Olen kuukauden lehteillyt valokuvataidekirjaa Men with No Mountains (Khaos Publishing 2025). Ella Kiviniemi ja Elias Lahtinen ovat valokuvanneet Pohjanmaalla Härmässä, koonneet kuvista näyttelyn ja siitä kirjan. Teoksen nimi on kirjallinen, sillä sen alkuperä juontaa Jane Austenin romaanista Ylpeys ja enakkoluulo kohdasta, jossa monimutkaiset ihmissuhteet kyllästyttävät ja jossa maisema muistuttaa ihmisen pienuudesta, myös ihmisen paikasta maailmassa.
Kirjan lopussa on valokuvaajien dialogi, jossa he keskustelevat juuristaan Härmään ja härmäläisyyden mielikuvista, komiudesta ja omapäisyydestä. Valokuvakirja on katsaus ja tutkielma lakeudesta ja sen ihmisistä. Ella Kiviniemi kirjoittaa:
”Lakeuksilla näkee kauas ja tulee nähdyksi helposti: se on näyttämö, jolle härmäläinen asettuu esille. Kaikki on nähtävillä: pellot, pihat, talot ja ihmiset, etenkin muukalaiset valokuvaajat. Tyhjyys ympärillä kysyy: kuka sinä olet ja mitä tuot tähän kuvaan? Lakeus pakottaa suojautumaan tai kasvamaan.”
Kuvaajakaksikon vuoropuhelua olisin lukenut enemmänkin, sillä se toi lisätasoja kirjan kuviin. On myös hieno oivallus, että teksti on kirjan lopussa: kuvat puhuvat ensin omaa kieltään, vasta sen jälkeen seuraa kuvaajien sanojen aika. Tekstit ovat myös englanniksi.
Valokuvissa on henkilökuvia, tilannekuvia ihmisistä työssä ja vapaaa-ajalla sekä maisemia. Kuvissa eletään vuodenkiertoa, siis hetken tallennuksia löytyy eri vuodenajoilta, arjesta ja juhlasta. Kuvat on otettu vuosina 2018 – 2024.
Kirja on yhteisteos, sillä kuvissa ei ole kuvaajan nimeä. Kokonaisuus siis korostuu. Elämänmenohenki välittyy hyvin, ja arvostus huokuu kuvista: kuvatut henkilöt näyttäytyvät hetkellisinä itseinään. Rytmitys henkilö- ja maisemakuvien välillä tuo ilmaa ja lakeuden avaruutta kokonaisuuteen.
Valokuvat galleriaympäristössä vaikuttavat isokokoisina – jo suuri koko antaa kuville tietyn vau-efektin. Kirjassa kuvat kutistuvat kompakteiksi, lähes kotialbumikokoisiksi. Valokuvataidetta tämä kirja on: kompositiot, valot, värit ja kokonaisuus koossa niin, että kuviin upottuu tarinoita. Jälkikasvunikin kirjaa tutki ja totesi: ”Hieno.” Niin on.
•
Ella Kiviniemi & Elias Lahtinen: Men with No Mountains, Khaos Publishing 2025. Lainasin kirjastosta.
Tampere tarjoaa kesäretkeilijälle paljon silmänruokaa ja kulttuurikokemuksia. Tänä kesänä elokuun puoliväliin saakka on saatavilla Tampere-talossa erikoiskokemus, Van Gogh Alive. Immersiivinen näytös sisältää kuvakavalkadin Vincent van Goghin taideteoksista hyödyntäen nykyteknologian efektejä. Australialainen esityskokonaisuus on kiertänyt jo yli sadassa kaupungissa ympäri maailmaa, ja sen on nähnyt noin yhdeksän miljoonaa katsojaa.
Immersiivinen tarkoittaa sitä, että katsoja on ikään kuin teoksen sisällä ja kokee olevansa osa teosta. Van Gogh Alive -kokonaisuuden immersiivisyys totetuu siten, että ison, pimeän tilan seinät ja osin myös lattia heijastavat taiteilijan teoksia, myös joitain valokuvia taiteilijan elinajalta tai muuta maalauksiin liittyvää. Siitä muodostuu 360-laajuinen taideteosnäyttämö, jossa katsoja voi vapaasti vaeltaa, kääntyillä, istua tai lojua lattialla säkkituoleissa. Joitain maalauksia on animoitu, joten niissä on liikettä, ja parilla skriinillä vaihtuvat sitaatit taiteilijan kirjeistä veljelleen Theolle. Kokonaisuuteen kuuluu myös musiikkitausta, jossa kuullaan pääasiassa van Goghin ajan klassista musiikkia, myös vähän vanhaa viihdemusiikkia.
•
Esityssaliin johtaa esittelyhuone, jossa on faktoja taiteilijan elämästä ja näköistoteutus värikkäästä huoneesta, joka tunnetaan van Goghin maalauksesta. Näytössaliin pääsee peilihuoneesta, jossa heijastuu kenties taiteilijan kuuluisimpien maalausten miljöö, auringonkukkapelto. Keinotekoinenhan se on mutta tehokas.
Varsinaiseen näytöstilaan voi mennä milloin vain, vaikka esitys on tarkasti käsikirjoitettu noudattaen taiteilijan elämänkaarta. Alusta loppuun esitys kestää noin tunnin, mutta en usko kokemuksen väljähtyvän, vaikka saliin osuu puolivälissä ja jatkaa sen katsomista, kun alku taas käynnistyy. Tampere-talo ohjeistaa varaamaan 1 – 2 tuntia.
•
Van Gogh Alive koostuu yli 3000 kuvasta. Kuvat taiteilijan elinajan ympäristöistä ja taideteoksista vaihtuvat sopivalla sykkeellä teemoittain ja taiteilijan kausia myötäillen, ja kuvavaihtuvuus on suunniteltu sopivasti niin, että niitä ehtii tarkastella – tai niiden kauneuteen jää nälkä. Kyse on silti kokonaisuudesta, ei niinkään pysähtymisestä tiettyihin maalauksiin.
Esitykseen mennessäni minua vaivasi pari ennakkoluuloa. Ensinnäkin suhtauduin skeptisesti siihen, että aikanaan köyhän ja lainkaan teoksistaan tuottoa tai mainetta saaneen taiteilijan teosten kuvajäljennösspektaakkelilla rahastetaan rahvasta. Toisekseen ajattelin kevyen klassisen musiikin ja kuvajäljennösten yhdistelmän tuottavan vaivaannuttavaa kitsiä.
Ei se ihan niin mennyt.
•
Minulle immersiivisyys toimi yllättävän hyvin. Nautin vaeltelusta tilassa ja musiikki-kuva-yhteiselämyksestä. Melkein sain tipan linssiin esimerkiksi Satien musiikin ja van Goghin teosten kombosta.
Tällainen immersiiviesityksen taidepularisointi saattaa muuttaa taidetta kitsiksi, mutta onko siinä jotain pahaa? Eivät massiivisten skriinien kuvajäljennökset pysty tavoittamaan aitojen Vincent van Goghin maalausten siveltimenjälkien ja kerroksellisten väripintojen voimaa. Vaan kuinka moni pääsee reissaamaan tai haluaa lenneskellä ilmastokriisin keskellä maailman metropoleihin taiteilijan alkuperäisteosten perässä?
Tällä esityksellä onkin toinen teho kuin alkuteosten maalausteknisen konstikkuuden ihailu. Esitys osoittaa taiteilijan taidon nähdä ihmiset, ympäristö ja luonto. Ennen kaikkea immersiivinäytös kertoo taitelijan taidosta muuttaa näkemänsä näkemykseksi, taiteeksi. Eli osalliseksi taulukauneutta voi päästä näinkin – ja osalliseksi yhtä taiteilijan tavoitetta, joka valaistaan sitaattina näytössalin seinälle: ”Unelmoin maalaamisesta ja maalaan unelmani.”
•
Tampere-talon näytös toimi ikään kuin elämyksellisenä taidedokumenttina. Toki käsikirjoitus hyödynsi patetiaa van Goghin kauhesta kohtalosta, mutta sellainenhan se oli herkkyyksineen, mielisairauksineen ja itsemurhineen.
Eli Van Gogh Alive antoi miellyttävän pysähdyksen taiteilijan työn äärelle painottaen tunnetta. Oliko se oma taideteoksensa? Ainakin se oli tulkinta taiteilijan elämäntyöstä.
Suosittelen esitystä – tai näytöstä – (tämän tähän asti sateisen) kesän taukopaikaksi ja toivon, että katsoja malttaa unohtaa ajan, paikan ja itsensä (ehkä kännykkänsäkin) ja vain ON hetken van Goghin teosten todellisuudessa.
Ehkä näytös myös sytyttää kipinän käydä taidemuseoissa, joita kesämatkareiteille sattuu, ja nähdä eri aikojen taiteilijoiden alkuperäisteoksia. Esimerkiksi Tampereen taidemuseossaon näytillä eri vuosikymmenten surrealismia ja museon alakerrassa Marco Brambillan vinkeä videoteos. Ja Van Gogh Aliven innottamana voi tarttua myös kirjoihin – nyt kirjapinossani odottaa antikvariaatista tilattu kirja, johon on koottu Vincent ja Theo van Goghin kirjeenvaihto.
Vietän runosunnuntaita kirkkaan klassikkorunoilijan seurassa. Edith Södergranin vapaa runo sulostuttaa viikonloppua, jona lukuisat nuoret saavat valmiiksi ammatillisen perustutkinnon tai lukion.
Toivottavasti kirjalahjavinkkini ei ole myöhässä. Oma esimerkkini ehkä vakuuttaa, ettei niin ole. Omien ylioppilasjuhlieni jälkeen ostin lahjarahoillani upean kirjan Kohtaamisia (WSOY 1982), jossa on Edith Södergranin runoja ja Helene Schjerfbeckin maalauksia. Halusin muistoksi suosikkitaiteilijoitteni yhteisopuksen, ja vuosikymmeniä se on minua sulostuttanut. Vakuuttakoon tämä, että tänä keväänä kouluistaan valmistuneiden tai heidän läheistensä kannattaa satsata kirjaan, esimerkiksi tähän uutuuteen, jossa on sekä Södergranin runoja että hänen valokuviaan: Maailma on minun (S&S 2023).
•
Teoksen toimittajat Agneta Rahikainen ja Eira Sillanpää kiteyttävät: ”Runoista ja kuvista tulee yhdessä taiteellinen kokonaisuus, joka tavoittaa jotakin uutta, luonnoksen, sirpaleen, tunnelman.” Arkistoissa on yli 400 Södergranin valokuvaa, ja niistä toimittajat ovat valinneet runojen yhteyteen tunnelmiin sopivia tai ilmeisyyksiä väistäviä valokuvia.
Kirjaan valitut runot ovat löytyneet koko tuotannosta, myös kirjoissa julkaisemattomista runoista. Parissa runossa on jopa loppusointuja. Aikojen kerrostumat näkyvät runovalikoimassa sitenkin, että suomennoksia on kuudelta kääntäjältä eri vuosikymmeniltä, esimerkiksi Uuno Kailaalta ja Riikka Uhligilta.
•
Södergranin runotuotannosta saa kirjasta hienon kokonaiskuvan. ”Vierge moderne”, ”Ei mitään”, ”Maa jota ei ole” ja monet muut eivät haalistu koskaan. Mutta mitä valokuvat tekevät runoille? Kuvissa on tuntemattomia ihmisiä ja maisemia. Etenkin maisemat saavat tukea tai sävytyksiä runotunnelmilta – tai päinvastoin. Esimerkiksi runo ”Odottava sielu” (s. 67) ja samalla aukeamalla oleva rantamaisema resonoivat. Ilmeisiä yhteyksiä on kuvalla sotilaista ja runolla ”Maailma kylpee veressä…”
Kirjassa on monta kuvaa Edith Södergranista. Niitä helposti tulkitsee itsetietoisista, varmoista runoista niin, että kuvan henkilö on runonsa puhuja, väkevä ja vahva. Monissa kuvissa on kissoja, Södergranin tai jonkun muun kanssa tai itsekseen. Kenties kuuluisin runoilija-kissa-kuva on kytketty runoon ”Animaalinen hymni” (s. 50 – 51). Runossa tiedostetaan kaiken katoavaisuus, kuolema, mutta runon loppu ylistää nykyhetkeä:
”Nyt paistaa aurinko sydäntemme sisimpään
ja täyttää kaiken ajatuksettomuudella
väkevänä niinkuin metsä, talvi ja meri.”
Ajatuksettomia hetkiä tarvitsee jokainen, myös ajatuksellisia. Kumpaankin sopii seuraksi Maailma on minun.
•
Edith Södergran: Maailma on minun. Runoja ja valokuvia, toim. Agneta Rahikainen & Eira Sillanpää, S&S 2023, 144 sivua. Lainasin kirjastosta.
Sain sovitettua työviikkoon poikkeuksellisia kulttuuri-iltoja. Virkistäähän se kummasti! Ja onhan niistä vinkeiksikin.
Freskodisko ja Kansallismuseon Akseli Gallen-Kallela -näyttely
Kansallismuseon keskushallin kattojen freskotaiteilijan Gallen-Kallelan teemanäyttelyä tehostaa joka toisena keskiviikkoilltana Freskodisko, eli aula raikaa silloin 1900-luvun hiteistä. Aika hauska ja yllättävä konsepti.
Musiikki houkutti kymmenkuntaa paria pyörähtelemään vanhojen iskelmien tahdissa, muttemme ystäväni kanssa antautuneet rytmien vietäviksi, vaan keskityimme Gallen-Kallelan maalauksiin. Näyttelyssä oli hyvä otos tuotannosta. Mieleen jäivät klassikkoteosten ohella taiteilijan lapsuudenaikaiset, lennokkaat piirustukset.
Kansallisooppera: Turandot
Giancomo Puccinin Turandot kertoo äärimmäisestä kostosta ja rakkauden kieltäymyksestä: sulhasehdokkaiden tulee vastata prinsessa Truandotin kolmeen kysymykseen oikein – muuten lähtee henki. Yksi ylkä onnistuu, ja sen kunniaksi kajahtaa Nessun dorma, iki-ihana aaria, jolla on nessutakuu. Minäkin kaivelin esille nenäliinan käsveskastani, ja kuulostihan se komealta, vaikka pavarottimaisesta eläytymisestä vähän jäätiinkin.
Turandotin musiikista ajattelen, että se on oopperagenren poppia, tunteikkaan romanttista paisutteluineen, kuoro-osuuksineen ja pateettisine aarioineen. Sopii minulle, vaikka libretto ja jutun juoni lähinnä hämmentää. Mutta jospa heitänkin järjen romukoppaan ja vain lepuutan silmiäni Kansallisoopperan toteutuksen puvustuksessa (oi prinsessa!) ja lavastuksessa (oi valaistus!) sekä kuorrutan korviani musiikin pauhulla.
Oopperailta on aina muutakin kuin vain esitetty taideteos. Tällä kertaa taidetunnelmaa tehosti, että sain illan ystävältä syntymäpäivälahjaksi. Niin ilahduttavaa arjen yläpuolelle nostavaa! Kiitän!
Kotisohvalta Vermeer-näyttelyyn
Rijksmuseumin Johannes Vermeer -näyttelyyn on saatu suuri osa taiteilijan teoksista. Tammikuussa aloin googletella lentoja ja hotelleja Amsterdamiin, jotta pääsisin kokemaan ainutlaatuisen erikoisnäyttelyn. Raskain mielin olen luopunut reissusuunnitelmista. Vaalin sen sijaan Vermeer-muistoja, joita olen kerännyt taidemuseoista Amsterdamista, Haagista, Berliinistä, Brysselistä, Lontoosta, Edinburghista, Pariisista ja Wienistä. Niissä olen käynyt pitkälti juuri Vermeerin taideteosten vuoksi, koska maalausten arvoituksellinen tarinallisuus ja pysäyttävä tunnelma vangitsee ja inspiroi.
Lohduttaudun: Rijksmuseum tarjoaa korvikkeen kotisohvalle. Mistä tahansa maailmankolkasta pääsee teoskierrokselle Closer to Johannes Vermeer by Stephen Fry. Brittien kansallisaarre Stephen Fry poimii Vermeerin tuotannosta teospareja tai -ryhmiä, joiden avulla hän avaa taiteilijan teemoja ja ainutlaatuista tekniikkaa. Teokset saavat historiakontekstin, ja eritoten Fryn selostus tarjoaa pysähdyksen kiehtoviin yksityiskohtiin. Fryn kerronta on havainnollista ja rentoa. Oi, tämä teki minut onnelliseksi.
Ihastuttava nimi kirjalle: Minä tykkään nyt (WSOY 2019). Se kuvastaa lasten hetkellisyyteen kiinnittyvyyttä, samalla siitä huokuu myönteinen ja välittävä henki. Sellainen ilahduttaa Eppu Nuotion kirjoittamassa ja Liisa Kallion kuvittamassa kirjassa.
Nuotion runojen pohjana ovat lasten omat kokemukset ja oivallukset ilosta suruun, pelosta vihaan – ja kaikesta siltä välillä. Runot ovat suorasukaisia havaintojen ja tilanteiden verbalisointeja. Välillä niissä riimi rytmittää, välillä ei. Joissain runoissa tehoaa symboliikka, kuten runossa ”Myrkkykasvi”, joka on metafora vihan ja kiukun viljelystä.
