Lehtijuttu yksinäisestä vanhuksesta vailla sukulaisia antoi Hanna Weseliukselle herätteen kirjoittaa romaanin Nimetön. Nanette Kottaraisen muotokuva (WSOY 2023). Tosielämässä yksinäisenä kuolleen roinat ja romppeet hävitetään, eikä aineeton perintö siirry kenellekään. Kukaan ei muista, muistele ja siirrä tarinoita sukupolvelta toiselle. Fiktio sen sijaan voi säilyttää ajatuksia, havaintoja ja kuvauksia kuten Weselius romaanissaan.
Kirjan kerronta on kerroksellista: minäkertoja kertoo osuuksia, joissa hän keskustelee Leilan kanssa Nanette Kottaraisesta. Kuvataiteilija ja Nanetten muotokuvaaja Leila on silminnäkijä: hän puhtaaksikirjoitti Nanetten päiväkirjoja vanhan naisen silmien alla Nanetten viimeisenä elinvuotena, joten Leila tietää Nanetten menneisyydestä ja viime ajoista.
Kertojan ja Leilan keskusteluista syntyy yksi mielikuva Nanettesta – samalla keskustelijoista. Nanetten päiväkirjaosuuksista puolestaan välittyy Nanetten oma ääni vuodesta 1948 kuolinvuoteen 2022, joskin lukija saa lukea päiväkirjapätkiä, ja kirjauksissa risteilevät eri ajat epäkronologisessa järjestyksessä – ei sattumanvaraisessa. Romaanin rakenne on harkittu, kuin arkkitehtuurinen kokonaisuus, jossa erilaiset tilat seuraavat toisiaan ja vievät lukijan niihin eri reittejä.
•
Kirjapiirin yksituumainen arvio kirjasta: hyvä on. Eri tavoin päädyimme saman sorttiseen tulokseen. Johanna ilmaisi heti aluksi innostustaan. Hän pääsi pienen alkujumin jälkeen vauhtiin, ja romaani imaisi hänet. Taru kuunteli aluksi kirjaa, mutta niin ei syntynyt elämystä – vasta luettu teksti vetosi ja kirvoitti melkomoiseen kehuun: lukupiirimme kirjoista kärkikahinoissa. Minä en meinannut lainkaan päästä alkua pitemmälle, vasta kirjan osittainen kuuntelu tehosi. Vaikka Tarulle ja minulle jäi romaanista jonkinlainen etäisyyden tunne, luku-/kuuntelukokemus kokonaisuudessaan miellytti.
Keskustelimme pitkään romaanin rakenteesta, jossa Nanetten päiväkirjaosuudet poukkoilivat arvaamattomassa järjestyksessä, lisäksi kertojan ja Leilan juttelu toi erilaisen vinkkelin tarinointiin. Kenestäkään ei saanut selkeää kokonaiskuvaa, mutta kaikista paljastui särmikkyyttä. Muotokuva muotoutui tästä kaikesta – se on eri silmin erilainen.
Kaikkia meitä innosti, että asioita paljastui vähitellen ja yllättävästi. Lisäksi kirjassa jätettiin paljon kertomatta, mikä antoi väljyyttä päättelylle. (Myös harhoille, sillä etenkin oma, osin huolimaton kirjakuunteluni veti minua joihinkin liian villeihin johtopäätöksiin.)
•
Totesimme romaanin täyttyvän motiiveista ja metaforista. Jo Nanetten nimi on sellainen, kirjan nimihenkilön itse valitsema, entisen karistava päätös. On suolasirotin, on koira, on jos mitä. Ja on Nanetteen vaikuttavia asioita: Nanetten piikuus ja luokkaero, mutkikkaita ihmissuhteita ja suuria salaisuuksia. Yhteisymmärryksessä pidimme pienenä kompastuskivenä yksioikoisesti pahikseksi kuvattua Maxia. Pohdimme myös Jugoslavian ja Ukrainan sodan roolia romaanissa – ja siitä pääsimmekin romaanin ytimeen – katseeseen.
Näkemisen ja kuvan merkitys hallitsee romaania. Esimerkiksi meitä kaikkia sai järkkymään analyysi yhdestä Ukrainan sodasta julkaistusta kuvasta. Lisäksi romaanissa on runsaasti kuvataiteen tarkastelua ja sen pohdintaa, kuka katsoo ja kuka tulee nähdyksi. Goyan teoksia tarkastellaan kirjassa pieteetillä. Nanetten konkreettista muotokuvaa minäkertoja miettii näin:
”Mitä minä nyt sitten tekisin Nanette Kottaraisen muotokuvalle? Muotokuvalla? Poraisinko minä reiän keittiön seinään, työntäisinkö reikään muovipropun, ruuvaisinko proppuun koukun ja ripustaisin taulun rautalangasta siihen? Ja mihin asti muotokuva sitten siinä riippuisi, miten kauan minä jaksaisin katsella sitä? Katselisiko kuva minua seinältään, ja kenet minä näkisin, kun näkisin itseni katselemassa sitä?”
Kuuloaistikin merkitsee, sillä etenkin Billie Holidayn ja Whitney Houstonin äänitteet saavat huomiota. Meidän huomiomme sai rakenne, kerronta ja kieli.
•
P.S. Tapojemme mukaan kirjapiirin toinen kirja oli vanhaa kirjallisuutta, tällä kertaa Veijo Meren Peiliin piirretty nainen (1963). Johanna luki sen, ja piti kirjasta odottamaansa vähemmän. Taru luki sen melkein ja piti lukemastaan enemmän kuin etukäteen oletti. Minä en ehtinyt Mereen.
•
Hanna Weselius: Nimetön. Nanette Kottaraisen muotokuva, WSOY 2023, 442 sivua. Sain kirjan bloggaajakaverilta. Kuuntelin osin äänikirjana, lukija Erja Manto, 10 tuntia, 7 minuuttia BookBeatissa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 