Aihearkisto: Kirjallisuus

16 maaliskuun, 2019 · 11:01 am

Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia

Oletko kuullut kerrostusterapiasta? En minäkään, mutta Laura Lindstedt saa uskomaan sen olemassaoloon romaanissa Ystäväni Natalia (Teos 2019).

”Loppujen lopuksi tässä on siis kysymys ajasta”, jatkoin. ”Niin toimii kerrostusterapia. Se tarjoaa asiakkaalle ajan tihentymiä kuin timantteja, jotka loistavat pimeässä fosforinhehkuista valoaan. Annan sinulle sytykkeen, sinä kirjoitat, minkä jälkeen me vaihdamme ajatuksia. Keskusteluistamme rakentuu vähitellen säihkyvä auringonpilari, vertikaalinen silta, jonka hohdossa kokemukset ja niitä koskevat ajatukset ovat vedettävissä nykäys nykäykseltä lähemmäs toinen toistaan. Lopputuloksena on elämän ja ymmärryksen aistimellinen, makeansuloinen yhtyminen. Toisin sanoen anteeksianto. Toisin sanoen rauha.”

Nyt taitaa fiktioterapeutilta hieman karata mopo käsistä, ja jääköön kunkin lukijan oman tulkinnan varaan, miten kirjan asiakkaalle käy – löytyykö rauha? Romaanilla on kehys: terapeutin asiakas ”Natalia” hakee apua seksipakkomielteeseensä ja kirjassa määrittelemättömänä pysyttelevä terapeutti tuotatuttaa avainsanojen perusteella asiakkaallaan tekstiä. Natalia aluksi kirjoittaa, sitten sanelee äänitiedostoja ja lopulta videoi – siis modernin tekstikäsityksen tavoin. Yhteisestä sopimuksesta terapeutti kokoaa sessioista kirjan, tämän Natalia ystäväni.

20190316_074049.jpg

Terapiatapaamiset etenevät kronologisesti, mutta muu hersyy Natalian tuotoksissa vapaana. Niistä voi napata ja tulkita lapsuuskokemuksia ja suhteita vanhempiin sekä niiden vaikutuksista Natalian problematiikkaan. Natalian ruumiinkuva- ja rakastajakokemuksista voi tehdä omia päätelmiään, samoin hänen persoonavaihdoksestaan Veronikaksi. Usein tuntuu myös siltä, että terapoitava jallittaa terapeuttia. En tiedä, onko tämä oleellista – onko lainkaan oleellista rakentaa   tarinaksi kirjaa ja sen päähenkilöä, jossa jutun juju on kerronta ja kieli:

”Sanoit minulle kerran, että kielellä on kaikki valta. Ja olit oikeassa.”

Natalia käyttää kertojan valtaa tekstilajista riippumatta, hän saa rauhassa uskotella tai huijata tai olla tosissaan. Ainakin hän on fiktiivinen niin kuin myös sepitteen koonnut (tekstit vallallaan valinnut) terapeuttikin. Tarkoitan sitä, että pidän Lindstedtin romaania kaunokirjallisena vakavana leikkinä. Siinä filosofian, feminismin ja taiteenteorioiden ideoita synnytetään fiktion keinoin kerrontalihaksi, jonka ytimessä sykkii seksuaalisuus. Ja siihen kytkeytyy valta. Kielestä vielä: yksi kirjaa leimaava piirre on sanojen syntyyn ja merkityksiin pureutuminen. Kirjan kaikissa tasoissa on salatun totuuden tuntu – se on sanojen, käyttäytymisen ja seksuaalisuuden alla.

Taiteen merkitys korostuu. Romaanissa esiintyy maalaus ”Suukorva”, jonka nimi on jo monille tulkinnoille altis, ja lisäksi maalaus yhdistää konkreettisesti terapeuttia ja terapoitavaa. Kirjassa mainitaan nimeltä kuvataitailijoita, arvuutellaan kaunokirjallisia lainoja ja viitataan elävään kuvaan kuten elokuvaan Veronikan kaksoiselämä (Natalia ottaa peitenimen elokuvasta).

Nykyisin romaaneissa suositaan kirjan loppuun lisättyä soittolistaa, vaan ei Lindstedt: tämän romaanin lopussa luetellaan Natalian kirjahyllyn teokset. Ja kyllä meillä lukijoilla leikitään! Kirjalistasta löytyy muun muassa Nathalie Sarrauten kirja Ystäväni Martereau – siitä helpolla laskutoimituksella yhtälöi kirjan nimen Ystäväni Natalia. Ja silmää vilkutetaan myös kirjan nimellä terapian suuntaan, sillä looginen (ammattieettinen) mahdottomuushan on terapeutin kutsua potilastaan ystäväkseen.

Lindstedt yllättää Oneironin jälkeen tiiviillä romaanileikillä, jossa ei limbistellä ajattomalla astraalitasolla vaan verbalisoidaan lihallisesti aikaa tihentäen. Romaanissa myös visualisoidaan ja tarjotaan kaksi piirroskuvaa. Romaani Ystäväni Natalia saa minut hyökyvään tulkintavyöryyn ja usein ymmälleen. Se saa myös tuntemaan itseni tirkistelijäksi ja provosoinnin kohteeksi. Huomaan, ettei se päästä minua lähelleen – ja siitähän käynnistyykin uusi tulkintavyöry.

– –
Laura Lindstedt
Ystäväni Natalia
Teos 2019
romaani
217 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

15 maaliskuun, 2019 · 6:00 am

Minna Canth: Agnes

Minna Canthin proosatuotannosta romaaneiksi usein mainitaan Hanna ja Salakari, muut mielletään novelleiksi. Agnes (1892) on kuitenkin satasivuinen, joten pistän sen pienoisromaanin piikkiin.

Rakenteeltaan ja kerrontatavaltaan Agnes on kompakti kokonaisuus. Minäkertoja-Liisi aluksi kuvailee ihastuksensa ylivoimaiseen koulutoveriin Agnekseen, ja samalla hän taustoittaa luonteensa. Päätapahtumat kestävät muutaman päivän: kolmilapsisen perheen äiti Liisi tapaa vuosien jälkeen Agneksen, joka pistäytyy Pietarista sotkemaan pikkupaikan sosiaaliset kuviot. Perusteellisesti myllertyvät Liisin käsitys itsestään ja hänen varmoiksi luulemansa asiat.

20190310_082317.jpg

Voisi luulla, että Agnes tekee ihmiskokeen Liisin miehellä, mutta pääkohde on Liisi. Tarinan kannalta painaa eniten kahden naisen elämäntapojen kohtaaminen. Kiinnostavia ovat myös Liisin mustasukkaisuuden ja epävarmuuden kuvaukset, sillä tunnekuohu yllättää Liisin – vie jopa itsetuhoisiin ajatuksiin asti. Canthin proosassa toistuu herkästi horjuva mielenterveys; Agneksessa kumpikin nainen ilmentää sitä mutta eri tavoin.

Agnesta tulkitaan usein niin, että Canth kuvaa tekstissään muodikasta dekadenttiutta ja sen peittoavaa vastavoimaa. Maailmannainen Agnes edustaa nopeasti kyllästyttävää nautinnonhaluisuutta, paheellista ateistia ja vapaata naista, kun Liisi on perinteinen, perhekeskeinen hoivaaja.  En tunnista lopputuloksessa yksioikoisuutta. Pienoisromaanin loistavassa finaalissa kahden naisen elämäntapavertailu ei pääty moralistiseen kannaottoon, vaan kumpikin nainen palaa näennäisesti vanhaan toimintatapaansa  -Liisi  muuttuneena ja Agnes varmana omasta valinnastaan.

Naisten ja miesten suhteiden määrittelevät tekijät, naisen asema avioliitossa ja sen kyseenalaistamattomuus saavat kyytiä. Kertomuksen ydinkohdat kiteyttää Agnes:

”- Elä ole niin juhlallinen, Liisi hyvä. Minä sanon sinulle, mitä meillä on yhteistä. Näes, – me kävelemme molemmat yön vanhalla jäällä, ja molemmat tulemme ennen pitkää vajoamaan alas syvyyteen. Erotus on vain siinä, että minä sen tiedän, sinä et.”

– –

”- Sanopas, hyvä moralisti, eroanko suuresti niistä naisista, jotka pitävät itseään miltei pyhimyksinä siveellisessä suhteessa? Minä otan vaan niin kauvan kuin minulle vapaasta tahdosta annetaan, he taas valvovat etuaan ja vaativat että mies sitoutuu heitä elättämään koko ikänsä, vaikk’ei hän enää heistä välittäisi rahtuakaan.”

