Päivittäinen arkisto: 6 tammikuun, 2021

Pierre Lemaitre: Tuhon lapset

Pierre Lemaitren romaani Näkemiin taivaassa oli minulle aikoinaan suuri lukukokemus. Tapa kuvata ensimmäistä maailmansotaa ja sen vaikutuksia ihmisiin vetosi verevyydellään ja mielikuvituksellaan. Jatko-osa Tulen varjot ei ihan samalle tasolle yltänyt, mutta aika velho kirjailija on loihtimaan henkilöiden kohtaloita. Tiedän myös Lemaitren dekkareista, että juonenkuljetus toimii, eikä ihmisen raadollisuutta kaihdeta.

On siis aika kohdata romaanisarjan kolmas osa Tuhon lapset (Minerva 2020). Se kytkeytyy löyhästi Näkemiin taivaassa -romaaniin, jossa Louise oli kymmenvuotias. Nyt siirrytään Pariisiin kesällä 1940 ja Louise on kolmekymppinen opettaja ja osa-aikatarjoilija.

Louise onkin romaanin kiinnostavin henkilö. Hänen taustansa, sukusalaisuutensa ja käänteensä kuvataan tehokkaasti. Myönnän auliisti, että haluan kiirehtiä romaanin muita osuuksia, jotta saan tietää, miten Louisen tarina etenee. Vanhan kunnon romaaniperinteen keinoin naisessa hehkuu viehätysvoima, piilee tragedia ja kasvavat mahdollisuudet onneen.

Romaanissa on viisi muutakin henkilöä, joista etenkin ilmiömäinen huijari Désiré kaikessa luonnevikaisuudessaan tuo romaaniin hilpeyttä. Lemaitren romaaneissa on aina roistoja, ja nyt kasvuolojen vuoksi vinoon kasvanut Raoul saa edustaa arvaamatonta selviytyjää. Lisäksi romaanissa seurataan Raoulin kanssa rintamalta karkaavaa Gabrielia ja yhtä pariskuntaa. Taitavana tarinankertojana Lemaitre ripottelee näitä ristiriitaisia päähahmoja luomaan jännitteitä ja niiden lisäksi kaikki sympatiat kerääviä sivuhahmoja. Tässä romaanissa sydämeni sulatta Louisen osa-aikatyön pomo, pulleroinen ravintoloitsija herra Jules.

Lukiessa tietysti tietää, että kaikkien henkilöiden tiet kohtaavat jollain tavoin, mutta silti ei voi ennakoida, miten se tapahtuu. Juonikuljetuksessa on kaoottisuuden tuntua, minkä perustelee sota: saksalaiset alkavat lähestyä Ranskaa ja Pariisia. Rintamakuvauksia on vähän, sen sijaan pakolaisvirta, ranskalaisten karkureiden sotavankeus ja ilmapommitukset tarjoavat arvaamattomuuskehikon, jonka laidoista kerronta voi pomppia kulmasta toiseen.

Mielestäni Lemaitren tavaramerkki on kuvata julmuutta ja sattumia. Hän ei kaihtele fyysistä eikä henkistä väkivaltaa niin, että ihmiset käyttävät valtaa koston tai oman edun ajamiseksi. Tässä osassa on naisia ja miehiä, jotka taitavat sen. Romaanin alun käännetapahtuma on karmea, ja mielestäni sen teho on siinä, ettei kukaan voi hyväksyä, miksi Louise joutuu suunnitelmallisen karmeuden silminnäkijäksi. Se kuitenkin kääntää elämään uuden sivun.

Eli Tuhon lapset -romaanissa sattuu ja tapahtuu. Se on seikkailu- ja veijariromaani sotasävyin. Sanoisin, että Lemaitre tyylittelee ja tyypittelee niin, että tarinasisuksissa sykkii romanttinen ydin, joka ei saa suuta makeaksi mutta vie lukuromaanityyliin kaikki juonisäikeet tyydyttävään loppuun. Kelpo kokonaisuus, vähän niin kuin kirjailijan työvoitto, mutta ei ole Näkemiin taivaassa voittanutta.

Pierre Lemaitre

Tuhon lapset

suomentanut Susanna Hirvikorpi

Minerva 2020

308 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Muita lukijoita: Kirja vieköön!, Kulttuuri kukoistaa, Leena Lumi ja Mummo matkalla.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus