Aihearkisto: Kirjallisuus

31 tammikuun, 2021 · 10:00 am

Aino Kallas: Lähtevien laivojen kaupunki. Klassikkohaaste 12

Kirjahyllyssäni on lukemattomana lojunut vuodesta 1995 saakka Aino Kallaksen novellikokoelma Lähtevien laivojen kaupunki (SKS). Kokoelma on ilmestynyt jo 1913, mutta uusi tuleminen on osa SKS:n klassikkosarjaa, jota julkaistiin 1990-luvulla. Olen lukenut Kallaksen romaaneita ja runoja, mutta tämä kokoelma näemmä odotti tätä kirjabloggaajien klassikkohaastetta. Haastetta isännöi blogi Jotain syötäväksi kelvotonta; haastepostausten koonti: tässä.

”Olenko itse muuttunut, onko maailma ympärilläni muuttunut?”

Kokoelmassa on 17 novellia jaettuna kolmeen osastoon. Keskimmäinen ”Saarenmaalainen intermezzo” poikkeaa muusta. Siinä on kymmennen impressiota. Monesta sarjan novellista välittyy minämuotoista pohdintaa sen lisäksi, että saarenmaalainen elämä ja luonto toimivat merkittävänä taustana. Kerronta yhdistää ulkoista ja sisäistä:

”Yö on helteinen ja raskas, ja ajattelu vaivanloista, huohottavaa kuin hengitys. Emme koskaan saa tietää kaikkea, emme koskaan kaikkea edes itsestämme…”

Juuri tuo! Ajatus ihmisen yllättävyydestä, irrationaalisten voimien vaikutuksesta tekoihin, joihin ei voi vaikuttaa vaan jokin voima vie. Sen löydän Sudenmorsiamesta, sitä samaa luen tämän kirjan joistain novelleista.

Esimerkiksi novelli ”Lasnamäen valkea laiva” näyttää uskonliikkeen hurhaduksen vaikutukset, kun toivon palossa ihmiset jättävät kaiken muun. Novellissa on mielenkiintoista zoomaus yksilön ja joukon toimintaan. 

Uskonhysteriaan liittyy myös yhteiskunnallisia teemoja, samoja, joita on peittelemättä kokoelman ensimmäisessä osassa. Virolaisten maatyöläisten asema moisioitten isäntien alamaisina saa novelleissa erilaisia ilmentymiä. Sanomaa pukkaa: orjuutuksella on seurauksensa.

”Ja minä tiesin yhtäkkiä, etten mitään tiennyt.”

Ihan kaikista novelleista en saa kunnolla kiinni, mutta Kallaksen vaihteleva kerrontatapa pitää valppaana. Mieleeni jää minämuotoinen novelli kuumeilevan kertojan tunteista ”Pimeys”. Siinä (psykosomaattista?) sairautta tutkiskellaan reflektiivisesti. Viehätyn myös perinteiseksi novelliksi loksahtavasta novellista ”Vieras”. Taitavasti rakentuvat rajattu tilanne, kahden henkilön sattumakohtaaminen ja kohtaloiden yhteys. Lukija tietää heti alkuunsa henkilöitä enemmän, mutta se ei vie pohjaa pois vaan pikemmin lisää tehoa.

Kallas ei ollut julkaissut seitsemään vuoteen kirjaa, kunnes Lähtevien laivojen kaupunki ilmestyi. Kirja on kuin saari kahden rannan välissä: aallot lyövät monelta puolelta, kun vesissä virtaa suomalainen ja virolainen kirjallisuuskulttuuri sekä etenkin perinteinen ja moderni. Ehkä kokonaisuudessa on jotain linjatonta – tai juuri niin kuin pitääkin: eri aineksien yhdistelyä.

”Hänen pienissä merentakaisissa kertomuksissaan tuntuu usein voimakas epiikan leyhkäys.”

Noin pistelee Juhani Siljo Aika-lehden kritiikissään 1913. SKS:n klassikkosarjan suola on kirjan lopun arvostelut, joista saa vinkkejä aikalaisten arvoasetelmiin. Lisäksi sarjan kirjojen alussa on kirjallisuudentutkijan alkusanat. 

Aikalaiskriitikot kiinnittivät huomiota epätasaisuuteen, mutta arvosteluissa myös oivallettiin, että Kallaksen tuotanto on taitteessa ja hänen kynänjälkensä jättää vahvat jäljet kirjallisuuteemme. Symbolistisia minämietintöjä ei oikein ymmärretty, mutta Juhani Siljo pitää niitä persoonallisina. Jotain hän marisee naiskirjalijoille sopimattomasta aivojen käytöstä, mutta onneksi Kallaksella on Siljon mukaan ”lyyrillisesti sykähtelevä tunne-elämä”.

Lea Rojolan johdanto taustoittaa kahden maan vaikutuksia Kallaksen tuotantoon, esimerkiksi virolaiskronikointityylistä on jo novelleissa merkkejä. Kallas siirsi katseen ihmisen sisälle, myös mielen pimeisiin puoliin, ja se tekee Kallaksesta aikaansa seuraavan.

Rojolan alkusanoissa on feministinen näkökulma, ja hän analysoi novellien naiskuvia ja ilmiöitä vasten 1990-luvulla noussutta naistutkimusta. Hieno näyte teksti on siitä, mitä nostoja Kallaksen novellista feministinen lukutapa voi tehdä, samalla se toimii esimerkkinä kirjallisuudentutkimuksen virtaussuuntien liikkeestä noin 25 vuotta sitten. Rojola raivasi aikanaan uomaa sille, mikä on nykyisin pitkälti valtavirtaa.

Minä luin alkusanat novellien jälkeen, ja se sopi minulle: saatoin siten peilata mietteitäni Rojolan näkemyksiin. Kiehtovaa on se, miten novellien syntyaika ja kunkin lukijan ajan ilmiöt ja katsantotapa vaikuttavat lukutapaan.

•

Aino Kallas

Lähtevien laivojen kaupunki

SKS 1995 / alunperin 1913

johdannon teksti: Lea Rojola

novelleja

98 sivua.

Olen saanut kirjan, ehkä SKS:ltä.

•

Aikaisemmat haastepostaukseni:

Anton Tsehov: Vanhan ruhtinaan rakkaus (Klassikkohaaste 11)

Anne Frankin päiväkirja (Klassikkohaaste 10)
Halldór Kiljan Laxness: Salka Valka (Klassikkohaaste 9)
Minna Canth: Salakari (Klassikkohaaste 8)
Goethe: Faust (Klassikkohaaste 7)
Oiva Paloheimo: Tirlittan (Klassikkohaaste 6)
John Galsworthy: Omenapuu (Klassikkohaaste 5)
Anna Ahmatova: Valitut runot (Klassikkohaaste 4)
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa (Klassikkohaaste 3)
William Shakespeare: Romeo ja Julia (Klassikkohaaste 2)
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Klassikkohaaste 1)

16 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Novellit

Avainsanat:

29 tammikuun, 2021 · 7:10 am

Niin metsä vastaa – uusia selkonovelleja

Metsä on suomalaisille tärkeä.

Hiljainen metsä voi rauhoittaa,

ja metsässä saa nauttia luonnosta.

Metsä voi olla myös jännittävä paikka.

Ehkä siellä on salaisia voimia,

jotka vaikuttavat ihmisiin.

•

Olen kirjoittanut novelleja metsästä ja puista.

Kirjassa Niin metsä vastaa on 13 novellia.

Kirjan on kustantanut Avain (2021).

Novelleissa on ihmisiä,

joille tapahtuu metsässä jotain.

Se voi olla yllättävää tai hauskaa, 

jännittävää tai vähän kummallista.

Novelleissa tunteet ovat tärkeitä.

Ne liittyvät kokemuksiin:

metsässä ihmiset voivat muuttua.

Metsällä on sellaisia voimia.

Metsän kaikkia voimia ei voi selittää.

Toivon, että novellit yllättävät sinut

niin kuin metsä voi yllättää ihmiset.

Kun luet kirjan kertomuksia,

ajattelet ehkä metsästä ja puista

eri tavalla kuin ennen.

Olen kirjoittanut kirjan Niin metsä vastaa 

helpolla kielellä eli selkokielellä.

Siksi se sopii monille lukijoille.

•

Oletko kuullut Helmet-haasteesta?

Se antaa sinulle 50 vihjettä,

ja sinä etsit niihin sopivat kirjat.

Myös Selkokeskus antaa 

vinkkejä selkokirjoista,

jotka sopivat haasteeseen: tässä.

Nyt minä autan ja kerron,

että kirja Niin metsä vastaa

sopii haasteessa moneen kohtaan.

•

Näin uusi novellikirja sopii Helmet-haasteeseen:

2. Kirjan on kirjoittanut opettaja – Kyllä.

4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan – Kyllä, muutamassa novellissa.

6. Kirja kertoo rakkaudesta – Kyllä. Ja kirja kertoo myös rakkaudesta metsään.

9. Kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella – Kyllä.

12. Kirjassa ollaan metsässä – Kyllä, kyllä!

15. Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi – Kyllä, uskon niin.

21. Kirja liittyy johonkin vuodenaikaan – Vuodenaika on novelleissa tärkeä.

23. Kirja, jota luet ulkona – Voit lukea novelleja metsässä.

28. Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä – Kyllä on!

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu – Kyllä.

34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa – Kyllä.

35. Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut – Kyllä. Eikö vain?

43. Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä – Kaikissa novelleissa ei kerrota nimiä.

47.-48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta – Esimerkiksi kirjassa Onnen asioita on selkorunoja metsästä.

49. Kirja on julkaistu vuonna 2021 – Kyllä.

50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä – Toivottavasti! 

•

Tuija Takala

Niin metsä vastaa

Avain 2021

novelleja selkokielellä

106 sivua.

Lisätietoja kustantajan sivuilta: tässä.

Voit lukea yleiskielisen blogijuttuni: tässä.

Toivotan lukemisen iloa!

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit, omat, Selkokirja, selkotekijä

Avainsanat:

27 tammikuun, 2021 · 12:18 pm

Eeva Joenpelto 100 -haaste

Eeva Joenpellon syntymästä tulee 17.6.2021 100 vuotta. On siis otollinen aika palata Joenpellon tuotantoon.

Kirjasomettaja: toimi näin

  1. Ilmoittaudu lukijaksi ja postaajaksi tämän jutun kommentissa sekä liitä sinne kirjasomesi linkki. Bloggaajien lisäksi tervetulleita ovat kaikki kirjasomettajat kuten kirjagrammaajat ja -podcastaajat. Voit toki osallistua haasteeseen ilman kommentti-ilmoittautumista.
  2. Lue ja kirjoita: ajasta tai julkaise juttusi 17.6.2021 klo 10 mennessä. Käytä tunnusta #joenpelto100.
  3. Lisää Joenpelto-juttusi linkki koontipostaukseen 17.6.2021 klo 10 mennessä. Julkaisen koontipostauksen blogissani aamutuimaan 17.6.2021.
  4. Jos olet Joenpellon kirjan tai kirjojen lukija muttet postaa, kerro lukukokemuksestasi somessa (#joenpelto100) ja koontipostauksessani 17.6.2021.

Joenpelto-vinkkejä

Haasteen mottona voi pitää vaikkapa kirjailijan yhden teoksen nimeä: Jottei varjos haalistu. Valinnanvaraa Joenpellon tuotannossa on runsaasti. Lue haasteeseen yksi tai useampi teos:

Seitsemän päivää, salanimellä Eeva Helle 1946
Tulee sittenkin päivä…, salanimellä Eeva Autere 1950
Kaakerholman kaupunki, 1950
Veljen varjo, 1951
Johannes vain, 1952
Kivi palaa, 1953
Neito kulkee vetten päällä, 1955
Missä lintuset laulaa, 1957
Ralli, 1959
Syyskesä, 1960
Kipinöivät vuodet, 1961
Naisten kesken, 1962
Viisaat istuvat varjossa, 1964
Ritari metsien pimennosta, 1966
Halusit tai et, 1969
Vesissä toinen silmä, 1971
Vetää kaikista ovista, 1974 (Lohja-sarjan 1. osa)
Kuin kekäle kädessä, 1976 (Lohja-sarjan 2. osa)
Sataa suolaista vettä, 1978 (Lohja-sarjan 3. osa)
Eteisiin ja kynnyksille, 1980 (Lohja-sarjan 4. osa)
Elämän rouva, rouva Glad, 1982
Rikas ja kunniallinen, 1984
Jottei varjos haalistu, 1986
Ei ryppyä, ei tahraa, 1989
Avoin, hellä ja katumaton, 1991
Tuomari Müller, hieno mies, 1994
Uskomattomia uhrauksia, 2000

Lisää tietoja Joenpellosta ja juhlavuodesta saat Eeva Joenpelto -seuran sivuilta: tässä. Lukuhaasteesta on myös seuran sivuilla: tässä.

Lisäksi Joenpelto-lukuhaasteesta kirjoittaa Joenpellon tuotannosta väitellyt Tiina Mahlamäki blogissaan Nostetaan teksti pöydälle: tässä.

Lisäys 3.2.2021: WSOY:n tiedote juhlavuoden julkaisuista ja tapahtumista, tässä.

Vuoden 2016 Joenpelto-haasteeseen voit tutustua täällä.

Haaste käynnistyy kirjailijan kuolinpäivänä 28.1.

Antoisia Joenpelto-lukuhaastehetkiä!

54 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus

Avainsanat:

26 tammikuun, 2021 · 7:07 am

Tuomas Niskakangas: Roihu

”Talouden romahduksen siemenet oli kylvetty vuosituhannen kahdella ensimmäisellä vuosikymmenellä, kun Suomi oli velkaantunut muiden länsimaiden mukana. Sitten 2020-luku alkoi. Vuosikymmen suoraan helvetistä.”

Tapahtui Suuri Puhkeaminen koronakriisin jälkeen: työttömyyden ja ikääntyneen väestön lisääntymisen vuoksi verotulot laskivat, sosiaaliturva leikattiin olemattomiin, maaseutu tyhjentyi, kaupungit slummiutuivat, keskiluokan tulotaso romahti, joten köyhyys lisääntyi ja rikkaita oli yhä vähemmän mutta entistä rikkaampina. Suomi on 2020-luvun lopulla vallankumouksen partaalla Tuomas Niskakankaan tuoreessa romaanissa Roihu (Otava 2021).

Dystopiatyyppinen yhteiskuntakuvaus pakataan Roihussa trilleriksi. Tapahtumia ja henkilöiden vaiheita pätkitään niin, että lukija koukuttuu seuraamaan, miten kenellekin käy ja kuka on minkäkin käänteen takana.

•

Pääministeri Leo Koski on pulassa, koska rikkaiden oikeistovaikuttajien joukko lopettaa tukensa. Oikeisto sinnittelee raharikkaiden tuella, mutta vasemmisto ja pettyneiden kansalaisten enemmistö on yhdistynyt karismaattisen naisjohtajan Emma Eerolan taakse. Lisäksi uhkaava tyyppi nimimerkiltään Järkäle junailee vasemmistolaista vallankumousta Eerolan taustalla. Salaperäinen Peregrino vetelee naruja kulisseissa, ja kiristää poliisimies-Metson toimimaan eettisiä periaatteitaan vastaan. Eikä trilleriä ilman neljättä valtiomahtia, jota tässä kirjassa edustaa tähtitoimittaja Vilma Varis. Hän pääsee polttoitsemurhan jäljille, mikä sysää tapahtumia eteenpäin.

Koska kirja on juonivetoinen, ei siitä sen enempää. Tehosiko se minuun? Ensin miinukset. Karsimisen varaa yli 500-sivuisessa kirjassa on. Etenkin alkupuolen pohjustusta on liikaa. Turhia kertauksia karsastan. Henkilökuvaus pitäytyy kapeana, esimerkiksi toimittaja Varis on valitettavan ohut ja kliseinen, Metso puolestaan toimeksiantoineen aika epäuskottava.

•

Plussan puolelle pääsen kirjan edetessä. Juoni tihentyy, tapahtumien jännite alkaa kiristyä, ja lukija saa kutkuttavia täkyjä siitä, mikä ja ketkä ovat kaiken takana sekä mikä on muuta kuin miltä näyttää. Yhteiskuntakuvaus kiinnostaa, sillä se on räjähdysherkkyydessään ja kärjekkyydessään mahdollinen. Täytyy sanoa, että lähiaikojen mellastaminen Capitol-kukkulalla lisäsi tunnetta, että yhteiskunnallinen kahtiajako ja tapahtumien pitelemättömyys manipulaattoreineen on mahdollista missä vain – roihahtamiseen ei tarvita paljon.

Niskakangas ei peittele esikuviaan Ilkka Remestä ja Dan Brownia. Kuten alussa totesin Roihun rakenne toteuttaa trillerille tyypillistä mallia, mutta taloustoimittajataustainen esikoiskirjailija osaa käsitellä taitavasti juuri taloustilanteeseen ja politiikkaan nojautuvaa jännitystä. Ja lopussa on enteitä jatkosta.

•

Tuomas Niskakangas

Roihu

Otava 2021

trilleri

525 sivua.

Sain ennakkokappaleen kustantajalta, arvosteluvapaa 26.1.2021.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

25 tammikuun, 2021 · 7:33 am

Kuutti Koski: Zeniitti

Tiedehistoriaa ja eurooppalaista poliittista valtataistelua yhdistelevän romaanin Zeniitti (Like 2020) kertoja on Pierre Louis Moreau de Maupertuis (1698 – 1759). Todellisten henkilöiden romaanimuotoistumisessa tarvitaan taitoa, ja sellaista löydän Kuutti Kosken toteutuksesta. Romaani on runsas aiheista ja aatteista, joten lankean monisanaiseksi.

”Liike, jos mikä oli luonnon olemus.”

Valistusaika oli jatkuvassa liikkeessä uusine löydöksineen, ja Zeniitissä liikkuu minäkertojan lisäksi 1700-luvun hallitsijoita, filosofeja ja tutkijoita. Esimerkiksi Saksan Fredrik Suuri sekä Voltaire esiintyvät tärkeässä roolissa, myös kerrassaan kiinnostava tiedenainen Émilie du Châtelet mainitaan.

Jatkuvassa liikkeessä näyttää olevan päähenkilökertojan elämä. Romaani alkaa siitä, kun minäkertoja Maupertuis on palannut Pariisiin Torniosta, jossa hän vuoden verran teki mittauksia ja varmistui navoiltaan litistyneestä, mandariininmuotoisesta maapallosta. Romaani seuraa kertojan kilvoittelua tiedemaailman huipulle Pariisissa ja Berliinissä sekä muita reissuja kuten sotavankiaikaa Wienissä.

”Ja juuri sitä minä metsästin kuin perkele sielujamme.”

Kertojan kuumeinen palo luoda tieteessä uutta johtaa hänet selvittämään kaiken teoriaa:

” – – olivathan koko kosmoksemme taustalla vaikuttavat prinsiipit vaivanneet mieltäni jo pidemmän tovin, sillä oli oltava jokin periaate, jolla Jumalamme tätä kaikkea ohjasi, niin fysiikkaa, genetiikkaa kuin kieltemme rakenteitakin.”

Tiedemaailmaan kuuluvat teorioiden testailu ja opponointi, joten ei yllätä, että Maupertuis joutuu kiivaisiin kiistoihin esitystapansa ja asemansa vuoksi. Romaani tarkastelee kertojan kunnianhimoa sekä tiedepiirien suhteita, kilpailua ja vallankäyttöä. Samoin se käsittelee sitä, miten uudet teoriat ovat vuorovaikutuksessa vanhoihin tai tukeutuvat aikaisempiin tutkimuksiin. Jos herää epäily plagioinnista, maine menee niin nyt kuin 1700-luvullakin.

Romaanin runsaudesta poimin lukuisia hienoja tilanteita, joisa on ajattomuuden ituja. Ne liittyvät tiedetaistoihin, julkaisujen markkinointiin tai popularisointiin, keinoihin päästä esille ja arvostetuksi sekä median konsteihin levittää asiallista tai asiatonta tietoa. Kirja kuvaa aikaa, jolloin Euroopassa taisteltiin valta-asemasta, Pohjois-Amerikassa kahinoitiin ja nationalismi jyräsi ja mielipiteitä muokkasivat lehdistö ja etenkin huhut.

”Olin määritellyt, mikä oli totta.”

Tietyssä mielessä kirjassa on jotain veijariromaanimaista. Päähenkilö seikkailee ja ajaa etujaan. Ei hän ole mikään sympatioiden voittaja, sillä pöyhkeän omahyväinen kertoja ei peittele rajallista katsantoaan. Hän näkee vain itsensä ja pyrkimyksensä, pyhittää keinonsa uskoen erinomaisuuteensa ja tutkimustensa kuolemattomuuteen.

Lukijana saan olla hereillä, kun tulkitsen, mikä on kertojan parhain päin värittämää tai silkkaa sokeutta muulle kuin omille pyrkimyksille tai sille, miltä asiantila saattaa muista vaikuttaa. Välillä kertoja kohtaa suorasuita, muun muassa tutkijakollega Eulerin, joka vastaa kertojan kysymykseen:

”Kysyin, oliko hän todella sitä mieltä.

– Kyllä vain. Olette sielultanne raajarikko ja matemaatikkonakin huolimaton, mutta osaatte todella yhdistellä asioita.”

”Ja kun mustekynäni laskeutui kirjomaan lisää liuskoja, en välittänyt enää kuvaisinko kaiken, kertoisinko totuuden vai vielä enemmän – -.”

Kirjan kieli sopii historialliseen romaaniin: siinä on rönsyilevyyttä ja runsautta, joka vie ajatuksia valistusajan kaunopuheisuuteen. Kertojan innoitushetkissä hehkuu oivallusten palo.

Kertojan selostuksen lisäksi kirjassa on kirjeitä, ja kirjan lopussa Koski avaa seikkaperäisesti lähdemateriaalin hyödyntämistä. Mikään pastissi ei ole kyseessä vaan tämän ajan romaani, joka vangitsee sivuilleen poikkeushenkilön ja rukkaa historiallisista faktoista omanlaisensa romaanin.

Pidän kovasti ratkaisusta: kertojan Suomi-vaiheet ovat vain ohimeneviä tarinointeja tai näkyjä, vain ponnahduslauta kaikelle muulle. Ehkä romaanissa vilahteleva torniolainen Lisa on hieman päälle liimattu elementti, mutta toisaalta pidän Lisan roolissa juuri viitteellisyydestä.

Nykyromaanien valistusaikaan hurahdin Olli Jalosen Taivaanpallossa ja Merenpeitossa. En ihan heittäydy samaan hurmioon, ja ounastelen, että nuoren Agnuksen kehityskertomukseen on mutkattomampaa eläytyä kuin aikuisen tutkijamiehen metkuihin. Joka tapauksessa pidän Zeniittiä valloittavana lukukokemuksena. Voisin poimia romaanista lukuisia komeita katkelmia.

”Kykenettekö esittämään rakkauden yksiselitteisenä kaavana?”

Maupertuis laati maanisesti käyriä ja kaavoja selittääkseen selittämätöntä. Omaan elämäänsä hän ei löydä toimivia malleja, ja itserakkaus vaikuttaa tärkeimmältä rakkauden muodolta. Ehkä siksi siteeraan lopuksi vanhan, yksinäisen tutkijan löytämää ihmiselon prinsiippiä, melankolian kirouksen kaavaa:

”Oli olemassa laki, joka oli vielä universaalimpi kuin valon luonnollinen liike ja joka ohjasi vielä voimakkaammin meistä jokaista, niin typerystä kuin harkintakykyistäkin. Se oli pyrkimys onneen. Vaan kun onnellisuuden ja onnettomuuden kokonaismäärä oli yhtä kuin onnellisuuden tai onnettomuuden intensiteetti kerrottuna sen kestolla, oli selvää, että keskimääräisessä elämässä tuskan kokonaismäärä ylitti nautinnon määrän.”

•

Kuutti Koski

Zeniitti

Like 2021

historiallinen romaani

332 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

19 tammikuun, 2021 · 8:00 pm

Hanna Weselius: Sateenkaariportaat

Lukiessani Hanna Weseliuksen toisen romaanin alkupuolta mielessäni kaihertaa: voiko tämä olla näin ”tavallinen”? Osoittautuu, ettei olekaan, vaikkei Sateenkaariportaat (WSOY 2021) villiinny samalla tavalla leikitteleväksi ja äkkivääräksi kuin Weseliuksen esikoisromaani Alma!.

Alma! roimii patriarkaattia Alma Mahlerin ja muiden naishahmojen avulla. Sateenkaariportaat jatkaa tematiikkaa mutta möyrii sitä mieskuva etunenässä. Nyt väsähtänyt, akateeminen änkyrä Egon (s. 1963) edustakoon tietynlaista patriarkaatin valtaluokkaa. Tohtorismiehen kyyninen misogynia hulmahtaa tympeässä asenteellisuudessaan löyhkäämään lukijan nenään. Haistella saa myös vanhan viinan ja viinilasillisten aromeja, sillä Egon turruttaa tajuntaansa jatkuvaan naukkailuun.

Ei Egonin syitä eikä seurauksia sen kummemmin selitellä vaan edetään syyskuusta elokuuhun. Egon käy tapaamassa kotihoidon varassa elelevää äitiään, kipakkaa Karjalan evakkoa. Äidin ja jälkeläisen kohtaamisessa on valtataistelun henkeä. Toisin on Egonin ja pojan, niissä on vetelää etäisyyttä. Loppuosassa isä ja poika bussireissailevat rajantakaisessa Karjalassa.

”Aikakaudet eivät vaihdu kaikissa huoneissa samaan aikaan.”

Mutta onko sittenkään kirjan juttu päähenkilö tai tarina? Taitaa Weselius vedättää lukijaa houkuttelemalla perinteisen proosan odotuksin henkilövetoiseen kerrontaan. Matto vedetään alta. Minulle romaani kertoo fiktion periaatteista luoda sepitemaailma, jota sidotaan tosisäikein. Kaikki on katsojan silmissä.

”Kaikki tuo tapahtuisi salamannopeasti: asiat vain asettuisivat jonoon ja muodostaisivat tunnelin, joka läpäisee ajan kerrokset, ja sitten kaikki liukuisi taas auttamattomasti erilleen.”

Sateenkaariportaiden kytkökset toteen tapahtuvat osuuksissa, joissa jos jonkinmoiset ilmiöt selostetaan tietotekstityyliin, ja tietojen alkuperä luetellaan kirjan lopussa. Vapaa yhdistely kuuluu romaaniin kerrontaan, samoin se, että siihen sekoittuu iloisena sekamelskana kaikkitietävää kerrontaa, minäkerrontaa, puhuttelua ja me-henkeä. Egon-henkilöön kytkeytyvät Metro-tyttöjen Egon-tangon sanat vuodelta 1953, ja ne suhteessa romaanin Egoniin voivat naurattaa räikeänä satiirina. (Minä kyllä mietin myös nimikaima Egon Schieleä, tai pikemmin kuvataiteilija-Egonin ekspressiivistä tyyliä.)