Liisin maailmaa ravistellaan, ja opitut totuudet tuulettuvat. Oleellista on myös se, että vaikkei Liisi voi hyväksyä sisäistettyjen siveyssääntöjen perusteella Agneksen sitoutumatonta maksetun naisen elämäntapaa, ei hän kykene sitä tyystin tuomitsemaankaan.

”Mutta kun hän matkapuvussaan, valkoinen harso kasvoillaan, ilmestyi kynnykselle, teki hänen ihmeellinen kauneutensa minuun taaskin niin voimakkaan vaikutuksen, että sekä harmini että ristiriitaiset ajatukseni kaikki samassa olivat kuin poispuhalletut.”

– –

”Uudet vaikutukset ajoivat toisiaan takaa yhtä mittaa, yllyttivät mieleni liikkeitä ja kiihottivat eleille semmoisia tunteita ja vaistoja, joista en ikinä ennen mitään tiennyt.”

Agneksen tunnelman intensiivisyys kiehtoo minua. Olen lukenut sen useaan otteeseen ja se onnistuu aina yllättämään minut. Aistin Liisin tunnevyörystä aitoa ahdinkoa ja menetyksen pelkoa joskin myös paikoitellen komiikkaa, mutta komeimmin kalskahtaa elämän epävarmuus ja ennakoimattomuus – onnen ja rakkauden suhteellisuus. Tunteet väreilevät, sillä Agneksen vetovoima, maneettisuus, iskee niin miehiin kuin Liisiinkin. Canth loppulauseet vihjaavat, että Liisin liitto saa uutta puhtia, kun pöly on laskeutunut Agneksen aiheuttaman pyörremyrskyn jälkeen.

Minun parhauslistallani Agnes on Canthin tuotannon kärkipäätä. Siinä on sekaisin ilmeistä triangelidraamaa (mies statistina), viattomuutta, uhmaa ja särmää. Elävää kirjallisuutta – eläköön Minna Canth 175 vuotta ja edelleen!

minna canth_haaste

Juhlavuoden lukuhaastetta kokoaa blogi Yöpöydän kirjat.

Minna Canth
Novelleja 2
(sisältää novellin/pienorsromaanin Agnes)
Otava 1892
Agnes: noin 100 sivua.
Luin Kansalliskirjaston Doria-palvelun kautta.

Agnes löytyy myös:

Minna Canth
Ihmisen kuvia. Novelleja
toimittanut Minna Maijala
Gummerus 2019.
Sain kirjan kustantajalta.

Muita Agneksen lukijoita mm. Kirjapöllön huhuiluja ja Yöpöydän kirjat

3 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, lyhytproosa, Novellit, Romaani

Avainsanat:

13 maaliskuun, 2019 · 7:07 am

Suvi Ahola: Mitä Minna Canth todella sanoi? 

Minna Canthin 175-juhlavuosi poikii julkaisuja, jossa klassikkojuhlakalua esitellään nykyihmisille. Canthia ei pysty kaluamaan lihattomaksi, verettömäksi, joten julkaisujoukon jatkoksi sopii Suvi Aholan koonti Mitä Minna Canth todella sanoi? (WSOY 2019). Esipuhetta lainaten:

”Suora, terävä puhe 1800-luvulta kuuluu hyvin 2000-luvulle saakka. Yhä meitä kiinnostaa, mitä Minna Canth todella sanoi.”

Kirja on jaettu teemoihin, jotka nousevat Canthin lehtikirjoituksista, kirjeistä ja kaunokirjallisesta tuotannosta. Aiheita kertyy muun muassa ikävaiheista, sukupuolisuudesta, köyhyydestä ja kirjoittamisesta. Kirjan seitsemään teemaan Ahola johdattelee faktatiedoin Canthin elämästä, ajasta, aikalaisista ja tuotannosta, ja joukossa on myös niihin perustuvia tulkintoja. Esittelyosuuden jälkeen teema syventyy Canthin autenttisin tekstein.

20190303_175816.jpg

Pidän rakennetta lukijaystävällisenä. Kirjan voi lukea oitis alusta loppuun, mutta siitä voi nauttia haukkapaloina yhden teema poimien silloin ja toisen tällöin. Canth-enthusiaistille (elämäkerran monesti lukeneille, tuotannon ja kirjekokoelmat kahlanneille) ei kirja ehkä uusia ulottuvuuksia tarjoa, vaan se ei kirjan merkitystä vähennä. Mitä Canth todella sanoi? on kätevä ytimennävertäjä: pääteemojen kertaaja tai ensikertalaisten perehdyttäjä Canthin ajatusmaailmaan ja tekstityyliin.

Jälleen kerran ihastelen Canthin virkeää verbaliikkaa. Kirjakieli hakee vielä uomiaan, joten Canthin kieli virtaa vapaana. Kiistakirjoituksia lukiessani hymähtelen pisteliäisyydelle ja sille, miten satiiri iskee: Canth muka-myötäilee vastustajiaan ja antaa ymmärtää heidän ajattelunsa umpisolmut. Ja kyllä ajatonta ainesta on siellä täällä, murheellisen ajankohtaista tasa-arvosta ja yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta.

”Naiskysymys ei ole ainoastaan naiskysymys, se on ihmiskunnan kysymys.”

Viimeaikaiset tulkinnat vakuuttavat, että aiempaan ymmärrykseen Canthista ovat vaikuttaneet ensimmäiset elämäkerrat, joissa tulkitaan Canthin näytelmiä ja kertomuksia omaelämäkerrallisina. Välillä mietin tämän kirjan kaunokirjallisuuskatkelmien asemaa kirjakokonaisuudessa. Totta kai ne ovat tarkoitushakuisesti kutakin teemaa kuvaavia, ja toisaalta niiden poiminnassa vivahtaa jotain samaa, mitä ensimmäiset agenda-canthilaiset tekivät.

Canth on siksikin kiinnostava kirjailija, että hän heilahtelee. Impulsiivisuus ja mielialavaihtelut näkyvät proosassa ja etenkin kirjeissä, joista usein siteerataan voima- ja mietelauseita. Ajatelmat voivat olla jopa keskenään ristiriitaisia. Siksi juuri Canth vetoaa inhimillisinä vaikkakin ylivoimaisena taitonaisena.

” – menen tavallisesti kirjoineni, paperineni ja kynineni puutarhaan koivujen alle ja elämä tuntuu silloin niin sanomattoman suloiselta, – kumma kyllä, vaikka hyvin tiedän ja syvästi tunnen kuinka muuttuvaista, puuttuvaista ja katoovaista kaikki täällä on.” (Canthin kirje 1878)

– –

Suvi Ahola
Mitä Minna Canth todella sanoi?
WSOY 2019
asiatekstiä kootuin proosakatkelmin
271 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Osallistun Yöpöydän kirjat -blogin Minna Canth -lukuhaasteeseen.

minna canth_haaste

3 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, haaste, Kirjallisuus, Tietokirja

Avainsanat: ,

9 maaliskuun, 2019 · 8:08 am

Veera Nieminen: Avioliittotesti

Veera Niemisen Avioliittosimulaattori (Tammi 2013) herätti kiinnostusta ilmestymisvuonnaan. Kirjassa itäsuomalainen Aino rakastuu länsisuomalaiseen Jussiin. Kun vastarakastunut pari viettää kuukauden Jussin maatilalla lähellä Turkua, murre- ja käytöserot yllättävät Ainon.

20190304_194108.jpg

Kirja kytkeytyy paikkaan, mutta aika ei siinä erityisesti erotu. Siksi se ei ole vanhentunut ja siksi se sopii selkoistettavaksi. Johanna Kartio on mukauttanut kirjan, ja nimikin on selkeytynyt: Avioliittotesti (Opike 2019). Selkokirjan tapaan juonta on karsittu, mutta pääasiat ja tunnelma ovat säilyneet. Ainon rento ote kertojana on tuttua alkuteoksesta. Näin Aino huomaa ympäristön vaikutuksia itsessään:

”Tarkistan peilistä, olenko todella minä.
Näytän kyllä minulta.
Mutta olenko alkanut homehtua?
Haluan hiljaisen aamun.
Haluanko pian, että on hiljaista?
Haluanko kuulla, kun hämähäkki
kiipeää verkossa?”

Viihdyttäviä rakkausromaaneita ei paljon selkokirjoissa ole, joten on mukava lukea raikasta romanssia, jossa juoni etenee joustavasti ja jonka kertoja on eloisa. Vastarakastuneet haluavat olla yhdessä, mutta tulevaisuus on vielä auki. Tunteet heiluvat suuresta onnesta epävarmuuteen. Huumoria kirjaan tuovat Jussin isä ja setä, hiljaiset mörököllit, ja Jussin pikkuveli herättää lämpimiä tunteita.

Selkokirjoja on eri tasoisia. Voidaan puhua vaativasta selkokielen tasosta, kun potentiaalisten lukijoiden lukemisen vaikeudet ovat melko pieniä, mutta he silti hyötyvät selkokielisestä tekstistä. Avioliittotestissä on melko monirivisiä kappaleita ja värikkäitä sanoja, humoristisia heittoja, murretta ja puhekieltä, ja se on selkokirjaksi melko pitkä. Eli kirja ei ole helpointa selkokieltä, mutta mainiosti saavutettavaa suomea. Uskon tarinan viihdyttävän monia yleiskieltä helpompaa lukemista kaipaavia.

P.S. Lue vaikka tämä kirja Klaaran päivän selkokirjahaasteeseeni.

P.S. P.S. Lue lisää selkotekijä Johanna Kartiosta: tässä.

– –

Veera Nieminen
Avioliittotesti
selkomukautus Johanna Kartio
Opike 2019
160 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani, Selkokirja

Avainsanat: ,

8 maaliskuun, 2019 · 4:05 pm

Naistenviikko 2019: haaste

Hyvää naistenpäivää 2019! On oiva aika julistaa kesän 2019 naistenviikkohaaste. Se on jo viides lajiaan.

Kirjablogeissa naistenviikko tarkoittaa sitä, että viikon aikana 18.-24.7. luetaan ja/tai postataan naisnäkökulmasta. Aihe ja tyyli on vapaa:

– Voit lukea naisten kirjoittamaa kirjallisuutta.
– Voit kirjoittaa havaintojasi naiskuvista.
– Voit valita luettavaksi/postattavaksi kirjallisuutta, jonka on kirjoittanut viikon nimipäiväjuhlittu.
– Voit postata kirjallisuudesta, jonka henkilöissä on viikon nimipäiväsankarittaria.
– Voit valita naisviikkotulokulmasi mielesi mukaan.

Tervetuloa mukaan!

Jos postaat, ilmoittaudu tähän postaukseen ja/tai lisää linkki koontiini 25.7.2019.

Jos vain luet: koe ja kommentoi naistenviikolla teemapostauksia ja koontia.

naistenviikko 2019

P.S. Naistenviikon nimipäivät:
18. heinäkuuta – Riikka
19. heinäkuuta – Sari, Saara, Sara, Sarita, Salli, Salla
20. heinäkuuta – Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta
21. heinäkuuta – Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna
22. heinäkuuta – Leena, Matleena, Leeni, Lenita
23. heinäkuuta – Olga, Oili
24. heinäkuuta – Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja

P.S. P.S. Kielikellossa on haastetta tukeva nimijuttu, ja kotimaisia naisnimikirjallisuusvinkkejä löytyy kirjasta Naisia nimittäin (SKS 2019).

P.S. P.S P.S Linkit naistenviikkokoonteihin 2015, 2016 ja 2017 löytyvät vuoden 2018 koonnin lopusta.

 

61 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko

8 maaliskuun, 2019 · 5:48 am

Anne Helttunen & Tuula Uusi-Hallila: Naisia nimittäin

Hyvää naistenpäivää! Päivän juhlintaan sopii kirja, johon on koottu kotimaisen kirjallisuuden naishahmoja. Anne Helttusen ja Tuula Uusi-Hallilan esseissä Naisia nimittäin (SKS 2019) luodaan katsaus 50 naisnimen kantajiin. Kirjoittajat tiivistävät lähtökohdat seuraavasti:

”Tässä kirjassa olemme kiinnostuneita siitä, minkälaiset kaunokirjallisuuden etunimet toistuvat vuosikymmenistä ja kirjailijasta toiseen. – -. Valintaperusteina eivät olleet niinkään nimet sinänsä vaan se, minkä nimien kautta pääsemme käsittelemään kirjallisuutemme tärkeitä naishahmoja.”

Esseet on nimetty naisnimin ja ne etenevät aakkosjärjestyksessä. Napakat esseet rakentuvat yhden tai parin kirjallisuuden naishenkilön esittelyllä. Esseiden pääasia on nimihenkilöiden luonnehdinta, silti kirjojen juonista paljastuu perusasioita. Usein nimeä taustoitetaan ja kerrotaan sen suosiosta. Monessa esseessä on laatikoksi kehystetty lisäys, jossa on nimeen liittyvä näkökulmatähdennys.

Kirjavalinnat ovat suurelta osin yllätyksettömiä, ja sen perustelee tekijöiden rajaus: ”Olemme pyrkineet valitsemaan teoksia, jotka ovat kirjallisuutemme historiassa osoittautuneet tai osoittautumassa merkittäviksi.” Siksi esimerkiksi Kalevala, Aleksis Kivi, Väinö Linna ja Hella Wuolijoki toistuvat. Kyllä uutuuksiakin huomioidaan: muun muassa Tommi Kinnuseen, Kari Hotakaiseen, Mikko Rimmiseen ja Johanna Sinisaloon kirjoihin viitataan. Ilahdun genrekirjosta. Esimerkiksi ”Tiina” on itseoikeutetusti Anni Polvan tyttökirja-Tiina, ”Helena” Aino Räsäsen viihdesarja-Helena ja ”Maria” Leena Lehtolaisen dekkarisarjan Maria Kallio.

20190303_103435.jpg

Halttusen ja Uusi-Hallilan kirja sopii pohjustukseksi kotimaiseen kirjallisuuteen. Laajasti lukeneet kirjoittajat poimivat kirjaansa esseisiin eri aikojen kirjailijoita tai muuten erilaisia, esimerkiksi ”Liisa”-luvussa esiintyvät ripirinnan Aleksis Kivi, Minna Canth, Juhani Aho, Teuvo Pakkala ja Hilja Valtonen. Välillä lukija voi yllättyä siitä, että nimet voivat olla enteitä ja nimikaimat ajasta toiseen keskenään samansorttisiksi tunnistettavia. Lyhyet, sujuvat nimikatsaukset ovat täkyjä, jotka parhaimmillaan innostavat tutustumaan aiemmin lukemattomiin kirjoihin, joista naisnimihenkilöitä on poimittu.

Mutta yksi nimi puuttuu: MINNA! Naisia nimittäin on yksi Minna Canthin 175-vuotta juhlistavista kirjoista, ja siksi Canthin tuotannon naiset esiintyvät kirjassa tiuhaan. Minna-nimelle ei kuitenkaan omaa lukua löydy. Siinä olisi voinut esitellä vaikka Minna Rytisalon Rouva C:n…

– –

Anne Helttunen & Tuula Uusi-Hallila
Naisia nimittäin. Kirjallisuutemme naishahmoja
SKS 2019
esseitä
231 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

P.S. Avaan tänään naistenviikkohaasteen: lue naiskirjoja – vaikkapa naisnimikirjoja. Kokoan lukukokemukset heinäkuussa naistenviikolla. Tutustu haasteohjeisiin, klikkaa tästä.

9 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Esseet, Kirjallisuus, Tietokirja

Avainsanat: ,

6 maaliskuun, 2019 · 6:00 am

Selkotekijä: Pertti Rajala

Vuoden 2019 aikana julkaisen juttuja selkotekijöistä.
Blogiartikkelit ilmestyvät kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona,
ja sarja alkoi helmikuussa.
Selkotekijäesittelyn jälkeen on yhden selkojulkaisun esittely.

Sarjan aloitti Johanna Kartio.
Nyt vuorossa on Pertti Rajala.

Sarjan esittely ja selkokirjojen lukuhaaste: katso tästä.

selkotekijä

Pertti Rajala, kuka olet?

Olen kohta jo 65-vuotias, lähtökohdaltani kehitysvammaisten erityisopettaja. Tein 30 vuotta työtä yhdessä vammaisten kanssa, ja työurani viimeiset 10 vuotta toimin Satakunnan maakuntajohtajana. Nyt on menossa kolmas elämänvaihe, ja sitä vietän tietokirjailijana.

Miten sinusta tuli selkotekijä?

RajalaPertti5

Siihen vaikutti työni ja koulutukseni. Opiskelin erityispedagogiikkaa, ja yhden asian silloin opin: kieli on tekijä, joka syrjäyttää yhteisestä elämästä. Jotta siihen voi vaikuttaa, maailman pitää muuttua, ja siksi nousi ajatus kielen muuttamisesta. Tein 1980-luvun alussa graduni kielen yksinkertaistamisesta, ja samaan aikaan sain ideoita Ruotsista, jossa selkokieltä ja selkokirjallisuuttaa kehitettiin. Onnellisia sattumia. Jos lasketaan yhteen kaikki selkojulkaisut, joissa olen ollut mukana, olen tehnyt yksin tai ryhmän jäsenenä 100 printtiselkokirjaa ja 2 verkkokirjaa.

Miksi olet selkotietokirjailija?

Tietokirjoihin innostuminen lähtee kahdesta suunnasta. Jo opettajan työssä huomasin, miten vähän on helposti ymmärrettävää tietomateriaalia lievästi kehitysvammaisille ja vanhuksille. Olen historiafriikki, joten historia-aiheet sopivat minulle. Näin saan yhdistettyä historiakiinnostukseni selkokirjatarpeeseen.

Tietokirjan kirjoittaminen on luova prosessi, ja se sopii minulle. Nautin tiedon keräämisestä ja aineiston muuttamisesta helpoksi kieleksi. En tunne kaunokirjallisuuden kirjoittamista omakseni, mutta mukauttaminen on eri juttu. Koen klassikot läheisiksi, ja olen mukauttanut monia kirjoja Raamatusta Kalevalaan, Aarresaaresta Viidakkopoikaan. Pidän tärkeänä sitä, että selkokielen käyttäjät saavat tietokirjojen lisäksi kokemuksia maailmankirjallisuuden klassikoista.

Mikä kirja on suosikkisi omasta tuotannostasi?

Helmi Haapasen sisällissota (Työväen sivistysliitto 2012), siinä on mukana omakohtaista tunnetta. Kirjassa on paljon todellisia tapahtumia ja tietopohjaa mutta faktan lisäksi fiktiivistä ainesta. Helmi oli tätini, ja nauhoitin nuorena hänen tarinoitaan entisistä ajoista. Ne ovat olleet kirjan pohjana. Historiainnostukseni syntyi hänen tarinoittensa kautta.

Toisaalta voin sanoa, että suosikkini on aina kirja, joka on tekeillä. Siihen uppoutuu, ja se on silloin kaikki kaikessa.

Mitä selkokirjaa suosittelet juuri nyt?

Kehottaisin ihmisiä lukemaan Sisällissota-kirjani, vaikka muistovuosi on ohi. Kaikkien Suomessa asuvien on syytä tietää, että täällä on tapahtunut karmeita asioita, mutta tärkeintä on sodasta selviäminen ja kehittyminen demokraattiseksi tasavallaksi, jossa voidaan hyvin. Ajattelen esimerkiksi maahanmuuttajia, joilla on sotakokemuksia. Suomen nykyinen tilanne antaa uskoa, toivoa ja lohtua. Omista kirjoistani suosittelen myös mukautustani Mika Waltarin romaanista Komisario Palmun erehdys, koska siinä on jännittävä tarina, ajankuvaa vanhasta Helsingistä ja se on suomalainen klassikko.

Muista selkokirjoista kiinnostavina juuri nyt pidän Satu Leiskon fantasiaromaaneita. Ne ovat hieno ja rohkea avaus selkokirjallisuuteen.

Selkokirja tutuksi: Sisällissota

Pertti Rajala on aiemmin kirjoittanut selkokirjat Talvisota ja Jatkosota, joten jatkoksi sopii Sisällissota (Avain 2017). Kirja etenee sodan vaiheiden mukaan niin, että aluksi kerrotaan tausta, sodan käynnistyminen, tärkeät taistelut ja jälkivaiheet. Kirjassa kuvataan myös sodan seuraukset, ja kirja päättyy siihen, miten Suomea on rakennettu valtioksi, jossa ei erotella punaisia ja valkoisia.

20190215_112655.jpg

Sota-aihe ei ole helppo, eikä kirja ole helpointa selkokieltä. Siinä on paljon nimiä, henkilöitä ja vuosilukua, ja vaikka selkokirjan tapaan asioita on karsittu, kirja on silti runsas. Kaikkiaan kirja on erittäin vaikuttava tietopaketti, joka sopii moneen käyttöön ja kenelle tahansa, joka kaipaa selkeää esitystä Suomen sisällissodasta. Myös kiistanlainen sodan nimitys käsitellään:

”Sitä on sanottu vapaussodaksi,
koska valkoiset halusivat karkottaa maasta
venäläisen sotaväen ja vapauttaa maan.

Sotaa on sanottu kapinaksi ja vallankumoukseksi,
koska punaiset nousivat kapinaan hallitsevaa
laillista senaattia vastaan.

Sodan ehkä parhaimmat nimitykset ovat
kansalaissota tai sisällissota,
koska ne kertovat selkeästi,
että sodassa suomalaiset taistelivat keskenään.”

Sisällissota-kirjan alaotsikko on Suomen sisällissodan 1918 arkea selkosuomeksi. On eduksi, että kirjassa on nimenomaan paljon sisältöä siitä, miten sota vaikuttaa tavalliseen elämään, tavallisiin ihmisiin. Se saa eläytymään ankariin olosuhteisiin. Oleellista on kirjan hieno kuvitus, joka tukee tekstiä. Valokuvista välittyy monenlaisia tunnelmia, niin toiveikkaita kuin sodan kauhuakin.

Pertti Rajalan viimeisimmät selkokirjat

– Sukelluslaivalla maailman ympäri. Mukautus Jules Vernen romaanista. Avain 2018.
– Selkoa Jeesuksesta. Suomen Pipliaseura 2018.
– Muistoissamme 50-luku. Tekijöinä Jalonen, Sirkka & Rajala, Pertti & Mäki, Outi & Alastalo, Kirsi. Vanhustyön keskusliitto 2018.
– Komisario Palmun erehdys. Selkomukautus Mika Waltarin romaanista. Avain 2017.
– Sisällissota. Suomen sisällissodan 1918 arkea selkosuomeksi. Avain 2017.

Tietotiivistys

  • Selkokieli on yleiskieltä helpompaa sisällön, rakenteen ja sanaston kannalta.
  • Selkokirjojen taitossa ja kuvituksessa otetaan huomioon helppolukuisuus.
  • Selkokirjoja on kaikenikäisille ja monista eri genreistä.
  • Osa selkokirjoista on mukautuksia aiemmin ilmestyneistä kirjoista, osa on kirjoitettu suoraan selkokielellä.
  • Selkokirjoja ilmestyy vuosittain 20–30 nimekettä.

Lisätietoa selkokielestä ja selkokirjoista: selkokeskus.fi.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Selkokirja, selkotekijä

Avainsanat:

4 maaliskuun, 2019 · 6:58 am

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet

Paula Nivukoski kirjoittaa esikoisromaanissa sitkeistä pohjalaisnaisista. Nopeasti piirretyt pilvet -romaanin (Otava 2019) takaliepeestä voi jo lukea perusjuonen: 1920-luvun maatilan kotivävy lähtee Amerikkaan ja jättää nuoren Liisa-vaimon selviämään yksin pienine lapsineen.

Sitä voisi luulla, että ihan tarpeeksi olen lukenut kotimaista proosaa, jossa kerrotaan kasvutarina maalaisyhteisössä. En ilmeisesti ole, sillä Nopeasti piirretyt pilvet nappaa mukaansa, ja rivakasti haluan saada selvittää Liisan kohtalon.

”Elämä oli ihoa ohuempaa.”

Henkilö- ja juonivetoinen romaani etenee kronologisesti. Kerronta paljastelee Liisan sisäistä maailmaa nuorena tyttönä, tyttärenä, vaimona, äitinä ja yksinhuoltajana. Ehkä esikoiskirjan piikkiin menee se, että joitain asioita selitetään ja tunnelmoidaan liikaa, mutta monin osin teksti todistaa, että Nivukoski näyttää ja osuu ytimeen. Dialogien murre kuulostaa luontevalta. Karu puhunta välittää mentaliteettia, jossa asiat sanotaan harvakseen ja tunteilematta.

