Tiedehistoriaa ja eurooppalaista poliittista valtataistelua yhdistelevän romaanin Zeniitti (Like 2020) kertoja on Pierre Louis Moreau de Maupertuis (1698 – 1759). Todellisten henkilöiden romaanimuotoistumisessa tarvitaan taitoa, ja sellaista löydän Kuutti Kosken toteutuksesta. Romaani on runsas aiheista ja aatteista, joten lankean monisanaiseksi.
”Liike, jos mikä oli luonnon olemus.”
Valistusaika oli jatkuvassa liikkeessä uusine löydöksineen, ja Zeniitissä liikkuu minäkertojan lisäksi 1700-luvun hallitsijoita, filosofeja ja tutkijoita. Esimerkiksi Saksan Fredrik Suuri sekä Voltaire esiintyvät tärkeässä roolissa, myös kerrassaan kiinnostava tiedenainen Émilie du Châtelet mainitaan.
Jatkuvassa liikkeessä näyttää olevan päähenkilökertojan elämä. Romaani alkaa siitä, kun minäkertoja Maupertuis on palannut Pariisiin Torniosta, jossa hän vuoden verran teki mittauksia ja varmistui navoiltaan litistyneestä, mandariininmuotoisesta maapallosta. Romaani seuraa kertojan kilvoittelua tiedemaailman huipulle Pariisissa ja Berliinissä sekä muita reissuja kuten sotavankiaikaa Wienissä.
”Ja juuri sitä minä metsästin kuin perkele sielujamme.”
Kertojan kuumeinen palo luoda tieteessä uutta johtaa hänet selvittämään kaiken teoriaa:
” – – olivathan koko kosmoksemme taustalla vaikuttavat prinsiipit vaivanneet mieltäni jo pidemmän tovin, sillä oli oltava jokin periaate, jolla Jumalamme tätä kaikkea ohjasi, niin fysiikkaa, genetiikkaa kuin kieltemme rakenteitakin.”
Tiedemaailmaan kuuluvat teorioiden testailu ja opponointi, joten ei yllätä, että Maupertuis joutuu kiivaisiin kiistoihin esitystapansa ja asemansa vuoksi. Romaani tarkastelee kertojan kunnianhimoa sekä tiedepiirien suhteita, kilpailua ja vallankäyttöä. Samoin se käsittelee sitä, miten uudet teoriat ovat vuorovaikutuksessa vanhoihin tai tukeutuvat aikaisempiin tutkimuksiin. Jos herää epäily plagioinnista, maine menee niin nyt kuin 1700-luvullakin.
Romaanin runsaudesta poimin lukuisia hienoja tilanteita, joisa on ajattomuuden ituja. Ne liittyvät tiedetaistoihin, julkaisujen markkinointiin tai popularisointiin, keinoihin päästä esille ja arvostetuksi sekä median konsteihin levittää asiallista tai asiatonta tietoa. Kirja kuvaa aikaa, jolloin Euroopassa taisteltiin valta-asemasta, Pohjois-Amerikassa kahinoitiin ja nationalismi jyräsi ja mielipiteitä muokkasivat lehdistö ja etenkin huhut.
”Olin määritellyt, mikä oli totta.”
Tietyssä mielessä kirjassa on jotain veijariromaanimaista. Päähenkilö seikkailee ja ajaa etujaan. Ei hän ole mikään sympatioiden voittaja, sillä pöyhkeän omahyväinen kertoja ei peittele rajallista katsantoaan. Hän näkee vain itsensä ja pyrkimyksensä, pyhittää keinonsa uskoen erinomaisuuteensa ja tutkimustensa kuolemattomuuteen.
Lukijana saan olla hereillä, kun tulkitsen, mikä on kertojan parhain päin värittämää tai silkkaa sokeutta muulle kuin omille pyrkimyksille tai sille, miltä asiantila saattaa muista vaikuttaa. Välillä kertoja kohtaa suorasuita, muun muassa tutkijakollega Eulerin, joka vastaa kertojan kysymykseen:
”Kysyin, oliko hän todella sitä mieltä.
– Kyllä vain. Olette sielultanne raajarikko ja matemaatikkonakin huolimaton, mutta osaatte todella yhdistellä asioita.”
”Ja kun mustekynäni laskeutui kirjomaan lisää liuskoja, en välittänyt enää kuvaisinko kaiken, kertoisinko totuuden vai vielä enemmän – -.”
Kirjan kieli sopii historialliseen romaaniin: siinä on rönsyilevyyttä ja runsautta, joka vie ajatuksia valistusajan kaunopuheisuuteen. Kertojan innoitushetkissä hehkuu oivallusten palo.
Kertojan selostuksen lisäksi kirjassa on kirjeitä, ja kirjan lopussa Koski avaa seikkaperäisesti lähdemateriaalin hyödyntämistä. Mikään pastissi ei ole kyseessä vaan tämän ajan romaani, joka vangitsee sivuilleen poikkeushenkilön ja rukkaa historiallisista faktoista omanlaisensa romaanin.
Pidän kovasti ratkaisusta: kertojan Suomi-vaiheet ovat vain ohimeneviä tarinointeja tai näkyjä, vain ponnahduslauta kaikelle muulle. Ehkä romaanissa vilahteleva torniolainen Lisa on hieman päälle liimattu elementti, mutta toisaalta pidän Lisan roolissa juuri viitteellisyydestä.
Nykyromaanien valistusaikaan hurahdin Olli Jalosen Taivaanpallossa ja Merenpeitossa. En ihan heittäydy samaan hurmioon, ja ounastelen, että nuoren Agnuksen kehityskertomukseen on mutkattomampaa eläytyä kuin aikuisen tutkijamiehen metkuihin. Joka tapauksessa pidän Zeniittiä valloittavana lukukokemuksena. Voisin poimia romaanista lukuisia komeita katkelmia.
”Kykenettekö esittämään rakkauden yksiselitteisenä kaavana?”
Maupertuis laati maanisesti käyriä ja kaavoja selittääkseen selittämätöntä. Omaan elämäänsä hän ei löydä toimivia malleja, ja itserakkaus vaikuttaa tärkeimmältä rakkauden muodolta. Ehkä siksi siteeraan lopuksi vanhan, yksinäisen tutkijan löytämää ihmiselon prinsiippiä, melankolian kirouksen kaavaa:
”Oli olemassa laki, joka oli vielä universaalimpi kuin valon luonnollinen liike ja joka ohjasi vielä voimakkaammin meistä jokaista, niin typerystä kuin harkintakykyistäkin. Se oli pyrkimys onneen. Vaan kun onnellisuuden ja onnettomuuden kokonaismäärä oli yhtä kuin onnellisuuden tai onnettomuuden intensiteetti kerrottuna sen kestolla, oli selvää, että keskimääräisessä elämässä tuskan kokonaismäärä ylitti nautinnon määrän.”
•
Kuutti Koski
Zeniitti
Like 2021
historiallinen romaani
332 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 