatapaa. Ihailimme mittavia virkkeitä, jotka lensivät ja leijailivat lukijan mieleen ja sisuksiin. Väkivallan, uhan ja raadollisuuden kuvaukset vaikuttavat pitkään. Niiden rinnalla mielikuvituksen voima lisää kierroksia, ja samalla lukija pähkäilee, missä kertoja vedättää –  kenties myös itseään  – ja mitä kaikkea kätkeytyy myyttihahmoihin. Taitavaa.

Finlandia-ainesta. Nobel-ainesta. (Joskin puhuimme myös Pirkko Saision Nobel-aineksista – emmekä näitä palkintonimeämisiä ihan itse keksineet, on siitä jo ollut kirjaihmisten kommenteissa.)

•

Heidi Kongäs: Tango Frisk, Otava 2024, 400 sivua. Lainain kirjastosta.

Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä, Otava 2024.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: ,

22 lokakuun, 2024 · 2:34 pm

Musiikkiteatteri Kapsäkki: UKK

Nyt eletään aikaa, jolloin sopii Kekkosesta kertoa nurjia puolia. Vain vähän aikaa sitten luin Reidar Palmgrenin romaanin Veli jota minulle ei ollut (Otava 2024), jossa Urkista valottuu värikäs kuva pitkine varjoineen. Se antoi sopivaa (ja kaunokirjallista) pohjaa sille, mitä näin Kapsäkin musiikkiteatteriesityksessä UKK.

Sirpa Kähkösen kirjoittama UKK ilottelee karnevalistisesti, silti esitys nojaa tarkkaan historiatietoon. Mukana kulkevat Kekkosen kansalaissotakokemukset ja muitakin elämänvaiheita, vaikka tapahtumat on sijoitettu 1970-luvun alkuun. Silloin kyhättiin poikkeustilanne, jossa UKK sai jatkaa vallan kahvassa, koska kaikille uskoteltiin Urkin olevan korvaamaton. 

Esityksen käsikirjoitukseen on siroteltu oivaltavasti ajan ilmiöitä Lotto-tyttöineen, Ilkamoineen ja muine mediailmiöineen, lisäksi poliittinen suomettumisilmapiiri huokuu joka käänteessä kuten myös Urhon vähemmän urheat puolet: epäluotettavuus ja omanedun tavoittelu. Alkava muistisairaus näyttäytyy vainoharhoina, joita ei runsas ryyppääminen helpota.

•

Ehkä katsojalla on hyvä olla historiatietoa tai kosketuspinta esityksen kuvaamaan aikaan. Oletan sen edesauttavan sitä, miten paljon siitä saa irti. Muistan sen verran 1970-lukua, että moni asia tuntui tutulta ja pääsin nauttimaan, minkälainen näkemys niistä tuotiin esityksessä.

Vasemmanpuoleinen kuva:  Markku Pihlaja / Musiikkiteatteri Kapsäkki

Koko esiintyjäkaarti vakuutti taidollaan. Näyttelijät muuntautuivat rooleissaan ja roolista toiseen, lisäksi lauluosuudet hivelivät korvia. Kahden muusikon voimin saatiin yllättävän täyteläistä musisointia.

On vaikea nostaa vain muutamaa roolisuoritusta muiden yli, sillä koko ensemble oli täysillä esityksen takana. Sanonpa silti, että Ahti Karjalainen ja Lottotyttö jäävät mieleen, ja ylivoimaisen kihertävänsulokas Kirjolohi asukokonaisuuksineen maistui Urkin lisäksi minulle.

Esitys virkisti, ja sen ohella se viritti historia-arviointiin sekä antoi ihmeteltävää 1970-luvun poliittisesta suhmuroinnista. Se sai arvailemaan tämän päivän urkkeja, karjalaisia ja kumppaneita, sillä politiikan kulissientakainen touhuilu ei ole loppunut.

•

Kapsäkki: UKK

Käsikirjoitus Sirpa Kähkönen, ohjaus Taru Mäkelä, taiteellinen konsepti Reetta Ristimäki

Rooleissa Paavo Kerosuo, Juha Pulli, Reetta Ristimäki ja Hanan Vahtikari

Lisää Kapsäkin nettisivuilta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Musiikki, teatteri

Avainsanat: ,

19 lokakuun, 2024 · 7:47 am

Pirjo Hassinen: Päiväretki varjojen maahan

Pirjo Hassisen romaanit ovat ammattilaisen työnäytteitä. Niissä henkilöt pohjustetaan, ja psykologinen puoli on pohdittu. Kerronta kulkee ketterästi, sanavalmiisti.

Hassisen uutuudessa näkyvät Hassisen perustaidot. Pidin kiukkuisesta tunnelmasta, päähenkilön haastavuudesta. Muutama asia jäi kuitenkin minua tällä kertaa vaivaamaan, vaikka romaani oli sutjakka luettavaa.

•

Lähes 90-vuotias Eeva lähtee taksikuskin kanssa lapsuudenkodin raunioille. Hän toivoi mukaan myös sisarentytärtään, pian 80-vuotta täyttävää Marianne Klickiä. Naiset eivät ole juuri pitäneet yhteyttä sovittamattomien ristiriitojen vuoksi. Eevan yllätykseksi Marianne saapuu maalaiskylään poikansa Jannen kanssa.

Eevan hampaankoloa on lähes koko iän kalvanut, että Mariannen vuoksi hän menetti rakkaan siskonsa. Eeva kutsuu kartanoon adoptoitua Mariannea Äpäräksi ja yrittää pakottaa kopean rouvan tunnustamaan alhaisen syntyperänsä.

”Mutta Äpärä – hänen piti omin silmin kokea tämä paikka. Vaikkei se juuri nyt merkitsisi hänelle mitään, tönöstä jäisi muisto.­ Muistot eivät aina paljasta todellista luontoaan, ennen kuin tulee niiden oikea hetki.

Ja silloin, oikeanlaisen narratiivin seurauksena, ne saattavat räjähtää mielessä kuin atomipommi.”

Asetelmassa on piirteitä, joita en täysin pidä psykologisesti uskottavana. Kerronnan mittaan kasautuu traumaa toisensa perään kaikille kirjan henkilöille. Ymmärrän kyllä syyt.

•

Kahdenpäivänromaani tarjoaa napakan rungon, joka lavenee traagisia aineksia sisältäväksi monen sukupolven katsaukseksi ja siten suomalaisen yhteiskunnankin kehitysromaaniksi. Isona vaikuttajana näyttäytyy varallisuuden epätasainen jakautuminen.

”Että kun kyse oli ihmisistä, joita nakersivat köyhyys ja puute,­ kaikkien toimien taustalla oli aina myös taloudellisia motii­veja. Aina. Ne saattoivat naamioitua emootioiksi, kristilliseltä ja psyko­logiseltakin näkökannalta katsottuna hyviksi tai pahoiksi teoiksi, mutta sitä ne eivät koskaan jäännöksettömästi olleet.”

Eevan köyhä maalaisperhe saa edustaa sinnittelijöitä, jotka ovat kokeneet sodat, nälän ja kurjuuden mutta ovat hiljaisina edesauttaneet hyvinvointiyhteiskunnan syntyä. Hassinen tuo kirjaansa lisäksi maahanmuuttokysymyksen niin sota-aikaan kuin nyky-aikanakin.

Eeva näyttäytyy köyhästä perheestä ponnistaneeksi punalippua heiluttaneeksi toimittajaksi. Sosiaalinen nousu eroaa Äpärän vastaavasta. Sekin hiertää Eevaa, joka kärttää Äpärää katsomaan (Eevan) totuutta silmiin.

•

Romaanissa vaihtuvat käänteet ja kohtaamiset. Äpäräkin saa välillä kertojaosuudet, kerran myös Kesäpoika, Eevan keski-iän on-off-poikaystävä, joka repsahtaneena eläkeläisenä punkee tarinaan mukaan. Romaani ammentaa hetken vanhuuden verevyyttä, antaa muistutuksen, ettei erotiikka ole iästä kiinni.

Aineksia romaanissa on melko runsaasti. Päiväretki varjojen maahan varmasti nappaa mukaansa monet suku- ja perhesuhderomaanien ystävät, vaikka minä en täysin onnistunut heittäytymään.

•

Pirjo Hassinen: Päiväretki varjojen maahan, Otava 2024, 149 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

17 lokakuun, 2024 · 8:07 pm

Ryhmäteatteri: Lemminkäisen äiti

Ryhmäteatterin Lemminkäisen äiti tarjoaa paljon samastuttavaa ikäluokalle, jolla on tai on ollut aikuistuvia lapsia ja hapertuvia vanhempia. Tunsin monen nuolen osuvan. En silti aseta minkäänlaista ikärajaa teatterisäväyksille: esityksessä on paljon perheteemoja, jotka koskettavat kaiken ikää.

Esityksen keski-ikäinen äiti opettaa suomea ja kohtaa työssään paineet kasvattaa teinejä ja lisäksi kohdata maahanmuuttotaustaisten nuorten ongelmat. Se tuo draamaan aikalaisviritystä. Näytelmän äidin psyykkisesti kuormittava elämä jatkuu työpäivien jälkeen: vanha evakkotaustainen äiti on dementoitumassa, aikuistuva poika syrjäytymässä ja työorientoitunut mies etääntymässä.

Kuva: Ryhmäteatteri

Juonen rungosta rönsyää paljon aiheversoja, joista kestävimpiä ovat nuorimman ja vanhimman sukupolven muutosta enteilevät elämäntilanteet. Ukrainan pakolaisiin liittyvä osuus on hieman irrallinen, joskin näytelmän isoäidin evakkous sitoo aiheita yhteen. Raskasta tematiikkaa käy keventämässä aviopuolisoiden pariterapia: sinänsä murheellinen tilanne kääntyy koomiseksi leipääntyneen terapeutin rutiinityön ansiosta.

•

Keskustelin näytelmästä kolmikymppisen kanssa, joka pohti ensinnäkin teatterin taikaa: taitoa tuoda tässä ja nyt ihmiskohtalot eteemme. Näytelmän ihmiset olivat tunnistettavia ja ensimmäisen näytöksen murhenäytelmätyyliset valinnat toimivia. Ymmärsimme kumpikin toisen näytöksen toiveikkaiden ratkaisujen tarpeen, mutta käänteet yhteensattumineen nakersivat uskottavuutta.

Entä Lemminkäinen ja kansanrunousviittaukset? Näytelmän isoäiti on harrastanut kalevalaista lausuntaa, ja siitä saadaan side Lieto Lemminkäisen taruun, lisäksi näytelmän käännekohdassa nähdään näyttämökuva, joka varioi ikonista maalausta ”Lemminkäisen äiti”. Se on toteutettu oivaltavasti. Samoin näytelmän lavastus toimii erinomaisesti: taulujenkaltaiset huonetilat korostavat hienosti perheen asetelmia. Näyttämö muuntuu näppärästi eri tiloiksi myötäillen tapahtumia.

Kokonaisuutena Lemminkäisen äiti toimii ajantasaisena, juonivetoisena perhenäytelmänä, joka saa mietimään sukupolvien vaikutusta toisiinsa, ajan kalvavuutta lähisuhteissa ja välittämistä. Esityksen myötä jään pohtimaan ajan antamisen teemaa. Muutakin pohdittavaa jää.

•

Ryhmäteatteri: Lemminkäisen äiti (ensi-ilta 4.10.2024)

Käsikirjoitus: Anna Krogerus, ohjaus: Eero-Tapani Vuori

Rooleissa: Santtu Karvonen, Minna Suuronen, Marja-Leena Kouki, Nana Saijets, Aapo Salonen

Lisää Ryhmäteatterin nettisivulta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, teatteri

Avainsanat: ,

13 lokakuun, 2024 · 8:00 pm

Heli Laaksonen: The Nature of Finnish Nature

Heli Laaksosen luontokirjat Luonnos ja Jatkos ovat ilahduttaneet minua. Nyt yhä laajempi joukko voi ilahtua, sillä Luonnos luontuu myös englanniksi.

•

Hollantilainen ystäväni Robin on asunut Suomessa pari vuotta mutta kirjoja hän ei voi vielä lukea suomen kielellä. Hän on luontoihminen kolutukseltaankin, joten tarjosin hänelle englanninkielistä Laaksos-kokemusta. Kyselin Robinin tuntemuksia kirjan lukemisen jälkeen.

The Nature of Finnish Nature (Otava 2024) miellytti Robinia kovasti – sekä teksti että kuvitus. Hän nautti kirjan taiteen ja tiedon yhdistelmästä. Tiedollinen ja runollinen aines sulautuivat hänen makunsa mukaan hauskasti. Robinin omin sanoin:

”Leuk om te lezen en tegelijkertijd ook leerzaam.

Fun to read and educative at the same time.”

Suosikkijutuikseen Robin valitsi kirjan loppupuolen luontoesitelmiä. Hän piti niiden filosofisesta tasosta ja yllätyksellisyydestä. Kirjan Human beeing -tarina on oiva esimerkki oivaltavuudesta. Kokonaisuuden esilukijani tiivisti:

”Helicopter view on everything. Humans are being studied too. All kinds of nature thats particular to Finland: fish, reptiles, insects, mammals, fungi, lichen, even natural phenomena.”

Käännös askarrutti lukijaystävääni, joka pitää monia suomen kielen ilmaisuja ja sanoja omaperäisinä, hankalasti käännettävinä. Hän pohti, että käännöksessä on usein pieni vaaran tuntu: onko alkuperäisestä kuihtunut jotain? The Nature of Finnish Nature ei tuntunut kielellisesti lakastuneelta. Kielen rytmi ja virtaus vei häntä mukanaan vapaan runon tunnelmin. Sellaisesta sopivat esimerkeiksi jutut Wolf ja Dwarf Willow.

Lopuksi Robin herkutteli Liver Casserole -jutulla, joka kertoi suomalaisruuasta hauskasti selitettynä. Kovin kotoperäisiksi luulemamme asiat ovatkin peräisin vaikka mistä. Maksalaatikon kaikki ruoka-aineet tulevat luonnosta ja suuri osa tuontitavarana, esimerkiksi valkopippuri Indonesiasta. Olemme paikallisia ja samalla kansainvälisiä.

Robin, kiitos luku- ja keskusteluseurasta!

•

Heli Laaksonen (writen & illustrated by poet): The Nature of Finnish Nature, Otava 2024, 111 sivua. Sain kirjan kirjailijalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Säekirja, Tietokirja