Kirja alkaa tykkäämisestä ja päättyy iloon – niin on hyvä, että vaikeat tunteet möyryävät niiden välissä. Minua liikuttavat monet runot, esimerkiksi runo ”Ukin ikävä”, jossa leskeksi jääneen läheisen tunteissa sekoittuvat suru ja onnelliset muistot. Viehättävä runo ”Varjossa” sykähdyttää. Sen lopussa on jokaiselle tärkeä muistutus yksilöllisyydestä ja turvasta:
”- – Saisinpa olla toisten kanssa,
huomaamatta, vain hiljaa kuunnellen.
Saisinpa kasvaa kaikessa rauhassa,
takana isojen selkien.”
Runojen rinnakkaisina ja tehosteina toimii ilmeikäs ja upeasti tunnevärejä hyödyntävä Liisa Kallion kuvitus. Yhdistelmästä syntyy hieno kokonaisuus.
Kirjan yksi tarkoitus on toimia tunteiden työkirjana ja siihen antaa välineitä Anna Anttosen ja Kati Inkalan monipuolisin tavoin toteutettavat tehtävät. Tunteita voi esimerkiksi tunnistaa ja käsitellä kirjoittaen/sanellen lohdutuskirjeen, kasvattaen (tai kitkien) myrkkyherbaariota tai pelaten tunnemuistipeliä.
Kirjakuvituksesta ja teksteistä on rakentunut viehättävä kokonaisuus. Erilaiset muodot, hahmot, värit, materiaalit vetoavat näköaistiin, ja äänitehosteet lisäävät aistivaikutuksia. Tuntoaistiakin voi hyödyntää, jos korona-ajassa niin tohtii tehdä. Näyttelytilassa on esimerkiksi houkutteleva lukunurkkaus, jossa voi löhötä ja selailla kirjoja.
Näyttely toteuttaa kirjan elämänmyönteistä tarinaa kokemuksellisesti. Suosittelen sukellusta tunnekirjoon! Kirjan toivon päätyvän lapsiperheisiin, lasten ja aikuisten yhteisiin tunnetutkailutuokioihin.
•
Eppu Nuotio & Liisa Kallio: Minä tykkään nyt. Ilosta, ujostelusta ja muista tunteista. Tehtävät: Anna Anttonen & Kati Inkala. WSOY 2019, 77 sivua. Lainasin kirjastosta.
Tänä vuonna blogini täytti 10 vuotta. Vuosi ei ole ollut silkkaa juhlaa, vaikka kirjat, lukeminen ja kirjoittaminen ovat tarjonneet iloa, ihmetystä ja vastapainoa. Tavallisesti olen vasta vuosikatsauksieni loppuosassa mennyt henkilökohtaisuuksiin, nyt teen toisin päin.
Vaikea vuosi
Vuoteni 2021 on koetellut. Lähipiirissä on ollut henkeä ja terveyttä uhkaavia tilanteita (ei koronaa), ja minuakin vaivasi jonkin aikaa vakavan sairauden epäily (ei korona). Äitini kuoli elokuussa, ja sitä seurasi surun ohella vaivalloinen byrokratia, mikä sekin on kuormittanut. Syksyn päätteeksi sairastui rakas lemmikki, Alma-kissa. Eläinlääkärin lausunnon mukaan valmistaudumme eutanasiaan, mutta toistaiseksi voimme iloita vielä kissanpäivistä. Kaiken keskellä olen rämpinyt työpäivästä toiseen, mikä ei stressittä ole onnistunut. Ja annoin tukan harmaantua, näkyä ajan ja kulumisen.
Kolme kirjaa
Tammikuussa ilmestyi novellikokoelmani Niin metsä vastaa (Avain 2021). Selkokielisiin kertomuksiin ujutan hippusellisen kansanperinnettä, salaperäisyyttä ja yllätyksellisyyttä siten, että toivon monenlaisten lukijoiden löytävän niistä elämyksiä. Loppusyksystä minua riemastutti, että novellini pääsivät Kodiksamia-kirjallisuuspalkintoehdokkaaksi.
Tänä vuonna on julkaistu myös kaksi mukauttamaani kirjaa. Historiallisia romaaneja ei juuri ole helpolla suomen kielellä, mutta nyt on Enni MustosenPaimentyttö (Opike 2021). Aleksis Kiven kieli voi nykylukijalle olla aikamoinen haaste, joten sitäkin on tarpeen tarjota selkona. Muokkasin Kullervon kertomukseksi, jossa säilyvät tarina ja tunne, vaikka kieli kevenee (Laatusana 2021).
Tähdennän, että kirjan ideointi- ja kirjoitustyö tapahtuu kauan ennen ilmestymistä, joten kolmen kirjan julkaisu samana vuonna on sulaa sattumaa. Esimerkiksi novellini synnyttäminen on vienyt viitisen vuotta, Paimentyttö melkein kolme ja Kullervo kaksi. Eikä kateudelle ole sijaa: pienlevikkisestä, mediahuomion ohittavasta kirjallisuudesta tienaa vain taskurahaa, eli sen tekeminen on kirjailijalle pääasiassa ajankulua. Motiivi harrastukseeni tulee siitä, että pidän tärkeänä kirjallisten elämysten mahdollistamista kaikenlaisille lukijoille.
Kotimainen proosa
Tänä vuonna ilmestyi kerrassaan hienoja kotimaisia romaaneja. Voisin helposti luetella parisenkymmentä suosikkia. Mainitsen tässä nyt yhden ihastukseni, Emma Puikkosen romaanin Musta peili (WSOY 2021), koska sen kerronnan kirkkaus, rakenteen taitavuus ja aiheenkäsittelyn moniulotteisuus ihastuttivat. Monia muita suosikkejani on Finlandia-veikkausjutussani, ja sen kirjoittamisen jälkeen olen lukenut hienoja kirjoja kuten Pirkko Saision järkäleen Passio (Siltala 2021). (Veikkaukseni menivät kyllä pitkälti mönkään.)
Runous
Runokirjoista osui muutama. Vaikea niitä on järjestykseen pistää, mutta minut tehokkaasti tempaisi lempiympäristööni, sammalikkoon ja varpujen kätköihin, Anja ErämajanMinä olen nyt täällä metsässä.
Käännöskirjallisuus
Luin tänä vuonna ehkä vähemmän käännöskirjallisuutta kuin aiemmin. Luottokirjailija Elizabeth Strout ei pettänyt odotuksia: Olive, taas. Kaksi huippua löysin omaelämäkertakirjallisuudesta. Deborah Levyn kahden kirjan suomennoksista tehosi tosi kovaa ensimmäinen, Mitä en halua tietää, vaikkei Elämisen hinta varsinainen pettymys ollut. Ja samoin kävi tanskalaisen Tove Ditlevsenin alunperin 1960-luvulla ilmestyneiden kirjojen kanssa: Lapsuus on kielellisesti ja kerronnallisesti säväyttävä, ja vaikkei Nuoruus tasoa laskenut, ykkösosa jäi kimaltelemaan mieleen. Alex Schulman osaa hänkin säväyttää proosallaan, tällä kertaa entistä fiktiivisemmin: Eloonjääneet.
Tietokirjallisuus ja sinne päin
Luin muutamia kiinnostavia naiselämäkertoja ja suomen kielen ja kulttuurin kirjoja. Valitsen tähän kategoriaan silti esseet eli rikon vähän rajoja. Silvia Hossein taitaa tiedon ja omakohtaisen tyylin, joka ihastuttaa minua, joten Tie, totuus ja elämä on ehdottomasti yksi vuoden 2021 huippukirjoja.
Teatteri
Mikä ihme oli päästä jälleen ihmisten ilmoille ja yleisötapahtumiin! Kansallisteatterin Dosentit vakuutti sisällön ja esitysdynamiikan vuoksi, ja KOM-teatterin Lou Salome samoin perustein, lisäksi se tuuletti perustellusti historiaa.
Taide
Museoihin pääsi taas, ja jokusen näyttelyn olen katsastanut. Kesäisen Mäntän reissun haluan mainita, sillä ensimmäisen kerran taisin tosissani jaksaa katsoa videotaidetta: Santeri TuorinPosing time tarjosi ajattelun aihetta. Ei se Banksykaan kylmäksi jättänyt.
Metsä
Matkani tein tänä vuonna lähinnä kotimetsään. Pieniä patikointeja kyllä tallasin muuallakin, mutta pääosin lapsuudenkodin takamaat vetivät puoleensa. Lisäksi ennätyksellinen tattivuosi palkitsi saalistajan.
Kirja- ja kulttuuribloggaaminen
Tosiaan, 10 vuotta tätä antoisaa harrastusta, ja on mukaan mahtunut myös muita omia kirjallisia harrastuksiani. Kyllä tätä jatkuu niin kauan kuin se ei tunnu suorittamiselta, vaan antaa virikettä ja virkistää.
Kirjallisuusvainu voi johtaa erilaisiin paikkoihin ja tilaisuuksiin, vaikkapa Kulttuuri kukoistaa –bloggajakaverin kanssa Hattulan kirkkoon, jossa Anneli Kanto ja Vilppu Vuori yhdistivät esittelykierroksella Rottien pyhimys –romaanin ja historian. Ja blogin myötä olen saanut monia valoisia muistoja. Kesän alussa WSOY:n kirjasäätiön kutsui Lohjalle Eeva Joenpellon taloon juhlimaan kirjailijan 100-vuotispäivää. Bolggariklubissa olen päässyt Kansallisteatteriin, kun syksyllä ylipäätään teattereiden ovet avautuivat. Joulukuun alussa oli hauskaa jännittää kirjabloggaajaseurassa Finlandia-voittajia Kirsi Raninin kisakatsomossa.
Ekstraa ovat olleet tilaisuudet, joissa olen haastatellut kirjailijoita, tänä vuonna Anni Kytömäkeä ja Antti Tuomaista. Kuukausittain minua ovat ilahduttaneet kaksi lukupiiriäni, jolloin kirjakeskustelu käy vapaana.
Kiitän blogini lukijoita ja toivon kohottavia kulttuurikokemuksia ja valoisuutta tulevalle vuodelle!
(Kaikista koosteessa mainituista kirjoista tai tapahtumista on blogissani jutut, jos jotakuta kiinnostaa.)
Koronarajoitteisen kevään perään myös kesä eteni varovaisesti. En ole suurissa joukoissa samoillut, pikemmin yksin metsässä tai turvavälein muutamassa näyttelyssä. Tässä poimintoja kokemistani kulttuurikohteista.
•
Tampereella Vapriikin hienon koskiympäristön lisäksi nautin itse museon Ritarit-näyttelystä. Ajattelin etukäteen, että sielläpä haarniskat kolisevat tyhjyyttään, ja totisesti haarniskoja näin, mutta taidokkaasti koottu ja ripustettu näyttely saikin ihastumaan käsityöosaamiseen. Ja tietysti myös historiakatsaukseen.
Kannattaa käydä myös Tampereen taidemuseossa (vuoden nuori taiteilija Joel Slotte) ja Sara Hildenin museossa (Kari Vehosalo). Silloin voi ihmetellä kahden taidemaalarin pikkutarkkaa sivellinjälkeä. Lisäksi kummankin teoksissa on sellaista nyrjähtäneisyyttä, etteivät teokset pikavilkaisulla avaudu.
•
Tampereen lähiseutujen maanteiden varrella voi katsella kumpuilevia metsämaisemia sekä matkalla Sastamalaan että vastakkaiseen suuntaan Mänttään. Kohteita niillä seuduin riittää useaan reissuun.
Sastamalassa on pieni ja sympaattinen kirjallisuusmuseo, ja sitä ennen voi tehdä lisälenkin Laukon kartanoon. Kartanolla kehotan pistäytymään lounasaikaan. Ainakin minä nautin herkullisista noutopöytäsalaateista ennen kuin tutustuin kartanon taidenäyttelyihin. (Ja myönnän: maistoin laukonpeuraa.) Ihastuin pariin Eeva Peuran maalaukseen, mutta päähuomion vei Heikki Marilan juhlanäyttely. Marilan töiden paksut maalikerrokset rouhentavat maalauspintaa, ja silloin variaatiot perinteisistä asetelmista tuottavat ihan omalaisen vaikutelman. Muutakin kiinnostavaa kartanon näyttelyistä ja maisemista löytyy.
Mäntässä keskityin vain Gösta-museoon. Sinne on sankoin joukoin valunut porukkaa Banksy-näyttelyyn, joten kannattaa buukata liput etukäteen. En ihmettele suosiota, sillä Banksyn työt ovat helposti lähestyttäviä, siis salaperäinen graffiti-iskijä osaa hommansa. Kalliomaalausten perintö vaikuttaa jossain mantelitumaakkeessa, sillä simppelit kuvat kolahtavat. Pidän yksinkertaisista vaikutuskeinoista, joita Banksy käyttää: sanoma on selvä, mielipide välittyy. Ja vielä: Banksy-tila on hienosti rakennettu. (Haaveilen, että taiteilija pistäytyy inkognito Mäntässä ja vetäisee kesäillan hämärtyessä Göstan seinään statementtinsa.)
Yllätin itseni vaikuttumalla Göstan muista näyttelyistä. Totean senkin, että ne sopivat totisesti Banksyn kylkeen, sillä sekä Jani Leinosen tilateos Totuus – The Truth että Santeri TuorinPosing time -valokuva- ja videoteokset eivät hiivistele sanomaansa. Hienoja! Minä, joka yleensä kyllästyn videoteoksiin parissa sekunnissa, olisin voinut tuijotella Tuorin töitä loputtomiin. Suosittelen myös Göstan perusnäyttelyä: mainio kokonaiskatsaus vanhaan taiteeseen.
Kannattaa kääntyä Mäntän maantieltä ja jaloitella Juupajoen Rotkossa. Parin kilometrin metsälenkki virkistää, ja niin tekevät myös reitin varren peikkomaiset yllätykset. Kenkien ystävät eivät voi ohittaa rotkon reunan kenkämuseota, joka on viehättävän kotikutoinen.
•
En ole ainoa, joka on Tampereen ja Helsingin välissä poikennut Hattulassa. Pyhän Ristin kirkossa olen tänä(kin) kesänä käynyt kahdesti. Toisella kerralla vein sinne hollantilaiset vieraat (kyllä, koronatestaukset ja karanteenit on hoidettu tunnollisesti) ihmettelemään pohjoista kirkkotaidetta. Mutta kesän ensimmäinen vierailukerta oli spesiaali: Anneli Kanto ja vakio-opas Vilppu Vuori esittelivät kirkkoa yhdessä. Tuplaturinat valottivat katolista kuvastoa ja Kannon Rottien pyhimys –romaania inspiroinutta ympäristöä.
Hämeenlinnassa voipi viivähtää myös linnassa. Jykevä monumentti esiintyy sekin Kannon romaanissa. Linnassa on myös Nick Ervinckin modernia 3D-tulostustaidetta.
•
Helsingissä pakenin ylikuumentunutta keliä Kansallismuseon viileyteen. Sain rauhoittavan elämyksen: museossa seikkaili vain muutama muu. Uusittu näyttely Toista maata on teemoitettu kiinnostavasti, interaktiivisuutta on lisätty ja oheisteksteissä kuuluu moderni klangi. Pidin kovasti näkemästäni myös Esihistoria-näyttelyssä (vain esineistön löytöpaikkojen soisin olevan tarkasti informoitu). Lisäksi: yllätin itseni nielemässä kyyneleitä iho kananlihalla pienessä tilassa, johon on tiivistetty suomalaisten sotakokemukset toisessa maailmansodassa.
Tutustuin Helsingissä myös Päivälehden museon näyttelyyn Uuden ja salaperäisen edessä – kirjailijat ja esoteria modernisoituvassa Suomessa. Siellä saa lukea 1900-luvun vaihteen kulttuuripiirien tiedon tuonpuoleisista kokemuksista. Ja kyllä, kesän kassamagneetti eli Repin-näyttely on vielä katsastamatta. Ja tämäkin: kesäloma loppuu justiinsa.
Tampere on periaatteessa ensimmäinen kotikaupunkini, ainakin koulukaupunkini. En sitä oikein miellä kuin kaukaiseksi juuririhmaston etähaaraksi, sillä varsinainen juurakkoni kuuluu metsään noin 30 kilometrin päähän Tampereen keskustasta. Siksi visiitit Tampereen keskustassa tuntuvat turismilta. Ja aina piipahdukset ilahduttavat.
Kuljeskelin Finlaysonin taidealuella, joka jälleen on kummallisesti nimetty englanniksi Finlayson Art Area ’20, tai toisaalta skottivoiminhan paikkakunta aikoinaan teollistettin. Finlaysonin alueella on monia näyttelyitä, esimerkiksi Galleria Himmelblaussa saa kattavan katsauksen viime vuosikymmenten kotimaiseen taidegrafiikkaan.
Arvostan suuresti sitä, miten kaunokirjallisuus on mukana taidealueella. Väinö Linnan teoksista on lainauksia kaduilla lähellä Väinö Linnan aukiota, mutta myös taidealuekonseptiin kuuluu kirjallisuus. Monilta nykykirjailijoilta tekstejä on ympäriinsä, muun muassa Kirsti Kuroselta, Jyrki Vainoselta, Johanna Sinisalolta ja Arto Lapilta. Lisäksi lähellä Keskustoria on kadulla pysyvästi sitaatteja tamperelaisilta klassikkokirjailijoilta. Kirjallinen kulttuuri siis näkyy upeasti kaupunkikuvassa.
Matkailijalle on tarjolla monenmoista kiinnostavaa kesäsäästä riippumatta. Sadetta voi pitää Tampereen taidemuseossa, jossa on omaperäisen Kalevala-taiteilija Joseph Alasen näyttely. Sateen ja paisteen välissä voi houkuttaa myös sympaattinen Tallipiha putiikkeineen ja kahviloineen. Paisteen sattuessa voi kävellä reilun parin kilometrin Tammerkosken luontopolun, ja vesikuuron yllättäessä kannattaa piipahtaa Näsinlinnassa. Sen viehättävässä kahvilassa siirryin ajattomiin tunnelmiin tummien pilvien vyöryessä Näsijärveltä, ja ukkosjyrähdys eksytti epäilemään, siirryinkö kevään 1918 tykinpaukkeeseen keskelle Tampereen taisteluita.
Näsinlinnassa on museo Milavida, jossa voi tutustua menneen maailman tehdaspatruunan kodin loistoon. Lisäksi näyttelytiloissa on tyylikkäästi toteutettu näyttely ”Aina mukana”. Käsilaukut kytketään näyttelyssä hienosti osaksi kulttuurihistoriaa.
Näsinpuistosta taivalsin kohti Hämeenpuistoa, ja pysähdyin hetkeksi Näsinkallion suihkulähteelle. Muistin valokuvan, jossa isäni parikymppisenä sotaveteraanina poseeraa yli 70 vuotta sitten uuden polkypyörän kanssa suihkulähteen edessä. Hän oli sodan jälkeen kerännyt pyörään rahat raskaissa metsätöissä ja sai hankinnan ikuistettua ennen 30 kilometrin polkemista Teiskoon. Eipä isä silloin aavistanut, että hänelle syntyy ainoa tytär vasta nelikymppisenä, ja se samainen tytär viisikymppisenä saa julki runokokoelman muistoista (Muiston ajastus, Reuna 2020). Suihkulähteen tienoo on remontissa, muistot eivät.
Finlaysonin palatsin puistossa kallioihin kaiverretut runot veivät nekin samansuuntaisiin ajankulun ja muistojen tunnelmiin. Yksi puiston runoista on kuvassa, toinen tässä: ”matka kaiken alkuun”.
Onpa ollut tapahtumia täynnä tämä vuosi! Työvuoteni kuormittavuus ei blogissani näy, mutta todettakoon tässä, ettei työhöni montaa joutilasta hetkeä mahtunut, vaikka vuoden viimeiset kuukaudet tein 85 %:n työaikaa. Se jatkuu ensi vuonna.
Kokoan perinteiseen tapaan kuluneen vuoden huippuhetkiä. Kyse on satunnaisotannasta, tämän hetken takaumatunnelmasta.
Kotimainen proosa
Linkkaan tähän joulukirjaehdotukseni ja Finlandia-ehdokkaani. Niissä on jo julkaistu kooste tämän vuoden kirjamieltymyksistäni. Ja minusta Finlandia meni oikeaan osoitteeseen. Onnea vaikuttavalleBollalle!
Blogijuttujeni lukijaennätyksen saavutin postauksella, jossa Finlandia-palkintokokemukseeni kiedoin haasteen Ylelle: lisää tuoreita kirjallisuusohjelmia! Tässä siis uusintana juttuni: Viestini Ylelle Finlandia-palkintojen jälkeen 2019.
Taitelilijaromaani
Vuoden taiteilijaromaani olkoon Antti TuurinLevoton mieli (Otava 2019). Se kertoo sietämättömän kuvataitelijan Arvid Bromsin viimeisistä vuosista. Kyllä, sietämätön tyyppi – ja silti kerronta kerää lukijan sympatiat.
Käännöskirjat
Suosin selvästi kotimaista kirjallisuutta, siksi käännöskirjallisuus jää vähälle. Fred Vargasinja Kate Atkinsonin uudet suomennokset ovat minulle aina TAPAUS. Tämän vuoden ykkönen taitaa kuitenkin olla Ian McEwaninKaltaiseni koneet. Sen liukas aikakäsitys, kerronta ja ajatusrakennelma jysäyttivät. Muutakin hienoa luin, esimerkiksi Kim Thuyn fragmentaarinen proosa säväytti.
Runous
Luin muutaman hienon runokokoelman. Jos yksi täytyy valita, se olkoon Sanna KarlströminAlepala (Otava 2019). Markettikuvaston ostan oitis, se laajenee shoppailua suuremmaksi. Pakko on lisätä: Heli Laaksonen ilahdutti Aurinko. Vesi. Porkkana -kokoelmalla (WSOY 2019), Savoy-teatterin esityksellä ja lisäksi taidenäyttelyllä.
Runovuoteeni on kuulunut myös Shakespearen sonetit. Hankin Helsingin kirjamessuilta Kirsti Simonsuuren suomentaman ja selittämän sonettikirjan. Luen iltojeni iloksi yhden tai kaksi sonettia, nyt olen edennyt sonettiin nro 90.
Omia runoja pulpahtelee silloin tällöin. Lisättäköön tähän, että monia vuosia työstämäni haiku-tanka-kokoelmani löysi kustantajan, ja Muiston ajastus ilmestyy maaliskuussa 2020 (Reuna Kustannus).
Draamat
Teatterissa olen kokenut hyviä hetkiä. Viimeisin teatterikokemus tapahtui Kom-teatterissa, Making of Lea. Se oli hurmaavaa Hurmetta, näkemyksellinen ja viihdyttävä Aleksis Kivi -kuvaus. Työkiireiden tuoksinassa juttu jäi siitä kirjoittamatta. Valitsen tähän linkattavaksi kokemuksen Kansallisteatterin Sapiens-esityksestä. Siinä uusin ilmaisukeinoin kahlattiin ihmiskunnan historia. Hienoja näyttämökuvia.
Kulttuurimatkat
Huomaan, että häpeä leijuu matkustuksen ympärillä. Kompensaatiokeinot eivät häivytä matkailijan huonoa ilmasto-omaatuntoa. Silti.
Matka Islantiin oli kohteena kohokohta. Nuoremman lapsen neljännesvuosisadan saavuttaminen vei äiti-poika-reissulle Reykjavíkiin. Pääkaupunki ja sen lähiseudut tarjosivat luontoelämyksen, jota ei turistijonoissa vaeltelukaan pystynyt himmentämään.
Taiteen perässä kävin Lontoossa ja Hollannissa. Hollantiin veti myös vanhimman poikani tapaaminen hänen uudessa kotimaassaan. Lisäksi mukavia muistoja kertyi kotimaisesta kulttuurimatkasta Mänttään ja kuntolomalta Punkaharjulle. Tämä täytyy myös mainita: Helsinki on hellinyt kahden huipputaiteilijan näyttelyllä: Ellen Thesleffja Helene Schjerfbeck.
Oma tuotanto
Vietin näemmä tosissani Minna Canthin 175-juhlavuotta. Selkoistin sitä varten Hannan ja Agneksen. Hannastakustantaja (Avain 2019) teki suoraan äänikirjan, mikä on selkokirjapiireissä harvinaista. Näin klassikosta kiinnostuneet pääsevät ajattomaan tarinaan kiinni kuunnellen. Agneksen julkaisin vapaasti luettavaksi verkkoon.
bit.ly/agnes_selko
Tunnustuspalkinto
Sain Seesam-palkinnon, joka on tunnustus työstä selkokirjallisuuden edistäjänä. Olen kirjoittanut selkokirjoja, jotka tuovat jotain uutta selkokirjallisuuteen (runoja pitkän tauon jälkeen, lyhyitä novelleja, chick lit -tyyppisen romaanin, uusia Canth-selkoistuksia).
Itse pidän kirjailijatyön ohella tärkeänä, että yritän tuoda esille selkokirjoja blogissani, siksi esimerkiksi tänä vuonna olen julkaissut parikymmentä selkokirjajuttua, niiden joukossa Selkotekijä-juttusarjaa. Kehtaan väittää, että juttusarja on ainoa laatuaan: selkotekijöistä ei ole vastaavaa esittelyä ilmestynyt.
Vaikka selkokirjallisuus on vähälevikkistä ja pääosin mediapimennossa, sen merkitys pitää ottaa huomioon: yhä useampi lukija Suomessa pääsisi selkokirjojen avulla kiinni lukuiloon. Siksi jatkan valitsemallani marginaalitiellä. Ja kiitän tunnustuspalkinnosta, kannustaahan se jatkamaan.
Vuoteeni on lisäksi mahtunut monia mukavia kohtaamisia. Eritoten ihastutti se, miten kirjabloggajien kollegajoukko tuli Turun kirjamessujen Seesam-palkintojakotilaisuuteen. Sellainen huomaavaisuus lämmitti, lämmittää vielä pitkään, tästä vuodesta toisiin.
Kiitän blogini seuraamisesta.
Iloitsen, että kirja- ja kulttuurikokemukset löytävät lukijoita.
Ihastuin vuonna 2001 Tracy Chevalierin romaaniin Tyttö ja helmikorvakoru (Otava). Otin kirjan nyt uuslukuun, sillä sain viimein mahdollisuuden käydä tapaamassa romaanin päähenkilöä, turbaanipäistä tyttöä hohteleva helmikorvakoru korvassaan. Olen liehunut ennen ilmastoahdistusaikoja vermeereiden perässä museoissa ympäri Eurooppaa: Lontoossa, Edinburghissa, Berliinissä, Wienissä ja Pariisissa, nyt toistamiseen Amsterdamissa ja ensikertalaisena Haagin Mauritshuisissa, jossa SE on.
Olin jo romaanin ensimmäisellä lukukerralla Vermeer-fani, eikä romaani sitä vähentänyt. Muistan tempautuneeni tekstin latautuneeseen tunnelmaan: piikatyttö joutuu peittelemään sekä havaintoherkkyyttään että ihastumistaan isäntäänsä. Suurin odotuksin katsoin aikanaan myös romaanin elokuvaversion, etenkin kun Vermeeriä siinä esittää ikisuosikkini Colin Firth ja tyttörooliin ulkoisesti sopiva Scarlett Johansson. Pöyristyin leffan Vermeer-tulkinnan niljaisuutta ja Griet-piian pelkistämistä kosteita huuliaan törröttäväksi objektiksi.
Petyin elokuvassa etenkin toljotteluun, ja Vermeer on siinä muistini mukaan lähinnä kyttäävä tirkistelijä. Ymmärrän nyt kirjan tarkistusluvun jälkeen tuohtumukseni syyn: kirjassa piika-Griet kertoo tarinaa selkeänä subjektina, ei kohteena. Romaanissa isännän katse selän takana tuntuu vaan ei näy, mutta elokuvassa katse näytetään katsojalle, ja silloin tulkinta, näkökulma ja tunne muuttuvat.
Voi olla, että silti pitäisin elokuvasta nyt enemmän kuin ennen, katsoisin toisin. Ja huomaan: kirjan taika ei ole täysin säilynyt. Tyttö ja hemikorvakoru ei ole kerronnallisesti kummoinen, osin jopa kömpelöitä ja kuluneita keinoja käyttävä. Griet on historiallisten romaanien tyttö/naiskertojien tapaan pärjäävä, sisintään peittävä, siksi tuittuileva, jopa besservisser-tyylinen, ja päähenkilön vastaparit yksinkertaisia: epäluuloinen emäntä, kateellinen taloudenhoitaja ja ilkeä tyttölapsi. Vermeer jumittuu unelmien satuhahmoksi ja talon vanha emäntä prototyypiksi viisaasta naisesta. Nykymakuuni henkilökuvaus jää ohueksi.
Minuun silti yhä osuu romaanin epäsuhta mallin ja taiteilijan kiinnostuksen välillä: ”Hän katselee kasvoilleni lankeavaa valoa, ajattelin, ei minun kasvojani. Siinä ero on.” Piikatytön asema ja tunteet valottuvat hyvin. Grietin huonosti peitelty ihastus tuottaa kihelmöiviä täyttymättömän onnen väristyksiä. Ja tilanne on tämä, jonka Vermeerin ystävä Grietille lausuu:
”Hänen [Vermeerin] silmänsä ovat kultavuoren arvoiset. Mutta toisinaan hän näkee maailman vain sellaisena kuin hän haluaisi sen olevan, ei sellaisena kuin se on. Hän ei ymmärrä mitä seurauksia hänen näkemyksestään on muille ihmisille. Hän ajattelee vain työtään, ei sinua.”
Romaanin luokka- ja uskonerojen käsittely ei muuten poikkea tavallisesta, mutta ajankuvasta pidän yhä: Delftin kaupunkinäkymät 1600-luvulta ja huonetilojen valon siivilöitymisen näen sieluni silmin. Tai oikeastaan Vermeerin silmin. Taannoisella Hollannin matkallani näin seitsemän Vermeerin maalausta, enkä saa niistä kyllikseni. Maalausten tarinallisuudesta minulla ei ole epäilystä kuten Grietillä:
”Se ei ehkä kertonut tarinaa, mutta se oli silti maalaus jonka katselemista ei voinut lopettaa.”
Minusta Vermeerin teokset ovat pysähtyneisyydessään sakeanaan salaisuuksia ja tarinoita. Niissä on aina jokin tilanne päällä, ulkoisesti hiljainen ja vähäinen, sisäisesti mittava. Haen niihin selityksiä tauluja katsellessani. Niin kuin esimerkiksi katsellessani turbaanipäistä tyttöä, jonka maalaustilanteen ja asennon valinnan Chevalier saa kielellistettyä elämyksellisesti. Helmikorvakorutytön katse on monitulkintainen, kasvojen valonhohde hämäävän avoin, siti kätkevä ja suupienen pieni sylkijälki hienosti muuta kuvan siloisuutta rikkova. Tytön asento myös kätkee ja paljastaa, ja Vermeerille poikkeuksellisen paljas tausta keskittää kaiken kuvan tyttöön. On siinä romaanille aineksia.
”Hän oli maalannut minut niin että silmäni olivat selkosen selällään, ja valo lankesi kasvoilleni mutta vasen puoli oli varjossa. Ylläni oli sinistä ja keltaista ja ruskeaa. Pääni ympärille kiedottu kangas sai minut näyttämään toiselta, olin kuin Griet jostain toisesta kaupungista, jopa aivan toisesta maasta. Tausta oli musta niin että vaikutti siltä kuin olisin aivan yksin, vaikka katselin selvästi jotakuta. Näytti siltä kuin olisin odottanut jotain, jonka en uskonut koskaan tapahtuvan.”
– –
Tracy Chevalier
Tyttö ja helmikorvakoru
suomentanut Arja Gothoni
Otava 2001
romaani.
319 sivua.
Ostin kirjan (2001).
Itsenäisyyspäivän ympärille sain järjestettyä aikaa käväistä Hollannissa. Päätarkoitus oli tavata siellä asuvaa läheistä, mutta matkaan mahtui muutakin mukavaa. Hollannin moninainen historia, kanavanäkymät ja arkkitehtuuri säväyttivät. Amsterdamissa olen käynyt kerran aiemmin, nyt hieman lavensin paikkaperspektiiviä. Keskityn jutussani taidekokemuksiin.
Hollanti – Espanja: 4 – 6
Rijksmuseum on rempattu sitten edellisen käyntikerran. Ja kyllä on hieno! Näytteillepano on harkittu: monessa näyttelyhuoneessa on taulujen ja taideteosten lisäksi ajan esineistöä. Aikaa ei kaikkeen yhtenä päivänä riitä, joten keskityin lähinnä kerrokseen kaksi, hollantilaistaiteen kultakauteen.
Jostain syystä olen aikojen saatossa jos missäkin museossa lumoutunut vanhoista hollantilaismaalauksista, joissa luistellaan jäätyneissä kanavissa. Hendrick Avercampon tämän lajin huipputekijä 1600-luvulta. Jääilottelu tallentuu pikkutarkasti, ja jos katsojakin on pikkutarkka, voi runsaudesta löytää pyllistäviä takalistoja huusissa tai hirttäjäisten uhreja. Elämän kirjo, kyllä.
Kunniagalleriassa kiinnosti RembrandtinYövartion tutkimustyö livenä, ja pääkohteeni Johannes Vermeerpysäytti minut pitkäksi toviksi kolmen naiskuvan eteen. Niiden monitulkintaiseen tunnelmaan jää kiinni.
Rijksmuseumin erikoisnäyttely osui täysillä: Rembrandt– Velázquez. Hollanti oli jonkin aikaa osa Espanjaa, ja näyttely asetti nerokkaasti rinnakkain hollantilaisten ja espanjalaisten mestareiden töitä samoilta ajoilta samoista teemoista.
Eihän se mikään kisa saa olla, mutta näin minulle kuitenkin kävi: pistelaskuksi meni. Olen fanittanut vanhaa hollantilaistaidetta, yhä niin, mutta monesti Velàzquezin ja espanjalaiskollegoiden kuten Riberan potrettien outo tenho vei voiton hollantilaisista. Monissa asetelmissa hollantilaismaalarit sen sijaan saavat hengen aineeseen. Ja sitten rinnakkain oli aseteltu Velázquezin ja Vermeerin katukuvat: paha tilanne! Tasapeli vai? Taisi Vermeer voittaa tunteen ja tunnelman mitalla, bonus-syy: pienin kirjaimin tuherrettu signeeraus säväyttää maalauksen rapatussa seinässä. Vermeer on kirjoittanut sen noin 400 vuotta sitten, ja nyt minä näen sen – Stendhal-tunne uhkaa ja uhka pysyy, kun siirryn katsomaan Velázquezia silmiin, taitelijan omakuvaan.
Siis tulos 4 – 6? Kunhan provosoin. Nautin kaikesta, kaikki voittivat.
Mauritshuis – vihdoinkin
Parikymmentä vuotta sitten Tracy Chevalierin romaani Tyttö ja helmikorvakoru pisti haaveilemaan Haagin matkasta, ja muutaman vuoden takainen Donna TarttinTiklilisäsi intoa. Nyt matkaani mahtui päiväreissu Mauritshuisiin, jossa romaaneita inspiroineet taulut roikkuvat (kuten Tikli).
Vermeeriltä oli samassa huoneessa esillä kolme taulua, mutta katsojien kuhina kävi lähinnä helmitytön lähellä. Naiset otatuttivat itsestään kuvia korvanlehtiään hypistellen. Kyllä maalaus on hieno, valon kajo helmessä loistava ja tytön katse vetoava, mutta Maisema Delftistä imaisi sisäänsä. Lähes impressionistiset yksityiskohdat ja taulun kuulas kokonaisuus kiinnitti katseeni pitkäksi aikaa.
Mauritshuississa on lukuisia hienoja teoksia kuten Rembrandtin, Rubensin ja Holbeinin maalauksia. Lisäksi näytillä on herkullinen kevätparatiisiteos, joka on poikkeuksellisesti yhteistyön tulos: Rubens on maalannut ihmishamot, puun ja hevosen, Brueghel hahmotellut komposition ja maalannut eläinkunnan. Ja sokerina pohjalla: Avercampin luistelumaalaus vuodelta 1610. Siinä pari tyyppiä on pudonnut avantoon, taulun keskellä luistimillaan kaatunut nainen pyllistää katsojalle ja keikari keekoilee etualalla – kymmenien muiden hahmojen ohella. Silmäkarkkia aikojen takaa.
Arnhemin kellarit
Kävin päiväpistäytymässä Hollannin itäosassa, Reinin varrella Arnhemissa. Paikkakunta tunnetaan asiakirjoista jo 800-luvulta ja myöhemmin se liittyi Hansa-kaupunkeihin. Vanhoista ajoista ei ole kaikkea jäljellä, sillä toisen maailmansodan ilmataistelut kurittivat kaupunkia. Jonkin verran on kapeita vanhoja taloja, ja kuljin myös hienojen jugendtyylisten pientaloalueiden läpi.
Sade vihmoi siihen malliin, että tutustuminen kaupunkikuvaan jäi vähäiseksi. Yksi tutustumiskohde oli keskiaikaisen korttelin kellarimuseo. Kellarit toimivat sota-aikaan myös pommisuojina. Kiinnostavinta oli kellareiden verkosto talojen alla: ne yhdistyivät talosta taloon. Se sai mielikuvituksen laukkaan: minkälaisia sovittuja ja salattuja kohtaamisia mahtoikaan tapahtua varasto- ja viinikellaritiloissa lepattavien soihtujen varjoissa?
Facebookin ja Instagramin Taidevandaali-nimimerkin takaa löytyy Ines Lukkanen, elämäntapahumoristiksi tituleerattu. Lukkanen on huvittanut meemeillä, joissa hän liittää tekstejä tunnettuihin taideteoksiin.
”Sekoitan iloisesti slangia, murteita, vanhahtavia ilmauksia ja sanoilla leikittelyä, ja osa keksimistäni lentävistä lausahduksista on kuulemma sittemmin jäänyt elämään ihmisten suussa.”
FB-seuraajia on kutakuinkin 60 000, joten tällaiselle leikille on tilaus. Siksi meemeistä on myös koottu kirja, Taidevandalismi (Avain 2018). Kirjan esipuheessa tekijä kuvaa kirjaa vakavasti otettavan taidekirjan näköiseksi mutta sisällöltään anarkistiseksi.
Ja tottahan niin käy, että taidehistoriasta tutut ja tuntemattomat teokset muuttuvat, kun niissä näkyvät henkilöt saavat puhekuplat ja lohkaisevat jotain kontekstissa yllättävää. Tunnelma ja näkökulma muuttuvat. Mistään pyhäinhäväistyksestä ei ole kyse, vaikka läppä lentää reippaasti.
Esimerkiksi SimberginHaavoittunut enkeli (s. 90) siirtyy ihan uuteen aikaan ja tilanteeseen, samoin Gallen-KallelanAino-taru (121) ja Kullervon kirous (s. 96). Näin nämä kotimaiset klassikot, mutta mukana on monia minulle uusia teoksia vanhasta kirkkotaiteesta 1800-luvun romantiikkaan. Huvittaa muun muassa 1300-luvun teoksen yksityiskohta, joka tekstissä taipuu epäonnistuneeksi passikuvaksi (s. 115), niin myös nurisevan teinitytön ja äidin kohtaaminen Judith-maalauksessa (s. 81).
Bongailen kirjasta lempitaiteilijoita ja odotan, miten Taidevandaali runnoo mielikuviani. No, esimerkiksi Jan van Eyckin enkelikuoroon liittyvät teksti purskauttaa naurun (s. 70), mutta Vermeerin (s. 12) ja El Grecon (s. 20) maalauksien puhekuplat eivät niin sytytä. Eli vaihtelevaa vitsikkyyttä kirja sisältää.
Voi että, kun Taidevandaali kokoaisi naistaiteilijoiden teoksia ja pistäisi patriarkaattia paikoilleen! Ymmärrän kyllä, että tekijänoikeusasiat rajoittavat sitä, mitä teoksia voi vitsijuuriksi valita. Taideteosten naisten suuhun on pistetty jo tässä kirjassa sen verran railakkaita repliikkejä, joten nimeän kirjan tämän vuoden naistenviikkoni päättäväksi kirjaksi (haaste tässä).
Kirjan lopussa on teosluettelo, jotta lukija saa taideteoksien perustiedot ja voi sitten makustella ympättyjä tekstejä suhteessa alkuperäisten teosten aikaan, aiheeseen ja tekijään. Hupaisa selailukirja tämä on vaikkapa kesähelteen uuvuttamalle taiteen ystävälle, joka on kesäreissuillaan vaellellut galleriasta toiseen. Ja totta maar kirja maustaa muunlaistakin lomaa. Virkistävää!
– –
Ines Lukkanen
Taidevandalismi
Avain 2019
136 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Meri Genetz (1885 – 1943) on yksi melko unhoon jääneistä suomalaisista naistaiteilijoista. Hänen maalauksissaan värit leimahtelevat ekspressiivisesti, ja itse taiteilijapersoona leimahteli myös. Kirjan alaotsikkokin kuuluu: Levoton sielu.
Taiteilijaelämäkertoja on mukava lukea. Lähivuosien huippuja ovat esimrkiksi Hugo Simbergistä ja Ellen Thesleffistäkertovat kirjat. Niissä yhdistyvät taiteilijan elämänvaiheet ja taideteokset, taustalla vaikuttaa ajankuva. Sanna Ryynänen ei ole niinkään Genetzin taiteen tulkitsija vaan ajan. Hänen kirjassaan erityisen näkyvästi peilataan taiteilijan elämää ajan historiallisiin tapahtumiin. Jos lukija ei ole ihan kartalla europpalaisista historiakäänteistä, tämä kirja perehdyttää niihin. Ymmärrän taustatyön, silti tuli houkutus hyppiä yleishistoriasta Genetz-perheen privaattihistoriaan.
On onnenkantamoinen, että Genezin kirjalliset arkistot löytyivät, samoin jo osin homehtuneet ja rottien nakertamat maalaukset. Kirjassa on maalauksista värilliset liitteet, mutta osa kuvista on mustavalkoisia. Siteeraanpa, mitä sanotaan päähenkilön taiteesta:
”Jotkut pitivät Meriä nerokkaan taiteilijana, joidenkin toisten mielestä hän oli lähinnä keskinkertainen – ja molemmat mielipiteet ovat perusteltuja. Meri teki etenkin 1930-luvulla maalauksia, jotka kuuluivat oman aikansa suomalaisen taiteen parhaimmistoon, mutta hänen tuotantonsa oli epätasaista.”
Henkilö Meri Genetzistä saa villin vaikutelman. Taiteilijasielun ja ilmeisesti samalla itsensä Genetz kuvaa kirjeessään näin: ”Arvaan: ihminen ilman selkärankaa, hetken lapsi, jonka ajatusmaailma on päähänpistoja ja tunneläikähtelyjä.” Merin elämä olkoon tiivistyksenä tällainen: kaksi avioliittoa, lapset ensimmäisestä liitosta kulkevat sinne tänne ja äitinsä tuonne, reissuja reissun perään, vaihtuvia ystävyyksiä ja taiteilijarientoja. Leimallista näyttää olevan hurahdus henkimaailmaan, spiritismiin ja okkultismiin. Meri Genetz etsi itseään ja itseään täydellistävää henkiolentoa. Siitä kirja tarjoaa toinen toistaan hämmentäviä hetkiä.
Kiinnostavasta henkilöstä on syntynyt valaiseva kirja. Levoton elämä on lyödä taiteen laudalta, mutta taide on jäänyt jälkipolville (ja ehkä kummitteleva Meri). Meri Genetzin omin sanoin:
”Maalaus [- -] on värijen ”musiikkia”, eikä kaipaa muita aineksi ollakseen maalaus kuin muodot ja värit. Esittää jotakin kuuluu kirjallisuudelle. [Maalaus] ilmaisee värisoinnillaan ja väri ja linjarytmillään tunnelmia ja ajatuksia ja kosmillisia totuuksia.”
Niin lähellä, silti niin kaukana -mielikuvan rikkominen kannattaa. Kun on päässyt Tampereelle saakka, ei Mänttä ole enää kuin noin tunnin päässä. On monta syytä ihastella pientä teollisuuspaikkakuntaa hämäläisillä rajamailla.
Göstan pauloissa
On lähtökohtaisesti hämmästyttävää, miten metsäteollisuus muutti maamme. Se toi työtä ja hyvinvointia, ja joku sen mahdollisti. Mäntässä se joku on ollut suku Scherlachius. (Nyt en ryhdy pohdintaan luokkaeroista ja työläisten asemasta.) Suuri satsaus kohdistui teollistumisuudistuksiin ja ylijäämävarat sijoitettiin – taiteeseen.
Gösta Scherlachiuksen taidesäätiön kokoelmat ovat patruunan kartanossa kauniissa järvimaisemassa, ja sinne rakentui hieno Gösta-laajennusosa 2010-luvun alkupuolella. Kartanossa on komea katsaus kotimaista klassikkotaidetta (Schjerfbeck, Thesleff, Schauman, Simberg, Gallen-Kallela jne.) ja uudisosassa vaihtuvia näyttelyitä. Göstassa on nyt raikas väripläjäys Kaukana viileä varjo, jossa on esillä eri aikojen maalauksia, yhdistävänä tekijänä väri. Myös ympäristö lähisaarineen on taiteiltu.
Värien ja kesämaisemien vastapainona on museon mustanpuhuva, dystopiahenkinen Matthew Day Jacksonin teoskokonaisuus, joka on runko roolipelille. Jacksonin näyt sijoittuvat vuoteen 3030, jo aikoja sitten tapahtuneen katastrofin jälkeen. Katsoja voi näyttelyssä pelata Maa-peliä ja ottaa Tiedustelija-roolin.
Olli ja Bucklan
Suurimman huomioni saa näyttely Olli ja Bucklan, joka on sijoiteltu kahteen paikkaan. Göstassa on taitelijapari Olga Gummerus-Ehrströmin (Olli) ja Eric O. W. Ehrströmin (Bucklan) maalauksia ja piirroksia, painopiste Ollin unhoon jääneissä maalauksissa. Miksi en ole tiennyt heistä aiemmin mitään?
Tyylipuhdasta jugendia ja vuosisadan vaihteen tyylikkyyttä tulvillaan olevat työt viehättävät suuresti, samoin pariskunnasta kertovat jutut. Rouva leijaili ja herra kokkasi kulinaristisia herkkuja. Mäntän keskustan Gustav-museossa selvisi lisää, eli herra teki muutakin kuin ruokaa: lasia, metalliesineitä, kuvituksia, Suomen kuninkaan kruunun ja vaakunan, pakkauksia, kirjoja – kaikkea mahdollista muotoilun ja taiteen alalla. Hieno kulttuuriteko tuoda tämä kokonaistaideteokseksi muodostuva pariskunta esille! Ja vielä tämä: näyttelypaikkana on paperitehdasyhtiön kerrassaan tyylikäs art deco -pääkonttori.
Ekstrat: Hörtsänä ja Murole
Matkalla Tampereelta Mänttään pitää poiketa Hörtsänän arboretumiin. Tieltä ei ole sinne minkäänmoista viittaa, joten googlettaminen kannatta. Niin päätyy ihastelemaan uuteen kukoistukseen perattua metsäpuutarhaa. Se on perustettu 1920-luvulla ja jäi moneksi vuosikymmeneksi unholaan. Hörtsänän perilliset ovat ryhtyneet Helsingin yliopiston myötävaikutuksella kunnostamaan aluetta. Paikassa on lumoava tunnelma.
Ellen Thesleff -fanien on syytä kulkea Teiskon maanteiden kautta, sillä silloin pääsee Ruoveden kuntaan kuuluvalle Muroleen koskelle ja kanavalle. Vaikka Thesleffin rakasta Villa Bianca -huvilaa ei enää ole, maisemat ovat. Järven selälle voi kuvitella Thesleffin, joka soutaa maalaamaan läheiselle pikkusaarelle. Reissun jälkeen voi (taas) käydä Hamissa katselemassa Thesleffin tauluja Muroleen maisemista ja yhtä suosikkimaalaustani, kesäkuumaa pakenevia lukevia tyttöjä vehreiden murolelaispuiden varjossa.
Matkan varrella Teiskon Velaatassa voi poiketa Maitolaiturimuseossa, jossa kehotetaan miettimään elämää suurempia pikkuruisessa Tolstoi-kirjastossa. Kyllä, luit oikein.
Tampereen taidemuseo esittelee perinteisesti vuoden nuoren taiteilijan. Muistan elävästi, kun vuonna 1992 valinta osui Osmo Rauhalaan ja vaivuin näyttelyssä peuralumoukseen. Se siitä. Nyt on toinen aika, tyyli ja taiteilija. Ja tänään on Suomen kuvataiteen päivä – siis sitä juhlimaan!
Tämän vuoden nuori taiteilija on Nastja Säde Rönkkö ja näyttelyn nimi Altered breaths, future feelings. Rönkön teoksiin vaikuttavat media-, netti- ja yhteisötaide sekä performanssi ja tekstit. Näin meidän kesken: taidemakuni on sellainen, että edellä luetelluista vain tekstit kiinnostavat, harvoin olen kohdannut noista muista taidetavoista minua kiinnostavaa. Näyttelyteksti tosin nostaa odotuksiani, sillä nämä aiheet yleensä säväyttävät minua:
”Rönkön työskentelyn lähtökohtana on ihmisen mielen, tunteiden ja toiminnan pohtiminen sekä niiden kriittinen tarkasteleminen. Häntä kiehtoo erityisesti se, miten käsitteet kuten rakkaus, hitaus tai hellyys voivat olla hiljaisella tavalla radikaaleja tapoja toimia ja olla.”
Minua puhuttelee eniten installaatiokokonaisuus 6 months without, jossa taiteilija dokumentoi nettipaussiaan. Näytillä on kirjeitä, muistilappuja, luettuja kirjoja ja lehtiä sekä selfiet jokaisesta päivästä. Taiteilija toteaa paussin vaikuttaneen vireään sosiaaliseen toimintaan.
Videoteokisista viivyin pisimpään To You -pätkän parissa. Siinä taiteilija humaltuu Manet’n maalauksen edessä. Siis humaltuu, oikeasti. En jaksanut seurata tilanteen kehitymistä koko tuntia. Ja siinä kiteytinkin videotaideongelmani. Olen sydämeltäni taulutyyppisten teosten katsoja, enkä oikein hyväksy, että joku määrittelee ajan, jonka teoksen luona vietän. Videoteoksethan ovat kokonaisuuksia, aikamääriteltyjä.
Rönkön teokset kommentoivat nykyistä netti- ja viihdyketulvasta luonnon hätätilaan. Kokemukseni näyttelystä vaihtelee. Löysin kiinnostavia ajatuksia ja yksityiskohtia, mutten usko viikkojen päästä mieleni viipyvän niissä.
Tampereen taidemuseossa on myös Lars Holmströmin näyttely LXX-spektrum. Pitkän uran varrella hän on käyttänyt monenlaisia tekniikoita. Muodot ja värit ovat niiden ideana, suorakulmaisuus hallitsee.
P.S. Suosittelen Amurin työläismuseokorttelia taidemuseon takana. Miljöö vie vuosikymmenten taa, ja työläisasunnot on pieteetillä sisustettu. Museon kahvila viehättää vanhahtavana, ja seinillä on paraikaa sympaattinen valokuvanäyttely vanhan Amurin asumistosta ja asukkaista. Myös keittolounas maistui!
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 