20190303_175638.jpg

Pohjalainen rakkaus on ”hellankuumaa kaurapuuroa ja aitan lattialle kimmahtanut paidannappi”. Se on nopeasti ohi, vaikka Liisa on saanut haluamansa miehen. Liisa ja Kalle eivät löydä sanottavaa kasvokkain, ja mannertenvälinen niukka kirjeenvaihto tyrehdyttää loputkin.

Liisan pettymys ja yksinäisyys kuvataan välillä riipaisevasti: ”Niin paljon tyhjyyttä ja ikävää oli pudonnut rivien väleihin.” Etenkin kouraisee se, että Liisa ikävöi pitkään sitä, mitä ei oikeastaan koskaan ollutkaan.

”Aivan niinku olis ainuat avaamet hukkunu kaivohon.”

Onnistuneesti Liisa asetetaan osaksi yhteisöä. Siskon ja serkun elämään peilautuen tarkentuvat päähenkilö ja yleiset elämänehdot 1920-luvun maaseudulla ja kaupungissa. Maalaisyhteisön ”oottako kuullu” -juoruilu ja suoranainen kiusaaminen asetetaan osaksi kasvuympäristöä. Himmeää lisävaloa Liisan kehitykseen antaa aina syyllistävä äiti. Vaatimusten painoa vain hetkittäin helpottaa muisto hyväksyvästä isävainaasta.

Romaanin loppupuolella kihelmöi Liisan rakkaudenkaipuu ja salattu halu, jota ei oikeastaan saisi tuntea – siinä juoni hipoo viihteellisyyttä. Eikä siinä mitään pahaa ole, sillä taitavasti minut on käännytetty päähenkilön puolelle ja toivomaan hänelle balsamia haavoihin.

”Jos maailma on sun mittas, niin sinet ikinä riitä.”

Nopeasti piirretyt pilvet on vakuuttava sisääntulo Suomi-proosan pohjalaispytinkiin. Siinä on tuiki tuttua nykytyyliä (naiskohtalo tunteikkaasti toteutettuna), vaan ei se vähennä viihtymistäni kirjan kanssa. Nappasin ylle alaotsikoksi sitaatin, jolla Liisa vihdoin sulkee äitinsä suun kohtuuttomista vaatimuksista, ja siitä otan opiksi: tämä esikoisromaani on hyvä sellaisenaan.

– –

Paula Nivukoski
Nopeasti piirretyt pilvet
Otava 2019
romaani
193 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muita lukijoita mm. Kirjarikas elämäni ja Kirja vieköön!

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

3 maaliskuun, 2019 · 7:28 am

Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin

”Jos aikoi saada maailmaan uusia merkityksiä, jos halusi saada lävitse edes yhden uuden merkityksen niin kuin Greenwichin meridiaania pitkin kiertänyt uuden ajan tutkimusretki oli, se oli tarjottava puhtaana. Sen oli hyvä sisältää voitettavia ristiriitoja, yksi kuolema, yksi ero ja rakastuminen olivat hyviä palasia siinä, mutta ristiriitoineenkin sen tuli olla puhdas, puhdistettu turhasta sälästä ja hopearahan kirkas.”

Noin ei (todennäköisesti) ajattele kirjailija Olli Jalonen, eikä romaanin 14 solmua Greenwichiin kertoja Kari Järvi, vaan kirjan kehikkoon kuuluvan Edmund Halley Memorial Societyn väki mediajulkisuuden suhteen. Romaani seuraa neljän hengen vaellusta nollameridiaanilla, eikä reissu ole puhdas vaan rosoinen ja säläaineksinen – hopeankirkkaasti kerrottuna.

20190302_111911.jpg

Suomalainen Petr lähtee Greenwichistä nuoruudenystäviensä Grahamin ja tämän vaimon Islan seurassa Amazin Race -tyyppiseen kisaan, jossa seurueet kilpailevat 0-meridiaanin seuraamisessa. Kisaajat leimaavat solmuja noin 14 kohteessa Pyreneiltä Fizille, Siperiasta Huippuvuorille. Reissua tehdään mahdollisimman alkuperäisesti Edmund Halleyn aikojen tapaan, pääasiassa kävellen ja purjehtien, joten kulkeminen ei ole kevyimmästä päästä. Romaanin kannalta kilpailu ei ole oleellinen vaan matkanteko ja matkaajien suhteet.

Ajattelen lukiessani usein, että nyt luen kummallisen kiehtovaa kirjaa. Grahamin voimakastahtoisuus ja salaperäisyys samoin kuin reissun erikoislaatuisuus, tietty hämäräperäisyys lisäävät kummastusviboja. Ja Islalla ja Petrillä selvästi porisee jotain mennyttä, mutta uusia asetelmia seurueeseen tuo mukanaan Kari, joka kesken matkaa jää kuin vahingossa porukkaan reissaamaan.

Romaani houkuttelisi käsittelemään tiedettä, ajatusmaailmoiden kohtaamisia ja kohtaamattomuuksia, tunne-elämän pinnanalaisuutta, poikkeusyksilöitä ja irtiottoja tavallisuudesta. Moniaineksinen romaani tarjoaa monia tulkinnanmahdollisuuksia, ja sitä ruokkii taiturikerronta. Vaikka kronologia näyttää hallitsevan, ei niin olekaan. Kertoja Kari valitsee: romaanin tekstit koostuvat Karin johdatteluista ja yhteenvedoista, matkaajien lokikirja- ja muistiinpanokatkelmista. Hän tuo hillitynhallitusti tekstiin menneitä muistoja ja filosofisia tiivistyksiä. Moniaineksista. Outoutta ja omia merkityksiään kantaa se, että tekstikokonaisuus on suunnattu yhdelle lukijalle, Maarialle. Kuka hän on? Kyllä se selviää.

Tunnelma on julki- ja salaviisas melankolisin sävyin. Siinä on myös odottava, paikoin pahaenteinen tunnelma. Luen kirjasta myös joitain huumorilehahduksia, joskin routaisesta maaperästä ne nousevat. Hienoisen huumorin piikkiin pistän senkin, että Kari kapinoi muumifilosofiaa vastaan.

”Sillä lailla vanhenee ettei enää ole. Ei mitään Maaria. En tiedä onko niin hyvä vai paha. Ei sellaista epävarmaa ole joka tekisi ihmisen levolliseksi. Ei tee, ei rauhoita, vaan sekoittaa sisältä.”

Ja kieli. Maisemat, säävaihtelut ja arkitoimet välittyvät havainnollisesti. Välillä tyyli muistuttaa jopa piinallista tilanneraportointia, jota haluan loikkia eteenpäin – ja joka kerta kun niin erehdyn ajattelemaan: PAM. Pysähdyn tekstikappaleisiin, joiden sana-asettelut, virkerakenteet ja ajatusmaailmat herättävät. Että joku osaa sanoa noin, kiteyttää ja samalla avartaa!

”Yritin selittää itselleni että kaikenlaista on oltava valmiina sisässä josta se pulpahtelee pinnalle niin kuin lähteestä kuplia ja mutaa. Kaikki ovat yhtä niin kuin ihminen on yksi, ja vaikka keskellä muita niin erillinen, eikä siksi kenellekään joudu tekemään ajatuksistaan tiliä. Teko vasta on varastosta valitsemista ja paha sana toiselle huonojen hetkien siirtämistä ulos itsestä, tai siirtämisen yrittämistä koska eivät ne siirry vaan kasvavat ja jähmettyvät siksi muraksi mikä alkaa uloskin näkyä ja piirtää ympärille sitä mikä itsestä muille aurana on.”

14 solmua Greenwichiin ilmestyi 2008 (Otava). Jo tässä kirjassa esiintyvät Halley ja Saint Helenan saari. Vaikka ne ovat kehyksen tai pistäytymispaikan rooleissa, tunnistan kipinän, josta syttyy myöhemmin Taivaanpallon (2018) roihu. Jalosen proosan sävykkyys ja monitahoisuus tuottavat lukukokemuksia, jotka ruokkivat sekä älyä että tunteita, mahdollistavat lukijan keksiä, kokea ja häikäistyä.

– –
Olli Jalonen
14 solmua Greenwichiin
Otava 2008
Luin BookBeatin eKirjan, 256 sivua.

Muissa blogeissa mm. Lumiomena, Nannan kirjakimara ja Oksan hyllyltä.

