Nyt on tiivis tarina, alle 60 sivua sähköisenä versiona! Korealais-ranskalainen Elisa Shua Dusapin ponnahti kirjallisesti kuuluisaksi romaanillaan Sokcho talvella (Siltala 2023), ja löydän joitain syitä suosioon.
Pituus. Näinä keskittymiskyvyttöminä aikoina voi viehättää kirja, jonka lukee yhdellä istumalla tai kuuntelee yhden reippaan kävelylenkin aikana.
Arvoitus. Kompakti tarina pitää otteessaan, sillä siitä ei voi etukäteen arvata mitään. En voi ennakoida, mitä seuraavassa luvussa tapahtuu tai miten tarina loppuu. En edelleenkään tiedä, miten kirja loppui – voin vain tehdä omia johtopäätöksiä.
Päähenkilö. Nuorehko nainen työskentelee matkustajakodissa ja kertoo tämän tarinan muutamasta talviviikosta. Hän ei suoraan paljasta itsestään juurikaan mitään, vain toiminnan ja ulkoisten havaintojen kautta selviää jotain. Irrallisuuden kokemus leijuu hänen ympärillään.
Henkilösuhteet. Kertojan suhde äitiin, poikaystävään ja majataloon ilmestyvään ranskalaiseen sarjakuvataiteilijaan Kerrandiin antaa ajateltavaa: kohtaamiset ovat, no, latautuneita, lyhyitä kohtauksia, mutta lukija ei voi kuin arvailla latautuneisuuden syitä, jotka kumpuavat kertojan menneisyydestä. Ja siitä ei voi tietää mitään.
Miljöö. Etelä-Korean puolella lähellä Pohjois-Korean rajaa Sochon kesämatkailusta elävä kaupunki on harmaa, autio ja kylmä. Kaurismäkiläistä korealaisittain. Pohjois-Korean ja ratkaisemattoman rajasodan vaikutus tuntuu.
Ruoka, ruumis. Päähenkilö kokkaa ja mainitsee korealaisia aterioita. Jotain erityistä probleemaa hänellä on syömisessä ja kehollisuudessa – vatsaongelmia, arpi. Ja kysyn itseltäni: söisinkö kertojan kokkaamaa pallokalaa?
Tunnelma. En ole monia korealaisia kirjoja lukenut, mutta muutamissa lukemissani on vakava, väkivaltainen pohjavire. Tässä korealais-ranskalaisen kirjailijan teoksessa on kovaa ja kireää vieraantuneisuutta.
Kerronta. Kuvauksen niukkuus toimii tehokeinona. Dialogia ei voi sanoa sujuvaksi, vaan se on tietoisen eriparista.
”Oletko aina asunut Sochossa?”
”Olen asunut myös Soulissa, silloin kun opiskelin.”
”Sen täytyi olla hyvin erilaista kuin täällä.”
”Ei niinkään, asuin tätini luona”, pelleilin.
Kerrand katsoi minua mitään tajuamatta.
Helsinki Lit 2023. Mitähän kirjailija kertoo toukokuussa kirjastaan?
Perinteiseen tapaan kirjabloggaajat ja -grammaajat ym. ovat äänestäneet vuoden 2022 suosikkilukemistoaan. Tänään on julkaistu tulokset, kiitos kategorioiden vastuulliset: Blogistania Finlandia: Kirjakaapin kummitus Blogistania Globalia: Oksan hyllyltä Blogistania Kuopus: Yöpöydän kirjat Blogistania Tieto: Jotakin syötäväksi kelvotonta
Tuloksista
Tulokset julkistettiin 13.3.2023 klo 10 kunkin kategorian vastuublogissa:
Tänä vuonna äänestin vain kotimaisen ja käännetyn kirjallisuuden kategorioissa. Perspektiiviä saa menneeseen kirjavuoteen hyvin juuri näin: äänestys on vasta maaliskuussa. Pölyä on hitusen laskeutunut edellisvuoden lukukokemuksiin, ja valinnat voivat olla erilaisia verrattuna siihen, mitä valitsisin vaikkapa heti vuodenvaihteessa.
Kotimaista kärkikolmikkoa 2022 ei ollut helppo valita, mutta näin ne asettelin äänestyspäivänä 10.3.2023: Iida Rauma: Hävitys. Tapauskertomus Maria Turtschaninoff: Suomaa (Arvejord, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom) Joel Haahtela: Jaakobin portaat.
Omat ehdokkaani olivat myös enemmistön suosikkeja (ks. äänestystulokset). Blogistani-äänestyksen kärki on: 1) Iida Rauma: Hävitys, 2) Tommi Kinnunen: Pimeät kuut, 3) Maria Turtschaninoff: Suomaa.
Käännöskirjallisuussuosikkini järjestin näin: Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen (suomentanut Kaijamari Sivell) Ian McEwan: Opetukset (suomentanut Juhani Lindholm) Elizabeth Strout: Voi William (suomentanut Kristiina Rikman).
Ja tässäkin kategroriassa olin voittajan osalta enemmistöä (ks. äänestystulokset), sillä ykkönen on Evariston Tyttö, nainen, toinen. Kakkonen on Emily St. John Mandelin Asema 11ja kolmas Casey McQuiston Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä.
Tämä kirjavuosi
Kulunut vuosi on hyvässä vauhdissa. Kohottavia kirjakokemuksia on jo kertynyt. Kotimaisista Joonatan TolanHullut ihanat linnut ja Joel HaahtelanYö Whistlerin maalauksessa ovat jääneet mieleen möyrimään. Esikoisromaaneista Emilia Suvialan Jaettu on jättänyt hyvän jälkimaun. Käännöskirjoista innostavia ovat olleet Celeste NgnKadonneet sydämemme ja Lydia SandgreninLäpileikkaus, joista jälkimmäinen on viime vuoden käännössatoa. Ja onhan niitä ollut useita muitakin; blogini Luetut 2023 sen paljastaa.
Roope Lipastilta vaikuttava kirjailija kertoilee kirjassa Porakonekirjoittaja (Atena 2023) muutamista kuukausista tavallisessa arjessaan. Hän käy kouluvierailuilla ja kirjamessuilla, kirjoittelee lehtijuttuja ja romaania, hoitaa kotiaskareita ja keskustelee perheenjäsenten kanssa. Tavallisesta poikkeaa kaksi stressaavaa asiaa: hän on hakenut palkkatöihin Turun kaupungin viestintään ja potee ankaria vatsakipuja.
Noin tiivistettynä ei sisältö kummoiselta kuulosta, mutta kirjallisuudessa kyse onkin siitä, miten asiat kerrotaan. Lipastin tyylinä on viihdyttää. Kerronta on sutjakan pakinamaista. Pakisemista korostavat lyhytlukuisuus ja luvuissa jonkun kohtaamisen kiteyttäminen. Sutkautuksia riittää, ja lipastimaista on kytkeä samaan virkkeeseen yhteensopimattomia aineksia niin, että kytkös yllättää näppäryydellään. Tai naurattaa, vähintään hymähdyttää.
•
Ehkä Porakonekirjoittaja asettuu kirjavuodessani välipalakirjaksi, mutta se ei sen arvoa vähennä. Viihdyn tarinoinnin seurassa lukuhetken. Lipastin kohtaamat ihmiset osoittavat, miten jokaisessa on tarina ja kirjailija saa keksiä loput. Pääsääntöisesti ihmiset ovat eriskummallisia, kirjoissa ja tosielämässä.
Kirja on rehellisesti sellainen kuin on: traumatisoitumattoman valkoisen viisikymppisen miehen elämäntarkastelua. Ja koska aikamme on, mitä on, makkaransyöjäisää testaa teinityttären vegaani-ekologisuus-anti-cis-maailmankuva. Oivaltavaa: kirja-Lipasti päättelee oman sukupolvensa suhtautumistavan olleen ironia, eikä se ole ilmastokriisinuorison asennoitumistapa. Kirjoittajan itseironia on osa kirjahupia. Itseään änkyrämmän isoveljensä hän asettaa aina sopivasti vielä kärjistämään asenteita.
•
”Kirjallisuudessa on lopulta yleensä kyse juuri tuosta, muistamisesta. Ihan niin kuin historiassakin. Perusongelma on, että kukaan ei muista oikein, vaan kaikki muistavat mitä sattuu.”
Lipasti muistaa tai yhdistää juttuihinsa ehkä mitä sattuu, mutta kokonaisuus toimii. Ennen Porakonekirjoittajaa luin Juha ItkosenTeoriani perheestä, ja nämähän sopivat peräkkäin, täydentävät toisiaan. Kummassakin kertoo kirjailija-perhemies, joka arvostaa pitkää parisudettaan ja jälkikasvuaan sekä ylläpitää hyvää kontaktia edeltäviin sukupolviin ja sisaruksiinsa. Tekstistä tihkuu lämpöä, läheisyyttä ja hyväksyntää.
Elämässä on eri vaiheita, luopuminenkin kuuluu siihen – sitä ei tämäkään kirja väistä, ei myöskään elämän reunaehtoja: lasten kotoa pyrähtämistä, vanhempien sukupolvien luontaista poistumista tai ylipäätään elämän rajallisuutta. Mutta elämä on myös asennekysymys. Elämästä voi nauttia ja huvittua. Kiitos siitä.
Ja Lipastin kirja kannattaa lukea loppusivun kiitoksiin saakka. Nauroin ääneen.
•
Roope Lipasti: Porakonekirjoittaja, Atena 2023, 234 sivua. Lainasin kirjastosta.
Luin tuoreeltaan Juha ItkosenTeoriani perheestä (Gummerus 2023). Siinä kirjoittaja kokoaa omakohtaisia perheajatuksiaan kirjalliseen muotoon. Kun lipsahdan mielessäni kyselemään toden ja kaunokirjallisuuden rajapinnoista, Itkonen vastaa kirjassaan:
”Kirjoittaessani koen myös aina hyvin vahvasti hallitsevani tilanteen. Kerron tässä kaikenlaista, mutta valitsen täysin vapaasti mitä kerron ja millä tavoin sen teen. Valitsen joka ikisen sanan enkä millään tavalla ole avuton: kirjoittaessani elämästäni minulla on paljon enemmän hallinnan tunnetta kuin eläessäni sitä.”
•
Teoriani perheestä rakentuu lapsuudenperheen sekä oman isyyden ja puolisoaseman kytköksiin. Kirjoittaja on 47-vuotias neljän lapsen isä, lasten ikähaarukka 17 – 5 vuotta. Kirjoittajan muistot ja pohdinnat perhesiteistä, vanhemmuudesta, sisaruudesta, parisuhteesta, tunteiden ilmaisusta ja sitoutumisesta liikkuvat joustavasti ajassa ja sukupolvissa. Ajan kuluminen tuntuu vanhempien vanhenemisessa, lasten kasvussa ja kirjoittajan ajattelutavan muutoksissa.
Kiinnostun eritoten arjen ja rakkaudellisuuden kuvauksista. Innostun välittämisestä – sanan monessa merkityksessä: kirjoittaja välittää välittämistä kaikkine puuhineen ja pulmineen. Hän näyttää, miten elämäntilanteet vaihtelevat, ja on hyväksyttävä, että kaikki menee niin kuin menee. Sympaattistahan tämä kaikki on – ja jakamisen kulttuuria:
”Uskon kuitenkin hallittuun avoimuuteen. Uskon, että ihmiset pystyvät helpottamaan toistensa elämää kertomalla omista kokemuksistaan.”
•
Aluksi äimistelen kirjan perheenjäsenten peitenimiä, esimerkiksi varmaan kaikki tietävät Itkosen vaimon nimen, mutta kirjassa vaimo on Rose. Ratkaisu valkenee minulle, kun heti perään luen Itkosen kirjan Ihmettä kaikki (Otava 2018). Uusin kirja on sille luontevaa jatkoa henkilöiden peitenimiä myöten.
Totean romaaniksi luokitellun Ihmettä kaikki olevan huomattavasti jäntevämmän kuin uutukaisen, ja syy on ilmeinen. Tämä Itkosen ensimmäinen perhekirja keskittyy dramaattisiin vaiheisiin, jossa Rosen raskaus keskeytetään ja sen perään alkaa kaksosraskaus ja keskoshoito. Tilanteiden tiiviys ja isä/äiti-tunteet isojen kysymysten äärellä pitävät fokuksen intensiivisenä. Lukijana jännitän kerronnan keralla, elän surussa ja toivossa.
•
Teoriani perheestä haahuilee, koska perheteema leviää ydinperheestä lapsuusperheen eri vaiheisiin ja suhteisiin, joskin ymmärrän hyvin aiheen laventamisen: Ihmettä kaikki -tilanteen jälkeen perhe on toisenlaisessa vaiheessa. Kirjoittaja on siirtynyt kriiseilystä touhukkaaseen lapsiperheen perusarkeen, jossa jokaisella perheenjäsenellä on ainutlaatuinen aikansa ja paikkansa. Tosin sivuja olisi voinut karsia ja keskittää sanottavaa, sillä toistoa ja viivähtelyä on liikaa. Kerronta, kieli ja tyyli voittavat kyllä puolelleen: selkeää, suoraa, havainnollista, tunnevoimaista.
Teoriani perheestä -kirja on kuvaus kirjoittajan/kertojan elämästä eikä se odota eikä oleta, että muiden teoria perheestä olisi samanlainen. Ei olekaan, mutta hyvin kirjan lopun top10-listaus on sovellettavissa erilaisiin perhemalleihin ja -mallittomuuksiin. Kiteytän kirjakokemukseni: tämä aika tarvitsee tällaista hymistelemättömän positiivista perhepohdintaa, avointa rakkautta lapsiin, kiintymystä puolisoon, ymmärrystä sukupolvista ja pohdintaa tarinallistuneiden muistojen epäluotettavuudesta.
•
Luin siis peräperää kaksi kirjaa itkoslaisesta perheteoriasta, ja lukukokemuksiani seuraavana päivänä valtalehdessä (HS 5.3.2023) oli kattava juttu kirjailijasta. Epäröin, kannattaako tyhjentävän Hesari-jutun jälkeen itse kirjoittaa. Kirjoitin, koska ei ole liikaa kirjoja, joissa alakuloon taipuvaiseksi tunnustautuva kertoja kertoo kääntyneensä toiveikkuuden puoleen ja antautuu jakamaan sen, mikä on ja siitä, mitä on.
”Tämänhetkinen elämäni on myös se, mistä kirjoitan. Se antaa minulle paljon, nämäkin lauseet. Olen ollut perheellinen niin pitkään, etten edes tiedä mistä ja miten kirjoittaisin, jos minulla ei olisi perhettä.”
Yksityiskohdat (Johnny Kniga 2033) on ruotsalaiskirjailija Ia Genbergin ensimmäinen suomeksi käännetty romaani. Kirjassa naiskertoja potee kuumetta ja kenties sen seurauksena alkaa putkahdella muisti- ja mielikuvia eletystä elämästä.
Kirja jakautuu neljään osaan ja kukin on nimetty kertojan mieleen palanneiden ihmisten mukaan. Kertoja kuvaa äkkilopun saanutta vanhaa suhdetta Johanna-rakastettuunsa, nuoruusystävää häiriö-Nikkiä, nopsaan leimahtanutta vuosientakaista rakkautta Alejandroon ja ahdistunutta Birgitte-äitivainaata. Kaikkein etäännetyin on äitiosuus, muissa kertoja pöyhii peittelemättömämmin tunnelmiaan ja tuntemuksiaan.
”Ehkä kokonaisuudesta pitäisikin kertoa antamalla vain ihmisten vaeltaa sattumanvaraisesti silmieni edessä.”
Kerronnalle on ominaista, että aika liukuu kerrontahetkestä ja sittemmin tapahtuneesta suhdemuistoihin. Mitä on olla joku, lipsuu käsistä saippuan lailla, samoin liukastelee ajatus asiasta toiseen. Minulle muodostuu vaikutelma, että kertoja siirtää huomiota itsestään, silti kertoo itsestään, mutta sittenkin eniten siitä, miten hetkellistä ja suhteellista kaikki on.
”Toisaalta elämä on joka päivä ja joka sekunti uusi, mutta toisesta näkökulmasta päädyn jatkuvasti samaan kohtaan itsessäni.”
•
Hieman kerronnasta tulee mieleen Rachel Cusk. Kertojan omaksi suosikiksi mainitaan Paul Auster ja hänen kirjojensa sattumat. Kirjallisuus ja kirjoittaminen kulkevat muutenkin juonteena pitkin kirjaa. Pidän kirjan kielestä ja rytminvaihdoksista. Jotkut pitkät virkkeet etenevät lauseiden luistavina nauhoina, ja sitten napsahtaa kiteytyksiä. Siispä kääntäjä Jaana Nikula ansaitsee kiitokset.
”En osaa sanoa tarkemmin, vaan sen, että toisistamme meidän on etsittävä, jos jotakin haemme, että silmäparit ovat kaksoispisteet, joista seuraa jotakin, täsmennys tai perustelu.”
Luin kirjan mielihyvin, mutta tovin päästä havahdun: mitä jälkiä tästä jää? Kenties kysymykseni on linjassa kirjan sisältöön, eli ehkä juuri nyt lukutilanne suhahtaa seuraavaan, mutta se saattaa jonain tulevana aikana yhtäkkiä putkahtaa takaumana – jokin ajatus tai itse lukuhetki. Saa nähdä – mutta odotan kiinnostuneena kirjailijan haastattelua kevään Helsinki Litissä.
•
Ia Genberg: Yksityiskohdat, suomentanut Jaana Nikula, Johnny Kniga 2023, 92 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Kolmihenkisessä lukupiirissämme halusimme kokea jotain uutta, joten päädyimme vanhaan. Valitsimme italialaisklassikoita kaksin kappalein. Kummatkin kirjat ovat ilmestyneet 1950-luvulla: Italo Calvinon Paroni puussa (1957, Tammi 1960/1981) on historiallisen romaanin ja maagisen realismin rajatapaus. Toinen valintamme on Alba de Céspedesin Kielletty päiväkirja (1952, Otava 1956/2022), jota kutsutaan italialaiseksi kulttikirjaksi.
Italo Calvino: Paroni puussa
Calvinon romaanissa Paroni puussa aatelisherra muistelee 1800-luvun alkupuolella isoveljeään, joka isälleen suivaannuttuaan muutti varhaisteininä puuhun. Kirja etenee veljen elämänvaiheita seuraten.
”Hänen maailmansa oli nyt toinen, rakennettu ahtaista ja mutkikkaista tyhjän yli kaartuvista silloista, solmuista ja suomuista ja rypyistä jotka tekevät kuoren karheaksi, valoista joiden vihreys vaihtuu sen mukaan onko lehtien telttakatos tiheämpi vai harvempi, lehdet värisivät kun tuuli vain henkäisikin ruotiin, toiset lehdet huojuivat kuin purjeet kun puu taipui.”
Omaperäisyyttä luonnollisesti tuo se, että veljen elämä liki 70-vuotiaaksi tapahtuu maan kamaraa koskettamatta. Silti tämän eksentrikon elämässä tapahtuu monenmoista, romansseista puhumattakaan.
•
Seikkailutyyppinen kirjallisuus ei lukupiirissämme kiinnostanut Tarua eikä oikein meitä muitakaan. Mistä kirja lopulta kertoo, Johanna ihmetteli. Emme keksineet muuta vastausta: Paroni puussa on aikuisten satu. Välillä tekstin hyväntuulinen tunnelma ja kuvailevuus viehättivät, mutta jotenkin aikansa elänyt lopputunne jäi kalvamaan.
Tarun ja Johannan ystävät ovat jossain elämänvaiheessa hehkuttaneet Calvinoa, ja päädyimme siihen, että kyseinen kirja on osunut silloin nuoruuden makumieltymyksiin. Nyt tietynlainen romantisointi, etenkin naiskuva, hiersivät, eikä kuohuva Euroopan historia 1700-luvun lopulta 1800-luvun alkuun löytänyt kunnolla reittiä juonivetoiseen tarinaan.
Mutta olihan kirjassa yksi merkittävä nykyaikana puhutteleva aihe: puiden merkitys ekosysteemissä ja luonnon ymmärtäminen orgaaniseksi, tasaveroiseksi ihmisen kanssa. Metsien kuvaus sykähdytti.
•
Italo Calvino: Paroni puussa, suomentanut Pentti Saarikoski, Tammi 1960 (2. painos 1981), 249 sivua. Lainasin Johannalta.
Alba de Céspedes: Kielletty päiväkirja
Romaanin minäkertoja on 43-vuotias Valeria, joka päähänpistona ostaa vihkon ja alkaa kirjoittaa päiväkirjaa. Sen hän salaa mieheltään ja parikymppisiltä lapsiltaan. Piilottelu ahdistaa kirjoittajaa, mutta se on vain jäävuoren huippu: perhe-elämästä alkaa paljastua paljon pulmallista.
Tunnelman kireys välittyy, eikä aika passiivisaggressiivinen minäkertoja jää jälkeen myöhempien aikojen julmalla tyylillä kirjoittavista Elena Ferrantesta tai Domenico Starnonesta. Tarkka, illuusioton havainnointi sen tekee.
”- – minä ajattelen Michelen elämää, lastemme elämää ja omaa elämääni, ja minä katselen äitiäni kuin pyhimyksenkuvaa, kuin vanhaa vaskipiirrosta, ja tunnen olevani aivan yksin tämän päiväkirjan kanssa, eristettynä kaikesta, vieläpä hänestäkin.”
•
Tarusta kirja on äärettömän traaginen, ja häntä koskettaa täyttymätön rakkaus. Johannasta romaanissa on paljon tunnistettavaa, etenkin mieleen pulpahtaa asioita omista isovanhemmista, vaikkei ihan yhtä kärjistettynä. Totesimme, että maailmassa on yhä valerioita.
Valerian tilanteeseen vaikuttavat sodanjälkeinen Italia ja jyrkät sukupuoliroolit, myös Valerian säätylasku ja köyhyys olivat kirjan aiheita. Keskustelimme paljon siitä, minkälainen on mahtanut olla kirjan kirjoitusajan katolinen perhemalli ja naisen asema kulttuurissa, joka oletti naisen täyttymyksen olevan vain perhe. Minä jumituin siihen, miten Valeria suhtautui vimmaisesti eri standardein tyttäreen kuin poikaan.
•
Puhuimme myös naisesta aikakausien vedenjakajalla: Valerian äiti pönkittää perinteitä, kun parikymppisellä tyttärellä on jo jalka oven välissä moderniin, itseään vapaasti toteuttavaan naiseuteen. Tyttären itsenäiset päätökset ja totutusta poikkeavat ratkaisut edustivat tulevaisuutta ja toivoa, jota äidillä ei ole.
Johanna kiteytti, että modernia kirjassa on kertojan sisäinen elämä ja toisaalta perinteistä se, miten kertoja sulki oman onnensa pois. Siispä Kielletty päiväkirja sopii mainiosti lukupiirikirjaksi: siinä on paljon keskusteltavaa.
•
Alba de Céspedes: Kielletty päiväkirja, suomentanut Anna Louhivuori, Otava 1956/2022, 246 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Joel Haahtela tarjoaa taas lukukokemuksen, jota samalla haluaisi helliä hiljaa itsellään ja toisaalta julistaa suureen ääneen ja laajalti. Lohtukirjojen mestari koskettaa jälleen.
Yö Whistlerin maalauksessa (Otava 2023) sopii erinomaisesti Totuuden kaipuu -trilogian jatkoksi. Romaanin päähenkilökertoja on tunnistettavan samansorttininen mies kuin monessa Haahtelan romaanissa: mies elää murtumisen kynnyksellä, saa lohtua taiteesta sekä havahtuu kärsimyksen ja kauneuden rinnakkaisuuteen. Tässä romaanissa päähenkilö olettaa pian kuolevansa ja sitä ennen hän haluaa jättää jälkeensä jotain kaunista: luoda vanhalla tekniikalla kuvia perhosista. Siitä syystä hän matkustaa vanhan perhoskerääjätuttavuutensa Sergein luo Yorkshireen.
”Katselin utuista sineä, yöhön kietoutuvaa maalausta, mutta en tuntenut hiljaisuudessa minkäänlaista kauhua, vaan päinvastoin syvää rauhaa.”
Kellun kirjakokemuksen rauhoittavassa tunnelmassa. Yö Whistlerin maalauksessa ravitsee lukijaansa pohdinnoilla, henkisyydellä, metafyysisyydellä, filosofisella aineksella ja monenlaisella kultivoituneisuudella. Haahtela ei karsasta elämänkatsomuksellisuutta eikä elitistisyyttä, ja leimallista on monien taiteilijoiden (monet omia suosikkejani) ja taideteoshavaintojen liittäminen kirjan sisältöön.
Luonnollisesti romaanin nimestä löytyvän James McNeill WhistlerinNocturno-maalausten (ks. romaanin kannen maalaus) merkitys on oleellinen, ja sykähdyttävästi niiden tulkinta laajentuu tyhjyyden kokemuksesta rakkaudellisuuteen. Keskeinen kirjan taiteilija on lisäksi Maria Sibylla Merian, jonka kolmisensataa vuotta vanhat perhosmetamorfoosipiirrokset ovat lähtökohta kirjan minäkertojan taidehankkeelle. (Merian on tuttu myös Selja Ahavan romaanista Nainen joka rakasti hyönteisiä.)
” – – siis tieto siitä miten kaikki oli yhteydessä kaikkeen.”
Elämäntuntojen ja -katsomusten lisäksi Haahtelan romaaneissa on aina arkitaso, niin nytkin, ja siihen sisältyy kalkkunavoileipä, lihallisuutta irtosuhteineen, särkymisvaaraa sekä ilmiöiden avauksia, esimerkiksi lyhyesti ja ytimekkäästi tässä romaanissa puretaan venäläisyyden ydin. Tätä tarvitaan, ettei teos tyystin tukehdu melankoliseen romantisointiin.
Kokonaisuus tarjoillaan lukijalle sujuvan soljuvana kerrontana, jossa muistot ja symbolit lomittuvat orgaanisesti toisiinsa. Romaaniin on myös formuloitu kaunokirjallisuusteesi:
”Ja eikö kaunokirjallisuus perustunut juuri puutteellisen kielen herättämiin runollisiin yhteyksiin, assosiaation kauneuteen, sen loputtomiin mahdollisuuksiin, sanattomaan rivien välissä?”
Lopputulos voisi olla symboleista raskas vaan ei ole: se on niistä kukoistava. Nämä Haahtelan symbolit – runsaat, toistuvat kuten lumi, tähdet ja perhoset! Perhosten lepattelua olen lukenut hänen kirjoistaan monesti, ja taas tämä kirjallinen perhosvaikutus yltää lukijaan: yhteys kaikkeen, hetkellisyys, (mielen) muodonmuutos, kauneus = hyvyys, elämä sellaisena kuin se on – aineellinen ja ajaton; ”- – että olemassaolo oli enemmän kuin pelkkä elämä”.
”Ja silti: yön rajalta heijastui meidän elämäämme, tämä ainoa, kiivas vastalause katoamiselle.”
Haahtelan uusimmat teokset ovat lyhyitä ja sinänsä nopealukuisia mutta pitkävaikutteisia humanistin puheenvuoroja mielekkyydestä – hitauteen houkuttelevia, rikkinäisyyttä kaihtelemattomia, rakkaudellisia.
”Sitten ajattelin, että joskus varjo oli liian pimeä ja se erkani meistä, alkoi elää omaa elämäänsä, me kuljimme maailmassa kahtena kappaleena. Mutta jonakin päivänä, kun tarpeeksi aikaa oli kulunut, kappaleet löysivät toisensa, pystyvät elämään yhdessä ja samassa ihmisessä, hyväksyivät oman itsensä ja toinen toisensa olemassaolon. Eikä kärsimys tuntunut enää niin pahalta, vaan sekin saisi olla, vaikka ei koskaan katoaisi.”
Ihmissuhteista riittää kirjallisuudessa ammennettavaa. Emilia Suviala poimii romaaniinsa Jaettu (Tammi 2023) parisuhdeprobleemia, vanhemmuutta ja itsenäistymistä. Ilahdun, että niistä irtoaa omanlaistaan kierrettä.
Pääosin kerronta seuraa nelikymppisen Merin ja parikymppisen Helmin kokemuksia kuumina kesäkuukausina Brooklynissä. Meri asuu suurkaupungissa Jacobin tympääntyneenä vaimona ja kolmivuotiaan Hopen väsyneenä äitinä.
”Tavallaan suurkaupungissa eläminen oli silkkaa sadomasokismia. Metropoli houkutteli asukkejaan ilmaisemaan itseään vain jotta nämä joutuisivat toteamaan, että ketään ei todellisuudessa kiinnostanut. Ihmiset olivat yksin, yhteisön sijasta jättimäinen joukko individualisteja, jotka vain sattuivat asumaan liian lähellä toisiaan.”
Merin serkun parikymppinen tytär Helmi saapuu lastenhoitoavuksi. Jacob paahtaa pitkää päivää mainosalalla, ja Helmi huomaa heti parin kireät välit. Kontrolloitu ja kontrolloiva Meri ei ole helppo tapaus hetkessä elävälle Helmillekään.
•
Rakenne kuljettelee vuorotellen Merin ja Helmin näkökulmiin, välillä Jacobinkin. Kerronta viivähtelee samoissa tilanteissa eri kokemuksin. Tavallaan juttu junnaa mutta silti nytkähtelee harkitusti eteenpäin. Kokonaisuus muodostuu runsaaksi, yksityiskohtaiseksi ja eläväksi.
Eniten viehätyn kitkerästä ironiasta. Piikit iskevät joskus vaivihkaa, jokunen kyllä kohtisuoraan. Amerikkalaisuus saa osansa, kulttuurierot myös, parisuhteen taisteluasemat, lapsenkasvatusperiaatteet, vanhemmat, itetaiteilijat – runsasta on.
Juonen kulminaatio on vibraattori, joka ”connectin peple” kuten aikoinaan eräs kännykkä. Ei siitä sen enempää, nautiskelkaa tapahtumien käänteistä kukin tahoillanne!
•
Henkilökuvaukseen on panostettu. Persoonat hahmottuvat toiminnan yksityiskohdista ja vuorovaikutustilanteista. Kukaan ei näe itseään niin kuin toiset, mutta kerronta näyttää henkilöt omine luuloineen ja heti perään toisten katseen keinoin.
Välillä Meri vaikuttaa kankealta, hetkittäin tyypitellyltäkin, samoin uraputkimies. Vaan ei sitten kuitenkaan. Herkullinen episodi on esimerkiksi Merin paluu media-alalle: hänen on tarkoitus kirjoittaa lehtijuttu ihailemastaan amerikkalaisesta feministikirjailijasta. Harvoin haaveet käyvät toteen, ei nytkään.
Helmin osuus mietityttää ja miellyttää: kepeys ja kipeys vuorottelevat. Neitonen karistaa tympeän pikkumaalaisuuden tullessaan suureen maailmaan. Ei hänenkään haaveistaan tule todellisuutta, vaan ne jäävät muistikirjan sivuille, kun nuori nainen pysyttelee lähinnä vain kotikorttelissa ja kortteerihuoneessa – maailma sen ulkopuolella. Helmin ja itetaiteilijajoukon kohtaamisissa on tosin pikanttia maailman avartumista, ehkä uutta suuntaakin.
”Mutta toisaalta, jos Meri ja Jacob olivat edelleen hukassa omien valintojensa kanssa vielä keski-ikäisinäkin, hänellä ei ollut mitään kiirettä tehdä lopullisia päätöksiä elämänsä suhteen.”
•
Suvialan kerronnassa vaihtelee huumori ja pisteliäisyys. Pidän siitä, että tarina kuitenkin etenee rakkaudellisesti. Aineksia on paljon, jotkut niistä jäävät toisten jalkoihin, mutta kokonaisuudesta viehätyn.
•
Emilia Suviala: Jaettu, Tammi 2023, eKirjana 277 sivua ja äänikirjana 14 tuntia 3 minuuttia, lukijana Krista Kosonen. Osin kuuntelin osin luin BookBeatissa.
Tänään 12.2. vieteään lukurauhan päivää. Sattumalta suljin juuri viimeisen sivun kirjasta, jonka teemat ja sanoma osuvat päivään. Celeste Ng on kirjoittanut julistusromaanin Kadonneet sydämemme (Gummerus 2023). Se varoittaa maailmasta, jossa tiedonvälitystä kontrolloidaan, kouluista on poistettu kirjat, kirjastoissa hyllyt ammottavat tyhjillään muistutuksena kielletyistä kirjoista ja makuloidut kirjat on möyhennetty – kirjajätteestä on valmistettu vessapaperia.
Romaani sijoittuu lähitulevaisuuteen USA:ssa. Maa on selvinnyt fataalista talouskriisistä ja sen jälkeen Yhdysvaltoja hallitaan uudella PACT-lainsäädännöllä. Romahduksesta syytettiin Kiinaa, joten uusi nousu perustui kaiken epäamerikkalaisen kyttäämiseen, vainoamiseen ja rankaisemiseen. Yksi keskeinen keino on pakkohuostaanottaa epäilyttäviltä ja kapinoivilta perheiltä lapset. Kansalaisten aivopesu on onnistunut: aasialaistaustaiset leimataan; he elävät vainon ja väkivallan pelossa
•
Romaani käsittelee epätasa-arvoisen ja väkivaltaisen valtion tilaa yhden perheen kokemuksin. Aasialaistaustainen Margaret Miu katoaa, jotta omaa lasta ei huostaanotettaisi. Bird-poika oli äidin karatessa 9-vuotias, nyt 12-vuotias. Isä ei suostu kertomaan mitään, mutta äitiään kaipaava poika saa vähitellen selville asioita ja lähtee etsimään äitiään.
Romaani jakautuu kolmeen osaan: Birdin näkökulmasta äidinetsintään, Margaretin elämäntarinaan ja Margaretin vastaiskuun. Ytimenä on vanhemman rakkaus lapseen: ”Mutta loppujen lopuksi jokainen tarina, jonka haluan kertoa, on yksi ja sama.”
Romaani on pidäkkeettömän pateettinen ja sanomakeskeinen. Vaikka se on kerronnallisesti ja tarinallisesti taitava, sisällön osoittelevuus osin verottaa kaunokirjallisia pyrintöjä. Mutta ymmärrän Ngin tavoitteet: hän taistelee kaunokirjallisuuden voimin uhkaavaa tulevaisuutta vastaan. Siispä siirryn kirjan kirvoittamiin ajatuksiin kirjallisuuden merkityksestä ja jätän itse kirjan ruodinnan.
•
Romaani on saanut nimensä Kadonneet sydämemme -romaanin äidin Margaret Miun runosta. Odottava ja tuore äiti purki lyyrisiä tuntojaan pullollaan äidinrakkautta suuren talouskriisin aikana piittaamatta yhteiskunnasta. Runokokoelmaa ei myyty muutamaa kymmentä kappaletta enempää. Mutta sitten PACT-lain jälkeen jotkut uskalikot osoittivat mieltään pakkohuostaanottoja vastaan, ja yksi nuori nainen kantoi kylttiä, jossa siteerattiin Margaretin runoa ”Kaikki kadonneet sydämemme”. Sattumaa, joka muutti paljon, etenkin Miun elämän. Sellaista kirjallisuus voi olla.
Runon siteeraus vailla kontekstia johtaa runon tulkintaan, joka on muu kuin runoilijan tarkoitus. Yhtä kaikki: runoilija muuttuu valtaapitäjien silmissä rikolliseksi. Yhtä kaikki: Ngin romaani kertoo, miksi kirjallisuus on vaarallista – ja tärkeää. Se osuu tunteisiin, se voi levitä suusta suuhun ja vaikuttaa.
Yksi keskeinen juonne romaanissa ovat sadut ja tarinat, joita kerrotaan lapsille sukupolvesta toiseen – joita siis täytyisi kertoa eikä jättää kertomatta ja lukematta, mikä vaikuttaa olevan nykymaailman trendi. Romaanin Birdin osuudessa oleellista on tarinan ja sadun vaikutus kohtalonomaisesti – löytäminen oikealle tielle, mahdollisuus oikeisiin ratkaisuihin.
•
Kirjojen ja kirjastojen haavoittuvuus totalitarismissa, kansalaisten aivopesussa ja tiedonvälityksen kontrolloinnissa on tässä romaanissa sitä samaa kuin kaikissa vastaavissa. Silti se osuu: ei tarvitse kuin kääntää katse itärajamme taa kiellettyjen kirjojen listoihin, ja niitähän on myös USA:n kouluissa (natsien kirjarovioista puhumattakaan). Joten aikamme tarvitsee margaretmiut ja Anna Ahmatovan, joka mainitaan romaanissa ja jolta on kirjan alun motto.
Lukija sen oivaltaa ja kirjailija jälkisanoissaan vielä sitä korostaa: romaanin tulevaisuudenkuva on pelottavan totta. Romaanissa on kohta, jossa muslimitaustainen mies muistuttaa jenkkilässä levinneestä etnisestä vainosta ja väkivallasta syyskuun 11. päivän jälkeen. Ng muistuttaa myös alkuperäiskansojen lasten pakottamisesta koulukoteihin. Entä miten voimistuvat nyt epäluulot aasialaisilta näyttäviä kohtaan, kun kiinalaisia vakoiluilmapalloja ammutaan Amerikan mantereen ilmatilasta ja kauppasota vaikuttaa olevan käynnissä?
Celeste Ng synkistelee merkkejä, joita on nyt ilmassa ja on ollut ennenkin. Valoton hän ei ole, koska usko tarinaan on vahva. Tarinat ylittävät yksittäisen elämän ja niissä elämä voi jatkua. Tarinoita kokoamalla jää eloon.
Siis lukurauhaa! Jospa jokainen pieneltä osaltaan pitää tarinoita elossa. Ja maailmaa kasassa.
”Bird. Miksi minä kerroin sinulle niin paljon tarinoita? Koska minä halusin, että sinä ymmärtäisit maailmaa. Koska halusin tästä maailmasta sinulle ymmärrettävän. Koska halusin, että maailmaa voisi ymmärtää.”
Luin nettihaastattelun, jossa esikoiskirjailija Riikka Sandberg kertoi mielikuvasta: järkälemäinen hahmo ja pohjoisnorjalainen saarirypäs. Siitä kehittyi romaani Ørja (Otava 2023), sen arvoituksellinen päähenkilö ja jylhänkaunis maisema vuonojen ja jäätiköiden välissä keskellä armotonta merta.
Romaanin runko rakentuu siitä, kun viisikymppiset Tine ja Runar matkustavat yhdeksi kesäiseksi viikoksi 1970-luvulla Ørjan saarille esittämään Munch-elokuvaa. Tinelle saarivierailu on ensimmäinen, mutta Runar on siellä viettänyt monet kesät isovanhemmillaan. Tai niin Tine luulee. Heti alkajaisiksi Tine löytää vajasta lankanauhurin ja äänitteitä. Niissä naiskertoja Isa(bella) selostaa vaiheitaan 1940-luvun lapsuudesta aikuisuuteen. Isan käänne on tutustuminen saarenkärkeen eristäytyneeseen Liviin ja pianonsoittoon. Silti Isan peruskokemus on:
”Oli vaikea kuvitella, että kukaan voisi pitää minunlaisestani. Ehkä se oli siunaus. Ei tarvitsisi koskaan luopua itsestään.”
•
Tine koukuttuu kuuntelemaan nauhotteita – minä lukemaan niitä. Isa kertoo lankanauhuriinsa sävykkäästi, taitavin sanakääntein ja pistää minut ja Tinen pohtimaan:
”Isa oli äänittänyt yksinäisiä viestejä, jotka kulkivat vain yhteen suuntaan, sellaisia joihin ei voinut koskaan tulla vastausta. Hänen toimintansa oli perustunut harhaan, että äänitteillä hän oli yhteydessä äitiinsä. Kuvitelmissa eläminen ei tehnyt Isasta luotettavaa. Eikä voinut jättää huomiotta nuuskan, viinin, oluen sun muun vaikutusta.”
Tinen tulkinta vie ajatukseni ylipäätään luotettavuuden kysymyksiin, ei yksinomaan jokaisen minäkertojan luotettavuuteen. Tine itse ei ole luotettava havainnoija: moni asia on hänen elämässään toisin kuin hän on luullut. Ihminen voi pettää myös itseään, helposti myös muita.
•
Romaani kietoo yhteen Tinen, Isan ja Livin tarinat ja kytkökset vuosikymmenistä toiseen leikkauspisteenään Runar. Oikeastaan vain kirjan naiset kiinnostavat, Runar jää sivulliseksi.
Kirjalliset ratkaisut ovat harkittuja. Tarkoitan, että romaaninomaista ovat sattumat, tunnelma, kirjallisiin tarkoituksiin luotu miljöö ja kerrontaratkaisut, joiden avuin valotetaan henkilöiden traumoja ja salaisuuksia. Romaanin alkua ja loppua pidän turhan viitteellisinä, mutta muuten nautin kirjan kielestä ja kuvailevuudesta.
Norjan natsimiehitys aiheuttaa kirjassa jälkijäristyksiä, etenkin naiset ja lapset saavat kärsiä. Esimerkiksi vaikuttava kohta kirjassa on Isan lapsuudenkokemus natsimiehittäjistä ja jäätiköstä.
•
Löydän romaanista monia teemoja. Esimerkiksi taiteella on siinä useita merkityksiä ja taidelajejakin useita.
Rakkaus hehkuu eri tavoin: on aviorakkautta, kiellettyä rakkautta, toteutumatonta haaverakkautta, rakkauden myymistä ja kostoa rakkauden vuoksi. Äidinrakkaus on sivuosassa Tinen osuuksissa, mutta Isan nauhoituksiin se ankkuroituu: Isa pitää puheellaan jo vuosia sitten kuolleen äitinsä lähellään – suhdetta isään leimaa puhumattomuus.
Isalla on yksi ystävä, Aili. Ystävyys elää, se on väljää, sallivaa – kateellistakin. Ailia pidän erittäin kiehtovana sivuhenkilönä:
”Minäkin aion asua yksin ja piirtää kaikki vapaahetket. Rakastan aina kun haluan, vaikka joka päivä. Voisin pakastaa parhaat miehet ja sulatella niitä kuin suolakaloja, kun olisi tylsää.”
•
Ørja houkuttelee keskustelemaan henkilöistä, miljööstä, tapahtumista ja kerrontakeinoista. Uskon tämän romaanin olevan siksi oiva lukupiirikirja. Tämä on kohtalokas kertomus, jossa henkilöiden tukahdetuilla tunteilla on seurauksensa. Kyllä se minuun tehoaa.
Perhetarinat parhaimmillaan kertovat pintaa syvemmin ihmisyydestä, siihen liittyvästä katoavaisuuden ja jatkuvuuden yhteenkietoutumisesta. Anne TylorinPalmikko ja Fiona ValpynRue Cardinalen ompelijattaret niputan yhteen siksi, että kummassakin romaanissa seurataan kolmen sukupolven kaarta. Maantieteellisesti ja vähän ajallisestikin niissä on eroja: Tylorin romaani sijoittuu Yhdysvaltoihin, Baltimoreen 1950-luvulta lähtien, ja Valpyn romaanissa sodanaikaiset Pariisi-kokemukset vaikuttavat yli sukupolvien.
Anne Tyler: Palmikko
Viehätyn kovasti Anne TylerinPalmikko-romaanista (Otava 2023). Toisaalta ei siinä mitään mullistavaa uutta tuoda romaanikirjallisuuteen, mutta tarkkanäköinen kuvaus perhesuhteista ihastuttaa.
Romaanissa hykerryttävät henkilöhahmot, etenkin kirjan vanhemmat, sittemmin isovanhemmat Mercy ja Robin. Heidän suhteensa nuorista aikuisista eläkeläisiksi sisältää myös tiettyä tragikomiikkaa. Kirjassa on loistava kuvaus sekä 50-vuotishääpäivästä ja kokemuksesta katsoa vanhoja kaitafilmejä että vanhojen perhealbumeiden kohtalosta – muistojen rajallisuudesta.
Jonkinlaiseksi kirjan ydinhenkilöksi koen taiteellisen ja perheenjäseniensä ytimestä pihalla hörhöilevän Mercyn, vaikka romaanissa käväistään monen perheenjäsen lähellä eri aikoina. Pariskunnan kolme lasta Alice, Lily ja David etääntyvät toisistaan ja vanhemmistaan, ja lasten lapset ovat toisilleen enää epämääräisiä muistoja.
Mainiosti kirja ilmentää sitä, kuinka perheenjäsenillä on vaikeuksia olla keskenään, tutustua toisiinsa tai tuntea tuttuutta toistensa kanssa., ja voi käydä niin, että yhteensopivuus hyppää sukupolven yli. Erikoinen hienotunteisuus estää perheenjäseniä esimerkiksi sanomaan toisilleen tai kenellekään ääneen tärkeitä asioita. Muutenkin kirjassa kivasti kikkaillaan sillä, että asioita ei sanota, mutta kuitenkin ne tiedetään. Kirja pistää minut miettimään paljonkin perhettä ja mitä se kenellekin merkitsee – eikä ole selvää, että läheisistä pidetään.
Tylerin romaanin voi hyvin kutsua kuuluvan kirjoihin, jotka ovat sivujaan suurempia. Tunnelmaa sekä tietynlaista epätäydellisyyttä että repaleisuutta pidän kirjan valttina. Eikä minua haitannut yhtään, että olen lukenut Tyleriltä samantyylistä, sillä aina on tilaa kikkailemattomalle, ihmisten ristiriitaisuuksia ja perimmäisiä outouksia oivaltavalle romaanikirjallisuudelle.
•
Anne Tyler: Palmikko, suomentanut Markku Päkkilä, Otava 2023, 185 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Fiona Valpy: Rue Cardinalen ompelijattaret
Taisi käydä Fiona Valpylle nyt epäreilusti, että luin Rue Cardinalen ompelijattaret (Otava 2023) lähellä Palmikkoa. Tylerin hienoviritteinen suhdeverkostokuvaus saa Valpyn suoraviivaisen kuvauksen näyttämään aika pinnalliselta, vaikka kirja käsittelee kohtalokkaita aikoja ja elämänvalintoja.
Valpyn romaanissa keskimmäinen sukupolvi jää väliinputoajaksi, ja merkitykselliseksi nousee ensimmäisen eli isoäidin tarina, jota tyttärentytär pöyhii. Lähellä nykyaikaa on Harriet, joka tulee pariisilaisen muotitaloon viestintätöihin ja päätyy asumaan samaan huoneistoon kuin ompelijatar-isoäitinsä 1940-luvulla. Harrietin kämppäkaverin isoäiti sattuu olemaan Harrietin isoäidin sodanaikainen bestis, ja niin Harriet saa selville perheensä ylisukupolvisia traumoja.
Kirja kulkee kahdessa aikatasossa, josta hallitsevaksi tulee toinen maailmansota ja silloinen vastarintaliike, johon Harrietin isoäiti ystävineen osallistui ja kärsi seuraukset. Natsien kauheuksien ja keskitysleirien kuvauksia ilmestyy nykyään paljon, mutta minulla on ristiriitainen suhtautuminen niihin. Jotain markkinahakuisuutta aistin, ja toisaalta ymmärrän erittäin hyvin, että räikeistä ihmisoikeusrikoksista muistutetaan, ettei niitä saa unohtaa.
Uskon, että tunteikas sukupolvikertomus vetoaa varmasti moniin, koska kohtaloiden kietoutumisen ajattelen viehättävän. Minulle romaani jäi aika sattumantäyteiseksi juoniromaaniksi. Elämän kantavuuden ja ihmisyyden puolesta puhumisen ajatuksesta pidin.
•
Fiona Valpy: Rue Cardinalen ompelijattaret, suomentanut Lauri Sallamo ja Heidi Tihveräinen, Otava 2023, 302 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Anni Polvan Ensimmäinen Tiina-kirja ilmestyi 1956. Jo monta sukupolvea suomalaisia tyttöjä on kasvanut tiinojen kanssa, niin myös minä. Tiina on pari kuukautta sitten ilmestynyt Silja Vuorikurun selkomukautuksena (Pieni karhu 2022). Näin klassikkoon pääsevät tutustumaan myös helpon kielen lukijat.
Selkomukautus tarkoittaa sitä, että alkuperäisestä kirjasta on mukana tärkeimmät tapahtumat ja henkilöt, lisäksi tunnelma säilyy entisellään. Tiina-mukautuksessa on mukava 1950-luvun perhekeskeinen, kunnollinen henki, joka välittyy selkeällä kielellä. Luvut ovat lyhyitä, ja tapahtumien seuraaminen on helppoa.
•
Ensimmäinen Tiina-kirja alkaa siitä, kun Tiina perheineen muuttaa kerrostaloon ja Tiina tutustuu talon lapsiin ja uuteen kouluun. Hän urheilee, puolustaa avuttomia ja pelastaa muita pahasta pulasta. Kotona hän pelkää vanhempien moitteita ja veljen pilkkaa.
Tiinan toimii nopeammin kuin ajattelee, ja siitä seuraa kommelluksia. Juuri se innostaa lapsia lukemaan Tiina-kirjoja – ennen ja nyt. Ja taitaa lukijoihin vedota myös Tiinan ja Juhan kilpailuhenkinen kaveruus.
”Tiina tuli seisomaan Juhan viereen.
Juha ei ollut uskoa silmiään.
Tiina uskalsi kilpailla hänen kanssaan.
Juhaa harmitti.
Tiinan kanssa piti aina olla varuillaan.
Kalle ja Elvi sen sijaan
Katsoivat Tiinaa ihailevasti.
Oli siinä rohkea tyttö!”
•
Tärkeä teema on tyttöjen pärjääminen. Tiina osoittaa, että hän on yhtä hyvä kuin pojat. Tiina-kirja näyttää myös, että tyttö saa olla monenlainen: reipas ja kiltti, rohkea ja huolestunut, vihainen ja lempeä, reilu ja riitaisa.
Mukavasti kirjassa käsitellään tunteita etenkin Tiinan kannalta. Tiinan ja äidin suhde jollain tavalla kirkastuu tässä selkoversiossa. Tiina ei täytä äidin kriteereitä tyttöydelle, mutta nyt erottuu hyvin, miten takana piilee äidin huoli tyttärensä hyvinvoinnista.
Polva antaa tyttöydelle arvoa, ja sellainen on aina ajankohtaista ja tärkeää. Siksi on paikallaan, että Tiina on nyt myös selkokielellä.
•
Tämän jutun yhteyteen sopii myös uutinen perjantailta 27.1.2023 (vaikka Tiina on enemmänkin alalkoululaisten kirja): Suomen kulttuurirahasto aloittaa parivuotisen hankkeen, jonka seurauksena suomalaisille yläkouluille lahjoitetaan 50 – 150 selkokirjan paketti. Lastenkirjainstituutti toteuttaa hankkeen. ”Kohderyhmänä ovat yläkouluikäiset nuoret, jotka eivät eri syistä kykene lukemaan yleiskielistä teosta, mutta jotka harjaannuttuaan pystyisivät siirtymään yleiskielen lukijoiksi. Syitä lukemisen vaikeuksille voivat olla esimerkiksi vähäinen kokemus, erilaiset keskittymisen vaikeudet ja lukihäiriöt, maahanmuuttajatausta tai motivaation puute.”
Kirjapakettiin valitaan lähiaikoina ilmestyneitä selkokirjoja mutta myös tilataan vartavasten uusia. Hankkeen alkaessa tehdään yläkouluihin kysely nuoria kiinnostavista kirjoista, ja hankkeessa lisäksi koulutetaan opettajia selkokirjojen käyttöön. Aikamoinen hanke selkokirjanäkökulmasta!
•
Anni Polva: Tiina, selkomukautus Silja Vuorikuru, Pieni karhu 2022, 90 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Emily St. John Mandelin romaani Asema 11 (Tammi 2022) vie tulevaisuuden maailmaan, jossa pandemiakatastrofi on romuttanut sivilisaation – ei infrastruktuuria, sähköä, tietotekniikkaa, ruokahuoltoa eikä terveydenhoitoa. Noin vuonna 2040 jäljellä on joitain yhdyskuntia, joissa vanhimmat eloonjääneet voivat muistella, milloin sai viimeksi syödä appelsiinia, kenties vuonna 2018.
Kanadalaisen kirjailijan romaani ilmestyi vuonna 2014, ja koronan jälkeen se täräyttää: tutun elämäntavan katoaminen on pienestä kiinni. Asema 11 heilauttaa ajatuksia ja muistuttaa, miten riippuvaisia olemme teknologiasta ja yltäkylläisyydestä, joista nyt länsimaissa saamme nauttia – ja miten haurasta se on.
•
Ahmin kirjan yhtä kyytiä, koska juoni vetää tehokkaasti ja kerronnan aika- ja henkilönäkökulmavaihtelut pitävät tarkkaavaisena. Vaikkei henkilökuvaus ole erityisen syvää, henkilöiden palapeli rakentuu kekseliäästi: muutama päähenkilö kytketään toisiinsa joustavin juonilangoin.
Viisikymppinen näyttelijä Arthur Leander kuningas Learin roolissa torontolaisella teatterilavalla toimii keskuksena, ja häneen liittyvät tavalla tai toisella ystävä Carl, ex-vaimot, poika, esityksen lapsinäyttelijä Kirsten ja paparazzi-ensihoitaja Jeevan. Arthurin ensimmäisen vaimon Mirandan sarjakuvataide kulkee juonessa mukana. Ja muukin taide, sillä tulevaisuuden aikatasolla Kirsten kuuluu autioitunutta kanadalaisrannikkoa kiertelevään seurueeseen, joka esittää harvalukuisille yhteisöille vuoroin sinfoniamusiikkia ja Shakespearen näytelmiä.
”Kiertävän sinfoniaorkesterin nimi on kirjoitettu valkoisella kaikkien kolmen vaunun molempiin kylkiin, mutta ensimmäisessä vaunussa lukee lisäksi: Koska selviytyminen eri riitä.”
Selviytyminen ei riitä. Komeasti kytkeytyy taiteen sielunruoka maailmanlopun meininkiin, jossa hengissäpysyminen on uhattuna, ihmiset pelkäävät toisiaan ja väärille profeetoille tulee tila. Silti joissain yksilöissä ja yhteisöissä on toivoa – näkyy joitain valonpilkahduksia.
•
Romaanin juoneen ja tarinaan punoutuu jos jonkinlaista aihetta ja tapahtumaa, myös yllätyksiä. Teemojen moninaisuus miellyttää minua. Jostain syystä tämä kirja saa minut ymmärtämään, miten infrastruktuuri on erityisosaajien varassa, ja jos… Kirja pysäyttää: mitä kaikesta ja kenestäkin jäljelle jää.
Romaanin kerronnan visuaalisuus saa aikaan eläviä kuvia verkkokalvolle henkilöistä, tilanteista ja ympäristöstä. Se saa jännittämään, miten romaani siirtyy postapokalyptiseksi tv-sarjaksi Station 11 (HBO Max 2021-2022). Muutaman jakson perusteella en ole erityisen vakuuttunut. Vetävä tarina on draamana muuttunut oudon ponnettomaksi.
•
Emily St. John Mandel: Asema 11, suomentanut Aleksi Milonoff, Tammi 2022, 394 sivua. Lainasin kirjabloggaajakaveriltani.
Station 11, HBO Max 2021 – 2022, minisarja, 10 jaksoa.
”Entä jos kirjoittamisen lystissä onnistun synnyttämään jotain – tietoisuutta kansalle, joka suomea taitaa, palan tietä niille, jotka tulevaisuuteen tähystävät.”
Aleksis Kiven kirjailijatavoitteena oli osoittaa suomen sivistyskielen potentiaali, kyky luoda suuri kertomus suomeksi, myös runoutta ja draamaa – saada ymmärrystä, arvostusta ja tienata rahaa. Nämä seikat seulon päällimmäiseksi keikkumaan Vesa Haapalan biofiktiosta Alexis. Elämänkertomus (Otava 2022).
Kirja rakentuu nimihenkilön päiväkirjamerkinnöistä 1866-1870. Päiväkirja luonnollisesti etenee kronologisesti, mutta luontevasti sinne sujahtaa pohdintoja kertojan aiemmasta elämästä kuten perhesuhteista, etenkin osattomuudesta köyhän kraatarin poikana yliopistopiireissä ja avioliittomarkkinoilla. Päiväkirjamerkinnöissä Alexis ruotii itseään, ihmissuhteitaan, taloudellista tilannettaan, elämisensä tapaa ja mielentilojaan.
”Mikä on paikkani, mihin keskitän voimani, moneen suuntaan aatokseni riipii.”
Ylioppilas Stenvall asuu kirjan tapahtuma-aikaan Charlotta Lönnqvistin luona Siuntiossa, ja taas saadaan yksi tulkinta siitä, mikä saattoi olla tämän pitoemännän ja holhotin suhteen laatu. Uskon Haapalan kuvaukseen yhteiselosta ja voimasuhteista. Sen sijaan metsämökin Hiljan keksiminen madonna-huora-hämmentäjäksi hieman minua epäilyttää, vaikkakin ymmärrän, että se avaa mahdollisuuksia purkaa Alexiksen naiskuvaa, seksuaalisuutta ja syyllisyydentunteita. Linjakkaina puolestaan pidän kuvauksia turhautuneen miekkosen masturboinneista.
Päiväkirjatyyli vie kirjailijan aistielämään, uniin ja kuumehoureisiin tai hermostuneeseen epätoivoon, jota lääkintä viinalla ja pääkaupunkireissuilla ilotytöillä ei paranna vaan pahentaa. Stenvallin sosiaalisista suhteista Helsingin herroihin ei romaani uutta tarjoa, mutta päiväkirjanäkökulma taittaa tietoihin tunteen. Esimerkiksi Kiven uusien tekstien lukutilaisuudet herättävät eloon päähenkilön piinan. Jos lukuistuntojen kuvailu on minua naurattanut esimerkiksi Teemu Keskisarjan Saapasnahka-torni-kirjassa, nyt kiemurtelen säälistä.
”Minä vaivun kuin likainen liina soikkoon.”
Seitsemän veljeksen synty ja kirjailijan voimien ehtyminen kietoutuvat nälkävuosiin. Jo Aki OllikaisenNälkävuosi–romaani nosti esille hallinnon epäonnistuneet toimet katovuosina ja samalla köyhän maalaiskansan kohtalon. Niin tekee myös Haapalan romaani.
Nälkävuosien kurjuus resinoi kirjailijan henkilökohtaiseen tilanteeseen, kun Alexis piehtaroi veloissaan ja syyllisyydessään Charlotan veloista, mutta nälkää ei Fanjunkkarsissa nähdä. Alexia tuetaan, silti vakaa elämä karttaa levotonta, synkistyvää miestä.
Kiven elämänvaiheet tuntevat tietävät, että kirjailijan mielen hämäryys etenee. Jossain määrin koen kirjan pitkittyvän, toistavan vääjäämätöntä. Kirjailijan epävarmuus ja sittemmin epätoivo Seitsemän veljeksen ilmestymisestä ja vastaanotosta kyllä välittyvät elävästi.
”En yltänyt siihen, mitä kuvasin, en koskaan ole Kivi, olen Alexis, oma kivivallini, oma ristini, jota kannan sillä viimein roikkuakseni.”
”Kertomustani olen kirjaillut, ja jos olen rehellinen, kiinnostaa minua kirjoittaa miten lystään.”
Ihailen suuresti ikonisen kansalliskirjailijan omapäistä tuotantoa. Siispä luen kirjaa fanin silmin, ja täytyy tunnustaa, että Haapala hyödyntää taitavasti Kiven kielen rytmiä. Mukana on käänteistä sanajärjestystä, kuvailevaa ilmaisua ja vanhaa sanastoa, kuten näytelmää merkkaava osotelma. Joukossa on joitain suoria lainauksia Kiveltä, mutta ne ovat täsmätäkyjä muuten Haapalan kivellistämässä kerronnassa.
”Minä olen alusta saakka ollut suomen kielen asialla, se on tärkein tehtäväni, siinä minulle on velvollisuutta – kirjoittaa tälle maalle vedet, urhot ja immet, kylät ja juhlat, metsät ja vuorten kohdut. Ei niin kuin Runeberg ja Topelius kirjoittavat kansan köyhäksi ja kituvaksi mutta jaloksi kuin kuivan kanervan, joka nummen peittää. Minun kankaani hehkuu, sieltä mies hakee mehton, mehiläinen metensä ja nuori impi urhon, kaikki löytyy iloiselta kanervavuoteelta.”
Jos ovat Kiven kirjallisuuden luontokuvaukset hehkuvia, hyvin Haapala pärjää omissaan. Eri vuodenajat elävät herrojen teksteissä, joten pääsen nyt herkuttelemaan luontohavaintojen yksityiskohdilla kummankin kirjoissa.
”Tarviihan kirjailija kykyä kuvitella, mutta vähintäänkin yhtä paljon taitoa nähdä ja muistaa ja kytkeä asioita yhteen ja rajata pois.”
Tulkitsen, että yllä oleva sitaatti voisi olla Haapalan ohjenuora. Kivi-tutkimustietous ja eläytyminen päähenkilöön kytkeytyvät toisiinsa: Haapala syväsukeltaa ajankuvaan sekä päähenkilön elämäkertaan ja kieleen epäröimättä ja varmana.
Alexis. Elämänkertomus on täysiverinen taiteilijaromaani siinä, miten se kuvaa valintoja ja kirjoittamisen välttämättömyyttä. Kivellä oli poikkeuksellinen kuorma taiteilijan kannettavaksi: kansallinen itsetunto pelissä – omansa lisäksi.
”Joka kerta minä keksin maailman ja sen ihmiset ja luon kielen, ennen kaikkea sen; ja kielellä louhin esiin henkilöni, heidän tekonsa ja puheensa, sillä ilman niitä ei synny koko maailmaa. Tämä on jumalten työtä, paitsi että on luotava myös oma kaikkivoipaisuus.”
Joonatan TolanPunainen planeetta -romaanin jälkeen jo osasin odottaa, mitä tuleman pitää toisessa proosateoksessa, silti siteeraan kirjasta Hullut ihanat linnut (Otava 2023) lauseen: ”Mutta alamäki vain syveni.”
Tolan tuotantoon tutustumattomille tiivistän, että ensimmäisessä romaanissa kuvataan nelilapsisen perheenisän levotonta elämää. Ensimmäisen romaanin lopussa mielenterveys-päihdeongelmainen isä tekee itsemurhan, ja riutunut, liikuntavammainen äiti jää lasten kanssa yksin. Romaanin kertoja Joonatan on siinä vaiheessa kuusivuotias. Siitä Hullut ihanat linnut jatkuu suoraan.
•
Kaoottista perhe-elämää johtaa kymmenvuotias budjetinlaskijasisar, kahdeksanvuotias huligaanisisko järjestää teatteri- ja talk show -viihdykettä, ja nelivuotias pikkuveli ajelehtii siinä sivussa, kun kuusivuotias Joonatan huolehtii äidin pesut ja pukeutumiset. Tekstistä vyöryy absurdeja, makaabereja tilanteita sotkusta, rahapulasta, nälästä, sairauksista ja rakenteettomasta arjesta.
Viranomaisten kuten lastensuojelun, terveydenhuollon tai koulukodin osuus puistattaa, mutteivät sukulaisetkaan tai muut aikuiset sen täysipäisemmin toimi. Miten lapsi voi selviytyä?
” ’Vaikka me olemme tämmöisiä ihmisroskia, kaikki on tosi hyvin, kun ei tunne mitään’, sisko lisäsi nauraen.”
•
En Tolan kirjassa kompastu alamäkeen eli vain kauhistele lasten oloja ja vaiheita. Kaunokirjallisen kerronnan kera liidän monesti pitkälle ylämäkeen.
Yksi hieno asia on se, että minäkertoja limittää ensimmäisen lapsensa syntymän tilannetta lapsuustakautumiin. Se syventää psykologista otetta, antaa lukijalle ajateltavaa yhteyksistä aikuisen ja lapsi-Joonatanin välillä.
Toinen asia koskettaa rajusti. Lapsen tasolta Tola kuvaa Joonatanin symbioottista suhdetta äitiin, ja tunnelma väreilee vieden ihon kananlihalle.
”Yhtäkkiä maailmankaikkeus ja avaruus kaareutuivat silmissä, ja edessä välähtivät kaikki koskaan eletyt ajat ja elämät, sitten kuva pysähtyi minuun ja tarkentui äitiin.”
Rakkaudella voidaan lapsia kohottaa tai sitten kahlita, ja samalla se ja muu romaani mietityttää: miten rakennetaan tai horjutetaan perusluottamus. Lapsen ehdottoman rakkauden, riippuvuuden ja sen katkeamisen kokemuksen kuvaus on vertaansa vailla.
•
”Teos on osa sarjaa, jossa tarkastelen rikkonaista elämäntarinaani kaunokirjallisin keinoin ja mielikuvitustani hyödyntäen.” Nämä Tolan kirjan loppusanat tyhjentäkööt kirjan lähtökohdat. Kaunokirjallisuuttahan tämä kaikin keinoin on dialogista henkilökuvaukseen (voi koulukodin merkillinen Esa!), äidin romaanikässärin kirjoittamisesta Tolan kirjan kielen ja kuvaustavan elävyyteen ja väkevään visuaalisuuteen. Se herättää tunteita, niin kuin esimerkiksi suurta huojennusta lasten pääsemisestä perhekotiin. Ja romaanin loppu – voi että, konkretiaa ja metaforia!
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 