Romaanin fiktiokeinot leviävät kerrontaseitiksi, jossa totuussäikeet ja perinteiset kaunokirjakerronnan juonteet tahmaantuvat omaperäiseksi verkoksi. Egon on ilmeisen keksitty, epämiellyttävä ja turha tyyppi, jopa niin, että kertojakin kyllästyy häneen ja kerrontaansa:

”Jos sinua hämmästyttää se, että Egonin kaltaisella tyypillä ylipäätään enää on viestintäteknologiaa hallussaan, voit selata muutaman luvun tästä eteenpäin ja huomaat, että siellä Egon odotusten mukaisesti sählää puhelimensa Laatokkaan. Mutta ei toki tarvitse mennä asioiden edelle.”

”Tällä tavalla elämäntarinat syntyvät, tarpeeksi monta kertaa itsekseen läpikäydyistä satunnaisuuksista.”

Miksi tämä kaikki? Tyhjentävästi en osaa tuohon vastata. Luin odottaen, mitä uusia kikkoja kerronta tuo tullessaan. Välillä väsähdin ja kadotin imun, mutta Weseliuksen taito kirjoittaa piti toivoni yllä: tämän kirjan lukemisella on tarkoituksensa, mutta sitä, mikä se on, en täysin tavoita. Sen voin sanoa, että Sateenkaariportaiden ensimmäinen ja viimeinen proosasivu ovat hienointa, mitä olen pitkään aikaan lukenut minuudesta.

Mitkä ihmeen sateenkaariportaat? Totuuspohjaa löytyy kirjassa kerrottuun tapahtumaan: Malminkartanon jätemäen portaat maalattiin yhteisötaideprojektina muutama kesä sitten, mutta yön pimeinä tunteina sateenkaaren värit maalattiin piiloon valkoisella. Päivänvalossa taideprojekti palautti portaat värillisiksi, yöllä taas tapahtui takaisku: portaat muuttuvat mustiksi. Sen jälkeen taiteilija päätyi mustaan, valkoiseen ja väreihin Fibonaccin systeemillä. Tällä episodilla romaanissa ilotellaan, ja kyllähän porrasvärittämiseen voi liittää myös symboliikkaa. Romaanissa väreillä ja kuvallisuudella on muutenkin iso merkitys. Ja toden kuvajaisena kirjallisuutta lukevana totean lopuksi, että Malminkartanon yli 400 porrasaskelmaa ovat nykyään harmaat. Symboliikkaa?

Malminkartanon jätemäen portaat elokuussa 2020.

•

Hanna Weselius

Sateenkaariportaat

WSOY 2021

romaani

373 sivua.

Lainasin kirjan kirjabloggaajakaverilta.

Julkaisemme Sateenkaariportaat-juttumme yhtäaikaisesti 19.1.2021 klo 20 Kulttuuri kukoistaa -blogin kanssa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

15 tammikuun, 2021 · 7:02 am

Vanessa Springora: Suostumus

Vanessa Springoran kirjan Suostumus (WSOY 2021) on synnyttänyt viha siitä, että ranskalainen kirjailija Gabriel Matzneff houkutteli Springoran teinityttönä suhteeseen ja teki samaa ennen ja jälkeen teini-Spingoraa, kirjoitti touhuistaan kirjoja sekä sai jatkaa pedofiilista hedonismia. Springora haluaa käsitellä kirjassaan syitä joutua noin 30 vuotta sitten viisikymppisen miehen uhriksi ja miksi se sallittiin. Pihla Hintikan haastattelussa (HS 10.1.2021) Springora luonnehtii teostaan:

”Suostumus on toki myös kirjoitettu kirjan muotoon, jotta yksityinen tarina muuttuisi yleiseksi, ja sellaiseen prosessiin kuuluu aina uudelleenkirjoittamista. Silti se on minun tarinani kaikessa totuudessaan.”

Minua kiinnostaa, mitä muuta kirjassa on kuin aihe. Aihe voi olla kirjallisuudessa vaikkapa ankerias tai autiolle saarelle jätetty nainen, tai se voi olla hyväksikäyttö. Aihe ei tee sinänsä kirjallisuudesta kiinnostavaa vaan se, miten siitä kerrotaan. Myönnän kyllä, että on tärkeitä, vaiettuja, jopa trendikkäitä aiheita, joiden nosto hipoo itseisarvoa. Aihe voi olla kuohuttava ja antaa siten kimmokkeen tarttua kirjaan – tai väistellä sitä. Harvoin kirja jää kuitenkaan elämään vain aiheensa varassa.

”Jonain päivänä minäkin vielä kirjoitan kirjoja.”

Nabokovin Lolitan ikoninen kuvaus on sittemmin saanut rinnalleen toisia näkökulmia. Elizabeth Stroutin Pikkukaupungin tyttö kertoo riipivästi, miten ujo, epävarma, rakkautta kaipaava teinityttö on helppo uhri aikuiselle miehelle. Pihla Hintikan romaanista Hetken Pariisi on meidän löytyy puolestaan kuvauksia nuorten hyväksikäytöstä mallimaailmassa. Pari romaaniesimerkkiä mainitakseni. Springora vertaa G:ksi kutsumaansa kirjailijaa ja hänen pedofiliateoksiaan Nabokovin romaaniin:

”Äärimmäisen terävästi kirjailija [Nabokov] sen sijaan kuvaa henkilöhahmonsa intohimoa nuoria tyttöjä kohtaan ja miten tuo hillitön ja sairaalloinen himo piinaa häntä läpi elämän. G:n teoksissa ollaan kaukana katumuksesta tai edes kyseenalaistamisesta. Ei jälkeäkään pahoittelemisesta tai katumisesta.”

”On monta tapaa ottaa ihminen valtaansa.”

Kirjoittaja kuvaa koruttomasti lapsuutensa jännitystilan vanhempien räjähtävän suhteen vuoksi. Tyttö jää vaille isän rakkautta, ja nuori äiti on sokea varhaiskypsän tytön suhteen. Kiinnostus seksuaalisuuteen ei ole lapsessa tavatonta – mutta, mutta. Springora valottaa äidin ja kulttuuripiirien vinoutunutta sallivuutta vapautumisen nimissä. Nykyvinkkelistä se on rikollista ymmärtämättömyyttä, sillä lapsilla, tytöillä, ei ole asemaa eikä vapautta valita.

Kirja näyttää silloisen hyväksynnän G:n lapsiseksisuhteille ja teoksille, joissa G niitä pitelemättömästi kuvailee, lisäksi G:n toiminnan syyt ja seuraukset. Suostumus kuvaa häikäilemätöntä vallankäyttöä – yhden henkilön mutta myös yhteisön, joka tukee epätasa-arvoisia ja jopa rikollisia rakenteita. Kirja kysyy myös, mitä kaikkea voi hymistellä taiteen nimissä.

Springora kirjoittaa suoraa, toteavantyylistä proosaa. Kronologinen eteneminen korostaa tapahtumien vääjämätöntä kulkua, kirjoittaja silloin tällöin hyppää aikuisuuteensa, mutta fokus on lapsen lankeamisessa G:n ansaan ja sen loppuiän vaikutuksista. Koen lähestymistavan tietyllä tavalla etäännytettynä, kykynä katsoa itseään jopa viileästi, silti ymmärtäen. Tekstin tyylin koen raportoivana. Pidän sitä kerronnan etuna, todistusvoimaisena.

”Kun kirjoittaisin, olisin subjekti omassa tarinassani.”

Vanessa sai jätettyä G:n 16-vuotiaana. Hyväksikäyttö silti jatkui, kun hän luki tarinaansa ja kirjeitään sittemmin G:kirjoista ja menetti kykynsä nauttia kirjallisuudesta niin kuin oli menettänyt paljon muutakin. Mutta tuli aika ja syy kertoa oma totuus.

Vanessa Springora sanoo Hintikan HS-haastattelussa: ”Jos joku parinkymmenen vuoden päästä yrittää esitellä Matzneffin kirjallisuusnerona, hänen on pakko kertoa siinä yhteydessä myös Suostumuksesta. Siitä olen erittäin ylpeä.” Ymmärrän erittäin hyvin Suostumuksen merkityksen Springoralle, se on vallan palauttamista itselle.

Koska näemmä maailmamme on aina vain sellainen, että hauraita hyväksikäytetään, ehkä tämäntyyppisten kirjojen vuoksi yhä harvempi sulkee siltä silmänsä tai suunsa. Eli Sopimuksen voima on sen aihe mutta myös esitystapa.

•

Vanessa Springora

Suostumus

suomentanut Lotta Toivanen

WSOY 2021

omaelämäkerta

91 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus

Avainsanat:

11 tammikuun, 2021 · 6:59 am

Johanna Elomaa: Sinä päivänä kun synnyin

Romaanin ääniraitana soi 2000-luvun alun musiikki, etunenässä Ultra Bra. Teemabiisinä helisee Tyttöjen välisestä ystävyydestä, kun luen Johanna Elomaan romaania Sinä päivänä kun synnyin (Otava 2020). Kuulostelen nelikymppisten nostalgiaa, nuoruuden ikimuistoisia tunnelmia ja vahvoja tunnesiteitä.

Romaanin aikajana kulkee elokuusta 2000 elokuuhun 2020, ja keskiössä on Pinja parikymppisestä ylioppilastytöstä keski-ikäiseksi muistelijaksi. Romaani on väkevästi tapahtumavetoinen, joten en voi välttää paljastuksia, jos haluan kirjasta ja Pinjasta jotain kertoa.

Pinja irtautuu helsinkiläiselämästään vuosituhannen alussa, reppureissaa Aasiassa, kulkeutuu Afrikan safareille, sattuu New Yorkiin WTC-torni-iskun silminnäkijäksi ja palaa Helsinkiin toimittaja- ja kirjailijahaaveiden toteuttajaksi. Matkan varrella tapahtuu ihastuksia, pettymyksiä, suuri rakkaus, lapsenhankintaa, surua, odotusta ja yllätyksiä. Ja elinikäinen ystävyys.

Kaikissa vaiheissa mukana on enemmän tai vähemmän nuoruudenystävä Keiju, Pinjan elämän moottori ja vastakohta: aktiivinen, räväkkä, rohkea, tummakutrinen villikko. Romaani kuvaa Pinjan kasvun omaksi itsekseen Keijun voimasta, vaikka Keiju on mukana pääasiassa muistoin ja Pinjan kirjein Keijulle. Näin Elomaa tallentaa ystävyyden voimatunteen, jossa on riippuvuuden ja siitä irtoamisen sävyjä.

”Jäisikö heistä jälki, jos he painaisivat kätensä väkisin märkään maahan. Vai jäisikö se vaikkeivat he painaisivatkaan?”

•

Hapuilen aika paljon lukutunnelmissani. Olen heittää kirjan kesken aika alkuvaiheessa, sillä olen allerginen teksteille, joissa mainitaan tuotemerkkejä ja asukokonaisuuksia. Kirja liukuu viihdepinnalla, hetkittäin lipsahtaa siltä pois, mutta taas luistaa kevyehkösti myös kuvatessaan raskaita asioita. Kerronnassa on journalistista tapahtumakuvaustyyliä ja tunnelmointihavaintoja, ja osittain sitä voi lukea Pinjan luonnostelemana romaanina.

”Kirjan nimi oli kirjoitettu jo aikaa sitten ensimmäiselle liuskalle. Muutoin rivit olivat vielä jäsentymättömiä ja tapahtumien aikajana poukkoileva. Muistiinpanot olivat saaneet jäädä jonkin muun asian alle niin monen vuoden ajan, että toisinaan tuntui kuin kerrokset tarinoiden päällä olisivat jo liian painavia ja lauseet unohtuneet iäksi suljettujen sivujen sisään.”

Olen makumieltymyksieni uhri, ja siksi minulle on hieman liikaa koristelua kuten huippuvalokuvaajan työ- ja lähipiirit, taiteilijaympyrät, onnenkantamoiselta vaikuttava toimittajauran alku ja muut elitistishenkiset ja romantisoidut hipaisut. Sinä päivänä kun synnyin tarjoaa mutinoistani huolimatta muutaman psykologisesti jännittävän koukun, ja ne nappaavat lukemaan kirjan alusta loppuun. Pinjan kasvukaari ei ole tavallisimmasta päästä, ja uskon monen nuoruutensa sydänystävän kanssa hengaten ja maailmaa matkaten varttuneen viihtyvän romaanin tunnelmissa.

•

Johanna Elomaa

Sinä päivänä kun synnyin

Otava 2021

romaani

248 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

6 tammikuun, 2021 · 9:09 am

Pierre Lemaitre: Tuhon lapset

Pierre Lemaitren romaani Näkemiin taivaassa oli minulle aikoinaan suuri lukukokemus. Tapa kuvata ensimmäistä maailmansotaa ja sen vaikutuksia ihmisiin vetosi verevyydellään ja mielikuvituksellaan. Jatko-osa Tulen varjot ei ihan samalle tasolle yltänyt, mutta aika velho kirjailija on loihtimaan henkilöiden kohtaloita. Tiedän myös Lemaitren dekkareista, että juonenkuljetus toimii, eikä ihmisen raadollisuutta kaihdeta.

On siis aika kohdata romaanisarjan kolmas osa Tuhon lapset (Minerva 2020). Se kytkeytyy löyhästi Näkemiin taivaassa -romaaniin, jossa Louise oli kymmenvuotias. Nyt siirrytään Pariisiin kesällä 1940 ja Louise on kolmekymppinen opettaja ja osa-aikatarjoilija.

Louise onkin romaanin kiinnostavin henkilö. Hänen taustansa, sukusalaisuutensa ja käänteensä kuvataan tehokkaasti. Myönnän auliisti, että haluan kiirehtiä romaanin muita osuuksia, jotta saan tietää, miten Louisen tarina etenee. Vanhan kunnon romaaniperinteen keinoin naisessa hehkuu viehätysvoima, piilee tragedia ja kasvavat mahdollisuudet onneen.

Romaanissa on viisi muutakin henkilöä, joista etenkin ilmiömäinen huijari Désiré kaikessa luonnevikaisuudessaan tuo romaaniin hilpeyttä. Lemaitren romaaneissa on aina roistoja, ja nyt kasvuolojen vuoksi vinoon kasvanut Raoul saa edustaa arvaamatonta selviytyjää. Lisäksi romaanissa seurataan Raoulin kanssa rintamalta karkaavaa Gabrielia ja yhtä pariskuntaa. Taitavana tarinankertojana Lemaitre ripottelee näitä ristiriitaisia päähahmoja luomaan jännitteitä ja niiden lisäksi kaikki sympatiat kerääviä sivuhahmoja. Tässä romaanissa sydämeni sulatta Louisen osa-aikatyön pomo, pulleroinen ravintoloitsija herra Jules.

•

Lukiessa tietysti tietää, että kaikkien henkilöiden tiet kohtaavat jollain tavoin, mutta silti ei voi ennakoida, miten se tapahtuu. Juonikuljetuksessa on kaoottisuuden tuntua, minkä perustelee sota: saksalaiset alkavat lähestyä Ranskaa ja Pariisia. Rintamakuvauksia on vähän, sen sijaan pakolaisvirta, ranskalaisten karkureiden sotavankeus ja ilmapommitukset tarjoavat arvaamattomuuskehikon, jonka laidoista kerronta voi pomppia kulmasta toiseen.

Mielestäni Lemaitren tavaramerkki on kuvata julmuutta ja sattumia. Hän ei kaihtele fyysistä eikä henkistä väkivaltaa niin, että ihmiset käyttävät valtaa koston tai oman edun ajamiseksi. Tässä osassa on naisia ja miehiä, jotka taitavat sen. Romaanin alun käännetapahtuma on karmea, ja mielestäni sen teho on siinä, ettei kukaan voi hyväksyä, miksi Louise joutuu suunnitelmallisen karmeuden silminnäkijäksi. Se kuitenkin kääntää elämään uuden sivun.

Eli Tuhon lapset -romaanissa sattuu ja tapahtuu. Se on seikkailu- ja veijariromaani sotasävyin. Sanoisin, että Lemaitre tyylittelee ja tyypittelee niin, että tarinasisuksissa sykkii romanttinen ydin, joka ei saa suuta makeaksi mutta vie lukuromaanityyliin kaikki juonisäikeet tyydyttävään loppuun. Kelpo kokonaisuus, vähän niin kuin kirjailijan työvoitto, mutta ei ole Näkemiin taivaassa voittanutta.

•

Pierre Lemaitre

Tuhon lapset

suomentanut Susanna Hirvikorpi

Minerva 2020

308 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Muita lukijoita: Kirja vieköön!, Kulttuuri kukoistaa, Leena Lumi ja Mummo matkalla.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

4 tammikuun, 2021 · 6:58 am

Johanna Laitila: Synty

Johanna Laitilan romaani Synty (Otava 2020) hengittää vallankumouksen ilmaa. Se kertoo lähinnä muutamista viikoista elo-syyskuussa 2017 Helsingin Hakaniemessä suljetuissa huoneissa mutta muutaman kerran myös tapahtumista viitisen vuotta aiemmin. Historia humisee taustalla, silti varsinainen kumu kuuluu kirjan henkilöiden identiteeteistä ja suhteista.

Romaanin päähenkilö on saksan kielen kääntäjä Aleksanteri, joka tutustuu naapuriin piilotettuun venäläiseen Uljaan. Naapuri Rovio suostuttelee Aleksanterin pitämään seuraa Uljalle, ja heidän välilleen syntyy outo tunnekylläinen vetovoima, joka tunkee seinien läpi ja tuntuu myös kohtaamisissa.

”Uljan silmät olivat tumman, syvän ruskeat, lukinsilmät, jotka yleensä olivat vetäytyneet hänen sisäänsä piiloon vaanimaan. Mutta nyt kahdeksanjalkaiset olivat nähneet minut ja seisoivat aivan siinä pinnalla, kolonsa suulla, etujalat hyökkäysasennossa.”

Laitisen kerronnan omaperäisyys syntyy häpeämättömän rönsyävästä kuvailusta, jossa ei aisteja säästellä. Synty-romaani hekumoi groteskiudella kuten kärpäsensiivestä pikkupojan hampaanvälissä. Kärpästen lisäksi muun muassa muurahaiset ja rotat lisäävät tunnelmatehoja. Uskon väkevän tyylin voittavan toisia puolelleen ja toisia pitävän loitolla. Minä arvostan Laitilaa oman kerrontatiensä kulkijana mutta silti kompastelen kuvausvyöryyn, ja siksi lukurupeama ottaa välillä voimille.

•

Nyt poikkeuksellisesti teen juonipaljastuksia, joten niitä kavahtavat lopettakoot lukemisen tähän. Romaanilla on hitunen tosipohjaa, sillä Ulja on vallankumousvalmistelujaan Helsingissä piilotteleva Lenin. Hän todellisuudessakin majaili Kustaa Rovion luona. Rovio perheineen lainataan romaaniin tosielämästä, ja marraskuussa saimme lukea myös Helsingin Sanomista (29.11.2020), että Rovio teloitettiin myöhemmin Stalinin puhdistuksissa.

Leninin hahmo lisää romaaniin kihelmöintiä, koska tiedämme, mitä tuleman piti. Sen sijaan Aleksanterin salaperäinen, kompleksinen henkilö aiheuttaa hämmennystä. Hänellä on naisystävä, mutta suhteessa on jotain luokseen päästämätöntä. Välillä juoni pomppaa raskaana olevaan Sonjaan, enkä aluksi ymmärrä yhteyttä. Ja kun ymmärrän, yhdistyvät langat sykeröstä toiseen: romaani käsittelee myös sukupuoli-identiteettiä, totutusta poikkeavuutta ja sitä seuraavaa pakoilua. Toiseuden teemoja oli myös Laitilan esikoisromaanissa Lilium regale. Ajattelen kylläkin, että ehkä lukija kaipaisi Synnyssä kuvattuun hämäryyteen hieman lisää valoa.

Yhtä kaikki, kirjassa on hienoja paljastuksen hetkiä eristäytymisen tunteesta. Päätän siis juttuni kirjan sanoihin, näinä eristyksen aikoina:

”Jos oli tarpeeksi pitkään yksin, lakkasiko aika olemasta, lakkasiko ihminen itse olemasta? Mikä on pienin mahdollinen kosketus itsensä ulkopuoliseen maailmaan, joka tekee ihmisestä toden? Kuinka kauas ulkopuolelle on mentävä, ulos kielestä ja kosketuksesta, ajan rajoista, jotta luiskahtaa todellisuuden ja muistin rajojen tuolle puolelle eikä enää ole?”

•

Johanna Laitila

Synty

Otava 2020

romaani

250 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Synty on Runeberg-palkinnon esilistalla.

Blogeissa mm. Elämä ja mielipiteet, Kirjakaapin kummitus ja Toisinkoinen kirjallisuupalkinto.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

2 tammikuun, 2021 · 8:00 am

Maapallo & Helmet-lukuhaaste 2021

Planeettamme selkokielellä

Mikäpä sen mukavampaa kuin aloittaa vuoden 2021 postaukset Maapallolla. On iso asia esitellä planeettamme helposti ja selkeästi. Siihen hommaan ovat ryhtyneet Laura Ertimo ja Markus Hotakainen. Ertimo sai Tietopöllö-palkinnon 2020 ansioistaan lasten ja nuorten tietokirjailijana, Hotakainen puolestaan 2009, ja Markus Hotakaisella on jo kokemusta selkotietotekijänä, sillä hänen kirjansa Avaruus ilmestyi muutama vuosi sitten.

Aihe on siis laaja. Kirjassa se on rajattu seitsemään lukuun, joissa kerrotaan planeetoista, Maan muuttumisesta, veden ja ilman merkityksestä sekä ihmisen osuudesta maapallon elämässä. Kirja katsoo myös tulevaisuuteen.

”Ihminen on vastuussa Maasta.

Me olemme muuttaneet Maata jo paljon.

Meidän pitää huolehtia siitä,

etteivät olosuhteet Maassa muutu liikaa.”

Ihan helpommasta päästä ei Maapallo ole selkokirjojen joukossa. Se näkyy sisällössä ja kielessä. Mutta selkokirjoja saa olla erilaisia, ja tämän kuuluu ehdottomasti porukkaan, joka tiivistää oleellista, havainnollistaa ilmiöitä ja herättää kiinnostuksen selvittämään lisää. Rajaukset ovat tarkoituksenmukaisia ja ilmiökuvaukset sellaisia, että pääasiat hahmottuvat hyvin.

Maapallo on erinomainen esimerkki (selko)tietokirjasta, jossa kuvat ja taitto palvelevat lukijaa. Ne konkretisoivat hienosti tekstisisältöjä, ja niin kokonaisuus on nautittavaa luettavaa.

Helmet-lukuhaaste 2021

Helmet julkaisi muutama päivä sitten vuoden 2021 lukuhaasteen 50 vihjettä. Tänä vuonna rinnalla kulkee selkokirjahaaste, tai paremmin ilmaisuna haastekohdat on entistä helpompi täyttää myös selkokirjoin. Selkokeskus on laatinut kirjavinkkejä kuhunkin haastekohtaan (tässä), myös Hanna Männikkölahti on julkaissut oman selkokirjaehdotuslistan (tässä). Laadin joulukuussa koosteen vuoden 2020 selkokirjoista, joista moni loksahtaa mainiosti Helmet-haasteeseen (tässä).

Mihin haastekohtiin sijoittaisin Maapallon? 

8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa: kyllä!

12. Kirjassa ollaan metsässä: no, käydään tässä metsässäkin.

23. Kirja, jota luet ulkona (tätä voisi lukea ulkona, kesällä sitten).

25. Kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa: kyllä!

28. Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä: todellakin, tiedän taas enemmän kuin ennen.

34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa: kyllä vain!

35. Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut: Olen odottanut selkeitä, yleistajuisia ja helppoja tietokirjoja vaikeista aiheista.

36. Kirjassa liikutaan ajassa: Maapallon miljoonien vuosien kehitys näkyy kirjassa hienosti.

50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä (mikä ettei, ihan hyvin voisi!).

•

Laura Ertimo – Markus Hotakainen

Maapallo. Planeettamme selkokielellä

Opike 2020

ulkoasu ja taitto Birgit Tulla

selkotietokirja

104 sivua.

Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Listaus, Selkokirja, Tietokirja

Avainsanat: ,

31 joulukuun, 2020 · 6:59 am

Vuosikatsaus 2020

Vuoden 2019 katsauksen päätin toivotukseen, että vuodesta 2020 tulisi kaikille elämyksellinen. Tulihan siitä, toisin kuin oletin – toisin kuin kukaan oletti.

Koronakurimus lisäsi kirjamyyntiä, todennäköisesti siis myös lukemista. Huomaan omassa ajankäytössäni, että lukeminen lisääntyi kulttuuritapahtumista, sosieteeraamisesta, työmatkoista ja muista reissuista säästetyn ajan vuoksi (luin noin 170 kirjaa, jokusen niistä kuuntelin). Aikaa on siis riittänyt kirjallisuudelle ja kirjoittamiselle mutta myös tv-draamoille. Poimin vuosikatsausjuttuuni muutaman kohokohdan ja katson lopuksi vähän jo kohti tulevaa.

Kotimainen proosa

Ylivoimaisesti eniten lukulaariini kertyi kotimaista proosaa. Yhtä suosikkia siitä joukosta on vaikea valita, sillä keskenään erilaisten teosten joukko on ilahduttanut vaihtelevuudellaan. Olen koonnut vuoden varrella erilaisia vinkkilistoja lukemastani, joten niistä saa osviittaa omista tärpeistäni, esimerkiksi Finlandia-ehdokkaani (tässä & lisäksi konmmenttikirjoitus) ja esikoiskirjaehdokkaani (tässä).

Kotimainen runous

Olen lukenut tänä vuonna toistakymmentä kotimaista runokokoelmaa. Huomaan, että mieleni palaa Sirpa Kyyrösen kokoelmaan Nimesi on Marjatta. Sen tematiikka ja runojen rytmiikka jää jyskyttämään päähän. Myös Vilja-Tuulia Huotarisen proosarunojen maailmaan palaan hyvällä omatunnolla, Omantunnon asioita.

Tämän vuoden tammikuussa ilmestyi myös oma runokirjani Muiston ajastus (Reuna; juttuni tässä). Se koostuu tiiviin muodon lyhytrunoista, tematiikka kietoutuu ajankulun ympärille.

Käännöskirjallisuus

Alkuvuoden ilahduttaja oli Kersti Juvan uusi käännös Jane Austenin romaanista Järki ja tunteet. Omatyyliset Elizabeth Strout ja Rachel Cusk virkistivät. Todellinen yllättäjä oli Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentti. En olisi ikinä uskonut innostuvani moisen elukan ihmeellisyydestä, mutta tiedon, henkilökohtaisen ja kaunokirjallishenkisen tyylin yhdistelmä puri. Alex Schulmanin Polta nämä kirjeet iski kovaa. Seuraavassa on kevään listaukseni kiinnostavista käännöskirjoista ja se kuvastaa juuri tätä vuotta: käännöskirjatapahtuma peruuntui, siirtyi ja muuttui. Mutta tässä esimerkkejä lukemistani: Helsinki Lit 2020 -vinkit.

Selkokirjallisuus

Olen ottanut asiakseni muistuttaa blogissani kirjallisuuden marginaalisiivusta, selkokirjallisuudesta. Siitä tein kattavan koosteen: tässä. Oma panokseni tänä vuonna selkosaralla on liittynyt vanhaan suomalaiseen runouteen. Mietin pitkään, onko minulla kanttia lähteä liikuttamaan alkuperäisiä runoja selkosuuntaan, kääntää niitä helpolle kielelle.

Näin hienon elokuvan Paterson, ja siinä runoilijapäähenkilö lausuu näin: ”Käännösruno on kuin kävisi suihkussa sadetakki päällä.” Kirsti Simonsuuri puolestaan luonnehtii kääntämistä Shakespearen Sonettien loppusanoissa:

”Käännöksen on oltava vakaassa ja ankarassa mielessä alkuperäisen kaltainen. Kysymys on alkuperäisteoksen ja käännöksen vastaavuudesta. Käännöksen on luotava sama elämys ja illuusio kuin alkuperäisteos on aikanaan luonut, vaikka kaikki muuttujat ovat toiset: aika, paikka, tekijä, kieli.”

Vertaan suomenkielisten runojen mukauttamista selkosuomeksi kääntämiseen, sillä samassa maastossa siinä tarvotaan, vaikka kieli on sama. Vanhat runot, uudet lukijat (Avain; juttuni tässä) rakentuu niin, että vanha runo on selkomuutetun runon rinnalla. Kirjassa on myös selkotietotekstejä runoudesta, sen lukemisesta ja runoilijoista.

Tietokirjat ja lajien liikuttelijat

Mainitsin jo hienon Ankeriaan testamentin, joka luikertelee eri kirjallisuuslajien välissä. Myös Antti Röngän ja Petri Tammisen kirjeenvaihtokirja Silloin tällöin onnellinen ja Juha Hurmeen Suomi keikkuvat lajirajoilla. Ensin mainittu koskettaa, jälkimmäinen hämmästyttää ja naurattaa. Elämäkerroista valitsen Johanna Holmströmin kirjan Märta Tikkasesta. Varsinaisista tietokirjoista minua innostaa Juri Nummelinin Suomalaisen kirjallisuuden lyhyt historia, joka tiivistää oivaltavasti kotimaisen kirjallisuuden elinkaaren. Lisäksi miellyttää Anneli Kannon konstailematon Kirjoittamassa.

Draamat

Sarjat ja elokuvat ovat viihdyttäneet pitkin vuotta, kun käynnit kulttuuritapahtumissa, museoissa, teatterissa ja elokuvateattereissa ovat lähes nollaantuneet. Epookit viehättävät yhä edelleen minua, ja siksi Musta kuningatar ja The Crown keikkuvat kruunuina kokemusten päässä: tässä. Lisäksi nuoruuskuvaus Normaaleja ihmisiä kosketti.

Matkat ja metsät

Kulttuurimatkailijana kiidin pitkin kotimaisia maanteitä ja keräsin matkaelämyksiä esimerkiksi Kotkasta, Tammisaaresta, Turusta ja Tampereelta. Tampereen seudulla suhaan pari kertaa kuussa, joten tienoo ei periaatteessa tuo uutta, mutta kesällä maltoin pysähtyä keskustan kulttuurikatselmukseen (tässä) ja matkan varrella Hattulaan. Kun Hattulan keskiaikaisen kirkon opas soittaa jouhikkoaan, jonka ääni kaikuu holvien värikkäistä maalauksista toisiin, voi unohtaa kaiken tämänilmaisen, kaiken, mitä tapahtuu kirkon seinien ulkopuolella.

Lapsuudenkodin tienoiden metsät ovat olleet henkireikäni vuosikymmeniä. Sinänsä ei siis mitään muutosta siinä, mutta mainittakoon se ajan hengessä. Metsäreissuistahan tuli yleisesti ottaen yksi koronavuoden ilmiöistä. 

Melko lähellä lapsuusmaisemiani on tämän vuoden luontokohteeksi valittu Kintulammen ulkoilualue. (Oikeastaan se on kovinkin läheinen: isäni kanssa hiihdin lapsuusvuosinani kyllästymiseen asti talvesta toiseen Kintulammen ulkoilumajalle.) Vaelsin muutaman kerran saman alueen suojellulla ikimetsäalueella. Melkomoinen tunne on nojailla noin 400 vuotta vanhaan mäntyyn. Ajantaju heilahtaa, suhteellisuus saavuttaa: tämä vuosi 2020 on vain yksi vuosi.

Metsästä vielä tämä: ensi vuoden alkupuolella ilmestyy novellejani metsäaiheista, kokoelma Niin metsä vastaa (Avain 2021). Vaikutteet ovat valuneet novelleihini metsäkokemuksista ja kansanperinteestä, esimerkiksi puu-uskomuksista. Luvassa on siis metsäistä selkoproosaa osin uuskumman sävyin.

Tervetuloa vuosi 2021!

Tervetuloa-sanaan kytkeytyy terve, joka vie minut toivomaan terveyttä ja kaikenlaista tervehtymistä tulevalle vuodelle. Olen myös toiveikas, että ensi elokuussa pompin Ratinassa Hassisen koneen tahdissa ja ramppaan vuoden aikana vanhojen ja uusien tuttujen kanssa erinäisissä muissa tapahtumissa ja esityksissä pelkäämättä pandemiatartuntoja. 

Vietän ensi vuonna blogini 10-vuotisjuhlavuotta. Kiitän teitä, että olette jakaneet tänä vuonna kanssani postauskulttuurikokemuksia. Jatkanemme sitä edelleen vuonna 2021! 

Kaikkea hyvää vuodelle 2021!

12 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Draama, Elokuvat, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Listaus, Romaani, Runot, Sekalaista, Selkokirja, selkotekijä, Tietokirja

26 joulukuun, 2020 · 7:50 am

Karolina Ramqvist: Karhunainen

”Yksi asia johti toiseen, ja oli tavattoman vaikeaa erottaa olennaista epäolennaisesta.”

Ranskan kuninkaan toimeksiannosta 1542 purjehti Jean-François de la Rocque de Roberval kohti Kanadaa. Mukana oli hänen suojattinsa Marguerite de la Rocque, jonka Roberval jätti rangaistukseksi autiolle saarelle Kanadan edustalle. Näitä tapahtumia selvittelee ja panttaa lukijalta ruotsalaiskirjailija Karolina Ramqvist.

Karhunainen (Gummerus 2020) on tätä kiehtovaa lajia, jossa kirjailijan henkilökohtainen elämäntilanne ja pohdinta yhdistyvät häntä kiinnostavaan tutkimuskohteeseen. Alkuvuonna Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentti räjäytti pankkini, joten ehkä siitä syystä Karhunainen sai aikaan vain tussahduksen, vaikka aihe on sangen vangitseva. Oudosti tässä kirjassa tarinoinnin fokus pakenee minulta.

”Melko pian kävi niin, etten tiennyt mitkä tiedot olivat peräisin lähteistäni tai jostain muualta ja mikä oli omaa kuvitelmaani.”

Kirjailija kelailee äitiyttään ja aiempia Ranskan reissujaan sekä venyttää kerronnallisesti viikonloppumatkaansa Pariisiin ja sen tienoille säyseän teinityttärensä kanssa. Kirjailijan mielen täyttää tarina Margueritesta, ja hän näkee kaikkialla merkkejä siihen liittyen.

Margueritesta oli jo 1500-luvulla kirjoitettu, päälähteitä ovat kirjailijat Margareeta Navaralainen, André Thevent ja François de Belleforest. Minulle käy niin, että innostun etenkin Margareeta Navaralaisesta ja toivon hänestä tällaista löytöretkikirjaa. Minusta tuntuu, että Navaralaisesta piisaisi aineistoa muuhunkin kuin vain arvailuun ja kuvitelmiin Marguiritesta. Nyt ei irtoa sellaista ajankuva-ainesta kuin lohkeaisi kuninkaan sisaresta.

”Tiesin, etten enää voinut paeta sitä, mitä olin vältellyt.”

Sopinee draaman kaareen, että vasta kirjan loppuosassa purkautuu Marguiriten kohtalo autiosaarella, jossa hän ei koko aikaa ihan yksin virunut, traagista ja äärimmäistä se tosin oli. Liikaa on muuta täytettä ja spekulaatiota ennen sitä. Mutta on kirjassa hetkensä, en sitä muuten olisi loppuun lukenut. Etenkin naisnäkökulmaiset tulkinnat 1500-luvun teksteihin kiinnostavat. 

Kirjailija avoimesti avaa hapuiluaan ja luomiaan harhapäätelmiä. Kovin usein hän toteaa tyyliin: ”En ollut tullut ajatelleeksi sitä.” Eli kirjailija kykenee itsekriittisyyteen ja korjausliikkeisiin, kun tämä kaverilta anastettu Marguirite-aihe lähtee laukalle. Mutta kuten Kirjaluotsi kokemuksestaan toteaa, esimerkiksi Mia Kankimäen tapa toteuttaa tätä omaelämäesseistiikan ja kaunokirjalliskerronnan tutkimukseen kytkevää tyyliä tehoaa Karhunaista paremmin. Ja se Ankeriaan testamentti.

•

Karolina Ramqvist

Karhunainen

suomentanut Laura Kulmala

Gummerus 2020

363 sivua.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Esseet, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

19 joulukuun, 2020 · 7:07 am

J. S. Meresmaa: Naakkamestari

Ursiini–trilogian muodostavat J. S. Meresmaan romaanit Naakkamestari (2016), Hämäränsäteet (2018) ja Voimanpesä (2019, kaikki osat on kustantanut Robustos). Osia on luonnehdittu mitaltaan pienoisromaaneiksi, tyyliltään steampunkiksi ja lähtökohdiltaan vaihtoehtohistoriaksi. Ursiini-nimitys tulee siitä, että kirjat kertovat vähemmistökulttuurin edustajista, ursiineista. Pienoisromaanit on suunnattu lähinnä nuorille.

Siis pienoisromaani, nuortenkirja, steampunk, pienkustantamon julkaisu – pienilevikkistä kirjallisuutta varsinkin, kun luen sarjan ensimmäisen osan kirjailijan itse mukauttamana selkokielisenä versiona. Niinpä selko-Naakkamestari (Reuna 2020) sopii ilman muuta pienlevikkisen kirjallisuuden teemaviikkopostattavaksi.

•

Minulla ei ole alkuperäistä Naakkamestaria, joten en voi arvioida, minkälaisia muutoksia kirjailija on tehnyt selkoversioon. Perus-Naakkamestarissa on 163 sivua ja selko-Naakkamestarissa 125 sivua, eli tarinaa on karsittu kuten kuuluukin. Ja tulee ottaa lisäksi huomioon selkoperiaatteet, jotka vaikuttavat muuhunkin kuin sivumääräiseen lyhenemiseen: isohko fontti, kapea palsta ja lyhyet kappaleet.

Haaste on kielellinen ja sisällöllinen selkeyttäminen, jota selkoistus edellyttää, koska lähtökohtaisesti eivät vaihtoehtohistoria tai spefi-sisältö ole helpoimmasta päästä lukijoille, jotka mahdollisesti tarvitsevat hahmotustukea ja konkretiaa. Mutta kyse on aina siitä, miten selkotemppu tehdään. No, miten Meresmaa on sen tehnyt?

Hyvin on muokkaustemppu onnistunut! Juoni- ja henkilövetoinen tarina siiryy sujuvasti selkoksi. Romaanin alkupuoli on aika päälausevoittoinen mutta ilmeikäs ja rytmikäs, ja kirjan tunnelma on vahva. Jonkin verran tällainen selkopuristi helpottaisi sanastoa ja joitain rakenteita, eniten johdonmukaistaisin rivitystä. Niihin en usko kuitenkaan lukijan juuri kompastuvan, vaan luotan selkoistetun nuortenkirjan innostavan uusia lukijoita spekulatiiviseen fiktioon.

•

Tarinan kaari on ehjä ja selkeä. Heti alussa avataan, mitä vaihtoehtohistoria on tässä kirjassa: ”Naakkamestari sijoittuu Tampereella sellaiseen historian aikaan, joka olisi voinut olla totta.” Erittäin hyvin toimii se, että vieraat asiat selitetään päähenkilö-Ennille – ja samalla lukijalle. Siten fantasia-ainekset ja muut selventämistä vaativat asiat selittyvät kuten ursiinien uskomusmaailma, steampunkkinen koneympäristö ja naakkamotiivit, samoin myös 1900-luvun alun teollisuus-Tampere. Lisäksi on oivaltavasti valittu muutama kirjan kohta, joita kuvittaja Maya Hahto onnistuu hienosti konkretisoimaan kuvin.

Oleellisinta on Ennin kehitystarina ja tutustuminen ursiinien heimoon.

”He kertovat asioita,

jotka tekivät minut näkyväksi.

He saivat minut tuntemaan,

että minulla oli merkitystä.

Minulla, jonka oikea nimi oli Enne.”

Minäkertoja-Enni on liikuntavammainen, hyljeksitty nuori huutolaistyttö, jonka elämä muuttuu. Enni kohtaa naakan, tutustuu Jylyyn ja saa selville, kuka hän on ja mikä on hänen kohtalonsa. Tunnelmallinen tarina käsittelee erilaisuutta, hyväksymistä sekä uskomista omaan itseen ja yhteiseen hyvään. Kokonaisuus toimii, suosittelen.

•

J. S. Meresmaa

Naakkamestari

Reuna 2020

kansi ja kuvitus Maya Hahto

selkomukautus

125 sivua.

Lainasin kirjan kirjastosta.

•

Vietän tällä viikolla pienlevikkisen kirjallisuuden postausviikkoa. Siksi julkaisen viikolla 51 juttuja kirjallisuudesta, joka on pien- tai omakustantajien julkaisuja tai muuten vähälevikkistä. Esimerkiksi selkokirjoista on laajahko juttu: tässä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Selkokirja

Avainsanat:

17 joulukuun, 2020 · 8:00 am

Nora Lehtinen & Anne Muhonen: Ainon ja Matiaksen iltakirja

Nora Lehtinen on kirjoittanut kolme tarinaa lapsille kirjaan Ainon ja Matiaksen iltakirja (Pieni Karhu 2020). Kirja jatkaa suomalaisen lastenkirjallisuuden perinnettä, jossa kerrotaan arkisia, lapsilähtöisiä tarinoita. Kirja on myös jatkoa sisarusparista kertovaan kirjaan Aino ja Matias ja hauskat lomapäivät.

Tarina ”Salaperäisiä yövieraita” kertoo yökyläilystä ja jännittävistä lepakoista, ”Mörkörokki” puolestaan vie kesäiselle mökkireissulle enon perheen luo, ja kertomus ”Avaruusjuttuja” kuljettaa ihailemaan talvisen yön tähtitaivasta. Kertomuksissa on sympaattista tavallisen touhun lämpöä ja turvallisuutta. Niissä kerrotaan lasten havainnoista ja tunteista, joissa vaihtelevat uuden löytäminen, pieni jännitys ja jännityksen laukeaminen mukavaan yhdessä oloon aikuisten kanssa.

Joissain kertomuksissa on myös opettavaisuutta. Lisäksi kirja kannustaa keskusteluun. Välillä tekstissä on kysymyksiä lukijalle. Siksi kirja sopii mainiosti luettavaksi lasten ja aikuisten yhteisiin hetkiin.

Kirjan on elävästi kuvittanut Anne Muhonen. Kuvitus tukee hienosti tekstiä ja toimii omillaan niin, että kuvista voi etsiä yksityiskohtia ja jutella huomioista. Esimerkiksi kuva tytöstä yksisarvispehmolelu kainalossa tarkentaa ja havainnollistaa kerrottua tilannetta, samalla se avaa mahdollisesti uuden tai vaikean sanan ”yksisarvinen”.

”Aino pukee yöpaidan päälleen

ja etsii unikaveriaan.

Yksisarvinen pehmolelu

löytyy peiton alta.

Aino antaa sille ison halin.

Se on hänelle tärkeä,

koska se on tuttu

ja tosi hienon värinen.”

Ainon ja Matiaksen iltakirja on selkokirja (niistä lisää: tässä). Tämä lastenkirja myös osoittaa, ettei tarinan kulusta, mahdollisuuksista eläytyä tai tunnelmasta ole mitään pois, vaikka kirja on helppoa kieltä ja taitettu selkoperiaattein. Selkopuristina olisin muuttanut joitain sanamuotoja (esimerkiksi hyppeli, kodin lähistöllä, tulla saunomaan) vielä kirjan valintoja helpommiksi (esimerkiksi hyppiä, kodin lähellä, tulla saunaan). Huomioni ei muuta miksikään sitä, että kivan iltakirjan kertomukset sopivat kaikenlaisille lapsille.

•

Nora Lehtinen & Anne Muhonen

Ainon ja Matiaksen iltakirja

Pieni Karhu 2020

lastenkirja

63 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

•

Vietän tällä viikolla pienlevikkisen kirjallisuuden postausviikkoa. Siksi julkaisen viikolla 51 juttuja kirjallisuudesta, joka on pien- tai omakustantajien julkaisemia tai muuten vähälevikkistä. Valitettavasti lastenkirjallisuus jää usein taka-alalle kirjakeskusteluissa, vaikka se ansaitsee eturivin paikat. Asetan kuitenkin lastenkirjallisuuden pienlevikkisten joukkoon, vaikka uusien uutisten (16.12.2020) mukaan lastenkirjallisuus on ollut korona-ajan hittituote.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Selkokirja

Avainsanat: ,