Avainsana-arkisto: Olli Jalonen

Olli Jalosen romaanissa Puhdas viiruinen elämä (Otava 2026) pistää heti miettimään romaanin nimi: miten viiruinen voi olla puhdas? Jalosen romaanissa voi, sillä kaleidoskooppikerronta tarjoaa välähdyksiä erilaisista elämistä, joihin viiruja tuo maailmantapahtumat siinä kuin lähisuhteetkin. Romaani kuvaa puhtaasti silkkaa elämää.

Romaanin alkusanat opastaa kirjan kerrontaan: kirja on omistettu kirjailijan isovanhemmille, joille kirjailija kuvittelee tapahtumia, kokemuksia ja ajatuksia.

”Teksti tulee teokseksi uudelleenkirjoittamisen jokakertaisten valintojen kautta. Siksi päivät voisivat olla muitakin päiviä ja vuodet muitakin vuosia, mutta nyt on näin, koska tämä aika on mieleen syntynyt. Ja niin kuin aika voisi, voisivat ihmisetkin olla muita ihmisiä ja kuolemat muita kuolemia, mutta eivät ole, koska ovat tähän syntyneet kahdeksitoita minuksi ja muiksi heidän lähelleen.”

●

Romaanin tapahtumat alkavat Hämeenlinnassa Rinkelimäellä kesällä 1914 ja päättyvät 15 vuotta myöhemmin. Välissä vaikuttavat  ensimmänen maailmansota ja kansalaissota sekä senjälkeiset poliittiset jännitteet. Yhteiskunnallinen vastakkainasettelu käy myös vastaansanomattoman selväksi autenttisin lehtikirjoitussitaatein.

Kirjan ajanjaksoon kuuluu poliittinen ääriaika ja väkivalta. Se vaikuttaa kohtaloihin kovasti. Yleinen tilanne siirtyy romaanissa yksityiseksi: aatteet ja maailmantapahtumat muuttuvat lihaksi ja vereksi.

Koska kertojia on 12, tilanteet ja näkökulmat vaihtelevat. Jalonen ei nimeä kirjan lukuja tai osoita, kuka kertoo – ne lukija päättelee itse. Tapa ilmaista dialogit on lainattu draamateksteistä.

Jalosen tarkka kielentaju rytmittää kerrontaa ja dialogeja. Sanaharkinta vakuuttaa, samoin se, miten eri äänet välittyvät. Teksti kannattelee, ja se solmii luottamuksen itsensä ja lukijan välillä: löydän kyllä kertojat – kuka kukin on – ja toisaalta kertoja saa välillä jäädä hämärään kuten ihmisten ajatukset meiltä ovat: ”Minuja on ihmismaailma täynnä.”

●

Vääjäämättä käy niin, että 12 äänen joukosta nousee suosikkeja, joiden vuoroa odottaa – ja odotus palkitaan. Minuun vetoaa poikkeushenkilö Musu-Pekka, etenkin tämän kielitaiturin humanismi. Päähuomioni vie epäsäätyinen vetovoima, joka vallitsiee apteekkarin pojan Kallen ja työläis-Kertun välillä. Heissä yhdistyvät velvollisuudentunto ja rohkeus valita omanlainen elämä. Heidän suhteensa kuvaus on yksi lämpimimmistä ja lojaaleimmista pitkään aikaan. Sokeriseksi en sitä selittäisi vaan romaanin suolaksi.

Tukku kiinnostavia henkilöitä vilisee romaanisivuilla. Vaikka ajanjakson ankaruus ja aatekirjo puskee kirjasta ulos, romaani myös kertoo rajojen ylittämisestä, on sitten kyse lähimmäisen auttamisesta, ystävyydestä tai rakkaudesta. Taas on Olli Jalonen tehnyt sekä kerronnallisesti että sisällöllisesti moniulotteisen proosateoksen.

●

Olli Jalonen: Puhdas viiruinen elämä, Otava 2026, 318 sivua. Lainasin kirjastosta.

Tämä on kirja-arvio, ei mainos.

Olli Jalosen Taivaanpallo-romaanin Angus on yksi kiehtovimmista romaanihenkilöistä, joista olen lukenut. Merenpeitto (Otava 2019) jatkaa hänen tarinaansa.

Merenpeitto ei ole vain henkilövetoinen juoniromaani, vaan siinä on oleellista tiedon ja ymmärryksen teemat. Monipuolisesti tulee esille luonnontieteellisen empirismin kehitys ja sen alisteinen suhde kristinuskon opinkappaleisiin. Lisäksi 1600-luvun lopun yhteiskuntaa hallitaan uskonnon ja valtiovallan hierarkisin järjestelmin, joissa asemaa ja mahdollisuuksia määrittelevät sukutausta ja varallisuus. Valistus koskee vain harvoja.

Romaania voisi tarkastella myös Edmond Halleyn henkilökuvana sekä kuvauksena uraauurtavan tutkijan asemasta ja vaikeuksista tiedeyhteisössä, jossa menestys edellyttää taiteilua kirkon ja kruunun kysymyksissä, arvovaltaisia suojelijoita ja myötäilijöitä. Kirjassa on kiinnostavia autenttisia Halleyn tekstejä.

Monista näkökulmavaihtoehdoista teen valintani. Tämä juttu kertoo minäkertoja-Anguksesta. En pidä silti tarpeellisena toistaa Angukselle tapahtuneita, en ruodi elämää Lontoossa ja sen liepeillä, merillä tai Saint Helenalla. Tämä on kokemus Anguksen tarinasta.

”Jotenkin olen jäänyt sivuun tai keskelle, olen yksinäni siinä välissä enkä kenenkään kanssa täysin yhtä.”

Romaani seuraa Anguksen vaiheita 16-vuotiaasta kolmekymppiseksi Halleyn ruokakunnassa. Hänessä versoo lapsuuden oppi-isän pastori Burchin istuttama opinhaluinen, nöyrä puoli ja Halleyn innoittama näyttämishaluinen nuori, joka kuitenkin joutuu tukahduttamaan kunnianhimoaan ja osaamistaan.

Angus ei tunnu aikuistuvan eikä pääsevän eteenpäin vaan hän sokeasti uskoo: ”Niin olen herra Halleyn jatke ja hänen oikea kätensä.” Näin ei nuorukaisen oma identiteetti tai seksuaalisuus kehity.

Angus häärii viitisentoista vuotta Halleyn palkattomana palvelijana sekä nimeämättömänä tiedeapulaisena. Jälkimmäisessä roolissa hän on hukkua ja menettää jalkansa, mutta kunnon koulutusta tai asemaa hän ei saa. Kyse ei ole Halleyn pahantahtoisuudesta tai piittaamattomuudesta vaan yhteiskuntajärjestyksestä, jossa ei alhaalta nousta ylös. Angus ymmärtää sen koko mittakaavassaan vain vähitellen – kuten Halleyn ja Anguksen keskustelussa:

”Siksi että jos kuoltuamme meistä jotain jää niin tieto. Ja ehkä nimi tiedon luona. Miten luulet että on?
   Ei minun nimeni mutta teidän, vastaan siihen.”

Mieleeni piirtyvät kohdat, joissa Angus kuvailee kokemuksiaan sukelluskellossa, havainnollistaa moniulotteisen kartan tekoa ja selostaa kipuamistaan jäiselle vuorelle. Pettymyksen tunteet, joita kaikista ponnisteluista seuraa, siirtyvät lukijaan. Niin romaanin tunnelma sukeutuu vähintään melankoiseksi ja myötäeläminen jopa pakahduttavaksi.

”On kerroksia pelkoa ja hyvää, kaikkea on sekaisin, ne menevät palana toistensa sisälle – -”

Merenpeitto ei millään muotoa ole juoniromaaniksi rajattavissa, vaikka siinä on selkeä ja kronologinen kulku. Oleellista on, miten se kerrotaan. Monitulkintaisen ja taitavan kerronnan avulla syntyy ymmärrys nuoren miehen ajattelutavan kehityksestä. Näkeminen ja sokeus ovat romaanissa merkityksellisiä siinä kuin monenlainen mittaaminenkin.

Kertojan sisäinen puhe kuulostaa alkupuolella romaania isännän ihailun sokaisemalta. Silloinkin siinä on runsaasti iätöntä ja ajatonta viisautta, joka syntyy suorista havainnoista. Havainnoista kehittyy ajatelmia, vaikuttavia elämännäkemyskiteytyksiä.

”Niin painoa on ainakin kahdenlaista. Että mikä on ja mikä tuntuu. Voi olla että ihmisessä ei riitä niin monenlaista tuntemista että jokaiseen asiaan olisi omansa. Siksi ikävä olo ja painava tunne on vähän samanlaista joka kohdasta puristavaa kuin istuminen liian ahtaassa sukelluskellossa kun sitä hiissataan laskuköysillä yhä alemmas.”

Anguksen kehityskaari etenee siihen, ettei hän pelkää omia ajatuksiaan luonnon omavaltaisuudesta ja Jumalan epävarmasta roolista siinä, ja se laskeutuu tietoisuuteen: maanpäällisen, merenalaisen ja tähtitaivaan tutkimisessa hänellä on oma osansa, vaikka se jäisikin vain hänen tietoonsa. Hän aikuistuu vasta, kun joutuu luopumaan, jopa luovuttamaan. Traagisuudessaankin se sisältää mahdollisuuksia. Silmä- ja jalkapuolena Anguksen ”aika taittuu ei katki eikä uudestaan alkuunsa vaan uuteen alkuun”.

”Sillä lailla muistaminen tapahtuu, että hetkessä on silta toiseen ja ne molemmat ovat yhdessä muistamista.”

En tahdo päästä millään irti Merenpeiton tunnelmasta ja kielestä. Selailen muistilaputtamiani kirjan sanomishienouksia. Voisin siteerata lukuisia kohtia. Suuren vaikutuksen minun tekevät esimerkiksi romaanin ajan ja muistamisen teemat. Etenkin osuvat Anguksen ajatukset ikääntymisestä, poissa olemisesta, paluusta ja ajan suhteellisuudesta.

”Ehkä näin on koko ajan ja koko ajan enemmän kun muistamista on enemmän, että menettää pois eikä sitten jotain paikkaa ja aikaa enää itsellä olekaan eikä sitä saa takaisin vaikka kuinka etsisi koska sitä ei ole. Mietin näin mutta onko se ollenkaan totta koska aikaisemmin olen ajatellut niin että kaikki mitä on ollut on yhä vaikka sitten kuinka peittyneenä uudemman alle.”

Merenpeiton anti on niin runsas, että kaikki siitä kirjoittamani tuntuu riittämättömältä pintaraapaisulta. Olli Jalonen luo maailman, ajankuvan ja kohtalot, jotka otan todesta. Sellaista on elämyksellinen kirjallisuus, joka liikauttaa ajatuksia ja tunteita uuteen asentoon. Jalonen teki sen taas.

– –

Olli Jalonen
Merenpeitto
Otava 2019
romaani
462 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

”Jos aikoi saada maailmaan uusia merkityksiä, jos halusi saada lävitse edes yhden uuden merkityksen niin kuin Greenwichin meridiaania pitkin kiertänyt uuden ajan tutkimusretki oli, se oli tarjottava puhtaana. Sen oli hyvä sisältää voitettavia ristiriitoja, yksi kuolema, yksi ero ja rakastuminen olivat hyviä palasia siinä, mutta ristiriitoineenkin sen tuli olla puhdas, puhdistettu turhasta sälästä ja hopearahan kirkas.”

Noin ei (todennäköisesti) ajattele kirjailija Olli Jalonen, eikä romaanin 14 solmua Greenwichiin kertoja Kari Järvi, vaan kirjan kehikkoon kuuluvan Edmund Halley Memorial Societyn väki mediajulkisuuden suhteen. Romaani seuraa neljän hengen vaellusta nollameridiaanilla, eikä reissu ole puhdas vaan rosoinen ja säläaineksinen – hopeankirkkaasti kerrottuna.

Suomalainen Petr lähtee Greenwichistä nuoruudenystäviensä Grahamin ja tämän vaimon Islan seurassa Amazin Race -tyyppiseen kisaan, jossa seurueet kilpailevat 0-meridiaanin seuraamisessa. Kisaajat leimaavat solmuja noin 14 kohteessa Pyreneiltä Fizille, Siperiasta Huippuvuorille. Reissua tehdään mahdollisimman alkuperäisesti Edmund Halleyn aikojen tapaan, pääasiassa kävellen ja purjehtien, joten kulkeminen ei ole kevyimmästä päästä. Romaanin kannalta kilpailu ei ole oleellinen vaan matkanteko ja matkaajien suhteet.

Ajattelen lukiessani usein, että nyt luen kummallisen kiehtovaa kirjaa. Grahamin voimakastahtoisuus ja salaperäisyys samoin kuin reissun erikoislaatuisuus, tietty hämäräperäisyys lisäävät kummastusviboja. Ja Islalla ja Petrillä selvästi porisee jotain mennyttä, mutta uusia asetelmia seurueeseen tuo mukanaan Kari, joka kesken matkaa jää kuin vahingossa porukkaan reissaamaan.

---

---

Romaani houkuttelisi käsittelemään tiedettä, ajatusmaailmoiden kohtaamisia ja kohtaamattomuuksia, tunne-elämän pinnanalaisuutta, poikkeusyksilöitä ja irtiottoja tavallisuudesta. Moniaineksinen romaani tarjoaa monia tulkinnanmahdollisuuksia, ja sitä ruokkii taiturikerronta. Vaikka kronologia näyttää hallitsevan, ei niin olekaan. Kertoja Kari valitsee: romaanin tekstit koostuvat Karin johdatteluista ja yhteenvedoista, matkaajien lokikirja- ja muistiinpanokatkelmista. Hän tuo hillitynhallitusti tekstiin menneitä muistoja ja filosofisia tiivistyksiä. Moniaineksista. Outoutta ja omia merkityksiään kantaa se, että tekstikokonaisuus on suunnattu yhdelle lukijalle, Maarialle. Kuka hän on? Kyllä se selviää.

Tunnelma on julki- ja salaviisas melankolisin sävyin. Siinä on myös odottava, paikoin pahaenteinen tunnelma. Luen kirjasta myös joitain huumorilehahduksia, joskin routaisesta maaperästä ne nousevat. Hienoisen huumorin piikkiin pistän senkin, että Kari kapinoi muumifilosofiaa vastaan.

”Sillä lailla vanhenee ettei enää ole. Ei mitään Maaria. En tiedä onko niin hyvä vai paha. Ei sellaista epävarmaa ole joka tekisi ihmisen levolliseksi. Ei tee, ei rauhoita, vaan sekoittaa sisältä.”

Ja kieli. Maisemat, säävaihtelut ja arkitoimet välittyvät havainnollisesti. Välillä tyyli muistuttaa jopa piinallista tilanneraportointia, jota haluan loikkia eteenpäin – ja joka kerta kun niin erehdyn ajattelemaan: PAM. Pysähdyn tekstikappaleisiin, joiden sana-asettelut, virkerakenteet ja ajatusmaailmat herättävät. Että joku osaa sanoa noin, kiteyttää ja samalla avartaa!

”Yritin selittää itselleni että kaikenlaista on oltava valmiina sisässä josta se pulpahtelee pinnalle niin kuin lähteestä kuplia ja mutaa. Kaikki ovat yhtä niin kuin ihminen on yksi, ja vaikka keskellä muita niin erillinen, eikä siksi kenellekään joudu tekemään ajatuksistaan tiliä. Teko vasta on varastosta valitsemista ja paha sana toiselle huonojen hetkien siirtämistä ulos itsestä, tai siirtämisen yrittämistä koska eivät ne siirry vaan kasvavat ja jähmettyvät siksi muraksi mikä alkaa uloskin näkyä ja piirtää ympärille sitä mikä itsestä muille aurana on.”

14 solmua Greenwichiin ilmestyi 2008 (Otava). Jo tässä kirjassa esiintyvät Halley ja Saint Helenan saari. Vaikka ne ovat kehyksen tai pistäytymispaikan rooleissa, tunnistan kipinän, josta syttyy myöhemmin Taivaanpallon (2018) roihu. Jalosen proosan sävykkyys ja monitahoisuus tuottavat lukukokemuksia, jotka ruokkivat sekä älyä että tunteita, mahdollistavat lukijan keksiä, kokea ja häikäistyä.

– –
Olli Jalonen
14 solmua Greenwichiin
Otava 2008
Luin BookBeatin eKirjan, 256 sivua.

Muissa blogeissa mm. Lumiomena, Nannan kirjakimara ja Oksan hyllyltä.

Niin Angus se on niin että me elämme kahdessa todellisuudessa. Ensin on se mitä me olemme. Sitten on se mitä me ajattelemme olevan. Ensin on kovat kivet ja suolainen meri ja maapallo pyörii ja kiertää aurinkoa. Sitten on meidän vahvoja ajatuksiamme että vielä muutakin täytyy olla. Niitä me yritämme löytää ja todistaa. Ymmärrätkö?

Ja Angus ymmärtää, mitä tähtitieteilijä Edmond Halley sanoo. Ja minä ymmärrän, että käsissäni on nyt sellainen fiktio, jonka maailma saa valtoihinsa. Tällaista on kaunokirjallisuus parhaimmillaan, eli ei ole merkitystä ajoilla, paikoilla ja henkilöiden iällä ja sukupuolella, kun kerronta rakentaa todellisuuden, joka on lukuhetkessä totta ja jonka aistii kokonaisvaltaisesti. Olen suuren kertomuksen äärellä: Olli Jalosen romaani Taivaanpallo (Otava 2018).

Jalonen yllättää täysin hakemalla aiheen 1600-luvulta. Viimeisimmät romaanit ovat valaisseet nuorukaisen kehitystä sodanjälkeisessä Suomessa (Miehiä ja ihmisiä ja Poikakirja). Ja sitten havaitsen, että niissä yhteiskuntaluokkien ja ympäristön merkitys yhdistettynä päähenkilön kasvun kuvaukseen ovat merkityksellisenä läsnä kuten nyt Taivaanpallossa. Kuvaustapa ja tunnelma ovat kuitenkin nyt erilaisia.

Lähtökohta on se, että nuori tähtitietelijä Edmond Halley käväisi Saint Helenalla tutkijakollegansa kanssa ja vaikutti monin tavoin koko Anguksen perheeseen. Romani käynnistyy siitä, kun Halleyn lähdettyä poikaan jää opinnälkä ja sen myötä taito havainnoida ympäristöä tarkasti tähtien liikkeistä lintuihin ja ihmisten käyttäytymiseen. Romaanin alussa Angus on kahdeksanvuotias ja lopussa hän täyttää 13 vuotta (1679 – 1683). Romaani jakautuu kolmeen pääosaan: Anguksen perheen tilanteeseen Saint Helenan saarella, pojan merimatkaan kohti Lontoota ja alkuaikoihin tähtitieteilijä Halleyn kodissa.

”Kysyn että mitä maailmassa on mitä ei saarella ole.”

Jalosen kirjassa ihmiset eivät todellakaan ole yksinäisiä planeettoja tyhjässä avaruudessa vaan tiukasti kytköksissä ympärillä tapahtuvaan. Imperiumin sekasortoisuus vaikuttaa Brittein saarelta Saint Helenalle saakka, sillä uskonkiistat protestanttien ja katolisten välillä ovat oiva maaperä vehkeilylle ja vallankäytölle, ja jyrkät luokkaerot vaikuttavat ihmisten suhtautumiseen toisiinsa sekä ihmisen mahdollisuuksien ja arvon määrittelemiseen. Anguksen perheen asemattomuus ja riippuvuus ”hyväntekijöistä” on yksi esimerkki, ja toinen on se, millä hinnalla Angus maksetaan laivaan salamatkustajaksi – lisää esimerkkejä piisaisi.

Yksi tärkeä teema on kuuliaisuus. Angus on kasvatettu Jumalan ja kuninkaan kunnioitukseen, ja muita toteltavia ovat Halley, pastori ja äiti. Ja nyt pääsen kirjan hienoon kerrontaan. Romaanin minäkerronta upottaa täydellisesti pojan ajatusmaailmaan ja asioihin, joista se koostuu. Saan ikään kuin suodatetun kuvauksen ja samalla itselleni vallan tehdä aikuisen johtopäätöksiä asiantiloista sen perusteella, mitä lapsi-Angus kertoo. Se pitää minut valppaana, se virittää keskittymiseni nupit kaakkoon.

Muita pääteemoja ovat uskon, taikauskon, tiedon ja tietämättömyyden rajojen venyttäminen valistuksen aikaan. Olen haltioissani romaanin loppupuolella Halleyn ja Anguksen matkassa, kun minulle konkretisoituu, millaista on maailmassa, jossa ensimmäisen kerran keksitään nykyisin itsenstäänselvät fysiiikan lait. Se on uskomusten voittamista, mittaamista, miettimistä, punnitsemista ja mullistavaa uuden ymmärryksen luomista. Vaikka Jalosen kirjan henki on vakava, en voi estää hymynkaretta, kun Angus eräällä oivalluksellaan muuttaa minun käsitykseni siitä, mitä kaikkea voi tarkoittaa Halleyn komeetta. (Olen arvoituksellinen ihan tarkoituksellisesti.)

”Että ensimmäinen on se missä ihminen on. Ja toinen on se mitä ihminen ajattelee.”

Olen säästellyt romaanin ytimet juttuni loppuun: henkilökuvaus ja kieli. Voin vielä mainita Taivaanpallon yhdeksi teemaksi uuden oppimisen merkityksen, ja Angus on aivan poikkeuksellisen oppivainen ja hoksaavainen. Erityishenkilön elämän alkukaari ei ole lainkaan ristiriidaton niin kuin ei ole sekään, että pojan esikuva Halley olisi yksionomaan hyvä mies. Angus on ihmiskoe, riipaisevasti ja moniulotteisesti sellainen –  ja siksi koko romaanin juoni ja perusta sisältää kaikkea muuta kuin yksioikoista sisältöä.

Vaikka romaanin loppupuoliskolla hetkittäin ajattelen fokuksen hämärtyvän, heitän moiset ajatusailahdukset syrjään upeiden kuvaustuokioiden vuoksi. Niitä ovat esimerkiksi Anguksen ensilumikokemus tai loppusivujen mittausretki. Olen nöyränä Jalosen kaltaisten taitureiden edessä: siis näin voi kielellä luoda maailmaa, aivan omaperäisesti ja silti saavutettavasti ja uskottavasti.

Olen lukenut kevääni hienoimman (historiallisen) romaanin, joka puhuttelee minua monella tasolla ja joka avaa sitä, miten ympäristö, aika ja asema rajaavat meitä. Aluksi minun on vaikea päästä kielen rytmiin mukaan, mutta kun sen saavutan, se siirtyy verenkiertooni. Pojan havainnot ja niiden laajennukset ajatelmiksi hivelevät mieltäni. Pääsen esimerkiksi seuraamaan konkreettisen ajattelun kehittymistä abstraktiksi. Ajattelun hienous tarinan takana on romaanin yksi puoli, toinen on se, että se mahdollistaa päähenkilöön eläytymisen.

Kuljen paljasjalkaisen pikkupojan nahoissa 1600-luvun kaukaisen saaren puunlatvuksissa siristelemässä taivaalle, kärsin purjelaivan märssykorissa ja orjalastin laskennassa sekä sinnittelen kalseassa Englannissa vierasta aksenttia puhuvien keskellä yksin, matkassani vain valtava halu selvitä ja oppia.

Silloin kun tuntuu näin on itsellä korkea olo eikä voisi olla hetkeä paikoillaan ja ajattelematta. Vaikka jalat ovat liikkumattomina, niissä silti tuntuu että ne jo kävelevät ja juoksevat. Vaikka pää on sidottu nahkaremmillä, ajatuksissa liikkuu suunnitelmia ja miettimistä että mitä sitten jos ja vielä varmemmin että mitä sitten kun.

Toivon, että Anguksen tarina jatkuu. Toivon, että englanninkielinen maailma saa Taivaanpallon käännettynä ihailtavakseen.

P. S. Taivaanpallo tähtitieteessä tarkoittaa koko taivasta katsottuna niin, että kaikki taivaankappaleet on sijoitettu havaitsijaa ympäröivän kuvitellun pallon sisäpinnalle.

– –

Olli Jalonen
Taivaanpallo
Otava 2018
romaani
461 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.