Aihearkisto: Romaani

4 elokuun, 2024 · 8:50 am

JP Koskinen: Ukkoslintu

Kolmas osa JP Koskisen siirtolaissarjasta täydentää mainiosti aiempien osien Tulisiipi ja Haukansilmä sukutarinaa. Tulisiipi kertoo suomensukuisten amerikkalaissiirtolaisten kohtalosta Neuvostoliitossa ja yhden perheen pojan Kaarlon lentäjäunelmista 1950-luvun lopulle saakka. Haukansilmä valottaa Kaarlon isänisän elämänvaiheita Amerikan intiaanisotien aikoina. Sarjan kolmas osa Ukkoslintu (Like 2024) kertoo Kaarlon sedän eli isoisän toisen pojan Jannen (James Frost) tarinan ennen Jannen Timo-veljen ja Kaarlo-veljenpojan Neuvosto-Karjalaan muuttoa 1930-luvulla.

Juoni- ja henkilövetoinen romaani kulkee Jannen mukana 16-vuotiaasta nelikymppiseksi. Janne eli Jack Frost muuttaa teininä preerialta New Yorkiin taskussaan suositus lehtimieskyvyistä. Muutaman kommervenkin jälkeen Janne pääsee New York Timesiin, jopa sotakirjeenvaihtajaksi ensimmäisen maailmansodan Ranskaan ja vallankumouksen sekoittamalle Venäjälle. Myöhemmin hän päätyy rikostoimittajaksi yhä paisuvaan kansojen sulatusuuniin, New Yorkiin.

•

Voin taas todeta, että Koskinen on tarinankertoja. Kerronta etenee kronologisesti minäkertojan kuljettamana ja hänen näkökulmastaan. Monäkertoja, kadamdriimer, tuo esille ajatuksiaan etenkin ensimmäisen maailmansodan sekä 1930-luvun taitteen laman ja työväenaatteen voimistumisesta. Kaikki kuvataan yhden yksilön vinkkelistä niin, kertoja-ajattelijan sokeat pisteet voi jälkiviisas ja historiatietoinen lukija nähdä kirkkaasti. 

Sarjan ensimmäinen osa rusensi utopian työläisten Neuvosto-Karjala-onnelasta. Vaikka Janne journalistina on saanut ristiriitaisia tietoja kommunismioloista, se ei estä seikkailijaa. Sitä ei estä edes romanssi kaupankäynnin ja rahan voiman tuntevan porvarisneidon kanssa. Koskisen muissakin sarjan osissa päähenkilömies kohtaa elämänsä naisen aika varhain, niin myös uutukaisessa. Koskinen pitää tiukan linjansa: romantiikalla ei revitellä eikä intiimiasioita laverrella ulkopuolisille. Pääpaino on muussa toiminassa ja Jannen yhteiskuntanäkemyksen kehittymisessä.

•

Koskisen historiallinen romaani peilautuu nykyaikaan: sota, yhteiskuntaluokkien juopa, rahan valta niin sodassa kuin muun yhteiskunnan pyörimisessä. Sotakuvauksissa Koskinen tuntuu olevan tarkimmillaan, samoin sodan pohdinnassa. Sodan järjettömyys kuuluu kirjassa monin tavoin eurooppalaisesta sodasta Suomen kansalaissodan loppumaininkeihin. Tässä Jannen isän mietelmiä:

”Jes, näin se meni. Kuten sanoin, revoluutiot ovat heisi bisnes. On parempi pitää aseet telineissä ja yrittää parantaa maailmaa kynällä, niin kuin sinä teet. Jos aletaan ampumaan vihollisia, ne eivät lopu koskaan. Niitä tulee aina vain lisää.”

(Kun lukee tänäänkin uutisia, sitaatin sanat toteutuvat.)

•

Osattomien, köyhien ja työläisten asialla Ukkoslintu on sodanvastaisuuden lisäksi. Vähemmistöjen epäasiallinen kohtelu kiusaa Jannea. Selvimmin yhdenvertaisuuden motiivia edustaa Jannen sotakirjeenvaihtajaystävä Nopea Hirvi, apassitaustainen sivistynyt mies. Vaikkei tärkeästä sivuhenkilöstä kohoa moniuloitteista henkilökuvaa, lähes ihannetyyppi miellyttää minua monin tavoin. Romaanin nimi juontaa juurensa Jannen ja Nopean Hirven kokemuksiin rintamalinjojen välissä: se on intiaaninimi Jannelle ja nimen synty sisältää ripauksen mystiikkaa muuten realismissa pitäytyvässä romaanissa.

Janne on päätyä yhteiskunnallisissa mietinnöissään jonnekin keskelle etsien parhaita aineksia oikealta ja vasemmalta edistämään kaikkien kansanosien elämää. Tämän edessä ollaan tänäkin päivänä: mikä kombinaatio lisäisi mahdollisimman monen hyvinvointia? Ääripäistä se ei löydy. Näin historiallinen, osin seikkailullinen romaani sisältää erilaisia aihelmia ja tasoja lukijan pohdittavaksi. Pureuduin vain muutamaan – kaikkiaan eläydyin, jännitin, järkytyin, viihdyin ja nautin.

•

JP Koskinen: Ukkoslintu, Like 2025, 399 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

31 heinäkuun, 2024 · 6:05 am

Simone de Beauvoir: Erottamattomat & Klassikkohaaste 19

Tällä kierroksella hain klassikkohaasteeseen kirjakokemuksen ranskalaisesta kirjallisuudesta, 1950-luvun älykköjen joukosta. Erottamattomat ei ole Simone de Beauvoirin tuotannon filosofisimmasta päästä vaan kertomus omakohtaisin aineksin.

Pienoisromaanin pikantti puoli on se, että se julkaistiin vuosia kirjailijan kuoleman jälkeen, vaikka käsikirjoitus on ajoitettu vuoteen 1954. Lykkäyksen syynä oli henkilökohtaisuus, mutta julkaisulupa on sittemmin saatu sukulaisilta, ja kirja ilmestyi suomeksi 2021 (Kosmos). 

Kirjan alkusanoissa ei pienoisromaania erityisesti kaunokirjallisesti ylistetä, mutta minusta kahden tytön ystävyys lapsuudesta varhaisaikuisuuteen on kuvattu eloisasti. Romaanin minäkertoja Sylvie tutustuu koulussa mutkattomaan Andréen, joka tulee uutena tyttönä luokalle. Andrée on ollut onnettomuuden vuoksi poissa koulusta ja Sylvie auttaa häntä kirimään muiden osaamisen tasolle – ja yli.

Beauvoir kuvaa tarkoin havainnoin porvariston kasvatusta ja tapoja. Yli muun pomppaa teitittelytyyli: myös lapset ja hyvät ystävät teitittelevät toisiaan. Sylvien perhe eroaa perusporvaristosta siten, että perheen isä irtisanoutuu uskosta. Se vaikuttaa Sylvieen, myös hänen omat kokemuksensa, ja myös hän luopuu uskosta. Toisin on Andréen ja hänen perheensä laita. Romaanin punainen lanka kiertyy kuuliaisuuden ja syyllisyyden teemoihin.

Ikuisia asioita tämäkin romaani käsittelee: rakkautta ja kuolemaa. Sylvie hullaantuu ystäväänsä, jonka tunteet eivät ole yhtä vahvoja. Ystävinä he ovat silti erottamattomia, ja romaani seuraa ystävyyssuhteen vaiheita. Andrée kokee kaksi rakkautta – teininä nuorukaiseen, parikymppisenä filosofian opiskelijaan – eikä niissä ole toteutumisen mahdollisuuksia sovinnaisuuden ja uskonnon rajaamassa perhepiirissä. Siispä rakkaus, kieltäymys ja kuolema kulkevat romaanissa käsi kädessä. 

