Lukupiirin kootut teokset 2025

Kolmihenkinen kirjapiirini on kokoontunut virtuaalisesti jo vuosia: Taru asuu Raumalla ja me Johannan kanssa Helsingissä, joten videopuhelu on tavallisin tapaamistapa. Olemme kyllä vuoden varrella myös nähneet toisemme tosielämässä, huippuna heinäkuiset Vinhan kirjajuhlat.

Kuvakaappaus videopuhelustamme 30.12.2025 ei mairittele meitä, mutta valoisampi tallennus löytyy kahdesta oikeanpuoleisesta kuvasta: kolmikko Vinhan kirjajuhlilla ja illalla ensimmäisen juhlapäivän jälkeen Teiskon Haavikossa.

Meillä on tapana valita luettavaksi kirjapari, toinen vanha ja toinen uusi. Joulukuun lopun lukupiirin vanhaksi kirjaksi valitsimme Aldous Huxleyn romaanin Uljas uusi maailma (1932, Tammi 2012/1944).

Olemme oudon monta kertaa valinneet scifiä, vaikkei kukaan meistä ole sen ihailija. Mutta juuri siksi on hyvä ylittää välillä mukavuusrajoja. Tosin tämä lukurupeama osoittautui melkoiseksi ponnisteluksi, vaikka joitain kiinnostavia teemoja löysimme. Huxleyn kirjaan palaan kirjabloggaajien klassikkohaastepostauksessani 31.1.2026.

Joulukuun uudeksi kirjaksi valitsimme Finlandia-palkintoromaanin niin, ettemme silloin tienneet, mikä se on. Joten sittemmin selvisi, että juttelemme joulukuun kirjapiirissä Monica Fagerholmin romaanista Eristystila / Kapinoivia naisia. Olen siitä jo postaillut marraskuussa, mutta tässä lukupiiritäydennys.

Olimme yksimielisiä siitä, että Fagerholmin koko tuotanto ansaitsee F-palkinnon. Meidän kolmen kesken hieman vaihteli lukukokemus tämän voittokirjan suhteen, ilmassa oli myös hienoista pettymystä, koska odotukset kirjailijan pyörretyylistä olivat kovin korkealla. No, toisaalta kerronta noudatti kirjailijalle ominaista ja omanlaistaan kierrettä, mutta siinä oli myös jotain sakkaavaa, jopa keskeneräisen oloista. Totesimme myös, että arvioimme romaania rima todella korkealla.

Romaanissa on paljon aineksia ja askarruttavaa, ja siksi Eristystila sopii lukupiiriin: siitä riittää juteltavaa. Etenkin runsas henkilögalleria puhuttaa, ja juonessa oli myös kommervenkkejä. Tulimme myös siihen tulokseen, että ehkä seuraava trilogian osa palaa kesken jääneisiin seikkoihin kuten päähenkilön äiti- ja sisarsuhteeseen.

Olimme sopineet, että vuoden päätteeksi valitsisimme kolme kiinnostavinta kirjaa, jotka olimme lukeneet vuoden varrella.


Johannalla oli valinnan vaikeuksia, joten hän ylitti lukumäärärajan: 

Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva

Hanna Weselius: Pronominit

Petri Tamminen: Sinua sinua

Jari Järvelä: Raiteet.

Johanna halusi myös valita eri genrejä. Antti Nylenin ensimmäinen esseekokoelma teki häneen vaikutuksen: sen on jäsentynyt, säkenöivä ja hieno, vaikkei olisi samaa mieltä esseistin kanssa. Viihteellisestä proosasta hän poimi vielä Liana Moriartyn Täällä vain hetken, joka käsittelee kiinnostavasti kuolemaa. Lisäksi viihteen ja vakavan välissä häntä viehättää Karin Collinsin Hanko-sarja.


Taru piti kiinni kolmen kirjan valinnasta:

Mikael Niemi: Silkkiin kääritty kivi

Alex Schulman17. kesäkuuta

Jenny Erpenbeck: Kairos.


Minun kärkikirjoissani voisivat olla kaikki Johannan ja Tarun valitsemat kirjat (paitsi Hanko-sarjasta olen lukenut vain ensimmäisen osan ja Nylenin esseet ovat lukematta). Tein kuitenkin vaihtoehtoisia, vaikeita valintoja ja lisäsin runobonuksen:


Emmi Itäranta: Lumenlaulaja

Lena Andersson: Tutkielma inhimillisestä käyttäytymisestä

Elizabeth Strout: Burgessin pojat

Sanna Karlström: Maanpäällinen osa.


Lukeminen ja lukupiiri jatkuu armon vuonna 2026. Huippuhetkiä luvassa, toivomme.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjapiiri, Listaus

Vuosikatsaus 2025

On paketoinnin aika: tällaista(kin) vuoteeni mahtui. Jutussa mainituista kirjoista ja tapahtumista on blogijuttuja vuoden varrella – en linkannut niitä.

Vuoden kirjakulttuurihavainnot

Olen lukenut tänä vuonna kutakuinkin 150 kirjaa. Suuri osa on melko tuoreita romaaneja, ja olen käyttänyt paljon lukuaikapalvelua. Kannanko nyt ainakin kahta syntiä?

Yksi vuoden kirjakeskusteluista äityi, kun performatiivisuus yhdistettiin lukukuviin ja lukumääräulostuloihin. Minulle moite ei avautunut, sillä minun on vaikea nähdä mitään väärää siinä, että ihmiset näyttävät lukevansa. Ei edes se vesitä tarkoitusta, vakka kirjojen kera keekoileva henkilö olisi opuksia vain selaillut. Mikä minä olen arvottamaan kunkin lukijan syvällisyyden tasoa.

Näen työarjessani niin paljon kirjoihin ja lukemiseen liittyvää vaikeutta, välinpitämättömyyttä tai vihamielisyyttä, että kaikki kirjapositiivisuus on tervetullutta. Se myös lisää tulevaisuudenuskoa.

Ymmärrän ristiriitaiset tunteet suoratoistolukemiseen, sillä kirjailioiden tulonmuodostusta verkkokirjat eivät juuri lisää. Kirjabloggaajana ja muuna somettajana sallin verkkokirjojen lukemisen itselleni. Teen ilmaista kirjatyötä postauksissani ja maksan aimo summan lukuajasta, joten jatkan tällä linjalla.

Kustantajat eivät entiseen malliin jaa arvostelukappaleita, ja sopan sotki perusteellisesti Kilpailu- ja kuluttajavirasto (KKV), jonka mukaan postauksien alussa tulisi olla mainosvaroitus. Kirjoitan arvioita, en mainosta, ja tämän maininnan olen alkanut lisätä postauksieni loppuun.

Kirjakohokkaat

Vuosi vuodelta tulee vaikeammaksi laittaa lukukokemuksia järjestykseen. On paljon hienoja, miellyttäviä ja ihan kivoja lukukokemuksia. Mahtuu joukkoon välinpitämättömäksi jättäviäkin.

Finlandia-romaaniehdokkaat kasasin, ja monesta löysin kerronnallisesti ja teemallisesti kiinnostavaa. Joel Haahtela kirjoitti minulle kuin tilaustyön, Hiljaisuuden mestari, ja Petri Tamminen näytti romaanissa Sinua, sinua, miten omakohtainen ei ole vain pyörimistä oman navan ympärillä. Historiallisen romaanin voimaa osoitti Jenni Räinän Vaino. Käännösromaaneista Elizabeth Stroutin ja Axel Schulmanin uutuudet pitivät taas kutinsa. Novellistiikassa ihastuin Lena Anderssonin terävyyteen, kokoelma Tutkielma inhimillisestä käyttäytymisestä.

Fantasiaan kallistuvasta kirjallisuudesta Emmi Itärannan Lumenlaulaja lumosi, ja tyylittevän omintakainen Mariia Niskavaaran Ester, teurastaja ällistytti. Biofiktiosta löytyi paljon hienoja kirjoja kuten Laura Lähteenmäen Marian kirja (Lönnrotin vaimosta) ja Suvi Ratisen Pakolainen (Aino Kallaksesta). Runoista Olli Sinivaaran ja Sanna Karlströmin kokoelmat puhuttelivat. Luin paljon myös dekkareita, mutta aika vähän tietokirjoja. 

Tänä vuonna minulla oli joitain laimeita lukujaksoja ja lukemattomuuttakin. Työni on poikkeuksellisen paljon sisältänyt kirjoittamista ja toimittamista, ja sivutyönäni kirjoitan kirjoja, joten kaipa se välillä jarruttaa muuta lukemista.

Lavalla

On ollut ilo haastatella Helsingin kirjastoissa kirjailijoita. Ns. kotipesäni on Kanneltalo, ja siellä olen haastatellut tänä vuonna esimerkiksi Kari HotakaistaSilvia Hosseinia ja Anna-Kaari Hakkarista; Malminkartanossa Mariia Niskakangasta ja Blogistania-palkintotilaisuudessa Pajtim Statovcia.

Turun kirjamessuilla pääsin haastateltavaksi kahden muun kirjailijan kanssa, kun Aino-Maria Savolainen haastatteli teemalla kirjasomesta kirjailijaksi. Helsingin kirjamessuilla vedin keskustelua teemalla kirjasome ja klassikot.

Sen sijaan Helsingin kirjamessut ei kelpuuttanut lavaohjelmaksi Suomen paras selkokirja -äänestyksen voittajia. Palkintojenjako tapahtui Selkokeskuksen osastolla: sain jaetun ensimmäisen sijan romaanillani Sormus, kärkipaikan jakoi kanssani Satu Leiskon Ihmisenhaltija-mukautus, ja seuraavaksi tuli Silja Vuorikurun tietokirja Titanic. (Linkissä lisää.)

Kirjailijan vuosi

Runsas oman tuotantoni vuosi selittyy sattumalla. Vuoden alussa ilmestyi novellikokoelmani Aamusta yöhön, mutta se olisi voinut ilmestyä jo 1—2 vuotta aiemmin. Sattumaa oli sekin, että siitä ilmestyi nopsaan vironnos Hommukust ööni: tallinnalaisesta painotalosta otettiin yhteyttä ja ehdotettiin käännöstä.

Romaanini Vihreä on hyvä väri on ollut tuloillaan erilaisin versioina vuosia – viimeisin, viimeistelty ilmestyi syys-lokakuun taitteessa. Nuorille ja nuorille aikuisille suunnattu romaanini kertoo urapäätöksistä, ystävyydestä ja ihastumisesta, myös rohkeudesta olla oma itsensä. Halusin hieman vastapainoa ongelma- ja lukiokeskeisiin nuortenkirjoihin.

Tänä vuonna on ilmestynyt kaksi mukauttamaani kirjaa. Bazar tilasi mukautuksen John Boynen romaanista Poika raidallisessa pyjamassa (linkki). Laatusanalla jatkoin klassikkosarjaa, nyt oli Eino Leinon vuoro. Kirjassa Seikkailijatar ja muita tekstejä (linkki) on muutama lyhyt tarina symbolismikaudelta, pienoisromaani Seikkailijatar ja muutama runo selkoversioineen. Tästä kirjasta tein kustantajalle myös selkokielisen tehtäväpaketin.

Muuta mukavaa

Selkokirjallisuuden edistämiseksi perustin selkokirjailijakollegoiden kanssa uuden yhdistyksen, Selkokirjailijat ry – Lättlästa författare rf (linkki). Toivomme lisää selkokirjojen medianäkyvyyttä ja ajantasaista tietoisuutta, mistä selkokirjallisuudessa on kysymys.

Näin monta kiinnostavaa teatteriesitystä, esimerkiksi Red Nose Companyn tuotoksia, Musiikkiteatteri Kapsäkin kompakteja esityksiä ja Helsingin kaupunginteatterin Minna Rytisalon romaanidramatisointeja. Vihdoin pääsin poikani kera myös Taaborivuorelle Seitsemän veljeksen seuraan. Heli Laaksosen Ilonhilaaja teki mitä lupasi, ilostutti. Tässä vain muutama maininta vuoden kulttuurikokemuksista.

Parasta ovat olleet kohtaamiset. Kolmihenkinen kirjapiirini kokoontui heinäkuussa Vinhan kirjajuhlille ja majoittui kakkoskodissani Teiskossa. Tapasin erinäisissä kirjakekkereissä myös paljon ystäviä ja tuttuja, joiden seura parantaa elämääni. Kiitos siitä! Kiitos myös ystäville ja kollegoille yhteisistä kohtaamisista ja keskusteluista, myös teille kiitostelen, jotka osallistuitte julkkarintyyppiseen marraskuun tapaamiseen Kannelmäen kirjastossa!

Kotoilu

On minulla perhekin. Mies esilukee käsikirjoituksiani ja takaa minulle työrauhan hoitaen kotiasiat. Kuopuksen kanssa käymme syvällisiä kulttuurikeskusteluja, ja hänen puolisonsaa tukee. Esikoisen kanssa jaamme välillä elokuva-ajatuksia. Sohvi-kissa myötäilee silloin, kun haluaa, ja tulee iltaisin jalkoihini toimien nukkumattina.

Keväästä syksyyn sain ensimmäisen kerran seurata kasvun ihmettä kasvihuonneessani, joka sai nimekseen Haaveikkola, väännös kakkoskotini nimestä Haavikko. Vietin siellä rutkasti aikaa vain istuen ja ihmetellen. Ja lukien. Välillä kurkipari koikkelehti läheisellä pellolla, välillä sade ropisi katteeseen. Lapsuudenkotini vanhat ikkunat saivat uuden elämän ja minä elämänlaatua.

Toivotan valoa ja vehreyttä tulevalle vuodelle!

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Viikinkikimara tv:ssä

Olen vuoden varrella nähnyt mojovia tv-draamoja kuten Reservatet (Secrets We Keep), Slow Horses, Dept. Q ja Down Cemetery Road. Jouluuni kuului norjalaisen Takaisin kotiin -sarjan kolmas (ja löysä) tuotantokausi, ruotsalainen symppissarja Terapiaa ja tunnetta, ja tietysti Solsidan täytyi katsoa loppuun. Kotimaisista draamakokemuksista mieleen jäi tältä vuodelta kaihertamaan Queen of fucking everything. Moni muukin sarja on tullut tuijoteltua.

Minut tuntevat tietävät, että historialliset draamat kiehtovat minua. Lisäksi viikinkiaika kummasti kiinnostaa (romaanini Sormuskin siitä todistaa). Viikinkiteemaisesti liittyi tänä vuonna yllättävästi muutama sarja toisiinsa. Seuraavassa setvin niitä.

Olen jo vuosia sitten ahminut Netflixin Viikingit Valhalla -sarjan, mutta katsoin sen syksyllä toistamiseen mieheni seurana. Sarjan kehikkona toimivat historiafaktat 1000-luvun alkuvuosikymmeniltä: esimerkiksi Englannin kuninkaaksi nousee viikinki Knut Suuri, Norjan Pyhä Olavi (kaikkea muuta kuin ”pyhä”) taistelee kristinuskon nimissä, ja viikingit sotivat Konstantinopolin palkka-armeijassa. Myös viikinkien Amerikan löytämisestä saamme viihdetulkinnan neuvokkaan Leif Erikssonin muodossa. Pääosin historiafaktojen käsittely on melkoisen vapaata.

Viikingit Valhallan henkilögalleriassa on huomattavan paljon vahvoja naisia kuten toistamiseen Englannin kunigattarena juonitteleva Emma Normandialainen. Kiinnostavin nainen navigoi sarjaan Grönlannista: Freydis, ylivoimainen taistelija, jonka romanssit ja uskonasiat kantavat juonta. Freydisin suuri rakkaus, Norjan kuninkuutta hamuileva Harald Ankara, on toinen keskushahmo, jonka seikkailuja ja valloituksia sarja myös seuraa.

Ensimmäinen tuotantokausi koukuttaa, toinen epäilyttää melko epäuskottavana ja turhan väkivaltaisena, mutta kolmas sitoo langat ja solmii ne uteliaisuuttani tyydyttäen. Hienosti sarja käsittelee vallankäyttöä ja -halua ja sukusitoumuksia, ja ennen kaikkea se kuvaa vanhan ja uuden uskon rajoja ja ristiriitoja. Onnistunut roolitus ja vetävä juonenkuljetus takaavat viihteen, jolleivat veriset taistelut kammota. Kolmannella tuotantokaudella saa myös ihailla (alastonta) Pyry Kähköstä historiallisen Harald Jäniksenkäpälän hahmossa.

Huvittelin katsomalla Yle Areenasta kuusiosaisen historiadokumentin Viikinkien imperiumin nousu. Siinä on tuoretta tietoa juuri Viikingit Valhalla -sarjan ajoista ja historiallisista henkilöistä. On hauska bongata, missä seikoissa fiktio on vetänyt mutkia suoriksi ja muovaillut faktaa reippaasti fiktion ehdoilla. 

Historiadokumentti on turhan viivyttelevä ja toistava, ja tekoälyllä luodut hahmot jähmeitä, mutta historiatieto jämäkkää, joskin spekulaation varaakin riittää. On hienoa saada selvityksiä riimuista ja runoista sekä ennen kaikkea kuningatar Emman sanelemasta kronikasta. Kyllä minäkertojat jo 1000-luvulla hallitsivat epäluotettavan kertojan konstit.

Jos haluat saada fiktiokäsityksen Englannin viikinkiajasta ja Englannin kuningaskuntien yhdistymisestä 900-luvulla ennen Viikingit Valhalla -aikoja, kannattaa katsoa Netflixin The Last Kingdom -sarja ja päätöselokuva Seven Kings Must Die. Verestin syksyllä muistiani ja uusintakatsoin elokuvan.

Jos taas kiinnostaa, mitä tapahtuu pari vuosikymmentä Viikingit Valhalla -ajan jälkeen, HBO julkaisi syksyllä sarjan King and Conqueror, joka huipentuu Hastingsin taisteluun vuonna 1066. Tämä tummasävyinen ja totinen sarja kertoo Vilhelm Valloittajan taistelusta Englannin kuninkaaksi. Sormensa peliin on tunkenut Viikingit Valhallasta tuttu Emma-kuningatar ja hänen ikivihollisensa jaarli Godwin perillisineen.

Sarjasta saa selkeän kuvan verisestä vallanhimosta, lupauksista ja velvotteista sekä niiden rikkomisesta. Naisten vaikuttava rooli nousee tässäkin sarjassa miekkamiesten rinnalle.

Jos arkeologia kiinnostaa – tai eritoten laadukkaat tanskalaiset perhedraamat – suosittelen MTV:n aikalaissarjaa Haudattu salaisuus. Ylen historiadokumentista ja Viikingit Valhalla -sarjasta tutusta Harald Sinihampaasta tulee tanskalaissarjan arkeologipariskunnan kiistakapula. Draamassa vaimo tekee kaivauslöydön, jonka museonjohtaja-aviomies omii ja tulkitsee hätäisesti. Siitä syntyy soppa, jota sarja seuraa.

Näin on kehkeytynyt usean ja erilaisten tv-sarjojen kimara, joka valottaa eri suunnista 1000-lukua. Historia osoittaa sisältävän draaman aihetta siinä kuin ihmis- ja valtasuhteet kautta aikojen – totuus ja kuviteltu kietoutuvat.

The Last Kingdom, Seven Kings Must Die (Netflix)

Viikingit Valhalla (Netflix)

King and Conqueror (HBO Max)

Viikinkien imperiumin nousu (Yle Areena)

Haudattu Salaisuus (MTV)

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Elokuvat, Kirjallisuus

Jarkko Volanen: Vainovalkeat

Säästin tämän vuoden Finlandia-palkintoehdokkaista joululomalleni Jarkko Volasen romaanin Vainovalkeat. Romaanin tunnelma tuntuukin yhtä valottomalta kuin on lumeton joululuonto.