9 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

1 maaliskuun, 2019 · 6:35 am

Sivuun ensemble: Yhteinen iho

Elämä kaartaa syntymästä kuolemaan, ja sen jälkeen seuraava sukupolvi jatkaa elämää. Tästä kehästä Sivuun ensemble on toteuttanut esityksen Yhteinen iho (Kanneltalo 2019) – ja joissain kohdin katsojan iho menee vaikutuksesta kanalihalle.

Aihehan ei ole omaperäinen, mutta toteutuksessa on puolia, joissa ilmaistaan ihmisen elämän vaiheita kekseliäästi, ja tanssipainotteisuus musiikkitaustoineen virittää tunnelmia. Siellä täällä puhe sanottaa tilanteita lyyrishenkisesti.

Tulee tämänkin päivä, jolloin totean: liikekielen puhuttelevuus peittoaa sanat. Kahden hengen lavantäyttö liikkein ja elein viestittävät äidin ja pojan vaiheet synnytyksestä ja syntymästä äidin ikääntymiseen ja kuolemaa sekä jälkeen jääneen tunnelmiin.

Pojan (Oskari Turpeinen) pikakelaustyyliin ilmaistu varhaiskehitys teiniksi ja pojan tuska äidin hapertuessa painuvat mieleeni, koska Turpeisen liikekielen elävyys ja elastisuus vakuuttavat. Äidin (Minna Puolanto) luopumisen tunteet pojan aikuistuessa säväyttävät, samoin vaikeus löytää yhteyttä aikuiseen lapseen. Elämästä irtautumisen hetket liikuttavat.

Esitys välittää tiiviisti kiperiä kasvatuskysymyksiä, ristiriitaisia äiti-lapsi-tunteita, perheenjäsenten erillisyyttä ja viestintävaikeuksia. Lavastukseksi riittävät harsoiset pienhuoneet, oviaukot ja avoin tila. Yksi pyöräilykypärä saa eri elämänvaiheissa symboloida sitä, miten haluamme suojella rakasta. Joskus sille on sanoja, usein ei. Joskus pääsemme lähelle, usein emme. Jälkiä toisiimme jätämme. Aina.

20190228_202651.jpg

Joka katsoja voi tunnistaa esityksestä elämänvaiheitaan. Vielä ehtii jakaa niitä Yhteisen ihon kanssa: katso Kanneltalon esitysajat tästä.

– –

Yhteinen iho
Sivuun ensemble
Kanneltalo, ensi-ilta 27.2.2019
Esiintyjät: minna Puolanto ja Oskari Turpeinen
Käsikirjoitus: Veera Tyhtilä
Koreografia, ohjaus: Ninni Perko
Työryhmästä ja esityksestä lisää tässä.

Kiitos lipusta, Sivuun ensemble & Kanneltalo.

 

4 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, tanssi, teatteri

Avainsanat:

27 helmikuun, 2019 · 6:32 pm

Avoimet ovet: Loviisa ja Heta

Järkälemäiset hämäläiset talollisdraamat yhdistyvät Heini Tolan käsittelyssä parituntiseksi esitykseksi. Kunnioitan Loviisa ja Heta -esityksen tiivistämisen taitoa. Avoimien ovien karsitussa esityksessä mahdollistuu menneen maailman maalaisnaiskohtaloiden koskettavuus tämänpäiväiselle näkijälle.

20190216_093918.jpg

Ensimmäinen puoliaika keskittyy Loviisan asettumiseen Niskavuoren emännäksi. Se käy kovien pettymysten kautta: Juhani on nainut Loviisan rahojen takia, sillä miehen tosirakkaus roihuaa meijerin Malviinaan. Kummankin Juhanin naisen luopumisen tunteet välittyvät väkevästi, samoin Juhanin heikkous. Loviisa lunastaa paikkansa mutta raskain kompromissein.

Toinen näytös keskittyy kovis-Hetaan, jonka osaton asema selviää jo ensimmäisessä näytöksessä. Talontyttären menestys rajautuu naimakauppaan. Kun kopea Heta ei saa haluamaansa, loppu on vain ylpeyskuoren säilyttämistä. Muun hyvän ymmärtäminen tapahtuu liian myöhään. Hetaa ei ole helppo ymmärtää, toisaalta on, silti renkipohjainen aviomies-Akusti on jo muinaisessa elokuvaversiossa sulattanut sydämeni.

Kolme näyttelijää selviää kahden näytelmän koosteesta ja monista rooleista uskottavasti: näyttelijät ilmaisevat hienosti eri henkilöiden kokemus- ja tunne-elämää. Roolien vaihto onnistuu hyvin huivin tai hatun vaihdon ansiosta, muuta ei tarvita.

Musisointi mietityttää minua. Tunnelmia korostava taustasäestys toimii, mutta jotkut päällekäyvät estradilaulut raikuvat siten, etten oivalla yhteyttä näytelmäteemoihin. Ymmärrän ”Work, work, work” -gospelsoundin korostavan työteliästä puurtamista, mutta jollain tavalla se raikaa räikeästi, koska samalla toistuu hieman maneerimainen tuolien siirtely liukuhihnatyyliin. Eli musiikkityylivalintoja en täysin käsitä, en myöskään taustamaalauksen merimaisemaa (voi se toisaalta olla henkilöitä toisistaan erottava hämäläisjärvi). Sivuhenkilöistä on tehty tauluraamit, ja ainakin ennakkoesityksessä niiden liikuttelu käy kömpelöhkösti. Tähdennän: marinanaiheeni eivät esityskokonaisuutta horjuta.

Heini Tolan aika on ilmeisesti päättymässä Avoimissa ovissa. Viime vuosina kotimaiset naiskirjailijat ovat saaneet teatterissa rooleja, joihin mahtuu ajatonta ja vaikuttavaa. Hieno, arvostettava asia –  ja päätös toteutuu mallikkaasti.

– –

Niskavuori: Loviisa ja Heta
Avoimet ovet, ennakko 11.2.2019, ensi-ilta 19.2.2019
Teksti: Hella Wuolijoki
Sovitus ja ohjaus: Heini Tola
rooleissa Ella Pyhältö, Mirva Kuivalainen, Jukka Pitkänen
musiikki Salla Matkkanen
skenogragia Ia Ensterä
valosuunnittelu Jere Kouhia.

4 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri

Avainsanat: ,

26 helmikuun, 2019 · 4:29 pm

Niina Mero: Englantilainen romanssi

Kirjan nimi lävähtää riemastuttavan paljaana: Englantilainen romanssi (Gummerus 2019). Ei siis tarvitse arvailla, mitä saa, kun lukee Niina Meron esikoisromaania.

Vaan ei otsikko ihan kaikkea kata. Kartanoromantiikkaan lomittuu hitusen goottiviboja ja jopa (itse)murhatutkimusta. Eikä romanssikaan aivan suoraviivaisesti etene. Miehiä kartteleva tamperelainen minäkertojanainen kohtaa useita brittikomistuksia, jotka horjuttavat sosiaalisesti kulmikkaan naisen miesvastarintaa.

Palikat ovat genremielessä kohdillaan, eli juonikuljetus ja henkilötyypit noudattavat jo Jane Austenista tutuksi tullutta kaavaa (vaikkapa Ylpeys ja ennakkoluulo). Rempsakka, alempisäätyinen, välkky päähenkilö on hullaantua, mutta mutkia on matkassa (austenlainen Wickham-tyyppi) ja kohdekin voi vaihtua (vau, ei ihan tyylipuhdas Darcy-hahmo). Rinnalla kulkee ideaalipari, toisilleen luodut rakastavaiset. Tässä kirjatapauksessa Nora-kertojan sisko Heli valmistelee häitä kartanon perijäpojan kanssa. Se on syy, miksi anglofiilikertoja pakotetaan Englannin maaperälle.

20190217_102726.jpg

Kirjan väkevin rakkaus kohdistuu englantilaisuuteen. Aluksi kiinnostun siitä, miten Noran ideaalimielikuva unelmien maasta kohtaa todelliset kokemukset. Ei siinä oikeastaan säröjä tapahdu, mutta kertojan into kulttuurihistoriaan antaa pontta lukea näppärä viihdekirja loppuun, vaikka tiivistämisen varaa löydänkin.

”Minä olin nyt siellä, missä Keatsin kirjan tähti vakaana ja muuttumattomana seurasi ihmiskunnan kulkua, siellä missä Shelley oli anarkismillaan ja ateismillaan ravistanut yliopiston pölyistä ylemmyydentunnetta, siellä missä ilmasto oli kosteaa mutta huumori kuivaa ja missä minä olin kummallisella tavalla kotona, vaikka erotuin maisemasta kuin koripalloammattilainen lastenkutsuilla.”

Noran elämää ravitsevat englantilaisen romantiikan runoilijat Shelley etunenässä, ja muuten mielihyvää tuottavat populaarikulttuurin helmet, kuten brittipoliisisarjat. Koska itse olen muun muassa Morse– ja Lewis-sarjojen fani, huvittavat viittaukset niihin ja muihin mainioihin englantilaistuotantoihin. Myös Oxfordin kuvaus ja tutkijatyyppien ujuttaminen tapahtumiin miellyttää.

Meron teksti on sutjakkaa ja parhaimmillaan purevissa letkautuksissa. Juoneen ja henkilöihin jää minun makuuni turhaa tyypittelyä, vakka Mero pyrkii varioimaan ilmeisiä malleja. Esimerkiksi päähenkilön tatuoitu punkhenkisyys yhdistettynä sivistyneeseen kirjallisuudentutkimusintohimoon ei lopulta rajusti poikkea genrepolulta. Ehkä ei tarvitsekaan, sillä mukavana ajankuluna vietän arjesta irti -hetkiä kevääseen heräävässä brittipuutarhassa, kirjapölyntuoksuisissa yliopistonurkissa ja arvotaidetta pursuavassa kartanossa.

– –

Niina Mero
Englantilainen romanssi
Gummerus 2019
viihderomaani
383 sivua.
Sain kirjan ennakkokappaleen kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

24 helmikuun, 2019 · 10:00 am

Blogistania-ehdokkaani 2018

Kirjabloggaajat äänestävät tänään vuoden 2018 kirjoista. Neljän kategorian tulokset julkistetaan huomenna (ks. Blogistania-esittely). Listaan linkkeineen omat viime vuoden huippuni.

blogistanian_kaikki_2018_vaaka.jpg

Blogistania Finlandia

3 pistettä
Olli Jalonen: Taivaanpallo
”Olen lukenut kevääni hienoimman (historiallisen) romaanin, joka puhuttelee minua monella tasolla ja joka avaa sitä, miten ympäristö, aika ja asema rajaavat meitä. Aluksi minun on vaikea päästä kielen rytmiin mukaan, mutta kun sen saavutan, se siirtyy verenkiertooni.”

2 pistettä
Minna Rytisalo: Rouva C
”Rouva C. vetoaa minuun sisällön, kerronnan ja kielen keinoin. Teksti tehoaa heti alkuunsa, kun haparoiva pari löytää toisistaan vastakappaleensa – ja tiedän liiton päättyvän varhain aviomiehen kuolemaan; tiedän Minnan leskeksi, joka synnyttää seitsemännen lapsen miehen kuoleman jälkeen. Tietoisuus avio-onnen rajallisuudesta virittää oitis tunnetaajuudet. Ja vielä tämä: Että kirja voi päättyä siihen, kun kaikki kirjallisuushistoriaan präntätty vasta alkaa. Mikä oivallus!”

1 piste
Peter Sandström: Äiti marraskuu
”Kirja merkitsee minulle silkkaa kaunokirjallisuutta, joka on samaan aikaan kirkasta ja sameaa: selkeän arkipäiväistä ja arvoituksellisen yllättävää. Olen aiemmin luonnehtinut Sandströmin tyyliä sakeaksi, enkä osuvampaa tämän uuden kirjan ilmaisutavalle keksi.”

Pisteet kerää blogi Tuntematon lukija.

blogistanian_kaikki_2018_vaaka.jpg

Blogistania Globalia

3 pistettä
Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin
”Anyurun käsittelytavan omaperäisyys kääntää uutisaiheet kaunokirjallisuudeksi, jossa on jotain odottamatonta, käsittämätöntä ja vavisuttavaa.”

2 pistettä
Rachel Cusk: Ääriviivat
”Kerronta, kieli ja tunnelma kietoutuvat hienosti toisiinsa. Romaanin henkilöt kulkevat ohi, niin ihmiset ohittuvat, mutta sellaisiahan ihmiset ovat. Ja aina voi kulkea myös itsensä ohi.”

1 piste
Melba Escobar: Kauneussalonki
”Escobarin romaani osoittautuu todella purevaksi sekä kerronnan että yhteiskuntanäkemyksen kannalta. Dekkarin piikkiin menee se, että romaanissa tapahtuu nuoren tytön murha, mutta mitään perinteistä jännitystä lukijan on turha odottaa. Ainakin minä sain lukijana kirjasta paljon odotuksiani enemmän.”

Pisteet kerää blogi Kirjamies.

blogistanian_kaikki_2018_vaaka.jpg

Blogistania Kuopus

3 pistettä
Maria Turtschaninoff: Maresin voima
”Maria Turtschaninoff on luonut mielikuvitushistoriaan lumoavan fantasiamaailman, jossa uskomukset, ympäristö ja henkilöt välittyvät elävästi. Teossarjaa luonnehtisin feministiseksi fantasiakirjallisuudeksi, voi sen sijoittaa myös YA-kirjallisuuteen, mutten näe lukijalle yläikärajaa.”

2 pistettä
Satu Leisko: Unohtunut kansa
”Osa osalta Leisko saa fantasiaosuuden tuntumaan luontevalta. Nyt Harsomaan ilkeiden ja alistuvien olentojen asetelma on selkeästi rajattu muutamaan outoon otusheimoon, ja se palvelee kirjan teemoja. Tärkeitä asioita ovat oman arvon ymmärtäminen, itseensä uskominen ja uskaltaminen.”

1 piste
Leena Virtanen & Sanna Pelliccioni: Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot
”Rakenteellisesti kuvakirjan tarina pomppii yhdenpäivän kehyskertomuksesta historiafaktoihin ja yhteiskuntaolojen kuvailuun, mukana on sitaatteja Minnalta ja Minnasta. Näin kirjan lukija pääsee asemoimaan päähenkilön aikaan ja paikkaan. Ihan lopussa on vielä muutamia faktoja ja kakkuresepti.”

Pisteet kerää blogi Yöpöydän kirjat.

blogistanian_kaikki_2018_vaaka.jpg

Blogistania Tieto

3 pistettä
Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin
”Ilahdun ajatuksesta, että kertoja ajattelee rakenteen jazzin kaltaiseksi. Tosiaan tekstistä toisinaan törähtää totuuden torvi, rymisee ravisteleva rumpu tai soi sopusointuinen sävel. Kirjassa on omakohtaista elämäntilannepohdintaa ja painostavia kirjankirjoitustuskan vuodatuksia. On matkakuvauksia safareilta tadegallerioihin, taideresidensseistä Atlantin rannoille. Luen maisemista, ruuista, ruumiintuntemuksista, elämyksistä, ystävistä, tuttavuuksista. Kertojan soolo-osuudet siirtyvät välillä yönaisten elämäkerroiksi, joita kertoja vapaasti kommentoi. Hän eläytyy ja tekee tulkintoja. Tekstin äänimassasta erottaa riitasointuja: ei kaikki naisfiilistely ole vain hymistelyä. Paljon on nautinnollista eri instrumenttien yhteissoittoa, jossa sulautuvat vuosisadat, kulttuurit ja kertojan tulkinnat.”

2 pistettä
Teemu Keskisarja: Saapasnahka-torni
”Keskisarjan kirjoitustyylin vallattomuus yhdistää entisajan ilmaisutapaa moderniin, ja näin syntyy hykerryttävää tekstiä.”

1 piste
Helena Ruuska: Hugo Simberg
”Kirjasta välittyy tunne-elämältään ailahtelevan symbolistin vaiheet siten, että elämäntapahtumat ja taideteosten synty kulkevat rinnan.”

Pisteet kerää blogi Hannan kirjokansi.

20190223_093619.jpg

26 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Dekkari, Elämäkerta, haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Lasten- ja nuortenkirjat, Listaus, Romaani, Tietokirja

24 helmikuun, 2019 · 7:27 am

Emma Puikkonen: Lupaus

Muistan sen juhannuspäivän, jona luin Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet. Samalla kun romaanissa rekka huristaa tunneliin, istun autossa, joka sukeltaa tunneliin. Liu’un kirjan polveileviin tiloihin ja tiedän lukevani sen vuoden parhaimmistoa.

Jännittää aloitta Puikkosen uusin, Lupaus (WSOY 2019).

20190222_151910.jpg

”Kun ihminen saa lupauksen, sen muistaa.”

Lupaus-romaani alkaa kerrassaan hienolla introlla, jossa jokainen lause on paikoillaan; ajatukset henkivät merkityksellisyyttä. Vähitellen tulen huomaamaan, että Lupaus on edeltäjäänsä juoniuskollisempi, vaikka nytkin risteillään ajoista, henkilöistä ja paikoista toisiin. Romaanin tendenssi on suorempi kuin Eurooppalaisten unien.

Kuittaan juonen näin: Rinnan isä on kerran luvannut pelastaa tyttärensä tapahtui mitä tahansa. Dementoituva isä ei enää pysty lunastamaan lupaustaan, mutta Rinna lupaa saman tyttärelleen Seelalle. Perheeseen kuuluu myös Rinnan veli Robert, ja mutkan kautta pistäydytään toisessa perheessä, englantilaisen Neelin kotioloissa.

Sitten tapahtuu: puutiaisaivokuume ja jäätiköiden arvaamattomuus. Ilmastoahdistus vääntää Rinnan turvallisuudentunteen jengoiltaan.

”- Pitää olla joku suunnitelma bee.”

Rinna rakennuttaa suojan, pelastuspoteron. Samalla runneltuvat lapsuuskodin puutarha ja välit veljeen. Romaani kysyy minulta: Kun tietää kaiken ennemmin tai myöhemmin tuhoutuva, pitääkö silloin käpertyä poteroon? Onko toisen turvattomuus toisen turva? Mitä voimme luvata tuleville polville?

”Mitä minä yksi ihminen voin tehdä.
Ja silti olen sanonut: minä pelastan sinut.”

Lupaus herättää minussa monenlaisia kysymyksiä, ja antaa se vastauksiakin. Haluan jokaisen löytävän niitä laillaan, en halua pilata muilta lukijoilta Puikkosen tekstimaailmaa. Kokoan siten vain muutaman kokemuksen.

”Voin silti olla tässä, voin silti hengittää, voin katsoa ja nähdä, miten tämä tapahtuu.”

Romaanin kuvaama ilmastoahdistus on, no, ahdistavaa luettavaa. Se vie tämän ajan perimmäisiin kysymyksiin: miten voi elää vääjäämättömältä näyttävää tuho seurana, miksi jatkaa elämää, miksi monet eivät tee mitään, miksi päättäjät…

”Tässä on sellainen vaara että me kansalaiset medbörjare mennään sekaisin.”

Puikkonen ei saarnaa tai syyllistä, vaan hän näyttää tunteita ja tunnelmia. Kauheuden ja kauneuden, rakkauden ja surun rinnanelo vaikuttaa, koska kieli ja kerronta loistavat taitavuutta. Romaanissa on upeita näkyjä ja kuulokuvia gröönlantilaisjäätiköltä, englantilaiselta puutarhapalstalta, suomalaisjärven rannoilta ja metsistä. Ihailen lisäksi tapaa, jolla romaanissa ilmaistaan lapsen kasvu nuoreksi. Romaanin ihmisten suhteet ovat toisistaan loitontuvia, se luo tiettyä etäisyyttä – ja heti perään mieleeni tulee kirjasta pari lähestymistä, jotka säväyttävät.

Unet ja sadut ryydittävät tekstiä, ja niiden metaforisuus ja symbolisuus ovat balanssissa kuvatun reaalimaailman kanssa. En koe lukevani dystopiaa vaan nykyisyyttä, jossa punkit lisääntyvät, kesät kuumenevat, jäätiköt sulavat, ravinnosta on paikoittain pula ja rajoilla ammutaan (ilmasto)pakolaisia.

”- Ennen sanottiin, että kurki pitää taivasta pystyssä. Kannattelee.”

Vaikka yhä edelleen Eurooppalaiset unet on minulle ykkönen, Lupaus on tärkeä. Se siellä täällä myös iskee omakohtaiseen. Esimerkiksi kurjet (vaikka kurjet ovatkin pieni kirjayksityiskohta). Minun vuodenkiertoni rakentuu kurkien tulosta kurkien lähtöön. Kun löydän Lupauksesta siihen liittyvän kohdan, sähköistyn. Ihan kuin minulle kirjoitettu. Ihan kuin elämä jatkuisi, ihan kuin olisi toivoa niin kauan, kun lähisuolta kuuluu kurjen huuto – ja toisen vastaus.

”Sitten yhtäkkiä, kurki nostaa nokkansa ylös ja huutaa, samaa huutoa kuin aina keväisin ja syksyisin kurkiaurat huutavat, vuodenajan vaihtumisen ääntä. Huudon lakattua kuuntelemme hievahtamatta kurjen kanssa, mutta kukaan ei vastaa.”

– –

Emma Puikkonen
Lupaus
WSOY 2019
romaani
129 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

21 helmikuun, 2019 · 10:45 am

Mimmu Tihinen: Toivottavasti huomenna sataa

Mimmu Tihisen selkokirja Toivottavasti huomenna sataa (Pieni Karhu 2018) sopii pojille (ja tytöille) ala- ja yläkoulun taitteeseen, yläkoulun puolellekin. Kirjan kertoja on Leo, joka on kokenut kovia. Hän on käynyt läpi monia leikkauksia, joten monet tavalliset asiat ovat hänelle vieraita ja häpeän aiheita. Pidän siitä, että kirjassa käsitellään myös teinipojan ruumiinkuvaa, joka ei ole somekuvien kärjessä.

”Nimeni on Leo.
Olen laiha ihminen.
Minulla ei ole lihaksia,
siis sellaisia lihaksia, jotka näkyisivät,
lihaksia, jotka saisivat minut näyttämään
vahvalta ja komealta.”

Yksinäisyyden, erilaisuuden ja häpeän tunteet kuvataan kirjassa elävästi, samoin äidin ylisuojelevuus. Murrosikään kuuluvia tunteita myllää lisäksi vuokramökin ympäristössä häärivä suloinen Ella. Onneksi ongelmissa ei ryvetä, vaan kirjan tapahtumat tuovat epävarmuuden sietämisen lisäksi toivoa.

20190221_103223.jpg

Tihinen kuljettaa juonta ja päähenkilön tunnelmia mukavasti eteenpäin. Lukujen alkujen tiivistykset virittävät, ja hienoinen, osoittelematon huumori pehmittää Leon kokemuksia. Olisi hienoa kuulla, miten teinipoikalukija kirjan kokee.

Jokunen vaikea sanakäyttö ja vanhahtava tokaisu (hurjan suloinen, voi räkä) minua mietityttävät. Selkokielinen rivittäminen välillä unohtuu, eli perussääntö ”yksi ajatus yhdelle riville” ei aina toteudu. Jos ajattelen lukijaksi teinipoikaa, rivitysjutut eivät häntä häiritse – vain tällainen selkopuritaani sellaiset ehkä huomaa.

Lukuliike (#lukuliike) kannustaa kaikenikäisiä lukemaan, etenkin nuoria. Raumalaiset jääkiekkoilijat ovat käyneet lukemassa teinipojille ja kuusamolaiset ammattikoulun pojat alakoulun pojille. Esimerkiksi noin – kaikenlaista siis tapahtuu lukemisen edistämiseksi. Lisäksi lukukipinän sytyttämiseen tarvitaan kirjoja, jokaiselle jotakin.

Selkokirjat voivat madaltaa kynnystä lukemiseen, koska ne ovat lyhyitä ja helppoja. Tarinat ovat rajattu ydintapahtumiin, henkilöitä on muutama ja kieli yleiskieltä helpompaa. Kirjan ulkoasu helpottaa lukemista: luvut ja kappaleet ovat lyhyitä ja palsta kapea. Toivon selkokirjojen tulevan tutuiksi, jotta ne olisivat aito vaihtoehto lukijoille, joille lukeminen ei syystä tai toisesta ole helppoa tai jotka haluat viihtyä helpon kirjan seurassa. Eli lue sinäkin selkokirjoja, tule mukaan haasteeseen.

selkokirjahaaste2019_v2

P. S. Seuraa myös juttusarjaani Selkotekijä (#selkotekijä).

Mimmu Tihinen
Toivottavasti huomenna sataa
Pieni Karhu 2018
selkokirja nuorille
79 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Selkokirja

Avainsanat: