Kirjahyllyssäni on lukemattomana lojunut vuodesta 1995 saakka Aino Kallaksen novellikokoelma Lähtevien laivojen kaupunki (SKS). Kokoelma on ilmestynyt jo 1913, mutta uusi tuleminen on osa SKS:n klassikkosarjaa, jota julkaistiin 1990-luvulla. Olen lukenut Kallaksen romaaneita ja runoja, mutta tämä kokoelma näemmä odotti tätä kirjabloggaajien klassikkohaastetta. Haastetta isännöi blogi Jotain syötäväksi kelvotonta; haastepostausten koonti: tässä.
”Olenko itse muuttunut, onko maailma ympärilläni muuttunut?”
Kokoelmassa on 17 novellia jaettuna kolmeen osastoon. Keskimmäinen ”Saarenmaalainen intermezzo” poikkeaa muusta. Siinä on kymmennen impressiota. Monesta sarjan novellista välittyy minämuotoista pohdintaa sen lisäksi, että saarenmaalainen elämä ja luonto toimivat merkittävänä taustana. Kerronta yhdistää ulkoista ja sisäistä:
”Yö on helteinen ja raskas, ja ajattelu vaivanloista, huohottavaa kuin hengitys. Emme koskaan saa tietää kaikkea, emme koskaan kaikkea edes itsestämme…”
Juuri tuo! Ajatus ihmisen yllättävyydestä, irrationaalisten voimien vaikutuksesta tekoihin, joihin ei voi vaikuttaa vaan jokin voima vie. Sen löydän Sudenmorsiamesta, sitä samaa luen tämän kirjan joistain novelleista.
Esimerkiksi novelli ”Lasnamäen valkea laiva” näyttää uskonliikkeen hurhaduksen vaikutukset, kun toivon palossa ihmiset jättävät kaiken muun. Novellissa on mielenkiintoista zoomaus yksilön ja joukon toimintaan.
Uskonhysteriaan liittyy myös yhteiskunnallisia teemoja, samoja, joita on peittelemättä kokoelman ensimmäisessä osassa. Virolaisten maatyöläisten asema moisioitten isäntien alamaisina saa novelleissa erilaisia ilmentymiä. Sanomaa pukkaa: orjuutuksella on seurauksensa.
”Ja minä tiesin yhtäkkiä, etten mitään tiennyt.”
Ihan kaikista novelleista en saa kunnolla kiinni, mutta Kallaksen vaihteleva kerrontatapa pitää valppaana. Mieleeni jää minämuotoinen novelli kuumeilevan kertojan tunteista ”Pimeys”. Siinä (psykosomaattista?) sairautta tutkiskellaan reflektiivisesti. Viehätyn myös perinteiseksi novelliksi loksahtavasta novellista ”Vieras”. Taitavasti rakentuvat rajattu tilanne, kahden henkilön sattumakohtaaminen ja kohtaloiden yhteys. Lukija tietää heti alkuunsa henkilöitä enemmän, mutta se ei vie pohjaa pois vaan pikemmin lisää tehoa.
Kallas ei ollut julkaissut seitsemään vuoteen kirjaa, kunnes Lähtevien laivojen kaupunki ilmestyi. Kirja on kuin saari kahden rannan välissä: aallot lyövät monelta puolelta, kun vesissä virtaa suomalainen ja virolainen kirjallisuuskulttuuri sekä etenkin perinteinen ja moderni. Ehkä kokonaisuudessa on jotain linjatonta – tai juuri niin kuin pitääkin: eri aineksien yhdistelyä.
”Hänen pienissä merentakaisissa kertomuksissaan tuntuu usein voimakas epiikan leyhkäys.”
Noin pistelee Juhani Siljo Aika-lehden kritiikissään 1913. SKS:n klassikkosarjan suola on kirjan lopun arvostelut, joista saa vinkkejä aikalaisten arvoasetelmiin. Lisäksi sarjan kirjojen alussa on kirjallisuudentutkijan alkusanat.
Aikalaiskriitikot kiinnittivät huomiota epätasaisuuteen, mutta arvosteluissa myös oivallettiin, että Kallaksen tuotanto on taitteessa ja hänen kynänjälkensä jättää vahvat jäljet kirjallisuuteemme. Symbolistisia minämietintöjä ei oikein ymmärretty, mutta Juhani Siljo pitää niitä persoonallisina. Jotain hän marisee naiskirjalijoille sopimattomasta aivojen käytöstä, mutta onneksi Kallaksella on Siljon mukaan ”lyyrillisesti sykähtelevä tunne-elämä”.
Lea Rojolan johdanto taustoittaa kahden maan vaikutuksia Kallaksen tuotantoon, esimerkiksi virolaiskronikointityylistä on jo novelleissa merkkejä. Kallas siirsi katseen ihmisen sisälle, myös mielen pimeisiin puoliin, ja se tekee Kallaksesta aikaansa seuraavan.
Rojolan alkusanoissa on feministinen näkökulma, ja hän analysoi novellien naiskuvia ja ilmiöitä vasten 1990-luvulla noussutta naistutkimusta. Hieno näyte teksti on siitä, mitä nostoja Kallaksen novellista feministinen lukutapa voi tehdä, samalla se toimii esimerkkinä kirjallisuudentutkimuksen virtaussuuntien liikkeestä noin 25 vuotta sitten. Rojola raivasi aikanaan uomaa sille, mikä on nykyisin pitkälti valtavirtaa.
Minä luin alkusanat novellien jälkeen, ja se sopi minulle: saatoin siten peilata mietteitäni Rojolan näkemyksiin. Kiehtovaa on se, miten novellien syntyaika ja kunkin lukijan ajan ilmiöt ja katsantotapa vaikuttavat lukutapaan.
•
Aino Kallas
Lähtevien laivojen kaupunki
SKS 1995 / alunperin 1913
johdannon teksti: Lea Rojola
novelleja
98 sivua.
Olen saanut kirjan, ehkä SKS:ltä.
•
Aikaisemmat haastepostaukseni:
Anton Tsehov: Vanhan ruhtinaan rakkaus (Klassikkohaaste 11)
Anne Frankin päiväkirja (Klassikkohaaste 10)
Halldór Kiljan Laxness: Salka Valka (Klassikkohaaste 9)
Minna Canth: Salakari (Klassikkohaaste 8)
Goethe: Faust (Klassikkohaaste 7)
Oiva Paloheimo: Tirlittan (Klassikkohaaste 6)
John Galsworthy: Omenapuu (Klassikkohaaste 5)
Anna Ahmatova: Valitut runot (Klassikkohaaste 4)
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa (Klassikkohaaste 3)
William Shakespeare: Romeo ja Julia (Klassikkohaaste 2)
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Klassikkohaaste 1)
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 