Romaani seuraa aluksi traumatisoitunutta veljesparia, Valdemaria ja Viktoria. He tapaavat tauon jälkeen, ja heitä yhdistää rankka lapsuus oletettujen isovanhempien kovassa kurissa. Valdemar tutustuu Annaan Viktorin pidätyksen jälkeen. Anna on toimittaja, joka salailee suhdetta vaimoonsa Elenaan. Naisparilla on myös yhteinen lapsi.

Tapahtumapaikkana on salaperäinen Medaljonkikaupunki, jonka voi paikantaa venäläiseksi keskusta- ja lähiöympäristöksi. Toisinajattelijoiden vaino vaikuttaa kaikkeen, ja pelon ilmapiiri luo klaustrofibisen tunnelman, jossa tapahtuu diktatuureilla tavallinen: on vaikea luottaa kehenkään, on helppo epäillä kaikkea, eikä mielivallalla ole rajoja.

Volasen romaani onnistuu sokkeloisessa henkilö- ja tapahtumakuvauksessa. Juonikehikko sisältää arvoituksellisuutta ja salaisuuksien vähittäistä avautumista, mutta henkilöille se tarkoittaa ahtautta: kaikille keskeishenkilöille olo muuttuu Venäjällä tukalaksi. 

Romaanin yhteiskunnallinen aines on sen sijaan avoin: se nimenomaan kuvaa mekanismeja ei-demokraattisessa yhteiskunnassa, jossa monipulointi ja toisinajattelijoiden elämää tukahdutetaan. Samalla se ottaa kantaa suomalaiseen turvapaikkatilanteeseen, jossa ei tunnisteta hegenvaaraa.

Kerronta on tavallaan vanhanaikaista: hän-muoto katsoo henkilöitä ulkoapäin mutta samalla kaikkitietävästi näkee ajatukset ja tunteet. Perinteinen keino on sekin, että salaisuuksia puretaan kirjemuodolla.

Henkilöt jäävät minulle kovin etäisiksi, ja etenkin veljespari tuntuu selllaiselta, että heidän rakennuspuunsa ovat näkyvissä. Naisparin elämän epävakaus ja etenkin Annan ajatuksiin pureutuminen vaikuttaa elävimmältä.

Vainovalkeat vakuuttaa minut sillä, miten se luo ahdistavista elämäntilanteista tumman tunnelman. Romaanina se antaa näkymän tämän päivän todellisuuksiin, ja saa uskomaan kuvaamaansa. Lisäksi se saa ymmärtämään yksilön hädän, jolle ei ole mitään sijaa, kun yhteiskuntarakenteet eivät ota yksilöä huomioon. Myös kaksinaamaisuuden paineet tulevat hyvin esille.

Kerronnallisesti tai kuvauksellisesti romaani ei nouse tämän vuoden lukukokemusteni kärkeen. Kuitenkin: kokonaisuus on tarkkaa ja taitavaa tekstityötä.

Jarkko Volanen: Vainovalkeat, Teos 2025, 400 sivua. Lainasin kirjastosta.

Tämä on kirja-arvio, ei mainos.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Lisa Ridzén: Kurjet lentävät etelään

Jostain syystä ohitin pitkään Lisa Ridzénin romaanin Kurjet lentävät etelään (Tammi 2025). Huomasin kehuja, ja kurkiteema kiehtoo minua aina, mutta ounastelin romaanin kuuluvan ylitunteelliseen lajiin, jota väistelen. Napsautin pitkän harkinnan jälkeen äänikirjan päälle autoreissun ratoksi enkä katunut.

Romaanin pääkertoja on vanha Bo, joka asuu kotihoidon turvin talossaan. Vaimon muistisairaus on edennyt sellaiseksi, että hän on asunut jo jonkun aikaa hoivakodissa eikä enää tunnistanut miestään Bota eikä pariskunnan ainoaa poikaa Hansia ja hänen tytärtään ”Kimalaista”.

Bon kerrontaa katkovat kotihoidon kirjaukset. Hoitajien vihkomerkinnät näyttävät Bon arjen raamien rajat.

Romaani tallentaa elävästi Bo-kertojan arkea ja koko elämänkulun, sillä mies muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan ankaran isän komennossa, myös työuraansa ja ystäväänsä Turea. Tärkeitä muistoja palaa mieleen vaimosta, ja murhe tunnistamattomaksi muuttuneesta muistisairaasta painaa. Suhde poikaan on ristiriitainen: ajatukset myötäelävät mutta ääneen ei positiivisia tunteita Bo osaa sanoa. Isä-poika-suhdetta hiertää Bon elämän valopilkku, koira Sixten, jota haurastuva Bo ei jaksa enää hoitaa. Sitä on vain hänen mahdotonta myöntää.

Romaanissa on kaikki uskottavaa: erilaisten kotihoitajien kavalkadi Bon kotona, harvojen läheisten kohtaamiset, ystävän puhelinkeskustelut ja menettämisen autius. Erityisen hienosti mutkattoman selkeässä kerronnan läpäisee Bon kunnon heikkeneminen, otteen lipuminen ja kuolemaa kohti etenevä väsymys. Kertomus on kaunis, kuulas ja koskettava.

Vietin elämästäni 12 vuotta osallistuen vanhempieni hoitoon ja seuraten heidän muistinsa ja voimiensa hiipumista: kotihoito ja hoitokodit tulivat tutuiksi. Meillä oli Sixten-koiran sijasta Klasu-kissa, mutta kotihoidon kirjaukset ”reissuvihkoon” muistuttivat tämän kirjan kirjauksia, ja hoitajissa oli romaanin tapaan ihania ”ingridejä” ja jokunen ”syöjätärkin”. Yhtymäkohdat vaikuttivat siten, että en kiinnittänyt juuri huomiota romaanin kirjallisiin ansioihin vaan annoin mennä ja sekoitin kirjasisällön kokemaani. Kaikki suojaukset karisivat.

Entä kurjet – kuten romaanin nimessä? Niitä vanhempani seurasivat kotinsa ikkunoista ja pihalta, ja samaa teen nykyisin minä. On minun vuoroni, minua seurannee seuraava polvi. Niinhän se menee, luonnon mukaan. Kurjet lentävät etelään syksyn, maatumisen lähestyessä. Toistaiseksi on voinut luottaa, että keväisin ne palaavat – elämä jatkuu. Aina, jollain tavoin.

Lisa Ridzén: Kurjet lentävät etelään, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom, Tammi 2025, äänikirjana 7 tuntia 19 minuuttia, lukijana Markus Bäckman. Kuuntelin BookBeatissa.

Tämä on kirja-arviointi, ei mainos.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Kirjoitusoppaita: Lumottu pikajuna & Kirjoita vuosi & Aiheiden kirja

Elämme merkillistä aikaa, jolloin kirjojen lukeminen ja ostaminen sekä lukutaito ovat vähenemässä mutta kirjoja julkaistaan entistä enemmän ja kirjoittaminen kiinnostaa. Säännöllisen tiheästi ilmestyy erilaisia kirjoitusoppaita harrastajille ja kirjoittamisesta kiinnostuneille, miksei myös ammattikirjoittajille.

Viime aikoina olen tutustunut kolmeen erilaiseen oppaaseen ja todennut ne antoisiksi. Siispä lyhyet esittelyt niistä. Eivät ehkä vinkkini ehdi pukinkonttiin, sillä näiden kirjojen osto onnistuu kenties kätevimmin verkkokaupasta, mutta kirjoista ei katoa inspiroivuus, vaikka niihin tutustuisi joulusesongin jälkeen.

Mervi Heikkilä & Anne Leinonen: Lumottu pikajuna. Kirjoita lyhyesti

Mervi Heikkilä ja Anne Leinonen ovat kirjoittaneet yhdessä useita kirjoittamisoppaita. Lumottu pikajuna (Haamu 2025) on suunnattu viidesluokkalaisista ylöspäin, ja kirjassa on otettu huomioon myös sanataiteen ohjaajat. Kuvitus on sarjakuvataiteilija Brocin käsialaa, hieman mangatyylistä ja mukavasti tekstiä elävöittävää. Taitto on miellyttävä, ja kokonaisuus kaikkineen havainnollinen ja helppokäyttöinen.

Opas keskittyy lyhyisiin tekstiin ja poikkeuksellisesti jopa vähän ottaa huomioon selkokirjallisuuden. Kirja konkretisoi sanamäärin, mitä lyhyet tekstit tarkoittavat, ja kirjalijat myös keksivät oman, maukkaan suomennoksen 500 sanan flash fiction -termille: viuhkale. 

Kirjassa teoria esitetään napakasti ja keskitytään harjoituksiin, joita on kolmea vaikeustasoa. Harjoituksia on paljon erilaisista kirjoittamisen näkökulmista, joten valinnanvaraa löytyy eri tilanteisiin. Itse ammatillisesti innostuin ja otan varmasti työssäni käyttöön.

Mervi Heikkilä & Anne Leinonen & kuvitus Broci: Lumottu pikajuna. Kirjoita lyhyesti. haamu 2025, 95 sivua. Sain kirjan kustantajalta. (Tämä on kirja-arviointi, ei mainos.)

Päivi Koivisto & Sinikka Vuola (toim.): Kirjoita vuosi. 12 matkaa kirjoittamisen taitoon

Päivi Koivisto ja Sinikka Vuola ovat toimittaneet kirjoittamisen kirjan 12 kuukaudelle, siksi nimi Kirjoita vuosi (Arthouse 2025). Jokainen kirjan 12 luvusta on eri kirjailijan kirjoittama, ja jokaisen kirjoittajan kulma on hieman erilainen kirjoitusprosessiin. Joka luku sisältää kirjoittajan pohdintaa, vinkkejä ja konkreettisia kirjoitusharjoituksia. Kirja ottaa myös huomioon eri genret.

Kirja sopii monenlaiselle kirjoittajalle, ammattilaiselle ja aloittelijalle. Toimittajat tiivistävät tarkoituksen: ”Tavoitteemme on ollut laatia matalan kynnyksen opas, joka rohkaisisi lukijaa kokeilemaan, syventämään ja monipuolistamaan kirjoittamisen taitojaan.” Hyvin tuo toteutuu, sillä kirjoitusharjoituksia riittää. Kirjoittamiseen ryhtyminen varmasti helpottuu kirjan avulla.

Kaikista 12 opastajasta ja jutusta tekisi mieli jotain mainita, mutta valikoin nyt vain kourallisen. Siri Kolun näkökulmajuttu konkretisoi hienosti kokeiluja, jotka auttavat näkökulmien valintaa. Anneli Kanto tarjoaa käytännöllisiä vinkkejä taustatyöhön, kun kirjoittaja tarvitsee tekstiinsä aitoa ajankuvaa. Tapani Bagge avaa jännityksen toimivia rakenneratkaisuja, joita sopii varioida. Kiinnostavaa on lukea Monica Fegerholmin kirjoitusprosessia, joka avaa hyvin myös hänen tuotantonsa kirjoittamistapaa. Erityisen ilahtunut olen Silvia Hosseinin luvusta esseestä, sillä lajien välissä likuva melko hähmäinen esseelaji saa Hosseinin kynästä valoa ja virettä. 

Mainio kirjakokonaisuus, jonka uskon maistuvan myös ylipäätään kirjallisuudesta kiinnostuneille. 

Päivi Koivisto & Sinikka Vuola (toim.): Kirjoita vuosi. 12 matkaa kirjoittamisen taitoon, Art House 2025, 312 sivua. Kirjoittajat: Pauliina Vanhatalo, Siri Kolu, Anneli Kanto, Sinikka Vuola, Anne Leinonen, Tapani Bagge, Marko Hautala, Matti Kangaskoski, Johanna Venho, Henriikka Tavi, Monica Feagerholm ja Silvia Hosseini. (Tämä on kirja-arviointi, ei mainos.)

Jani Saxell: Aiheiden kirja. Uusia näkökulmia, teemoja, tekniikoita luoville kirjoittajille

Jani Saxell lähestyy kirjoittamista aiheiden valinnasta vaan siitä, mistä ja mitä kirjoittaja kirjoittaa. Rakenne on tässä Aiheiden kirjassa (Art House 2025) innostava, sillä kirjan seitsemän lukua keskittyvät tiettyihin teemoihin: ikään liittyvät siirtymät, maagisuus ja kauhufantasiat kasvukertomuksissa, perhekuvaukset, antisankarit (myös tv-sarjoissa), työläiskuvaukset, aikalais- ja sukupolvikuvaukset sekä lopuksi alueellisuus. 

Saxellin kirja on tarkoitettu jo edistyneille kirjoittajille, esikoistaan tai toisinkoistaan työstäville. Kirjan käsittelytapa on monipuolinen ja lähestymistapa esseistinen. Saxell käsittelee kunkin luvun teemaan valittuja kirjoja, lisäksi muiden lukijoiden havaintoja niistä, myös kirjabloggaajien. Jokaisen luvun jälkeen tulee lista harjoituksia kirjoittajille.

Tästä lyhyestä esittely typistää kirjan, mutta sellaisen uhallakin tiivistän, että Aiheiden kirja sopii kirjojen analyysista kiinnostuneille: toisen lukijan havainnot voivat ruokkia omia tai innostaa kirjassa mainittujen teosten lukemiseen – tai omaan kirjoittamiseen. Kokonaisuus on sivistynyt. Minä luin sitä kesästä joulukuuhun luvun silloin tällöin mukavasti ruokkien lukunäkökulmiani.

Jani Saxell: Aiheiden kirja. Uusia näkökulmia, teemoja ja tekniikoita luoville kirjoittajille. Art House 2025, 268 sivua. Sain kirjan kustantajalta. (Tämä on kirja-arviointi, ei mainos.)

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja

Jane Austen 250 v. & Gun Britt Sundström: Suhteista parhain

Jane Austenin romaanien lukeminen on minua säväyttänyt vuosien varrella. Kersti Juvan uusimmat suomennokset ovat hienoja. Alkukielellä en ole mestaria lukenut, vaikka myöhäisteininä ostin Lontoosta romaanin Pride and Prejudice.

Austenin romaanien terävä säätykuvaus viehättää yhä, ja vaikka moni henkilöhahmo äityy karikatyyrimäiseksi, ei voi olla ihailematta, miten mojovasti Austen käsittelee turhamaisuutta, pikkusieluisuutta ja oman edun tavoittelua. Joukossa on myös rakastettavia hahmoja ja tunteisiin vetoavuutta.

Austen on vaikuttanut merkittävästi romanttisen viihteen kaavaan: lupaava lemmenpari on selvillä aika alkuvaiheessa, mutta mutkia tulee matkaan ennen hääkellojen kilinää. Austen toteutti malliaan vivahteikkaasti – sellaisella älyllä ja taidolla, johon jälkipolvet harvoin yltävät.

Vuonna 1995 valmistuneen tv-sarjan Ylpeys ja ennakkoluulo olen nähnyt ainakin 10 kertaa, ja nyt odotan Netflixin uutuustuotantoa. Vähän kyllä säälittää jo etukäteen Jack Lowden, joka joutuu Mr. Darcyna täyttämään Colin Firthin säihkyvät ratsastussaappaat – muusta roolituksesta en huolta kanna. Tosin Lowden on kyllä vakuuttanut sarjassa Slow Horses

On minulle muutkin Austen-filmatisoinnit maistuneet. Etenkin arvostan Emma Thompsonin käsikirjoittamaa Järki ja tunteet –elokuvaa (1995). Katsoin sen pari viikkoa sitten, ja monen vuoden tauon jälkeen minuun taas vetosi rahan ja rakkauden ristivedon kuvaus, myös tunteiden voimakkuuden luonnevaihtelut.

Ruotsalainen Gun Britt Sundström on kääntänyt Austenia äidinkielelleen. Austen myös mainitaan Sundströmin romaanissa Suhteista parhain (Tammi 2024/1979). Muuten ei romaanissa austenilaisuus juuri ole läsnä kuin järki ja tunne -vatvonnassa. Päähenkilö Martinasta saattaa kyllä löytyä ripaus itsetietoista ja härnäävää Elizabeth Bennetiä tai miksei myös jotain rippeitä Dashwoodin sisaruksista:

”Pitkä elämäni on mielestäni vähintäänkin opettanut ettei tunteilta kannata odottaa järjen valoa. Mutta vielä ei minulle ole valjennut miten tulisi menetellä, että saisi ne hallintaansa.”

Sundströmin romaani vaikutti ilmestyessään ruotsalaisiin, kun se käsitteli vapaita suhteita naisnäkökulmasta. Kolmihenkinen lukupiirini valitsi sen alkusyksyn kirjaksi, koska meitä kiinnosti sen tituleeraaminen moderniksi klassikoksi. Kaikkia meitä kolmea väsytti romaanin ylipitkä jaarittelu. On meillä ollut lukupiirikirjana myös Austenin Emma, joka kirvoitti hieman samoja tuntemuksia. Silti Austen virkisti (ainakin minua) enemmän kuin nykyklassikko Ruotsista.

Sundströmin romaanin alussa kiinnostaa tunnistettava ajankuva, pohjoismainen 1970-luku. Osuvin osuus löytyy kuitenkin kirjan viimeisestä 10 %:sta. Noin 90 %:a yksityiskohtaista suhdesepustelua päättyy luopumisen tuskaan ja eritoten yksinäisyyden kokemuksen kuvaukseen. Se vaikuttaa aidolta.

Suhteista parhain ei siten pääty avioliiton satamaan, ja avioliittokin on muuttunut Austenin hyvien naimakauppojen hamuamisen kulttuurista vapaaseen valintaan. Ihmisessä on tapahtunut muutoksia ja kirjallisissa konventioissa myös: suorasukainen seksuaalisuus on toisenlaista kuin Austenin väreilevä odotus. 

Siispä onnittelut yhä elävälle Austen-teksteille Jane Austenin 250-vuotissyntymäpäivänä! Muita kirjabloggaajien Austen-kokemuksia pääset lukemaan Tuulevin lukublogissa.

Gun Britt Sundström: Suhteista parhain, suomentanut Marja Aloparus, Tammi 2024 / 1979, 17 tuntia 28 minuuttia. Kuuntelin BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Draama, haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Romaani

Lina Wolff: Lihan aika

Toissakesäinen lukukokemukseni Lina Wolffin romaanista Rakastajat oli kerrassaan innostava. Tohkeissani ihastelin henkilö-ja tapahtumakuvauksen taitoa ja arvoituksellisuutta. Sellaista löydän myös Wolffin uutuusromaanista Lihan aika (Otava 2025), mutta tohkeilun sijaan hämmennyn. Sen sijaan olen innoissani siitä, että Lina Wolff tulee toukokuussa Helsinki Lit -tapahtumaan: ehkä hän avaa kummallisen ja kuumottavan kirjansa saloja.

Matkailua, pakoilua, ihmeitä, nunnia, tositeeveetä, uhkaa, väkivaltaisia kohtaloita ja mitä vielä! Romaanissa on vyyhti, joka keriytyy kyllä mutkittelevaksi juoneksi, jossa yhdistyvät kovin erilaisten kirjahenkilöiden tulkinnat elämänarvoista. Yksioikoista ei siitä kehkeydy. Uskottavuuskin on koetteilla, mutta hurttina menona sellaisen voi ottaa vastaan.

Juonesta sen verran, että ruotsalaiskirjailija saapuu Madridiin ja sattuman sanelemana majoittaa tositeeveenunnaa (!) pakoilevan miehen, Mercuron. Kirjailija pyrkii joltisenkin pyyteettömään hyvään, joten hän värväytyy dementoituneen miehen osa-aika-avuksi. Siinä sattuu kupru, joten nainen matkustaa mielentyyneyttä etsien Mercuron kanssa rantalomalle, joka muuttaa kaiken. Se johtaa kirjailijan ja ikivanhan Lucia-nunnan kirjeyhteyteen, jossa selviää muun muassa, mikä ja miksi uhkaa naisen majoittamaa Mercuriota.

Pidän romaanin arvaamattomuudesta ja yllätyskäänteistä, samoin viehättää se, että akseli hyvä-paha näyttäytyy hämäränä, välillä merkillisen sumeana. Lopullisuus kuten kuolema sisältää edeltäviä tekoja, jotka voi eri henkilöt nähdä ja perustella eri tavoin.

Vanhan ja nuoren nunnan mukaan tulo romaaniin tuottaa minulle mielenrauhan menetystä. En ihan saa kiinni taajuuksista, joita romaaniin ilmaantuu. Voi olla, että katolinen meininki pysyy minusta etäällä. Ehkä nunnuuden käsittämistä ei tarvita, riittää kenties vain ihmisten kummallisuus ylipäätään. Sellaista löytyy vanhan nunnan Lucian taustoista kuin myös nuoren Adankin vinksahtaneesta persoonasta.

Romaanissa on useita kerroksia moraalin ja eettisyyden mietintää, monen keissin voimin. Kiinnostavin juonne löytyy tositeeveetyyppisestä nettiohjelmasta, jossa moraalia punnitaan. Romaanin Mercuro ilmoittautui vaimonsa kanssa ohjelmaan, sillä Mercuro halusi sovittaa pettämisensä vaimolleen. Mercuro kuvailee jopa runollisesti ohjelmatyyppiä:

Tiesin, että kun aloittaisimme, kaikki menisi suorana nettiin. Jaksoja ei ole koskaan leikattu, eivätkä Mister Blue ja Miss Pink välitä, vaikka tilanne riistäytyisi käsistä. Olen useita kertoja nähnyt niin tapahtuvan, kun olen istunut turvallisesti kotisohvallani, ja suoraan sanoen tuntenut vahingoniloista nautintoa. Juuri sitä minä tässä ohjelmassa arvostin. Jumala ja Jumalatar eivät kavahtaneet mitään. Mutta kun oma perse on tulessa, kaikki tietenkin asettuu eri valoon. Tarkoitan, kun istuu siellä itse. Näin sieluni silmin, kuinka kommenttikenttä lainehti kuin viljavainio lempeässä tuulessa. Tähkät liikkuivat hiljaa, jännittyneen odotuksen vallassa. Mutta horisontti oli tumma.

Mercuron painostus menee äärimmäisyyksiin. Wolff luo romaaniin väkivallan uhkaa, tunnelman tummuus sen kuin sakenee romaanin edetessä.

Kirjassa kertojat vaihtuvat. Aluksi hallitsee kirjailijaminäkertoja, mutta oman äänen saa myös Mercuro ja Lucia-nunna. Siitähän seuraa aina luotettavuuskysymys, sillä minäkertoja valitsee kerrottavansa kuten myös sen, mitä kertoja ei kerro. Menen leikkiin mukaan, mutta huomaan nopeasti itseni syrjästäkatsojaksi. Siksi romaanista ei jäänyt minulle huimia muistijälkiä, vain lukuhetkien mittaisen ihmettelyrupeaman.

Lina Wolff: Lihan aika, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom, Otava 2025, 173 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Tämä on kirja-arvio, ei mainos.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Juha Hurme: Suomen nuijituin nainen

Juha Hurme on oivallisesti valinnut elämä ja teokset -aiheeksi Anni Polvan, yli 100 kirjaa kirjoittaneen ja kolme miljoonaa kirjaa myyneen kirjailijan. Kirjan nimi Suomen nuijituin nainen (Teos 2025) kuvaa kriitikoiden kantaa viihde- ja lanu-kirjailijaan. Kirjailija Polva itse on tiivistänyt osansa kirjailijana: ”Ainakin minun kohdallani kaikki ihmiset on kivoja. Jos nyt jätetään nuo lehtikriitikot pois, mutta kaikki muut on olleet niin kauhean kivoja.

Vaikuttaa siltä, että Hurme on ahminut koko Polvan tuotannon. Nostan hattua. Toisaalta hämmästelen, että kirja koostuu pitkälti lyhyistä teosreferaateista ja pitkähköistä sitaateista. Toisaalta taas pidän sitä kunnianosoituksena, sillä näin Polvan tuotanto saa kokonaiskatsauksen. Lukijana saan hämmästellä etenkin romanttisen viihteen kaavan variointitaitoa, jota Polvalla riitti.

Polvan tuotannosta Tiina-sarjan ensimmäinen kirja on myös selkomukautuksena (Pieni Karhu 2022).

Polvan lasten- ja nuortenkirjallisuus saa tasa-arvoisen kohtelun. Kirjan väärti on todellakin tämä puoli Polvan tuotantoa, sillä Tiina-sarja veti lukemisen pariin monta vuosikertaa lapsia. Itsekin olen Tiina-väkeä. Minut sai kyllä eritoten kiinnostumaan kuvaukset Polvan Kaisa-sarjasta, jota en tunne, sillä mainion ärhäkältä nimihahmo vaikuttaa.

Hurmeen kirjan alkupuoli on kiinnostava, sillä Anni Heinosen lapsuus- ja nuoruusvaiheet Hurme kuvailee elävästi. Vähävaraisen perheen ahtaat asuinolot ja kesät Lammin mökillä elävöittyvät hienosti.

Erikoisen niukaksi elämäkerrallinen aines muuttuu, kun Anni avioituu Polvianderinsa kanssa. Sotavuosissa vielä on elinolotarkkuutta, mutta sen jälkeen ei elämänmenosta juuri muuta irtoa kuin se, miten työteliäs kotirouva Anni oli viisine lapsineen ja kotihommineen. Viimeiset vuosikymmenet jäävät erityisen niukoiksi. Hurme kuittaa:

”Vahvan ja lahjakkaan naisen kutistumista vapaaehtoisesti kotirouvan suppeaan rooliin Polva käsitteli toisaalla: hän työsti teemasta noin 35 variaatiota arvoituksellisissa viihderomaaneissaan.”

Toisaalta Anni Polva on kirjoittanut muistelmateoksia, joten elämästä uteliaat voivat siirtyä lukemaan alkulähteitä. Niitä Hurme nostaa kulttuurihistoriallisesti merkittäviksi, lapsuuskuvauksia jopa etnografisesti arvokkaiksi.

Anni Polvasta tulee myös komeasti yhden aikakauden ikoni Kalle Päätalon rinnalle: kirjakauden, jolloin kirjoja myytiin ja luettiin: ” – – syntyi reilun sadan vuoden jakso osapuilleen välille 1880–2000, jolloin ihmiset lukivat kirjoja ja kansalaisyhteiskunta rakentui kirjallisen sivistyksen varaan.

Suosittelen kyllä Hurmeen tekstiä, sillä sen liukkaus ja veikeä sanailu viihdyttävät, välillä naurahtelen sanavalintoja. Hurme siis kirjoittaa hauskasti mutta ei naureskele kohteensa kustannuksella. Taustalla on arvostus sanatyöläistä, tuotteliasta tekijää kohtaan. Silkkihanskoja ei Hurmeella ole, mutta ote on toinen kuin menneiden vuosikymmenten asenteellisilla kirjallisuudentutkijoilla ja -kriitikoilla. Kirjan lopun tiivistysluku Polvan tuotantopiirteistä on mainio. 

Juha Hurme: Suomen nuijituin nainen. Anni Polvan elämä ja teokset. Teos 2025, 135 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Tämä on kirja-arvio, ei mainos.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Tietokirja

JP Koskinen: Hyvät veljet

”Pete sulki silmänsä ja ajatteli, ettei millään ollut lopulta mitään väliä. Universumi oli ikuinen ja ääretön, eikä heitä pian muistaisi kukaan. Hän ei tiennyt, mitä Tamminiemessä oli tapahtunut sata tai edes kymmenen vuotta sitten, samalla tavalla tämä ilta valuisi pimeyteen. Vaikka ajatus ei ollut ihan tosi, se sai olon muuttumaan paremmaksi.”

Tai mitä väliä on ollut ajasta kevättalvesta 1972 tammikuuhun 1973? Se olisi ehkä vaipunut pimeyteen, ellei JP Koskinen olisi kirjoittanut romaania. Ajasta kirjojen kansiin on päässyt Urho Kekkosen kotipesä, Tamminiemi, ja sen ympärillä pörräävä väki. Hyvät veljet -romaanissa (WSOY 2025) seurataan teini-ikäistä Peteä valtiovallan liepeillä.

Pete on Sylvi Kekkosen etäinen sukulainen, joka jää orvoksi, kun alkoholisoitunut yksinhuoltajaäiti kuolee. Varaton Pete ei voi jatkaa oppikoulua eikä sieltä lukioon, ja matematiikkakilpailun palkintokin menee sivu suun juuri koulupudokkuuden vuoksi. Pete saa turvapaikan Tamminiemen saunakammarista, ja hänen elämänsä muuttuu.

Urkki vilahtelee saunan puolella, niin myös vallan ytimen muut miehet. Ahti Karjalainen kantaa Petelle kuittipinoja, koska Pete tiedetään matematiikan taitajaksi. Jotain häikkää Keskustan kuiteissa on, mutta Pete laskee niitä salassa. Lisäksi Pete pääsee moniin hämäriin reissuihin Tamminiemen henkilökunnan kanssa, asiana Urkin toimeksiannot – eivätkä monikaan niistä kestä päivänvaloa. Joskus Pete lukee Sylville ääneen ja Sylvi jupisee miehestään ja käyttää hänestä nimeä Häiskä.

Koskisen romaani käsittelee ulkopuolisuutta ja osattomuutta – sellaiseksi Pete ruumiillistuu. Se kertoo myös siitä, että voi olla mukana tapahtumissa niin kuin Pete on hämärähommissa mutta silti koko ajan irrallinen. Riipaiseva kuvaus syrjään sysätystä syntyy jouluaaton ateriasta: Pete ja taloudenhoitaja kyökin puolella pupeltamassa herrasväen jämiä.

Romaani kuvaa lisäksi aikaansa arvomaailmaa, esimerkiksi maksullista oppikoulua ja lukiota, johon ei köyhillä ollut asiaa. Aikaan kuuluvaa on lisäksi poliittinen suhmurointi, ja siksi keskiössä zoomataan suomalaista demokratiaa silmään sahanneen poikkeuslain pohjustusta, siis sitä, miten Kekkosen presidenttikausien jatko pyrittiin turvaamaan. Romaani paljastelee tuota taustatohinaa – mikä siitä on tosipohjaista, mikä ei, tiedä häntä.

Lukija on valinnan edessä. 

Valinta 1: Hyvät veljet vaikuttaa veijarihenkisenä, ehkä jopa kirjan takakansitekstin mukaisesti gangsteriromaanina, kun lukija tempautuu täysillä tilanteiden sisään ja Peten kohtaloon. Silloin myös tunnelma tiivistyy sivujen myötä, kiristyy ja pistää jännittämään Peten puolesta. Ja uups, loppu yllättää!

Valinta 2: Hyvät veljet hämmentää, kun päästää itsensä epäilemään, miten teini-Pete saa aseman, jossa hän vaalii Urkin salaisuutta ja vahtii pressan keskustelujen mahdollisia muistiongelmia sekä laskee Karjalaisen kuittipinoja. Uskottavuusongelma jää vaivaamaan, vaikka ihailisi kirjailijan kerronnan kokonaishallintaa.

No, kallistuin kakkosvaihtoehdon puolelle ja iloitsen, että on monia ykköskohdan lukijatyyppiä. Arvostan suuresti JP Koskista tarinankertojana ja kiinnostavien henkilöiden kohtaloiden kuvaajan historian rattaissa niin että he nousevat romaanissa sivusta keskiöön (esimerkiksi Ystäväni Rasputin ja Tulisiipi). Odotan sellaiselle jatkoa.

JP Koskinen: Hyvät veljet, WSOY 2025, 302 sivua.

Sain kirjan kustantajalta. Tämä on kirja-arviointi, ei mainos.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Tiina Käkelä: Fredrika

Biofiktiopukessani olen lukenut romaanin Pakolainen Aino Kallaksesta ja Minna Rytisalon romaanin Lapin legendaarisesta Petronellasta, Sylvia. Kolmantena lajiin loksahtavana teoksena luin Tiina Käkelän romaanin Fredrika RunebergistaFredrika (Aviador 2025). Juttujeni ilmestymisputken katkaisi Finlandia-hässäkkä, mutta nyt on Fredrikan vuoro.

Käkelän romaania kehystää minäkertoja, joka kirjoittaa lehtiartikkelia Fredrika Runebergista ja on tätä tutkinut opiskellessaan jo gradun verran. Kehykseen kuuluu myös kertojan elämänvaihe päiväkoti-ikäisen lapsen yksinhuoltajana ja toistuva tuska karhuta lapsen holtittomalta isältä lainmukaisia elatusmaksuja. Lisäksi kylpyhuoneen vesivahinko rasittaa arkea, joskin kylppäriremontoija myös herättää kiinnostusta.

Kertojan sakeaa arkielämää katkaisee paneutuminen Fredrikan Runebergin elämään. Kertoja kuvailee ensimmäisen suomalaisen historiallisen romaanin kirjoittaneen rouva Runebergin elämää ja kirjallista tuotantoa esseistisesti niin, että siinä on tutkimusfaktoja ja kertojan kommentointia. Fredrikan ajan tapahtumat ja aatteet sekä J. L. Runebergin nousu kansallisrunoilijaksi ja naisseikkailut kuuluvat kirjan aiheisiin.

Romaani ei sinänsä tee uusia löydöksiä Fredrikan elämästä vaan toimii kirjassa kiinnostavana elämäntarinana ja tietyllä tavalla peilaa naiskirjailijan tilannetta. Fredrikalle arjen pyöritys lapsikatraan äitinä ja miehensä palvelijana ei juuri anna kirjoittamisrauhaa. Silti hän ehtii kirjoittaa ja toivoa arvostusta, vaikka kamppaileekin itsetuntonsa kanssa: aina vaivaa ajatus, ovatko tekstit tarpeeksi hyviä.

Nykynaisen arki on ahdasta toisin, vaikka on päiväkodit ja arkea helpottavaa infraa. Itsetunto kirjoittajana kumpuaa fredrikoista, eli kipuilu tarpeeksi hyvästä jatkuu. Koska päähenkilö on freelancer, hänen elantonsa on kiinni siitä, että viimeisin juttu myy, jotta seuraaville on tilausta. 

Käkelä kirjoittaa luistavasti ja viihdyttävästi. Kuvailu on havainnollista ja selkeää. Aikaliikkuvuus kerrontahetkestä omiin muistoihin ja Fredrikan aikaan sujuu joustavasti. Kertojan tunne-elämä tulee kirjaan mukaan hitusen romanttisen viihteen tavoin, mutta se maustaa kokonaisuutta yllättävän mukavasti ja tuo tullessaan lämpöä.

Kertojan elämänkulku muuttuu kontrastiksi verrattuna Fredrikaan, joka ei kokenut elämässään huolenpitoa:

Runebergin vuonna 1863 saama aivohalvauskohtaus on kuin maanjäristys tai tsunami, jonka jälkeen mikään ei ole enää entisellään Fredrikan elämässä. Runebergistä, perheen sosiaalisen elämän keskuksesta, tulee vallasta syösty synkkä despootti, musta aukko, joka imee voimaa ympäristöstään siinä missä ennen aurinkona säteili sitä muille. Ensijärkytyksestä toivuttuaan Fredrika huomaa muuttuneensa satelliitiksi, joka pyörii tuon tyhjän kohdan ympärillä voimatta irrottautua sen vetovoimasta. Tai ehkä Fredrika ei käyttäisi ihan tällaista kielikuvaa, ehkä hän ajattelisi olevansa hevonen tukkikuorman edessä tai kaivon pohjalla ämpäri.

Fredrika-romaani maistui minulle mukavasti. Eläneen henkilön elämäkerta elävöittyi romaanin nykytason rinnalla, ja nykytaso tarjosi jatkumoa kirjoittavasta naisesta.

Tiina Käkelä: Fredrika, Aviador 2025, 129 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Tämä on kirja-arvio, ei mainos.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Finlandia-kaunokirjallisuusajatuksia 2025 

Torstaina 27.11. paljastuu kirjavuoden 2025 pääpalkinnot. Yksi henkilö valitsee mieluisimman kuudesta vaihtoehdosta. Valitsijalla on omat kriteerinsä kuten kaikilla lukijoilla. Lukijuus ja valinnat puhuttavat, ja siksi juttuni aluksi pohdin viimeaikaista kirjallisuuskeskustelua ja lopuksi tiivistän kaunokirjaehdokkaat.

Kantoja kirjallisuuskeskusteluun

Syksyn kirjakeskustelussa on ollut mielenkiintoisia piirteitä. Tikun nokkaan on nostettu lukemisen performatiivisuus, siis se, että ihmiset kokoontuvat tai näyttäytyvät kirja kädessä tai ilmoittavat, kuinka monta kirjaa ovat lukeneet/kuunnelleet kuukaudessa tai vuodessa. En keksi syytä sellaista paheksua. 

Ei ole keneltäkään pois, jos joku korvaa määrää laadulla tai esittelee vain statussyistä lukemista. Näinä (kulttuurivihamielisinä) aikoina on aika hauskaa, jos lukeminen koetaan esittämisen väärtiksi. Kyllä siellä joukossa on aitoja lukukokemuksia, ja kenties kirjojen kanssa näyttäytyminen saattaa houkutella lukukokemuksiiin. Ja kenestä meistä on arvottamaan toisten lukukokemuksia? Tällaista lisää: päättäjille kirja käteen näyttäytymistilaisuuksissa!

Entä sitten kirjallisuuden keskiluokkaistuminen? Suurin osa kirjoittajista ja lukijoista taitaa olla keski-ikäisiä keskiluokasta, joten ei hämmästytä kirjallisuuden keskiluokkaiset aiheet – mitä ikinä ne sitten ovatkaan. Olen yhä uskossa, että ei aihe vaan miten.

Eli ei ole oleellisinta, mitä luokkaa kirjassa kuvataan vaan minkämoisin teemoin ja kerrontakeinoin. On toki latteaa, jos kirjailijat alkavat kirjoittaa vain kirjailijoista, mutta en näe sellaista vaaraa. (Kirjailijoiden keskiluokkaisuus keskimäärin pienituloisina on sitten toinen kysymys.) Kaikkina aikoina on ilmestynyt taiteilijaromaaneja – ja kaikkea muuta, kaikista yhteiskuntaluokista. Niin tänäkin vuonna, joten kiitettävästi tarjolla on kirjoa.

Oma taustani on luokkaretkeilijä, maalaistyttö ei-akateemisesta työläis- tai alimman tason työnjohtajaperheestä. Haluan lukea kaikenlaista, niin omaa taustaa liippaavasta kuin keskiluokasta, johtohommista ja kulttuuripiireistä – kunhan löydän teksteistä kiinnostavaa. Käsitän kirjallisuuden merkityksen yhä olevan se, että se avartaa ja tarjoaa erilaisia maailmoja – ei vain vastaa taustaani tai odotuksiani.

Hiukan on päätään nostamassa kirjojen arvottaminen niin, että viihde tuomitaan. Ehkä tilanteeseen vaikuttaa se, että tekoäly auttaa sepittämään selkeäjuonisuutta. Tekoäly saa savun nousemaan korvistani, mutta sallin silti lukijoille omat valintansa: jokainen saa viihtyä, kiihtyä ja kohota valitsemastaan kirjasta. 

Joillekin kirjoissa riittävät tapahtumat, mistä kertoo esimerkiksi dekkarien ja romanssien suosio: vetävä juoni, sen selvittäminen ja selviäminen koukuttavat. Mikäpä siinä. Tärkeintä on, että tarjolla on monenlaista luettavaa – aiheita, teemoja, asemaltaan erilaisia henkilöitä, yllätyksiä, omaperäisyyttä, myös kokeilevaa kerrontaa.

Vaikka romaanirakennetta rikottaisiin ja kokeiltaisiin kerronnan rajoja kielellisin keinoin, lukija usein nappaa mieleen jäävän henkilön ja hänelle tapahtuvan. Toki hienosti sanottu jää myös miellyttämään. Lukijoita kiinnostavat ihmiset ja ihmisenkaltaiset sekä heidän kokemuksensa, niin myös kirjoissa, enkä näe siinä tuomittavaa. Näen yhtenä kaunokirjallisuuden merkityksenä inhimillisen ymmärryksen kehittymisen.

Finlandiaehdokkaista sattumia

Monica Fagerholm: Eristystila / Kapinoivia naisia

Nuori nainen muuttaa elämänsä 1970-luvun lopulla. Sen lisäksi hänen valinnoistaan huolimatta moni asia romahtaa hänen ympäriltään, mutta hän löytää väylän ilmaista itseään. Kerrontapyörre vie monia tarinalinjoja eteenpäin. Lisää blogissani.

Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva

Luokkaretkeilijä palaa autioituvalle paikkakunnalle ja kotitaloon. Mieli myllää ja kaksi kertojaa möyhii nykytilannetta ja muistoja. Synkkyydestään huolimatta romaanista syöksyy mustaa huumoria. Siinä on vaaran tuntua, jota varma kerronta vie eteenpäin. Lisää blogissa.

Riko Saatsi: Yönistujat

Tämä romaani tarjoaa karjalaisen elämäntavan esittelyn ja näyttää evakkouden raskauden, omaan kultturiin kohdistetun kaltoinkohtelun ja paineen häivyttää oma kulttuuriperintö ja kieli. Kuvauksen keskittyminen kuolemaan ja hautajaisiin on tehokas. Lisää blogissani.

Elli Salo: Keräilijät

Itärajan lähellä arkeologi etsii sota-aikaista esineistöä kuskinaan karhukuvaaja ja naapurinaan venäläistaustainen asukas. Yksi keräilee esineitä, toinen kuvia ja pulloja, kolmas marjoja. Kuvaus laajenee alueelle, muihin aikoihin ja sukuihin. Menneet tapahtumat vaikuttavat nykyisyydessä, väreilevät, ja romaaniin se sulautuu niin, että siinä on kiinnostavaa ennalta-arvaamattomuutta. Lisää blogissani.

Jarkko Volanen: Vainovalkeat

Valitettavasti en ole tätä vielä saanut lainausjonosta luettavakseni.

Hanna Weselius: Pronominit

Pronominit istuttaa henkilönsä lentokoneeseen, jonka päämäärä on hämärä. Matkustajien mieli vaeltelee suljetussa tilassa, ja lukijana pääsen seuraamaan kunkin mielenkulkua. Romaanin vaikuttavuus perustuu varmaan kerrontaan ja näkemykseen ihmisyydestä ja ihmisten vaikutukseen toisiinsa. Kirja voi tuntua raskaalta mutta sen on tarkoitus olla painava, sillä sen asiat ovat perustellun järeitä. Lisää blogissani.

Ennustukseni voittajaksi ovat vaihdelleet. Aluksi kallistuin Eristystilan / Kapinoivia naisia puoleen, mutta sitten alkoi Pienen budjetin sotaelokuvan vinkeys ja villeys viehättää. Tällä hetkellä valintani on Pronominit. Huomenna se selviää.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, kirjapalkinnot, Listaus, Romaani

Jenni Räinä: Vaino & Veden ajat

Jenni Räinä: Vaino

Isoviha riivasi Suomea 1700-luvun alkupuolella. Siitä on viime vuosina saatu taiteellista näkemystä, muun muassa Ilmajoelle ooppera (libretto Anneli Kannon) ja Päivi Alasalmen romaani Meren ja veren liitto. Jenni Räinän romaani Vaino (Otava 2025) vie vuoteen 1715, jolloin Pohjois-Pohjanmaalla venäläiskasakat tekevät yllätyshyökkäyksiä, ryöstävät, raiskaavat ja tappavat koska voivat, koska ovat valtaapitäviä, koska pelolla hallitseminen pakottaa nöyryyteen.

Vaino-romaanin päähenkilö Valpuri Hansintytär pakenee pikkuveljen kanssa jokivartta myöten, toinen veli on myös karkumatkalla perheen metsästysmökkiin, joka on kaukana synkässä salossa. Kasakat ovat tappaneet perheen vanhemmat, eikä muutakaan turvaa kotikylällä ole kasakoiden vainon vuoksi.

Romaani seuraa alle 20-vuotiaan Valpurin vaellusta ainoaan turvaan, mikä on tuntemattoman taipaleen takana. Valpuri eksyy veljistään, mikä lisää huolta ja turvattomuutta. Jokainen risahdus metsässä ja ylimääräinen veden molskahdus voivat merkitä, että pakeneminen on ollut turhaa. Vaaran tuntu seuraa koko ajan, myös suvantokohdissa.

Vaino on kahden päähenkilön kirja. Toinen syntyy tositapauksesta: kasakat sieppasivat Iistä nimismies Lillbäckin kolme poikaa, joista Gustafista palasi väkivaltaisena kasakkana kotikulmille. Romaanissa ei kuvata lapsen aivopesua Venäjällä, vain se tulokset: Kustaa on kasakoista kylmimmästä päästä. 

Vaino vaikuttaa väkevästi. Siinä kaikin aistein koetaan sotaa siviilin ja soturin osuuksin. Väsymys, kylmä, nälkä ja kivut tunkeutuvat tekstistä ulos väkivallan uhan ja sen itsensä lisäksi. Vaikka kaikki tapahtuu noin 300 vuotta sitten, ei tunnetaso vanhene, eivätkä ikävä kyllä lapsikaappaukset, siviilien turmelu ja sodan PTS-ilmiöt ole poistuneet. Luontokin toistaa selvitymistaistelun luonnetta:

”Jos katsoisi tätä kaikkea kuusten latvojen yltä tai vielä korkeammalta, näkisi kai hävityksen samankaltaisuuden. Tulvan joka riepoo mukaansa rannan kasvillisuuden. Reviiriltään eksyneet hyönteiset, jotka tulevat tapetuksi tai syödyksi. Hämähäkit jotka levittävät verkkonsa ja odottavat, että saalis kadottaa elämänliekkinsä. Ajan joka kiertää kehää.”

Historiallisena romaanina teksti on uskottavaa, joten ajan elämäntapa ja arvot välittyvät lukijalle erinomaisesti. Esimerkiksi Valpurissa elää vielä vanhaa kansanuskoa, mikä julkijumalaisen veljen silmissä muuttuu tuomittavaksi. Hienosti muutenkin kirkon ja esivallan asema tunkee vähintään rivien välistä tekstiin. Ilmeinen ristiriita syntyy siitä, miten nimismiehen jälkeläinen voi toimia isäänsä, isänmaataan ja kaikkia perusarvoja vastaan.

Romaaniin sopii erinomaisesti, että siinä kertojat vaihtelevat, myös kerrontatapa. Eri näkökulmat laventavat: nimismieheltä saan vanhemman kokemuksen, Kustaan osuus on etäännytettyä ja Valpurin minäkerronta lähennyttävä.

Kustaa järkyttää ja Valpuri vetää puoleensa – kummassakin ristiriitaisuus elää. Kustaa säälittää ja korventaa; Valpurin henkilöhahmo on huolella rakennettu aikansa nuoreksi naiseksi, elämänhaluiseksi ja sisäisen elämänsä salaajaksi. Räinän romaanin hienouksien yksi puoli on se, että se johdattelee ihmisen ytimeen, joka ei ole yhdenlainen vaan tilanteisiin reagoiva, itsensä yllättävä. Se ei selitä vaan näyttää, mitä ihminen voi tehdä itsesuojelusta. Se ei tapahdu psyykkisiä jälkiä jättämättä. Räinä ei psykologisoi, mikä kuuluukin kirjan ajankuvaan – senkaltaiset tulkinnat kuuluvat lukijalle.

Vaikka Vainossa pahin tapahtuu, romaani kannattaa ja täytyy lukea. Kerronta vangitsee, tunnelma tarttuu ja tapahtumat pakottavat katsomaan sotaa silmiin. Kirjan kieli ja kuvaustapa tarjoavat hienon romaanikokemuksen, joka jättää jälkiä.

Jenni Räinä: Vaino, Otava 2025, 139 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jenni Räinä: Veden ajat

Jenni Räinän Vaino kuului mukaan omalle kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokaslistalleni. Kun hänen tietokirjansa Veden ajat (Otava 2025) sai tietokirjaehdokkuuden, ounastelin jo historian havinaa: sama kirjailija saa ehdokkuuden kahteen kategoriaan. Niin ei kuitenkaan käynyt.

Veden ajat yhdistää henkilökohtaista, haastattelu- ja keskusteluaineistoa asiantuntijoita ja kokemusasiantuntijoilta sekä tietoja monipuolisista lähedeaineistoista. Esseistinen ja hieman kaunokirjallinenkin ote maustaa tietotekstiä, jossa kirjoittaja ei himmaile oman äänen ja mielipiteiden kuulumista.

Kirja tutkii vesistöjen merkitystä ja muutosta. Käsittely lähtee kirjoittajan lapsuudenmaisemista ja keskittyy muutenkin pitkälti pohjoiseen Suomeen. Sisällöllisesti se etenee vesiteemalla noroista ja puroista lähteisiin, pohjaveteen, jokiin ja mereen. Samalla avohakkuiden, soiden kuivattamisen, ojitusten ja patoamisen vaikutukset tuodaan konreettisesti esille.

Vakuuttavasti kirjan alku johdattelee teemaan, jota koko kirja jatkaa: liukuva perustaso. Siinä ihminen tottuu ylisukupolviseen muutokseen ympäristössä eikä tiedä menneestä:

Liukuvien perustasojen vuoksi emme kaipaa talvisin pimeää taivasta, vaan meille kelpaa valosaasteen maito­maiseksi lakaisema taivas. Se on normaalia meille. Samasta ilmiöstä johtuen laskeudumme ruskeaan jokiveteen uimaan emmekä edes huomaa veden väriä.”

Toinen tärkeä teema liittyy sukupolvien vaihtumiseen, sillä kirja alkaa kirjailijan isän kuolemasta. Kirja asettuu osaksi kuoleman käsittelyä ja surua, joka kulkee mukana muuttuen mutta vähintään pinnan alla vaikuttaen. Koko kirja vakuuttaa ihmisen ja ympäristön suhteesta, jonka tulisi perustua vaalimiseen ja kunnioittamiseen kuten kaikkien suhteiden.

Nämä ovat minulle veden aikoja. Aikoja täynnä ikävää, joka virtaa ja lainehtii pois ja takaisin, pulppuaa syvänteissä joita en tunne.


Monet ajat ovat läsnä yhtä aikaa ja havahdun kerta toisensa jälkeen tuntemukseen, ettei isä olekaan poissa. Hän on säikeissäni, lasteni ristityissä jaloissa, korkeissa poskipäissä, sirossa niskassa. Maassa, maisemassa. Muistoissa. Opeissa. Sanoissa.”

Jenni Räinä: Veden ajat. Matka läpi muuttuneen maiseman, Like/Otava 2025, 82 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Nämä ovat kirja-arvioita, eivät mainoksia.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Riko Saatsi: Yönistujat

Lyhyet romaanit kiinnostavat minua, sillä niissä usein tiivistyy tunnelma ja sanottava. Riko Saatsin kompakti romaani Yönistujat (Gummerus 2025) vastaa odotuksiani: henkilöiden ja yhteisön jännitteet sähköistyvät rajatussa ajassa, paikassa – ja sivumäärässä.

Yönistujat sijoittuu Nurmeksen takamaille sodanjälkeisen jälleenrakennuksen aikaan. Karjalalainen maanviljelijäperhe on jättänyt rajan taa viljavat maansa ja mantunsa ja yrittää sopeutua uuteen elämänpiiriin. Raja railona aukeaa luterilaiseen ja itämurteiseen valtaväestöön verrattuna, koska kirjan perheen kotikieli on karjala sekä uskonto että tavat ortodoksisia.

Romaanin kertojana toimii perheen äiti, Nasti. Hän seuraa miehensä ja poikiensa töitä ja mielentiloja. Päivän kulun muuttaa Tatjana-anopin kuolema. Romaani avaa etnografisen oven ortodoksisiin ruumiinvalvojaisiin. On erittäin tietoista tarjota lukijoille sisänäkymät, miten toimintatavat vainajan saattaminen hautajaisiin eroavat luterilaisista.

Kiitin ihmisiä, jotka olivat valvoneet mummun vierellä. Laskin haudalle aseteltujen lautojen päälle pienen Suistamolta mukaan pakatun lautasen, jolle pudotin kämmenellisen kolikoita.

Sit ottakkua nyt hauvankaivajat, ruuhen luadijat, pezijät, yövalvojat palkkua, sit ottakkua – ken midä ottanou, sanoin.”

Romaani on ensinnäkin sanomaromaani. Monin esimerkein se osoittaa, miten ennakkoluulot erilaisuudesta ajaa evakot ahtaalle. Vaikka evakkojen asuttaminen näyttäytyy historiankirjoissa menestystarinalta, yksilökokemukset ovat karuja. Vieraan vieroksunta on ollut avointa ja julmaa. Silloin ja nyt.

Toisekseen romaani kertoo paineesta mukautua ja muuttua hyväksynnän saamiseksi:

Sodan myrsky lennätti tilojen peruskivet kauas järven taakse ohjusten laukaisualustoiksi. Oli paras hyväksyä muutos ja yllätykset. Varautua pahimpaan, jos ylipäänsä meinasi pysyä järjissään. Kun Lasarin suu uusi hampaita, sanoin pojallekin, että lujemmilla hampailla hän voisi isompana elää myös hammasta purren.
Sopeutuminen oli asioiden tarkoituksen kysymistä ja uuden omaksumista.
Kylänväen vanhoja tapoja oli tyhmää yksin ylläpitää.
Vanha kieli oli hyödytön, jos sitä ei voinut käyttää kodin seinien ulkopuolella.

Romaanin äidin hätävalheet kirpaisevat, koska niiden takana on vain ja ainoastaan tasoittaa lastensa tietä valtakulttuuriin. Romaanin loppuhuipennus hautajaiskonflikteineen korostaa äidin valintoja.

Kolmanneksi näkemys tämän- ja tuonpuoleisen rajan häilyvyydestä istuu romaanin maailmaan. Perheen herkkä ja hauras Lasari-poika näkee näkyjä. Äiti-Nasti ymmärtää pojan erikoislaadun mutta pelkää, miten maailman murjomaksi lapsi voi joutua.

Kuten jo viittasin Yönistujien valtti on kompaktius. Rajattu kuvaus fokusoi elämisen ehtoihin ja tarjoaa eläytymisen aineksia. Kulttuuri-identiteetin merkitys korostuu, ja sitä myötäilee romaanin karjalankieliset osuudet. Finlandia-palkintoehdokkuuden syiksi ounastelen etenkin yhteiskunnallisia teemoja yksilön näkökulmasta, sillä siinä kaunokirjallisuuden voima piilee.

Riko Saatsi: Yönistujat, Gummerus 2025, 82 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Tämä on kirja-arvio, ei mainos.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Elli Salo: Keräilijät

Elli Salon romaani Keräilijät (Otava 2025) virkistää romaanina, josta ei voi arvata, miten se etenee ja minne päätyy. Mukavan tiiviinä tarinakudelmana siinä on arvoituksellisuutta, joka kiehtoo, ja samalla siinä on suoruutta, jota on luistava lukea (tai kuunnella).

Harvoin kuuntelen kirjoja, mutta Keräilijät vauhditti ajomatkaani. Suosittelen muita lukemaan kirjan, sillä uskon siten romaanista irtoavan vielä enemmän kuin kuunnellen. Kielen ja kerronnan sävyt ja kerrokset vaikuttavat kuuntelua tehokkaammin.

Yksi minua miellyttävä piirre kirjassa on, että siinä kyllä tekee mieli miettiä kirjan henkilöiden ihmissuhteita, mutta rakkaussuhteissa ei ole tarvis möyriä. Sukulaisuudella on kyllä merkitystä.

Monenlaiset sukusuhteet putkahtelevat kainuulaisesta kylästä ja vanhasta talosta, jota romaanissa asuttaa tylyhkö karhujen valokuvaaja Ani. Kuvaajan autiolle leirintäaluelle majoittuu arkeologi Heini, joka etsii sodanaikaisia esinelöytöjä. Leirintäaluella hänen naapurina elelee Ljudmila, supermarjastaja.

Ja mitäkö sitten tapahtuu? Heini minäkertojana kertoilee oman valintansa mukaan. Voisihan sitä kutsua haahuiluksikin, osin suunnitelmalliseksi etsinnäksi. Mutta mitä löytyy? Melko vähän esineistöä, sopivasti tarina-aiheita.

Kotimainen kirjallisuus saa aiheita sotakokemuksista – voisi ehkä sanoa, että yhä vain, yhä paljon. Sota vilahtaa romaanissa koskettavasti, samoin arkeologin perhetragedia. Myös alkoholin liikakäyttö saa olla kirjassa suomalaiskansallisesti jossain määrin huumorin lähde mutta lähtökohdiltaan raadollisen säälittävää.

Komiikka syntyy tilanteissa, joissa aistin hienoista arktista hysteriaa. Kerronnasta löytyy leikillisyyttä, esimerkiksi keksityn eräkirjailijan tekstikappaleet pomppivat välistä kirjaan. Dialogiin osuu irrallisia kommentteja kuten keskusteluissa sattuu tapahtumaan, arjen absurdiutta.

Finlandia-ehdokkaana romaani kenties yllättää. Tämä kirjaa kantaa: napakka lause rytmittää sanottavaa, sanavalinnat toimivat varmoina ja elävinä.

Teki mieli vain makailla mökissä ja olla ajattelematta ketään. Olisi ollut täydellinen aika keskittyä lukemiseen, mutta en saanut sanoista selvää, jäin omien ajatusten ja kirjan lauseiden väliin. Torkahtelin selälläni, kirja vatsalla, kädet ristissä kirjan päällä. Se oli minun soturiasentoni.
Tapahtui mitä vaan.”

Sutjakka kerronta takaa mukavan luku(kuuntelu)rupeaman, jota en halunnut keskeyttää vaan kokea yhteen menoon. Se tarjosi mietintää ihmiselon sattumista. Niissä on keräiltävää.

Elli Salo: Keräilijät, Otava 2025, 4 tuntia 52 minuuttia. Kuuntelin BookBeatissa.

Tämä on kirja-arvio, ei mainos.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani