Sinikka Vuola on kirjoittanut runoja, proosaa ja esseitä. Edellinen romaani Replika vei unenomaiseen, arvoitukselliseen maailmaan. Laura Lindstedtin kanssa hän on kirjoittanut kokeellisen 101 tapaa tappaa aviomies, joka on pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana. Toukokuun alussa ilmestyi Vuolan uusin romaani Myrskyn anatomia (WSOY 2024).
”olisin voinut aloittaa tästä,”
Myrskyn anatomiaa kutsutaan takakannessa mosaiikkiromaaniksi. Sivuilla on lyhyehköjä tekstikappaleita, jokunen koko sivun pituinen. Tekstin rivitys vaihtelee, virkkeiden välissä on aukkoja, virkkeiden alkukirjaimet ovat pieniä, loppupisteet puuttuvat, ja dialogi sulautuu muuhun tekstiin erottelematta. Proosarunonkaltaista, putkahtaa mieleeni, mikä vahvistuu, sillä kielellisissä ilmaisuissa on runokeinoja: vahvaa tunnetta, kiteytyksiä, metaforia, nopeita siirtymiä.
Lukemisen alussa ounastelin, että voisin lukea kirjaa niin, että lukisin tekstikappaleita sieltä täältä. Tulipa mieleeni myös fragmenttinen Jukka Viikilän Taivaallinen vastaanotto, mutta Vuola fokusoi toisin kuin Viikilä, sillä Myrskyn anatomiassa on selkeä yksi pääkertoja – siis kerronta on Viikilää keskitetympää seurattavaa. Lisään tähän yllä olevan otsikkositaatin jatkolauseen, joka kiteyttää, mitä kertoja haluaa kertoa: ”olisin voinut heti puhua kohtalosta: – -”
”millä tavalla tarina kerrotaan?
että onko sellainen, jonka voi kertoa monella eri tavalla,
ollenkaan totta”
Ehkä Vuolan romaania ei kannatakaan lukea sieltä täältä, vaikka silläkin tavalla joka kappaleesta saa kaunokirjallisia kokemuksia. Romaanissa on juoni ja tarina.
Minäkertoja kuvaa itseään ja perhettään: äiti on kadonnut varhain, ikääntynyt isäpapparainen taantuu lamaannukseen, kertojan 17-vuotias kaksoissisko irrottelee vapaasti ja rakastuu, ja varautunut kertoja retkahtaa samaan nuorukaiseen kuin siskonsa. Perhe on eristäytynyt muusta, määrittelemättömän eurooppalaisesta pikkukaupungista – vain isän ystävä Josef huolehtii tytöistä ja käy torstaisin.
Sillä on merkitystä, että kertoja on nuori tyttönainen. Elämänkokemusta hänelle on kertynyt vielä rajallisesti, vaikka vaikeita asioita on kerääntynyt mielen päälle ja alle. Nämä psyykkiset kerrostumat näkyvät ja tuntuvat romaanissa väkevästi. Tekstin ulkoisella tasolla se näkyy aukkoina lauseiden sanojen ja kappaleiden välissä. Aukot voi tulkita: äidin puutetta, huolenpidon vajausta, rakkaudenkaipuun tyhjyyttä.
Palaan taas minäkertojaan ja hänen ikäänsä. Mitä hän kokee, tulkitsee ja valitsee? Mikä on hänen totuutensa – toinen kuin muiden? Se sallii järisyttävät, kohtalokkaat kokemukset niin rakkauden, täyttymisen, pettymyksen ja kuoleman suhteen – ensi kokemuksia. Se sallii myös joitain korkealentoisia aforismityyppisiä lauselmia, elämänviisauksia, jotka paljon eläneen (ja lukeneen) silmissä ja korvissa kuluvat, vaikka totta ovatkin. (Esimerkiksi: kuollut elää niin kauan kuin joku muistaa hänet.)
”kuin olisin ikäni odottanut tätä myrskyä”
Vuola rakentaa romaanista kerrassaan monitasoisen ja -tulkintaisen. Yksi tulkinta voi olla äidin lähdön syyt ja seuraukset, toinen voi olla sodan psyykkisesti haavoittamien isien (ja äitien) jälki jälkeläisiin, kolmas voisi liittyä kaksosuuden merkitykseen ja symboliikkaan, neljäs saattaa olla vaikkapa rakkauden, poissaolon ja kuoleman kolmiyhteys. Lisääkin voisin luetella.
Minua kiehtoo etenkin kertojan oma aukkoisuus, mikä korostuu siten, että hän peittää haavan/aukon /navan keskivartalossaan. Konkreettisesti se peittyy laastarimaisella siteellä. Symbolihan se (mm. yhteys äitiin) – tarvitaan konkreettinen ja symbolinen myrsky, rankka tuuli ja sade sekä samanaikainen rakkaudellinen kokemus (yksi- tai kaksipuolinen), ihon kosketus ihoon, jotta aukko täyttyy, eikä sen peittelyä enää tarvita.
”sanotaan,
että tarinaa ei kerrota sen tähden, että jotakin on tapahtunut
tarina tulee kerrotuksi, jotta jotain tapahtuisi”
Mitä minussa tapahtuu tässä tarinassa? Romaanista luen ”tavallista tarinaa”: nuoren, särkyneen tyttönaisen tapahtumasarja, myrskykäänne, joka muuttaa kaiken. Toisaalta kaunokirjallisesti epätavallisia ja omaperäisiä ovat Vuolan kerronta- ja kieliratkaisut. Kokeellisuudesta huolimatta lukukokemus ei tunnu vaikealta – kerron tämän lukijoille, joille kokeellinen = vaikeaa. Vuolan kirjaa voi koota nautittavana palapelinä kertojan elämästä, perheestä, elämäntapahtumista ja tunnekokemuksista.
Eniten minussa tapahtuu kerronnan alavirroissa. (Myös romaanissa katsotaan sillanalaisen veden virtoihin.) Vuola jatkaa Replikan unenomaisella ja salaperäisellä linjalla. Se kiehtoo, sillä se avaa lukijalle lukemattomia tapoja tulkita symboliikkaa. Voin vain kuvitella, mitä kulttuurikerroksia ja -konteksteja teksti sisältää, mutta en anna tietämättömyyteni häiritä. (Kuuntelen vasta juttuni kirjoittamisen jälkeen Yle Areenasta Luomiskertomus-sarjasta Sinikka Vuolan haastattelun.)
Vielä pari ulkokirjallista, kiinnostavaa seikkaa (jotka eivät ole vain ulkoisia). Myrskyn anatomiasta puuttuvat sivunumerot. Sellaistahan on ajattelu ja kokemus, synkroniaa. Ei siinä ole sijaa säännöllisesti etenevälle sivunumeroinnille. Ja ah, romaanissa on kaunis, verenpunainen, silkkinen kirjanmerkkinauha, jonka voi sujauttaa haluamaansa kirjan kohtaan. Värillä on väliä:
”kaikki punaiset ovat äärimmäisiä värejä – –
punainen ei ole väri vaan aivan valtava tunne”
•
Sinikka Vuola: Myrskyn anatomia, WSOY 2024. Sain kirjan kustantajalta.
Timo Parvelan viihdyttävät lastenkirjat saavat nyt bonuslisän, sillä Maukka ja Väykkä on ilmestynyt selkokielisenä versiona (selkomukautus Riikka Tuohimetsä, Avain 2018). Tämä kirja antaa uskoa lukemiseen lapselle, jolle suomen kieli tai sen lukeminen ei ole helppoa. Maukan ja Väykän tarinat viihdyttävät, ja eläinkaveruksien toilauksiin eläytyminen onnistuu.
Koulumaailman kuvaus menee romaaneissa helposti asetelmalliseksi. Huotarinen (Siltala 2018) tyylittelee reippaasti, joten ei huolta tavallisista asetelmista. Romaanissa tirkistellään opettajanhuoneeseen, mutta yhtä merkityksellistä on nykyteiniys tubetuksineen. Kiinnostavuus syntyy vinkeästä kerronnasta, jossa ajassa ja näkökulmissa liikutaan liukkaasti. Vetävää aikuisproosaa.
On tukuttain hyviä kirjoja, jotka eivät pääse esille valtamediassa. Taivas ilman reunoja (Karisto 2018) on yksi onnistuneista esikoisromaaneista, jonka kerronta on omaäänisen sujuvaa. Tapaan Vuori-Kemilän romaanin päähenkilön mielisairaalassa ja sitä ennen on tapahtunut jotain kohtalokasta, myös syrjäytymisvaaran paikkoja tulee paljon esille. Ei hätää, ei romaanissa aiheista huolimatta vain kieriskellä suomalaisankeudessa, sillä kuvausta raikastaa sanomisen ilo.
Dekkariksi Kauneussalonkia (Aula & co. 2018) sanotaan. On siinä murha. Kyllä sitä selvitetään ja sekoitetaan sen selvittämistä. Sitä tärkeämmäksi nousee kolumbialaisen yhteiskunnan kuvaus. Monen kerroksen väen epätasa-arvoinen asema ja sortohierarkiat näyttäytyvät karkeasti. Kirjan merkittävyyden kruunaa se, että se ei ole tavanomaisesti kerrottu, vaan tyyli ja näkökulma vaihtelee.
Jo ollaan joulukuun puolella, muttei Peter Sandströmin kirja Äiti marraskuu (S&S 2018) ole ajasta riippuvainen. Ei edes paikasta, vaikka Turussa ja Uudessakaarlepyyssä liikutaan. Kirjaa mainitaan pohdinnoiksi, ja saahan niin tehdä ja pohtia kirjan perheasioita – tai omiaan. Arvaamattoman kerronnan mestari saa taas yllättymään, mitä ja miten teemoja ja tilanteita voi verbaalisti kuljettaa.
Välillä tuntuu siltä, että Finlandia-palkinto leimaa kirjan: voittaja valitaan kirjamyynnin kassamagneetiksi, viis muusta. Viis siitä, sillä Jalosen Taivaanpallo (Otava 2018) loistaa kirjallisuuden vaikuttavuusvaloa. Se vie vieraaseen aikaan, paikkaan ja maailmankuvaan, se tekee sen todeksi ja eläväksi. Se saa ihastumaan ihmeestä: tämä matka tapahtuu kielellisesti.
Runokirjoista vinkkaan jouluun luontoa lähellä olevaa Olli Sinivaaran kokoelmaa Purkautuva satama (Teos 2018). Siinä tuntuu metsä, mutta koen myös kaupunkimaiseman. Runoissa on niukkuutta ja samalla voimakkaita tunnekuvia, jotka jäävät vaikuttamaan. Ehtaa runoa, ja silti pidän Sinivaaran ilmaisua myös rauhoittavan mutkattomana.
Minnan Canthin 175-juhlavuolsi koittaa ensi vuonna, mutta tänä syksynä avautui fiktionäkymä Canthin nuoruuteen ja avioliittoon, aikaan ennen mahtinaisen kirjallista uraa. Minna Rytisalo (Gummerus 2018) elävöittää heilahtelevan Minnan ja tasapainottavan aviomiehen yhteiselon. Romaanin lukemisesta kehkeytyy elämys, jossa fiktioon haluaa uskoa täysillä – ihan varmasti Minnalla ja Ferdinandilla oli tuollaista.
Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2018) esittelee niin kirjailija Mia Kankimäen matkailevaa itsen etsintää kuin myös kymmenen esikuvanaista renessanssista nykyaikaan. Kankimäen kirja on inspiroiva sekoitus matkakirjaa, tietoteosta ja autofiktiota. Kirjan innostavasta vaikutuksesta kertoo se, että se ratkaisi joulukuisen matkani suunnan: Firenzeen!
Kirjojen lopetukset innoittavat Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin esseilemään 30 erilaisesta romaanista loppuineen (WSOY 2018). Vaan ei juututa loppuihin, sillä kirjan alkupuolen dialogiesseiden ajatus virtaa ylipäänsä kirjoittamiseen ja kaunokirjalliseen kerrontaan. Maailmojen loput avaa kirjamaailmoja miellyttävän selkeästi – sisältö säihkyen. Ilahduttava kirjakirja!
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 