Kansikin sen kertoo: tämä on Korso-special. Korso on minulle kirjallisuudesta tuttu Räkkärimarketin kassan Tarja Kulhon vuoksi, mutta Kulho on silkkaa fiktiota, kun taas Mielen maantiede (Otava 2021) mainitaan takakannessa Jenni Pääskysaaren omakohtaiseksi romaaniksi.
Pääskysaaren romaanin minäkertojan juuret uppoavat Korsoon, sillä siellä on sukua monessa polvessa. Romaani kertoo 1970-luvun puolivälissä syntyneen kertojan lapsuudesta lukion alkuun, joten kirja kuuluu esikoisromaanien kasvukertomusheimoon.
•
Korsolaisuutta on monenlaista, vaikka mielikuvissa siihen oleellisesti yhdistyy karuutta ja köyhyyttä. Romaanissa viehätyn perhepiirin lämmöstä, ja näin syntyy sävykäs kasvukertomus – myös muista kuin päihde-mielenterveys-ongelmaisista lähtökohdista. Mutta se muu kodin ulkopuolella:
”Kun poistuin kotipesästä, en ollut turvassa enää missään. Olin omalla reviirilläni metsästäjän tähtäintä jatkuvasti välttelevä, pieni vapiseva jänis.”
Kasvavan tytön epävarmuudet, kaveri- ja ihastussuhteet kuuluvat asiaan siinä kuin harrastukset ja idolit Gene SimmonsistaKaari Utrioon. Koskettavasti kirja kertoo itsensä pienentämisestä silloin, kun omat intressit eroavat keskiverrosta: ajan ja paikan hengen mukaan omaperäisyys pitää vaientaa, ettei erotu joukosta.
•
Pääskysaaren tyyliin kuuluu sirpaleisuus, ja tapahtumakuvailun lisäksi mukana on tilannekuvauksia ja listoja. Lyhyet luvut etenevät kronologisesti ja ne on nimetty ytimekkään yksisanaisesti.
Pidän hiomattomuudesta ja rososta, jota on tekstiin jätetty. Siitä huolimatta en ihan saa otetta kokonaisuuteen. Rohkaisevana romaani kyllä sopii tämän ajan nuorille: kyllä kannattaa uskoa omiin tavoitteisiin, ja joka paikasta voi pyrkiä niitä kohti.
•
Jenni Pääskysaari Mielen maantiede Otava 2021 romaani 208 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Tämänpäiväisen postaukseni kaksi romaaania sopii naistenviikon nimiteemaan, sillä tänään on Johanna Valkaman nimipäivä, ja eilen oli Paula Havasteen romaanin päähenkilön Reetan nimipäivä.
Näiden historiallisten romaanien yhdistävä tekijä on Nuijasota tai sen jälkimainingit. Isoin yhdistäjä on Suomen historiaan vaikuttanut mies, Jaakko Ilkka. Vain hänet historiankirjoitus tuntee, mutta historiankirjoista unohtuneet vaimot ja rakastajattaret sopivat kirjailijoiden mielikuvituksen lähteiksi. Nyt niihin!
Paula Havaste: Laahus
Olen lukenut Paula Havasteelta varhaiseen keskiaikaan sijoittuvan Kertte-sarjan ja Viron neukkuajasta kertovan Saarenmaa-sarjan. Siksi tiedän, että Havasteen historiakuvaukseen voi luottaa. Etenkin minua on viehättänyt Kertte-sarjassa vanhan kansanuskon yksityiskohtainen kuvaus, se, miten uskomukset kuuluvat luontevasti arjen tapoihin.
Samaan kiinnitän huomiota uudessa romaanissa Laahus (Gummerus 2022). Siinä eletään 1500-luvun lopun Nuojasodan tunnelmissa. Kiinnostavasti kirjan päähenkilön Reeta uskoo kansanuskon enteisiin ja tuonilmaisiin sekä kansaan iskostettuun herran pelkoon.
•
Reetan elämää seurataan siitä, kun hänet myydään mökkirähjästä kauas Turkuun pikkupiiaksi kauppiaalle, joka lähettää hänet takaisin kotiin ”pilattuna”. Hyväksikäytetty tyttö synnyttää lapsen, Annan, joka kuolee pienenä.
”Oli riittävän paha asia, että ihmiset nimittelivät Reetaa aina pilatuksi tytöksi, ja kotona hänelle oli sanottu, että oli päästään vialla kun piti kättä niin kuin olisi taluttanut näkymätöntä lasta. Minkä hän sille saattoi, jos kukaan ei tuntunut näkevän Annaa, joka nytkin oli tuossa vieressä ja piti Reetaa tiukasti kädestä kiinni.”
Reeta on sinut herkkyytensä kanssa, siis yhteydestä tuonpuoleiseen, mutta oppii nokkelana peittelemään sen. Historiallisten romaanien tapaan päähenkilö on poikkeusyksilö, fiksu ja pärjäävä olosuhteista huolimatta. Reeta ei ole silti tylsä päähenkilö, vaan hän tekee omia päätöksiä niissä rajoissa kuin alistetuille köyhille tytöille ja naisille on mahdollista. Ja Reeta rikkoo rajoja, ajaa jopa härkiä.
Reetan heikko kohta on kapinajohtaja Jaakko Ilkka, kirjan Jaska Ilkkainen. Karismaattinen vanha mies vetää puoleensa naisia ylipäätään. Historia tarjoaa juonipaljastuksen, miten talonpoikaiskapinassa ja Jaakolle käy, eli ei siitä sen enempää. Havaste onnistuu kuvaamaan monipuolisesti kapinan syitä ja seurauksia: ihmistä sodassa ei kirjassa sievistellä. Reeta näkee ja kokee sisällissodan sekä sen karun jälkinäytöksen, mutta saa elämälleen uuden suunnan.
Havaste kirjoittaa vetävää historiaproosaa. Marisen pikkuyksityiskohdasta: sana huikea särähtää pariin otteeseen sopimattomana ajankuvaan. Mutta kokonaisuus vakuuttaa.
•
Paula Havaste: Laahus, Gummerus 2022, 429 sivua. Sain lainaksi bloggaajakaverilta.
Johanna Valkama: Kuningatarlaiva
Johanna Valkama on aloittanut Jaakko Ilkan leskestä kertovan kirjasarjan romaanilla Katariinanpyörä. Toinen romaani Kuningatarlaiva (Otava 2022) jatkaa siitä, mutta menneisyys kulkee naisen mukana: ”Kun kiedoin paksun esiliinan nauhat vyötäisilleni, tunsin porvarillisen Katariina Weckin vaihtuvan Ilkkalan Susannaan.”
Katariina hoitaa kauppa-asioita Tukholmassa, mutta afäärit eivät suju hyvin: Katariinan kauppakumppani kuolee, olot ovat Tukholmassa levottomat, eikä vailla kiltastatusta naisella ole paljon liikkumavaraa liikeasioissa, vaikka hänellä on hyvät yhteydet terva- ja maustekauppaan Suomesta Lontooseen. Romaani kertoo Katariinan ponnisteluista elinkeinonsa, talonsa ja perheensä puolesta.
•
Tukkiholmissa eletään vuotta 1625, jolloin rakenteilla on Wasa-laiva. Tuon ajan valtakiistoja, kaupankäyntiyhteisöä ja kaupunkielämää kirja kuvaa kerrassaan kiinnostavasti. Hätkähdyttävää on esimerkiksi se, että kolmasosa kaupunkilaisista puhuu suomea. Vähemmistöihin kohdistuvat ennakkoluulot vaikuttavat vuosisadasta toiseen muuttumattomilta.
Wasa-laivan ympärille kietoutuvat Katariinan liiketoiminnat mutta myös henkilökohtaisesti häntä keikuttaa eräs kapteeni. Asetelma on melko tavanomainen romanttisessa historiaviihteessä: sankaritar vastentahtoisesti ihastuu karuun mieheen ja vääjäämätöntä pitkitetään jännitteen säilymiseksi. Kaatuuko mahdollinen romanssi kuten Wasa-laiva? Lukija saa sen selville.
Liekö syynä se, etten ole lukenut sarjan ensimmäistä osaa: en oikein päässyt lukutunnelmaan. Silti sujuva teksti vetää hyvin. Historiallinen kehys vaikuttaa mallikkaalta, mutta Susanna Katariina jää minulle laimeahkoksi, vaikka tässä itsenäisessä yrittäjänaisessa on paljon kiinnostavia piirteitä.
•
Johanna Valkama: Kuningatarlaiva, Otava 2022, 304 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Onnittelut Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret ja Margareeta. Tähän rimpsuun haluaisin lisätä Maryn – ja omin päin lisäänkin yhden Maryn elämäkerran muodossa. Naistenviikkopostaukset jatkuvat!
Helena Ruuskan elämäkerta Mary Gallen-Kallelasta (WSOY 2021) on runsas ja sisällökäs. Lainaan suoraan kirjan loppusanoja, joissa tiivistyy paljon kirjan lähtökohtia:
”Axel oli solisti, Mary säestäjä ja heidän duonsa tuottelias. Syntyi eurooppalaisia merkkiteoksia. Taidepuheessa puolisot ovat yleensä ahdettu sivulauseisiin, ikään kuin taiteilija ei tarvitsisi muuta kuin pensseleitä, värejä ja kankaita. Pintaa ei tarvitse paljonkaan raaputtaa, kun paljastuu, että Mary on persoonallinen ja monipuolinen miehensä taiteellisen työn taustavaikuttaja, tiukoissa tilanteissa jopa mahdollistaja. Suurmiesten vaimot, kuten Aino Sibelius ja Sylvi Kekkonen, ovat saaneet viime vuosina äänensä kuuluviin, nyt on Mary Gallen-Kallelan vuoro.”
Mary Slöör-Gallen-Kallela (1868 – 1947) oli taitava pianisti ja sittemmin myös musiikkipedagogi, joka avioitui Axel Gallénin kanssa 1890. Morsiamen isä viivytti liiton solmimista, ja sulhanen haahuili jossain ennen h-hetkeä, mutta niin vain pääsi kareliaaninen häämatka alkamaan ja monta muuta reissua sen jälkeen.
Ruuska kertoo Maryn elämänvaiheet kronologisesti, ja kerronta etenee sutjakkaasti yhdistellen lähdetietoja ja havaintoja, jonkin verran myös tulkintoja ja arvailuja. Pikkupiirteinen elämäkerta on välillä hukkua yksityiskohtiin, mutta ymmärrän hyvin, miten massiivisen lähdeaineiston houkutus on voittanut, vaikka kirjoittaja kertoo karsineensa materiaalia.
•
Vaimostaan Axel teki yli 30 teosta. Elämä pyöri taiteilijan impulssien ja synkkyyksien ympärillä, Mary tasoitteli. Marya pidettiin yleisesti pidättyväisenä mutta huumorintajuisena ja ystävällisenä, mutta pintaa syvemmälle Ruuska johdattelee henkilökohtaisen aineiston eli kirjelähteiden avulla. Maryn kirjoittamia kirjeitä on ollut toistatuhatta, niistä siis riittää referoitavaa, myös muiden kirjeitä selostetaan tiuhaan. Maryn ja Axelin intiimit kirjeet kertovat, että suhde kukoisti monella tasolla, mutta mahtui pitkään liittoon myös kriisejä ja etääntymisiä. Pariskunnan suhteeseen kytkeytyy kirjan alaotsikko Olisit villiä villimpi.
Ei tule jutustani, eikä elämäkerrasta mitään ilman Axelia. Kiinnitän huomiota Axelin ilmiömäiseen levottomuuteen. Poukkoilu paikasta toiseen ja tunnevaihtelut määrittelivät perheen elämää. Äkkikäänteet vievät lähipiiriä kemuista ja kuolemanvaarasta toiseen. Taide ikään kuin syntyi kaiken sivussa, sillä sosieteeraamista riitti, ja suhteet sukuun olivat tiiviit. Hämmästelen, välillä tahattomasti nauran Ruuskan kuvaamalle touhuilulle.
Mary taisteli palvelusväen kanssa, kokkasi, säilöi, ompeli, pakkasi, purki, soitti pianoa ja urkuja, sekoitti taiteilijan värejä, kutoi taiteilijan tekstiilimalleja, piti kirjanpitoa jne. Velkakierre vaivasi etenkin Marya. Kummastelen pariskunnan pihtejä lapsiinsa ja Maryn leskiajan perintökaaosta. Ja poimin pikantteja yksityiskohtia: Mary istutti herkkusieniä Ruoveden takamaan metsään.
•
Kävi taas niin kuin ennenkin Galléneitten aikalaisten elämäkertoja lukiessani. Ihmettelen, miten reissattiin ristiin rastiin Suomea, Eurooppaa, Afrikkaa ja Amerikkaa 1900-luvun alkupuolen menopelein! Ja posti kulki vinhaan joka maan kolkasta. Tämäkin taas pomppaa: kaikki kulttuurihenkilöt tuntevat toisensa, osa on sukulaisiakin keskenään.
Näitä miettien voin todeta, että kirjan kerkeä kerronta antaa tilaa pohtia naisen ja taiteilijan vaimon roolin ohella kokonaista aikakautta ja kulttuurielämää. Koin kirjan myös viihdyttävänä, ja myönnän, se oudoksuttaa minua, mutta näin ne yhden naisen perheen draamat ja tragediat tarinallistuvat.
•
Helena Ruuska: Mary Gallen-Kallela. Olisit vielä villimpi. WSOY 2021, 528 sivua. Sain kirjan bloggaajaystävältä.
Tänään otan varaslähdön naistenviikon nimipäiviin. Kirjailija Johanna Sinisalo juhlii 21. päivä ja hänen romaaninsa Ukkoshuilu (Otava 2021) minäkertoja Leena 22.7. Etukäteisonnittelut heille ja onnittelut tämän päivän Sareille ja sen nimijohdannaisille!
Ukkoshuilu osoittautuu hyväksi kesäkirjaksi. Siihen sekoittuu historiaa, folklorea, suhdesotkuja, yhteiskunnallisuutta ja trillerimäisyyttä. Hitusen ehkä ainesruuhkaa ja myös pitkitystä saattoi juonikuvioissa olla, mutta kesähelteellä pihakeinussa keinutellen tarinaa oli sujuvaa seurata. Keinuttelupaikkani on Teiskossa, jossa myös kirjan käännekohdat tapahtuvat, joten paikallisuuskin lisäsi kiinnostustani.
•
Romaani alkaa kaukaa historiasta vanhatestamenttiselta ajalta. Siitä kertoo Joona, jonka lukija tunnistaa tarinoista valaan vatsaan joutumisesta. Näppärästi Sinisalo purkaa tutun ihmetarinan ja kytkee siihen seikkailua, uskomuksia ja ripauksen yliluonnollista taikaa. Lyhyt Joonan tarina toimii tyylipuhtaan historiallisen fiktion tapaan, ja aistin kielestä tehokasta waltariaanisuutta. Tästä kirjan osuudesta saadaan siirtymään nykyaikaan kumma kapistus, ukkoshuilu.
Pääosan romaania kertoo Leena Lind, ammattitaitoinen meteorologi, joka saa potkut työstä ja avioliitosta. Suhde työkaveriin sotkee pitkään Leenan elämää, jonka muuten täyttää köyhäksi muuttunut arki esikouluikäisen tyttärensä Leian kanssa. Ex-mies asuu Tampereella, ja sinne muuttaa myös Leena tyttärineen. Työttömyysjakson jälkeen Leena työllistyy muttei tehtäviin tai tasolle, jotka vastasivat hänen koulutustaan tai elinkustannuksiaan. Työpaikassa ja muutenkin tapahtuu outoja: tiedenainen joutuu pohtimaan tieteellisesti todistetun ja yliluonnollisen kohtaamista.
•
Leenan särmikäs persoona kantaa hyvin romaania, sillä hän oivaltaa terävästi asiayhteyksiä. Välillä hän huijaa itseään ja on huijattavissa, joten fiksu ihminen osoittaa inhimillisyytensä. Se tekee Leenan kertomasta uskottavaa.
Leenan minäkerronnan ohella romaanissa on hänen Säätyttö-blogijuttujaan, jotka eroavat muusta mielenkiintoisina, filosofisina sääilmiöpohdintoina. Niissä välähtää myös kielen lyyrisyyttä. Rikkana rokassa on juonittelijoiden sähköpostikirjeenvaihtoa, joka (ehkä turhaankin) osoittaa, mitä Leenan pään menoksi juonitaan. Kerronnan vaihtelu pitää kuitenkin lukijan virkeänä.
•
Juonen kannalta ukkoshuilu, siis konkreettinen esine eli kivinen huilumainen puikko, sujahtaa sujuvasti Joonan ajoista Leenalle. Se toimii oivana motiivina luonnon tilan, sään ja sen manipuloinnin teemoille. Tähän saadaan mukaan maailmanpoliitiikka: sää voi olla ase.
Karmivasti Sinisalo on ennustanut viime syksynä ilmestyneessä kirjassaan Venäjän valtapyrkimykset. Vaikkei Ukrainan sodan pontimena olekaan Krimin valtauksen jälkeinen vesipula, muuten osuu oikeaan: ”Elleivät he [venäläiset] ole koko ajan halunneetkin saada syyn laajentaa konfliktia?”
Sinisalo näyttää vallanhalun ja ahneuden vaikutukset ihmisiin, myös manipulointi tunteita hyväksikäyttäen kuuluu vaikutusvarastoon. Silloin Tampereen takamailla Teiskossakin voi tapahtua sellaista, jolla voisi olla maailmanpolitiikalle käänteentekeviä seurauksia. Uskon sen.
Pieni ihminen on muutenkin Ukkoshuilussa isojen rattaiden möyhennyksessä. Työttömyyttä, köyhyyttä ja firmojen kikkailua työllistämistöillä ruoditaan roimasti, samoin yrityskauppoja ja osaavien naisten asemaa silloin, kun miehet yhä kyynärpäät edellä verkostoituvat ja rynnivät yritys- ja työmarkkinoilla.
”Vihaan sitä, että minulta on viety elämänhallinnan illuusio, turvallisuuden tunne: että korkealla koulutuksella ja työssä pärjäämisellä olisi vaikutusta omaan tulevaisuuteen.
Yksilön päätökset ovat pikkuruisia, kun ajatellaan vaikkapa koko maailman tulevaisuutta. Meille on syötetty vuosikausia ajatusta, että vaikkapa jätteiden kierrättäminen, lentomatkustamisen vähentäminen ja tavaroiden uusiokäyttö ratkaisevat ilmastokriisin. Silti meillä samaan aikaan olisi velvollisuus kuluttaa koko ajan enemmän, jotta ’talouden pyörät pyörisivät’. Elämäntehtävämme on tuottaa jollekuille muille voittoa.”
Leenalla on siis asiaa ja ajatuksia. Agendahenkisyyden lisäksi romaanissa välittyy hyvin Leenan tunne-elämä. Ei siis aivotonta kesäkeinulukemistoa, vaan helteen hyydyttämän lukijan aivot saavat askaretta.
•
Johanna Sinisalo: Ukkoshuilu, Otava 2021, 440 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Riina Tanskasen Instagram-tilille Tympeät työt ilmestyy säännöllisesti piirroksia informatiivisin tekstein. Tanskanen käsittelee niissä modernin feminismin keinoin rakenteellisia ongelmia.
Sarjakuvana Tympeät tytöt on saanut alaotsikon Aikuistumisriittejä (Into 2021). Siteeraan alkusanoja:
”Teoksen sarjakuvat räjäyttävät normikritiikillään määritelmät siitä, millaisia tyttöjen kuuluu olla, millainen tyttöys on arvostettavaa ja mitä täytyy sietää. Tämä on lempeän määrätietoista kapinaa kohti maailmaa, jossa on kaikille tilaa olla monimutkaisia.”
Tuosta erityisesti tykkään: tilaa olla monimutkaisia – ja siihen kaikille mahdollisuus.
•
Kirja jakaantuu yhdeksään osaan, ja teemoja ovat esimerkiksi naiseksi kasvaminen, naisen työ ja kiltteys. Kiteytän lyhyesti: kirja osoittaa kasvatuksen, historian ja yhteiskunnallisten rakenteiden vaikutuksen tyttöyteen ja naisiin, siis asemaan ja vaikutusmahdollisuuksiin.
Tanskasen sarjakuvat ovat tekstipainotteisia: kantaaottavia, saarnaavia, osoittelevia ja haasteita heittäviä. Niistä aatteen vimma välittyy. Pidän kovasti värikkäästä kokonaisuudesta ja piirrostyylistä. Mainio idea on henkilöidä kapitalismi, uusliberalismi, tolkun ihminen ja muut aatepuheet. Herkullinen tyyppi on protagonisti pimppienkeli, joka käy heittämässä väliin kärkeviä kommentteja.
•
Teos on tietopainotteinen ja yhdistelee mainiosti faktoja:
”Teos läväyttää 2020-luvun raameissa esiin ne kollektiiviset, vaietut haavat, joita naiset ovat kantaneet sisällään sukupolvia.” Ja totta on, että moni vääryys tuntuu tutulta kuten naisen euro, tyttöysoletukset ja erinäiset stereotypiat.
Mutta huomaan myös sukupolvieron, sillä olen 35 vuotta Tanskasta vanhempi. Säästyin paljolta. Kyllä leikkelin lapsena naistenlehdistä hoikkia paperinukkeja, leikin barbeilla ja sain äidiltä aimo annoksen ohjeita kunnollisuudesta, mutta minun kasvuvuosinani ei ollut internetiä eikä somen naiskuvastoa. Uskon some-vyöryn lisäävän vinoumia käytösmalleihin, ulkonäköön ja vastaavaan, vaikka meetoo ja sen kaltaiset vastaiskut ovat lisääntyneet.
•
Olen feministi, mutten todennäköisesti ole nykykäsityksen mukaan oikea, kunnon feministi vaan laimean keskiluokkainen, keskinkertainen tasa-arvoa peräävä tätifemmari. Vierastan lokerointia ja oikeaksi määrittelyä, ja minun on vaikea yleistää tai nähdä maskuliinisuuden nurjuuden hyökyvän yksituumaisesti, vaikka tunnistan mielestäni rakenteellista epätasa-arvoa. Uskon oikeasti siihen, että tilaa olisi olla monin tavoin monimutkainen – ja tasa-arvoinen.
Uskon myös siihen, että Tympeät tytöt on etenkin nuorille tymäkkä tiedostus- ja tietopaketti. Keski-iän ylittäneille, kaikille vanhemmille ja kasvattajille se ojentaa peilin itsetutkiskeluun.
Kirjabloggaaminen on antoisa harrastus, mutta myös iloa tuottavista toimista on välillä viisasta pitää lomaa. Tavallisesti julkaisen pari juttua viikossa, mutta nyt pidän kuukauden tauon.
Olen aina määritellyt luku- ja kirjoitusharrastukseni sellaiseksi, että se jatkuu niin kauan kuin se ei tunnu suorittamiselta. Lähiajat, jopa -vuodet, ovat täyttyneet monenlaisista velvollisuuksista ja kuormituksista niin, että hyvä harrastuskin voi paineistua. Siksi pidän kuukauden kesäloman postaamisesta.
Palaan postaustauoltani, kun naistenviikko alkaa. Omat suunnitelmani naistenviikkojutuiksi ovat seuraavat. (Varaan itselleni kuitenkin muutosoikeudet, sillä taidan kuitenkin tauollani lukea, joten jotain kerrassaan kiinnostavaa saattaa tulla sotkemaan julkaisusuunnitelmiani.)
18. heinäkuuta – Riikka: Riina Tanskanen, Tympeät tytöt 19. heinäkuuta – Sari, Saara, Sara, Sarita, Salli, Salla: Johanna Sinisalo, Ukkoshuilu 20. heinäkuuta – Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta: Helena Ruuska, Mary Gallen-Kallela 21. heinäkuuta – Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna: Paula Havaste, Laahus & Johanna Valkama, Kuningatarlaiva 22. heinäkuuta – Leena, Matleena, Leeni, Lenita: Jenni Pääskysaari, Mielen maantiede 23. heinäkuuta – Olga, Oili: Jasmine Westerlund, Olly Donerin kiehtova elämä 24. heinäkuuta – Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja: Kristiina Vuori, Samettiin kätketty
(Täydensin listaa 1.7.2022.)
Viikon lopuksi 25.7. julkaisen koontijutun, johon haasteeseen osallistujat voivat linkata postauksiaan.
Kirjoitin Ann-Luise BertellinOma maa -romaanista näin: ”Mutta ennen kaikkea tämä: sävyssä on merkillistä hyväntuulisuutta, lempeyttä, ymmärrystä inhimilliselle keskeneräisyydelle ja virheiden vääjäämättömyydelle.” Tuon toisto on paikallaan luettuani Ikävän jälkeen (Tammi 2022). Romaanin nimi on sopivasti monimerkityksellinen, mikä käy kirjan sisältöön. Tarkoittaako se tilannetta kaikkien epämiellyttävien tapahtumien jälkeen vai sen jälkeen, kun kaipaus loppuu? Kumpikin käy.
Kirjan kertoja, vanha Maria, muistelee mennyttä ja välillä viivähtää nykyisyydessä, jossa muistisairaan toden ja kuvitellun raja häviää. Esimerkiksi Dallas-sarjan J.R. käväisee useasti kertojan seurana. Kirjassa on siellä täällä lisäksi kirjeitä, jotka nekin selittävät mennyttä, sen isointa ikävää.
•
Romaani alkaa prologin jälkeen hurjalla kuvauksella Marian isän kuolemasta. Sen jälkeen kahden pienen lapsen äiti päätyy ikävään naimakauppaan, eikä Marian lapsuudessa ja nuoruudessa juuri valopilkkuja välky. Ensin Kanadaan muuttaa isoveli, sitten Maria, kaikenlaista sattuu ja tapahtuu, ja parinkymmenen vuoden jälkeen Maria muuttaa perheineen takaisin kotiin, ruotsinkieliselle Pohjanmaalle.
Marian elämänkaareen kuuluva on tavallista tarina-ainesta kurjasta lapsuudesta sekä aikuiselämän virheistä ja murheista. Vanhempana häntä koskettaa merkittävä luopuminen. Raskaiden vaiheiden joukossa on joitain hippusia hullaannusta ja iloa. Varsinainen tarinan taika on kerrontatavassa, jossa hyrisee tietynlainen elämän hyväksyminen. Bertell on löytänyt kertojaäänen, jossa elämänmakuisuus ei muserra vaan valaisee.
Romaanin etu on myös sen tiiviys, sillä lavertelematon suurpiirteisyys monista asioista antaa lukijalle tilaa mahtua kertojan ytimeen. Ikävän jälkeen ilmestyi ruotsiksi jo 2016, ja hyvä, että se julkaistiin suomeksi, sopivasti Oman maan kylkeen.
Kolmihenkinen kirjapiirimme on aiemmin keskustellut Susanna AlakoskenPumpulienkelistä, ja nyt tuli Lontoon tytön vuoro (WSOY 2022). Sarja seuraa pohjalaisen perheen elämää, ja näkökulma on siirtynyt äiti-Hildasta Greta-tyttäreen.
Jonni-veli saa romaanista pienen osuuden, samoin Hilda, mutta muuten maailmaa katsotaan Gretan kokemuksista 1950- ja 1960-luvuilta. Minun täytyi välillä nipistellä itseäni, että Gretahan on jo kolmekymppinen eikä kokematon tyttönen, sillä kirjaan on saatu alkupuolelle tyttömäisen kepeä henki. Koska elämä ei silkkihanskoin kohtele ketään, tunnelma kyllä muuttuu loppua kohti – kiteyttäköön sen Hilda:
”Ymmärräthän Mirri, se mitä elämäksi kutsutaan ei ole mitään muuta kuin linttaan astuttu kenkä, ja joskus kaikki on yhtä pitkää kuin leveää. Toisin sanoen käsittämätöntä. – – Ehei kuule, synkällä hetkellä purraan hammasta, muuta ei ole tehtävissä.”
*
Tapahtumista voi paljastaa sen verran, että Greta lähtee Vaasasta töihin Tukholmaan. Sieltä halu nähdä maailmaa vie Gretan lastenhoitajan hommiin Lontooseen, mutta muutaman vuoden jälkeen hän päätyy ompelijaksi ruotsalaistehtaaseen.
Olimme kolmisin samanmielisiä sen suhteen, että romaani on erilaisista palasista koottu. Alkupuoli vetää hienosti ja antaa odottaa enemmän näkökulmatekniikka kuin mitä lopulta romaanissa on. Loppu vaikuttaa hieman hätäiseltä, esimerkiksi Gretan avioliitto maalaillaan suurpiirteisesti. Kirjapiirimme Taru toi esille, että kirja herättää myös ankeita tunteita elämäniloisen nuoren naisen kohtalon käännyttyä ahtaaksi.
Vuorovaikutuksen kuvaus herätti mielenkiintoamme. Hilda-äidin ja hänen Ruotsiin muuttaneiden aikuisten lastensa kommunikointi tapahtuu lähinnä kortein. Vaivaantuneet kasvokkain tapaamiset päätyvät joka kerta jonkinlaisiin kupruihin. Tuollainen tunnepuolen kokemus säväyttää.
*
Kirjassa on ilmavia kohtia, joissa henkilöiden tunteet ja ajatukset leijuvat. Niiden vastakohtana toimivat tiukat huomiot. Etenkin yhteiskunnallisten ilmiöiden vaikutus yksilöihin osoitetaan: Hilda, Greta ja Jonni ovat työläisinä riippuvaisia tehtaanjohtajien päätöksistä ja ajan taloussuhdanteista.
Sivistyneen lontoolaisen isäntäperheen uteliaisuus Gretan taustasta ja heidän maailmojensa perustavanlaatuiset erot tulevat osuvasti esille:
”Kuinka hän oppisi ajattelemaan niin monia ristiriitaisia ajatuksia yhdellä kertaa ja yhtä mutkattomasti kuin Conelyt? Oli kuin sieltä, mistä hän oli lähtöisin, ei olisi kirjaimia eikä sanoja. Oli kuin siellä ei olisi kieltä.”
*
Pidimme kaikki kovasti kuvauksesta, jossa Jonni ihastuu vaimonsa ay-aktiiviystävään yhteisellä kurssilla. Ay-kurssi on kaikkiaan kerrottu hirtehisen tehokkaasti. Myös Gretan Lontoo-kokemuksista kiinnostuimme, mutta sitä mietimme, miten uskottavaa oli Frank Sinatran ja Elizabeth Taylorin tapaaminen kotikutsuilla. Toisaalta Alakosken sarjassa elokuvatähdet ovat symboleita, unelmia, arjen katkaisijoita – kuten on myös Gretalle unelmanhohteiseksi jäänyt elämänpoikkeama, Lontoo.
Kirjapiirikolmikostamme Johanna totesi, että Lontoon tyttö –romaanin rakennuspuut näkyvät selvemmin kuin Pumpulienkelissä, enkä minä eikä Taru sitä näkemystä vastustanut. Pohdimme, olimmeko kiintyneet ensimmäisen osan Hildaan niin, että emme tempautuneet täysillä Gretan tarinaan, mutta perimmäinen syy lukutunnelmiin löytyy kyllä romaanin kerronnan vaihtelusta, joka alkoi vaikuttaa epätasaiselta. Tiedämme, että sarja jatkuu vielä kahdella osalla, ja olemme niistä edelleen kiinnostuneita.
*
Juttelimme myös muista kirjoista. Johanna ja Taru olivat kuunnelleet äänikirjana Pirjo Hassisen romaanin Toisella tavalla onnellinen, jonka minä olin aiemmin lukenut. Kumpikin kirjakuuntelija piti romaanin alkupuolesta enemmän kuin loppuosasta. Minä olin selvästi heitä myötämielisempi kokonaisuudesta. Sen sijaan me kaikki olimme yksimielisen innostuneita Sara Osmanin romaanista Kaikki mikä jäi sanomatta. Romaanin naisten näkökulmat valottavat erilaisia puolia elämäntavoista, taustoista ja ystävyydestä. Ehkä lopun ei olisi tarvinnut olla niin äärimmäinen kuin oli – mutta olkoon.
Virtuaalikirjapiiri lomailee (ja lomalueskelee) ja palaa kirjakeskusteluihin elokuun loppupuolella.
•
Susanna Alakoski: Lontoon tyttö, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom, WSOY 2022, 368 sivua. Lainasin kirjan kirjastosta.
Heikki Kännön jättiromaanin Ihmishämärän (Sammakko 2022) nykyisyys kuvataan dystopiana muutama vuosikymmen meidän ajastamme eteenpäin. Siihen kuuluvat eteläisen Euroopan elinvoiman vienyt kuumuus ja kuivuus, ja kirjan loppua kohti kurittavat kohtalokkaat maanjäristykset, tulvat, infrastruktuurin sortuminen ja tekoälyn temppuilut, joiden seurauksena tuhoutuvat Lontoo, Torino ja San Francisco – vuosisatoja säilynyt ihmisten historia, taide ja elämä.
Eikä siinä kaikki vaan vanha mytologia valtaa kerronnan ja kerrotun maailman. Romaanin 1038 sivua sisältää raskaita osuuksia mutta myös nautinnollisen eeppistä, sävykästä kerrontaa. Tämä romaani ei päästä helpolla eikä siitä ole helppo kirjoittaakaan. Jotain tässä nyt kokoilen. (Ja jos et jaksa lukea venähtänyttä juttuani, jaksatko romaaniakaan.)
•
Länsisaksalaisen Kleven kaupungin alueella kukoistaa omenatila Goldener Apfel. Tilaa hoitavat ikinuori Engelbertha ja hänen erikoisen elinvoimainen, ikivanha isoäitinsä Ethelinda. Engelberthan aviomies Baldovino hoitaa pellot, ja sen lisäksi hänet tunnetaan kuvanveistäjänä ja Cernin tekoälytiedemiesryhmän jäsenenä. Nuori kuvataideopiskelija Anastázie on tilalla ottamassa oppia kuvanveistäjämentoriltaan. Eräänä päivänä omenatilalle saapuu vanha silmäpuoli Hans Otter.
”Ja entä sitten? Jatkuuko kaikki Eddan ennustamalla tavalla, jossa alku on kuten loppu?”
Ihmishämärässä eri aikakerrokset lomittuvat, jopa niin, että kyseenalaistetaan kuoleman ja syntymän järjestys. Edda-mytologia, tarinat, Wagner-libretot, historia ja taideteokset taiteilijoineen kietoutuvat toisiinsa. Romaani tukeutuu perin juurin fiktion olemukseen, kuvitteluun, kuviteltuun, joita solmivat näkemykset taiteesta ja elämästä.
Romaanin alussa yritän vakuuttaa itselleni, että tämän romaanin voi lukea vain uskoen satuun. Toiset fiktiot ovat elämänkaltaisia, todenoloisia, sitten on spekulatiivisia fiktioita kuten Ihmishämärä, jolle on lähtökohtaisesti sallittava kaikki.
”- Eivätkö sadut olekin juuri tällaista tutkiskelua varten? Ne kärjistävät ja rinnastavat, ja samalla näyttävät ihmiselle jotain, mikä on niin lähellä, ettei sitä huomaisi lainkaan ilman matkaa jonnekin hyvin kauas.”
•
”On tullut Ragnarökin aika”, Clothilde sanoi.
”On tullut Wotanin aika”, Gunilla sanoi.
”Ja elonpiirinsä tuhonneelle ihmiselle”, Clotilde sanoi, ”jumalille kuuluva aika tietää hämärää.”
Ihmisten tunteman maailman loppu vaikuttaa vääjäämättömän lohduttomalta. Syynä on se, ettei ihminen kyltymättömyydessään ole oppinut virheistään. Muinaisjumalille tulee siten tila ja tilaus palata, vaikka ovat aikanaan pullistelleet sekä pettäneet ja tuhonneet toisiaan ja itsensä. Sodat ja natsiaate pohjustavat niiden uutta tulemista. Mutta ovatko muinaisjumalat oppineet virheistään?
Vastapainona hävitykselle romaanissa uskotaan substanssin säilymiseen jossain muodossa. Esoteerisen ajattelun kulmakivi hioo sellaista, mikä jää jäljelle: Akasha, kaiken tiedon kirjasto – tai eri filosofien käsitykset olemassaolon äärettömistä muodoista, ihmisaistein todentamattomista todellisuuksista. Näin vastaa Baldovino oppilaalleen:
”Totesin vain, ettei ajatus informaation katoamattomuudesta ole ainutlaatuinen, ja voin vielä erikseen painottaa, ettei se ole edes mahdoton. Kuten sinulle joskus kerroin, informaatio on ainetta, eikä aine katoa, vaikka sen sisältämät molekyylit vaihtaisivat järjestystä.”
•
Pitkin romaania Baldovinon oppilaan Anastázien skeptisyys haastaa taruilua:
”Eli sinä siis uskot, mitä tuo mielipuoli [Hans Otter] meille satuilee…? Että vanhat mytologiat ovatkin totta… että elämme jonkin hemmetin muinaishirviön ulkokuorella… että tuo umpihullu vanha kusipää on uudestisyntynyt ylijumala Wotan tai Ođinn tai mikä nyt onkaan, ja Engelbertha jokin reinkarnaatiotunut nuoruuden jumalatar Freia? Niinkö?”
No, minä uskon, kun Kännö pistää uskomaan uskomattomattomassa juonien ja sivujuonien kudelmassa, jossa ei ole pahitteeksi mytologioiden tuntemuksen lisäksi, jos tietää jotain länsimaisesta filosofiasta ja kulttuurihistoriasta.
Tunnistan pitelemättömän kuvittelun taidon, jolla Kännö rakentaa runsaan romaaninsa. Heti perään tunnustan riittämättömyyteni lukijana, sillä tunnen vain pintapuolisesti skandi-mytologiaa enkä ole kokenut Wagnerin oopperoita tai tutustunut niiden librettoihin. Kalvavaa, etten siksi pääse pureutumaan, mitä kaikkea Kännö on tehnyt taustamateriaalilleen. En siksi osaa täysin heittäytyä Kännön fiktioon, mutta se kertoo minusta lukijana, ei kirjasta.
Joseph Beuysin teoksia näin ensi kerran jo joskus 1980-luvun alussa kenties Sara Hildenin taidemuseossa. Ai Weiwein kanssa minusta on selfie, joka on otettu Helsingissä 2015 osana hänen näyttelyavajaisiaan. Marina Abramovićin retrospektiivissä Firenzessä joulukuussa 2018 totisesti vaikutuin. Nämä kolme taiteilijaa ovat oleellisia Kännön romaanissa, ja näin ripustaudun omiin kokemuksiini heidän taiteestaan sekä sijoitan ne osaksi lukukokemustani – saan tarttumapintaa. Kännö siis poimii maailmankuulut taiteilijat osaksi romaaniaan, sellaiset taiteilijat, jotka panevat itsensä alttiiksi ja haluavat välittää sanomaa.
•
Onhan Ihmishämärä monessa mielessä suurteos, mutta veikkaan ettei ihan jokahemmon lukemistoa. Toisaalta myös kovin suosittu TolkieninTaru sormusten herrasta on paksu teoskokonaisuus, ja siinäkin juoni punoutuu vallan (valtasormuksen) vaikutuksiin ja erilaisten juonipoikkeamiin, uskomusolentojen kohtaamisiin ja taisteluihin, hyvän ja pahan vääntöön. Kännö ei fantasioi vaan kytkee myytit dystopiaan, eivätkä hyvä ja paha erotu kovin tarkkarajaisina vaan ihminen pelaa niillä:
”- Ihminen on niin helppo, Hans Otter ajatteli. Alkeellinen olento, joka käyttää vaivaa määritelläkseen käyttöönsä hyvän ja pahan, ja sen jälkeen tuhlaa aikaansa keksiäkseen syitä, joiden avulla noita määreitä voi hyvällä omallatunnolla siirrellä, mikäli omat intressit niin vaativat.”
On ehkä eduksi tuntea Kännön tuotantoa. Olen lukenut Sömnön ja Runoilijan. Viimeksi mainitusta tuttua on muun muassa Goethen, Steinerin ja Nietzschen merkitys. Nautin Ihmishämärässä viittauksista edellisen teoksen aineksiin, ja tunnistan tutun, kanelilta tuoksuvan pahuuden läsnäolon.
•
Mielikuvitusjättiläinen, joka on tietoinen eurooppalaisesta kulttuurikontekstistaan – sellainen on Ihmishämärä. Ihminen on siinä uhka itselleen ja ympäristölleen. Näenkö toivoa? Luen romaanista:
”Ihminen rakentaa maailman ja maailma rakentaa ihmisen, joten on äärimmäisen tärkeää varmistaa, millainen ihminen uuden maailman rakentajana toimii. Jokaisen ihmisen on oltava taiteilija. Jokaisen taiteilijan on käytettävä luovuuttaan.”
Romaani alkaa ja loppuu väriin: toisesta herää tajunta, toiseen loppuu kaikki. Kännön luovuudesta luen kaikkia sävyjä.
•
Heikki Kännö: Ihmishämärä, Sammakko 2022, 1038 sivua. Lainasin kirjastosta.
Päätän kesäkuun dekkariviikon jännitykseen islantilaismaisemissa. Satu Rämön esikoisdekkari Hildur (WSOY 2022) sijoittuu Islannin luoteisosaan, Länsivuonolle, Ísafjörđurin pikkukaupunkiin.
Kirjapostaajien viikkoa emännöi Kirsin kirjanurkka, logo Yöpöydän kirjat.
Pikkupaikkakunnasta ja sen poliisiasemasta tulee mieleen vangitseva islantilainen tv-sarja Loukussa, mutta nyt rikoksia ratkoo lumivyöryalueen ja vuonovuoristoseutujen naisvaltainen joukko, sillä päällikkönä toimii perheenäiti Beta ja rikostutkijana yksineläjä Hildur. Tosin suomalainen Jakob saa pestin harjoittelijaksi, jonka opinnot Tampereen Poliisiopistossa ovat vielä vähän kesken.
Rämö rakentaa päähenkilöistään kiinnostavia. Kun luin kirjan esittelyn, myönnän olleeni skeptinen, sillä on kovin tavallista miehittää/naisittaa dekkari traumatisoituneilla ja kompleksisilla poliisihenkilöillä. Hilduria kalvavat lapsina kadonneet pikkusisarukset, ja Jakob painii norjalaisen ex-vaimon kanssa poikansa tapaamisoikeudesta. Kirjan edetessä henkilöt saavat lihaa luiden päälle, persoonat vahvistuvat, samoin työtovereiden ystävyys. Myös sukupuolirooleja rikotaan, sillä Hildur on sitoutumiskammoinen surffaaja ja Jakob kutoo neuloosin vallassa islantilaisvillapaitoja. Tervettä!
•
Entäpä jännitys? Lumivyöryn alle jää mökki ja mökkiin mies, joka ei kuollutkaan luonnonmullistukseen, ja kalmossa on piirteitä, jotka yhdistyvät muihin murhiin. Hildur ja Jakob keräilevät pikkuhiljaa johtolankoja, ja juoni etenee mallikkaasti vaihe vaiheelta. Siihen aika luontevasti sopivat henkilöiden privaattitapahtumat, Jakobin englanninkielinen kommunikointi sekä islantilaiset maisemat ja tavat.
Pientä häirintää minussa herättävät kirjan kursivoidut osuudet, joissa äänessä on sarjamurhaaja. Kyse on tyystin makumieltymyksestäni, sillä pidän keinoa nykydekkareissa turhan tavanomaisena – ja usein turhana. Jännäri olisi kehittynyt mainiosti ilman näytteitä ajatusmaailmaltaan nyrjähtäneestä murhaajasta.
•
Sen sijaan en pidä ollenkaan kerronnallisesti osoittelevina tai opasmaisina osuuksia, joissa kerrotaan islantilaisuudesta. Olen lukenut Rämön matkakirjoja ennen vuosientakaista Reykjavíkin matkaani, ja ne viihdyttivät ja hyödyttyttivät silloista reissuani. Mielestäni dekkarin Islanti-jutut sopivat mukavasti Jakobin perehdyttämiseen maan tapoihin. Esimerkiksi tiedot islantilaisten tavasta muistaa vainajia tuntuvat käyvän hyvin kirjassa moneen tarkoitukseen. Sympaattista:
”Muistokirjoitukset kertoivat yksittäisen ihmisen historian tekstin kirjoittajan omasta näkökulmasta. Joskus yhdestä vainajasta oli tehty useampi muistokirjoitus, kun sekä sisarukset, vanhemmat, lapset, koulukaverit että työkaverit halusivat kertoa omat muistonsa vainajasta. Kun yhdestä ihmisestä kirjoitettuja arkisia muistokirjoituksia vertasi keskenään, alkoi piirtyä moniulotteinen kuva ihmisestä.”
Islantilainen marraskuu kaikkine säineen ja länsivuonomaisemineen kuvataan kirjassa visuaalisen tehokkaasti. Moni muukin kirjan piirre miellyttää. Ratkeamattomia asioita jää niitäkin sopivasti auki, joten mieluusti odotan Hildurille jatkoa.
•
Satu Rämö: Hildur. Osa 1. Wsoy 2022, 232 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Olen viimeksi lukenutReijo MäenVares-dekkareita ja yhden Vares-selkomukautuksen useita vuosia sitten. Keväällä on ilmestynyt taas osa turkulaisen yksityisetsivän seikkailuista, joita on kertynyt yli 30 kirjan verran. Testaanpa kirjabloggaajien dekkariviikolla, miten uutuus puree.
Hotel California (Otava 2022) alkaa Kalifornia-reissulla, jossa Jussi Vares on jonkinmoinen konsultti dokumentaristi Fränk Wrångin matkalla Lake Pirun maisemiin. Mukana on ohjaajan ammatillinen oikea käsi Mariza, hänkin Vareksen vanhoja tuttuja. Lisäksi Vares kohtaa pannukakkubaarin mehevän räiskäleenkääntäjän, ja…
Pian palataan Turkuun, Frank katoaa, Vares alkaa penkoa tapausta liikemiestutun Danny Lundin toimeksiannosta ja jakaa etsintäajatuksiaan Marizan kanssa, ihan ystäväpohjalta. Samaan aikaan natsihenkinen jenkkipalkkamurhaaja saa toimeksiannon Suomeen.
•
”Yrittikö Danny Lund kätkeä jonkinlaista henkistä painettaan tähän jatkuvaan jutunvyörytykseensä?”
Samaa mietin Mäen Vares-sarjasta, joka jatkuu totutulla tavalla: pääosassa on miesten jutustelu ja sanaleikittely; Vares notkuu kavereineen tutussa baarissa, jorisee ja kuuntelee muiden sanailua. Varmasti Mäellä on painetta jatkaa sarjaa ja tuottaa sen ystäville jännityshupia. Sarjan alkupuolen äijäilyöverit tuottivat minullekin jonkin sortin huvitusta, mutta aika on ajanut minusta ohi, joten totean, että uutukaisessa on liiaksi tyhjäkäyntistä höpinää ja heppoisia juonenkäänteitä.
Muutama sivujuonne kyllä kiinnittää huomioni. Esimerkiksi Ameriikoissa maastopalot muistuttavat ihmisten piittaamattomuudesta, kenties hieman ilmastomuutusuhistakin.
Poikkeuksellisesti Vares-tarinan yksi säie kytkeytyy tositapaukseen. Turun kauppatorin puukotustapahtuma tuodaan kirjaan niin, että se pysäyttää Apteekki-baarin asiakkaat. Vareksen järkytys kuvataan tunteikkaasti. Kirjassa pari kertaa seisahdutaan myös miettimään, miten löyhästi ja sattumanvaraisesti elämänlanka on kiinni.
Tärkein sivujuonne liittyy juutalaisuuteen. Yhden henkilön sukutaustaan kuuluu isovanhempi, joka selvisi keskitysleiriltä. Sukuperintöön kuuluu, ettei natsien rikoksia saa koskaan unohtaa. Niinpä seikka tulee mukaan uutuus-Varekseen ja vaikuttaa lopputapahtumiin.
Parin vakavan viitteen ryydittämänä muu on viihdettä, mikä on tyylilajin tarkoituskin. Vares-fanit saavat vuosiannoksensa, mutta minulle sopii taas muutaman vuoden paasto.
Tällä viikolla Kirsin kirjanurkka kerää dekkaripostauksia.
•
Reijo Mäki: Hotel California, Otava 2022, 359 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Tällä viikolla vietetään kirjabloggaajien dekkariviikkoa. Jatkan sitä Tiina Raevaaran trillerillä Sielujen syöveri (Like 2022).
Dekkariviikkoa emännöi Kirsin kirjanurkka, kuvan on tehnyt Yöpöydän kirjat – bloggaaja.
Otin tietoisen riskin ja luin tämän trilogian päätösosan tietämättä mitään aiemmista osista. Yllätyin, asiantila ei juuri haitannut. Aiempiin tapahtumiin viitattiin tarpeeksi, ei selitetty liikaa, ja fokus pysyi minäkertojan nykyhetkessä, kesäloman loppuviikoissa tyttärensä kanssa, ja kertojaa häiritsevässä muistamattomuudessa.
Kertoja Eerika Hämeenranta jäi orvoksi lapsena kuten myös ystävänsä Kristiina, eikä Eerika muista tapahtumista muuta kuin jäytävän syyllisyyden. Nyt ystävä on vankilassa istumassa pitkää tuomiota murhista. Kirjan tapahtumat käynnistyvät siitä, kun Eerika tapaa julkkispsykologi Harrietin ja Eerikalle selviää, että Harriet on tuntenut hänen ja Kristiinan vanhemmat. Sitten tapahtuu outo murha, toinenkin, ja Eerika joutuu vaaratilanteisiin. Eerikan mieltäkin myllertää: ”Miksi minä näen tällaisia asioita, muistoja, jotka eivät ole minun?”
•
En viihdy jännityskirjallisuuden verikekkereissä tai psykopaattitarinoissa vaan psykologisen jännityksen parissa. Raevaaran kirja on kallellaan jälkimmäiseen. Pääteema liippaa muistin manipulaation ja psykologisen vaikuttamisen aiheita. Mielen haltuun otossa on hieman scifi-henkeä, mutta toisaalta onhan todellisuudessakin tehty erinäisiä kokeita, joissa istutetaan valemuistoja tai poistetaan muistoja.
Pysyn hyvin kirjan kyydissä, sillä kerronta on mutkatonta sekä etenee suvannoista toimintaan. Asioita avataan sopivin annoksin ja loppuvirkkeeseen jää jäytävää. Ehkä loppupuolella tapahtuu hitusen liikaa yhteensattumia ja onnenkantamoisia, mutta ihan mallikkaasti jännitystä rakennetaan ja päästään lopputulokseen, joten ihan kelpo jännitystä sain kesän alkuun.
•
Tiina Raevaara: Sielujen syöveri, Like 2022, 298 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Voisin pinosta valita dekkariviikolle vaikkapa tällaisia käännöskirjoja kuten Krusifiksitappaja, Tappoaikataulu tai Saaliin jäljillä. Kaikella kunnioituksella tyylilajin tekijöille ja lukijoille: noin nimetyt tai veriteoilla hekumoivat teelmät eivät olen minulle jännäriviihteen teekupposia.
Siispä kokeilen kevytjännitykseen sopivaa uutta tuttavuutta. Saksaksi kirjoittava Valentina Morelli vie lukijan toscanalaiseen nunnaluostariin kirjassa Kuolema keskipäivällä (Saga Egmont 2022). Ei sekään suosikikseni nouse, mutta tässä pari aatosta dekkarihömppätuokiostani.
Tällä viikolla postataan dekkareista, haastetta emännöi Kirsin kirjanurkka (logo Yöpöydän kirjat).
•
Alkukesän väreillessä yksi nunnista löytyy kuolleena luostarikirkon pihalta. Sisar Isabella epäilee, ettei kaikki ole tapauksessa reilassa ja saa karabineeri Matteon samaisen epäilyksen valtaan. Tarkoittaako vainajan viime hetkillä maahan raapustama numero kuusi paholaista vai kuudetta käskyä?
Kuolema keskipäivällä noudattaa cosy-kaavaa: tavis alkaa solmia lankoja yhteen, tekee yhteistyötä paikallispoliisin kanssa ja ratkaisee rikoksen. Luostarielämä sääntöineen antaa omaperäistä sävyä touhuun, joskin tv-sarjoja Isä Matteo ja Isä Brown seuranneet löytänevät yhtymäkohtia, vaikka nyt pääosassa häärii nunna.
Sisar Isabellan persoona ei vielä ainakaan tässä sarjan ensimmäisessä osassa pääse valloilleen, mutta voisi hänessä potentiaali olla. Ei myöskään poliisi-Matteo säväytä, vaikka vähän viritellään myös romanttisia viboja – valitan, ei sentään kiehtovan epäsopivasti nunnan kanssa vaan kyläkaunottaren.
Vaatimattomia ovat myös luostarin jännitteet abbedissan valvovien silmien alla ja poliisin paineet pormestarin toimesta. Yhtäkkiä mieleeni pamahtavat varhaisnuoruudessa lukemani Giovanni Guareschin kirjat isä Camillosta, jossa humoristinen kisailu kirkonmiehen ja kommunistipormestarin välillä tehosti dynamiikkaa.
Lyhyytensä vuoksi Kuolema keskipäivällä sopii välipalaksi, vaikka kirjakokemukseni maku jää vaisuksi. Saanpa kuitenkin lomaviikkoni kevyesti käyntiin – ja postausainesta kirjabloggaajien dekkariviikolle.
•
Valentina Morelli: Kuolema keskipäivällä. Osa 1 – Kuolema, murha (ja dolce vita), suomentanut Anne Kilpi, Saga Egmont 2022, 95 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Tove Ditlevsenin omaelämäkertatrilogian otsikot on käännetty napakan vähäeleisesti: Lapsuus, Nuoruusja Aikuisuus. Viimeisin osa on julkaistu Tanskassa 1971 nimellä Gift, joka voi tarkoittaa avioliittoa, naimisissa oloa ja myrkkyä. Kaikkia niitä Aikuisuus (S&S 2022) sisältää.
Heti kärkeen totean, että tämä sarja kokonaisuudessaan on tehnyt minuun suuren vaikutuksen.
”Sinä vain jäljittelet todellisuutta. Sillä ei ole mitään tekemistä taiteen kanssa. Pyydän että hän lakkaa puuttumatta kirjoittamiseeni.”
Kirja kertoo kirjailijan elämästä parikymppisestä lähelle kolmekymppistä, eli kirjailijan kirjallinen ura ja aikuisuus ovat vielä alkutekijöissään. Kronologinen kerronta poimii kaunistelemattomasti toinen toistaan seuraavia tilanteita, joilla on seurauksia seuraaviin tapahtumiin. Teho ei perustu rakenteellisiin kokeiluihin vaan tinkimättömään subjektiiviseen suoruuteen, jonka Katriina Huttusen erinomainen käännös selkeällä, suoravirkkeisellä kielellä ja tyylillä välittää.
Koska kirjailijakertoja kertaa menneisyyttään, hänellä on valta ja voima valita. Esimerkiksi sota-ajan saksalaismiehitys jää aika vähälle, kun muut aiheet tuntuvat takamatkalta oleellisimmilta. Valinnat eivät päästä kirjailijakertojaa vähällä. Tove hakee elämään turvallisuutta ja vakiintumista, mutta työläistaustasta keskiluokkaan hamuavan Toven elämäntapa ja tuttavuudet kallistuvat boheemin puolelle.
”Mikään hinta ei ollut liian korkea sietämättömän todellisuuden torjumiseksi.”
Kirja käynnistyy ensimmäisestä avioliitosta, ja etenee suhteeseen huithapelin kanssa sekä kolmeen seuraavaan liittoon. Rakkauden luonne epämääräisenä ja epäluotettavana tunteena saa kirjassa monta ilmentymää. Viimeisin suhde kirjassa voisi olla muuta, mutta se tuntee varjonsa: ”Meillä on rakkauden oikeus puolellamme, hän sanoi. Se oikeus sallii tehdä pahaa muille, sanoin.”
Toven aikuisuus on pitkälti koukuttumista onnentunteeseen, joka syntyy muusta kuin inhimillisestä kontaktista: kirja on väkevä riippuvuuden dokumentti. Tove jää kertakokeilulla petadiini-koukkuun, ja siinä hän pysyy kolmannen siipan, lääkäriaviomiehen, ansiosta.
Kertojan elämässä muut tärkeät asiat hiipuvat huumehimon vuoksi. Ditlevsen kuvaa paljaasti ja karusti narkomaanin ytimiin juurtuvan addiktion ja vieroitusoireet. Jos jonkun on vaikea ymmärtää riippuvuuden kokonaisvaltaisuutta, tämän kirjan jälkeen sen tajuaa entistä paremmin.
”Äidiltäni puuttuu täysin kyky eläytyä toisen asemaan, ja se estää häntä astumasta liian lähelle, mikä sopii minulle erinomaisesti.”
Kirjassa tulee hyvin esille, miten Toven unelma perheestä on syntynyt hänen ulkopuoleltaan, ristiriitaisen äidin mallista ja tuputetuista arvoista. Aiemmissa osissa Toven äitisuhde ja äidin persoona on hiertänyt, mutta nyt Tove sietää etääntyvää suhdetta.
Äiti-häiriösuhde taitaa siirtyä seuraavaan polveen. Tove saa kaksi lasta ja yhden bonuslapsen, mutta äitiys ei kirjassa saa suurta tilaa. Enemmän sivuja poikii muu elämä. Lasten ja elämäntilanteen sovittaminen vaatii peruuttamattomia tekoja, ja ne synnyttävät kirjaan hätkähdyttäviä kuvauksia, esimerkiksi Toven abortit kerrotaan rajusti. Huumehuuruissa lasten varhaisvuodet hämärtyvät, ja kun on vieroituksen aika: ”En halua tehdä sitä ainoastaan lasteni tähden vaan myös niiden kirjojen, joita en ole vielä kirjoittanut.”
”Mutta minulle elämä on nautintoa vain silloin kun kirjoitan.”
Kaiken elämänkuorman päällä keikkuu keskeisin: kirjailijuus. Alkutuotantoaan Ditlevsen ei sisällöllisesti raottele, oleellista on kirjoittamisen pakko ja kirjailijan tunne täyteydestä, kun sanat ja lauseet syntyvät.
Kirjan alkusivusta lähtien Ditlevsenistä saa kuvan omaehtoisena kirjailijana, joka tietää, miten tehdä tekstinsä. Varmuus sanottavasta ja sanomisen tavasta on myös tämän Aikuisuuden valtti.
Bloggaajakaverini houkutteli minut kuuntelemaan Nobel-voittaja Abdulrazak Gurnahia Bio Rexiin. Ennen toukokuun lopun tilaisuutta ehdin kuunnella Gurnahin Loppuelämät (Tammi 2022).
Luonnehtisin Loppuelämät-romaania vanhanajan proosaksi. Se on historiallinen romaani, joka paneutuu ihmiskohtaloihin niin, että keskushenkilöiden polut risteilevät. Juoni, tarina ja teemat kietoutuvat keskenään. Oleellista on maailmantapahtumien vaikutus valtaa ja asemaa vailla eläviin yksilöihin.
•
Romaani alkaa 1900-luvun alkupuolelta Saksan hallitsemassa Itä-Afrikassa. Sisarukset Ilyas ja Afiya jäävät orvoiksi, ja nuoruudessa veli katoaa sisareltaan. Afiya kokee kovia esimerkiksi vain sen takia, että hän on tyttö, joka osaa lukea. Toisaalla perheetön nuori mies Hamza joutuu ensimmäisen maailmansodan aikaan saksalaisten joukkoihin, ja sodan jälkeen sattumien seurauksena hän tutustuu Afiyaan. Tämän paljastelen: pääpari kokee sen verran kovia, että pelkään rakkaustarinalle traagista loppua, mutta siitä minut säästetään.
Minua miellyttää henkilökuvaus, koska Gurnah kuvaa niin sanottuja pieniä ihmisiä, tekee heistä päähenkilöitä ja merkityksellisiä. Tavallinen ihminen sinnittelee, on vallassa kuka tahansa. Kolonialismi, sotilashierarkia ja natsismi eivät yllätä kuvauksellaan, mutta joukkoon mahtuu myös muuta, inhimillisen sävykästä. Ja avartavaa, koska harvakseltaan luen afrikkalaisesta historiasta. Ja nyt sorrun siihen, että yleistän – ei siis ole kyse laajan maanosan vaan tansanialaisesta historiasta, joka ei sekään lukuisine heimoineen ole vain yhdenlainen tansanialainen.
Minulle kirja pääsee oikeastaan oikeuksiinsa puolivälissä, jossa arjesta selviytyminen kohoaa kerrontapintaan kaikkine kulttuuritapoineen ja uskomuksineen. Pidän kummallisesti myös lopun kiireestä saada tarina loppuun ja henkilöt jatkamaan elämäänsä 1950-60-luvulle, jolloin tarina loksahtaa nimeensä, Loppuelämät.
•
Tammen tilaisuudessa Bio Rexissä Finlandia-voittaja Jussi Valtonen haastatteli nobelisti Gurnahia, ja kahden kirjailijan kohtaamisessa oli rauhallisen arvostava tunnelma. Gurnah kertoi taustastaan sansibarilaisena maahanmuuttajana Lontoossa ja tavastaan kirjoittaa. Hän sanoi kirjoittaneensa omia tunteitaan mutta fiktioineen ne. Kirjojen ideat ovat itäneet pitkään, ja muistikirjoihin on kertynyt katkelmia, esimerkiksi yhden kirjan lopetus syntyi ensimmäisenä.
Tunnustan, ettei Loppuelämät jättänyt minuun lähtemätöntä vaikutusta, mutta kirjailijan kuunteleminen toi kirjasta esille puolia, jotka jälkijättöisesti saivat vaikuttumaan. Kirjailija esimerkiksi avasi tapaansa kirjoittaa yksityiskohtia siten, että romaani on yksilöiden intiimi kertomus mutta samalla kuvaa sitä, mitä maassa on tapahtunut. Gurnahin ajatukset poissaolon merkityksestä saivat miettimään romaania uudelta kulmalta.
Tilaisuus alkoi sillä, että äänikirjan lukija Jukka Pitkänen luki katkelman romaanista. Haastattelun aikana kirjailija itse luki pehmeällä äänellään jakson kirjan keskeltä. Kirjailijakohtaaminen päättyi tunnelmallisesti keskusteluun hellyydestä ja vaatimattomuudesta, jotka huokuvat romaanin päähenkilöistä kaikkien vääryyksien, sotaisuuksien ja vähäosaisuuden keskelläkin.
•
Abdulrazak Gurnah: Loppuelämät, suomentanut Einari Aaltonen, Tammi 2022, 11 t 37 minuuttia äänikirjana, lukija Jukka Pitkänen. Kuuntelin BookBeatissa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 