Kevään lomaviikko vetelee viimeisiään, mutta eihän kesän lomaan ole kuin pari kuukautta. Alan verrytellä siihen Tarja Kulhon myötävaikutuksella, sillä Paula Noronen jatkaa Kulho-juttuja kirjassa Tarja Kulho – Lomille lompsis (Tammi 2021).
Kirja sopii hyvin kuunneltavaksi, sillä Noronen tavoittaa mainiosti jylhän nimihahmon ääniolemuksen. Räntäkelinen automatkani sujui joutuisasti seuraten samalla Kulhon perheen lomaviikkoa Räkkärimarketin lomakylässä. Tarja Kulholle tärkeät asiat ajautuvat jonkinlaiseen kriisiin: poika Pyry on omilla teillään, tytär Ula vihaa mökkilomailua, mies Reijo vetäytyy tv-jalkapalloturnaukseen ja Tarja itse kokee hämmentäviä tunteita lomakylän virikeohjaajan Vescun seurassa. Muut mökkiläiset lisäävät mausteita lomaviikkotapahtumiin.
•
”Rakas, Pyry. Äiti tässä taas. Tai niin sinä varmaan osasitkin jo päätellä kun näet kasvoni ja kuulet ääneni. Tai toisinaan epäilen, että olet vähän kasvosokea ja kivikuuro, koska katsot monta minuuttia lävitseni, kun käyn läpi kiinnostavia kuulumisia Räkkärimarketin tapahtumista.”
Nautin Tarjan kolhosta suoruudesta ja etenkin lämmöstä, jota hän säteilee lapsiinsa. Kirjan suolaksi ripotellaan Tarjan videoviestejä poissaolevalle Pyry-pojalle, sillä äidin vlogit (metube) korsolaisista kuolemansynneistä sisältävät ennalta arvaamatonta ainesta. Tarkoituksena ovat elämänohjeet kodista irtautuvalle pojalle. Ehkä kirjan lukijatkin voivat ottaa niistä onkeensa. Hmm.
Yhtä hulvattomiin tunnelmiin en hulahda kuin ensimmäisen osan Räkkärimarketin kassaseurassa, mutta sopihan tämä lomani välipalaviihteeksi. Uskon, että Tarja Kulho palaa vielä jakamaan ajatuksiaan Korson ja maaiman menosta.
Miten tuunata mieluisan kirjan kansi? Siihen vastaamaan sysää Amman lukuhetki -blogi, sillä tällä kierroksella koen haasteen vastustamattomaksi. Piristystä ei ole koskaan liika, ja on syytä näyttää, että luku- ja bloggaamisharrastuksesta on tosikkomaisuus kaukana. On siis aika: #copycatkansi2021.
Huomasin haasteen samoihin aikoihin, kun silmiini osui kopioitavaksi taipuva kirjankansi. Deborah Levyn omaelämätrilogian ensimmäisen osan Mitä en halua tietää(S&S 2021) pelkistetyt kannet kätkevät väliinsä innostavaa kerronnan hallintaa ja omaperäistä tapaa tarjota kertojan elämänvaiheita kaiken maailman lukijoille. Ihastuin kirjan rakenteeseen sekä kertojan valikointiin ja tyylittelyyn. Siispä tyylittelemään kirjan pintaa.
Mitä et halua tietää kansikopioinnistani? Kerron silti. Mitä en taida? Ainakaan
saavuttaa selvää skarppiutta, siksi epätarkkana
tavoittaa juuri oikeita sävyjä, siksi suuntaa antavasti
kaitojen raajojen eleganttia asettelua, siksi paksusti omanlaisesti
siroilla korkokengillä sipsuttelua, siksi matalilla ja leveillä lesteillä kömpelösti
kertoa elämästäni niin, että joku – vaikkapa kiinalaismies mallorcalaiskylässä – kiinnostuisi kuuntelemaan ja vielä suikkaamaan suukon, siksi hissukseen kotosalla ihan vain kirjoja lukien.
”Mykkä piano, appelsiinin tavoin avautuva ikkuna ja Mallorcalle tuomani puolalainen muistivihko kytkeytyivät kaikki toistaiseksi julkaisemattomaan romaaniini Uiden kotiin. Tajusin, että tätä kirjoittaessani olin esittänyt kysymyksen, joka leikkasi (kuten kirurgit tapaavat sanoa) läheltä luuta: ’Mitä teemme tiedolla, jonka kanssa emme kestä elää? Mitä teemme asioilla, joita emme halua tietää?’”
Luen Dobarah Levyn elävää omaelämäkertaa Mitä en halua tietää (S&S 2021) ihastuksen vallassa, samanlaisen selittämättömän tukahdetuttujen merkitysten lumoavassa ilmapiirissä kuin luin aikoinaan romaania Uiden kotiin. Pidän suunnattomasti myös siitä, että kirjaa kutsutaan reilusti omaelämäkerraksi, ei autofiktioksi. Silti se on rakenteeltaan ja kerronnaltaan kaunokirjallisuutta parhaimmillaan.
”Naiskirjailijalla ei ole varaa tuntea elämäänsä liian selkeästi.”
Kirjan raameiksi ripustan naisen roolit ja mahdollisuudet toteuttaa itseään. Levy näkee räikeän eron miesten ja naisten mahdollisuuksissa. Lisäksi hän käsittelee kärjekkäästi äitiyttä osana patriarkaatin salaliittoa.
Aluksi pidän kirjaa hienona, esseistiikkaan kallellaan olevana kaunokirjallisuutena, jossa yhdistyvät kirjailijan ajattelua innoittavan kirjallisuuden ja filosofian vaikutteet ja sitaatit kertojan omaan ajatteluun ja kokemusten kirjallistamiseen. Tekstin edetessä luen kirjaa romaanina omaelämävaikuttein.
”Politiikka uloittui nykyään myös greippeihin ja käsistä pitelemiseen.”
Kirja rakentuu kehyskertomuksen ympärille: kirjailija pakenee kestämätöntä elämäntilannettaan koti-Englannissa matkustamalla Mallorcalle pieneen hotelliin kirjoittamaan. Tästä kertoo kirjan ensimmäinen ja viimeinen luku, siinä välissä hän kertoo tilanteita eteläafrikkalaisesta lapsuudestaan valkoisena juutalaislapsena keskellä apartheidin ahdasta yhteiskuntajärjestystä ja myöhemmin muuttoa kotimaasta.
Oi oi, miten Levy valitsee kerrottavaansa! Kaunokirjailija ei dokumentoi elämäänsä vaan tyylikkäästi välittää tunnelmat tilanteista, joita ympäröi nyrjähtäneisyys. Se syntyy lapsen näkökulmasta, joka tulkitsee ympäristön vääristyneen ihmiskäsityksen ilmiöitä; se syntyy ihmisistä ja tapahtumista, joissa korostuvat lapsen ja nuoren silmin ja mielin poimitut yksityiskohdat.
”Halusin olla maanpaossa maanpaosta.”
Levyn perhe muuttaa Englantiin ja sittemmin hajoaa, kun Deborah on murrosikäinen. Näiden aikojen vaiheita värittävät jo tytön kirjailijahaaveet. Hätkähdyttäviä ovat kuvaukset kannettomien astioiden sotkuisesta kodista – symboliikkaa perhetilanteesta. Tiheä teksti sisältää alusta loppuun useita esineitä ja vastaavia (appelsiinit, kanarialintu, soittamaton piano jne.), jotka vertauskuvaavat mielentilaa.
Tiiviiseen kirjaan mahtuu monia teemoja. Yksi ohittamaton on juurettomuus ja kodittomuus, jotka juontavat lapsuudenkokemuksista. Toinen on oman äänen löytäminen. Kuulen Levyn omaperäisen kertojaäänen ja iloitsen, että sen viritti teini-Melissa kouluikäiseen Deborahiin ennen Englantiin muuttoa:
”En voinut kuulla häntä mutta tiesin, että hänen sanoissaan oli kyse ääneen puhumisesta, omien toiveiden tunnustamisesta, siitä että on olemassa maailmassa eikä anna sen nujertaa itseään.”
Hieno pieni kirja, josta voisin irrottaa lukuisia sitaatteja. Säästän ne lukijoille poimittaviksi, kunkin lukukokemuksen nostattajiksi.
Äiti-tytär-suhteista on romaaneita kirjoitettu, samoin eroperheistä ja lapsista aikuisuuteen eron jälkeen, ja kyllä avioitumisia toiselle puolelle maailmaakin on kaunokirjallistettu. Ja onhan unelmista ja niiden toteutumisen todellisuudesta monenmoisia romaania, samoin perhesuhteista, joihin vaikuttaa vaikeneminen vaikeista asioista. En ole kuitenkaan lukenut sellaista kuin Koko Hubaran esikoisromaani Bechi (Otava 2021).
Heti romaanin alussa läikähtää ilo: tämä on tyylikästä kaunokirjallisuutta, jossa rakenne ja kieli kehrävät tarina- ja juonilankaa niin, että henkilökeskeisyys sisältä monia teemoja. Osoittautuu, että tiivis romaani on monikerroksellinen. Se palkitsee lukijaa, joka haluaa tehdä johtopäätöksiä, yllättyä ja luottaa kertojan taitoon tarjota tulkintojen täkyjä.
•
Yleensä minulle käy niin, että tuotemerkkien luetteleminen saa minut sulkemaan sivut, mutta annan kuitenkin Bechille mahdollisuuden, koska aavistan alun luksusbrändien maininnat osaksi jotain muuta kuin pintaa. Osun oikeaan. Joten ensi kohtaamiseni Shoshana-äidin ja Bechi-tyttären kanssa esitteleekin heti kärkeen yhden pääjuonteen eli äidin ja tyttären suhteen, jossa jokin viiraa pahasti: ”Ulospäin ei näy, että mutsi on hullu.” Tai Bechi lapsena:
”Toisen samanlainen tovi, korkeintaan vartti. Mä arvioin, että seuraavasta keskeytyksestä mutsin täytyi syttyä palamaan, räjähtää atomeiksi. Mua hymyilytti valmiiksi.”
•
Romaanin nimellä on vähintään kaksoismerkitys, mutta ilmeisimmillään se on toisen päähenkilön nimi. Romaanissa graduaan tuskaileva Bechi kertoo nykyajassa käännekohdastaan, mutta mukaan mahtuu muistoja koko elämän varrelta. Siitä välillä poiketaan kursivoituun tekstiin, jossa Shoshanan vaiheita kuvataan kolmannen persoonan kerronnalla tyyliin romaani romaanissa. Lopussa on vielä kertojayllätys.
En latista lukijoilta kerronta- enkä juonikuvioita, vain sen mainitsen, että kulttuurinen ja sukupolvien henkinen ja kasvatusperintö seuraa naisesta toiseen. Romaani on tyttärien romaani: tyttäret ovat aina äitiensä tyttäriä eikä edellisen sukupolven vakutuksilta voi välttyä. Kun romaanissa pääsee perille Shoshanan taustoista, ymmärtää hänen äityittään, ymmärtää Bechin tyttäryyttä.
”Että on Bechin äiti, tässä kaupungissa, tässä maassa, jossa voi kirjoittaa, kirjoittaa, kirjoittaa.”
•
Kirjailijuudesta ja kirjallisuudentutkimuksesta kirjassa piisaa, ja ai miten kierosti ja suorasti! Kirjan lopussa on todella mielenkiintoinen lähdeluetteloksi kirjattu kirjainspiraatiolista. Sillä Bechi lyö leikkiä, esimerkiksi Shoshanan esikoisromaani on autofiktio ”Shoshana Ayin. kävi täällä”, jota ei Bechi ole suostunut lukemaan. Myös teos Ruskeat tytöt mainitaan, ja monista kirjakohdista voi bongata viitteitä lähdeluettelon kirjoihin.
Mainitsin jo monikerroksellisuuden, jota on kerronnan lisäksi aihelmissa. En ole aiemmin lukenut mitään Jemenin juutalaisista, siinä yksi merkittävä taustatekijä romaanin henkilöille, niin myös kibbutsien perhepolitiikka. Entä elämä muun näköisenä Suomessa kuin valjuna valkoisena? Siitäkin romaanissa terävästi todetaan. Feminismi ja naisen ”ei” valkoisten heteromiesten raamittamassa toimintakulttuurissa vaikuttavat myös, ja siitä romaanissa on yksi erityisen väkevä, iholle iskevä kohta.
•
Taidan eniten lukea Bechiä kasvukertomuksena ja monimuotoisena kertomuksena rakkaudesta. Lukuelämykseksi eivät riitä aiheet tai teemat vaan se, että romaanin lauseiden rytmiikka ja kieli vievät pintaa syvemmälle tunnesävyihin – selittelemättä, välittäen. Ja kyllä, sellaisen Bechistä saan, lukuelämyksen.
Keski-ikäisten aviokriisi ja eromietinnät saattaisivat vaikuttaa väsyneeltä aiheilta. Aihe ei kirjallisuudessa kuitenkaan ratkaise kiinnostavuutta vaan käsittely- ja kerrontatapa. Jo ehdin kevään aikana riemastua Marketta Pyysalon erokirjasta Kehrääjä, ja nyt kriisiaiheen saa hyrräämään Nina Lykken romaani Kohonnut riski (Gummerus 2021).
Norjalaisen Lykken ensimmäinen suomennettu romaani Ei, ei ja vielä kerran ei tutustutti jo tyyliin, jossa keski-iän kuvauksen tarkkanäköisyys kohtaa pimeän huvittuneisuuden. Kohonnut riski pysyttelee samoilla linjoilla muttei Lykke toista itseään.
•
Romaanin kertoo yli viisikymppinen lääkäri Elin. Hän pakoilee miestään Antonia lääkäriasemalla päivät ja yöt, koska kärähti pettämisestä. Elin kelailee viime vuosiaan: lapset ovat omillaan, Anton on keskittynyt hiihtämiseen ja Elin viininlipitykseen. Itselleenkin täytenä yllätyksenä Elin ajautuu sivusuhteeseen.
”Älä unohda sitä haastattelua, jonka luit vähän aikaa sitten, sitä jossa pariterapeutilta kysyttiin, suositteleeko hän uskottomuutta lääkkeeksi nuupahtaneeseen parisuhteeseen, ja hän vastasi: en yhtään sen enempää kuin syöpää. Ja tässä sinä nyt istut kroppa täynnä etäispesäkkeitä ja toivot että solumyrkky tehoaa.”
•
Lykken tyylissä hirtehisyys ei peitä sitä, miten ihmiset täyttävät tyhjyyttään ja miten vaikeaa on nähdä omaa osuuttaan siinä, mihin suuntaan elämä kulkee – tai suunnattomuutta. Suuria asioita kuten onni tai rakkaus ei sanoiksi pueta, kun ihminen riisuuntuu kirjassa tarkastelemaan keskiluokkaista itseään, avioliittoa ja elämänvalintoja.
Kukaan kirjan henkilöistä ei kerää sympatiapisteitä, mutta epätäydellisinä ja ärsyttävinä he saavuttavat uskottavuuden. Lisäksi on mainio tapaus tämä luuranko-Tore, joka nököttää Elinin vastaanottohuoneen nurkassa. Luuranko on kuin Elinin sparraaja, terapeutti ja haastaja. Ekstrana virkistävät Elinin ja potilaiden kohtaamiset: kriisinsä kuormittama Elin alkaa olla aika kärsimätön hyvinvoivien potilaiden ääliömäisyyksille.
•
Miten Elinin ja miesten käy ihmissuhdesotkussaan? Loppuratkaisu hieman yllättää muttei vesitä kirjaa. Mainiota aikalaisproosaa.
Hyvää lukuviikkoa ja suomen kielen päivää! Mikael Agricolaa sopii tänään juhlia ja sitä, että hän sepitti sanoja suomen kieleen ja kehitti kirjoitetun kielen ilmiasua. Siitä on vuosisatoja vierinyt, ja kieli on muuttunut, kielenkäytön kirjo laventunut.
Selkokielisiä tietokirjoja ilmestyy aiheesta kuin aiheesta. Viimeksi olen esitellyt selkokirjan ilmastonmuutoksesta. Suomen kielen päivän merkeissä esittelen selkokirjan aiheesta, josta ei paljon ole kirjoja kirjoitettu eli pakkokeräilystä. Kyse on Katariina Pontevan omakustannekirjasta Pakkokeräily kuriin (BoD 2021).
”Pakkokeräilijä on ihminen,
jonka on vaikea heittää tavaroita pois.
Tavarat ovat hänelle liian tärkeitä.
Ne voivat olla hänelle tärkeämpiä kuin ihmiset.”
Kirja esittelee hamstraamisen vaikutuksia ja syitä. Kirjan nimi viittaa siihen, että kirja tarjoaa keinoja pakkokeräilyn hillintään, mutta siitä kirjassa on vain kuusi sivua. Ymmärrys ilmiöstä ja hamstraamisen haitoista kyllä lisääntyy.
Kirja on taitettu väljästi, joten se on helppolukuinen. Jonkin verran on pitkähköjä virkkeitä ja rivejä, mutta pääasiassa kieli on sujuvaa selkoa.
Kirja tarjoaa paljon tietoa pakkokeräilystä ja sen psykolgiasta. Parasta antia ovat tapauskertomukset, joita kirjassa on monta ja erilaisia, sillä niissä aihe elää ja konkretisoituu. Niin lukija saa kokemuksen ihmisten tilanteesta ja pakkokeräilyn vaikutuksista elämään. Siksi kirjaa voi käyttää herättämään ajatuksia ihmisistä ongelmansa vankina ja miten se heihin vaikuttaa.
Olen lukenut tämän vuoden aikana muutaman romaanin, jossa käsitellään rankkoja tai raskaita asioita, mutta tyylissä hyödynnetään komiikkaa, joka syntyy tilanteista ja kielestä. Siihen joukkoon asettuu mallikkaasti Marketta Pyysalon pienoisromaani Kehrääjä (Teos 2021).
”Se mitä muistan, kertoo enemmän siitä mitä nyt olin kuin mitä olin ennen.”
En pilaa keneltäkään juonta, kun kerron, että romaani alkaa 20-vuotishääpäivän illallisella, jossa mies ilmoittaa lähtevänsä. Hylätty vaimo kertoo jätetyksi tulemisen jälkeisestä vuodesta.
Kertoja purkaa tunteita ja tilanteita, tolaltaan suistunutta elämää. Kertojalle muistuu mieleen menneitä, joten erosurun ja identiteetin etsinnän ohella romaani käsittelee paljon muistamisen ja unohtamisen mekanismeja.
”Minä haluan lisäaikaa, hän aikalisän. Kuinka sanojen paikkaa vaihtamalla muuttuu koko todellisuus.”
Kertoja takertuu sanoihin, kun muu romahtaa. Sanojen ja sanontojen etymologia saa hänet kenties pysymään kasassa. Vertauskuvien ja merkityksien pöyhintä päästää pintaa syvemmälle sellaiseen, joka on käsitettävissä ja joka vaikuttaa ikiaikaisena ja jatkuvana. Tämä kielipeli hykerryttää minua, koska kertojan sekava mielentila on saanut tuekseen selkeän ilmiasun.
Kertoja keksii mytologiasta yhtymäkohtia elämäänsä. Esimerkiksi epätodellinen, näkymätön olo vertautuu metsänpeittoon. Hän löytää myös historian naisia, joita pohtien hän hahmottaa elämää. Carlotta Lönnqvist ei saanut ponnisteluistaan patsasta, mutta kertojan hän havahduttaa jatkuvuuteen, omeniin ja omenapuun istutukseen.
Kertojan mielleyhtymät liukuvat sulavasti yhdestä toiseen, ja lukijana tunnen pysyväni niiden matkassa. Nautin vaeltelusta kertojan raivaamilla arvaamattomilla poluilla ja tunnen pysyväni kielen voimin reitillä. Ilokseni kertoja löytää tiensä pois erokriisivuoden metsänpeitosta – muuttuneena niin kuin metsänpeitosta tavataan palata. Iloitsen, ja voi miten hienosti, toiveikkaasti, romaani päättyykään! Kehrääjä saa minut kehräämään kerronnan kulussa.
Tuukka Pietarisen esikoiskokoelma Yksin ja toisinjo tutustutti suoraan mutta tiheään runokieleen. Siitä nautin myös uutuuskokoelmassa Lukematon (WSOY 2021). Etenkin kokoelman ensimmäisen osan runot hivelevät kielimieltä.
Huomaan, että miellyn runoihin, jotka ovat lyhyitä, sanojen asettelultaan nasevia ja silti avaria ajatella sanojen taa. Ja on paljon mahdollista, että harpon niiden yli, valitsen niille omat merkitykseni. Mielestäni runot sallivuudessaan kestävät sen: ”Luettu luku, kirjoitettu kirjain / ei tyhjä niin kuin taulu, vaan niin kuin ikkuna / – -.”
Ja nyt lainaan koko runon, kyseenalaistahan se on mutta selitän kohta. ”Iltapäivän viileydessä hän käveli paratiisissa / hän kumartui poimimaan jotain / ja löysi kätensä maasta
Tällaiset runot hyrisevät minussa, sillä niiden vähissä sanoissa tulkitsen itselleni isoja asioita. Siinä on ns. päällä tilanne, havainnon (sää, ympäristö) herättämä iholle jäävä mielikuva, joka luo tunnelman, sekä käänne, jossa konkreettinen itsestäänselvyys (käsi, maa) laajenee eksistentiaaliseksi metaforaksi, mitä on etsiä merkitystä ulkopuolelta.
•
Runokirja alaotsikko kuuluu kolme lukua. Ja kyllähän niin on. Jo mainitsin, ensimmäisen luvun tai osan sytyttävän ajatuksia. Toisessa luvussa melankolia ja kaipuu kasvavat. Esimerkiksi runo mustarastaasta ja puusta (s. 57) pysäyttää kauniina ja oivaltavana.
Voin olla väärässä, mutta runot kysyvät minulta, mitä on runo JA mitä tämä kaikki meissä on. Siksi muutamalla sivulla lukee runoilijasta pintafaktatietoja, jotka voisivat olla kirjan liepeissä. Kun ne sotketaan runokirjan sivuille, halutaanko uskotella ne runoiksi vai minut kyseenalaistamaan runot, runous, todellisuuden representaatiot? Kirjan kolmas luku tahi osa jatkaa samaa: minulle tarjotaan tyhjiä sivuja, ”Viimeistä lukua ei ole”. Ja miksi osa runoista on lihavoitu, osa ei?
Saan kysyä, enkä odota vastauksia. Ehkä hieman ahdistun, sellainen tunne osittain siirtyy värssyistä minuun, tyhjyyden kokemus ja miten sitä kukin välttelee, täyttää, kestää tai ymmärtää. ” – – jaettu todellisuus ja tapa, jolla se on jaettu / mikä tahansa lukijaa (1) suurempi luku”
Hanna Haurun edellisestä romaanista Jääkansi on jäänyt jäytämään sodanjälkeisen ajan elämisen karuus, pohjoisen ihmisten hurja kurjuus. Ja kuitenkin se kaikki kirjassa kääntyy kieleksi, jonka osumatarkkuus vakuuttaa. Entä uutuus?
”Nyt saan näyttää, että minusta tuli vielä kirjan verran lauseita.”
Haurun uusin tiukkarakenteinen, pienoisromaani Viimeinen vuosi (Like 2021) kertoo pohjoisen kyläpahasen erakkokirjailijasta alkutalvesta seuraavaan syksyyn 1950-luvulla. Kirjailija saa valmiiksi viimeisimmän kirjansa usean vuoden tauon jälkeen. Kirjan nimeä maistellessani en ylläty, että romaanissa törisee eräänlainen joutsenlaulu.
Minäkerronnan keinoin avautuu kirjailijan sielunmaisema ihmisiä pelkäävänä kirjoittelijana, jonka erikoista elinkeinoa maalaiskylän väki vieroksuu. Satunnaiset rahatukut teksteistä hupenevat usein viinaan, ja nälkä kurnii. Romaania luen henkilö- ja taitelijakuvauksena, jossa poikkeushenkilö kulkee valitsemaansa tietä kasvatuksesta, yhteisöstä, yhteiskuntarakenteesta huolimatta.
”Sanat, joita tarvitsen leipäni eteen, alkavat tulla mieleeni ja sormet näppäilevät jo ilmaa.”
Romaanin kieli miellyttää, sillä se tarkasti vanhahtavalla tyylillä vie kertojansa ajatuksiin ja havaintoihin. Kerronta on tietoisen kaunokirjallista erottamaan kertoja muista, maatöissä ahertavista, ahtaasti ajattelevista, juoruilevista kyläläisistä tai kaupunkien ihmispaljouden hölötyksistä.
En ala luetella pohjoisen Suomen kirjailijoita, jotka voivat taustoittaa kirjan inspiraatiota. Enkä ryhdy pöyhimään sitä, miten introvertti kokee ympäristön, joka ihmisineen kuitenkin siirtyy kirjoiksi, tai miten viina helpottaa jännitystä, itsetarkkailu uuvuttaa ja kritiikki painaa. Tartun tarinassa siihen, mikä minulle siitä erottuu, ja se on se, miten kertoja kuvailee kirjoitusprosessia, kirjoittamisen olotilaa, joka on elinkeinopakkoa siinä kuin itseilmaisuakin.
”Iltaan mennessä kaksi novellinraatoa on saanut ympärilleen hieman kuollutta ihoa, joka on tervehdytettävä seuraavana aamuna. Teksti on vielä itsellenikin tuntematon. Toivon, että se tulisi huomenna esittäytymään. Se ei tiedäkään, kuinka tärkeää minulle on tavata.”
”Nainenkin pitää uneksia itselleen ja silti hän lähtee pois haavekuvana.”
Otan vielä esille kertojan muinaisen myttyyn menneen romanssin, josta mies ei pääse irti. Liisan muistoa hellivä murheellinen romantikko jumittaa menetetyissä onnen mahdollisuuksissa. Liisa on symboli kaikelle hyvälle, mitä olisi voinut olla mutta mihin kertoja ei kyennyt.
Hauru välttelee tässä romaanissa ylivirittyneitä raadollisuuksia niin kuin romaaninsa kertojakirjailija uusimmissa lehtinovelleissaan. Yhden kohdan kertojan arjen ahdinkojen kuvauksessa koen jopa huumoriheitoksi siitä, mitä Hauru omalla tavallaan myös toisintaa, perinteistä suomalaista realismia: ”Alkuaikoina ihmiset halusivat lukea teoksia, joissa arki oli arkea ja juhlaa oli vain, kun ei kuoltu talven aikana keripukkiin.”
Tarinaan en saa täysin otetta, mutta kyllä sen melankolisuus ja taitava sana-asettelu jäävät pitkäksi aikaa vaikuttamaan tunnelmiini.
•
Hanna Hauru Viimeinen vuosi Like 2021 romaani 85 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Tarvitsin juuri nyt tällaisen kirjan! Olen lyhyessä ajassa lukenut liudan autofiktioita tai omaelämäkerrallisia kirjoja masennuksen ja mielenterveyden tasapainon järkkymisen aihelmista. Joten ihan silkka fiktiolta vaikuttava perhetarina tuulettaa tervetulleesti. Perheromaaneitahan piisaa, mutta harvoin kohtaan näin hilpeän irroittelevaa kerrontaa perheenjäsenistä, joiden odotukset eivät koskaan toteudu toivotusti tai suhteet suju sulavasti.
Sari Pöyliön romaani Rakkaudesta ja tulehduksen oireista (Atena 2021) alkaa vuodesta 1972 ja päättyy vuoteen 2019 seuraten leski-isä-Hemmingin luotsaaman kaksilapsisen perheen äiditöntä rämpimistä iästä ja sukupolvesta toiseen. Tytär Anni tempoilee tunteissa, joita ei opi tunnistamaan tai uskomaan, ja isä yrittää tehdä parhaansa, mitä ikinä se onkaan. Annin isoveli Isko pyrkii pitämään elämää vakailla urilla. Ei onnistu. Mutta romaani onnistuu.
•
Romaanin alkupuolella nauran ääneen useita kertoja. Loppua kohti pyrskintä harvenee, romaani siis vakavoituu vaan ei tosikoidu. Nostan hattua taidolle kuvata repaleista ihmiseloa, ihmisten tragikoomista pyristelyä kaikin sävyin. Mieleeni jäävät kutittamaan Uinun perheen kaoottinen Lapin loma, Hemmingin pinteet lapsenlapsen hoitajana, Annin avioliittoon ajautuminen huippujuoksijan kanssa, Iskon keski-iän kriisi. Ja paljon muuta.
Osansa komiikasta ottaa sanailu. Sanoilla leikittely on ominaista Aijalle, vaikka muutkin sen taitavat. Esimerkiksi isä-Hemminki on Hämminki, lapsen kuulema kangasmateriaali on Pöly-Esteri ja niin edelleen.
”Äiti sanoi mummille, että sen teki mieli lyödä isää kirveellä päähän. Mummi sanoi, että sen teki mieli ostaa äidille kirves. Äiti sanoi puhuneensa kuvainnollisesti. Mummi sanoi puhuneensa kirjaimellisesti.”
Pidän siitä, miten kirjassa hypitään vuodesta ja henkilöstä toiseen selittelemättä. Näkökulma vaihtuu, joten Annin, Hemmingin ja Iskon sekä lopussa vielä Annin pojan Onnin ajatukset ja toiminta tulevat liki. Henkilökuvaus on sitä luokkaa, että empatiseeraan kaikkea kaaosta ja päätöntä, mitä Uinun perheen jäsenet ymmärtämättömyydessään ja tohkeissaan touhuavat. Ja miten he rakastavat. Rakastettavaa!
”Lopputulos on faktoista innoituksensa saanutta fiktiota.” Noin Venla Hiidensalo tiivistää jälkisanoissa lähtökohdan taiteilijaromaaniin Suruttomat (Otava 2021). Kirja kertoo Tyko Sallisen ensimmäisestä vaimosta Helmistä, Kööpenhaminaan adoptoidusta Tirsu-tyttärestä ja Sallisen kasvattamasta Taju-tyttärestä.
Näkökulma on Sallisen naisissa muttei miestä voi ohittaa, sillä hänen tekonsa määräävät naisten elämän suunnan. Mustasilmäinen mies pimentää mieli- ja väkivallallaan sekä manipuloinneillaan naisten potentiaaliset väripaletit.
•
Kerronta rakentuu Helmin, Evan (Tirsun) ja Tajun osuuksista, jotka kattavat kolmisenkymmentä vuotta. Helmin tuhoava rakkaus Tykoon muodostaa kehyksen. Romaanissa aikuinen Taju (Irja Salla) yrittää toipua lapsensa menetyksestä ja samalla aukeaa haava äidin hylkäämänä, joskin lukija tietää, että Helmi-äiti menetti lapsensa vasten tahtoaan. Aikuisen Evan osuutta voi pohtia myös siitä vinkkelistä, mitä herättää totuus alkuperästä: eno onkin isä, mammaksi luultu täti, oikea äiti jo kauan sitten kuollut Helmi.
Nyt kuuluu Sallisen naisten ääni, joten Tykon psykologisointi ei ole tarpeen, vain hänen jättämänsä jäljet merkitsevät. Kyllä tytärten uhriasema tuntuu sekin tärkeältä, mutta minulle onnistuneinta romaanissa on Helmin ajatusmaailman tavoittaminen.
•
Helmin taiteilijuushaave ja värienkäyttönäkemys välittyvät hienosti, samoin rakastumisen kohtalokkuus. Todenoloisesti Hiidensalo kuvaa Helmiä maalaamassa mieheltään salaa, elättelemässä toivetta omanlaisesta taiteilijaelämästä. Ristiriita unelmien ja jatkuvien luopumisten kesken riipii. Helmi on lisäksi yksi nainen monien lailla, jota ei kukaan ulkopuolinen pääse pelastamaan, koska ihminen itse ei näe ahdingostaan ulospääsyä.
Vahvasti kirjassa kuvataan Helmin toistuvat kuvitelmat, miten elämä voisi edetä, mitä se voisi olla – loppuun asti: ”Kun en saa unta, ajattelen elämää jonka olisin voinut elää.” Minuun suurimman vaikutuksen tekee se, miten Helmi alkaa hajota ja nähdä itsessään miehensä maalausten tyhjäsilmäisen Mirrin, naiskuvan, joka ei kuvaa todellista malliaan vaan kuvaajansa mielikuvaa ja saa kuvauskohteen kadottamaan omakuvansa.
”Mirri elää sisälläni, vaikka olen yrittänyt kätkeä sen itseltänikin. Olen kömpelö, tahmea, ärsytän Tykoa tahallani ja ajan hänet raivon partaalle. Tyko näkee perimmäisen avuttomuuteni ja sysimustan pimeyden, jota kannan sisälläni. Se on samaa pimeyttä, jonka takia äitini käski minut nurkkaan häpeämään.”
•
Todellisuus on usein tarua ihmeellisempää, eli Sallisen lähipiirin tragiikka on sitä luokkaa, että keksittynä se voisi tuntua epäuskottavalta. Hiidensalon toteutuksen totisuus toimii siksi elävöittämässä taidehistoriikkeja, sillä se antaa yhden mahdollisen tulkinnan kirjan taiteilijoista kokemustasolla.
Käy järkeen tämä Saara Turusen kirjallinen tyyli. Järjettömiä asioita (Tammi 2021) on mutkatonta luettavaa, vaikka kertojalla on mielenmutkia. Suora kerrontatapa – nakuttavan pelkistetty virketyyli, päiväkirjaomainen tapahtuma- ja ajattelukuvaus – on aika pitkälti riisuttu kielellisistä krumeluureista.
Teen sellaisen ratkaisun, etten ala erityisesti tulkita kirjaa. Aluksi huokailen hohhoijaa tätä minä-auto-leikkiä, mutta annas olla, teksti vetää vääjäämättä mukaansa ”minän” mietintöihin ja matkoihin. En lähde pöyhimään tätä autotällaista, antaa minäkertojan kertoa vain. Olkoon kirja minulle romaani: taidokkaan järjellistä kerrontaa järjettömistä asioista kuten tunteista. Lupasin olla tulkitsematta, mutta kyllä ruukkukasvit ja linnut pintaa syvemmälle sujahtavat.
•
Juoni on sellainen, että dramaturgiopiskelija ja sittemmin valmis teatterin tekijä ja kirjoittaja rakastuu Barcelonassa ja jatkaa suhdetta etänä. Vuosia vierii, ero käy mielessä, mutta suhde vain jatkuu. Kallonkutistajaakin tarvitaan, jotta kuvio kertojalle selkiytyisi. Rakkauden lisäksi tarinointi käsittelee elämän jatkumista, sen haurautta, hetkellisyyttä, rajallisuutta ja kuolemaa. Ja sitä, miten rakkaus pakenee määrittelyä ja mitä sitoutuminen tarkoittaa.
”Ajattelen, että kirjoittaisin jotakin, mutta en ole varma, mistä aloittaisin. Kirjoitan pienen kappaleen, joka käsittelee miestäni, sitä miten olimme hankkineet imurin, ja sitten mietin, onko sellainen kiinnostavaa. Muistan taidekoulun, Cherbourgin sateenvarjot ja luokkatovereitteni sanat ja huomaan itsekin oppineeni ajattelemaan, että rakkaudesta kirjoittaminen on typerää ja pinnallista. Että pitäisi kirjoittaa jotakin yhteiskunnallisesta ja poliittisesta, erityisesti jos haluaisi olla uskottava taiteilija eikä mikään typerä tytönheitukka, joka haaskaa elämänsä romantiikan alttarilla. Ja niinpä olen vältellyt rakkautta aiheena. Olen opetellut kiertämään sen kaukaa. Mutta nyt mietin, onko asenteessani sittenkin jotain tunkkaista tai muiden sanelemaa. Sillä vuosien myötä olen havainnut, että taiteilija voi tehdä kulloinkin vain sen teoksen, mihin hän juuri tuona nimenomaisena hetkenä kykenee.”
•
Turunen ravistelee rakkauden irti romantiikasta. Samoin hän tekee seksille, tai tapahtuu niin, että siitä riisutaan hehkutettu hekuma. Seksi erikoisen raikkaasti palautuu siihen, miten kokemukset ovat yksityisiä ja erilaisia.
Ja kylläpä kirjassa käsitellään paljon kaikenlaista. On yksinäisyyttä, taiteilijuutta, perhettä, naiseuden käytösmalleja, Katalonian kuohuntaa, kulttuurien tapoja ja tapojen erilaisuutta. Olenpa Turusen edellisetkin kirjat lukenut, mutta tämä yllättää iloisesti tyylin tinkimättömyyden ja käsittelytavan vuoksi: Järjettömiä asioita, elämän- ja kuolemanvakavia asioita – vaan ei tosikkomaisesti.
Kesällä 2020 kävin kaksi kertaa Hattulan Pyhän Ristin kirkossa. Sinne vetivät toistuvasti maalaukset, jotka peittävät Hämeen vanhimman kirkon seinät ja katon. Pohdin, ketkä ovat ne maalanneet, millaista elämää maalarit ovat 1500-luvun alussa viettäneet ja mitä ovat maalatessaan miettineet. Joten aivan kuin tilaustyönä on Anneli Kanto kirjoittanut romaanin Rottien pyhimys (Gummerus 2021), jossa puetaan kirkkokäyntieni aatokset sanoiksi:
”Olin siirtänyt oikeat ihmiset viivoiksi väreiksi kuviksi pylväisiin ja siinä ne pysyisivät kauemmin kuin minä tai miehet itse ja se minua huimasi.”
Noin kertoo Pelliina, sattuman oikusta kirkkoa maalaamaan päätynyt paikallinen nuori nainen. Tarinasta poimin päällimmäiseksi Kannon ratkaisun nostaa yhteisön eristämä, lapsenomainen Pelliina-tyttönainen oleelliseksi osaseksi yhden kesän kirkkomaalausprojektia. Kanto tavoittaa Pelliinan äänen, ajatusten ja tunteiden rytmin, jossa kaikuvat tausta, kasvuolot ja elinehdot sekä kirjanmittainen kasvu.
Pelliina kertoo minämuodossa, muita henkilöitä kirja seuraa kolmannen persoonan kerronnalla, mutta kyllä sekin keino auttaa tunkeutumaan yksilöihin aatoksineen, käytöksineen ja toimineen. Tärkeää väkeä kirjassa ovat maalarit Martinus ja Andreas, heidän apupoikansa Vilppu, kirkkoisäntä Klementti ja kirkkoherra Herckepaeus. Myös läheisen Hämeen linnan valtias rouvineen liittyvät tapahtumiin.
Tästä joukosta irtoaa ainesta täyteläiseen historialliseen fiktioon. Faktoja Kanto käyttää vakuuttavana ajankuvataustana. Historiankirjoissa ei ole säilynyt kirkkomaalaireiden henkilöllisyys, joten fiktiolle avautuvat ihmisenmentävät aukot.
•
Olen jo Kannon romaaneissa Piru, kreivi, noita ja näyttelijäja Pyöveliihastunut siihen, miten henkilökuvaus joustaa koskettavuudesta komiikkaan. Etenkin onnistuneena pidän kerrontatapaa, jossa välkkyvät moninaiset sävyt inhimillisistä heikkouksista. Usein henkilö itse ei ymmärrä omaa ominaislaatuaan, mutta lukija saa hykerrellä havaintoja ja tehdä tulkintoja. Rottien pyhimyksessä esimerkiksi seuraan herkullista Hattulan kirkon hallintohenkilöiden valtataistelua ja maalareiden keskinäistä kilpailua. Joiltain henkilöiltä löytyvät kaikki perisynnit, toisilta vähemmän.
Houkutus olisi noukkia juonikoukkuja, henkilökuvaussävyjä, näytteitä maalaisyhteisön nokkimisjärjestyksestä sekä sukupuoliroolien ansoja ja murtumia. Hillitsen itseni. Lukijalle jääköön siten herkkupaloja napsittavaksi. Kerronnan runsaus ja sanomisen tavan mehevyys takaavat maisteltavaa.
•
Kannon romaani kertoo taiteen tekemisestä sekä sen merkityksestä tekijälle ja vastaanottajalle. Taiteen tekeminen tilaustyönä sisältää ristiriidan: taiteilija toteuttaa omaa näkemystään samalla, kun hän yrittää täyttää tilaajan vaateet. Kanto sivuaa myös taitelijoiden tapoja suhtautua kritiikkiin. Nämä kuuluvat romaanin ajattomaan tematiikkaan.
Kuvataiteen ominaislaatu kiteytyy: ”Kuvasta lukee hetkessä sen, mitä sanoilla pitäisi selittää monta kirjoitettua sivua ja lukea hitaasti.” Ja katsojan kokemukseen: ”Isäntä Klementti mietti mielessään, miten kummassa maalarit osasivat muuttaa maailman kuviksi ja siirtää ne kirkon seiniin.”
Siirryn siten 1500-luvun ajankuvaan, jossa kuvallisuus ei kuulu todellisuuteen. Romaanissa upeasti kerrotaan siitä, miten kirkkomaalauksiin yhdistetään Raamatun ja pyhimyslegendojen kuvastoa lähikylän ihmisten arkielämästä tuttuun kuten vihdat peittämään Aatamin ja Eevan alapäätä tai Aatami lapioimassa. Lisäksi poimin kirjasta hienoja hetkiä tilanteista, joissa taiteilijat ovat kuvatessaan sellaista, mitä he eivät ole koskaan nähneet. Tai katsojat katsomassa ennenäkemätöntä.
”Hyvä kuva on sellainen, että katsoja löytää siitä uusia asioita ja oikein hyvä kuva on niin tehty, että vasta tarpeeksi kauan tarkasteltuaan katsoja ymmärtää, mikä on sen syvällisempi merkitys ensimmäisen merkityksen takana.”
Edellisen sitaatin ”kuva”-sanan tilalle voi mallata myös sanan ”teksti”. Ainakin Kanto taitaa vetävän pinnan ja sen alaiset tasot. Komeimmillaan Rottien pyhimys näyttäytyy minulle kohdissa, joissa kuvaillaan maalarien työtä ja heidän ajatuksiaan työstään. Se syvenee koko ajan romaanin edetessä.
”Toinen maalarimies tuli perääni ja sanoi ettei tarvitse pelätä sillä suuret ihmiset ovat seinään maalattuja kuvia ja he ovat maailman ensimmäiset ihmiset Aatami ja Eeva. Haukoin henkeäni mutta mies sanoi tule katsomaan ne on katsottaviksi tehty ja pysyvät seinässä eivät ne sieltä hyppää eivätkä elä.””Viimeiseksi piti maalata oviaukon yläpuolelle punaisella värillä vertauskuva joka kertoo että hyvä ja paha taistelevat sielussamme joka hetki. – – Niskalenkin vetoa hän [Andreas] puhahteli se oli hänen mielestään kaukaa haettu kevytmielinen vertauskuva eikä kukaan käsitä että siinä hyvä ja paha kilpaa vetävät.””- – Martinus opetti Pelliinalle yksisarvisen tarinaa ja selitti, että kuvaan tulevat miehet olivat metsästäjiä ja edustivat pahuutta, mutta neitsyt oli hyvyyden ja puhtauden vertauskuva. – – Pelliina kiipesi telineille ja luonnosteli hiilellä kattoon sulavalinjaisen koiran ja peuraa muistuttavan yksisarvisen sekä neitsyen, joka ojentaa molemmat kätensä suojelemaan syliinsä loikkaavaa yksisarvista.””Sillä hetkellä iski auringonsäde lasi-ikkunan läpi ja koko kirkko syttyi sädehtimään, loistamaan ja häikäisemään. Seinät, pylväät ja katto olivat täynnä kuvien kirjoitusta, joka kertoi maailman alkamisen ja miten se oli päättyvä. Kuvissa ihmiset kärsivät, kiduttivat ja tappoivat toisiaan, mutta myös rakastivat, antoivat toisilleen leipää ja söivät yhdessä, saivat lapsia, iloitsivat ja tunsivat onnea.”
•
Mistä kirja on saanut nimensä? Pelliina päätyy maalaamaan jyrsijöiden ympäröimän Pyhän Kalkukylan, joka vastaa hänen mielentilaansa ja maailmankuvaansa: ”Rotat ovat vertauskuva kaikelle pahuudelle, nihdeille ja kirkkoherran hirveille sanoille ja elävältä hautaamiselle ja linnan kellarityrmille. Rotat ovat asioita, jotka järsivät ja syövät minut elävältä.” Yksi romaanin tärkeimpiä teemoja on hyvän ja pahan taistelu jokaisessa.
Rottien pyhimys alkaa pohjustellen ja saa vauhtia, kun kirkon maalaustyö toden teolla käynnistyy. Samalla kun kirkkokuvien maalien hehkuvia värejä sekoitetaan ja levitetään kalkkiseiniin, pääsee myös Kannon kerronta loistamaan. Nautin, siirryn vuosisatoja taaksepäin, elän mukana luomistyössä ja ihmisten perisynneissä. Koen henkilöiden nahoissa onnettomuuksia ja ohimeneviä onnenhetkiä. Haistan, maistan ja näen.
Hätkähdän, miten hienosti loppu sitoo alun – ajan sekä yhden ihmisen katseen ja kokemuksen suhteellisuuden. Vaikutun.
•
Anneli Kanto
Rottien pyhimys
Gummerus 2021
romaani
257 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa (, koska en malttanut odottaa kovakantista kirjaa).
P. S. Anneli Kanto kertoo Hattulan kirkon maalauksista bloginsa videossa: tässä.
En tiedä lainkaan, miten minuun vaikuttaisi Alex Schulmanin romaani Eloonjääneet (Nemo 2020), jos en olisi lukenut kirjoja Unohda minut ja Polta nämä kirjeet. Kaksi aiempaa kirjailijan perhettä kuvaavaa kirjaa heijastuvat oletuksiin ja odotuksiin.
Joten oletan, että Eloonjääneet kertoo Schulmanin lapsuusperheen kaltaisesta kolmen pojan, isän ja äidin porukasta ja että totuutta romaanissa on toinen puoli. Toinen puoli on taitavan kertojan elämyksellistä kuvausta, mielikuvien läikehdintää tilanteista, ajatuksista ja tunteista, jotka voisivat olla totta. Eli kaunokirjallisuutta. Odotan romaanikokemusta, joka liikauttaa. Sen saan.
”Mitä heille tapahtui?”
Romaanissa kerrotaan perheen sisäisestä hajaannuksesta ja kyvyttömyydestä puhua. Veljekset Nils, Benjamin ja Pierre eivät aikuisina pidä toisiinsa yhteyttä. Romaanissa heidät vie yhteen äidin kuolema ja hautajaisjärjestelyt, sitä ennen hetkellisesti isän kuolema.
Romaani kiertyy lapsuuden viimeisen kesän mökkitapahtumien ympärille. Tapahtuu sellaista, ettei perhe enää palaa mökille. Sitä ennenkin tunnelma väreilee vähintään jännittyneenä, sillä äidin mielialanvaihtelut, vanhempien tempoilevuus ja vapaa-ajan tissuttelu herättävät levottomuutta. Kullakin kolmesta pojasta on omat tapansa reagoida siihen ja toisiinsa.
”Hän näkee itsensä nopeasti, takapenkin keskellä istuva poika vilahtaa näkyviin.”
Romaanin kolmannen persoonan kerronta antaa tilaa tarkastella henkilöitä ja tilanteita etäännyttäen, ja keino toimii erinomaisesti. Benjaminin näkökulma on keskiössä, siihen hän sopii monesta syystä: keskimmäinen veljeksistä, välittäjähahmo, tunneilmapuntari: ”Poika valvoo tapahtumia autossa ja sen ulkopuolella valppain ja surullisin silmin.”
Aikuisessa Benjaminissa myllertävät lapsuuden, kohtalokkaan kesän ja aikuistumisen torjutut muistot ja tunteet. Tunne-elämän varjelu sekä tarkkailu etäännyttää muista, ja yksinäisyyttä korostaa se, että kerronta sulkee pois muun elämän, vain etäiset perhesuhteet saavat huomion. Se tehostaa fokusta.
”Sinä päivänä, kun se tapahtui…”
Romaanin rakenne käänteistää yhdenpäivänromaanin, sillä äidin hautajaispäivän tilanteet paljastuvat lopusta alkuun. Päivän tapahtumien väliin palastellaan veljesten viimeistä lapsuuden kesää ja sen käännekohta:
”Heidän on palattava onnettomuuspaikalle, kuljettava askel kerrallaan takaperin menneisyyteen, jotta he jäisivät vielä viimeisen kerran eloon.”
Ihastelen rakennetta, joka säilyttää jännitteen loppusivuille. Juoni yllättää minut lopun yksityiskohdalla, jota en osannut ennakoida.
Tunneilmaston tarkkavireinen aistinta leviää Benjaminista kaikkeen, mitä romaanissa kuvataan. Hienosti välittyy lisäksi se, ettei voi aina erottaa, mikä on Benjaminin mielen irtautumista, mikä muidenkin havaitsemaa todellisuutta, mikä Benjaminin psyykkisen selviytymisen rakennusainetta.
”Hän yrittää heti karkottaa kuvat mielestään ja ehkä onnistuukin vaikka tietää, että ne tulevat takaisin.”
Schulman saa minut taas taikapiiriinsä, eivätkä hänen (ja suomentajan) kielellä loihditut kuvat tilanteista, henkilöistä, miljöistä ja tunnelmista noin vain katoa. Kielen tarkkuus vie kirjan sisään, ja poimin tilanteesta jos toisestakin symboleita. Kuvaus ei kuitenkaan tukahdu metaforahämäryyteen vaan selkeänä se vain korostaa tavallisenkin taipumista mielentilailmaisuksi. Esimerkiksi säväyttää tällainen arkitilanne, jonka voi lukea myös kuvaavan Benjaminin kokemusta viisihenkisessä perheessä:
”Kadut ovat vielä autiot, kun hän lähtee keskustasta ja ajaa kaupungin yläpuolella, kaksikymmentä metriä korkealla betonirampilla, missä on yksin viisikaistaisella tiellä.”
Romaanin surumielisyys leviää minuun. Kirjasta välittyy myös myötätuntoa ja lämpöä. Lohtua luovat tuokiot, joissa yhteys veljesten välillä ailahtaa: joitain lapsuuden yhteisiä, pelastavia kokemuksia; elämyksiä isän kanssa kuten kesäillan koivujen hopeisten lehtien välke.
Eloonjääneet pyörii ehkäpä kliseisen teeman ympärillä – kohtaa menneisyytesi, avaudu, hyväksy – vaan ei tee sitä kuluneesti. Repaleisen elämän, onnettomuuksien ja onnettomuuden hyväksyminen on elämää sekin ja eloon jääneet eläkööt. Toivoa on. Vaikutun.
Blogini täyttää tänään 10 vuotta. Harrastus on jatkunut vuosikymmenen, sillä koen omakseni yhdistää kirjat ja muut kulttuurikokemukset kirjoittamiseen. Yhä vain. Tuntuu, että viime vuoden aikana kirjallisuuskokemukset ja niistä postaaminen ovat jopa valaisseet etävuoden eristyneisyyshämärää.
Bloggaaminen alkoi sattumalta täydennyskoulutuksen sivutuotteena. Jonkinlainen onnenkantamoinen, kai, koska raskaat perheasiat ovat kuormittaneet näiden vuosien aikana, eikä palkkatyökään ole päästänyt helpolla. Kirjat ja kirjoittaminen ovat tarjonneet vastapainoa. Olen luvannut itselleni, että bloggaaminen jatkuu niin kauan, kun en koe sitä suorittamiseksi.
Kymmenessä vuodessa olen julkaissut 1565 blogijuttua ja kirjoittanut kymmenkunta kirjaa sekä lukenut kutakuinkin 1500 kirjaa.
Miksi julkaista juttuja, voisinhan kirjoittaa lukupäiväkirjaa vain omiin tarpeisiin? Blogi-muoto sopii minulle. Täällähän pääsen näppärästi tallentamaan, kertaamaankin omia kulttuurikokemuksiani ja muut halutessaan selailemaan tuumailuja.
Minulla ei ole laumoittain seuraajia eikä etenkään kommentoijia, mutta aina ilahduttaa suuresti ja vähän ihmetyttääkin, kun huomaan blogitilastoista, että juttujani luetaan. Bloggaaminen on tuonut mukanaan myös yhteyksiä muihin bloggaajiin ja kirjasomettajiin, ja se on ollut suuri ilo. Toivottavasti ajat muuttuvat ja tapaamiset taas mahdollistuvat.
Silläkin uhalla, ettei kukaan halua osallistua, järjestän kirja-arpajaiset. Juttuuni kommentoijien kesken arvon juhlan kunniaksi novellikokoelmani Niin metsä vastaa (Avain 2021) ja Vivian Gornickin muistelmaklassikon Toisissamme kiinni (Gummerus 2021). Arvonta päättyy 20.3.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 