19 joulukuun, 2022 · 9:14 am

­Camilla Grebe: Ajasta ikuisuuteen

Camilla Greben dekkareissa on samaa ideaa kuin Arttu Tuomisella siinä suhteessa, että hänen dekkareissaan on kirjasta toiseen samoja henkilöitä, mutta eri kirjoissa päähuomio on eri poliisissa. Uusimmassa romaanissa Ajasta ikuisuuteen (Gummerus 2022) tosin on framilla kirjoista tuttu Manfred perhehuolineen. 

Rikosetsivä Manfred on romaanin toinen minäkertoja mutta pienemmässä roolissa kuin kustannustoimittaja Lykke. Romaanissa vuorottelee kaksi aikatasoa eli nykyhetki ja tapahtumat kahdeksan vuotta sitten, jolloin Manfred tutki Lykken perheen talon tapahtumia. Romaanissa Lykke muistelee elämäänsä, rakastumista kirjailija-aviomieheensä ja perhe-elämää; Manfredin osuuksissa painottuvat ihonkaipuu, ero ensimmäisestä vaimosta ja suhteet lapsiin sekä ajankäytön haasteet toisen liiton hyvinvoinnille. 

Kahdekasanvuodentakaisten tapahtumien epäselvyydet selviävät romaanin nykyajassa. Huomaan, ettei minua haittaa, vaikka vihjailut ovat olleet osoittelevia, sillä loppuun jää silti pureskeltavaa. Grebe kuljettaa taitavasti kahta aikatasoa ja pitkittää sopivasti tietoja nykyaikatason päätapahtumasta. Sen lisäksi Greben ja suomennoksen kieli ja kerronta tekevät lukemisesta luistavaa.

•

Ajasta ikuisuuteen on tänä syksynä toinen ruotsalaisdekkari, jossa kirjailijuus kulkee mukana jännärissä. Håkan Nesserin Kirjailijan viimeiset päivät käsittelee melko satiirisesti kirjallisuuskenttää. Grebe kohtelee myös aika kärjekkäästi kustannusalaa, ja vaikkei se kirjan pääasia olekaan, se tuo pikantin lisän. Kiinnitän huomiota myös siihen, että kirjassa on useita Suomi-viittauksia, esimerkiksi mainitaan Kjell Westö ja Märta Tikkanen.

Pääasia on perhe ja se, mitä kukin on – tai ei ole – valmis tekemään lastensa vuoksi. Jotain siinä jää puolitiehen, mutta silti paljon myös kirpaisee. Ainakin minun sisälläni kasvoi painava möykky, kun ajattelin lapsia tai lasta kantamassa epäilyn taakkaa ja vihaa teoista, josta ei ole vastuussa. Ja Grebe päähenkilöineen tietää, minkälainen on hyvä tarina:

”Minulle ilmiö oli kuitenkin osoitus siitä, minkä olin aina tiennyt: hyvä tarina oli hyvä tarina. Sen ei tarvinnut nojata kirjailijan taustaan, ulkonäköön eikä varsinkaan sukupuoleen, jotta se voisi päästä oikeuksiinsa, vaan se riitti sellaisenaan.”

•

Camilla Grebe: Ajasta ikuisuuteen, suomentanut Sari Kumpulainen, Gummerus 2022, 267 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

17 joulukuun, 2022 · 9:33 am

Johanna Holmström: Selkounien käsikirja

Johanna Holmströmin novellikokoelma Selkounien käsikirja (Otava 2022) on Runeberg-palkintoehdokas. Se paljastui, kun olin kutakuinkin kirjan puolivälissä. Huomasin asian vaikuttavan: aha, nyt on siis lukuvuorossa yhden raadin perusteella vuoden kotimaista kärkeä.

Yhdessä novellissa vilahtaa tuo kirjan nimen selkounet, mutta monissa novelleista on väkevänä tunnelma, joka vaikuttaa liki selkounelta: tiedostan, että olen fiktiossa, unenkaltaisessa – tosin en kykene vaikuttamaan unen tapahtumiin. Sen sijaan minut naulitaan seuraamaan verbaalisti tehokkaasti tapahtumia. Joskus kieli äityy runolliseksi, pääosin se on tarkasti havainnollistavaa. Kerronnallisesti minua viehättää se, että novelleissa on kytköksiä toisiinsa.

•

Kirjan alkupuolen novellit miellän sijoittuvan lähiaikoihin tai kuluvaan ajankiertoon. Tunnistan muutaman aiheen sopivan viime vuosien rikosuutisiin, esimerkiksi pakastimesta löydetyt vastasyntyneet. Tästä voi jo päätellä, ettei novelleissa liikuta hilpeissä tunnelmissa. Pikemminkin novelleista aistii pelkoa, uhkaa tai murhetta. Ihmissuhteissa eivät asiat ole kunnossa, ja kasvuolot vievät vinoon.

Kirjan loppua kohti novellit johdattelevat tulevaisuuteen ja tekoälyn muuttamaan maailmaan. Näistä mieleeni ailahtaa yhtymäkohtia Sami Tissarin romaaniin Krysa ja Kazuo Ishiguron romaaniin Klara ja aurinko. Jälkimmäiseen ajatukset johtavat siksikin, että Holmströmin kirjan päätösnovellissa yksi henkilö on Clara, tosin novellin Clara ei ole keinoystävä vaan ihminen.

•

Kaksi viimeistä novellia ”Vanhus ja meri” ja ”Kadotettu paratiisi” otsikoiltaan viittaavat kirjallishistoriasta tuttuihin teoksiin, mutta kiinnostavinta on se, miten novellit kytkeytyvät toisiinsa: samaa asiaa tarkastellaan eri näkökulmista. Novelleissa eletään tulevaisuuden dystopiaa, jossa yhteiskunnan sisällä on tekoälyn hallitseva eliitti, ulkopuolella materiaali eli suorittavan luokan paariaväki. Elinikää säädellään, ja ihmisen keskeinen osa on toimia varaosina ja lakata olemasta. Jotkut jäljelle jääneet yli-ikäiset voivat siirtyä lisättyyn todellisuuteen, jossa he saavat elää haluamaansa mielikuvaelämää. Tässä muutamia asioita, joita tulevaisuus tuo näissä novelleissa tullessaan.

”Kadotettu paratiisi” -novelli antaa todella paljon ajateltavaa nykyajasta ja ihmisyydestä, vaikka siinä kuvaillaan tulevaisuuden yhteiskuntaa. Minua havahduttavat novellin päähenkilön Teresen eksistentiaaliset pohdinnat keskellä ohjelmoitua tyhjyyttä:

”Kuka minä olen? Mikä on kaiken tarkoitus? Miksi olen olemassa? Kuka tai mikä on kaiken tämän takana, siis kaiken luodun? Miksi kukaan ei kysy oikeita kysymyksiä? Olenko edes olemassa? Mistä tiedän, olenko olemassa?”

Nuo kysymykset sekä kuvaukset tiedosta ja vapaudesta vievät peruskysymysten äärelle, lisäksi novellin henkilöiden kohtalot jäävät pitkäksi aikaa mieltäni painamaan, vaikka novellin loppu jopa vähän vilauttaa valoa. ”Kadotettu paratiisi” vaikutta lopulta painavalta pienoisromaanilta.

•

Selkounien käsikirja saa oikeastaan aika surulliseksi, vaikka ihan lopussa välähtää yksittäisten ihmisten toivo. Surumieli on seurausta yleistunnelmasta, ihmisten tukalista tilanteista ja maailmanmenosta. Murhe ei liity millään muotoa kirjan tasoon, sillä kerronta ja kieli ovat taiten toteutettuja.

•

Johanna Holmström: Selkounien käsikirja, suomennos Maija Kauhanen, Otava 2022, 198 sivua eKirjana, äänikirjana 9 tuntia 17 minuuttia lukijana Sanna Majuri. Luin ja osin kuuntelin BookBeatissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Novellit

Avainsanat:

14 joulukuun, 2022 · 5:16 pm

Kaksi syytä jännittää: Häväistyt ja Kiikku

Sarjamuoto on jännäreissä tyypillinen. Ymmärrän viehätyksen, sillä sarjoissa usein tulee kiinnittyneeksi päähenkilöön, jonka vaiheita ryhtyy seuraamaan. Joskus sarjoissa jopa itse juoni voi jäädä sivuseikaksi, jos päähenkilö viehättää. 

Tässä jutussa tiivistän kirjakokemukset poliisiromaaneista, joista toisessa lähestytään päähenkilökysymystä tavallista poikkeavalla tavalla, toisessa romaanissa puolestaan kiinnitetään huomio päähenkilön henkilökohtaisen tragedian etenemiseen.

Arttu Tuominen: Häväistyt

Arttu Tuomisen Delta-sarjan neljännessä osassa Häväistyt (Tammi 2022) on Porin poliisin yksiköstä päähenkilövuorossa Linda Toivonen. Tuomisen sarjassa veikeää onkin juuri se, että ryhmästä kukin vuorollaan pääsee etualalle. Kirjan esittelyssä mainitaan, että kyse on itsenäisistä sarjan osista. Minusta lukija silti hyötyy, jos on lukenut aiempia osia, sillä muidenkin poliisiryhmän jäsenten eli aiempien päähenkilöiden elämän etenemistä saa päivitettyä.

Tuomisen romaanisarjan valtti on se, että vaihtuvat päähenkilöt ovat erilaisissa perhe- ja suhde-statusvaiheissa, joten variaatiota riittää. Poliiseista paljastuu työminän takaa monenlaista. Linda on teini-ikäisen tyttären työorientoitunut äiti, joka ei osaa sopia asioita ex-miehen eli tyttären isän kanssa. Stressinhallintakeino ei asiaa paranna, sillä piilopullot kolisevat kaapissa. Kolinaa lisäävät menneisyyden luurangot.

Jännitysjuoni rakentuu teinityttöjen katoamisista, mikä saattaa viitata sarjamurhaajaan. Teinejä houkuttelee netissä Peter Pan -tyyppi, ja hänen etsintäänsä liittyy monia mutkia.

Tuoretta ei ole, että tytöt ovat vaaravyöhykkeessä, ja siksi paikoitellen pidin joitain kuvioita kuluneina, vähän pitkitettyinäkin, joskin valitettavasti yhä ajankohtaisina. Lindan nuoruudenkokemukset taustoittavat päähenkilöä, mutta jostain syystä ne eivät omassa lukukokemuksessani nosta pinnoja, vaikkakin ne hyvin kytkeytyvät pääjuoneen ja tyttöjen kokemuksiin seksinnälkäisten ällöukkojen maailmassa. Pienestä mutinastani huolimatta totean, että romaanin alkupuolella tempauduin mukaan jännitykseen, ja ihan lopussa kämmenet alkoivat hikoilla.

•

Arttu Tuominen: Häväistyt, Gummerus 2022, 238 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

A. M. Ollikainen: Kiikku

Aki ja Milla Ollikainen jatkavat Kontti-romaanin linjoilla, eli genre on hallussa ja siihen lisätään omaa Ollikais-ekstraa. Sarjan toisessa osassa Kiikku (Otava 2022) päähenkilönä tapaan taas Paula Pihlajan ja tutut etsiväryhmän jäsenet uuden keissin keskellä.

Paula on kiinnostava päähenkilö, joskaan ei kovin poikkeuksellinen tässä genressä. Hänessä on varautunutta, yksityisyytensä säilyttävää terävää auktoriteettia, joka säväyttää salaperäisyydellään. Lukija tietää hänestä enemmän kuin kirjan henkilöt. Silti yksi salaisuus pidetään salassa lukijaltakin kirjan viimeiselle sivulle saakka. Ja kun se tieto lävähtää, ainakin minä pistän monia asioita uusiin asentoihin, ja Paula saa suuret sympatiani.

Myös Paulan poliisiporukan jäsenet alkavat saada lihaa luiden päälle. Kaikista erottuu vahvuuksia ja heikkouksia.

Jännitysjuoneen sisältyy karmeita hirttäjäisiä. Hyvin tapahtumia viedään eteenpäin niin, että ratkaisun aineksia ripotellaan ja motiiveja pyöritellään. Kenties keskittymiseni herpaantui yhden leikkipuistomurhan suhteen, koska sen rooli kokonaisuudessa jäi minusta hieman auki. 

Tässäkin saa lukija hikoilla lopputapahtumissa, siis perustehokeino toimii, eli ehtiikö apu ajoissa. Ja taas saa pohtia sitä, miten menneisyydestä kumpuavat pahan siemenet. Kelpo jännitystä.

•

A. M. Ollikainen: Kiikku, Otava 2022, 304 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari

Avainsanat: ,

11 joulukuun, 2022 · 7:53 am

Eija Aromaa: Välähdys hämärässä

Eija Aromaan runoteoksen Välähdys hämärässä (Basam Books 2022) alaotsikko antaa osviittaa lähtökohdista: Variaatiota Izumi Shikibun runoista. Siispä ensin Izumi Shikibun (noin 974 – 1934) vaikutuksesta: naisen runot tuhannen vuoden takaa inspiroivat Aromaata välittämään ”kaikki rajat ylittävän tunteen”.

”Juuri sen Izumi heitti niskoilleni, sen kanssa ajauduin hurmion ja kärsimyksen tunnelmiin. – – Olen pyrkinyt tuomaan runojen hengen tähän päivään.”

Izumi Shikibu kirjoitti tanka-runoja rakkaudesta kaikissa sen elinkaaren vaiheissa. Aromaa ei ole kääntänyt runoja vaan käyttänyt englanninkielisiä käännöksiä, joista hän taivuttaa tankaa omiin tunnevärityksiinsä.

•

Aromaan runokirjassa on 119 tankaa, ja kirja jakautuu osiin Kevät, Rakkaus ja Syys. Jaotteluotsikointi johdattelee hyvin elämän ja tunteiden eri vaiheisiin. 

Kevään kuvastoon kuuluvat kukkivat hedelmäpuut, niiden kukoistus, tuoksut ja kuihtuminen – metaforat elämäntunteelle ja rakkaudelle. Osa runoista ovat jämäkän suoria tunteen julkituloja, silti tihkuu monikerroksellisuutta:

”Edes luihin ja 

ytimiin käyvä syksyn

tuuli ei tunnu

niin raa’alta kuin kevään

puista varisevat kukat.”

Kirjan Rakkaus-osuuden aistillisuus hehkuu pienin viittauksin. Rakkaus tuntuu kehossa ja saa ilmiasunsa tarkassa tavutuksessa tankatyyliin. Suorahko sanajärjestys korostaa sitä: runon pintaan sopii pelkistys, ja sanojen alla väreilee. Siitä otan esimerkiksi runon, joka saattaa kommentoida kirjailijuutta, vaikka sen voi tulkita myös viittaavan lemmityn hylkäyskirjeeseen:

”Minut jätettiin

vanhenemaan maailmaan

ilman sinua.

Kukan kauneus katoaa

peittävän musteen alle.”

Syys-osaston runoissa on paljon luopumisen tunteita. Sykähdyttävä on esimerkiksi esikuva-Izumin kuolinvuoderuno. Minua miellyttää kovasti ehkä pieniltä tuntuvat ratkaisut kuten se, että otsikoksi on valittu soinniltaan pehmeä syys eikä kolisevasti ääntyvä syksy.

Monissa runoissa on myös selitys. Se luonnollisesti taustoittaa ja vaikuttaa tulkintaan. Esimerkiksi: ”Joku pyysi kirjaa lainaksi mutta en ollut tehnyt siitä kopiota itselleni ja lähetin tämän runon kirjan sijaan”:

”Milloin kellumme,

milloin heittelehdimme

myrskyn silmässä.

Miksi takerrut runoon

elämän aallokossa?”

•

Kieltämättä hieman hämäännyn: mikä kirjassa on Aromaata, mikä on Izumi Shikibuta? Se ajatus saa ailahtaa, ja sen jälkeen annan runojen olla runoja. Tuhat vuotta välissä unohtuu myös. Välähdys hämärässä on pitkään pieluskirjani, kirja, joka odottaa yöpöydällä, josta luen iltaisin muutaman runon, annan niiden hiljalleen lepattaa lauseina, joiden sanat vaikuttavat määräänsä suurempina.

Tanka on kurinalainen muoto (rivikohtainen tavutus: 5, 7, 5, 7, 7), ja siksi kiehtoo, miten paljon se silti antaa vapauksia ilmaista. Aromaa tavuttaa ja rivittää niin kuin pitää ja taivuttaa runon reunaehdot ilmentämään havaintoja, ajatuksia ja tunteita suoraan ja symbolein. Ilahduttavasti mukana on ajatelmallista tulkintavaraa.

•

Eija Aromaa: Välähdys hämärässä. Variaatioita Izumi Shikibun runoista, Basaam Books 2022, 134 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Avainsanat:

9 joulukuun, 2022 · 3:42 pm

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut

Tommi Kinnusen varmuus menneen ajan kuvaajana herättää kunnioitusta. Edellisen romaanin Ei kertonut katuvansa (myös selkokirjana) välittämä kuvan Lapin sodan jälkeisestä hävitetyn maan tunnelmista kertoi väkevästi maisemasta ja etenkin ihmisistä sotakokemuksineen. Siitä samasta kumpuaa uusin romaani Pimeät kuut (Otava 2022).

Romaanin minäkertoja on kuusikymppinen kansakoulunopettaja Elna. Hän on sodanjälkeisen ajan pätkätyöläinen, jolla ei ole vakivirkaa, vaan hän hakee eri kouluihin ja saa työtä vuosi kerrallaan. Vakinaistamisen estää vakava sairaus, mutta asiaan vaikuttaa ilmeisesti myös kipakka luonne, sillä Elna uudessakin pestissä pitää puolensa koulun johtokunnan aivoituksia vastaan.

•

Romaani kertoo yhden lukuvuoden tarinan Elnan elämässä. Lukuvuoden alkua edeltää yhteenotto siskon kanssa, ja sitä ennen on tapahtunut myllertävä kohtaaminen mieleltään järkkyneen nuoren miehen kanssa. Tätä Niiloa kertoja välillä puhuttelee tekstissään, ja vähitellen lukijalle selviää kertojan ja Niilon yhteys. Nämä edeltävät tapahtumat värittävät kertojan mielenmaisemaa synkin sävyin.

Eikä muutenkaan voi luonnehtia Elnan tarinaa hilpeäksi. Määrittelemätön, voimattomaksi vetävä sairaus jäytää häntä. Koulutyön raskaus ei jää sekään kenellekään epäselväksi. Kinnunen kuvailee havainnollisesti tuntien suunnittelun ja jälkitöiden määrää sen lisäksi, että lasten ja nuorten kohtaaminen ja ohjaaminen oppituntien aikana kuormittavat. Se asia ei ole vuosien ja monien koulu-uudistusten jälkeen ainakaan vähentynyt.

”Eivät he huomaa opettajan pakotettua hymyä, eivät säikähdystä silmien takana. Kukaan ei ymmärrä, miten paljon on vaatinut se, että kaikki sujuu mutkattomasti.”

Vielä sananen romaanin hilpeyden puutteesta. Teksti on kaikkea muuta kuin sävytöntä. Romaanissa on myös upea, henkeä nostattava kuvaus hankikantosilla hiihdosta.

Kaikkiaan Kinnusen kerronta on tarkkaa, selkeää ja silti monitasoista. Erilaiset romaaniin liitetyt dokumentit vahvistavat elämäntilanteen ja ajan kuvaa. Niiden alkuperä on Kinnusen kansakoulunopettaja-isotäti. Niin Elnan kuin erämaakylän ihmisten karut elämänolot pistävät miettimään tekstin ohi hyvinvointivaltion kehitystä nykyisine sosiaalitukineen.

•

Merkittävimmäksi nostan romaanin Elnan kuvauksen psykologisen otteen. Kertojan valoton tila saa selityksensä, niin myös se, miksi hän hoitaa hommansa mutta pitää etäisyyden oppilaisiinsa ja muihin ihmisiin. Synkkyyden ohella erottuu itsetietoisuus:

”Mutta pidän itsestäni! Minusta on tullut tämänkaltainen kaikkien niiden päätöksien vuoksi, jotka olen itse tehnyt. Kukaan ei ole minua mihinkään pakottanut, vaan itse kaikki valitsin, enkä ratkaisuistani kadu yhtäkään. Tietenkin jälkikäteen joskus näen, että elämä olisi voinut kulkea eri reittejä, mutta sellaisia en jaksa pitkään miettiä. Valitsemalla toisin olisin päätynyt toisaalle, tullut toisenlaiseksi.”

Taustalla vaikuttavat sota-ajan jälkikaiut – pelon, hädän, kärsimyksen ja kuoleman kokemukset. Rintamalta palanneiden miesten rikkinäisyys näkyy lapsissa ja perheissä, ja kaikkien sotakokemukset vaikuttavat siihen, että jaksaminen välittää on kortilla – niin kuin on kortilla kaikki konkreettinenkin ruuasta lähtien. Elnan kovettuminen on perusteltu. Siksi romaanin kolkko loppu on odotettavissa, mutta silti siinä kouraisee moni asia.

•

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut, Otava 2022, 285 sivua. Sain kirjan kustantajalta. 

3 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

6 joulukuun, 2022 · 6:30 am

Pasi Klemettinen: Kansanuskon yöpuoli & joulukalenterin kuudes luukku

Perinteiseen tapaan kirjabloggaajilta aukeaa adventtiaikana joka päivä juttuluukku. Tarkista Ankin kirjablogista postausvuorot. Jokainen joulukalenterin kirjoittaja löytää oman kulmansa adventtiajan juttuihin – tyyli on vapaa niin kuin se bloggaamisessa tuleekin olla. Minun kalenteripäiväni on tänään, ja päädyin pohtimaan kansanperinnettä.

•

Tänään vietetään itsenäisyyspäivää. Suomi on ollut itsenäinen 105 vuotta. Suomalaisuutta on ollut itsenäistä valtiota kauemmin, eikä se ole koskaan ollut yhdenlaista. Kiinnostavasti siitä kertovat vanhat uskomukset: jotkut asiat toistuvat paikasta toiseen, jotkut tulevat muualta ja jotkut muuttuvat merkityksiltään. 

Valitsin itsenäisyyspäivän kirjaksi Pasi Klementtisen tietokirjan Kansanuskon yöpuoli. Hiidet, manalaiset ja muut demonit (SKS 2022). Valintani ei ole mikään viesti synkistä ajoista vaan se johtuu kirkkaasti kiinnostuksestani kansanperinteeseen, jossa uskomustarinoilla on ollut tärkeä merkitys. Tarinat tarjosivat selityksiä ilmiöille, ja ne saivat käsittämättömyyksille käsitettävän, konkreettisen ja personoidun pohjan.

Ajatellaan vaikkapa koliikkivauvan öistä, piinaavaa itkua tai aikaihmisen kammottavia painajaisia. Pienokaisen parkumisen hyväksyminen käy järkeen, kun tietää, että asialla on pahanilkinen Yöitkettäjä ja millä konstein se saadaan lähtemään: heitä kirves. Entäpä pahat unet? Silloin Mara tai Painajainen asettuu yöllä nukkujan päälle ahdistaen ja kauhua nostattaen. Nämä ilkiöt voidaan karkottaa taikakonstein ja loitsuin.

Tuollaiset syy-seuraus-sepitykset ovat hyvin ymmärrettäviä kuten sekin, miten ihmiset yhä vain kaipaavat tarinoita eri muodoissa tai selityksiä selittämättömyyksille.

•

Kansanuskon yöpuoli on helppolukuinen tietokirja. Pasi Klemettinen on koonnut vakuuttavasti ja kattavasti tietoja meiltä ja muualta ja esittää ne havainnollisesti. No, esimerkiksi tästä Painajaisen kaverista Marasta ja sen englanninkielisestä sukulaisesta: ”Itse asiassa nightmare on alun perin tarkoittanut naispuolista pahaa henkeä joka ahdistelee miehiä (tai hevosia) heidän nukkuessaan siten, että he kokevat tukehtuvansa.”

Yöpuolen uskomusolennot -kirjassa eläimet, vainajat, haltiat, hirviöt ja muut uskomusolennot esitellään aakkosjärjestyksessä ja esittelyjä elävöittävät suorat lainaukset loitsuista, runoista ja kansantarinoista. Mukana on myös osuvaa kuvitusta, joka virkistää kokonaisuutta. Aiemmin ei ole ilmestynyt suomenkielistä tietokirjaa, johon on koottu nämä pahanilkiset ja kammottavat olennot.

”Monet olennoista ovat yleensä varsin harmittomia, mutta nyt esittelen niistä tarkoituksella kielteiseksi koottuja piirteitä. Myyttisten olentojen suhteen paneudun antamaan vastauksia siihen, mistä ja miten ne ovat muinoin syntyneet ja tulleet pohjoisen havumetsän kansan rieskasi. Kuva voidaan toki kääntää toisin päin: jospa ihmiset ovat niitä, jotka ovat tunkeutuneet aikoinaan toisten olentojen alueille ja reviireille.”

•

Mistä me olemme rakentuneet? Jokainen on sukupolvien ketjun osanen, ja on innostavaa kuvitella, mitä kolme, viisi tai kymmenen ketjun osaa sitten uskottiin, kuviteltiin, pelättiin ja toivottiin. Sitä raottavat tämäntyyppiset kirjat. Kansanuskon yöpuolen perusteella etenkin kuoleman arvoitus, vääjäämättömyys ja pelottavuus on vaikuttanut ihmisiin aina, ja sitä varten on tarvittu käsittelytapoja – kuten kirjan moninaisia vainajaotuksia. Ja aina on ollut syytä varoittaa vaaroista, ja siihenkin tarkoituksiin on tarvittu kavahduttavia uskomusolentoja.

Kovin kiehtovaa! Kun tietää asioita menneistä ajoista ja ajattelutavoista, näkee tästä päivästä enemmän kuin ennen. Näissä tunnelmissa toivotan tarinallista, myös toiveikasta itsenäisyyspäivää ja adventtiaikaa 2022!

•

Pasi Klemettinen: Kansanuskon yöpuoli. Hiidet, manalaiset ja muut demonit, SKS 2022, 320 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

11 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, haaste, Tietokirja

Avainsanat: ,

4 joulukuun, 2022 · 10:39 am

Aki Ollikainen: Kristuksen toinen tuleminen

”Kosken ääni virtaa syvältä hänen sisältään, humina joka voimistuu noustessaan rinnasta kohti tärykalvoja. Ja se koski virtaa verenpunaisena.”

Näin Aki Ollikainen kuvaa tenori Aarne Odenin laulantaa, joka vaihtuu tuberkuloottisen laulajan verensyöksyyn. Toisaalla romaanissa Kristuksen toinen tuleminen (Siltala 2022) maallikkosaarnaaja Kustaa Anttola näkee ikkunan takana kotikylän outolintumiehen, joka Anttolan hurmoshenkisessä mielentilassa vaikuttaa Kristukselta.

Alun sitaatti ilmentää sitä, että Ollikaisella on taito asetella sanoja ilmeikkäästi. Tekstistä hyökyy voimakas tunnelma. Siinä väijyy painostava henki: koko ajan luen pahoja enteitä. Romaanissa on paljon salaperäistä ja kummallista. Kristuksen toinen tuleminen on hämmentävä kokonaisuus.

•

Romaanissa koetaan vahvasti, sillä siinä keikutaan monenlaisilla äärirajoilla. Euroopassa on alkanut ensimmäinen maailmansota, mikä kumisee kohtalokkaana taustalla – tiedämmehän, että Suomessa ollaan etenemässä kohti kansalaissotaa, jolloin oli ihmisten henki höllässä. 

Romaanin henkilöitä leimaavat kuoleman kosketus, pelastuskaipuu, rajatiloissa eläminen ja siten perimmäiset kysymykset. Rakkaudelle ei paljon jää tilaa, jotain sentään:

”Rakkaus oli idea, joka siirtyi hahmosta toiseen. Ja se hahmo, ihminen, oliko sillä merkitystä, kenessä se hänelle ilmentyi?”

•

Minulle vaikuttavin osuus on kuvaus tuberkuloosisairaalasta: eristäytyneessä yhteisössä menetyksen mahdollisuus väreilee kaikessa. Keuhkosairaus oli tuolloin sellainen, että käänne kuolemaan oli kovin todennäköinen. Siksi henkilöiden elävyys loistaa sen hetken, kun se on mahdollista. Toisella tavalla uhkaavaa on romaanin hurmoshenkisen maatalon meininki, sillä siinä ihmisten teot ja toiminta johtavat peruuttamattomuuksiin.

Kuvauksessa on karuutta, osin sitä katkaisee luontohavaintojen kauneus; toisaalta on myös paljon groteskia ihmisolon tyylittelyä. Ollikainen osaa luonnehtia kuvauskohteet nopeasti, osuvasti, niin henkilöt kuin ympäristön. Rytmi vaihtelee lyhyistä seesteisistä hetkistä kiihkeisiin, nyrjähtäneisiin kokemuksiin.

•

Kahden juoniaineksen yhteen kuljetus ei yllätä, mutta lopun käänteet jättävät hämmentävään tilaan. Mitä kirjan kristustyyppi tai muut muiden edestä kärsivät lunastavat? Jollain tavalla pidän loppua töksähtävänä ja lopputulema herättää kysymyksiä, näinkin: miksi kaikki tämä? Oli miten oli, Ollikainen on taitava kertoja. Hänelle sopii historiaan viety kehys kuvata ihmistä, kuten jo aikanaan Nälkävuosi osoitti. 

•

Aki Ollikainen: Kristuksen toinen tuleminen, Siltala 2022, 158 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

30 marraskuun, 2022 · 8:20 am

Ellen Strömberg: Mehän vaan mennään siitä ohi

Tunnustan, että luen turhan vähän lasten- ja nuortenkirjallisuutta, vaikka sen merkitystä lukuharrastuksen syntymiselle ja syventymiselle tulisi julistaa. Olen viime vuosikymmeninä sen sijaan keskittynyt eri-ikäisten selkokirjallisuuteen, joka sekin pitää lukutaitoa ja lukuharrastuksen päätä pinnalla. Nyt kuitenkin tartuin Ellen Strömbergin ”tavalliseen” nuortenromaaniin Mehän vaan mennään siitä ohi (S&S 2022).

Romaanin kertoo Manda, joka käy pikkukaupungin laita-alueen yläkoulun viimeistä luokkaa. Paras ystävä Malin on kaikessa mukana: tytöt jakavat niin koulumatkan kuin salaisuudetkin. He pyöräilevät paikasta toiseen, haaveilevat pojista, bileistä ja aikuisuudesta New Yorkissa sekä chattailevat illat samoista asioista. Luokkakaverit ja perhe vaikuttavat taustalla arkielämään ja tunnelmiin.

•

Kylläpä Mehän vaan mennään siitä ohi ilahduttaa tavallisuudellaan! Useinhan nuortenkirjoissa keskitytään vaikeisiin ongelmiin. Tässä nuortenromaanissa Mandalla on rakastava, tasapainoinen perhe, mukavasti kehittyvä sisarussuhde, kiva kirjasto- ja lukuharrastus, liikunnallinen elämäntapa ja hyvät käytöstavat. Hurjinta on pussailun, parin inhottavan kännykkäkuvan ja muutaman kaljan juonnin ohella tukan värjääminen ilman vanhempien lupaa.

Manda tosin kärsii tylsyydestään ja kokee olevansa Malinin palvelijanomainen seuraaja. Myös Malinin tunteet ja ajatukset Mandasta ja Mandan perheestä suhteessa omaansa paljastuvat. Pikkuhiljaa tarinaan ripotellaan probleemeja ystävyydessä, ihastumisunelmien ja todellisuuden ristiriidasta, tositunteiden tunnistamisesta ja nuorten mielenterveysongelmista. Parasta onkin se, miten nämä aiheet alkavat hiljakseen tihkua tekstistä. 

Suurimman vaikutuksen minuun tekee se, miten pienistä arkiasioista koostuu tyttöjen yläkoulun viimeisen kevään tapahtumat, ja silti niistä heijastuvat etenkin Mandan identiteetin kehitys tai havahtuminen siihen, mitä hän on, voi ja haluaa olla juuri sellaisena kuin hän on. Sen kirjan kerronta tavoittaa aidosti asu- ja ihastumisvatvomisten ohella. Hienoa, ettei nuortenkirjan tärkeiden ainesten tarvitse olla äärimmäisiä.

•

Romaanin nimi Mehän vaan mennään siitä ohi viehättää monimerkityksellisenä. Konkreettisesti se tarkoittaa kirjassa bilepaikan huokutusta, mutta samalla se viittaa siihen, että teiniajan epävarmuuksista ja tunneailahduksista mennään läpi ja ohi – ja sama jatkuu haman elämän.

Ellen Srömbergin nuortenromaani sai juuri lasten- ja nuortenkirjallisuuden August-palkinnon. Hienoa! Nuortenromaani on myös Finlandia-palkintoehdokas. Tänään selviää, saako Strömberg vuoden tuplapotin.

•

Ellen Strömberg: Mehän vaan mennään siitä ohi, suomentanut Eeva Laakso, S&S 2022, 168 sivua eKirjana. Luin kirjan BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Lasten- ja nuortenkirjat, Romaani

Avainsanat:

28 marraskuun, 2022 · 7:13 am

Sami Tissari: Krysa

Googlettelin, kuka oli Frank Rosenblatt, koska halusin varmistella faktoja. Hän oli amerikkalainen koneoppimisen ja tekoälyn tutkija, joka kuoli vuonna 1971. Sami Tissarin romaanissa Krysa (Aula & Co 2022) kyseisen tutkijan hukkumiskuolema on huijaus, sillä fiktiossa neuvostoliittolainen sukellusvenemiehistö kaappaa tämän pioneeritutkijan. Sen seurauksena Neuvostoliitto kehittyy mahdiksi, joka muuttaa maailman krysalla, tekoälyvallalla.

Tästä kaikesta romaanissa kertoo Pavel Dybenko – Pashka, Pave –  jonka vanhemmat työskentelivät salaperäisen Buratinon alueella aseteknologisessa kehitystoiminnassa. Dystooppisiin tunnelmiin kirja vie vaihtoehtotodellisuudessaan, jossa Neukkula ei ole missään vaiheessa romahtanut ja jossa vuoden 2020 tienoilla tekoäly, synteettiset ihmiset ja eliittihuumeen huuruissa hulisevat päättäjät vievät maailmaa kohti tuhoa. Tai Pavel sen sinetöi. Tai runo…

•

En juoksuta juttuuni juonta ja sen monituisia juonteita, käänteitä ja yllätyksiä. Toteanpa vain, että nyt on kyse kaunokirjallisuudesta pohjamutia myöten: mielikuvituksen rajattomista mahdollisuuksista rakentaa mahdollinen maailma. Taitavasti tarinaan kytkeytyy totta, ei vain Rosenblattin (tai keskisuomalaisessa Iängön kaupungissa halkoja hakkaavan Bill Gatesin) muodossa. Kertoja Pavel selittää monia historiallisia tapahtumia sellaisenaan tai nykyaikamme ilmiöitä, mutta niiden suhde toteen muuttuu, kun romaanin todellisuus on täysin toinen kuin tunnemme. Pavelin muistikuva ystävänsä tuumailusta saakoon tiivistää ytimen:

”Asko oli ollut oikeassa puhuessaan muinoin siitä, että jonkun yhden asian saaminen tietoon saattoi saada kaikki asiat näyttämään ihan toiselta.”

•

Krysan kerronta vaihtelee kolmella aikatasolla: Pavelin lapsuus Neuvostoliitossa ja muutto teininä suomalaiseen pikkukaupunkiin Iänköön, Pavelin aikuisuus ja hyppäys takaisin Neuvostoliittoon sekä lopun ajat Suomessa. Pavelin perhekunta koostuu värikkäistä persoonista. Esimerkiksi äidin ja äidinäidin rivot keskustelut ovat vertaansa vailla. Pavelin nuoruudenystävä Asko Kivi hämmästyttää hahmona, joka etsii tietä toisiin galakseihin, sitruunatoffeentuoksuisiin, ja joka ruokkii faaraomuurahaisia hevosen spermalla kehittääkseen tuottoisan huumebisneksen.

Hämmästyttävä romaanirakennelma alkaa vetää vähitellen puoleensa. En meinannut lainkaan päästä kiinni kirjaan, vasta kolmanneksen jälkeen mielikuvitusleikki sai minut käyntiin. Tekstistä välittyy se, että se on varma maailmastaan ja tyylistään, eikä se ota itseään vakavasti, vaikka pohjimmiltaan vakavaa sanomaa se sisältää. 

Hurtit hahmot, veijarimainen meno ja huumoriheitot virkistävät synkän maailmankuvan kirjaa. Käsittämättömät eri aikatasoilla tiputellut yksityiskohdat loksahtelevat kirjan mittaan paikoilleen. Sellaisia ovat esimerkiksi atomienergialla käyvä räjähdysnukke tai Intian säilyminen ainoana ihmismäisenä valtiona. Tai tämä krysa, rotta-sanasta nimensä saanut kaiken valtaava konevoima, jonka johdosta ihminen vaikuttaa turhakkeelta ja kirjoilla on merkitystä vain pesässä poltettavana energiana.

•

Aluksi mietin, miten Krysa on Finlandia-ainesta. (Minullahan olisi ollut monta hyvää vaihtoehtoa.) Nyt ymmärrän ehdokasvalinnan, koska kerronnan kerrokset ja mielikuvituksen rajattomuus tekevät kirjasta omaperäisen. Sanoisin sen silti sopivan samaan sarjaan kuin Heikki Kännön Ihmishämärä, sillä kumpaakin yhdistää moniaineksinen kertomuskuljetus sekä tekoäly ja sen sekoilu kohti sivilisaation tuhoa.

Kuuntelin Krysaa osin äänikirjana, ja annan varoituksen, että aikatasosta toiseen siirtyminen ei oikein erotu äänikirjassa. Koska olin aluksi lukenut kirjaa, pystyin pysymään vaihtelutahdissa – muuten olisin tippunut. Nyt jään odottelemaan marraskuun viimeistä päivää ja vuoden Finlandia-palkintoratkaisuja. Ei tule olemaan diktaattorille helppo ratkaisu.

•

Sami Tissari: Krysa, Aula & Co 2022, 233 sivua eKirjana, äänikirjana 11 tuntia 23 minuuttia, lukijana Jukka Pitkänen. Luin ja osin kuuntelin kirjan BookBeatissa.

•

Muut vuoden 2022 Finlandia-palkintoehdokasjuttuni:

Hävitys. Tapauskertomus

Ihmishämärä

Sivistynyt ja miellyttävä ihminen

Stalker-vuodet

Vainajaiset

3 kommenttia

Kategoria(t): kirjapalkinnot, Romaani

26 marraskuun, 2022 · 7:47 am

Peter Sandström: Ison vaaleen viimeinen kesä

Peter Sandström pysyy uskollisena tyylilleen. Taas romaanin minäkertoja lähtee Uuteenkaarlepyyhyn sekä möyrii menneessä ja nykyisyydessä. Ison vaaleen viimeinen kesä (S&S 2022) ei kytkeydy Veijo Meren romaanin tv-versioon Iso vaalee vaan viittaa suoraan kertojan nuoruushabitukseen, pitkänhuiskeaan nuorukaiseen, jolla oli pitkä, vaalea tukka.

Nykyään ohuttukkainen, vanheneva mies palaa tyhjentämään lapsuudenkotinsa äidin kuoleman jälkeen. Luopumisen tunteet vaikuttavat muutenkin vahvoina, sillä kotona Turussa tytär on muuttamassa opiskelemaan kauas pois. Kertojan ajatukset siirtyvät muistelemaan nuoruudenrakkautta Limonea ja opiskeluajan yksinäisyyttä Helsingissä. Silloin kertojan ankeaa odottelun tilaa piristävät siivoustyö ja vanhahko työkaveri Virtanen.

•

Sandströmin viime vuosien romaaneista muodostuu sarja lähtien romaanista Valkea kuulas. Olisiko Ison vaaleen viimeinen kesä viimeinen sarjahenkinen? Saan kirjasta sellaisen tunteen, koska tämän jälkeen kertojan kiintopisteitä – lapsuudenkotia, vanhempia, perhettä – ei enää ole.

Olen nauttinut sarjan kirjoista, ja alkupään romaaneita olen listaillut kyseisten vuosien kirjakärkikokemuksiini. Ison vaaleen viimeisen kesän koen alakuloisemmaksi kuin aiemmat romaanit. Tärkeä juonne kaikissa on ollut kertojan kohtaamis- ja vuorovaikutusongelmat perheenjäsenten kanssa. Sellaisena näyttäytyy myös rakkaus, jota ei kertojapäähenkilö sanoiksi saa.

Uutuusromaanissa kertojaa ympäröi yhä sakeampi yksinäisyys niin nuoruuden rokkari- ja rakastumismuistoissa kuin nykyhetken kuolinsiivousasioissakin. Vaimo mainitaan kenties vain kerran (ei enää nimellä Seepra), siskokin on olemassa vain nuoruusmuistoissa, ja kaikki ystävät ovat muuttuneet entisiksi tutuiksi. Nuoruuden yksipuolinen rakkaustarina saattaa olla surkuhupaisan itseironinen, mutta minulla painottuu surku.

”Oli yksityiskohtia, joita ei voinut mainita, ja oli yksityiskohtia, joita oli mainita kenties siksi, että ne ajateltiin ajan mittaan tulkita hauskoiksi tai suorastaan koomisiksi ikään kuin aika olisi muuttanut niitä, samaan tapaan kuin tietyt asiat oppii hyväksymään sisimmässään, kun aika on kulunut riittävästi; onneton rakkaus saattaa vuosien myötä saada pehmeämpiä, jopa kauniita piirteitä, silmittöminkin viha voi ajan saatossa laantua ja vähitellen haihtua kokonaan tai kuihtua hengiltä.”

•

Tässä romaanissa vaikutuksen tekee se, miten isyysteemaan kytkeyy luopuminen: nuoruuden isäksitulemattomuus ja nykyisyydessä tyttären muutto kotoa. Hienosti kehittyy lisäksi ikkunanpesijä-Virtasen merkitys osaksi tunteista puhumattomuuden ihmissuhdeketjua. Vaalean kuontalon menettämisestä muodostuu melkoinen symboli kaikelle elämän sattumanvaraisuudelle. Romaanin tarina kaartuu lisäksi niin, että loppusivut sulkevat nuoruudenromanssin toiveiden ovet lopullisesti.

Sandström on ammentanut Uusikaarlepyy-vuosista, paluista sinne ja perheasioista kiinnostaviin romaaneihin, joissa nyrjähtänyt katsanto välittyy kimmoisalla kielellä. Aina välillä todellisuudentunteeseen repeää aukkoja. Nytkin kesken kaiken isävainaa käy keinuttelemassa. Lisäksi monet tilanteet voi tulkita kertojan kuvitelmiksi eikä mahdollisiksi elämäntakautumiksi. Täytyy toistaa taas: nyt leijuvat tekstistä luopumisen tunnelmat ja murheellinen pohjavire. Ymmärrän, sellaista on kuusikymppisillä.

•

Peter Sandström: Ison vaaleen viimeinen kesä, suomentanut Outi Menna, S&S 2022, 172 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

23 marraskuun, 2022 · 4:01 pm

Anni Kytömäki: Luontopäiväkirja

Välillä jotain ihan muuta: Anni Kytömäen Luontopäiväkirja (Tapio 2022). Kirja on ilmestynyt ensimmäisen kerran vuosia sitten, ja nyt on uusintapainoksen aika. Tarinallisella luontohavaintokirjalla huomaan olevan rauhoittavan vaikutuksen.

Kirja etenee tammikuusta joulukuuhun, ja joka kuukaudelle osuu muutama päiväkirjamerkintä. Niissä kertoja Kati tekee havaintoja kotipihalta, lähimetsistä ja lempiluontokohteista. Jonkin kerran mainitaan kouluikäinen tytär Siiri ja lapsenvaihtokohtaamiset tytön isän kanssa, luontoihminen hänkin. 

Kerronnan viehätys perustuu sen vaivattomuuteen: elämykset ja ajatukset luonnosta yhdistävät havaintoja, tietoa ja tunnetta. Joihinkin lajeihin kertojalla on ilmeinen kiinnostus, joitain uutuuksia osuu hänen silmiinsä – samalla lukijan luontotuntemus kasvaa. 

•

Elämysfiilistelyyn innostaa kirjan kokonaiskauneus, sillä Mari Tuomisen kuulas kuvitus hivelee silmää. Luontopäiväkirja sallii tunnelmoinnin, vaikka se on tietoinen ihmisen haittavaikutuksista luontoon. Esimerkiksi luontoinhokkini hirvikärpänen saa kertojalta armon, sillä sen levinnäisyys ei ole otuksen syy vaan ihmisen tekosien seurauksia.

Huomaan tämän kirjan osuvan vauhdin hiljentämisen, mielenpysäyttämisen tarpeeseen. Siksi vinkkaan uudistettua Luontopäiväkirjaa joululahjaksi tai muuksi tuliaiseksi henkireikää hakeville. Luontopäiväkirjassa on kuukausitarinoinnin ohella tilaa lukijan omille päiväkirjamerkinnöille. Siksi siitä voi tulla vaikkapa tulevan vuoden metsähavaintopäivyri ihan  perinteiseen kynä-paperi-tyyliin.

Lopputäkyksi siteeraan kohtaa, joka sopi viime viikon vetiseen, harmaaseen yleisilmeeseen ja valaisi sitä ennen lumipeitettä:

”Vuodenajan nimi on leuto marraskuu. Se on vuodenaika, jolloin metsässä kulkeminen on helpointa: kenttäkerroksen kasvillisuus on lakoontunut, hyönteisfauna on hyhmettynyt, lunta ei ole. Metsä on myös kauniimpi kuin milloinkaan.”

•

Anni Kytömäki: Luontopäiväkirja, kuvittanut Mari Tuominen, Tapio 2022, toinen uudistettu painos, tekstisivuja 70, kokonaisuus 90 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa

Avainsanat:

21 marraskuun, 2022 · 7:08 am

Eeva Turunen: Sivistynyt ja miellyttävä ihminen

Tunnustan heti alkuun: en ole lukenut Eeva Turusen esikoispalkittua novellikokoelmaa Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa, enkä ole nähnyt Turusen näytelmää Muutama sana Ullasta. Sen sijaan luin juuri Finlandia-ehdokasromaanin Sivistynyt ja miellyttävä ihminen (Siltala 2022). Siksi vain oletan, että teoksesta toiseen liihoitteleva U-henkilö on tässä romaanissa sama tai samansorttinen kuin Turusen aiemmissa teoksissa.

Saanhan olettaa! Romaanissa näyttäytyy (teosjatkumona) hulvaton U-kummitäti, joka on laukalle kirmaavan romaanikertojan yksi mielenjuolahdus ja kuvitelma. Tämän U-kummitädin pyyteetön ja loppuun asti rakastettava läsnäolo kummina monessa polvessa on huvittava sivujuonne romaanissa, joka poukkoilee luopumisen tunnelmissa.

”suunnitelmani on sellainen, etten korjaa ukilta saamaani aikaa, vaikka kello on hiukan väärässä, koska haluan, että kello käy ukin aikaa”

•

Kronologia pakenee tekstistä, mutta lukijana houkutun sellaista rakentelemaan. Tiivistän tarinan näin: kertoja vierailee kiireisesti toisessa kaupungissa hoivakodissa asuvan ukkinsa luona, kun samaan aikaan hänellä on käynnissä haasteellinen rakennusprojekti ja arkkitehtuurikilpailutyö, sitten ukki kuolee ja kertoja kuormittuu hautajaisorganisoinnista ja kuolinpesän irtaimistojärjestelyistä, lisäksi parisuhteessa ilmenee kohtaamattomuusongelmia. Näin on, mutta romaanin juju piilee kerronnassa, tekstin asettelussa ja sävyissä.

Ja kielessä, kuten kertojan kellontarkassa päiväsuunnitelmassa, esimerkiksi iltapäivällä:

”15.15 äidinkielen sanavarasto laajentajaiset, viisi sanaa, joista vähintään kolme vanhahtavia, lisäksi pohdintaa siitä, mitkä unholaan osin painuneet sanat olisivat omiaan korvaamaan hiljattain englannista lainatut muotisanat, joiden käyttäjä pyrkii viestimään ajan hermolla olemisestaan”

•

Turusen romaanin voi suitsait luokitella kokeilevaksi, mutta mukavaa on mainita se soljuvaksi, viehättäväksi lukukokemukseksi. Kokeilevuus ei vieraannuta vaan kuvastaa sitä, miten pakenevainen on ihmispolon olotila, kun päälle punkee useita stressitekijöitä yhtä aikaa ja kun niissä samalla jyllää monenmoisia käsittelyä vaativia tunteita, joita mieluusti välttelisi.

Omaperäisesti romaanissa on dialogeja hyvin eri tavoin sivuille aseteltuina, luetteloita ukin jäämistöstä, mielenjuolahdusosioita ja niiden eskaloitumisia, suunnitelmia, kohtaamisia työmaalla – ja niin edelleen. On osuuksia, jotka kutakuinkin silmäilen, ja on osuuksia, joihin uppoan ja joita ihastelen. Paneudun jälkimmäisiin.

•

Ensinnäkin vierailut ukin luona ovat ainutlaatuisia kuvauksia isoisän ja lapsenlapsen kohtaamisista, joissa he jakavat saman ammatin ja kohtaavat samanlaisen kielen tasolla – sivistyneen ja miellyttävän. Nämä tilanteet riemastuttavat ja liikuttavat. Ihastelen tapaa, jolla kertoja-lapsenlapsi kuvailee heikkonäköiselle ukilleen asioita. Ja kysymykset isoäidistä – miksi ukki aina väistää kysymykset vaimostaan! Plus se, miten kertoja kätkee itsensä ukilta, parisuhteensa luonteen, ison osan ydintään.

Toisekseen dialogit ”minän” eli kertojan ja ”toisen” eli kaverin kanssa osoittavat kertojasta pykälää rennompaa sanailua ja toisaalta taas ei, eli kertojapersoonan valotus onnistuu eri tilanteissa tuomaan sekä uutta että vahvistusta kontrolloidusta mutta äärirajoilla keikkuvasta stressaajasta.

Kolmanneksi herkulliset dialogit puolison kanssa paljastelevat jälleen eri puolia kertojasta. Kohtaamisissa on ymmärrystä, silti myös kasvavaa tuskaantumista – puolin ja toisin.

Neljänneksi kertojan ja uurnanrakentajan kirjeenvaihto väläyttelee kertojasta kiinnostumista ei vain uurnan ja leikkuulaudan rakentamisen yksityiskohtiin mutta ehkä myös parisuhdetta vaarantaviin kiinnostuspiirteisiin.

Viidenneksi kertojan hurahtavat suunnitelmat naurattavat ja koskettavat. Pistää miettimään, miten ihminen pitää reaalimaailmasta kiinni, kun joka elämänalueella on painetta. 

•

Muotoilen kantani kirjan kielityyliin: kirjakokemukseni on varsin myönteinen. En pidä kerrontakeinoja itsetarkoituksellisena vaan ilmaisu välittää ekspressiivis-impressionistista mielentilaa. Ennen kaikkea tyyli ja tyylittely, tarkka korrekti kielenkäyttö osoittaa sävykkyytensä ja ajattomuutensa sopien niin ukin kuin ukin maailmaa säilyttävän mutta samalla omaa elämäänsä omiin uomiinsa uraavan kertojan kannalta. Aika veikeää ja pinnan alla paljolti porisevaa. Siksi päätän juttuni romaanin ukin sanoihin:

”ohoo, no sehän nostaa mielialaani usealla asteella

se riski on otettava, että joskus tapahtuu jotain positiivistakin

asiat ovat koko lailla hyvissä järjestyksessä vääjäämätöntä vaihetta varten, nos habebi humus, erään siivekkääksi tulleen sanonnan mukaan”

•

Eeva Turunen: Sivistynyt ja miellyttävä ihminen, Siltala 2022, 439 sivua. Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

18 marraskuun, 2022 · 8:11 am

Susanna Hast: Ruumis / huoneet

Luin Helsingin Sanomien haastattelun esikoiskirjapalkitusta Susanna Hastista. Siinä kirjailija itse määrittelee romaaninsa Ruumis / huoneet (S&S 2022) autoteoreettiseksi tai: ”Lyyrinen essee, joka on omaelämäkerrallisen proosan, esseen ja runon sekoitus, voisi hänen mukaansa sopia myös.”

Ja itse romaanista siteeraan seuraavaa:

”Tarvitaan käsitteitä, jotta jotakin voidaan tunnistaa. Tarvitaan kieltä, jotta jotakin voidaan muistaa. Tarvitaan tarina. Tarina on muoto, jonka avulla ihmiset ajattelevat, keskustelevat, kirjoittavat teoriaa ja historiaa. Tarina vaatii muistin. Jos ei ole muistia, on kummittelua ja unia, mutta niistä ei saa aikaan tarinaa. Tarinattomuus tai tarinan epäjohdonmukaisuus viittaa syyllisyyteen.”

Ruumis/huoneet on kaunokirjallinen tutkimus kertojan syyllisyydestä ja muistamattomuudesta, joka johtuu varhaisnuoruuden seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja väkivallasta. Hän selvittää, miksi niin pääsi tapahtumaan. Se on reitti saada hajanaiset, traumatisoineet tapahtumat selvitystilaan, tarinallistumaan. Samalla se pala palalta irrottaa kertojan syypään roolista – eihän kutakuinkin 13-vuotias ole voinut vastata siitä intiimiin tunkeutumisesta, riepottelusta, väkivallasta, jota poikaporukat ovat häneen kohdistaneet ja aikuiset väistelleet huomaamasta.

•

Romaanissa kietoutuvat kertojan lapsuus ja nuoruus aikuisuuteen ja nykyisyyteen. Päällimmäiseksi jää mieleen tietynlainen vauhdin tunne: tyylissä tehoaa vimma kerätä tietoa ja muistiriekaileita sekä yhdistää niitä – siitä esseemäisyys. Kerronnassa on dna-kierteen tuntua, kokemus on kiertynyt kertojan joka soluun ja siksi palaa mieleen, painaa.

Kertojan lapsuustapahtumien rankkuus on raskasta ottaa vastaan, mutta samanaikaisesti kerronnassa puhaltaa raikas ilma, merkillinen keveys. Uskaltaisiko sanoa, että jopa iloa pukkaa, huojennusta ja selviytymistä, paljon selviytymistä. Kun sitä ihmettelen, löydän kirjasta siteerattavaksi:

”Tästä selvitystyöstä täytyy jäädä jotakin käteen. Ensin ajattelin saavuttavani jonkinlaisen vapauden, mutta pahoin pelkään että olen sekoittanut vapauden ja huolettomuuden toisiinsa. Eivät kärsimys ja ongelmat mihinkään katoa. Vapaus on jotakin yhteistä. En usko, että on mahdollista olla vapaa välittämättä muiden vapaudesta. Vain hetkittäin vapaa, iranilainen ystäväni sanoo, ja minä sanon: Olen tässä sinun kanssasi.”

•

Ruumis / huoneet nimi viittaa siihen, että keholliset kokemukset tapahtuvat paikoissa ja niiden merkit jäävät. Minua puristaa kovin se, että romaani on omistettu kirjailijan pojille. Jonkun poikia ne kirjan väkivallan tekijätkin ovat, jonkun tytär kertoja on ollut, joten miksi niin heille ja kertojalle kävi ja käy toisille yhä ja yhä?

Samaa voisin kysyä Ida Rauman Hävitys. Tapauskertomuksen tiimoilta: miksi luen tänään Hesarin otsikon ja jutun ”Äiti ei voi luvata aamulla ekaluokkalaiselleen, ettei tätä hakata koulussa – Väkivalta ryöpsähti Kaarinassa”. Miksi tätä tapahtuu yhä? Mitkä rakenteet, mikä ihmisessä ylläpitää ytimiä nävertävää vahingollisuutta?

Ja kirjallisuuden ketjut naksahtelevat toisiinsa, kun luin Marja Kyllösen Vainajaiset. Siinä teini-Herttaa kohdellaan hyhmäisissä huoneissa lihanpalana samaan tapaan kuin Hastin kirjan teiniä. Tätä tapahtuu, uhreja ja tekijöitä on, selviytymisen tarvetta on, kokemusjakamisen tarvetta on.

•

Susanna Hast: Ruumis / huoneet, S&S 2022, 268 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

17 marraskuun, 2022 · 6:18 am

Norjalaista jännitystä Karin Fossumilta ja Jo Nesbølta

Luin putkeen vanhojen jännäristisuosikkieni uudet kirjat. Ruotsalaisen Håkan Nesserin uusin Barbarotti-osa saattoi hieman venyä, mutta tunnelma viehätti. Entä norjalaiset takuutuotteet?

Karin Fossum: Paha äiti

Fossumin kirjojen psykologinen ote on aina vedonnut minuun. Jännitys ei perustu verikekkereihin vaan tragedioihin ihmissuhteissa. Niin nytkin romaanissa Paha äiti (Johnny Kniga 2022), sillä muutamaa loppusivua lukuunottamatta romaani kuvaa nelikymppistä toimittajamiestä ja hänen päihde-mielenterveysongelmaista siskoaan sekä heidän äitisuhdettaan.

Veli ja sisko lietsovat keskenään vihaa ja katkeruutta äitiään kohtaan, sillä kylmä, alistava ja vaikeneva kasvuympäristö on tuottanut ahdistusta ja patoutumia. Sisko toteaa veljellen: ”Sinua ja minua ei ole koskaan kehitetty valmiiksi kuviksi, olemme pelkkiä negatiiveja.”

Fossumin henkilökuvaustaito tulee oikeuksiinsa etenkin tilanteissa, joissa aikuinen poikaa kohtaa äitinsä. Latautunut negaatio huokuu kaikesta, ja sen aisoissa pitäminen muodostaa romaanin jännitteen. Fossum sotkee yksioikoisuudet siten, että välillä väläytetään ylisukupolvisia tekijöitä.

Kirjan teho perustuu tapaan kuvata henkilöiden kokemuksia ja vuorovaikutusta. Kulissien ylläpito ja kunnollisuusvaatimukset kerryttävät taakka, jossa yksi korsi katkaisee kamelin selän. Rikos tai rikoksia tapahtuu, ja lukija pidetään jännityksessä tekijästä tai tekijöistä.

Kansi mainostaa kirjan aloittavan Eddie Feber -sarjan. No joo, kiinnostavalta kaverilta tämä Eddie vaikuttaa sen pari sivua, joilla rikostutkija näyttäytyy. Odotan jatkoa.

•

Karin Fossum: Paha äiti, suomentanut Tarja Teva, Johnny Kniga 2022, 166 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jo Nesbø: Verikuu

Ymmärrän Harry Hole -sarjan miljoonamyynnin hyvin. Kerronta on vetävää, päähenkilön särmikkyys vetoaa miehiin, naisiin ja siltä väliltä, ja juonissa on yllätyksiä. Vaan nyt tuli vastaan sarjan osa, jossa kaikkea on liikaa. Ja tähän voitte juttuni lukemisen lopettaa te, jotka ette halua tietää Verikuun (Johnny Kniga 2022) aihepiirejä.

No tässä: psykopaatti-sarjamurhaaja, kannibalismi, insesti, lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, huumekauppa, homoklubin kellarikähminnät… Mielikuvitukselliset mikrobiologiset loiskokeilut ovat tosin jotain uutta rikosromaanissa, mutta raa’at yksityiskohdat murhissa eivät. On tietysti oikein muistuttaa, että tappaminen on kauheaa, mutta silti – liika on liikaa.

Harry Hole on entisensä eli äärirajoilla addikteineen, hurmaava hulttio. Romaanin alku rakentaa hänestä uhrautuvan hyväntekijän, muu romaani erehtyväisen mutta taitavan alallaan, eikä leskeyden murhe tee hänestä ainakaan vähemmän kiinnostavaa romaanin naisten silmin. Sarjasta tutut henkilöt punoutuvat tapahtumiin, ja luopumisen murhetta on ilmassa – ja paljon äijäilysanailua.

Happamia havaintoja teen Verikuusta suhteessa siihen, että ahmin paksun dekkarin pikavauhtia. Eli kerronta vetää, vaikka lukijaa nyppisikin sen seitsemät seikat.

•

Jo Nesbø: Verikuu, suomentanut Outi Menna, Johnny Kniga 2022, 389 sivua eKirjana, yli 15 tuntia äänikirjana, lukijana Jukka Pitkänen. Luin ja osin kuuntelin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari

Avainsanat: ,

15 marraskuun, 2022 · 6:59 am

Håkan Nesser: Kirjailijan viimeiset päivät

Håkan Nesser ei petä odotuksia: henkilöt ja verkkainen toiminta siirtyvät eloisina lukijan mieleen. Kirjailijan viimeiset päivät (Tammi 2022) rakentuu samoin kuin yleensäkin Barbarotti-sarjassa: ensin äänessä on henkilö, joka liittyy rikostapaukseen, sen jälkeen päästään päivittämään Barbarottin elämäntilanne ja seuraamaan tapaustutkimusta, ja jatkossa osuudet vuorottelevat.

Gunnar Barbarotti saa merkillisen tapauksen tutkittavakseen: ensin katoaa menestynyt dekkarikirjailija, seuraavaksi runoilija ja kolmantena tinkimätön kriitikko ja prosaisti. Lisäksi on merkkejä poliisipariskunnan Barbarotti-Backman suhdekriisistä. Eikä ympäröivää maailmaa häivytetä: korona- ja ilmastokriisi vaikuttavat kirjan henkilöihin.

Paljastan nyt sen, mikä lopettaa Gunnarin ja Evan parisuhdekriisin: ilmastomuutoksen seurauksiin havahtunut Eva tajuaa, että suhteessa hiertävät asiat ovat minimaalisia verrattuna maailmantilaan. Mutta rikostapauksesta en kerro enempää.

•

Kirjailijan viimeiset päivät -kirjaa voi lukea jopa kirjallisuussatiirina. On riemastuttavaa, miten Nesser piikittelee – tai ainakin huvittelee – dekkareiden suosiolla ja dekkaristien laskelmoinnilla, vähälevikkisten runojen ja runoilijoiden omituisuudella sekä kirjakritiikin arroganssilla. Hirtehistä on se, että salanimellä tuottoisia dekkareita kirjoittava korkeakirjallinen henkilö pitää vaihtoehtona itsemurhaa, jos hänen salanimensä paljastuu. Paljon muutakin kirjahupaa löytyy kirjailijaosuuksista sekä poliisien suhtautumisesta kirjailijoihin ja kirjallisuuteen.

Barbarotti on entisensä eli plärää Raamattua ja rukoilee pahoissa paikoissa. Vastauksia ja merkkejä hän tähyilee faktan keruun ohella intuitiosta ja enteistä.

”Hän nojautui tuolissaan taaksepäin ja haukotteli. Lohtu, mielenrauha ja viisaus, juuri niitä hän oli tilannut. Ehkä hän oli saanut ne, mutta sitä ei ollut mitenkään hyvä tietää.

Hän vilkaisi ikkunasta. Lumisade ei ollut loppunut, mutta se oli laantunut huomattavasti. Saattoi melkein kuvitella, että kalpea aurinko oli tunkeutumassa pilvipeiton läpi.

Olisiko ollut jokin merkki jostain?”

Leppoisa sanailu sujuu sutjakkaasti, ja vaikka vuoropuheluissa on paljon tyhjäkäyntiä eikä juoni juuri etene tai kaikin osin vakuuta uskottavuudellaan, tunnelma pelastaa kaiken. Tämäntyyppinen viihdyttävä henkilö- ja psykologisvetoinen rikoskirjallisuus sopii minulle.

•

Håkan Nesser: Kirjailijan viimeiset päivät, suomentanut Jukka-Pekka Pajunen, Tammi 2022, 243 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

7 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari

Avainsanat: ,