Johanna Laitilan romaani Synty (Otava 2020) hengittää vallankumouksen ilmaa. Se kertoo lähinnä muutamista viikoista elo-syyskuussa 2017 Helsingin Hakaniemessä suljetuissa huoneissa mutta muutaman kerran myös tapahtumista viitisen vuotta aiemmin. Historia humisee taustalla, silti varsinainen kumu kuuluu kirjan henkilöiden identiteeteistä ja suhteista.
Romaanin päähenkilö on saksan kielen kääntäjä Aleksanteri, joka tutustuu naapuriin piilotettuun venäläiseen Uljaan. Naapuri Rovio suostuttelee Aleksanterin pitämään seuraa Uljalle, ja heidän välilleen syntyy outo tunnekylläinen vetovoima, joka tunkee seinien läpi ja tuntuu myös kohtaamisissa.
”Uljan silmät olivat tumman, syvän ruskeat, lukinsilmät, jotka yleensä olivat vetäytyneet hänen sisäänsä piiloon vaanimaan. Mutta nyt kahdeksanjalkaiset olivat nähneet minut ja seisoivat aivan siinä pinnalla, kolonsa suulla, etujalat hyökkäysasennossa.”
Laitisen kerronnan omaperäisyys syntyy häpeämättömän rönsyävästä kuvailusta, jossa ei aisteja säästellä. Synty-romaani hekumoi groteskiudella kuten kärpäsensiivestä pikkupojan hampaanvälissä. Kärpästen lisäksi muun muassa muurahaiset ja rotat lisäävät tunnelmatehoja. Uskon väkevän tyylin voittavan toisia puolelleen ja toisia pitävän loitolla. Minä arvostan Laitilaa oman kerrontatiensä kulkijana mutta silti kompastelen kuvausvyöryyn, ja siksi lukurupeama ottaa välillä voimille.
•
Nyt poikkeuksellisesti teen juonipaljastuksia, joten niitä kavahtavat lopettakoot lukemisen tähän. Romaanilla on hitunen tosipohjaa, sillä Ulja on vallankumousvalmistelujaan Helsingissä piilotteleva Lenin. Hän todellisuudessakin majaili Kustaa Rovion luona. Rovio perheineen lainataan romaaniin tosielämästä, ja marraskuussa saimme lukea myös Helsingin Sanomista (29.11.2020), että Rovio teloitettiin myöhemmin Stalinin puhdistuksissa.
Leninin hahmo lisää romaaniin kihelmöintiä, koska tiedämme, mitä tuleman piti. Sen sijaan Aleksanterin salaperäinen, kompleksinen henkilö aiheuttaa hämmennystä. Hänellä on naisystävä, mutta suhteessa on jotain luokseen päästämätöntä. Välillä juoni pomppaa raskaana olevaan Sonjaan, enkä aluksi ymmärrä yhteyttä. Ja kun ymmärrän, yhdistyvät langat sykeröstä toiseen: romaani käsittelee myös sukupuoli-identiteettiä, totutusta poikkeavuutta ja sitä seuraavaa pakoilua. Toiseuden teemoja oli myös Laitilan esikoisromaanissa Lilium regale. Ajattelen kylläkin, että ehkä lukija kaipaisi Synnyssä kuvattuun hämäryyteen hieman lisää valoa.
Yhtä kaikki, kirjassa on hienoja paljastuksen hetkiä eristäytymisen tunteesta. Päätän siis juttuni kirjan sanoihin, näinä eristyksen aikoina:
”Jos oli tarpeeksi pitkään yksin, lakkasiko aika olemasta, lakkasiko ihminen itse olemasta? Mikä on pienin mahdollinen kosketus itsensä ulkopuoliseen maailmaan, joka tekee ihmisestä toden? Kuinka kauas ulkopuolelle on mentävä, ulos kielestä ja kosketuksesta, ajan rajoista, jotta luiskahtaa todellisuuden ja muistin rajojen tuolle puolelle eikä enää ole?”
•
Johanna Laitila
Synty
Otava 2020
romaani
250 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Synty on Runeberg-palkinnon esilistalla.
Blogeissa mm. Elämä ja mielipiteet, Kirjakaapin kummitus ja Toisinkoinen kirjallisuupalkinto.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 