23 heinäkuun, 2023 · 8:48 am

Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille & Liv Strömquist: Peilisalissa

Tänään niputan kaksi erilaista teosta, joissa aiheena on ulkonäköön liittyviä asioita. Nämä kaksi kirjaa avaa silmiä ja näkökulmia läskiin ja kauneuteen. Ei kauneus taida olla vain katsojan silmässä vaan rakenteellinen juttu, joka kytkeytyy kulttuuriin ja kulttuurihistoriaan. Näin jatkuu naistenviikkoni.

Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille

Raisa Omaheimo on kirjoittanut komediaa, joten hänellä on oiva draaman ja rytmin taju. Sehän siirtyy myös faktan puolelle kirjassa Ratkaisuja läskeille (S&S 2022), joka keikkuu tietotekstin ja esseen rajoilla. Kirjassa omakohtainen yhdistyy faktoihin eri tutkimuksista rennosti mutta myös raikkaan riidanhaluisesti.

Omaheimo ampuu kirjassa alas monia lihavuususkomuksia. Yksi romutuksen kohde on painoindeksi. Lihavuuden medikalisoinnista hän kirjoittaa näin:

”Lihavuutta halutaan hoitaa tarmokkaasti. Ihmisten paino on medikalisoitu, lihavuudesta puhuttaessa käytetään sanoja kuten epidemia: lihavasta kehosta on tehty lääketieteellinen ongelma, meidän läskit kehomme eivät saisi olla olemassa, ne pitää korjata ja hoitaa ja parantaa.”

Ei Omaheimo kiistä sitä, etteikö painon alentaminen helpottaisi monia sairauksia, mutta hän todistaa, ettei painonpudotus ole varsinainen lääke vaan esimerkiksi tilanteeseen vaikuttavat lihaskunto ja hapenottokyky. Ne eivät ole painosta kiinni.

•

Tästä loikkaankin omakohtaiseen lähiaikojen kokemukseen jalkavaivojen pahentuessa. Useamman lääkärin lääke on minulle ollut painonhallinta. Konsultoiva ortopedi lähetti työterveyden tutkimuspyynnön bumerangina takaisin, koska tiedoissa ei näkynyt painoni ja pituuteni – eli painoindeksi. Painoindeksi ei vaikuta kuitenkaan siihen, miksi nivelrikko on tosiasia eikä se parane.

Kaksi seikkaa, miksi tilanne kirpaisee. Ensinnäkin kiputilojen vuoksi liikkuminen ja lihaskunto ovat romahtaneet, eikä minua lohduta kiistämätön tietoisuus noidankehästä kipu-liikkumattomuus-paino. Toisekseen, joo, painoni nousu on tosiasia ja hämmentää, kun fyysinen minämielikuvani taitaa olla 30 vuotta ja kiloa vanhentunut.

•

Ja tästä päästään syvään päähän eli ulkonäköpaineisiin liittyen lihavuuteen. Niitä Omaheimo tuulettaa, tuloksena on raikasta, itsensä likoon laittavaa proosaa. Ja vaikka paljon samansuuntaisia juttuja julkaistaan mediapalstoilla ja somessa, läski-stigma ei ole poistunut. Omaheimo kirjoittaa marginalisoituneista kehoista:

”Lihavuuden stigmaan liittyy oleellisesti ajatus siitä, että lihavuus on yksilön keskeisin ominaisuus, jonka kautta hänen koko ihmisyyttä tarkastellaan. Stigmaan liittyvä häpeä ankkuroi kokemuksen yksilöön.”

Silti on kyse rakenteista. Niitä vastaan tämä kirja iskee tehoavan sanan lekalla. Sen iskut ovat osuneet myös lukijoihin ja kirjasomeen: Ratkaisuja läskeille äänestettiin Bolgistanian 2022 tietokirjavoittajaksi. Tulkitsen rakenteiden ja mielikuvien horjuttamiseksi myös sen, että läskikirjan kansi hehkuu häpeämättömästi glitteristä, kiiltokuvista ja hempeästä pinkistä.

•

Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille, S&S 2022, 188 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Liv Strömquist: Peilisalissa

Kevään Helsinki Lit -tapahtumaa varten luin Liv Strömquistin sarjakuvakirjan Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan, ja nyt heinäkuussa sain kirjastosta lainaan uutukaisen Peilisalissa (Sammakko 2023). Tyyli pitää kutinsa: paksuhko sarjakuvakirja jakautuu lukuihin, joita yhdistää sama aihe, ja aihetta käsitellään tekstipainotteisesti, esseemäisesti eri aikojen filosofeja ja tutkijoita referoiden tai siteeraten.

Peilisalissa tutkiskelee kauneutta, eritoten naisten kauneuspaineita ja karkeasti kiteyttäen: markkina-arvoa. Kirja alkaa Kylie Jenneristä, pistäytyy eri aikojen kuuluisissa kaunotarnaisissa kuten Marilynissä ja keisarinna Sississä. Kauneuden ja avioliittojen suhdetta se käsittelee eri aikojen ja kulttuurien kannalta, painotus on länsimaissa. Muutama keski-ikäinen tavis saa myös minäkuvapuheenvuoron.

Kiinnostavaa on se, miten kirjassa pohditaan kuvallisuutta ja kuvauksen kohteena olemista. Jenner ei edusta vain typykkää, jota tytöt ja naiset haluavat apinoida, vaan myös selfieiden ottajaa, joka hallinnoi omia kuviaan. Toisin on ollut ennen, kun kuvattava on kuvaajan katseen armoilla. Sissi on kirpaiseva esimerkki: populaaristi hullaannuttavat keisarinnan muotokuvat muuttuivat painolastiksi ulkomuotoaan piinaavasti vahtivalle, vanhenevalle Sissille.

Siis tekstipainotteinen sarjakuva. Ihmettelen kääntäjä Helena Kylmälän taitoa loihtia suomeksi alkuperäisen teoksen ilmeen. Värit ja sivujen vaihtelevankokoiset ruudut vaikuttavat visuaaliseen ilmeiseen. Lisäksi Strömquistin omaperäinen piirrostyyli antaa luonteen kokonaisuudelle. Jälki on pelkistynyttä ja tehokasta. Siitä olkoon esimerkkinä tämä aukeama:

Kuvasitaatti olkoon lenkki myös juttuni aloittaneeseen Omaheimon kirjaan, eli kauneusihanteisiin kytkeytyvään läskikammoon. Ulkomuodon muuttuminen ikääntyessä on kirjan yksi teema, ja siihen liittyen lopetan juttuni viisaisiin sarjakuvan sanoihin:

”Me ihmiset VOISIMME ajatella fyysisen kauneutemme katoamista – muistutuksena elämän lyhyydestä, eräänlaisena MEMENTO MORINA kaiken katoavaisuudesta, JA SE ON HYVÄ, sillä se auttaa muistamaan kuoleman ja pakottaa arvostamaan sitä mitä meillä on NYT – sillä se on NYT TAI EI KOSKAAN – KOSKA KAIKEN MITÄ MEILLÄ ON, ME TULEMME MENETTÄMÄÄN, KAIKKI KATOAA JA ON PIAN IÄKSI POISSA.”

•

Liv Strömquist: Peilisalissa, suomentanut Helena Kulmala, Sammakko 2023. Lainasin kirjastosta.

Naistenviikon 2023 johdantojutussani 17.7.2023 on lista viikolle valitsemistani kirjoista. Päädyin postailemaan tänä kesänä kirjapareista

3 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Esseet, haaste, Naistenviikko, sarjakuva

Avainsanat: ,

22 heinäkuun, 2023 · 7:37 am

Naistenviikon 2023 Marja-Leenat Tiainen ja Lempinen

Onnittelut Leenoille! Tänään kohdistan naistenviikon tervehdykset Marja-Leenoille, eritoten Marja-Leena Lempiselle ja Tiaselle. Heidän realistinen aikuisproosansa kuvaa arjen elämää naisten näkökulmasta. Lempinen kertoo suomalaissiirtolaisista Kanadassa noin sata vuotta sitten, Tianen muutaman vuosikymmenen takaa suomalaisella pikkupaikkakunnalla.

Marja-Leena Tiainen: Lauantaitanssit

Nyt peruutamme 1980-luvun alkuun. Englannissa valmistellaan Charlesin ja Dianan häitä, mutta pienessä itäsuomalaistaajamassa arvuutellaan omaa ja jälkeläisten perhe-elämää. Sodan käyneet miehet ovat kuusikymppisiä patriarkkoja, joille vaimot passaavat kahvit ja ruuat nokan eteen. Aikuiset lapset perustavat ja purkavat perheitä.

Muistan kyllä jotain noista ajoista, mutta suit sait sisäpiiriin minut vie Marja-Leena Tiaisen Lauantaitanssit (Icasos 2022). Romaanin päähenkilö on 55-vuotias, vaihdevuotinen Maija, jonka muutamaa vuotta vanhempi aviomies Juhani haaveilee eläkkeestä ja muuttamisesta 50 kilometrin päähän perintötilalle. Maija on myötäillyt miestään 35 avioliittovuotta:

”Mutta tässä Maija Taskinen, omaa sukua Kolehmainen, istui. Hillitty kotirouva, joka ei ollut korottanut ääntään edes silloin, kun oli saanut tietää miehensä uskottomuudesta.”

Maija on tottunut pitämään mölyt mahassa, kun mies pomottaa. Siitä moni huomauttaa, myös aikuinen lääkäripoika ja ruotsalaistunut tytär. Romaani kuvaa Maijan elämän käännevuotta, jolloin hän alkaa miettiä, mitä hän itse haluaa.

•

Ajankuva välittyy vähäeleisesti mutta osuvasti. Siihen limittyy keski-ikäisen pariskunnan arjen kuvaus kaikessa tavallisuudesaan kuten lauantainen saunominen, kiuasmakkara ja pariskunnan raukea lauantailempi. Myös pienen paikkakunnan utelias ilmapiiri ja kaikenlaisten kissanristiäisten merkitys yhteisössä tulevat mainiosti esille. Maijan ja Juhanin lasten välityksellä ilmestyy kirjaan elementtejä, miten pariskunta ja ulkopuoliset suhtautuvat avioeroon tai monikulttuuriseen pariskuntaan.

Jotkut asiat minua sekä viehättävät että tuskastuttavat. Maijan alisteinen suhde avioliitossa, hänen arkailunsa ja vetäytymisensä jopa riepoo, vaikka Tiainen tekee hyvin ymmärrettäväksi Maijan toiminnan. Hän on oman aikansa kasvatuksen ja arvojen tulos. 

Romaanin kerronnan verkkaisuus myötäilee Maijan hidasta havahtumista ja sopuisuushalua. Jos 2022 näkökulmasta Maijan ajatustenkulut ja ratkaisut tuntuvat etanan etenemiseltä, 1980-luvun kyläkulttuurissa siinä saattaa olla radikaaleja aineksia. Koen Tiaisen romaanin kunnianosoitukseksi tavallisille maalaisnaisille, joille ei ihmeitä ole tapahtunut, mutta arvokasta on elämä, jossa paistetaan piirakoita, ajetaan ajokortti ja punnitaan hyvälle elämäelle tärkeät kotiasiat.

•

Marja-Leena Tiainen: Lauantaitanssit, Icasos 2022, 279 sivua. Lainasin kirjan bloggaajakaverilta.

Marja-Leena Lempinen: Naisten taivas & Kaivosten kaupunki

Marja-Leena Lempinen kirjoittaa realistista kaunokirjallisuutta 1920-luvun suomalaissiirtolaisista Kanadassa. Se on konstailematonta, arkista ja minäkertojiensa tasalla pysyvää kuvausta. Romaanien naiset ovat lähteneet Savosta merten yli parempien tienestien perään, sillä kotomaassa ei juuri köyhille tytöille ole vaihtoehtoja.

Naisten taivas (Icasos 2021) tutustuttaa Jennyyn ja Hannaan, ja siinä kumpikin nuori nainen kertoo ajatuksistaan ja toimistaan. Toisessa osassa Kaivosten kaupunki (Icasos 2022) kertoo vain Jenny. Ratkaisu sopii oikein hyvin, ja muutenkin kerronta on sujuvoitunut verrattuna ensimmäiseen osaan, jossa minua hiersi hivenen epäuskottava itsereflektio ja sanonnan tapa, joka ei aina tuntunut sopivat maahanmuuttajalikkojen suuhun. Toinen osa siten vakuutti autenttisen oloisena siirtolaisnaisen kerrontana.

•

Jennyn veli Ensio on muuttanut Kanadaan jo aiemmin, ja Jenny pakenee sydänsurujaan uuteen maailmaan. Lapsuudenystävä Helmi kulkee Jennyn mukana mutta heidät erottaa erilaiset unelmat. Helmi haaveilee miehestä, perheestä ja omasta farmista, ja hän löytääkin maanläheisten toiveiden jakajaksi kunnollisen Veikon.

Jenny on selvästi sarjan pääosassa, ja hän edustaa uutta naista, joka unelmoi itsenäisestä elämästä. Jennyn silmin nähdään rikkaiden perheiden ja palveluskunnan eriarvoisuus sekä naisten kovan raadannan todellisuus. 

”Olin ryhtynyt katselemaan asioita uudesta näkökulmasta. Vaikka yläkerran väki suhtautui meihin sivistyneen kohteliaasti ja asiallisesti, tajusin, että olimme heille tärkeitä samalla tavalla kuin lapio työmiehelle.”

Talouslama muuttaa kaikkien tilannetta, ja toisessa osassa Jenny saa pesti täysihoitolan emäntänä pienestä kaivoskaupungissa. Vaan miten käy Jennyn itsellisyyden, kun häntä piirittää komea mutta äkkiväärä Aarne?

•

Suomalaiset piiat, mainarit ja kaivoskaupunkielämä elävöittyvät Lempisen kirjassa. Samoin se, etteivät Suomen kansalaissodan rintamalinjat ole hävinneet mihinkään kymmenessä vuodessa eikä mannerten vaihdossa. Hyvin tulee esille myös se, että perheen kesken kuulumisia vaihdetaan tiuhassa kirjeenvaihdossa mantereelta toiselle.

Lempisen kerronnan mutkattomuus saa lukemaan kirjat sutjakkaasti. Enni Mustonen tulee mieleen: sarjassa Järjen ja tunteen tarinoita käytiin myös Amerikan mantereella. Myös Antti Tuuri on kuvannut romaaneissaan samoja aikoja, ja aatoksiini ilmaantuvat Ikitien ihmiskohtalot, sillä Lempisen kirjassa Jennyn levoton Ensio-veli lähtee varoituksista huolimatta Neuvosto-Karjalaan työläisten paratiisiin.

Suosittelen Lempisen siirtolaiskirjoja historiallisen romaanin ystäville, joita kiinnostaa kanadansuomalaisten ja heidän yhteisöjensä muodostuminen 1920-30-lukujen taitteessa.

•

Marja-Leena Lempinen: Naisten taivas, Icasos 2021, 231 sivua & Kaivosten kaupunki, Icasos 2022, 260 sivua. Sain kirjat kustantajalta.

Naistenviikon 2023 johdantojutussani 17.7.2023 on lista viikolle valitsemistani kirjoista. Päädyin postailemaan tänä kesänä kirjapareista.

4 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Avainsanat: ,

21 heinäkuun, 2023 · 7:00 am

Anna-Kaisa Linna-Aho: Myrskylasi & Elif Shafak: Kadotettujen puiden saari

Myönnän: tässä naistenviikon kirjaparipostauksessa valittujen romaanien yhteys saattaa vaikuttaa löyhältä. Mutta yhteyksiä on!

Kumpikin kertoo sodan muuttamista ihmisistä. Anna-Kaisa Linna-Ahon kirja kuvaa maalaiselämää jatkosodan jälkeen ja Elif Shafak kyproslaisen kahtiajaon ja sodan vaikutuksista 1970-luvun tietämiltä 2020-lukuun. Romaaneiden rakkausliittoja varjostaa synkkenevät mielenterveysongelmat, ja kummassakin kirjassa menneistä puhumista yritetään tukahduttaa. Lisäksi sijansa saa ei-heteronormatiivinen rakkaus – kummassakin se on pitänyt piilottaa ja silti se on aiheuttanut hengenvaaran. 

Yllättävin yhteys lehahtaa puista. Myrskylasissa puiden osuus jää viittauksenomaiseksi, mutta Kadotettujen puiden saari -romaanissa puiden elämä on yksi keskeisistä teemoista, lisäksi viikunapuu on yksi kirjan kertojista. Tässä maistiaisiksi peräkkäin kirjasitaatit:

”Ehkä kaikki elävä oli pohjimmiltaan samaa, ihminen vain etsi eroja ja piti itseään parempana, vaikka puut, esimerkiksi, osasivat sentään elää rauhassa toistensa kanssa. (Myrskylasi).”

”Mutta minä välitän, ja niin kauan kuin pystyn kertomaan tätä tarinaa, aion ottaa siihen mukaan myös oma ekosysteemini olennot – linnut, lepakot, perhoset, mehiläiset, muurahaiset, hyttyset ja hiiret – koska yhden asian olen oppinut: missä on sotaa ja kärsimystä aiheuttavia jakolinjoja, siellä ei voi olla voittajia, ei ihmislajin eikä minkään muunkaan. (Kadotettujen puiden saari)”

Ja kumpikin kirja sopii lukuromaaniksi, melankolisesti kietoutuvien ihmiskohtaloiden kudelmaksi, jota kirkastavat rakkauden ja toivon loimet. 

Anna-Kaisa Linna-Aho: Myrskylasi

Anna-Kaisa Linna-Ahon romaani Paperijoutsen kertoi sota-ajasta, hämäläisen maaseudun nuorista ihmisistä kotirintamalla. Myrskylasi (Otava 2023) on sille suoraa jatkoa. Taitavasti uutuudessa kerrataan päähenkilöiden taustoja ja edellisen romaanin tilanteita, joista nyt jatketaan.

”Mikään ei pääty yhtäkkiä, ei sota, ei elämä, ei menneiden vuosien paino. Sen jälkeen, kun aseet on laskettu, rauhaa ja sen ehtoja sovitellaan vielä pitkään, eikä kerran syttynyt pelko väisty mielistä saman tien. Eikä kuolemakaan tuo heti helpotusta sitä odottaneille.”

Ellenin ja Annan yhteiselo Helsingissä on päättynyt, ja Ellen palaa vanhan rouvan Dagmarin kartanon maatyöläiseksi ja pelkää kohtaamista kartanon perijän Valdemarin kanssa. Naapurihuvilassa Lydia piilottelee, miten vaikeista sotatraumoista aviomies Sasha kärsii. Muut kirjan henkilöt roolittavat näiden mainittujen jännitteisiä kohtaamistilanteita, joita aina pahentaa vaikeiden asioiden peittely, kiertely ja puhumattomuus.

•

Ensimmäisen romaanin erilaisuuden ja sen hyväksymisen vaikeuden teemat jatkuvat tässä romaanissa, mutta ne ovat avoimemmin esillä. Shasha ei ole ainoa, jonka mieli on sodan murtama, mutta romaani osoittaa, että sodan jälkeen heikkouksien myöntäminen tai avun saaminen on vaikeaa. Vaikeaa on myös rakkauden ja pelon yhdistelmä, ja sitä romaani kuvaa kipeästi.

Rakkauden piilottelu ja sen tukahdutettu kipinä kuumentaa Elleniä, jonka joutuu kätkemään oikean itsensä ja taustaansa rintamakarkurina. Nyt kirjassa avataan sukupuolisen moninaisuuden merkitystä yhteiskunnassa, jossa ei sellaista käsitetä, vaikka:

”Ja samalla tavalla tieto ihmisestä ja hänen ominaisuuksistaan oli valmiina jo ihmisen idussa, ja sen tiedon mukaan hänkin oli kasvanut sellaiseksi kuin oli, eikä hän itse sille mitään voinut. Ei koivunkaan siemen kasva männyksi lyömällä tai pilkkaamalla, eikä hän kasvanut kumpaakaan sukupuoleen, oli vain särkynyt siinä yrityksessä.”

Kovin alakuloinen vire romaanissa on, ja se on perusteltua sodan varjon ja jokaisen henkilön synkkien kokemusten tai salaisuuksien vuoksi. Romaanissa avautuu arvoituksia, joista esikoisromaani virittyi, ja se palkitsee lukijaa mutta toisaalta vie jotain ensimmäisen romaanin lumosta.

Silti täytyy todeta, että tunnelmat tehoavat sekä hiottu kerronta ja henkilöstä toiseen siirtymät sujuvat taitavasti. Ellenin ja Valden jännitteiset välit välittyvät hyvin – kiellettyjen tunteiden sähköisyys pitää loppuun asti. Loppu armahtaa ja tarjoaa tulevaisuuden toivoa, myös kirjan hienosti rajaama kuvausaika keväästä syksyyn, kasvukauteen, viittaa kehitykseen ja luonnonyhteyteen – elämän etenemiseen.

•

Anna-Kaisa Linna-Aho: Myrskylasi, Otava 2023, 268 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Elif Shafak: Kadotettujen puiden saari  

Elif Shafakin romaanit kuuluvat lukuromaaneihin, joissa henkilöiden kohtalonkysymykset kytketään kulttuuriin ja yhteiskuntapoliittiseen kontekstiin. Olen nauttinut jokaisesta hänen romaanistaan. Niin kävi myös nyt, vaikka aluksi en päässyt imuun, sillä kaikkitietäväksi minäkertojaksi korotettu viikunapuu tuntui keinotekoiselta ratkaisulta. Mutta mitä pitemmälle romaanissa etenin, sitä suvaitsevaisemmaksi tulin.

”Puu on muistojen vaalija. Meidän juuriimme kietoutuneina, meidän runkoihimme kätkeytyneinä on koko historian virta, kadonneiden luut ja sotien rauniot – sotien, joissa ei ole voittajia.”

Myönnän aluksi loikkineeni viikunapuun osuuksissa kunnes ymmärsin niiden sisältävän paljon kerronnallisesti arvokasta. Viikunapuu opetti ja tuputti tietoa niin Kyproksesta kuin päähenkilöistäkin, mutta myös kiteytti, kuvaili runollisesti ja valaisi puiden viestintää ja muistia. Kokonaisuudessaan Kadotettujen puiden saari (Gummerus 2023) ei jää mieleeni vain romaanina luontoyhteydestä vaan myös kahtia jakautuneiden saarelaisten traumoista ja kreikkalais-turkkilasia jakolinjoja ylittävänä rakkaustarinana.

•

Romaanin yksilökeskeinen punainen lanka on Kostaksen ja Defnen kielletty rakkaus 1970-luvun alussa Kyproksella ja kirjan nykyhetken elämä Englannissa, jolloin Defne on kuollut ja teini-ikäinen Ada sinnittelee surussa Kostas-isänsä kanssa. Keskeiset sivuhenkilöt Yusuf ja Yorgos isännöivät 1970-luvulla tavernaa Iloinen viikunapuu, ja homofobisessa ympäristössä joutuvat peittelemään suhdettaan. Heidän kohtalonsa kytkeytyy nuoreen lemmenpariin Kostakseen ja Defneen, lisäksi 2000-luvun alun aikoihin, joina Kyproksen maaperästä kaivellaan sodassa kadonneiden luita.

Ada ei tiedä juuri mitään vanhempiensa menneisyydestä eikä kulttuureista. Pienperheeseen tulee yllättäin Kyprokselta vieraaksi äidin sisko, taikauskoinen Meryem, ja se oikeastaan sysää kirjan kerronnan monet aikatasot paljastamaan niin perhesalaisuuksia kuin Kyproksen lähihistoriaakin.

•

Romaanin runsaus viehättää. Siinä ympätään tunteikkaaseen suhdesaagaan luonnontieteellisiä ihmeellisyyksiä puista, hyönteistä ja linnuista sekä saaresta, jota monet kansat ovat talloneet ja jossa uskonnot, uskomukset ja kahden kulttuurin rinnanelo ja konfliktit jatkuvat. Kaikkien kohtalo kolahtaa aina ihmisen julmuuteen erotella ja tuhota. 

Sain aika sentimentaalisen mutta nautittavan proosaelämyksen, jossa kauheuksen ohella elävät jatkuvuus, lempeys ja toivo – elämän epätäydellisyys. Minua viehättää rakenteen ja kerronnan elastisuus, ja senkin kiteyttää elämänkaltaisen romaanin viikunapuukertoja:

”Sillä toisin kuin historiankirjoissa, todellisessa elämässä me emme kuule tarinoita kokonaisina, vaan pieninä palasina, hajanaisina osasina ja heikkoina kaikuina – lauseen sieltä, pätkän täältä, ja kätketyn vihjeen niiden välistä. Toisin kuin kirjoissa, elävässä elämässä meidän pitää kutoa kertomuksemme langoista, jotka ovat yhtä hentoja kuin perhossiipien hienonhienot kalvot.”

•

Elif Shafak: Kadotettujen puiden saari, suomentanut Helinä Kangas, Gummerus 2023, 395 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Naistenviikon 2023 johdantojutussani 17.7.2023 on lista viikolle valitsemistani kirjoista. Päädyin postailemaan tänä kesänä kirjapareista.

1 kommentti

Kategoria(t): haaste, Naistenviikko, Romaani

Avainsanat: ,

20 heinäkuun, 2023 · 6:27 am

Kate Morton: Takaisin kotiin & Shelley Read: Minne virta kuljettaa

Naisille markkinoidaan paljon tunteisiin vetoavia romaaneja, joissa laveasti kuvaillaan ihmiskohtaloita. Niissä oleellisia ovat salaisuudet ja kohtalokas rakkaus, jotka juontavat jonnekin historiaan. Tapahtumaympäristön eksoottisuus tai villi kauneus voimistavat tunnelmaa. Kyllähän vetävälle ajanvietteelle on kysyntää – siis selvää naistenviikon juttuainesta! Siksi niputan naistenviikkohengessä kaksi nykysuosikkia käännöskirjallisuudesta.

Kate Morton on konkari edellä kuvaamassani runsassivuisessa lukuromaanilajissa, viimeisin on romaani Takaisin kotiin (Otava 2023). Uusi tulokas on amerikkalainen Shelley Read, jonka menestysromaania Minne virta kuljettaa (Otava 2023) on verrattu menestyskirjaan Suon villi laulu. Samaa siinä onkin köyhän tytön kohtalokas rakkaus ja selviytymistarina kehyksenään luontokuvaus.

Tunnustan heti kärkeen, että osoittautui, ettei kumpikaan kuulu minun teekupposiini. Tukahdetut tunteet ja enemmän tai vähemmän paljastuvat salaisuudet eivät sinänsä minua karkoita, mutta kummassakaan ei oikein päästy juonipinnasta irti. Kummankin jälkeen minulle jäi tyhjä tunne: tässäkö tämä oli. Mitä siis toivoin? Henkilökuvauksen syventymistä ja juonta laajentavaa näkemystä? Kyllä. Ja sitten tajusin: tokihan nämä kirjat voivat palvella sellaisenaan, vaan tällä kertaa ja tässä lukutilanteessa kumpikin kirja jäi silkaksi ajankuluksi. Mikäpä siinä.

•

Minne virta kuljettaa yllätti hippusella kannanottoa. Kirjan alku kuvaa hienosti tekojärven pohjalle jäänyttä aluetta. Tällainen ekologinen näkökulma lisäsi kiinnostustani. Kokonaisuutena romaani on lähestulkoon kronologinen Victorian kehityskertomus 15-vuotiaasta nelikymppiseksi. Se käynnistyy oitis ensisilmäysrakastumisesta. Victoria hullaantuu intiaanipoikaan, ja se täytyy pitää salassa oman persikkatilan väeltä: isä on ankara ja veli äkkipikainen riehuja. Ekologisuuden lisäksi kirja käsittelee rotujen eriarvoista kohtelua.

Readin romaani kuljettaa minäkertojaa 1940-luvun lopusta Vietnamin sodan aikoihin, ja siksi kuuluu pientä yhteiskunnallista huminaa samalla, kun Victoria kertoo kohtalostaan ja sydäntä särkevästä luopumisestaan. Romaanin henkilöt edustavat köyhää maaseutua, luonnosta riippuvaista väestönosaa vasten kaupunkien hyvinvointia. Rinnalla kulkee persikkatilan kohtalo tekojärvisuunnitelmien uhrina. Kalliovuoret, kanjonit, joki ja villi luonto tarjoavat tehokkaan taustan. Persikkapuut ja makeat hedelmät kuvataan mehukkaasti. Syntymät ja kuolemat sekä perheiden vaikeneminen salaisuuksista ja tragedioista rakentaa varsinaisen tunneympäristön, ja loppu tarjoaa toivon.

•

Mortonin romaanissa minäkertoja Jess palaa Lontoosta Sidneyhin, sillä hänet kasvattanut yhdeksänkymppinen isoäiti Nora on joutunut sairaalaan. Nora on aikanaan syrjäyttänyt huoltajana Noran äidin Pollyn. Toimittajataustainen Jess saa vihiä perhetragediasta, jota hän ryhtyy selvittämään. Kirja kulkee eri aika- ja tekstitasoissa, ja se vie eteläiseen Australiaan, jonka pikkukaupungissa on kuutisenkymmentä vuotta sitten tapahtunut perhesurma. Takaisin kotiin sisältää lisäksi amerikkalaisen tutkivan journalistin kirjan kyseisestä perhetragediasta.

Takaisin kotiin saa jännitteensä kuolemantapauksien selvittämisestä, ja samalla pompahtaa monenlaisia yllätyksiä salaisista suhteista ja piilotelluista asioista. Minun makuuni kirjassa löytyy liiaksi lippusia ja lappusia, jotka tuovat aina uusia salaisuuksia päivänvaloon. Yllätyksiä siis riittää, mikä verottaa henkilökuvausta. Morton pitäytyy siis perheasioissa ja niiden yllätyksellisyydessä, eikä siinä ole viittauksia yhteiskunnalliseen, jos ei oteta lukuun pientä ripausviitettä aboriginaalien tarinaperinteeseen.

•

Lopuksi teen juonipaljastuksen, joten jätä jutun lukeminen tähän, jos haluat välttyä sellaiselta.

Kummassakin romaanissa äitiys nousee keskeiseksi teemaksi. Äitiys merkitsee rakastuneiden geeniperimän jatkumista, mutta se merkitsee myös sitä, miten halu tulla äidiksi voi olla polttava ja siitä halusta luopuminen saa ihmisen toimimaan arvaamattomasti. Näin tapahtuu niin romaanissa Takaisin kotiin kuin Minne virta kuljettaa –kirjassakin. Lapsen parhaaksi toimiminen tuottaa samanlaisen teon: vauvan luovuttamisen niin, että biologiselle vanhemmalle jää epätietoisuus, miten rakkauslapselle käy. Kumpikin kirja väläyttää lopussa toivoa, että aikuinen lapsi ja etääntynyt äiti voivat kohdata ja mahdollisesti rakentaa loppuelämän suhteen.

Siispä tunteikkuuden ystäviä nämä kirjat viihdyttävät ja saattavat jopa hikoiluttaa silmiä.

•

Kate Morton: Takaisin kotiin, suomentanut Hilkka Pekkanen, Otava 2023, 612 sivua. Sain kirjan kustantajalta, #ihanailta.

Shelley Read: Minne virta kuljettaa, suomentanut Jaakko Kankaanpää, Otava 2023, 233 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Naistenviikon 2023 johdantojutussani 17.7.2023 on lista viikolle valitsemistani kirjoista. Päädyin postailemaan tänä kesänä kirjapareista.

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Hömppä, Naistenviikko, Romaani

Avainsanat: ,

19 heinäkuun, 2023 · 6:26 am

Mirella Mäkilä: Seuraavana Tampere & Laura Lennes: Nainen, 35

Kiteytänpä naistenviikkohaasteen kunniaksi nämä kaksi kirjaa kolmekymppisten ja vähän yli chikc lit -viihteeksi. Mirella Mäkilän esikoinen Seuraavana Tampere (Otava 2023) kertoo itseään työllistävästä markkinointiviestintänaisesta, Laura Lenneksen niin ikään esikoinen Nainen, 35 (Otava 2023) seuraa naistenlehtitoimittajan toilailuja. 

Saman lajityypin kirjoina niissä on tiettyjä yhtäläisyyksiä. Kummassakin päähenkilö kertoo tarinaansa kepeästi. Päähenkilöiden minäkerronta pitää hänen näkökulmastaan kiinni, ja hänen tilanteensa näkyy lukijalle koomisena, tosin toinen herättää enempi myötähäpeää (Lenneksen Aava). Kumpikaan minäkertoja ei näe sokeita pisteitä parisuhteessaan ja ällistyvät erosta. Uuden miehen löytyminen on kummankin agendalla. Satunnaisen seksin on tarkoitus irroittaa jumeista tai viitoittaa tietä suhteelle, jossa toimisi muukin yhteys.

Kummallakin päähenkilöllä on kaikissa vaiheissa vierellä pysyviä kouluaikaisia ystäviä – hassuja, suoria ja tukevia. Ystävien rooli tarinankerronnan ryydittämiselle on oleellinen, tavallaan oleellisempi kuin rakkaussuhteet, joiden perässä päähenkilöt läähättävät, etenkin Lenneksen Aava. Ystävien persoonien vastakkaisuus lisää särmää ja hupia. Kummankin ystävistä toinen on lesbo (tai bi), mikä tuo nuorten aikuisten elämänpiirin kirjon kivasti esille. Ystävät edustavat itse valittua perhettä, kun taas vanhemmat edustavat osastoa rasittavat ihmissuhteet. Mäkilän kirjassa ei vanhempia täysin hyljeksitä, kun taas Lenneksen kirjassa suhteet vanhempiin pysyvät vinksahtaneina.

Kumpikin kirja on leimallisesti vapaiden kaupunki-ihmisten tarina, vaikka Mäkilän kirjassa Helsinki vaihtuu nopsaan Tampereeksi, eli siinä selvä ero maalaisromantiikkagenrelle. Kaupunkiympäristö baareineen kuuluu kuvioon ihmisten kohtauspaikkana. Kohtauspaikkoja ovat myös työpaikat, joissa korostuvat eksentriset henkilöt. Henkilöiden lisäksi merkityksellisiä ovat eläimet: Mäkilän kirjassa kaverin koira, Lenneksellä löytökissa. Työn osuus ei ole näissä kirjoissa suuren suuri, vaikka taloustilanne huolettaa, etenkin Mäkilän Roosaa.

Ja näistä yhtäläisyyksistä eroihin.

Mäkilän kirjassa Seuraavana Tampere tunnelma on leppoisa päähenkilön Roosan erokriiseistä ja uuden kumppanin hamuamishalusta huolimatta. Kirjan komediallisuus kumartaa lempeän suuntaan, ja tyylilaji pyrkii pysymään realismin rajoissa. Päähenkilö on tavallisen oloinen, joten sivuhenkilöillä on särmää lisäävä rooli. Paluumuuttajan ympäristö Tampere virkistää, ja paikallisväri leviää vähän myös kieleen. Kirja ei hae eikä etsi muuta kuin on, eli kevyt viihtyvyys edellä homma etenee. Kirjalija on tekemässä sarjaa Se on moro, joten on paikallaan, että loppu jää kutkuttavasti auki.

Lenneksen Nainen, 35 läiskii reippaasti ylilyöntejä, ja näen sieluni silmin jo överin tv-komedian, jonkinlaisen hyper-extra-Aikuiset-sarjan. Päähenkilö Aavan tilannetajuttomuus ja rajattomuus piristävät – ja mikseipä samalla rasittavat. Päähenkilö vedetään rohkeasti äärirajoille! Mediatyö pomoineen keikkuvat nekin ihan uskottavuuden äärirajoilla, siinä on kerrassaan (kyynistä) hurttiutta. Yleensä kirjakiinnostukseni tyssää tuotemerkkien nimeämiseen, mutta ymmärrän, että tässä kirjassa se on the juttu. Niin on sekin, että pinnan alla porisee naiseuden tarkastelu: onko merkkilaukkujen ja meikkien takana järkeä vai ei; ollako jotain ihan yksin? Tykästyin Aavan kavereihin ja tapaan, miten heistä irtosi huumoria. Pidin kirjan nokkelasta sanailusta, mutta aika pitkä tämä romaani kyllä oli.

•

Mirella Mäkilä: Seuraavana Tampere, Otava 2023, 276 sivua. Sain kustantajalta ennakkokappaleen.

Laura Lennes: Nainen, 35, Otava 2023, 403 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Naistenviikon 2023 johdantojutussani 17.7.2023 on lista viikolle valitsemistani kirjoista. Päädyin postailemaan tänä kesänä kirjapareista.

1 kommentti

Kategoria(t): haaste, Hömppä, Naistenviikko, Romaani

Avainsanat: ,

18 heinäkuun, 2023 · 6:21 am

Claire Powell: Yhdessä pöydässä & Deborah Levy: Kuumaa maitoa

Naistenviikon yhdeksi kirjapariksi asetan kaksi perheasioihin liittyvää käännösromaania. Kummassakin kirjassa aikuinen lapsi tai lapset käsittelevät vanhempiensa eroa – on se sitten tapahtunut yli vuosikymmen sitten tai lähiaikoina. Elämän sotkuisuus luikertelee vanhemmista lapsiin. Toinen kirjoista edustaa tavallisen taattua proosaa, toinen outoudellaan hätkähdyttävää.

Claire Powell: Yhdessä pöydässä

Claire Powellin romaanissa vietetään perheaterioita ja -juhlia enemmän ja vähemmän jännitteisissä tunnelmissa. Kuusikymppiset Linda ja Gerry ovat eronneet 30 vuotta kestäneen liiton jälkeen, mutta pariskunta on peitellyt eroa kolmikymppisiltä lapsiltaan. Tytär Nicole suhtautuu kaikkeen kärjekkäästi ja äkkiväärästi, poika Jamie ei kiihkoile, mutta muhittelee tunteitaan. Jamieta lisäksi painostavat häät pitkäaikaisen tyttöystävän kanssa. Kaikki ovat käännekohdassa.

Minua kiinnostaa tässä romaanissa eritoten vanhempien ja aikuisten lasten suhteet. Moneen asiaan vaikuttavat luulot, eivät niinkään tosiasiat. Ja kummatkin muuttuvat pitkin matkaa.

”Toisinaan Gerry katsoo lapsiaan ja ajattelee: Mitä teidän elämäänne oikeastaan kuuluu? Mitä jätätte kertomatta minulle? Hän ei ole idiootti – hän tietää, että ihmisillä on julkinen minä ja yksityinen minä. (Hän jos joku sen tietää.)”

Huomaan, että minua askarruttaa etenkin Nicolen tolaltaan meno vanhempien eron vuoksi, mutta myös Jamien kykenemättömyys tunnistaa tai myöntää tunteitaan. Kaiken takana piilevät eri-ikäisten kasvukivut. Romaani on parhaimmillaan siinä, miten se kuvaa henkilöiden nykivää käytöstä ja vaikeutta sanottaa ja käsitellä tunnepuolen töytäisyjä. Jossain vaiheessa kirjassa on mielestäni pitkityksen makua, mutta lopputuloksena on silti psykologisesti kiinnostavaa henkilö- ja perhekuvausta lontoolaisesta elämänmenosta irlantilaissäväyksin.

•

 Claire Powell: Yhdessä pöydässä, suomentanut Heli Naski, Atena 2023, 331 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Deborah Levy: Kuumaa maitoa

Tässäpä nyrjähtänyttä proosaa perheestä, etenkin aikuisen lapsen suhteesta vanhempiinsa! Jo aiemmat kokemukset englantilaisen Deborah Levyn tuotannosta ovat vakuuttaneet kerrontataidosta. Esimerkiksi Uiden kotiin -romaanissa ihmettelin väreilevän jännitteistä tunnelmaa, mutta tässä se viedään ääriin. Atmosfääri on toisaalta hyvin epätodellinen, toisaalta outouksineen lumoava. Milloinkaan ei voi etukäteen arvata käänteitä tai henkilöiden sanomisia ja reaktioita.

Kirjan henkilöitä ei voi sanoa erityisen sympaattisiksi, ja se on osa viehätystä. Sofia (eri henkilöt vääntävät etunimeä eri muotoon) on 25-vuotias antropologian väitöskirjan väsääjä, aiheena kulttuurinen muisti. Hän ei ole nähnyt kreikkalaista isäänsä 11 vuoteen. Minäkertoja-Sofia on omalaatuisen, luulosairaan Rosa-äitinsä kahlitsema. Huoltosuhde on vinksahtanut, koska liikuntarajoitteinen äiti hyötykäyttää tytärtään, ja tytär tarkkailee äitiään atropologin tavoin. Ja muutenkin:

”Äitiäni kohtaan tuntemani rakkaus on kuin kirves. Se viiltää todella syviä haavoja.”

Romaanin tapahtumat on sijoitettu espanjalaisen klinikan tienoille – hiekkaisen aavikon ja meduusoja vilisevän meren väliin. Kirjassa vilisee vinksahtaneita tilanteita ja suhteita. Yksi sellainen on Sofian suhde saksalaisen Ingridin kanssa, myös rannan uimavalvoja Juan lisää eroottista virettä. Romaanin tunnemaailmaan kietoutuvat halu, rakkaus, viha, yksinäisyys – ja mitä vielä – eri sävyineen.

Ja sitten yhtäkkiä Sofia lentää Ateenaan tapaamaan isäänsä, mikä lisää kirjan suhde- ja symbolikierroksia:

”Tässä minä olen Medusan synnyinseudulla – olennon, jonka myrkky ja raivo jättivät arpia ruumiiseeni.”

Mitä kaikkea symboliikkaa lieneekään kirja syönyt! Paljon, ainakin ihoa polttavat meduusat. Romaanin alun moton takaa löytyy feministiguru Hèlène Cixous ja teoksensa Meduusan nauru ja muita ironisia kirjoituksia. Sofia kuvataa ulkoisesti jopa jonkinlaiseksi Medusaksi: mustat kiharat voi nähdä lonkeroina, ja yhdessä kirjan kohdassa Sofia kasaa päähänsä kalan sisälmyksiä hoitaakseen ulvovan koiran tapauksen. Kyllä. Mutta kenen katse voi muuttaa kiveksi niin kuin antiikin Medusan katse tekee? Kirjan loppukappaleet saavat aikaan kylmät väreet.

Kuumaa maitoa on romaani, jota ei voi selittää, se täytyy kokea. Kun kirjassa ajokortiton Sofia alkaa ajaa autoa, Rosan ohje on, että se onnistuu kyllä, koska tytär osaa käyttää kahvikonetta. Olkoon tämä logiikka täkynä tähän häiritsevään ja siksi erittäin kiintoisaan kirjaan.

•

Deborah Levy: Kuumaa maitoa, suomentanut Sari Karhulahti, S&S 2023, 167 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Naistenviikon 2023 johdantojutussani 17.7.2023 on lista viikolle valitsemistani kirjoista. Päädyin postailemaan tänä kesänä kirjapareista.

8 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Naistenviikko, Romaani

Avainsanat: ,

17 heinäkuun, 2023 · 6:56 am

Johdattelu naistenviikolle 2023

Olen haastanut yhdeksännen kerran postailemaan somessa naistenviikon hengessä. Haasteeni julkaisin naistenpäivänä. Mukavasti kirjasome on mukana, ainakin näistä blogeista voi bongailla naistenviikkojuttuja:

Amman lukuhetki, Ankin kirjablogi, Kirjailuja, Kirjakaapin kummitus, Kirjaimia, Kirjaluotsi, Kirjan jos toisenkin, Kirjarouvan elämää, Kirsin Book Club, Kirsin kirjanurkka, Kirjasähkökäyrä, Kulttuuri kukoistaa, Kuunneltua, Sheferijm – Ajatuksia kirjoista!, Tarukirja, Tuijata, Tuulevin lukublogi ja Yöpöydän kirjat.

Tänä vuonna en ole juurikaan kiinnittänyt huomiota viikon nimipäiviin. Sen sijaan olen niputtanut teemallisesti kirjapareja. Kirjavalintani vaihtelevat hömpästä vakavaan, kaunosta tietoon. Väkeviä teemoja ovat naiseus, vanhemmuus ja perhe, ja muutamassa kirjaparissa on mukana se, että sukupuoli tai seksuaalisuus liukuvat määrittelevyyttä kaihtavasti.

Etukäteissuunnitelma postauksistani on seuraava:

(Lisäsin juttuihin linkit 25.7.2023.)

Nautinnollista naistenviikkoa 2023!

3 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko

Avainsanat:

6 heinäkuun, 2023 · 6:20 am

Louise Glück: Villi iiris

Vuoden 2020 Nobel-palkinto annettiin runoilija-esseistille, pohjoisamerikkalaiselle Louise Glückille. Enostone kustannus on julkaissut kolme suomennosta hänen teoksistaan, viimeisimpänä runokokoelman Villi iiris (2022), mutta alunperin teos on ilmestynyt jo vuonna 1992. Tutustuminen tähän runokirjaan sopii runon ja suven päivään ja Ankin kirjablogin runohaasteeseen.

Kirjassa on kunnon sisällysluettelo: jokaisella kirjan runolla on otsikko, joillain runoilla sama, esimerkiksi ”Iltahartauksia” on kymmenkunta. Tästä voikin heti siirtyä minua hämmentävään seikkaan: en tiedä, miksi minulle on yllätys hengellisyyteen viittaava tematiikka. Joissain runoissa puhuu luomakunnan jumaluus. Tai voisi se olla mikä luojahahmo tahansa, elämän tai taiteen synnyttäjä. Tämä luojahahmo katsoo aikaansaannosta ristiriitaisin tuntein. Esimerkiksi runossa ”Vetäytyvä tuuli”:

”Kun tein teidät, rakastin teitä.

Nyt säälin teitä.

– –

elämänne on linnun lento

joka alkaa ja päättyy hiljaisuuteen – 

joka alkaa ja päättyy, muodossa joka toistaa

tämän kaaren valkoisesta koivusta

omenapuuhun.”

Runojen elämän- ja uskonkysymyksiin sisältyy epäilys, ja koen taustalla vaanivat varjot: ”Ihmiset pitää opettaa rakastamaan hiljaisuutta ja pimeää.” Vaikka en saa aivan otetta runojen mielenmaisemaan, niissä on jotain levollisuutta lisäävää. Sen lisäksi luen niistä armotonta totuutta, runossa ”Syyskuun hämärä”:

”Tulette ja menette, jokainen teistä

jollain tavoin puutteellinen,

jotenkin uhattu: olette

yhden elämän arvoisia, ette enempää.”

•

Runojuttujani lukeneet tietävät, että luontoaiheet sopivat minulle. Niitä Glückin kirja tarjoaa paljon, ja monien runojen otsikko on kasvin tai luontoilmiön nimi. Kirjan takakannessa siteerataan kriitikkoa, joka toteaa kirjan kirjoitetun kukkien kielellä. Eipä sitä sen paremmin voi kiteyttää.

Ja koska on kyse runosta, ei runon kukka ole vain nimetty kasvi vaan havaintoja elämästä ja suhteista (suhteesta, Johnista). Siispä symboliikka ravitsee runojen suorahkoa ilmaisua. Kirjan runoista muodostuu lähes kerronnallinen jatkumo luonnon kasvukaudesta sekä suhteen ja elämän vaiheista. Yksittäiset runot ovat hallittuja, hillittyjä, rapian sivun pituisia.

•

Luonnon keskeinen rooli edustaa jatkuvuutta, että jossain muodossa elämä ei koskaan pääty, vaikka se on jokaiselle kertaelämys ja sellaisena lopullinen. Kotimaisen keskikesän kukkakedon maisemassa, runon ja suven päivänä tekee mieli päättää runokirjajuttu runoon ”Taivas ja maa” ja sen keskimmäiseen säkeistöön:

”Äärimmäisyydet ovat helppoja. Vain

keskikohta on arvoitus. Keskikesä – 

kaikki on mahdollista.” 

•

Louise Glück: Villi iiris, suomentanut Anni Sumari, Enostone kustannus 2022, 91 sivua. Sain kirjan kustantajalta, kiitos.

7 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Runot

Avainsanat:

24 kesäkuun, 2023 · 8:00 am

Juhannus 2023 & kesätaukoni

Keskikesän juhla – aika nauttia valoisuudesta. Olet missä olet – yksin tai seurassa – toivon sinulle hetken täyteläisyyttä. Se voi herätä seurasta, maisemasta tai lukemistosta. Ajattelen eritoten suvikansaa, joiden kesää kiertää musta reuna: suru, huoli, kipu ja ahdistus. Toivon hetken valon välkettä.

Haen itse kirjoista levon hetkiä. Kesäkirjapinossani on pitkälti proosaa. Kirjapiirini kesäkirja on Jonathan Franzenin Crossroads, uutuuksista odotushorisontissa siintävät Pasi-Ilmari Jääskeläisen ja Elif Shafakin romaanit. Klassikkohaasteeseen on vielä kirjavalinta tekemättä. Kirjapinossani on myös viihdettä ja jännitystä, myös lyriikkaa. Koska tänä kesänä minulla ei ole lainkaan kesäsuunnitelmia, etenen kirjojenkin suhteen samoin: valitsen luettavaa tilanteen ja tunnelman mukaan.

Pidän blogissani kesätauon juhannuksesta elokuuhun. Rikon sen todennäköisesti vain kolmesta syystä:

Kaikkea hyvää kirjakesääsi! 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Listaus, Sekalaista

21 kesäkuun, 2023 · 6:15 am

Milla van Plato: Hyvää iltaa

Vuosikymmeniä tv-uutisankkuri Arvi Lind toivotti hyvää iltaa, olivatpa uutiset hyviä tai huonoja. Laman vyöryessa 1990-luvulla ne olivat lähinnä huonoja: talous romahti, työttömyys kasvoi, säästötoimen kiristyivät. Silloin ei tosiasiaa koristeltu sanalla ”sopeutus”. 

Uutiset välittävät isoa kuvaa, mutta Milla van Plato vie yksilötasolle romaanissaan Hyvää iltaa (WSOY 2023) – ja sehän tehoaa. Päähenkilön Maijan lapsuus lamaantuu vanhempien eroon, isästä vieraantumiseen ja yksin pärjäämiseen äidin ollessa velkakierteessä ja kaiken aikaa töissä. Koulussa opettajat ovat pakkolomalla ja oppimateriaaleja kierrätetään tehtävävastauksineen.

Maijan lapsuuteen merkitystä antaa paras ystävä Emilia ja yhteinen fanituksen kohde bändi Roxette. Aina välillä kodin ja elämän autius iskee Maijaan niin, että hän soittaa vaiteliaita puheluja entiselle naapurinrouvalle Ailille. Siitä syntyy pelastusrengas kummallekin: lapsena Maijalle, vanhana Ailille, sillä yhteys säilyy Maijan aikuisuuteen ja Ailin muistisairauteen saakka.

•

Romaanissa vuorottelevat 1990-luku ja nykyhetki. Maija on opiskellut kätilöksi, tekee säästöjen kurittamassa terveydenhuollossa pitkää, pienipalkkaista vuorotyötä vailla toivoa vakituisesta virasta. Ja tästä kehkeytyy romaanin merkityksellisin puoli. Romaani kertoo yhteiskunnastamme perustasta, henkilöstä, joka kasvoi laman lapsena, jatkoi elintärkeään mutta pienipalkkaiseen hoitotyöhön, jonka toimintamahdollisuuksia ja työntekijöiden jaksamista kaventavat jatkuvat, poliittisiin päätöksiin perustuvat tehostamistoimet.

Romaani pystyy näyttämään lama-säästö-Suomen yksiövaikutukset. Tätä on välillä jopa kuristavaa lukea, kun samalla kuulen uutisia uuden hallituksen ohjelmasta, sen säästö-, työ- ja sote-linjauksista.

•

Ihan kaikki ei ole sulanut kaunokirjallisuudeksi, sillä jonkin verran kerronnassa on tiedonvälitykseltä maistuvia yksityiskohtia. Yhtä kaikki: Maijan henkilö on kiinnostavasti kuvattu. Koulunkäynti, ystävyys, yksinäisyys ja kaikki sälä lapsuudesta aikuisuuteen kivistävät. Ympäristön merkitys välittyy hienosti kuten yleistykset Espoosta espoolaiselle, joka ei täytä mielikuvia westendiläisyydestä. Kaikesta seuraa Maijaa aikuisuuteen tietty kiinnittymättömyys, ja se tavoitetaan tekstissä hyvin.

Maijan heijastuspintoina näkyvät lapsuusystävät Emilia ja Kirsikka, joiden kehitys äärilaidoilla kuvittavat eriarvoisuutta, sitä, josta tutkimukset kertovat sosio-ekonomisesta taustasta. Erityisen kiinnostava henkilö on aikuis-vanhusystävä-Aili, kansankynttilä, jolla on kokemuksen kartuttamaa tietoa ja tunnetta sekä halua vaikuttaa. Aili yhä vain jatkaa mielipidekirjoitusten rustaamista presidentti Koivistolle.

•

Hyvää iltaa loksahtaa realistiseen perinteeseen, sen modernin kansankuvauksen linjaan. Se näyttää ja herättelee. Nurjia seurauksia ei pehmitellä, ei paisutella, eikä tulevaisuuden toiveita revitellä. Saan ehkä loppupuolella kuitenkin toivon kulmasta kiinni.

Kuuntelin kirjan. Koska olen ytimiltäni lukija, epäilen aina, että joitain tasoja tippuu kuuntelussa pois. Joka tapauksessa arvostan Hyvää iltaa –romaanin tarttumista laman seurannaisvaikutuksiin. Suosittelen kirjaa uusille ministereille ja kaikille, joita kiinnostavat talouspolitiikan seuraamukset tavalliselle kansalle. Eli kaikille.

•

Milla von Plato: Hyvää iltaa, WSOY 2023, äänikirjana 5 tuntia 26 minuuttia, lukijana Anni Kajos. Kuuntelin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

18 kesäkuun, 2023 · 7:07 am

Dekkariviikkojen 2023 satokatsaus

Dekkariviikkoa vietettiin yleisesti viikko, mutta kirjablogit jatkoivat toisen mokoman. Niinpä kahteen viikkoon mahdutin muutaman jännityskirjajutun. Teen tässä listauksen postauksiini, jotka keskittyivät pitkälti kotimaisiin, uusiin kirjoihin. Kirjabloggaajien kokonaispanoksen pääset lukemaan 19.6.2023 Tuulevin lukublogin koosteesta.

Juttusatsini ilmestymisjärjestyksessä:

Monta kiinnostavaa dekkaria jäi lukematta, joten jännittämisiin!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus

Avainsanat:

17 kesäkuun, 2023 · 7:41 am

Tommi Melender: Aurum

Tommi Melender leikittelee kaunokirjallisuuden keinoin romaanissa Aurum (WSOY 2023), ja minä lähden leikkiin mukaan. Tämä kuviteltu sukuromaani on möyhentänyt mieskaanonkirjallisuutta. Melender tiivistää idean kirjan loppusanoissa: ”Se on eräänlainen koe. Laitoin suuren joukon tekstejä tehosekoittimeen ja painoin käynnistysnappia.”

Tuloksena on pitkää proosaa kokkolalaisen suvun suuntauksista kansallismielisyydestä ekoaatteeseen, romaanin alaotsikon viitoittamana: Romaani todellista Suomea muistuttavasta kuvitteellisesta Suomesta. Itsenäisyyden ajan alun poliittiset virtaukset, taidetavoitteet ja sota kuvitellaan Olavi Usvasalmen elämäntarinana. Hänen poikansa Pertti Usvasalmi puolestaan joutuu taisteluihin koulussa ja myöhemmin ekorintamassa.

”Ne päätyi eri paikkoihin kuin mihin kuvitteli menevänsä, ne ajatteli suuria ajatuksia, mutta teki pieniä tekoja, ne odotti elämältään paljon, mutta elämä löi niitä nyrkillä naamaan.”

•

Romaani jallittaa seuraamaan juonta ja henkilöitä, eli Melenderin konstruktio pelaa pinnalta perinteikkäillä keinoilla. Kokonaisuus viihdyttää vähentämättä välkkyyttä, mikä sisältyy rakenteeseen, teemoihin ja ilmaisun elävyyteen ja ilkikurisuuteen. Henkilöiden herkullisuus ja tapahtumien tarkka ilmaisutapa naurattaa välillä ääneen. Ja tekstistä voi bongailla kirjallisia viittauksia ja tosikirjailijoita peitenimin siinä kuin yhteiskunnallisia virtauksiakin – kaiken seassa satiirisia pistoja.

Tämä on fiktiota moneen taipuvalla kierteellä. Kehyksenä toimii kirjailija Uuku Usvasalmi ja sisuksena hänen romaaninsa Olavista ja Pertistä. Uukun kirja on kustantajan tilaus ja vastaisku Uukun enon tarkoitushakuisen kansallismieliselle sukutarinalle. Uukun romaani osoittautuu menestykseksi, vaikkei se vastaa nykykirjamarkkinoita, koska kerronta pomppii ajasta toiseen ja siten se on äänkirjaksi haastava. Kyllä, se on kirja-alakritiikkiä, jota on monessa muussakin romaanin kirjallisuutta koskevassa kohdassa.

”Pidin pääni. Selitin Iina Linnulle [kustannustoimittaja], että Aurumin kerronnan on ilmennettävä vaarini ja isovaarini yleisimpiä elämänkuvioita. He eivät olleet suoran tien kulkijoita, vaikka kuvittelivat olevansa. He päätyivät useimmiten eri paikkoihin kuin mihin olivat menossa, ja toisinaan he eivät päätyneet mihinkään, vaan haahuilivat itsensä eksyksiin.”

Agendana on siirtyä sankaritarinoista särkymävaarassa sinnittelevien arkisiin aherruksiin, erheisiin ja päähänpistoihin. Samalla puretaan (miehistä) (väki)valtaa, esimerkiksi romaanin voimahahmoja ovat matriarkka Siiri ja sukupuoleltaan ja seksuaalisuudeltaan liukuva Uuku.

•

Joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön – ja hyvin kestän, jopa innostun. Kenties tällaisen kokeen voi kuitenkin tehdä vain kerran, että siitä valmistuu kultaa, aurumia. Melenderin kerronnallinen tehosekoitin on nyt tuottanut sulavaa proosaa maukkain sattumin.

•

Tommi Melender: Aurum, WSOY 2023, 441 sivua. Lainasin kirjastosta.

1 kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

15 kesäkuun, 2023 · 3:05 pm

Eppu Nuotio: Hopeamedaljonki

Raakel Oksa ratkaisee toisen kerran, eli Eppu Nuotion uusimman sarjan kakkososassa Hopeamedaljonki (Gummerus 2023) entisöijäpäähenkilö innostuu kunnostamansa asunnon asukkaasta. Käsiä hikoiluttavaa piinaa ei tässä haeta vaan kevytjännistykseen sopivaa elämänkohtaloselvitystä.

Avausosan tapaan kirjassa kulkee kaksi aikatasoa. Etyk-kesänä 1975 seurataan Turusta kotoisin olevan kolmikon elämää. Yksinäinen Kaarina kaveeraa Sirkan ja Maunon kanssa, mutta pitkä ystävyys muuttuu. Ystävyyttä kirja kuvaa kiinnostavasti, mutta ainutlaatuinen Etyk-aika jää haaleana humisemaan taustalle.

Nykyaikatasolla Raakel pohtii oman kesänsä tapahtumia, perhetilannetta ja seurustelustatusta. Hän uppoutuu remppatehtävään tapansa mukaan innostuen siitä, miksi Kaarina kuoli vailla läheisiä ja mitä salainen vaatehuone Kaarinan asunnossa tarkoittaa.

•

Pikantti yksityiskohta on se, että Nuotion Ellen Lähde -sarjan päähenkilö ilmestyy kirjaan henkilöksi: Raakel on Ellenin miehen sivusuhteen tytär. Raakelia moinen yhteys askarruttaa, reipashenkinen Ellen ei asiasta vaivaannu. 

Jännäreiden rivistössä Hopeamedaljonki asettuu jonnekin laitapuolelle, cosy-osaston katveeseen. Sutjakasti henkilövetoinen tarina etenee. Kyllä Kaarinan kohtalo elämän lehdellä soittajana pikkaisen koskettaa, ja odotukset kolmanteen osaan nousevat – jospa Raakel ja Ellen pähkäilevät seuraavaa salaisuutta yhdessä.

•

Eppu Nuotio: Hopeamedaljonki. Raakel Oksa ratkaisee, Gummerus 2023, 120 s. eKirjana. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari

Avainsanat:

15 kesäkuun, 2023 · 3:03 pm

Laura Andersson: Sirkusnaisen arvoitus

On mukavaa vaihtelua kohdata kotimainen etsiväpari hyvässä yhteistyössä poliisin kanssa ja vieläpä 1940-luvulla. Sodanjälkeiseen Helsinkiin minut johdattelee Laura Andersson, jonka Lili Loimola ratkaisee -sarjan toinen osa selvittää voimanaisen murhaa. Sirkusnaisen arvoitus (2023) tutustuttaa amerikkalaiseen sirkusseurueeseen ja siellä lymyäviin, tappaviin salaisuuksiin.

Juonessa pitäydytään perinteikkäässä murha-arvoituksessa, jonka johtolankoja Lili Loimola etsiskelee aviomiehensä ja apulaisensa Rikun kera. Nyt huitaisenkin koko rikosjuonen ruodinnan sikseen, sillä kiinnostavinta tällä lukemiskerralla onkin parin elämäntapa. Kyse on kulissiliitosta, johon kuitenkin kireyttä aiheuttavat kummankin romanssit. Lisäksi Lilin ja Rikun ihastukset jollain tavalla liippaavat myös murhatapausta. Oman pikantin lisänsä henkilökemioihin tuo miellyttävä poliisimies Huhta, jonka kiinnostus yksityisetsiviin liikahtaa henkilökohtaisen puolelle.

•

Särmää jännäriin tuo homoseksuaalien henkilöiden tilanne sodanjälkeisessä Suomessa. Oman todellisen minän piilottelu tehdään kirjassa kipeän tiettäväksi. Taitavasti kirjassa taiteillaan vanhanaikaisen ja tuoreen kesken ja saadaan uskottavaksi vanha maailma ja sen kulissintakaiset seikat. Rikun suuhun sopivat huomiot:

”Hetkittäin Helsinki tuntui olevan kuin kaksi eri kaupunkia. Köyhyyttä ja epätoivoa näki heti kun astui vähänkin syrjään suurimmilta kaduilta. Mutta heti sen jälkeen eteen saattoikin aueta pramea ravintola, tärkeänä töihinsä rientävä siististi pukeutunut nuori mies tai iloisesti kikatteleva lapsilauma, joka ei tuntunut muistavan sodan kauhuja laisinkaan. En ollut varma mitä ajattelin kaikesta siitä. Halusin itse elää uskossa parempaan huomiseen ja nähdä vaivaa sen eteen, että löysin elämääni iloja. Halusin pystyä nauttimaan kaikesta siitä, mitä kaupungilla oli tarjota. Mutta työni Lilin toverina ei antanut minun myöskään unohtaa kaiken nurjapuolta. Ja uskoin sen olevan pohjimmiltaan hyvä.”

Kirjassa siellä täällä vilahtaa yhteiskunnallisia seikkoja taloudellisesta eriarvoisuudesta, naisiin kohdistuvasta väkivallasta ja naisen alistetusta asemasta. Loimoloiden lisäksi naapuripariskunta tuo osansa näihin aihelmiin, samoin naistenlehden esikuvajuttuaines.

Kerronnassa painottuu tarmokkaan Lilin minäkerronta, mutta välillä pistäydytään Rikun katsantokannassa, hetken myös Huhdan. Niin henkilöt elävöittyvät eri näkökulmin, ja minullehan sopii, että kirjassa edetään henkilöt edellä. Hivenen taisin väsähtää kirjan pitkittyessä, ja ehkä joskus epäilin juonikuvion uskottavuutta. Kokonaisuutena Sirkusnaisen arvoitus sopii niin Pride-kauteen kuin kirjabloggaajien dekkariviikoillekin.

•

Laura Andersson: Sirkusnaisen arvoitus. Lili Loimola ratkaisee 2, Otava 2023, 368 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, haaste

Avainsanat:

13 kesäkuun, 2023 · 12:10 pm

Marja Aarnipuro: Luolamiehen mysteeri

Kannattaako lukea kirjasarjan osa 6, jos ei ole lukenut aiempia? Pienen harkinnan jälkeen aloitin Luolamiehen mysteerin (Crime Time 2023), vaikkei minulla ole ennakkotietoa viidestä aikaisemmasta Kaarina Riikonen -dekkarista.

Aika nopeasti pääsin kiinni jutun juoneen, mikä todistaa kirjailija Marja Aarnipuron sommittelutaidosta: hän johdattelee keskeisiin henkilöihin ja hitusen taustoihin muttei selittele puhki. Ja mutkattomasti saatellaan kyseisen kirjan rikostapahtumiin ja niiden selvittelyyn.

Luolamiehen mysteeri käynnistyy Vartioharjusta, josta kaksi poikaa löytää pillerikätkön ja kuolleen miehen. Poliisijoukot tutkivat tapausta, etunenässä pomo Anton Koivuinen ja etsivä Jaana Hatakka, muutama muu myös. Tahollaan tapaus rakennusmiehen kohtalosta kiinnostaa mediaa, ja etulyöntiasema on Viikko-lehden jokapaikanhöylällä, Kaarina Riikosella. Hän näyttää säntäilevän siellä, missä tapahtuu, vaikka varsinaisesti rikosuutiset ovat kollegan Pekka Nymanin heiniä. Kaarina sinkoilee tapauksessa kuin flipperissä.

”Taas Kaarina Riikonen, Koivunen puuskahti mielessään. Miten saattoi olla mahdollista, että naisen lonkerot ulottuvat kaikkialle? Ensin hänellä oli yhteys uhrin löytäjiin ja nyt vielä tämäkin.”

•

Kirjassa vilisee henkilöitä, ja oman osuutensa väkijoukkoon on Kaarinan miehellä Jarilla, jonka DNA-testin paljastamat uussukulaiset kuuluvat henkilögalleriaan, etenkin kadonnut velipuoli. Vaikka kirja on kepoisaa jännitysviihdettä, tarkkana saa olla liukkaasti etenevässä juoniromaanissa henkilörunsauksineen.

Erityisen syvällisesti ei käsitellä henkilöitä eikä rikosasioita, eli ei kannata odottaa psykologista tai yhteiskunnallista jännitettä. Kyse on rehdistä perusjännärikirjallisuudesta: henkilöt toimivat rikollisten löytämiseksi – ja siinä tohinassa sattuu ja tapahtuu. Ei ole harvinaista, että poliisin ja median napit ovat vastakkain tai yhteistyö ruokkii lopputulosta. Tässä kirjassa toimitaan sekä-että.

•

Mojovasti viisikymppisen Kaarinan silmin katsotaan median toimintaa sisältäpäin: miten käy journalismin, kun se valuu digitaaliseksi ja somen suuntaan? Hupaisa on myös kirjallisuuden oma mikromaailmansa: Kaarinan työpaikalla työskentelee yksinhuoltajaisä Antti Pasanen, jolla on Paavo-poika. Näin kirja iskee silmää Eve Hietamiehen kirjasarjalle.

Pikantin säväyksen antaa Kaarinan ja Antonin tuttavuus, joka näyttää Kaarinan kannalta olevan lämmin. Ehkä jotain on muuttumassa Kaarinan pitkässä liitossa. Joka tapauksessa on hauskasti kuvattu turvallisenoloinen ihastus, samoin Antonin kuuma hullaannus muuhun kuin Kaarinan suuntaan. Eli kirja sisältää tällaistakin. Pidin lukurupeamaani mukavana ajanvietteenä.

•

Marja Aarnipuro: Luolamiehen mysteeri. Osa 6 – Kaarina Riikonen ratkaisee, Crime Time 2023, 184 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste

Avainsanat: