Aihearkisto: Romaani

17 toukokuun, 2018 · 6:30 am

Maritta Lintunen: Stella

Nautiskelen tätä kirjoittaessani Schumannin laulusarjasta Frauenliebe und leben. Pianosäestys tukee naisääntä, joka sävykkäästi etenee tunnelmasta toiseen. Se selkeyttää ajatuksiani, joita setvin Maritta Lintusen Stella-romaanin (WSOY 2017) jäljiltä.

Ja musiikissahan on outoja, lääkitseviä voimia.
Outoja, lääkitseviä voimia? Niin kuin minä en sitä tietäisi.

Stella on aikanaan ollut taitavan ooppera- ja operettilaulaja Sylvi Indreniuksen tähtirooli. Erinäisten epäonnisuuksien jälkeen Sylvi vetäytyi varhain estradeilta. Vanhan Sylvin luo muuttaa runoilusta kiinnostunut maalaistyttö Liisa, joka saa hetken kokea taiteilijadiivan kulissit ja niiden takaisen tavan elää. Sylvi imaisee Liisan elämänsä, samoin Liisan Juri-vauvan. Juri on synnynnäinen muusikko, mutta pojan teini-iässä äiti myy pianon ja painostaa sittemmin lapsensa opiskelemaan lääkäriksi. Aikuisena Juri on etäinen mies, elämässään hukassa.

Romaanin jännite vetää kahteen suuntaan. Siinä kerrotaan takautumin Liisan ja Sylvin yhteisvuosista. Reaaliaikaa on Jurin aikuisuuskriisi, johon liittyy selvittämätön menneisyys. Tematiikassa tärkeää tuntuu olevan taiteen lisäksi etäiset äiti-poika-suhteet ja vaietut asiat. Myös muistin salaisuuksia sivutaan, näin esimerkiksi Juri:

 Jos alle kaksivuotiaan muistiin painuu tuolla tavoin kokonaisia lauseita, on hyvinkin mahdollista, että minulla on jossakin muistini tiedostamattomissa kerroksissa kokonainen soittolista. Luoksepääsemätön arkisto. Mitä sieltä mahtaisi löytyä? Sylvi Indreniuksen laulua? Bachia ja Beethovenia? Hellittelyä ja lepertelyä? Ehkä kokonaisia tarinoita, joita hän on minulle äidiltä salaa kertoillut?

Musiikki on merkittävä motiivi ja symboli. Jurille se on tukahdutettu unelma onnesta, melkein menetetty mahdollisuus. Siihen liittyvät Jurin sopraanosuhteet ja tietyn flyygelin metaforaksi kasvava merkitys. Liisaan liittyen motiivi on monimutkaisempi. Musiikin kieltäminen on defenssi omaehtoisuuden säilyttämiseksi, mutta hän ei erota sitä, mitä vaikutuksia taiteen tukahduttamisella on omalle pojalle. Sylville taiteilijuudesta luopuminen merkitsee kokonaisvaltaista elämänpettymystä, jota kompensoi intensiivinen Liisan ohjailu ja Jurin omiminen.

Stella

Lukukokemuksessani ei kaikki loksahda oikein paikoilleen. Pidän heppoisena lähtökohtaa, jossa vanha nainen junailee itselleen Liisasta perheen, itsenäistynyt Liisa esittää ainoastaan kovanaamaa ja Jurin kihlattu on vain itsekeskeinen sopraanoäänen kaikukoppa. Hapuilen uskottavuusongelmissa, vaikka motiivit ja perustelut ovat selvät. Todennäköisesti vika ei ole kirjassa vaan ehkä lukutilanteessa, jossa en täysillä tempaudu kirjan tunnelmiin.

Stellan vaikutukset ovat vähittäisiä. Vaikken ensin valloitu, silti psykologinen tapa kuvata henkilöitä ja heidän vaikuttimiaan tuntuvat jälkijättöisesti. Taiteilijuuteen liittyvät voimakkaat tunteet siis ylettyvät kuitenkin minuun. Kolmen keskushenkilön kohtalot kiertyvät siten, että heiltä on eri syistä evätty mahdollisuudet toteuttaa itseään taiteilijoina. Se vaikuttaa niin, että he kasvavat väistämättä vinoon, ja ihmissuhteet kärsivät peruuttamattomasti.

Stella on rakenteellisesti vaihteleva eri kertojaäänien ja aikatasojen vuoksi. Toisaalta pidän romaania perusproosana, jossa juoni erottuu, kerronta on sujuvaa ja psykologinen ote on vahva. Maritta Lintusen tuotannosta olen aiemmin lukenut vain Hulluruoholan. Siinä on keskeistä Stellan tapaan epäselvät perhesuhteet ja menneisyyden painolastit. Tiedän, että Lintusen Mozartin hiukset -romaanissa on myös kyse pianistista Jurin tapaan.

No, nyt kirjoitusrupeamani taustalla soinut Schumannin laulusarja päättyy. Se ei sattumalta ole postaukseni ääniraita, vaan liittyy oleellisesti Stellan juoneen. Mielessäni kaikuu musiikin lisäksi Sylvin sanat: taiteilijat ovat ihan tavallisia ihmisiä, vaikka mahdollisesti keskivertoa itsekeskeisempiä.

– –
Maritta Lintunen
Stella
WSOY 2018
taiteilijaromaani
114 sivua e-kirjana.
Luin BookBeatin kautta.

Muistutan: taiteilijaromaanihaaste ei ole enää käynnissä, mutta Lintusen romaani olisi siihen hyvin sopinut. Haasteen yhteenveto on on TÄSSÄ.

Taitelijaromaani

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Avainsanat:

14 toukokuun, 2018 · 9:34 am

Ann Tyler: Äkäpussi

Shakespearea tuunaillaan suunnitelmallisesti uuteen suuntaan. Kustantamo Hogart Press on pestannut nimekkäitä nykykirjailijoita hommiin. Mukaelmia on tulossa esimerkiksi Margaret Atwoodilta ja Jo Nesbølta, mutta suomeksi sarjan avaa Ann Tyler Äkäpussilla (Johnny Kniga 2018).

Kustantamon sivuilta selviää, että Tyler inhoaa Shakespearea, mutta Äkäpussin kirjoittaminen on ollut hauskaa. Minä hyvässä uskossa ryhdyn kuuntelemaan äänikirjana, miten modernisoituu Kuinka äkäpussi kesytetään? En ole lukenut alkuteosta, olen siis netistä löytämäni juoniselosteen varassa. Siihen verraten Tylerin juonikuviot kulkevat vapaasti omille teilleen. Loppu kummastuttaa minua; palaan siihen myöhemmin.

Äkäpussi.jpg

Alkuteoksessa ja Tylerin kirjassa lähtökohta on sama: Kate pitää saada naimisiin. Motiivi on eri. Äkäpussissa pointti on se, että tutkijaisä painostaa tyttärensä naimakauppoihin venäläisen assistenttinsa kanssa, jotta assari voisi jatkossakin luotsata isukin tutkimukset menestykselliseen päätökseen. Avioliitolla vältettäisi tutkija-apurin maastakarkoitus.

Kulmikas, sosiaalisista kuvioista melko piittaamaton Kate on pohjimmiltaan leski-isälle kuuliainen ja purjehtii kohti avioliiton satamaa. Hetkittäin kiinnostavan tympeässä tyypissä on lupaavaa särmikkyyttä ja sosiaalisten tilanteiden kuvailussa kivoja pistoja. Täysin päiväkotiin sopimaton Kate työskentelee lasten kanssa, ja se tuottaa herkkuhetkiä. Esimerkiksi lasten suusta kuullaan totuus amerikkalaisesta aviotodellisuudesta.

Kuinka sitten kävikään? Modistus tuntuu hampaattomalta. Vitsikkyys vaikuttaa minusta väsyneeltä – näille huokaan: tutkijatyyppien käytännönvieraus sekä maahanmuuttajan kieli- ja kulttuurihapuilu. Tutkijoiden ja eläinsuojelijoiden koe-eläinselkkaus huitaistaan sinnepäin. Toteutus tuntuu paikoittain jopa tylsältä. Tai sitten teksti ei sovi äänikirjaksi.

Shakespearen näytelmän lopussa on Katen monologi vaimojen kuuliaisuudesta. Tyler tyrmää minut täysin oman Katensa loppupurkauksella, jossa tulee tuutin täydeltä sitä, miten nykymiehet ovat ahtaalla odotuksien paineissa. Oudoksun – tämäkö todella on komedian pakkonaittamisjuonen lopputulema? Epilogi on jo silkkaa söpöstelyä.

Äkäpussi ei siis lukulistallani kovin korkealle kohoa. Kuunnellessani kirjaa mieleeni putkahtaa, että kirja sopisi romanttisen komedian käsikirjoitukseksi indieleffatyyliin. Palautan siis mieleen Ian McEwanin Pähkinänkuoren ja Jari Järvelän Romeon ja Julian, joissa Shakespeare saa kunnolla uutta kyytiä.

Käynnistän tällä kirjalla haasteen Klassikkotuunaus. Olen kiinnostunut muiden bloggaajien ja lukijoiden kokemuksista kirjoista, joiden idea iskee tunnetusta klassikosta.

Klassikkotuunaus_banneri

– –

Ann Tyler
Äkäpussi
suomentanut
Johnny Kniga 2018
äänikirjana 6 t 44 minuuttia, lukijana Putkonen-Örn.

Kuuntelin BookBeatissa.

Tähän mennessä tietääksen ainakin näissä blogeissa: Kirjarouvan elämää ja Kirsin Book Club

5 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

11 toukokuun, 2018 · 6:21 am

Samanta Schweblin: Houreuni

– Hän sanoi, ettei Davidin ruumis kestäisi myrkytystä, että poika kuolisi mutta että voisimme yrittää siirtoa.
– Siirtoa?
Carla tumppasi puolittain polttamansa savukkeen ja jätti käsivartensa etukenoon roikkumaan, ikään kuin tupakointi olisi uuvuttanut hänen ruumiinsa täysin.
– Jos siirtäisimme Davidin hengen tarpeeksi ripeästi toiseen ruumiiseen, osa myrkytyksestä ei olisi ehkä kuolemaksi. Hengissä selviytyminen ei ollut varmaa, mutta joskus se onnistuisi.

Ei sinun enempää etukäteen kannata tietää Houreunen (Like 2018) sisällöstä. Tai ehkä tämä: tiivis romaani rakentuu minäkertojan takautuviin tapahtumakuvauksiin. Niitä häneltä tivaa David, sitaatissa mainittu poika. Romaanissa koetaan hätää lapsen tai lasten kohtalosta ja ylipäätään vaaratilanteesta selviämisestä, vaikka äidit yrittävät pitää huolta pelastusetäisyydestä.

Samanta Schweblinin lyhyt romaani kannattaa ahmaista kerralla. Tai oikeastaan se pakottaa siihen. Arvoituksellisen alkutilanne vaikuttaa niin, että jatko tuntuu selvittämisen väärtiltä.

Tarinan aukeaa vähittäisin vihjein. Tiukka, selkeä kieli on paikallaan: se antaa lukuvarmuutta, koska tarinassa on hämähäkinseittimäistä aukkoisuutta – ja toisaalta se seitin tavoin takerruttaa etsimään juonta ja selityksiä. Romaanin kummallisuus ja uhkaavuus toimivat tehokeinoina. Fokusointi muutamaan henkilöön, rajattuun ympäristöön ja salaperäisyyteen rajaa sen tehokkaasti.

Houreuni

Houreuni tuntuu kauhuromaanilta. Dystooppiseksikin sitä tekee mieli kutsua. Jokin siinä muistuttaa minusta mini-Oneironia. Mutta, mutta. Kun kirjan lukemisesta on vierähtänyt muutama hetki, en intensiivisestä lukurupeamasta saa oikein irti erityistä jälkivaikutusta. Se on sääli, sillä kirja on kerronnallisesti taitava. Ekokatastrofihuoli on ymmärrettävä ja sen verhoaminen tähän tyyliin omaperäistä. Mutta, mutta. Liian helposti saan itseni irrotettua tunnelmaseitistä.

– –

Samanta Schweblin
Houreuni
Suomentanut Einari Aaltonen
pienoisromaani
121 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Moni on jo lukenut ja ihastunut, esimerkiksi Kirjapolkuni, Rakkaudesta kirjoihin, Taikakirjamet.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kauhu, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

8 toukokuun, 2018 · 5:04 am

Eppu Nuotio: Anopinhammas

Ellen Lähde tutkii toistamiseen Eppu Nuotion kevytdekkarissa Anopinhammas (Otava 2018). Kevytdekkariksi kutsun kirjaa ja nyt kaksiosaista sarjaa siksi, että kirjoissa ei ole piinaavaa uhkajännitystä, ei verta eikä suolenpätkiä tai aseselkkauksia. Kotikutoinen ihmissuhteisiin perustuva arvoitusjännärityyli luontuu Nuotiolta lupsakkaasti, vaikka kirjassa selvitellään kipeitä perhesuhde-asioita.

Jo ensimmäisen osan lukemisen jälkeen olin vakuuttunut, että kuusikymppiselle päähenkilölle on selvä sosiaalinen tilaus. Puutarhaharrastaja sekä muuten kaikin tavoin vireä ja sosiaalinen Ellen Lähde virkistää kotimaista jännityskirjallisuutta. Lämpöä ja uteliaisuutta hehkuva nainen parhaissa vuosissaan nauttii kehostaan, kaikenikäisistä tuttavuuksistaan ja arvoitusten ratkomisesta. Lähteen luontevasta liukumisesta tilanteesta toiseen nautin kovasti. Itsellinen, aistillinen Ellen on sinut itsensä ja maailman kanssa – elämänkokemusta on:

”On niin, että nykyään juuri mikään ei yllätä Ellen Lähdettä. Elämää on jo eletty niin paljon, että suunnilleen kaikki on ainakin kertaalleen nähty. Vain luonto pystyy hämmästyttämään kerta toisensa jälkeen, ihmiset enää ani harvoin. Mutta nyt Ellen yllättyy niin, että menee täysin sanattomaksi.”

Anopinhammas alkaa Andalusiasta mutta pysyy sitten pääasiassa Turun seudulla. Mielikuvat jäyhän pidättyvistä lounaissuomalaisista pitää osin paikkansa, mutta mainiosti tulee myös muita puolia esille. Etenkin nuoriso tuo väriä juoneen. Yksi iso teema romaanissa on eri-ikäisten erilaiset rakkaussuhteet, ja minusta kombo onnistuu hyvin tunneskaalan kuvauksissa. Ei syvällisyyksiä kannata odottaa, sillä kevyttä viihdettä kirja on, miellyttävää sellaista.

On eduksi, jos on lukenut Myrkkykeison, sillä sarjan toisessa osassa seurataan ensimmäisestä osasta tuttuja henkilöitä. Niin juoneen on saatu erilaisia elementtejä: Ellen setvii satunnaisten tuttujen sukusalaisuuksia, mutta lukija voi myös seurata levottomana #metoo-henkistä ahdistelua ja Tinder-suhteen sudenkuoppia. Yleensä narisen ilmeisiä yhteensattumia, mutta kun Turku on niin pieni kaupunki, menköön sen piikkiin!

Tuotteliaan kirjailijan sujuva teksti tekee lukemisesta vaivatonta, ja ihan lopun lennokas simultaanisuus innostaa. Mielestäni sarja kunnolla alkaa kulkea vasta tästä kakkososasta. Toiveikkaana odotan seuraavaa osaa. Monen henkilön seuraavat vaiheet herättävät uteliaisuuteni, eli eiköhän ilmene jonkun kasvin tiimoilta jotain Ellenin itsepintaista uteliaisuutta kiihottavaa.

Anopinhammas.jpg

– –

Eppu Nuotio
Anopinhammas. Ellen Lähteen tutkimuksia
Otava 2018
kevytjännitys
147 sivua BookBeatin eKirjana.

P. S. Kirsin kirjanurkkapostaa kummastakin Ellen Lähteen tutkimuksia -kirjasta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

6 toukokuun, 2018 · 7:03 am

Domenico Starnone: Solmut & sananen Vuosisadan rakkaussodasta

Domenico Starnonen perheromaani Solmut (WSOY 2018) tarkastelee perheensisäisiä valtarakenteita ja vallankäytön seurauksia vanhempien ja lasten elämässä. Aviokriisillä on monimutkiset syyt ja sitäkin kimurantimmat seuraukset. Solmuja siis piisaa.

Romaanin rakenne on minulle kirjan varsinainen juttu. Ensimmäinen osa koostuu jätetyn vaimon kirjeistä 1960-luvulla, ja keskimmäisessä osassa aviomies kuvaa seitsenkymppisen parin nykyhetkeä ja samalla mies katsoo menneeseen. Kolmas osa kuvaa pariskunnan kahden aikuisen lapsen muutaman tunnin tapaamista vanhempien kodissa, kun pariskunta on sieltä lomalla.

Solmut

Solmut sijoittuu lähinnä Roomaan, jossa kirjan luin.

Itse asia ei ole omaperäinen: aviomies jättää perheensä, vaimo sekoilee tuskassaan, lasten tunteita ei pariskunta jaksa ottaa huomioon, mies palaa perheeseen syyllisyyden riivaamana ja avioliitto jatkuu hamaan vanhuuteen. Tekstin ote eroaa tavanomaisesta, sillä kirjan eri osat avaavat henkilöitä, tuntemuksia ja tapahtumia eri kanteilta, ja sen lisäksi eri osien ainekset tipauttelevat sinne tänne pikku yllätyksiä. Hiljalleen romaani kerii auki avioliiton tilaa, etenkin sen kauhun tasapainoa.

”Sekä minä että Vanda olemme vaikenemisen mestareita. Jo aikaa sitten tapahtuneen kriisin jälkeen olemme molemmat oppineet, että meidän on sanottava toisillemme paljon vähemmän kuin pidämme sisällämme, jotta ylipäänsä voimme elää yhdessä. Se on toiminut.”

Näin kertoo aviomies. Lukija näkee – ainakin minä näen – että se ei todellakaan ole toiminut. Lapset eivät ole saaneet otetta elämään, myös pariskunnan elämä vaikuttaa elämättömältä, pääasiassa toistensa väijymiseltä ja välttelyltä.

Italialainen ja ruotsalainen perhehelvetti

Tähän väliin silpaisen siivun ruotsalaisesta avioliittotragediasta, joka toistuvasti tunkee mieleeni, kun luen Solmut. Ebba Witt Brattströmin Vuosisadan rakkaussota (Into 2018) eroaa Solmut-kirjasta siten, että Brattströmin kirjassa pariskunta ei vaikene vaan provosoi ja haastaa toisiaan kierteenomaisesti. Lopputulos on sama: kiduttavaa suhdeumpisolmua, jota ei kumpikaan taida haluta edes aukaista tai päästää hapertavasti yhdistävistä säikeistä irti, vaikka pitäisi. Todella pitäisi.

Brattstörmin kirja saa minut ärsyyntymään: se junnaa samaa alusta loppuun ja sortuu kliseisiin, roolittaa yksioikoisesti ja toistaa samaa. Ymmärrän kyllä yskän, sellaistahan riitelykierre on, silloin sorrutaan alkeellisuuksiin ja jatketaan, jatketaan, jatketaan – mutta se ei nyt toimi minulle.

Sen sijaan Starnonen perhehelvetin paineiden paljastelu pienistä yksityiskohdista sotkuiseen perhevyyhtiin saa kiinnostumaan. Vallankäyttö ja osapuolien toiminta kuvataan kaihertavasti: yksi nöyristelee ja kostaa valheilla, toinen vahtii ja painostaa, kolmas koettaa olla hyvää pataa mutta on hukassa itsensä kanssa, neljäs poukkoilee impulsiivisesti. Ja loppuratkaisu: vau! Paljon jää mietittävää, solmuja aukaistavaksi.

Poikkema

Poikkean biografiaan, sillä ulkokirjalliset seikat kutkuttavat. Brattströmin ex-miehen tiedetään olevan varsinainen #metoo-pahis. Liekö kirja ex-vaimon kosto? Eikä kirjan nimi ole Tikkas-sattuma, ihan tarkoituksellinen viitaus. Starnone sitten: ex-napolilainen kirjailija, joka on vaimonsa Anita Rajan kanssa kotiutunut Roomaan. Huhut käyvät kuumina: kumpi heistä on Elena Ferrante? Vai kummatkin? Vai ei kumpikaan?

– –

Domenico Starnone
Solmut
suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä
romaani
WSOY 2018
191 sivua.
Ostin kirjan ja ruusun päivänä.

Ebba Witt Brattström
Vuosisadan rakkaussota
suomennos Jaana Nikula
Into 2018
173 sivua.
Lainasin kaverilta ja lukaisin osin BookBeatissa.

Solmut2

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: ,

3 toukokuun, 2018 · 5:00 pm

Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo

Mitäpä tästä kertomaan Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita –sarjan tunteville? Jos olet lukenut edellisen osan Ruokarouvan tytär, uusin kuudes osa Taiteilijan vaimo jatkaa suoraan siitä. Edelleen kertojana on Kirsti, eli ensimmäisen neljän osan kertoja Ida-äiti on sivuroolissa. Ja jos et ole sarjaa lukenut, aloita alusta: neljä ensimmäistä osaa ovat taidokasta historiaviihdettä.

 Taitelijan vaimo (Otava 2018) kertoo jo nimessään, mihin suuntaan Kirstin elämä menee –  ja kansi vielä lisää. Mutta miksi nimi katsoo Kirstiä miehen kautta, vaikka kertoja on omia intentioitaan toteuttava, itsenäisyyttä osoittava nuori nainen?

Taiteilijan vaimo

Kirja ei oikeastaan tuo juurikaan uutta sarjaa lukeneelle, sillä silloin tietää, että Kirsti on valmistellut paluuta Pariisista perustaakseen ompeluateljeen Helsinkiin, ja vakava heilastellut kuvanveistäjänuorukaisen kanssa johtaa avioliittoon. Isäpuolen viinatrokaamisen arvasin jo edellisessä osassa.

Kirjan lukeminen on helppoa, sillä kerronta etenee kronologisesti tapahtumia uskollisesti selostaen. Henkilöitä vilisee, mutta se ei sekoita pääasiaa eli Kirstin ja perheen tapahtumia. Niissä riemut ja takaiskut vaihtelevat, mutta päähenkilön kunnollisuuteen voi luottaa. Vaikka kolhuja ja kommelluksia sattuu, kokonaisvaikutelma on – kiltti. Jolkottava juonivetoisuus vaikuttaa minuun niin, etten löydä kirjasta mitään, mitä siteeraisin.

Mustonen luo viihdettä, joka on sulavasti nautittavaa. Sarja osa osalta kevenee, vaikkei Taiteilijan vaimo aivan yhtä överiksi mene kuin edellinen osa Hemingwayneineen, pikemminkin tämä laskeutuu astetta uskottavammaksi ajan ja kulttuurikerman kuvaksi. Neljän ensimmäisen osan Idan kertojanääntä ja sen luokkaterävyyttä ikävöin. Eli suhtaudun sarjan lukemiseen tätänykyä hotkaistavana hattarana, joskin hitusen poden höttöähkyä. Näin käy, vaikkei Mustosen kirja lainkaan sokerisinta historiaviihdettä ole.

Koska nuoruudessani olen jonkin aikaa tutkiskellut itsenäisyyden alun kirjallista modernismia tulenkantajuus etunenässä, maistelen romaanin tapahtumien irtokarkkeja 1920-luvun ilmiöistä. Mustonen vakuuttavasti hyödyntää laajaa kulttuurihistoriallista tietämystään muodista kirjallisuuteen, taiteesta politiikkaan. Kaikkien merkittävien 1920-luvun lopun kirjailijoiden nimipudottelu ja kulttuuriskandaalit mahdutetaan romaaniin. Maistuvat ne hetkittäin herkullisilta, jotkut virkistävästi hivenen karvailta. Esimerkiksi edellisen osan tapaan Manninen naurattaa minua kitkerällä Olavi Paavolais -kuvauksella.

Kirja alkaa vuodesta 1927, ja päättyy ennen vuosikymmenen vaihtumista, joten mukaan mahtuvat amerikkalaisen laman, saksalaisen natsismin ja suomalaisen oikeistoliikehdinnän vaikutukset. Irti ympäröivästä yhteiskunnasta ei Taiteilijan vaimo ole, vaikka kaikki tuntuu tapahtuvan ohimennen. Kirstin elämä etenee, ja Ida-äiti  jopa pehmenee kertomaan tyttären syntyperäsalaisuuden.

Mitenköhän monta osaa tätä vielä siunaantuu? Päästäänkö jopa tähän päivään? Ainakin Kirstin tytär Viena on sopivan ikäinen romansseihin 1950-luvun modernistirunoilijoiden kanssa… Olen siirtynyt fanittajasta sarjan varaukselliseksi stalkkaajaksi, mutta pakko on väijyä osa osalta, mitä näille kirjatutuille tapahtuu.

– –

Enni Mustonen
Taiteilijan vaimo
Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan 6. osa
Otava 2018
romaani
328 sivua.
Luin BookBeatin eKirjana.

Jos sarjasta kirjoittamani jutut kiinnostavat, lue neljästä ensimmäisestä osasta tässä, viidennestä tässä.

Taiteilijan vaimosta ovat postailleet esimerkiksi Kirjasähkökäyrä ja Kulttuuri kukoistaa.

9 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

2 toukokuun, 2018 · 6:21 am

Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen 

Satu Vasantolan esikoisromaani En palaa takaisin koskaan, luulen (Tammi 2018) on nimetty Eppu Normaalin biisin mukaan. Mitä se sitten meinaa? Viittaako se routasuomalaisuuteen, sellaiseen hieman karuun – kovin yleiseen, tunnistettavaan? Sellaiseen tunnemaaperään, joka roudan sulaessa möyrii ja pinnalle pulppuaa kuraa?

Taidan hakea nyt turhan koukeroisesti tietä vallan mainioon romaaniin. Pidän Vasantolan kirjasta paljon, se saa minut myös liikuttumaan. Ihan viimeisen luvun olisin jättänyt pois ja sitonut sukutarinan päätöksen toisin. Näin minä mietin, mutta otetaan nyt romaani vastaan tällaisena. No, millaisena?

En palaa takaisin koskaan, luulen kertoo pohjalaissuvusta neljässä polvessa. Matriarkka-Martan vaiheista aloitetaan 1930-luvulta. Martan poikia ja etenkin Tapiota lähennytään 1950-luvulta. Kolmas polvi on näinä meidän lähivuosina eniten esillä Martan tyttärentyttären Susannan johdolla, ja neljäs (ai niin, myös jo viides) polvi vilahtaa vielä vuonna 2029. Mutta tässä tuokiokuva vuodelta 2012:

”Vielä ei pimeydeltä näkynyt kuin muutama runko metsänreunassa. Kaikki muu upposi mustaan. Tasaista jatkuisi toistasataa kilometriä tai kauemmaskin, mutta Susanna jäi Seinäjoelle, aavojen maisemien, latojen, kilometrien päähän kantavien peltomaisemien keskelle. Seinäjoessa oli jo aavistus kaupunkia, muutama kerrostalo ja kauppakeskus, nepalilainen ravintolakin, mutta Peräseinäjoki oli ennallaan. Kirkko, Ville Ritolan urheiluhalli, Ville Ritolan mitalit ja Ville Ritolan pururata. Niin ja Johannan [siskon] kantapaikka Bar perätupa Cafe. Mumma ja mumman puolukkamaat.”

Turkasen paljon romaaniin saadaan mahtumaan sellaista, joka on sadoista kotimaisista suku- ja perhesuhderomaaneista luettua, ja silti Vasantola saa aikaiseksi suoraa JA monikerroksista proosaa, joka tuottaa elämyksellisen lukukokemuksen. Tämä on merkillistä siksikin, että perheessä sattuu ja tapahtuu tätä tuttua: lehtolapsia, pettämistä, sairauksia, alkoholismia, perheväkivaltaa, lasten kaltoinkohtelua, veljes- ja siskosriitoja, petoksia, itsemurhia, tappoja ja yhteiskunnallista luokkaretkeä. Siihen lisätään vielä nyky-Suomen turvapaikanhakudilemmaa ja rasismia. Ne näemmä tarvitaan peilaamaan Suomalaista yhteiskuntaa siihen, mitä maailmalla tapahtuu, millainen ihminen on pahimmillaan ja parhaimmillaan kulttuurista riippumatta.

Tästä kaikesta huolimatta romaani ei ole sillisalaatti tai synkkyyden ylistys. Syynä onnistumiseen ovat kerronnan keinot. Aikatasojen ja näkökulmien vaihtelu raikastaa tekstin.

En palaa taksisin koskaan, luulen

En palaa takaisin koskaan, luulen on siis sukuromaani ja kehitysromaani, hitusen ehkä aateromaani. Kolme polvea, järjestyksessä Martta, Tapio ja Susanna, ovat keskeiset henkilöt, joihin kiinnyn kirjan mittaan. He ovat ehdottomasti kirjan hyvikset, mutta taitavasti heissä on sellaisia säröjä, ettei heistä muodostu silkoista edustusmuotokuvaa. Heissä on tarmoa, tiukkuutta ja etenkin lämpöä, joka välittyy lukijaan, minuun. Siksi myötäelän. Ja voi näitä pohojalaasia mummoja! Ne ovat kaunokirjallisia kansallisaarteita. Tulee Tuurin Pohjanmaa ainakin mieleen. Muutaman yksioikoisen pahiksen luen kirjan kauneusvirheisiin.

Kuten jo mainitsin kirjassa on monia aihelmia. Jätän niiden pureskelun itse kullekin lukijalle. Mainitsen vain muutaman pistävän yksityiskohdan: Martan lihallisuuden ja kirjekokoelman, Susannan isävihkon ja eteenpäin elämisen sekä Tapanin rouhean kasvun miehenmalliksi ja vaimon enkelihörhöilyt. Huikea teemasynteesi on tilanne, jossa Martta pestään viimeiselle matkalleen.

Ja koska romaani on myös juoniromaani, juonen kasaamisesta kehkeytyy lukijalle loksahteleva palapeli. Joitain hiertäviä aukkoja jää, mutta keskeisten arvoitusten ratkominen palkitsee lukijan. Osin ratkaisut lisäävät surua henkilöiden kohtalosta mutta lisäävät iloa juonenkuljetustaidosta.

– –

Satu Vasantola
En palaa takaisin koskaan, luulen
Tammi 2018
romaani
231 sivua.
Luin BookBeatin eKirjana.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

1 toukokuun, 2018 · 10:25 am

Yhteenveto taiteilijaromaanihaasteesta

Taiteilijuus kihelmöi, sillä moni kirjailija tarttuu aiheeseen.  Ja kyllä kirjallisuuden taiteilijakuvaukset kiinnostavat lukijoitakin. Taiteilijaromaanit tunkeutuvat luoviin prosesseihin ja taiteilijan elämänkokemuksiin. Ne saattavat viedä glooriaa luovan, hullun neron olemuksesta näyttämällä, että kaikki inhimilliset ilot ja alhot kuuluvat taiteilijoille. Ja tietysti taiteilijaromaani voi myös kohottaa kohteensa yleväksi, väräjäväksi aistijasieluksi.

Tätä kaikkea mahtuu kirjoihin, joita on luettu taiteilijaromaanihaasteessa. Monissa haasteen kirjoissa päähenkilönä on kirjailija tai kuvataiteilija. Mukaan mahtuu myös muusikoita, säveltäjiä, näyttelijöitä, jopa yksi performanssitaiteilija. Joissain kirjoissa taiteilijuus on keskiössä, toisissa sitä vain sivutaan. Osa kirjoista kuvaa modernia maailmaa, osa sukeltaa menneeseen.  Kirjoa riittää – ennen kaikkea kiinnostavaa luettavaa.

Kirja hyllyssä -blogi kiteyttää, mikä on yhteistä taiteilijakuvauksillle: antautuminen ja omistautuminen taiteelle sekä oikeus oman itsensä toteuttamiseen. Näitä teemoja taiteilijaromaanit kuvaavat eri painotuksin. On tunnelmia raastavasta luomisen tuskasta jopa kuolemanviettiin asti (esimerkiksi Anna-Leena Härkösen Valomerkki) tinkimättömään varmuuteen omasta ilmaisusta ja sen kehittymisestä (Pirkko Soinisen Ellen). Ja kaikkea siltä väliltä.

Taitelijaromaani

Haasteeseen ilmoittautui kymmenen kirjablogia ja yksi lukija-twiittaaja, Maria Kuutti (@MariaKuutti). Ellen Thesleffistä kertovat romaanit olivat selvästi haastesuosiossa, myös tammikuussa ilmestynyt Anna-Liisa Ahokummun Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa sai monta lukijaa.

Osallistuneet blogit kirjoineen

Eniten minua kiinnostaa tie
Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas
Eleanor Cotton: Harjoitukset
Heikki Kännö: Mehiläistie
Tove Jansson: Kunniallinen petkuttaja
Timo Mäkelä: Emil ja Sofi
Timo Mäkelä: Kuolemayon mestariteos
Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
Ben Kalland: Vien sinut kotiin

Evarian kirjahylly
Kate Morton: Hylätty puutarha
Maria Àngles Agalda: Auschwitzin viulu
Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo

Kirja hyllyssä
Anna-Leena Härkönen: Valomerkki
Jessie Burton: Muusa
Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
Kati Tervo: Iltalaulaja
Pirkko Soininen: Ellen

Kirjaluotsi
Elizabeth Kostova: The Shafow Land
Saara Turunen: Sivuhenkilö
Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
Celeste Mg: Little Fires Ewerywhere
Marjo Heiskanen: Mustat koskettimet
Rosa Likson: Everstinna
Kati Tervo: Iltalaulaja
Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Kirjan pauloissa 
Riitta Latvala: Taivaanrantojen maalarit
Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
Raili Mikkanen: Teatteriin!
Timo Mäkelä: Emil ja Sofi
Kati Tervo: Iltalaulaja

Kirja vieköön!
Sara Strideberg: Unelmien tiedekunta
Juha Hurme: Hullu
Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat
Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari
Saara Turunen: Sivuhenkilö
Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
Kathrin Schmidt: Et sinä kuole
Ben Lerner: Lähtö Atochan asemalta
Rosa Liksom: Everstinna
Kazuo Ishiguro: Yösoittoja (novelleja)

Kirsin Book Club
Kati Tervo: Iltalaulaja
Pitkko Soininen: Ellen
Saara Turunen: Sivuhenkilö
Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

 Nannan kirjakimara
Kati Tervo: Iltalaulaja
Rosa Liksom: Eversinna
Kazuo Ishiguro: Yösoittoja (novelleja)
Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä
Saara Turunen: Sivuhenkilö
Mila Teräs: Jäljet
Pirkko Soininen: Ellen
Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat
Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa (tavallaan bonus Nannan listaan)

Oksan hyllyltä
Deborah Levy: Uiden kotiin
Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
Micharl Cunningham: Illan tullen
Donald Spoto: Sininen enkeli – Marlene Dietrich (elämäkerta)

Tuijata
Maria Àngles Agalda: Auschwitzin viulu
Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
Anna-Leena Härkönen: Valomerkki
Marjo Heiskanen: Mustat koskettimet
Kati Tervo: Iltalaulaja
Pitkko Soininen: Ellen
Saara Turunen: Sivuhenkilö
Ben Lerner: Lähtö Atochan asemalta
Rosa Liksom: Everstinna
Asko Jaakonaho: Valon juhla

Liitin omaan listaukseeni joitain taiteilijaromaaneita kovin väljästi lajia tulkiten. Esimerkiksi seuraavissa kirjoissa on kirjailijoita, mutta pääteema on jossain muussa:

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin
Jörn Donner: Vesi on verta sakeampaa
Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne, jotka jäävät
Erkka Mykkänen: Something not good
Ossi Nyman: Röyhkeys
Naja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin

Pistän listaan myös taidedokumentaristin Nuotio-Soininen-dekkarista Sakset tyynyn alla. Ja sitten on vielä hömppä, jossa päähenkilöä riivaa halki aikuiselämän komea valokuvaaja – Jill Santopolo: Valo jonka kadotimme.

Kyllä näitä riittää, kun sillä silmällä katsoo. Saara Turunen kertoi kuulleensa kritiikkiä siitä, etteivät kirjailijat kuvaa ”kunnon työtä”. Kirjassaan Sivuhenkilö hän sivuaa samaa asiaa. Pääajatus on senkaltainen, että on osuvampaa kirjoittaa asioista, joita tuntee. Se on yksi näkemys, on varmasti toisenlaisia. Pitäisikö pyöräyttää seuraavaksi modernin ajan työläiskirjallisuushaaste? Mitä voi olla nykyajan työläiskirjallisuus?

Kiitos taiteilijaromaanihaasteeseen osallistuneille bloggaajille ja lukijoille! Anti on niin monipuolinen, että lukuvinkkejä riittää pitkäksi aikaa.

Linkit:
Taitelijaromaanihaaste
Taiteilijaromaanihaasteen koonti: sisältää osallistuneiden blogien linkit kirjapostuksiin
Omat taiteilijaromaanipostaukseni: tässä

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

29 huhtikuun, 2018 · 12:01 pm

1000 postausta – tuhat tietä Roomaan

On silkkaa sattumaa, että tuhannen blogijutun rajan saavutan postauksella, jossa pienen roolin saa kirja Tuhat tietä Roomaan. Keväisellä kulttuurimatkallani Roomassa huomasin, että seitsemän vuotta bloggaajana on tuottamassa tuhat juttua kirjoista ja muusta kulttuurista. Mikä sen hienompaa kuin juhlistaa postailumäärää tuhansia vuosia vanhassa kaupungissa. Eli voisin tulkita, että blogijuttuni ovat tuhat tietäni Roomaan, johon kaikki tiet vievät.

tuhat tietä roomaanYleensä luen kirjat kokonaan ja kesken jättämättä, mutta tällä kertaa poikkean periaatteistani. Ari Saastamoisen teos Tuhat tietä Roomaan (Gaudeamus 2017) on asiallinen tietokirja antiikin ajan matkustamisesta, ja siinä on paljon kiinnostavaa ajan tieverkostosta ja matkustustavoista. Lainaukset antiikin ajan kirjoituksista elävöittävät kirjaa hienosti. Ei ole kirjan vika, että kärsimätön kulttuurimatkaaja harppoo tarkkojen yksityiskohtien yli ja noukkii makupaloja sieltä täältä oman reissunsa iloksi. Poikkeuksellisesti annan itselleni luvan siis lukea näin, mutten kehtaa kirjaa lisätä tämän vuoden luettujen joukkoon.

Rooman tuhat kuvaa

Roomasta napsuttelin varmaan noin tuhat kuvaa, joten kulttuurikokemukseni välitän visuaalispainotteisesti. Suuri elämys on itse kaupunki tuhansien vuosien kerroksineen. Nautin kaupunkikuvasta, antiikin aarteista barokin helmiin, taideloistosta rähjärakennuksiin sekä ruuasta, juomasta, lämmöstä ja jopa hetkittäin ihmisvilinästä.

Rooma on yltäkylläistä kauneutta

Rooma on täyttä aurinkoa ja kuuta

Rooma on tungosta ja ruuhkia

Rooma on myös roskia raunioissa, asunnottomuutta, rynnäkkökivääreitä ja tehostettua poliisivalvontaa

Lomassa kirjoja

Varsinaisena matkalukemistona minulla oli nykyitalialaista proosaa, Domenico Starnonen romaani Solmut (WSOY 2018). Mutta se on toinen tarina (ilmestynee ensi viikolla). Nostan spritz-maljan lukuhetkimuistoille helteisessä Roomassa, jonne romaanin päätapahtumat on sijoitettu.

spriz

Ei reissu ihan silkkaa lomaa ollut. Testailin hotellihetkinä, muodostuisiko viime vuosina kertyneistä runoista kokoelmaa jo aiemmin ilmestyneiden Kierrän vuoden ja Onnen asioita -selkorunokirjojen jatkoksi. En osaa vielä sanoa, onko jo koossa ainekset kirjaksi. Ennakkotietona kerron, että tänä vuonna minulta ilmestyy selkonovelleja, Hyvä päivä (Opike 2018), ja chick lit -tyyppinen selkoromaani Lauralle oikea (Avain 2018). Se, että kirjoja tulee kaksin kappalein, on silkkaa sattumaa. Moni asia elämässä on.

Loma loppui – kulttuuriharrasteet jatkuvat – uusi osoite blogiini

Rooman katutungoksesta ja kulttuuriyliannostuksesta kotiutuneena haluan lopuksi lainata Tuhat tietä Roomaan -kirjassa siteeratun Tacituksen käsityksiä suomalaisista:

Mutta tätä [jonkinsortin maakuopissa lojumista] he pitävät onnellisempana kuin pelloilla raatamista, työlästä talojen rakentamista ja oman ja vieraan omaisuuden hoitoa peläten ja toivoen. Turvassa jumalilta ja turvassa ihmisiltä he ovat he ovat saavuttaneet päämääristä vaikeimman: heidän ei ole tarvis mitään toivoa.

Postailuharrastus sopii kuvaukseen ruumiillisen raadannan ja taloudellisen menestyksen välttämisestä, mutta vettä on sen verran vierinyt Tiberissä ja Vantaassa, etten jaa ajatusta toivottomuuden päämäärästä. Toivon monenlaista. Esimerkiksi toivon harrastukselleni jatkoa, sillä se on antanut minulle omien kulttuurielämysten puinnin lisäksi antoisia kohtaamisia sekä kirja- ja kulttuurikeskusteluita.

Tuhannen jutun kunniaksi blogini osoite yksinkertaistuu: tuijata.com. Vanhallakin osoitteella blogiin eksyy.

Tuhannet kiitokset blogini lukijoille ja satunnaisille silmäilijöille!

minä.jpg

19 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Romaani, Runot, Sekalaista, Selkokirja

Avainsanat:

27 huhtikuun, 2018 · 6:05 am

Asko Jaakonaho: Valon juhla

Tulenkantajien valiopari ei koskaan ollut varsinainen pari, mutta yhdessä ja erikseen he hohtivat moderniutta. Katri Vala runoillaan toi uusia rytmejä, kuvia ja tunnelmia lyriikkaan ja Olavi Paavolainen hääri ikään kuin uuden elämäntunnon lavastajana ja sirkustirehtöörinä. Ei mikään hullumpi lähtökohta romaanille, vai mitä? Aiheeseen on tarttunut Asko Jaakonaho romaanissaan Valon juhla (Otava 2017).

Romaanin nimi saattaa johtaa harhaan, sillä tosiasiassa kirjassa eletään himmennyksen aikaa, sotavuosia. Silloin Paavolainen toimii tiedotusupseerina ja Vala riutuu tuberkuloottisena epäilyksenalaisena vasemmistoyhteyksiensä vuoksi. Valan puoliso vapautuu juuri vankilasta ja joutuu uusiin vaikeuksiin, ahne äiti riivaa ja pieni poika aiotaan lähettää sotalapseksi Ruotsiin. Ollaan siis kaukana 1920-luvun hurmoshenkisestä ikkunat auki -elämöinnistä.

Valon juhla.jpeg

Jaakonaho on selvästi perehtynyt kuvauskohteidensa elämänkulkuun ja tuotantoon. Kummankin persoona on tunnistettavissa sen perusteella, mitä heistä on kirjoitettu ja mitä he ovat kirjoittaneet. Onnistunutta on fokusointi kummankin kertojahenkilön tilanteeseen.

Vala auttamattomasti hiipuu kuolemaa kohti, Paavolainen puolestaan parhaat päivät nähneenä ponnistelee ja pyrkii tallentamaan jotain kadonneista ajoista. Kahden kertojan ristivalotus välittää erilaisia elämänvalintoja ja sen lisäksi sen, miten he näkevät toisensa vuosien jälkeen. Näkökyky ulottuu sisäiseen, mutta myös ulkokuori kertoo. Esimerkiksi näin Vala Paavolaisesta, sitten Paavolainen Valasta:

Hänelle suorapuheisuus on helppoa, hän on tehnyt elämäntehtävänsä toisten ihmisten suututtamisesta. Hän tuo pöytään digestiivin ja pikkunleivoksia, kantaa kaikkia herkkuja kuin härnätäkseen. Hän on onnistunut säilyttämään ryhtinsä, vatsaa ei ole juuri kertynyt. – – Hänelle on käynyt kuin Dorian Greylle, kasvot ovat säilyneet nuorina vaikka hän on viettänyt vuosikausia elostelijan elämää.

Hän huitoo minut kauemmaksi, yskii terävästi muutaman kerran. Hän riisuu baskerin ja mustan talvitakkinsa. Hänen hiuksensa ovat suorat ja nutturalla takana, entiset leikkisät laineet ovat poissa, puna on kadonnut. Hän kuuluu niihin ihmisiin, jotka näyttävät erilaisilta joka kerta, antavat aina jotain uutta itsestään. Jokainen otettu kuva näyttää erilaiselta.

Ehkä nostalgisuus vaivaa minuakin vastakohtana sota-ajan kerrontatilanteen synkkyydelle, sillä tunnen syttyväni kummankin kertojan kultaisen 1920-luvun muisteluista. Ensitapaaminen, kesäinen yhteinen irrottelu Paavolaisen huvilalla ja reissailu Ranskassa hohtelevat nostalgiaa. Mennyt nuoruuden uskallus, ilo ja tarmokkuus vertautuvat ankeaan nykyhetkeen, jolloin keski-iän ja sotavuosien varjo selvästi peittää tulevaisuudenuskon.

Moneen kertaan veivattu Tulenkantajien  kannakselaisbakkanaali tuntuu taas hupaisalta kuriositeetilta, kun Valon juhlan kertojat siihen muistoissaan palaavat. Kokemukseeni taitaa kyllä vaikuttaa myös viime keväänä lukemani Enni Mustosen Ruokarouvan tytär, jonka kertoja päätyy näille samoille Nuoren Voiman liiton talvipäivien jatkoille. Happaman tarkkailijan tarinointi itämaisista naamiaisista palautuu mieleeni, samoin se, miten Mustosen romaanin minäkertoja ällöää Paavolaista ja kitkeröityy Valan käytöksestä. Paavolaisen heikko ranskantaito saa myös moitteita – samaan puutteeseen viittaa Jaakonahon romaanin Katri Vala.

Kummallisesti jään Valon juhlissa epätietoiseksi siitä, mikä on vanhojen ystävien pohjimmainen suhtautuminen toisiinsa. Lähentymiseen väliin jääneet vuodet tuntuvat ylittämättömiltä. Samalla tunnen, etten saa kirjan henkilöihin kosketusta. Kirjassa ei ole moitittavaa tai vikaa, sillä kerronta vaikuttaa uskottavalta, luonteikkaalta ja ajankuvaan napsahtavalta. Myös kerronnan sujuvuus menneestä nykyiseen tuntuu sulavalta. Käy vain niin, että kirjan ja minun välinen ”se jokin” jää puuttumaan. Ehkä se on jotain samaa välimatkaa kuin mitä aika levitti Valan ja Paavolaisen väliin.

– –

Asko Jaakonaho
Valon juhla
Otava 2017
romaani
316 sivua.
Sain kirjan kustantajalta Kirja vieköön! -infossa 2017.

Romaani kahdesta kirjailijasta sopii mukaan taiteilijaromaanihaasteeseeni. Vielä on pari päivää aikaa valmistella taiteilijaromaanikokemuksista kertomista, sillä koontipostaukseni ilmestyy 29.4. puoliltapäivin.

Taitelijaromaani

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Avainsanat:

19 huhtikuun, 2018 · 5:53 am

Minna Lindgren: Vihainen leski

Minna Lindgren on jättänyt palvelutalo Ehtoolehdon taakseen. Yhdeksänkymppisten elämän ehtoopuolen seikkailijoiden trilogia toi suomalaiseen jännärikirjallisuuteen ihan uuden sävyn, purevan vanhustietoisen. Uutuusromaani Vihainen leski (Teos 2028) vie vanhuusvuosiin ennen palvelutalofinaalia. Taivas on auki – jos monimielinen hihkaisu sallitaan.

Vihaisen lesken minäkertoja on 74-vuotias Ullis, joka on leskeytynyt pitkän ja kuluttavan avioliiton sekä sen loppuvuosien omaishoitouurastuksen jälkeen. Hän saa solmittua kontaktin kolmeen vanhaan tuttuun. Uusi murrosikä voi alkaa, vaikka sitä yrittävät nelikymppiset lapset jarrutella.

”Meitä sanotaan ikäihmisiksi! Niin kuin muilla ei ikää olisi ollenkaan! Varttuneempi väki, niinkin meitä kutsutaan. Ja mitä me vielä olemme, seniorikansaa ja kypsiä aikuisia, vai kuinka? Hedelmä on kypsä, kun se syödään, mieluiten ennen mätänemistä. Jos me olemme kypsiä, ovatko 80-vuotiaat ylikypsiä? Vai jo pilaantuneita, mitä?”

Näin vaahtoaa Pike-ystävä, ikään perustuvasta syrjinnästä tuohtunut seitsenkymppinen bilepimu. Lindgrenille tuttu kärjekäs huumori iskee ikäasioihin. Minua huvittaa Ulliksen sisäinen ääni, joka kirjaan kirjataan kursivoidusti. Se sinkoaa perkeleitä, kun muuten Ullis ulkoisesti esiintyy tavalla, johon hänet ovat odotukset ja kasvatus koulinut: hillitysti ja näennäisen kuuliaisesti. Pieniä hairahduksia kuitenkin sattuu. Raikasta on tyystin moralisoimaton ote.

Kärjistykset korostuvat Ulliksen ylenmäärin mustavalkoisen ymmärtämättömissä lapsissa. Kiinnostavaa on kuitenkin Ulliksen kovin matalalla liekillä kytevä äidinrakkaus ja vasta vähitellen lämpenevä mummous, kun hän tutustuu sukupuolineutraaleihin toisen tuotantokauden lapsenlapsiin. Ensimmäisen kauden jo aikuisiin lapsenlapsiin hänellä ei ole mitään kontaktia.

Vihainen leski

Vaikkei Vihainen leski minulle ollut napakymppikirja, se viihdyttää, ja riemuitsen sen railakkaasta tavasta välittää revanssin mahdollisuutta naisille, joita painaa elämätön elämä. Oman kohtalon haltuun otto ei ole koskaan myöhäistä. Tietoisuus yhdestä ainoasta elämästä ja kuoleman läheisyydestä voimistaa vimmaa vaikuttaa jäljellä oleviin päiviin.

Kai Lindgrenin tyyliä voi kalkkunakirjallisuudeksi (turkey lit) kutsua, eli myöhempien aikojen chick litiksi, elämänkokemusta kerryttäneiden naisten elämänongelmia viihdyttävästi kuvaavaksi kirjallisuudeksi. Sille on paikkansa, ja sitä sopii lukea muidenkin kuin seitsenkymppisten.

– –

Minna Lindgren
Vihainen leski
Teos 2018
romaani
247 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Leena Lumi on myös viihtynyt Ulliksen seurassa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

16 huhtikuun, 2018 · 8:00 pm

Lukuviikon kirjavinkki

Lukuviikon merkeissä on ilo levittää lukuvinkkejä. Kirjabloggaajia on mukana Oksan hyllyltä -blogin haasteessa, jossa tänään on tunnin välein ilmestynyt vinkkauksia tai omia tarinoita kirjallisuuteen liittyen (linkit tässä). Tosin jokainen kirjabloggaajan juttu on myös lukuvinkki, mutta tällä viikolla 16.-22.4.2018 olemme myös osa Lukukeskuksen kampanjaa, jolla muistutetaan antoisasta lukuharrastuksesta. Teemana tämä vuonna on ”mun tarina”. Levitä sinäkin sanomaa ja lisää tunnisteet #lukuviikko ja #muntarina.

Lukuviikko_logo_pienempi-1024x1024

En nyt sepittele omaa lukijatarinaani, vaan valikoin alkuvuoden kirjakokemuksista neljä tärppiä: romaani, tietokirja, runoja ja käännösromaani. Koska olen alkuvuonna niukasti lukenut dekkareita sekä lasten- ja nuortenkirjallisuutta, vinkkivalikoimani on nyt tämä. Kirjavalinat ovat tietysti osa mun tarinaa, sillä valikointi limittyy omiin (luku)mieltymyksiini, minulle tärkeisiin asioihin ja kokemuksiini.

Olli Jalonen: Taivaanpallo

Taivaanpallo2Jos haluat lukukokemuksen, jossa romaanin kieli, kerronta, kuvaustapa, ajatusrakennelmat ja tunnelma tarjoavat täyteläisen kokonaiselämyksen, Olli Jalosen uutuuskirja Taivaanpallo (Otava) on täysosuma.  Haltioiduin väkevästi. Olen historiallisten romaanien ystävä, joten romaani iskee siksikin, mutta se on myös kehitys- ja aateromaani. En voi kuin ihaillen ihmetellä, miten kirjailija voi tarjota minulle 1600-luvun pojan elämän Saint Helenalla ja Lontoossa näin, vain sanoin, näin elävästi.

Satu Leisko: Tulin Suomeen

Tulin SuomeenEipä erityisen runsaasti kirjallisuudessamme ole autenttisia maahanmuuttajatarinoita. Nyt on haastattelukirja Tulin Suomeen (Avain), johon Satu Leisko on koonnut muutaman eri syistä maahamme kotiutuneen tarinat. Siten saa kokemusperäistä tietoa taipaleesta kansalaiseksi. Leiskon kirja on selkokielinen, mikä ilahduttavasti lisää potentiaalista lukijakuntaa. Kaiken monimuotoisuuden ohella tarvitsemme kirjoja, jotka on kirjoitettu helpolla kielellä. (Muistutan tässä, että minulla on käynnissä Klaaran päivän selkokirjahaaste: lue siitä lisää.)

Olli Sinivaara: Purkautuva satama

Purkauva satamaOlen nauttinut monista runokokoelmista alkuvuoden aikana. Jos yksi pitää valita, keikun kahden vaiheilla: Saila Susiluodon Metropolis (Otava) vai Olli Sinivaaran kokoelma Purkautuva satama (Teos)? Koska Sinivaaran kirjan lukeminen on tuoreessa muistissa, valitsen vinkiksi sen. Etenkin alkupuolen lyhyet, selkein sanoin saavutetut luontokokemukset vaikuttavat minuun, samoin ihan loppuosan metsärunot. Mutta hei, älä luulekaan, että runot ovat vain luontohelskyttelyä. Niistä kasvaa elämän- ja maailmannäkemystä.

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

He hukkuvat äitiensä kyyneliinJos haluat lukea ajankohtaisen romaanin, joka liittyy maahanmuuttajiin, kotoutumiseen ja uskomusten/asenteiden yksilöllisiin ja yhteiskunnallisiin vaikutuksiin, valitse tämä kirja. Johannes Anyurun romaanin He hukkuvat äitiensä kyyneliin (S&S) on hienosti kääntänyt Outi Menna. Kirjan sisältö, kieli, kerronta ja rakenne antaa ajateltavaa. Se on myös elämys, niin kuin hyvä kirjallisuus on. Se värisyttää, kauhistuttaa, herkistää – ja antaa toivoa sen ohella, että se herättää kysymyksiä, joihin ei ole yhtä vastausta.

Lukemisiin!

#lukuviikko
#muntarina

4 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, haaste, Kirjallisuus, Romaani, Runot, Selkokirja

Avainsanat: , , ,

16 huhtikuun, 2018 · 7:00 am

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

Mitä voi kertoa kirjasta, jonka viimeiset sivut saavat ihan kananlihalle? Reaktio syntyy viimeistellyn tarinan jäntevyydestä, jopa jännittävyydestä. Viimeiseksi tarjotaan käänne, joka vie miettimään monta asiaa uudelleen. Jotain voin kertoa, mutta kyllä kirja kannattaa ennen kaikkea itse lukea.

Kyse on Johannes Anyurun romaanista He hukkuvat äitiensä kyyneliin (S&S 2018), joka sai vuoden 2017 August-palkinnon Ruotsissa. Romaanin aihepiirit ovat ajankohtaisia: maahanmuuttajien asema, enemmistökansalaisten asenteet, ääriliikkeet ja terrorismi. Anyurun käsittelytavan omaperäisyys kääntää uutisaiheet kaunokirjallisuudeksi, jossa on jotain odottamatonta, käsittämätöntä ja vavisuttavaa.

He hukkuvat äitiensä kyyneliin.jpg

Tarinakehyksenä toimii kolmen musliminuoren isku tukholmalaiseen sarjakuvakauppaan. Keskeinen henkilö on kolmikon tyttöjäsen, jonka tehtävä on videoida terroriteko. Tytön mieli mullistuu h-hetkellä. Tätä käännettä kerronta kerii sekä tytön näkökulmasta että minäkertoja-kirjailijan kautta. Yhtä tärkeä kokonaisuudelle on kirjailijan elämäntilanne ja -ratkaisut kuin arvoituksellisen muslimitytön menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Näin tyttö kuvaa tilaa, jossa hän elää – tilaa, jossa aika ei ole jatkumo:

”Niin ei ikinä tapahtunut. Mutta muistin sen silti.” Hän pudisteli päätään ikään kuin torjuakseen kokemuksen, karkoittaakseen sen mielestään, ja nosti sitten kätensä, hieroi niskaansa ja kuiskasi sävyllä joka kertoi, ettei hän itsekään uskonut sitä mitä aikoi sanoa: ”Muistin että olin tehnyt sen tulevaisuudessa. Olin räjäyttänyt itseni.”

Romaani on hämmentävästi tämänhetkistä ja samalla dystopiaa. Muisti ja aika hallitsevat tematiikkaa ja kerrontaa. Pidän kirjan kielestä ja rakenteesta, joka antaa kurkistaa muttei nähdä selvästi. Välillä kihelmöin kiinnostuksesta, mistä oikein on kyse. Toisaalta ankkuroidun lähiaikojen Ruotsiin, jossa on tapahtunut terroritekoja, mutta jonka luulen tuntevani melko toleranttina kansakuntana. Toisaalta löydän itseni kummallisen natsityyppisestä yhteiskunnasta internointeineen, kansalaisluottamuksen menettämisineen ja ihmiskokeineen.

He hukkuvat äitiensä kyyneliin -nimi viittaa suoraan niihin tunteisiin, joita äidit kokevat, kun he menettävät lapsensa islamistiterrorismille. Romaanin yhteiskunnallisen näkemyksen voimakkuus iskee minuun täysillä, koska maahanmuuton merkitys ja vaikutus yksilöihin ja yhteiskuntaan välitetään moniuloitteisesti. Romaani esittää minulle enemmänkin kysymyksiä. Kuka saa olla kansalainen? Mikä tekee kansalaiseksi? Mikä on oikea tapa uskoa? Mitä saa toisille ihmisille tehdä? Jäädä vai lähteä?

”Koska ihmiset pelkäävät, ja koska he ovat viime kädessä valmiita tekemään mitä tahansa päästäkseen eroon peloistaan.”

Tuo on yksi vastaus. Ei se ole helppo. Tämä romaani ei ole helppo. Eikä helppo ole yksi sen ydinlauseista: ”Sinä olet minä.” Hetkittäin tämä hieno kirja tekee minut toivottomaksi. Ei sittenkään. Toivoa on, aina jossain. Ihmisessä. Sinussa. Minussa. Se riippuu valinnoistamme.

”Eikä mikään koskaan oikeasti lopu.”

– –

Johannes Anyuru
He hukkuvat äitiensä kyyneliin
suomentanut Outi Menna
S&S 2018
romaani
301 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

Koska toinen päähenkilöistä on kirjailija, liitän postauksen myös taiteilijaromaanihaasteeseen.

Lue blogeista, mm. Kirsin Book Club, Kosminen K, Lukuisa, Mitä luimme kerran, Nannan kirjakimara ja Reader why did i marry you?

Lukuviikko_logo_pienempi-1024x1024

Aloitan tällä kirjalla Lukuviikon. Lukuviikon kirjavinkkini ilmestyvät blogiini tänään klo 21.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Avainsanat:

14 huhtikuun, 2018 · 5:34 am

Anniina Tarasova: Venäläiset tilikirjani

Esikoisromaanissa Venäläiset tilikirjani (Gummerus 2018) liikutaan Pietarissa ja liike-elämässä. Anniina Tarasova on löytänyt tuoreen aiheen: nuori nainen firman sisäisenä tarkastajana.

Murjottava turkulainen poikaystävä ei vaa’assa paljon paina, kun uraylennykseltä vaikuttava komennus Pietariin käynnistyy. Kaupunki on Reijalle ennestään tuttu, ja siellä on paljon kiinnostavaa kuten väristyksiä aiheuttava komistus. Firman tilien setviminen ei etene mutkattomasti, ja lisäksi Reijaa alkaa vaivata kadonneen työntekijän tapaus. Reijalle sattuu ja tapahtuu sikari suupielessä ja skumppalasi kädessä.

Heitin laukussa lämmenneen piccolo-pullon skumppaa jääkaappiin ja avasin asunnon molemmat ikkunat. Huoneeseen tulvi kesäillan ääniä, kantosiipialusten tööttäilyä Nevalta ja raskasta pakokaasua. Epämääräisen vihreä ja suloinen Aura-joki tuntui taas kaukaiselta, samoin painajaismainen junamatka. Turun Tovereiden putkikassista paljastui Shaun White -lumilautailupeli ja matkailulehden Alpit-numero.

Humautan heti alta pois lievät nillitykseni kuten sen, että kirjan käynnistys venyy turhan pitkäksi. Jokunen tapahtumaketju jää kesken tai ne arvaan helposti. Edellisistä seikoista huolimatta tähdennän, että Venäläiset tilikirjat on kelpo seikkailu.

Venäläiset tilikirjani

Kirjan kirpakka chick lit -henki haisee raikkaalta. Siitä pidän eniten, kun taas jännitysjuonteet eivät ole niin tehokkaita. Minut saa tämän viihdytyskirjan puolelle eritoten kieli ja kerronta. Reijan rento, toimelias ote siirtyy tapahtumista kerrontaan.

Siispä toivotan Raija Wernin tervetulleeksi viihdekirjallisuuden naiskaartiin. Virkistyn suoraviivaisesta rempseydestä ja inhimillisistä toilailuista. Ehkä jatkoa seuraa.

Raja-asemalla venäläiset tilikirjani alkoivat tuntua yhä kurantilta tavaralta kuin auringossa nuhjaantuneet philadelphiajuustosushit. En silti voinut olla vilkaisematta bussin takaikkunasta taivaanrantaa, jossa Pietari hehkui lilana.

– –

Anniina Tarasova
Venäläiset tilikirjani
Gummerus 20-8
viihderomaani
469 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

Muissa blogeissa mm. Kirja vieköön!, Kirjakko ruispellossa, Kulttuuri kukoistaa ja Satuilualusta,

5 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

4 huhtikuun, 2018 · 5:48 am

Kristiina Vuori: Elinan surma

Kristiina Vuori kertoo uusimmassa historiallisessa romaanissaan Elinan surma (Tammi 2018) Kantelettaresta tutun runon uudesta näkökulmasta. Nyt keskiössä on suurtilan emäntäpiika Kirsti, ei runon hyveellinen uhri, nuori Elina-rouva. Tavoite on selvä, sillä kirja omistetaan historiassa parjatuille naarasusityyppisille naisille: ”Menneisyyden naiselle, jonka ainoa synti oli olla yhtä lujatahtoinen ja ylpeä kuin mies.”

Vuori poimii Lönnrotin muokkaamasta kansanrunosta ympäristön ja päähenkilöt ja lisää sopivasti omiaan. Historiankirjoista lisäksi selviävät ilmeiset ristiriidat Klaus Kurjen ja Elinan elämänkaaresta verrattuna runoon, ja sitä Vuori hyödyntää romaanissaan. En paljasta 1460 -70 -luvuille keskittyvän juonen lopputulemaa, kerron vain lähtökohdat draamalle, joka on enemmän kuin triangeli.

Kirsti jäi pikkutyttönä orvoksi ja kasvoi Elinan isän suojeluksessa nuoreksi naiseksi, jota Elinan äiti syrjii sumeilematta mitättömän sukutaustan ja orpouden vuoksi. Ulkopuolisuus ja osattomuus seuraavat Kirstiä, vaikka kasvinkodissa Elina ja maitoema Pörösilmä kohtelevat Kirstiä hyvin, ja myös myötämielinen on Uoti-nuorukainen, Kirstin ensirakkaus. Kun Elina pääsee luostarioppiin, Kirsti siirtyy Klaus Kurjen emäntäpiiaksi ja vällyjen väliin. Ei orvosta oteta emäntää isoon taloon, joten Kirstille jää domina-Elinan piian asema.

Elinan surma.jpg

”Mutta minä en olisi minä, jos en yrittäisi tehdä asialle mitään.”

Kirsti on yhteiskunnallista asemaa vailla oleva piika, joka ei malta säästää ainoaa kauppatavaraetuaan eli itseään, vaan lankeaa isännän pauloihin ilman julkisia kihlavaloja. Nainen on miehen omaisuutta joka säädyssä, mutta säädytön nainen – kaikessa merkityksessä – arvoton. Kirsti ei tahdo taipua moiseen, vaikka vaihtoehdot ovat vähissä.

Vuori on rohkaistunut kertojana. Minäkertoja-Kirsti vuodattaa kaunaansa sumeilematta ja välillä pomppii muistoissaan, joissa on sapenkarvaita pettymyksiä lieventämässä hyviä hetkiä ja nykytilaa taustoittavia muistoja. Tuttua Vuorta valuu Kirstiin, sillä aiemmissakin romaaneissa on esiintynyt ristiriitaisia puolensapitäjiä ja tuittuilijoita (esimerkiksi Siipirikko ja Disa Hannuntytär). Kirsti on aiempia variatioita vahvemmin hahmoteltu nainen. Hän reflektoi kostotoimiaan ja on pitkälti tietoinen sekä kaunansa syistä että seurauksista – ei vain voi itselleen mitään oikeutta hakiessaan ja puoliaan pitäessään.

Katkera ääni pääkopassani ei huuda eikä paru, mutta seuraa sitkeästi läpi päivän ja yön aina uuteen aamuun. Kuin kantaisin äänekästä hepokattia vyöllispussissani.

”Kyllä kolli kuin kolli aina kalan hajun tuntee.”

Elinan surma on viisto rakkausromaani, jossa lihanpiilotus on keskeisessä roolissa. Rehevästi seksuaaliset suoruudet ja piilomerkitykset tursuavat tekstistä. Tunnepuoli maustuu romaanissa kirpeäksi, sillä himo ja rakkaus sotkeutuvat vallanhaluun ja ylpeyteen. Kirstikin niiden kynsissä sekoittaa oikean ja väärän rakkauden, oikeat ja väärät teot.

Ihailen monesti virkepoljentoa, jossa vanha sanasto lisää uskottavuutta Kirstin persoonaan. Eläväinen kieli sopii Kirstin suuhun ja välittää 1400-luvun loppupuoliskon elämänehtoja. Aiempien romaanien tapaan Vuori kuljettaa rinnan kristinuskon oppien juurtumista ihmiseen ja taikauskon vaikutusta toimintaan. Kansanuskoaineksia romaaniin ripsautellaan nyt mainiosti tekoihin sovittaen, ei luennoiden. Vuori parantaa näin kerrontaa kirja kirjalta.

”Jos vakuuttaisin lempeäni nyt, kun hän on lähdössä, käyttäytyisin kuin mikäkin jalkajakkara.”

Kirstin sumeilematon puolustuskanta lisää ongelmia, joista hän osin on tietoinen, osin ei suostu tunnustamaan. Niin inhimillistä ja ajatonta. Eikä Elina ole vain kalpeanhauras nuorirouva, eikä Kirsti ainoastaan juonitteleva, petetty piika. Naisten särmä terävöityy kissatappelun kiihtyessä. Kumpikin pitää asemiaan niillä keinoin, jotka ovat mahdollisia. Vanha ystävyys ei paljon valtataistelussa paina.

Viihdelukemistoa Elinan surma mielestäni on, vaikka Angelica-tyyppinen seikkailuromanssitarinointi on syventynyt. Historiaviihde ei ole pahasta, kun se on näin vakuuttavasti hahmoteltua. Naiskeskeisyys vahvistaa tarinaa, sillä miehet jäävät persoonina yhden ilmeen uroiksi. En ole varma, onko loppuratkaisu perusteltu, mutta jotain kihelmöivää siinä on. Se jättää kutinan miettiä, mitä seuraa vääristä valinnoista väärin syin ja miten tarina voi vielä jatkua.

P. S. Kirjan lopussa Vuori taustoittaa Elinan surma -runoa ja historiallisia faktoja, ja myös alkuperäinen runo on lisätty luettavaksi. Lopussa on myös sanasto.

– –

Kristiina Vuori
Elinan surma
Tammi 2018
historiallinen romaani
201 sivua.
Luin BookBeatin eKirjan.

Juttujani Kristiina Vuoren kirjoista: tässä.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: