Aihearkisto: Dekkari

4 elokuun, 2020 · 6:38 am

Leena Lehtolainen: Jälkikaiku

Olen monesti uuden Maria Kallio -dekkarin ilmestyttyä todennut, että on mukava tavata vanha tuttu ja kuulla kuulumisia Marian ja hänen perheensä vaiheista, myös Marian työkavereiden. Samaa voin sanoa nyt, mutta tällä kertaa kirjassa on muutakin. Leena Lehtolaisen sarjan 15. osa yllättää juonen jäntevyydellä ja aihepiirin käsittelyllä. Nyt on Lehtolainen hyvässä vedossa.

Jälkikaiku (Tammi 2020) alkaa turhia johdattelematta. Kallion kissa tuo ulkoa oudon saaliin, irtonaisen ihmiskorvan. Onhan se melkoinen sattuma, ja yhteensattumia dekkarissa on paljon, mutta hyväksyn niiden punoutumisen kuten sen, että eri tutkintajuttujen henkilöt tuntevat toisiaan. Espoossa pieni piiri pyörii.

Keskeisiä teemoja ovat sukupuolisuuteen liittyvät kysymykset, maahanmuuttajat ja maalittaminen – eli monta isoa ja hitusen liikaa. Jäkimmäinen eli nettitrollaaminen kohdistuu Maria Kallion johtamaan erikoisjaostoon niin, että se osuu myös poliisien perheisiin. Kirja kuvaa terävästi sitä, miten mahdotonta on suoristaa nettiin vuodatettuja vinoja valeita. Maalittamisen helppous hirvittää, samoin sen seuraukset. Ja maalittamisen syy on romaanissa mitä murheellisin.

Maahanmuuttajuutta kirja esittelee taitavasti eri puolilta. Alaikäisen raiskaus, jossa tekijänä on maahanmuuttaja, aiheuttaa tunteenpurkauksia – aiheellisia ja aiheettomia. Siten kirja käsittelee ennakkoluuloja ja pelkoja mutta myös sitä, että rikos on rikos tekijän taustoista huolimatta. Kirja sivuaa lisäksi islaminuskoa, myös käännynnäisen kannalta. Kovin syvälle ei mennä, ja Marian motto onkin saada syylliset vastuuseen, oli mikä oli.

Tärkeintä jännärissä on se, miten siinä kuvataan nuoria. Monet nuoret kokevat kovia ja yrittävät pärjätä ilman tukea. Elämän suunta on usein kiinni sattumista. Onneton sattuma on maahanmuuttajanuoren kuolema, joka katkaisee monta unelmaa. Samalla kirja käsittelee sukupuoliristiriitaa eli sukupuolen yhteensopimattomuutta. Jos se on kova paikka valtakulttuurissa, sukupuolenkorjaus on erityisen vaikea asia muslimikulttuurissa.

Dekkari valottaa osuvasti myös poliisin sisällä vaihtelevaa suhtautumista kulttuuritaustoihin, rikoksiin, rikoksentekijöihin ja tuomioihin. Ei ole yllätys, että myös poliisissa on rasismiin ja muihin ennakkoluuloihin taipuvaa väkeä, mutta myös kaikenlaista siltä väliltä. Ja Maria:

”En tiennyt, mihin uskoin, mutta tiesin, mitä halusin edistää. Ihmisen oikeutta olla oma itsensä.”

Kaikkeen juoniainekseen liittyviä naruja Maria Kallio yrittää pitää käsissään ja luotsata alaisiaan yhteistyöhön. Siinä on tiettyjä kompastuskohtia, joten toistan: aika paljon ja isoja asioita yhteen kirjaan. Ja lisäksi se privaattielämä – Marialla se on näennäisen tasainen mutta uuden edessä. Miten käy pitkän liiton ja työorientoituneen Marian, kun lapset alkavat erkaantua kotipesästä? Ehkä siitä kuullaan vielä, eli sarja jatkunee, mutta joka tapauksessa Jälkikaiku on parasta Lehtolaista pitkään aikaan.

Leena Lehtolainen
Jälkikaiku
Tammi 2020
dekkari
238 sivua.
Luin BookBeatissa.

Muissa blogeissa: Kuunneltua ja Älä ota sitäniin vakavasti.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: Leena Lehtolainen

28 heinäkuun, 2020 · 6:30 am

Camilla Grebe: Varjokuvat

Olen lukenut nyt parhaan kirjan Camilla Greben tuotannosta. On hän aikaisemmissakin dekkareissaan (rullaile postaukseni niistä) onnistunut kuljettamaan hyvin rinnan juonta ja henkilökuvausta. Lisäksi Greben dekkareissa on onnistunut se, että joka kirjassa pääosassa on yksi tutkintaan osallistuvista poliiseista, ja sivuhenkilöinä jatkavat muista osista tutut henkilöt. Uskon, että siksi sarjan osia voi lukea satunnaisessa järjestyksessä.

Varjokuvat (Gummerus 2020) kertoo sarjamurhilta vaikuttavista tapauksista. Ensin lattiaan naulataan Tukholmassa nainen 1944, ja tutkintatilanteeseen osallistuu naispuolinen poliisivoimien edustaja, Elsie. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin naisten naulaaminen jatkuu, ja silloin tapauksia on tutkimassa Elsien tytär Britt-Marie. Tragediat jatkuvat 80-luvulla, jolloin profilointia aloitteleva, aiemmista sarjan osista tuttu Hanne on mukana, ja tällä vuosikymmenellä tapaukseen tarttuu Malin, joka on jo kerran ollut sarjassa pääroolissa. Grebe käyttää onnistuneesti tuttua konstia syventää henkilöitään kuvaamalla sekä privaattia että työtoimintaa.

Henkilögalleriassa ja juonessa on uutta, vanhaa ja tuttua, mikä toimii erittäin hyvin. Saan tietoa tuttujen henkilöiden menneestä ja nykyisyydestä, esimerkiksi Hannen 80-luku avioliittoineen saa lisävaloa. Naispoliisipioneerien Elsien ja Britt-Matien eri vuosikymmenten kokemukset antavat perspektiiviä ja koskettavat. Yksi romaanin teemoista on naisten asema poliisityössä eri vuosikymmeninä. Kiinnostavan yleissivistävää on, miten Grebe esittelee naisten aseman miesvaltaisella alalla. Oleellista on vallankäyttö – ja sen osaavat hyvässä ja pahassa myös esinaiset.

Grebe yllättää kerronnalla. Vasta viime metreillä paljastuu, kuka kertoo. Pitkin kirjaa kertoja näyttäytyy ja tarjoaa poikkeuksellisen tunnelman: tämän kirjan tarina on jonkun käsissä ja minun täytyy lukijana antautua hänen kerrontansa ja valintojensa valtaan. Kertojasalaisuus virkistää dekkarigenreä sen lisäksi, että kerronta päästää henkilöiden sisälle. Ihan lopussa mietin joitain epäuskottavuuksia: mitä kertoja voi kuvaamistaan tilanteista tietää? Mutta kyllä kertoja tekee kaikkensa hälventääkseen epäilyjäni:

”Yritin kaikin voimin ymmärtää, koska ymmärsin, että se voisi pelastaa minut. Myönnän kyllä, että olen välillä pannut omiani, mutta ainoastaan muuttaakseni käsittämättömän käsitettäväksi, pukeakseni mielettömyyden sanoiksi.”

Mieliin painuvinta antia Varjokuvissa on se, miten se pistää pohtimaan pieninä äidittömiksi jääneitä tai lapsina vaurioituneita aikuisia sekä julmasti kesken jääneitä elämiä ja koston kierrettä tai sen katkaisua. Pienin konstein koskettaen romaani jättää sekä lohduttoman että toiveikkaan olon. Dekkarigenren suhteen jää toiveikas olo: psykologinen, henkilökeskeinen dekkari voi hyvin tällä tavalla toteutettuna.

Camilla Grebe
Varjokuvat
suomennos Sari Kumpulainen
Gummerus 2020
dekkari
279 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: Camilla Grebe

26 kesäkuun, 2020 · 7:14 am

Arttu Tuominen: Hyvitys

Arttu Tuominen sai vuoden 2020 Johtolanka-dekkaripalkinnon edellisestä romaanistaan Verivelka (WSOY 2019). Senkin luin, mutta postaaminen jäi. Pidän esikoista pätevänä jännityskirjana, jossa pointti on enemmänkin poliisihenkilöiden persoonat, taustat ja toiminta kuin jännitysjuoni. Toisaalta ne punoutuvat yhteen.

Suhteeni dekkareihin vaihtelee. Välillä on pakko pitää pitkä tauko, sillä väkivallan viihdeluonne riepoo. Minua kiinnostavat psykologiset, henkilövetoiset ja kerrontaan jäynää tuovat dekkarit, mutta kavahdan verikekkereitä ja jännäreitä, joissa sotketaan rikosta tutkiva osaksi rikosta, siis sen kohteeksi tai osalliseksi. Näissä lukumieltymysrajoissa siis arvioin.

Verivelka veti puoleensa etenkin rikostutkija Jari Paloviidan moraalisen ristiriidan kuvauksena. Myös taustahahmo Henrik Oksman herätti kiinnostuksen. Hyvitys (WSOY 2020) onkin lähinnä Oksman-romaani, sillä nyt Henrikin sisäinen kamppailu saa päähuomion. Ja se kiinnostaa, siinä on jotain uutta dekkarigenreen.

Pidättyväinen tyyppi salaisuuksineen ei ole tuore juttu, ei sekään, että Henrikissä on älykkyyttä, hillittyä särmää ja pinnan alla suurta surua. Mutta hän vetoaa rikkinäisenä. Se, mitä lapsuudenkodista paljastuu, heilauttaa varmaan joka lukijaa. Kun muissa tilanteissa hernekepiksi kuvaillusta Oksamanista sukeutuu Rambo, toista tasoa tuo henkilökuvaan se, miten aseeton hän on isänsä suhteen. Eli Henrik Oksamanista syntyy ehdottomasti seuraamista vaativa dekkarihenkilö.

Verivelan varsinainen juoni kieppuu valitettavan ajankohtaisen aiheen ympärillä: muukalais- ja homoviha. Tärkeä aihe saa hyvin tilaa niin, että pöyristyttävät viha- ja uhkapuheet sekä uskonnon että fasismin suunnasta saadaan näyttämään tulenarkuutensa. Koska itse en ymmärrä ihmisten luokittelua alkuperän tai seksuaalisen suuntautumisen mukaan, puistattavat toisin tavoin ajattelevien ajatukset ja teot. Ja juonesta: porilaisessa homoravintolassa räjähtää pommi ja tekijää etsitään. Päädytään normanbates-tyyppiseen kauhujen taloon, jossa tappaja ja lietsoja majailee, ja sen yksityiskohtien kuvailussa on tehoa:

”Takaseinän vaha-Jeesus nytkähti liikkumaan rasahdellen ja naksahdellen. Se nosti päänsä ja katsoi suoraan eteenpäin. Silmiin syttyi kaksi sinistä valoa, suu aukesi ja sieltäkin kajasti sininen hohde. Jeesus alkoi nytkähdellä ja kiemurrella ristillä, se heilutteli päätään ylös alas ja sivulle, nosti selkänsä kaarelle. Kädet ja jalat tempoivat kuin se yrittäisi repiä itsensä irti nauloista. Suu aukeni ja sulkeutui aivan kuin se olisi huutanut tuskasta.”

Kiinnostavuuden ohella minun on rehellisyyden nimissä todettava, että kielenkäyttäjänä Tuominen ei minua täysin vakuuta. Kerronta on välillä jäyhää ja kökköä, osin myös luentomaista, eli asiat eivät ole kaikilta osin sulaneet kaunokirjallisuudeksi. Perinteistä genreen kuuluvaa löydän aika paljon: ratkaisemattomat kotipulmat, paikallispoliisin arvovaltakisa KRP:n kanssa, poliisi-intuition korostaminen… Ja kuitenkin: ahmin.

P.S. Kesäkuussa on käynnissä kirjabloggaajien sateenkaarihaaste. Hyvitys sopii pride-teeman kirjaksi. Haastetta kokoaa Yöpöydän kirjat.

Arttu Tuominen
Hyvitys
WSOY 2020
dekkari, Delta-sarjan toinen osa
223 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muita lukijoita mm. Kirjaluotsi, Kirsin Book Club ja Luetut.net.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: Arttu Tuominen

14 kesäkuun, 2020 · 7:00 am

Camilla Grebe: Horros

Myönnän: minulla alkaa mennä annat, karinit, camillat ja muut pohjoismaiset naisdekkaristit sekaisin. Viime vuosina en ole kovin ahkerasti genreä seurannut. Tällä viikolla postailen pitkästä aikaa useastakin dekkarista.

Dekkariviikon juttuja kokoaa blogi luetut.net.

Kun nappaan välipalalukemiseksi Camilla Greben kirjan Horros (Gummerus 2019), hoksaan: tämä on sarjan kolmas osa (tässä ensimmäinen ja tässä toinen). Grebe kirjoittaa lukijaystävällisesti niin, että ei tarvitse tuntea aiempia osia, jotta pääsee henkilöihin ja jännitykseen mukaan. Kirjassa nousee aina eri poliisi framille ja uusi keissi. Horros-romaanissa paneudutaan Manfredin perheessä tapahtuneeseen tragediaan ja sen rinnalla kulkevat rikosjuttuun liittyvien henkilöiden kerrontaosuudet.

Kovin syvälle en henkilöihin yllä, mutta tarpeeksi, jotta mielenkiintoni säilyy. Luulen Greben kokoavan kirjallaan kirjoa äitiydestä, sillä niin monta ilmentymää siitä kirjaan mahtuu. Päällimmäisenä keikkuu toivo, että lapsi selviää. Sitä saa lukijakin toivoa – ja pelätä. Hieman kirja tyrkkii myös pohtimaan sometetun elämän yhteyksiä ”oikeaan” elämään: eroja, hyötyjä ja riskejä.

Juonta jäntevöittää tuttuakin tutumpi keino: yksi kertojahenkilö joutuu mahdottomaan pulaan, ja lukija pidetään viimeiseen asti epätietoisena, kuinka käy. Ja toimiihan se! Ahmin ratkaisuun asti.

Tekee mieli marista liian helpoista sattumista ja romaanin pahiksen psyykkisistä ylilyönneistä, mutta kirja vastasi tarpeitani. Tarvitsin juuri lukupäivän harmaaseen pilvipoutaan eskapistista jännitystä.

– –

Camilla Grebe
Horros
suomentanut Sari Kumpulainen
Gummerus 2019
269 sivua.
Luin eKirjan BookBeatissa.

Dekkariviikolla 2020 julkaisen jutut näistä jännäreistä:

8.6. Håkan Nesser: Vasenkätisten seura
9.6. Elizabeth Kay: Seitsemän valhetta
10.6. Heine Bakkeid: Paratiisin kutsu
11.6. Ninni Schulman: Älä kerro kenellekään
12.6. Max Seek: Uskollinen lukija
13.6. Leena Lehtolainen: Valapatto
14.6. Camilla Grebe: Horros.

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: Camilla Grebe

13 kesäkuun, 2020 · 7:00 am

Leena Lehtolainen: Valapatto

Leena Lehtolainen on näemmä päästänyt päähahmonsa Maria Kallion välillä sapattivapaalle, sillä Valapatto (Otava 2019) on itsenäinen ja erillinen jännäri konkarin tuotannossa. Luin kirjan ja kirjoitin siitä heti kirjan ilmestyttyä, mutta jutun julkaisu säästyi dekkariviikolle.

Dekkariviikon juttuja kokoaa blogi luetut.net.

Jännäri alkaa sillä, että kielitieteilijä Tomas Lupo napataan Helsinki-Vantaan lentokentällä, ja hän päätyy epätodennäköisin vaihein luonnonsuojelualueella majailevan luomu-Aino-erakon hoteisiin. Kolmekymppiset, elämässä jo kovin karuja kokeneet nuoret aikuiset alkavat haparoiden ja tahtomattaan selvittä Tomaksen kohdalle sattunutta tapahtumaketjua. Siihen liittyvät vaarallinen prätkäjengi, Tomaksen ystävä ja yllättävästi myös Ainon lapsuustrauma.

Valapatossa valkenevat vähittäin henkilöiden ja tapahtumien kytkökset. Lukijalle paljastetaan eri henkilöiden näkökulmista enemmän kuin mitä kirjan henkilöt tietävä toisistaan. Sellainen juonen rakentelu vetää, sillä haluan tietää, koska ja mitä selviää kenellekin ja miten sitten käy.

Jännärijuoneen liittyy muutakin kuin väkivaltaa sekä sen seurauksia ja uhkaa. Tärkeä teema on ystävyys. Sekä Aino että Tomas ovat tahoillaan tehneet verivalat, ja kokemukset ystävän pettämisestä vaikuttavat heidän ratkaisuihinsa. Ystävyysproblematiikka kuvataan kirjassa kiinnostavasti, ja sen käsittely tuo päähenkilöiden kuvaukseen sävyjä.

Lehtolaisen kirja on sujuvaa ammattijännäristin työtä. En voi kuitenkaan painaa villaisella latteita asioita. Kirjassa on tolkuttomasti sattumia. Siitä tulee epäuskoinen olo. Muutakin epäuskottavaa löydän kuten Ainon pomon hahmo ja prätkäjengiläisten puheenparret. Alkukohtaamisesta lähtien romanssin mahdollisuus on ilmeinen. Huomaan sen hyväksyväni, sillä päähenkilöt rakennellaan siten, että heille toivoo vain hyvää.

– –

Leena Lehtolainen
Valapatto
Tammi 2019
jännäri
246 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Dekkariviikolla 2020 julkaisen jutut näistä jännäreistä:

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: Leena Lehtolainen

12 kesäkuun, 2020 · 6:14 am

Max Seeck: Uskollinen lukija

Uskollinen lukija (Tammi 2019) on ensimmäinen lukemani Max Seeckin dekkari. Tunnelmani ovat ristiriitaiset.

Plussapisteitä ropisee kerronnasta ja kielenhallinnasta. Kirjassa on monia kohtia, joiden kuvauksesta yllätyn iloisesti. Sujuva ilmaisu, paikoin kielipilkahdukset ja lukijaan luottava viittauksellisuus miellyttävät. Itseironiakin välähtää, tai sellaista ainakin aistin kirjan yhdestä keskushenkilöstä, dekkarikirjailijasta.

Pidän myös henkilökuvauksesta. Tärkeät henkilöt hahmottuvat luonteikkaasti. Lajille tyypillisesti poliisiryhmän erilaiset persoonat ja heidän suhteensa valaistaan kiehtovasti. Etenkin päällikkö Erne on mieliin painuva. Päähenkilö Jessican salaperäisyys kannattelee dekkaria.

Aluksi vierastan takaumia Venetsiasta, ja kirjan puolivälissä alan epäillä niiden mielekkyyttä. Takaumat kuitenkin selittävät päähenkilöä ja kahden henkilön yhteyden, ja pidän siitä, että paljastus säästellään ihan loppuun.

Kehun kerrontaa, mutta juonen uskottavuudessa olisi vielä preppaamisen varaa. Myönnän, että omaperäisiä vaiheita on, mutta loppu selittyy turhan härösti, jopa laskelmoidulta tuntuvaan tyyliin ”kansainvälinen menestysdekkari”. Muistuttaisin juttuni lukijoita siitä, että harvoin siedän päähenkilön henkilökohtaista kytköstä rikosvyyhteen. Sehän se taas tässä nyppii kulttivouhotuksen lisäksi.

Ai niin, se juoni. Ruumiita alkaa siunaantua romaanin suosikkidekkaristin kirjoja apinoiden, ja niitä ratkoo poliisipoppoo kiinnostava Jessica etunenässä. Odotan seuraavaa kirjaa ja sen murhamysteerien loppukäänteiden uskottavuutta, sillä kirjoittaa Seeck osaa.

Dekkariviikon juttuja kokoaa blogi luetut.net.

– –

Max Seeck
Uskollinen lukija
Tammi 2019
dekkari
253 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Dekkariviikolla 2020 julkaisen jutut näistä jännäreistä:

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: Max Seeck

11 kesäkuun, 2020 · 6:30 am

Ninni Schulman: Älä kerro kenellekään

”Mikä joissain ihmisissä oli vialla? Kaikissa heissä jotka löivät ja uhkailivat? Miten ihmisissä, jotka ulospäin näyttivät ihan tavallisilta ja vaikuttivat kaikin puolin toimivilta yksilöiltä, saattoi olla niin paljon pahaa.”

Ninni Schulmanin dekkari Älä kerro kenellekään (Tammi 2020) pureutuu lähisuhteiden väkivaltaan. Alun sitaattini kiteyttää kirjan tunnelmista oleellisen, eli dekkarissa näkyy monin tavoin tapahtuva perheensisäinen paha. Kirja ei etsi syitä tai selityksiä vaan vastuuta.

En ole aiemmin lukenut Schulmanin kirjoja, joten sarjan henkilöt eivät ole tuttuja. Hyvin kirja toimii ilman ennakkotietoa. Keskeisiä henkilöitä ovat poliisitutkintaa johtava Petra, tutkinnassa mukana oleva Christer ja journalisti Magdalena. Heidän myötään seurataan eri-ikäisiä parisuhteita ja niiden kipupisteitä. Varsinainen rikostutkinta kohdistuu kadonneeseen lastensuojelun työntekijään, ja tilanteeseen johtaneita perhesyitä siitäkin löytyy.

Rikostutkinnan myötä kirjassa seurataan pariakin perhehelvettiä, joka voi tapahtua kenen tahansa naapurissa. Niistä voi ajatella, miksi nainen ei lähde. Vaan juuri niinhän nujerrusmekanismi menee. Tragedian paljastuttua yhteisö voi vain kauhistella:

”- Tätä emme olisi osanneet aavistaa.”

Schulmanilla on hyvä tarkoitus herätellä reagoimaan heti ympärillä aistittuihin vaaran merkkeihin. Dekkari ei kovin syvälle aiheeseen mene, mutta juoni rakentuu jäntevästi. Kiinnostavasti mukana on myös suhdekuvaus, jossa vasta viritellään vaaran merkkejä ja jätetään auki, onko suhteella toivoa. Melko kliseinen ja ärsyttävä journalistihenkilö yllättää lopussa, ja käänne tuo kirjaan mukaan oikean ja väärän harmaan alueen, omantunnon kolkkeen ja vaikeat kompromissit.

Dekkariviikon juttuja kokoaa blogi luetut.net.

– –

Ninni Schulman
Älä kerro kenellekään
suomentanut Eliisa Salminen
Tammi 2020
dekkari
240 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Dekkariviikolla 2020 julkaisen jutut näistä jännäreistä:

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat: Ninni Schulman

10 kesäkuun, 2020 · 7:00 am

Heine Bakkeid: Paratiisin kutsu

Dekkariviikon kunniaksi yksi kustantaja yllätti minut iloisesti lähettämällä uuden norjalaistuttavuuden. Heine Bakkeidiltä on suomennettu nyt kaksi jännäriä, ja minä syöksyin heti uusimpaan: Paratiisin kutsu (Into 2020).

Dekkariviikon juttuja kokoaa blogi luetut.net.

Kakkososa on kirjoitettu taitavasti siten, että siinä viitataan ensimmäiseen osaan, ei selitellä turhia, mutta uusi lukija saa tarvittavaa pohjatietoa. Se avittaa ymmärtämään päähenkilö Thorkild Asken persoonaa ja tilannetta. Kirjan pointti pitkälti on kertojapäähenkilö, ja tietysti jännärijuonellakin on osuutensa.

Tiivistän tapahtumat näin: keski-ikäinen dekkarikirjailija Milla tarvitsee etsivän taustoittamaan suosikkisarjansa uusinta osaa. Todellisuudessa hän tarvitsee etsivää löytämään kadonneen tyttärensä. Taustalla lymyää henkilökohtaisia tragedioita ja sarjamurhaaja tai sarjamurhaajia.

Pääasiassa kirja etenee rouhean Thorkildin minäkerrontana, mutta nykytyyliin välillä on kadonneen tytön tajunnanvirtaa. Keino on tehokkaaksi todettu, ja toimii se nytkin. Minun makuuni kirjassa murhataan ja kadotaan liikaa. Toisaalta minun makuuni sopii rouheus ja groteskius sekä merkillisten ihmissuhteiden tragikoomisuus. Etenkin Thorkildin ja hänen entisen pomonsa Gunnarin suhde hyrisyttää, ja myös terapeuttiin hänellä on veikeä suhde.

Pidän toisaalta siitä, miten Bakkeid todella tietoisena esikuvistaan tai edeltäjistään varioi lajin kaavoja ja tyyppejä. Nesbøn Harry Holen varjo on silti välillä pimittää Thorkildin. Eli taas synkeänä häärii murjottu, yksinäinen, päihderiippuvainen ex-poliisi joka sanailee tylysti, hoksaa kaiken, näkee kulissien taa ja tihkuu rähjäromanttista vetovoimaa. Voi ei, miksi kaikki naiset lankeavat tähän kolhoon, itsetuhoiseen tyyppiin kuten Holeen? Antaa Thorkildin itse vastata:

” ’Minussa he tietävät mitä saavat.’
’No mitä?’ Gunnar tivaa ja tuijottaa minua katseella, josta kuvastuu yhtä aikaa halveksuntaa ja vilpitön hämmennys.
’Miehen, joka loukkaa heitä yhä uudelleen ja pettää hädän hetkellä. Sekin luo omanlaistaan turvaa. Että tietää sen heti kättelyssä. Olen turvallinen kärsimyksen lähde. Sekä heille että sinulle.’ ”

Oi, dekkareiden tekijät, antakaa minulle norjalainen rujonkomea poliisi, jota kirjojen ohikiitävät naiset eivät kaikki ja siinä siunaamassa hamua vällyihinsä!

Psykologisella tai tunnepuolella kirjan kuvaus ei erityisemmin loista, joskin Chandler-henkinen kovistyyli sellaista ehkä edellyttääkin. Esimerkiksi Millan mielenkiintoisen särmikäs hahmo ja hänen eräänlainen mieshaareminsa jäävät aika ohuelle kuvaukselle. Mutta kyllä teksti vetää ja siinä on viistoa menoa, joka pitää matkassaan. Olin aika alkuvaiheessa varma syyllisestä ja hieman pettynein mielin jatkoin hamaan loppuun, jossa minut reippaasti yllätettiin.

– –

Heine Bakkeid
Paratiisin kutsu
suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry
dekkari
Into 2020399 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Dekkariviikolla 2020 julkaisen jutut näistä jännäreistä:

9 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus

Avainsanat: Heine Bakkeid

9 kesäkuun, 2020 · 6:06 am

Elizabeth Kay: Seitsemän valhetta

Dekkariviikko jatkuu! Nyt on vuorossa uutta brittijännistystä. Viikon ensimmäinen dekkarini on taas kerran laatua loihtiva Håkan Nesserin Vasenkätiseten seura.

Dekkariviikon juttuja kokoaa blogi luetut.net.

Seitsemän valhetta -trillerin (Otava 2020) mielenkiintoisuus liittyy minäkerrontaan. Elizateth Kay rakentaa romaanin siten, että minäkertoja Jane kertoo takautuvasti seitsemän valheensa vaiheet. Heti alkuun lukija tietää, että Jane on syyllinen johonkin. Vähitellen selviää mihin, miten ja miksi – ja mitä siitä vielä seuraa. Entä kenelle hän tätä kertoo, sillä Jane aina välillä sinuttelee?

Eli Kay ripottelee kiinnostavia koukkuja ja siten jotain uudenlaista virettä lajityyppiin. Harmillisesti jännite aina välillä löpsähtää, ja olenkin sitä mieltä, että pieni tiivistäminen tekisi kirjalle terää. Ja hiukan minulle jää perustelemattomaksi, miksi mukana juonessa on pakkomielteinen bloggaaja…

Jane hallitsee kaikkea. Hän ei ole varsinaisesti epäluotettava kertoja, vaikka sitäkin välillä epäilen. Ei, hän rehellisesti selostaa kohtalokkaat valheensa. Kohtalokkaita ne ovat hänen elämänsä tärkeimmälle ihmissuhteelle. Jane on traaginen hahmo, jonka perhesuhteet ovat kompleksisia ja rakkaussuhde Jonathaniin on saanut murheellisen lopun, mutta hänen koko elämäänsä on tukenut ystävyys Marnieen.

”Aikoinani ennen Jonathanin kuolemaa, mietin joskus, tulisiko suuren menetyksen kärsineestä ihmisestä väistämättä myötätuntoisempi. Nyt kun olen kokenut oma suuren tragediani, minusta tuntuu aivan varmalta, että – sikäli kuin tämä on mahdollista – vastaus on sekä ehdottomasti kyllä että ei todellakaan. Kykyni tuntea sääliä on vahvistunut, mutta olen vähemmän empaattinen.”

Kirja tutkii psykologisin tuntosarvin yksinäistä naista, jonka pään sekoittavat elämänpettymykset ja rakkaudettomuus. Sitten seuraa jotain peruuttamatonta, minkä Jane voi selittää itselleen ystävyyden säilyttämisenä. Lukija näkee toisin. Siinä roikkuu kirjan koukku, josta välillä kiemurtelen irti mutta riipun kirjan loppuun asti.

– –

Elizabeth Kay
Seitsemän valhetta
suomentanut Pirkko Biström
Otava 2020
trilleri
367 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

Dekkariviikolla 2020 julkaisen jutut näistä jännäreistä:

5 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus

Avainsanat: Elizabeth Kay

8 kesäkuun, 2020 · 5:55 am

Håkan Nesser: Vasenkätisten seura

Dekkariviikko on ilo aloittaa laatudekkarilla. Håkan Nesserin uusin suomennos Vasenkätisten seura (Tammi 2020) on jännityskirjallisuutta minun makuuni. Pääosia näyttelevät herkulliset henkilöhahmot, ihmisuhteet ja menneisyyden jäytäminen. Vaikka juoni rakentuu murhien selvittämiseen, oleellista on motiivi, joka liittyy inhimillisiin erehdyksiin ja niiden seurauksiin.

Dekkariviikon juttuja kokoaa blogi luetut.net.

Hienosti Nesser jälleen kutoo tarinaverkkoa sen ympärille, että tapaus kaukana menneisyydessä laukaisee toisaalla kohtalokkaan tapahtumaketjun. Eli kun Maasdamilainen nainen ja jenkkisotilas kohtaavat sota-aikana, ratkaistaan vuonna 2012 usean ihmisen surmaketju. Enempää en juonesta kerro kuin sen, että kirjassa kulkevat rinnan 60-luku, 1990-luvun alku ja marraskuu 2012.

Tapahtumat käynnistyvät siitä, kun Van Veeteren lähestyy kärttyisästi 75-vuotispäiväänsä ja saa tiettäväksi vanhan tuhopolttotapauksen uudet käänteet. Lukijaa todella hemmotellaan, sillä tapaus mutkistuu siten, että selvitystyöhön osallistuu myös ruotsalaispoliisi Barbarotti. ”Monimutkainen sopusointu”, toteaa muussa yhteydessä Barbarotti ja pukee sanoiksi tunnelmani. Ja Nesserille tyypillisesti lukija saa odottaa yli puolenvälin, että rikostutkinnassa tapahtuu jotain. Se sopii minulle.

Oi, salarakkaani Barbarotti (sori, Adamsberg)! Miehen paluu ilahduttaa (eikä minulla ole mitään Van Veetereniäkään vastaan). Barbarotti möyrii leskeydessä mutta hän uskaltaa jo katsoa tulevaisuuteen. Jumala-jutut putkahtelevat päähän entiseen malliin, ja ne ovat eräänlainen peili sille, miten toisaalla konkari Van Veeteren filosofeeraa tukeutuen maallisiin päättelyketjuihin. Tämä on herkkua!

Taustalla jyskivät traagiset ihmiskohtalot itse rikosjuonessa. Romaanissa on silti paljon hyväntuulista sanailua, hykerryttäviä tilanteita, havaintoja ja kohtaamisia. Pääpaino on pariskuntadialogeilla. Van Veeteren vaimoineen ja Barbarotti työpareineen tarjoillaan lukijalle lämmöllä; he ovat malli pariskunnista, joiden välillä toimii tajunnanvirtamainen vuorovaikutus, puoliskon kunnioitus omana itsenään ja yhteisen ajan arvostus. Se lämmittää, vaikka:

”Jos tätä keskustelua ei olisi käyty, Van Veeteren mietti, olisiko sillä ollut maailman tulevaisuuden kannalta mitään merkitystä?

Ei tietenkään. Eihän perhosen siiveniskulla ollut melkein ikinä vaikutusta. Sama päti haluumme löytää elämästä kaavoja: tarpeellista ja äärimmäisen vaarallista silloin kun luulemme löytävämme niitä.

Kyllä perkele täsmälleen niin.”

– –

Håkan Nesser
Vasenkätisten seura
suomentanut Aleksi Milonoff
Tammi 2020
dekkari
326 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Dekkariviikolla 2020 julkaisen jutut näistä jännäreistä:

7 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus

Avainsanat: Barbarotti, Håkan Nesser, Van Veeteren

27 toukokuun, 2020 · 6:30 am

Carmen Mola: Verimorsian

En lue enää dekkareita siihen tahtiin kuin ennen. Raakuudet ja verikekkerit eivät ole minua varten. Silloin tällöin testaan silti sietokykyäni, ja eri kielialueiden jännitys herättää uteliaisuuteni. Siispä tartun espanjalaisen Carmen Molan uutuuskäännökseen Verimorsian (Like 2020).

Tuttuja lajityyppipiirteitä löydän. Kirjassa kerrotaan erikoisryhmästä, joka selvittää kinkkisiä tapauksia, ja niskaan luonnollisesti hönkii tuloksia hamuava poliisijohto. Ryhmää johtaa särmikäs, grappaa hotkiva Elena Blanco, jota painaa oman elämän kipeä trauma. Ryhmässä työskentelee äkkivääriä persoonia, ja uutena joukkoa vahvistaa komea ja eteenpäin pyrkivä Zárate. Näin Zárateen vaikuttaa pomon persoona:

”Zárate tietää, että hänen pitää tottua naisen vähäpuheisuuteen, jos haluaa olla tämän kanssa. Hänen tekee mieli kysyä keisarinleikkausarvesta, jonka on taas nähnyt hämärässä. Samaten komisarion lapsesta. Mitä tälle on tapahtunut? Hän kuitenkin aavistaa, että ne ovat kiellettyjä puheenaiheita. Hän haluaa tietää Elenan menneisyydestä ja naisen oudosta viehtymyksestä Minan lauluihin. Hän palaa halusta kysyä, miksi Elenalla on Lada, ikivanha kosla, jollaisia ei juuri näe kaduilla.”

Verimorsian-otsikko viittaa kahteen murhattuun nuoreen naiseen. Murhatapa taitaa olla pöyristyttävimmistä päästä pitkään aikaan. Lisäksi kirjassa on puistattavia takaumia teljetystä lapsesta. En tiedä, miten silti jatkoin lukemista. Tai tiedän: juonta kuljetetaan koukuttavasti niin Elenan tilanteen kuin rikostutkinnan osalta. Tunnelmassa tunnen ripauksen almodóvarilaista räikeyden ja monisyisyyden yhdistelmää. Juoni vie väkisin mukaansa, vaikka haluaisin jarruttaa. Ja hyvänen aika, miten tämä kirja päättyy! Kyllä kylmää ja kauhistuttaa.

Mola on espanjalaisille samanlainen henkilöllisyyttään piilotteleva arvoitus kuin Ferrante italialaisille. Kätevä kikka, joka tehoaa, jos myös kirjat osoittautuvat kiinnostaviksi. Rouhean dekkarin ystäville ja julmuuksien sietäjille tässä on taitava jännäritekijä. Sarjasta on ilmestymässä lisää ainakin kaksi osaa.

– –

Carmen Mola
Verimorsian
suomentanut Einari Aaltonen
Like 2020
dekkari, trilleri
374 sivua.
Sain kustantajalta ennakkokappaleen,
kirja ilmestyy 27.5.2020.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat: Carmen Molina

6 toukokuun, 2020 · 6:00 am

Elina Backman: Kun kuningas kuolee

Kun kuningas kuolee (Otava 2020) on Elina Backmanin esikoisdekkari. Lajityypin ainekset ovat hyvin hallinnassa. Juoni kulkee sujuvasti, ja lukijalle varisee vinkkejä, joista voi arvuutella, vievätkö ne harhaan vai oikeaan suuntaan. Lukija pääsee seuraamaan kahta tutkintalinjaa, jotka loppua kohti yhtyvät.

Kolmikymppinen työttömäksi jäänyt toimittaja Saanaa saapuu kesäksi Helsingistä Hartolaan virkistymään. Turtumisen tilasta hänet havahduttaa tapaus, joka tapahtui Hartolassa 30 vuotta aikaisemmin. Hän innostuu penkomaan sitä, ja sillä on seurauksensa.

”Saana polkee oudoissa fiiliksissä tädin vehreään pihaan ja jättää polkupyörän nojaamaan punamullan väristä aitanseinää vasten. Hän nappaa ostoskassin pyöränsarvesta ja kävelee mietteliäänä kohti kuistia. Lappu on tallessa farkkujen taskussa. Saana miettii pyöräänsä jätetyn uhkauksen roolia tarinassa. Hartola seuraa hiljaa, kuinka hän tekee pieniä tiedustelujaan. Ketä se voi muka häiritä?”

Toisaalla tapahtuu nykyajassa Suomenlinnassa murha, jossa on ritaalinomaisia piirteitä. Sitä selvittää rikostutkija Jan ja hänen työparinsa Heidi. Juttu paisuu ja haarautuu Hartolaan.

Backmanin dekkari noudattaa lajin sitä laitaa, jossa rikosta selvittävien henkilöiden elämäntilanne ja parisuhdestatuksen vaiheet kulkevat rikostutkinnan rinnalla. Janin suhtautuminen vaativaan elämäntilanteeseensa toisaalta siirtyy hyvin tekstiin, välillä se jää ohuehkoksi. Päähenkilönä Janin rinnalla toimii Saana, jonka mielenliikkeet välittyvät elävästi.

Olisikohan pikkupaikkakunta Hartola kolmas päähenkilö? Itähämäläinen maalaispitäjä on nimennyt itsensä rehvakkaasti kuningaskunnaksi. Tilanne on viime vuosien skandinaavista dekkariperinnettä myötäilevä: pikkupaikan menneisyydessä riittää hämärää, ja paikkakuntalaisiin kuuluu porukkaa, jolla on salattavaa.

Romaanissa viivytellään alkupuolella aika pitkään. Toisaalta se osoittaa hyvin, että rikosselvitysten nitkahdukset eteenpäin tapahtuvat usein harvakseen sattuvin sattumin. Jotkut sattumat hieman syövät juonen tehoa, etenkin viimeisen uhrin osuus tuntuu turhan kliseiseltä. Hieman ihmettelen myös sitä, mihin tarvitaan päähenkilöiden ulkonäön komeuden ja kauneuden toistelua, vaikka myönnän, että kyllähän romanssit virittyvät viehättävyydestä.

Mutta kaikkiaan dekkari vetää hyvin, ja se sopi lukutilanteeseeni: oli aikaa ahmia kirja alusta loppuun. Eri aikatasojen ja näkökulmien kuljetus tuo kirjaan sopivaa rytminvaihdosta. Päähenkilöissä vetoaa kutkuttavasti kuvattu epävarmuus, joten odotan sarjan seuraavan osan käänteitä.

– –

Elina Backman
Kun kuningas kuolee
Otava 2020
dekkari
495 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Dekkarin traileri: tässä.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat: Elina Backman

23 tammikuun, 2020 · 6:30 am

Stuart Turton: Evelynin seitsemän kuolemaa

Otan aina iloisesti vastaan dekkarilajia laventavat teokset. Stuart Turtonin jännäriä Evelynin seitsemän kuolemaa (Otava 2019) luonnehditaan omaperäiseksi ja ainutlaatuiseksi.

Minäkertojaetsivä Aiden Bishop selvittää rähjäisessä eristyneessä kartanossa kartanontyttären Evelynin murhaa. Kartanossa on käynnissä Evelynin kotiinpaluujuhlat, ja pytinki on täynnään tanssiaisväkeä ja sakeaa menneisyyttä, joten selvitystyössä riittää kiemuroita. Vallankin kun homma kääntyy murhan estämiseksi ja samalla kertojan hengissäselviytymiseksi. Tai joksikin vielä merkillisemmäksi.

”Minulle luvattiin kahdeksan isäntää, jotta voisin ratkaista murhan, ja olen saanut heidät, paitsi Bell oli pelkuri, hovimestari piestiin puolikuoliaaksi, Donald Davies pakeni, Ravencourt pääsi hädin tuskin liikkumaan ja Derbyn päässä eivät ajatukset pysy.
On kuin minun olisi käsketty kaivaa kuoppaa varpusista tehdyllä lapiolla.”

Eli päähenkilö saa kahdeksan mahdollisuutta, kahdeksan päivää selvitystyöhon imeytymällä muiden henkilöiden nahkoihin. Hän herää päiviin eri henkilöinä, näkee eri kulmasta tapahtumat ja muut henkilöt. Hänen mukanaan juonessa pyörivät arvoituksellisia hahmoja kuten Ruttolääkäri, Lakeija ja Anna. Keitä he ovat? Kuka oikeastaan Aiden on?

Eihän tällaista rinnakkaistodellisuusdekkaria tosiaankaan ole tullut luettua. Periaatteessa minun pitäisi innostua, mutta sitten kompastun kirjan nokkeluuteen. Siinä on ihan liikaa näpertelyä ja henkilöitä, joita ei juonen päivien kierto valaise. Ja liikaa sivuja. Evelynin seitsemän kuolemaa näyttäytyy minulle pelkkänä kokeena, kokeiluna unenomaisesta jännäristä.

Hetken mietin, miksi Kate Atkinsonin upea Elämä elämältä vaihtoehtotodellisuuksineen on mielestäni ylittämätön ja Turtonin kirja alittaa riman. Siksi, että Atkinsonilla oli juonikikkailun ja kerrontaratkaisuiden lisäksi syvempää sanottavaa. Tällä kirjalla ei, ei juonesta, ei kerronnasta, ei henkilöistä, ei ihmisenä olemisesta, ei maailmasta. Voisin kuvitella, että taitavana tv-tuotantona kirjasta saisi näyttävän sarjan, mutta luettuani se tyssää näin:

”Liian vähällä tiedolla on sokea, liika tieto sokaisee.”

– –

Stuart Turton
Evelynin seitsemän kuolemaa
suomentanut Jaakko Kankaanpää
Otava 2020
dekkari
494 sivua.
Sain kustantajalta ennakkokappaleen.
Julkaisuvapaa 23.1.2020.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: Stuart Turton

31 joulukuun, 2019 · 7:07 am

Vuosikatsaus 2019

Onpa ollut tapahtumia täynnä tämä vuosi! Työvuoteni kuormittavuus ei blogissani näy, mutta todettakoon tässä, ettei työhöni montaa joutilasta hetkeä mahtunut, vaikka vuoden viimeiset kuukaudet tein 85 %:n työaikaa. Se jatkuu ensi vuonna.

Kokoan perinteiseen tapaan kuluneen vuoden huippuhetkiä. Kyse on satunnaisotannasta, tämän hetken takaumatunnelmasta.

Kotimainen proosa

Linkkaan tähän joulukirjaehdotukseni ja Finlandia-ehdokkaani. Niissä on jo julkaistu kooste tämän vuoden kirjamieltymyksistäni. Ja minusta Finlandia meni oikeaan osoitteeseen. Onnea vaikuttavalle Bollalle!

Blogijuttujeni lukijaennätyksen saavutin postauksella, jossa Finlandia-palkintokokemukseeni kiedoin haasteen Ylelle: lisää tuoreita kirjallisuusohjelmia! Tässä siis uusintana juttuni: Viestini Ylelle Finlandia-palkintojen jälkeen 2019.

Taitelilijaromaani

Vuoden taiteilijaromaani olkoon Antti Tuurin Levoton mieli (Otava 2019). Se kertoo sietämättömän kuvataitelijan Arvid Bromsin viimeisistä vuosista. Kyllä, sietämätön tyyppi – ja silti kerronta kerää lukijan sympatiat.

Käännöskirjat

Suosin selvästi kotimaista kirjallisuutta, siksi käännöskirjallisuus jää vähälle. Fred Vargasin ja Kate Atkinsonin uudet suomennokset ovat minulle aina TAPAUS. Tämän vuoden ykkönen taitaa kuitenkin olla Ian McEwanin Kaltaiseni koneet. Sen liukas aikakäsitys, kerronta ja ajatusrakennelma jysäyttivät. Muutakin hienoa luin, esimerkiksi Kim Thuyn fragmentaarinen proosa säväytti.

Runous

Luin muutaman hienon runokokoelman. Jos yksi täytyy valita, se olkoon Sanna Karlströmin Alepala (Otava 2019). Markettikuvaston ostan oitis, se laajenee shoppailua suuremmaksi. Pakko on lisätä: Heli Laaksonen ilahdutti Aurinko. Vesi. Porkkana -kokoelmalla (WSOY 2019), Savoy-teatterin esityksellä ja lisäksi taidenäyttelyllä.

Runovuoteeni on kuulunut myös Shakespearen sonetit. Hankin Helsingin kirjamessuilta Kirsti Simonsuuren suomentaman ja selittämän sonettikirjan. Luen iltojeni iloksi yhden tai kaksi sonettia, nyt olen edennyt sonettiin nro 90.

Omia runoja pulpahtelee silloin tällöin. Lisättäköön tähän, että monia vuosia työstämäni haiku-tanka-kokoelmani löysi kustantajan, ja Muiston ajastus ilmestyy maaliskuussa 2020 (Reuna Kustannus).

Draamat

Teatterissa olen kokenut hyviä hetkiä. Viimeisin teatterikokemus tapahtui Kom-teatterissa, Making of Lea. Se oli hurmaavaa Hurmetta, näkemyksellinen ja viihdyttävä Aleksis Kivi -kuvaus. Työkiireiden tuoksinassa juttu jäi siitä kirjoittamatta. Valitsen tähän linkattavaksi kokemuksen Kansallisteatterin Sapiens-esityksestä. Siinä uusin ilmaisukeinoin kahlattiin ihmiskunnan historia. Hienoja näyttämökuvia.

Kulttuurimatkat

Huomaan, että häpeä leijuu matkustuksen ympärillä. Kompensaatiokeinot eivät häivytä matkailijan huonoa ilmasto-omaatuntoa. Silti.

Matka Islantiin oli kohteena kohokohta. Nuoremman lapsen neljännesvuosisadan saavuttaminen vei äiti-poika-reissulle Reykjavíkiin. Pääkaupunki ja sen lähiseudut tarjosivat luontoelämyksen, jota ei turistijonoissa vaeltelukaan pystynyt himmentämään.

Taiteen perässä kävin Lontoossa ja Hollannissa. Hollantiin veti myös vanhimman poikani tapaaminen hänen uudessa kotimaassaan. Lisäksi mukavia muistoja kertyi kotimaisesta kulttuurimatkasta Mänttään ja kuntolomalta Punkaharjulle. Tämä täytyy myös mainita: Helsinki on hellinyt kahden huipputaiteilijan näyttelyllä: Ellen Thesleff ja Helene Schjerfbeck.

Oma tuotanto

Vietin näemmä tosissani Minna Canthin 175-juhlavuotta. Selkoistin sitä varten Hannan ja Agneksen. Hannasta kustantaja (Avain 2019) teki suoraan äänikirjan, mikä on selkokirjapiireissä harvinaista. Näin klassikosta kiinnostuneet pääsevät ajattomaan tarinaan kiinni kuunnellen. Agneksen julkaisin vapaasti luettavaksi verkkoon.

bit.ly/agnes_selko

Tunnustuspalkinto

Sain Seesam-palkinnon, joka on tunnustus työstä selkokirjallisuuden edistäjänä. Olen kirjoittanut selkokirjoja, jotka tuovat jotain uutta selkokirjallisuuteen (runoja pitkän tauon jälkeen, lyhyitä novelleja, chick lit -tyyppisen romaanin, uusia Canth-selkoistuksia).

Itse pidän kirjailijatyön ohella tärkeänä, että yritän tuoda esille selkokirjoja blogissani, siksi esimerkiksi tänä vuonna olen julkaissut parikymmentä selkokirjajuttua, niiden joukossa Selkotekijä-juttusarjaa. Kehtaan väittää, että juttusarja on ainoa laatuaan: selkotekijöistä ei ole vastaavaa esittelyä ilmestynyt.

Vaikka selkokirjallisuus on vähälevikkistä ja pääosin mediapimennossa, sen merkitys pitää ottaa huomioon: yhä useampi lukija Suomessa pääsisi selkokirjojen avulla kiinni lukuiloon. Siksi jatkan valitsemallani marginaalitiellä. Ja kiitän tunnustuspalkinnosta, kannustaahan se jatkamaan.

Vuoteeni on lisäksi mahtunut monia mukavia kohtaamisia. Eritoten ihastutti se, miten kirjabloggajien kollegajoukko tuli Turun kirjamessujen Seesam-palkintojakotilaisuuteen. Sellainen huomaavaisuus lämmitti, lämmittää vielä pitkään, tästä vuodesta toisiin.

Kiitän blogini seuraamisesta.

Iloitsen, että kirja- ja kulttuurikokemukset löytävät lukijoita.

On erityistä, että saan jakaa niitä kanssanne.

Toivon elämyksellistä vuotta 2020!

18 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Draama, Kirjallisuus, Kirjamessut, kirjapalkinnot, Kulttuurimatkailu, Listaus, omat, Romaani, Runot, Selkokirja, selkotekijä, Taide, Taiteilijaromaani

12 joulukuun, 2019 · 7:00 am

Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira

Klassikkojen mukauttaminen selkokielelle on yksi selkokirjallisuuden suuntaus. Siten eri kulttuurien ja eri aikojen keskeiset kirjat tulevat tutuksi myös lukijoille, jotka eivät saa irti paksuista kirjoista. Vanhat klassikot on kirjoitettu usein vaikeaselkoisella, vanhahtavalla kielellä, joten selkoistus tuo niille uusia lukijoita ja pitää klassikoita elossa.

Uusimpia klassikkoselkoistuksia on Conan Arthur Doylen Baskervillen koira, jonka Johanna Kartio on taitavasti kirjoittanut sujuvaksi selkosuomeksi (Opike 2019). Kirjan luvut ovat sopivan mittaisia, ja juoni etenee joustavasti. Tarinan tunnelma tallentuu toimivasti.

Baskervillen koiran selkoversio puoltaa paikkaansa, sillä onhan Sherlock Holmes kulttihahmo, josta on viime vuosikymmenet ilmestynyt etenkin tv-sarjoina ja elokuvina erilaisia versioita. Tämän kirjan avulla saa selville, millaisia Sherlock ja hänen apurinsa Watson alun perin olivat.

”Sherlock Holmes kohotti olkapäitään.
– Minun tutkimukseni koskevat
tämän maailman asioita,
Eivät yliluonnollisia.
Mutta uskon, että tässäkin jutussa
ratkaisu löytyy tästä maailmasta.”

Baskervillen koira yhdistää salapoliisiromaaniin kauhuelementtejä. Tarina käynnistyy Baskervillen kartanon isännän murhasta, jota Sherlock ja Watson alkavat selvittää. Rikoksen lisäksi tarinassa liikkuu kiiluvasilmäinen peto, joka on antanut kirjalle nimen.

Nykyihminen on tottunut kauhuun ja jännitykseen. Siksi ei Baskervillen koira ehkä aiheuta pelon väristyksiä, mutta sopivasti supistettu tarina pitää jännitteensä. Uskon, että selkolukija pääsee Baskervillen koiran avulla hienosti tutustumaan mestarisalapoliisin aukottomaan päättelytyöhön. Lisäksi kuka tahansa, joka haluaa helpon johdatuksen jännitysklassikkoon, saa tämän kirjan avulla hyvän käsityksen Sherlock-tyylistä.

– –

Arthur Conan Doyle
Baskervillen koira
selkomukautus Johanna Kartio
mukautuksen pohjana Yrjö Weilinin suomennos (1904)
Opike 2019
142 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kauhu, Kirjallisuus, Romaani, Selkokirja

Avainsanat: Arhur Conan Doyle, Johanna Kartio

Aihearkisto: Dekkari

Leena Lehtolainen: Jälkikaiku

Camilla Grebe: Varjokuvat

Arttu Tuominen: Hyvitys

Camilla Grebe: Horros

Dekkariviikolla 2020 julkaisen jutut näistä jännäreistä:

Leena Lehtolainen: Valapatto

Dekkariviikolla 2020 julkaisen jutut näistä jännäreistä:

Max Seeck: Uskollinen lukija

Dekkariviikolla 2020 julkaisen jutut näistä jännäreistä:

Ninni Schulman: Älä kerro kenellekään

Dekkariviikolla 2020 julkaisen jutut näistä jännäreistä:

Heine Bakkeid: Paratiisin kutsu

Dekkariviikolla 2020 julkaisen jutut näistä jännäreistä:

Elizabeth Kay: Seitsemän valhetta

Dekkariviikolla 2020 julkaisen jutut näistä jännäreistä:

Håkan Nesser: Vasenkätisten seura

Dekkariviikolla 2020 julkaisen jutut näistä jännäreistä:

Carmen Mola: Verimorsian

Elina Backman: Kun kuningas kuolee

Stuart Turton: Evelynin seitsemän kuolemaa