Minäkerronta kiinnostaa minua, sillä siinä yhdistyy muistelu eli aikakuilun mahdollistama tarkkailevuus taaksepäin aitoon elämykseen tapahtuma-ajoilta. Sylvie havainnoi ja tulkitsee, sillä ystävien erottamattomuuteen liittyy pidättyvyyttä. 

”Andrée näytti liikuttuneelta. Miksen ollut osannut ilmaista hänelle rakkauttani? Hän oli näyttänyt niin kukoistavalta, että olin luullut hänen olevan onnellinen. Nyt minua itketti sekä hänen että itseni takia.

”Hassua”, Andrée sanoi. ”Olemme olleet vuosia erottamattomat, ja nyt vasta huomaan, että tunnen teidät kovin huonosti! Arvioin ihmisiä aina hätiköiden”, hän sanoi katuvaisena.

En halunnut hänen tuntevan syyllisyyttä.

”Minäkin tunsin teidät huonosti”, sanoin kiireesti. ”Luulin teidän olevan ylpeä siitä, että olitte sellainen kuin olitte, ja kadehdin teitä.”

Välillä Andréen tunnevoima vyöryy, lopulta ylitse pääsemättömäksi. Ankarat tavat, hyveellisyyden vaatimukset ja uskon kääntöpuoli eli syyllisyys tekevät kirjassa tuhojaan. Äitien vaikutus tyttöihin sekä naisen aseman kapeus on kuvattu terävästi. Kokonaisuus vaikuttaa ajankuvana, ystävyyden vaiheiden tallentajana ja ankaran uskonnollisuuden psyykkisten vaikutusten kuvaajana. Kannattaa tutustua.

•

Simone de Beauvoir: Erottamattomat, suomentanut Lotta Toivanen, Kosmos 2021, 3 tuntia 31 minuuttia, lukijana Heljä Heikkinen. Kuuntelin BookBeatissa.

•

Kirjasomen klassikkohaastetta kokoaa tällä kierroksella Yöpöydän kirjat.

•

Klassikkoni haasteen aikana:

Maria Jotuni: Huojuva talo (Klassikkohaaste 18)

Eeva Kilpi: Kesä ja keski-ikäinen nainen (Klassikkohaaste 17)

J- L. Runeberg: Hanna (Klassikkohaaste 16)

Ernest Hemingway: Ja aurinko nousee (Klassikkohaaste 15)

Anni Blomqvist: Tie Myrskyluodolle (Klassikkohaaste 14)

Volteri Kilpi: Alastalon salissa (Klassikkohaaste 13)

Aino Kallas: Lähtevien laivojen kaupunki (Klassikkohaaste 12)

Anton Tsehov: Vanhan ruhtinaan rakkaus (Klassikkohaaste 11)

Anne Frankin päiväkirja (Klassikkohaaste 10)
Halldór Kiljan Laxness: Salka Valka (Klassikkohaaste 9)
Minna Canth: Salakari (Klassikkohaaste 8)
Goethe: Faust (Klassikkohaaste 7)
Oiva Paloheimo: Tirlittan (Klassikkohaaste 6)
John Galsworthy: Omenapuu (Klassikkohaaste 5)
Anna Ahmatova: Valitut runot (Klassikkohaaste 4)
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa (Klassikkohaaste 3)
William Shakespeare: Romeo ja Julia (Klassikkohaaste 2)
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Klassikkohaaste 1)

3 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

24 heinäkuun, 2024 · 6:06 am

Maija Kajanto: Korvapuustikesä ja naistenviikkopostauksieni linkit

Onnittelut Kristiinoille ja kaikille muille päivän nimipäivänaisille! Jatkan naistenviikkoa viihdekirjalla, jonka päähenkilö Kristiina eli Krisse, joka voimaannuttaa itseään – ja miksei myös lukijaa.

Maija Kanjanto aloitti kahvilasarjansa parisen vuotta sitten: Korvapuustikesä (WSOY 2022) tutustuttaa päähenkilöön lähipiireineen, jyväskyläntakaiseen pikkupaikkakuntaan ja pienyrittäjyyteen. Sarjan ensi osan jälkeen on ilmestynyt joka vuodenaikaan sopiva herkku, ja viides kahvilakirja ilmestyy joulukirjamarkkinoille. Keväällä Hesarista luin, että Kajanto tienaa elantonsa kirjoillaan, mikä on nyky-Suomessa harvinaista.

•

Pitihän minun ottaa selvää, mikä on Kajannon suosion salaisuus ns. naisviihteen saralla. En viihdettä karsasta, mutta makumieltymykseni suuntaavat yleensä muualle. Luulen tuntevani lajin konventioita ja ihailen alkuäitiä Jane Austenia, jonka terävyys ja sosiaalisten rakenteiden särmä jää yleensä puuttumaan viihteestä. Viihteeseen on sen sijaan poimittu Austenilta tavallisesti vain romanssikuvio. Muuten: Korvapuustikesän Krisse mainitsee iki-ihahan Ylpeys ja ennakkoluulo-kirjan Mr. Darcyn, kun hän keskustelee Korvapuustikesän ilmiselvän darcylaismiehen kanssa.

Tunnistan Korvapuustikesästä monia peruskuvioita: päähenkilön haavoittunut suhdehistoria, kimurantit välit äidin kanssa, irtiotto vanhasta ja uusi alku. Uusi alku saa päähenkilön Krissen toteuttamaan itseään kahvilayrittäjänä. Lisäksi Kajanto varioi modernisti austentyypillistä kahden miehen kuviota. Sivuhenkilöt värittävät tunnelmaa ja tukevat päähenkilön kehitystä. 

Kajanto kirjoittaa ketterästi ja panostaa kepeään sanailuun: napakka dialogi tehoaa. Teksti tasapainottelee päähenkilön surujen ja ”meille käy hyvin” -toiveikkuuden kesken. Tunnelman lämpö saa puolelleen, ja yksi kirjan lämmönlähteistä on Krissen isoäiti, josta kaikki tuntuvat saavan voimaa.

•

On hyvin mahdollista, että jatkan kahvilasarjan lukemista, sillä sujuvasti kirjoitettu viihde maistuu välipaloina muun lukemisen välissä. Kenties myös kokeilen reseptejä, joita sinne tänne kirjaa sijoitellaan. 

Ymmärrän Kajanto-kirjojen suosion: kannattaa muistaa, että Suomi on muutakin kuin Helsinki. Suuri osa suomalaisista asuu muualla ja suuri osa helsinkiläisistä on muualta kotoisin. Siksi idyllinen järvimaisema koivupuineen ja kompakteine pikkukeskuksineen on samastuttava. Siinä on jotain idylliä ja nostalgiaa herättävää, vaikka Kajanto kuvaa realistishenkisesti nykyelämän ehtoja henkitoreissa pinnistelevissä pikkukunnissa. On toivoa antavaa lukea arkisen konstailemattomasta pienyrittäjästä, joka saa toteuttaa visioitaan, nauttii työstään ja kenties myös saa makeita mausteita rakkauselämäänsä.

•

Maija Kajanto: Korvapuustikesä – Osa 1 – Kahvila Koivu, WSOY 2022, 210 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Tänä vuonna postasin naistenviikolla

Ennakkoon naistenviikkohaasteeseen ilmoittautuneet blogit olen listannut ennakkojuttuuni. Lukekaa monipuolisia somen kirjaesittelyjä muun median niukan kritiikkitarjonnan täydentäjinä! Seuraavassa luettelo minun naistenviikkokirjoistani:

18. heinäkuuta – Riikka

Lina Wolf: Rakastajat


19. heinäkuuta – Sari, Saara, Sara, Sarita, Salli, Salla

Salla Leponiemi: Firenzeläiset elämät


20. heinäkuuta – Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta

Deborah Levy: Mies joka näki kaiken


21. heinäkuuta – Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna

Päivi Laitinen: Naisvakoojat


22. heinäkuuta – Leena, Matleena, Leeni, Lenita

Terhi Rannela: Niin kuin muutkin herrat & Marja Toivio: Agnes – ensimmäinen naisjuristi


23. heinäkuuta – Olga, Oili

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Luontainen käytös


24. heinäkuuta – Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja

Maija Kajanto: Korvapuustikesä.

Ja haikeat 10-vuotiset haasteen ylläpitämisestä!

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Hömppä, Naistenviikko, Romaani

Avainsanat:

23 heinäkuun, 2024 · 7:30 am

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Luontainen käytös

Golnaz Hashemzadeh Bonden tiivis ja tiukka romaani on naistenviikkoni hätkähdyttävin teos. Äitiys-tematiikan käsittelyyn se tarjoaa ravisuttavia näkökulmia. Otsikointi Luontainen käytös (Otava 2024) johdattaa odottamaan toista kuin mitä kirja kuvailee.

Bonde kuvaa äitiä, joka kohtelee julmasti ja kylmästi lastaan. Syyllistäminen ja henkinen väkivalta ympäröi Lily-tyttöä, joka janoaa äidiltään hyväksyntää ja rakkautta niitä saamatta. Sen kirjan teksti kuvaa tarkasti, peittelemättä.

”Lilyllä oli vain yksi äiti. Ei kukaan muu voisi ruveta hänen äidikseen. Jos äiti ei voinut antaa sitä mitä Lily tarvitsi, niin sitten Lily jäisi ilman.”

Romaanin järkytysteho perustuu pitkälti siihen, että romaaniin valikoidut asiat rajataan tarkasti. Lilyn lapsuusosuus kilpistyy lemmikkikissaan ja naapurin Gunillaan. Kumpikin tuo ulottuvuuden äitiyden varjopuoliin Lilyn Mona-äidin lisäksi. Kissan merkitys jää minua jäytämään.

•

”Ehkä turvattomuus oli seurannut häntä kaiken aikaa, joka hetki, ollut mukana joka valinnassa, jonka hän oli tehnyt. Eikö häntä ollutkin aina peilistä katsonut lapsi, jota ei voinut rakastaa? Katsoessaan peiliin hän oli nähnyt naisen, joka erosi muista, koska ei herättänyt suojelunhalua ja jäi vaille huolenpitoa. Eihän sellainen ole ihminen eikä mikään.”

Romaanin toinen aikataso kertoo Lilystä aikuisena parisuhteessa Marcuksen kanssa, keisarinleikkauksesta ja Jack-vauvan ensi viikoista. Aikuisosuus tarjoaa jonkin verran tulkinnan varaa, mutta Lilyn lapsuuskokemukset selittävät hänen välttelevää, umpimielistä ja takertuvaa toimintaansa. Perheettömyyden ja rakkaudettomuuden kokemumukset määrittelevät Lilyä. Voiko sellaisen kierteen katkaista? Vaikeita vanhemmuuden kysymyksiä riittää:

”Oli yksi asia nojata lapseen, jotta saisi itselleen roolin ja paikan maailmassa. Antaa lapsen nojata itseensä turvaa saadakseen oli toinen. Pitääkö toisesta huolehtimisen olla toiselle alistumisen synonyymi? Pitääkö oma itsensä hävittää jonkun toisen tieltä? Pitääkö olla puolikas voidakseen palvella jonkun toisen tarpeita ja haluja? Mikä fyysinen laki sen määrittelee? Eikö ihminen pikemminkin muutu suuremmaksi, jos liittää itseensä jonkun toisen? Eikö silloin ole kaksi kertaa isompi?”

•

Lukiessani käteni hikoilivat – jännitin ja pelkäsin. Olen todella kiitollinen, että Bonde antaa kirjan lopussa armon auringon pilkistää edellisten sukupolvien peittämän pilvien välistä. 

•

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Luontainen käytös, suomentanut Jaana Nikula, Otava 2024, 118 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

•

P. S. Ennakkoon naistenviikkohaasteeseen ilmoittautuneet blogit olen listannut ennakkojuttuuni. Lukekaa monipuolisia somen kirjaesittelyjä muun median niukan kritiikkitarjonnan täydentäjinä!

1 kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Avainsanat:

22 heinäkuun, 2024 · 9:06 am

Terhi Rannela: Niin kuin muutkin herrat & Marja Toivio: Agnes – ensimmäinen naisjuristi

Naistenviikolle nappaan kaksi biofiktiota pioneerinaisista. Heidän nimipäiväänsä ei viikolla vietetä, mutta muuten kirjat käyvät hyvin naisteemaan. Kummankin romaanin päähenkilön etunimi on Agnes, ja kumpikin opiskeli yliopistossa aikoina, jolloin naisen piti saada vapautuksen sukupuolestaan opiskellakseen ja toimiessaan ammatissaan. Romaanit osoittavat hyvin samansuuntaisesti, minkälaisia ennakkoluuloja vastaan akateemiset naiset saivat taistella miesvaltaisessa ammattikunnassa – selvä naisviha on heitä vastassa. Asiakkaat sen sijaan ottivat ammattilaisnaiset vastaan melko hyvin.

On paikallaan, että Agneksien tapaisista voimahahmoista julkaistaan romaaneja, jotta ei unohdu, mitä esteitä satakunta vuotta sitten naiset kohtasivat. Tällaiset henkilökuvaromaanit toivottavasti vaikuttavat niin, että sukupuoli (tai sukupuolisuus) ei asetu nykyaikana kenenkään kynnykseksi.

Terhi Rannela: Niin kuin muutkin herrat

Terhi Rannelan biofiktion päähenkilö on ensimmäinen eurooppalainen naiseläinlääkäri Agnes Sjöberg (1880 – 1964). Romaani Niin kuin muutkin herrat (Karisto 2023) kertoo Agnekseksen urasta ylioppilastutkinnosta hautajaisiin. Terhi Rannela löysi sattumalta naisen, jonka elämänvaiheiden draama sytyttää – ei tarvitse keksiä käänteitä. Sen sijaan kirjailijan kontolle on jäänyt kerronta ja rakenne. Rannela on päätynyt episodiseen käsittelytapaan, ja vuosista 1911 – 1964 hän poimii ydinasioita. Näin kerronta pelkistää mutta samalla korostaa tiettyjä koho- tai käännekohtia.

Jälkisanoissa Rannela toteaa, että minäkerronta ei ollut vaihtoehto, sillä Agnes S on kirjoittanut omaelämäkerran. Ehkä se verottaa jonkin verran, sillä minulle Agnes jää melko ulkokohtaiseksi. Toisaalta pidän siitä, että Agnes nähdään myös muiden näkökulmasta, esimerkiksi suomalaisen opiskelutoverin, siskon, parin eläimenkin. Tekstiä rikastetaan myös kirjein ja sanomalehtitekstein.

Saan romaanista kokonaiskuvan tinkimättömästä ja sitkeästä ammattilaisesta. Epäselväksi ei jää, mitä päähenkilö joutui kokemaan ensimmäisenä naisena. Opiskelu Saksassa ennen ensimmäistä maailmansotaa ja sen aikana sekä etenkin suomalaisten miesopiskelijoiden kaunaisuus kauhistuttavat, samoin professoreiden tapa omia alaisen tutkimuksia. Agneksen pätevyys tulee hyvin esille, myös ymmärrys eläimien hyvinvoinnista. Työelämässä hän pärjää, rakkauselämä ei ole yhtä onnekasta. Ja Agnes valitsee Suomen, vaikka häntä houkutellaan tutkijaksi maailmalle ja vaikka kotimaassa kollegat syrjivät viimeiseen asti.

•

Terhi Rannela: Niin kuin muutkin herrat. Romaani eläinlääkäri Agnes Sjöbergin elämästä, Karisto 2023, 224 sivua. Lainasin kirjastosta.

Marja Toivio: Agnes – Ensimmäinen naisjuristi

Marja Toivion biofiktiossa seurataan Agnes Lundellia (1878 – 1936) lakiopintojen aloittamisesta 50-vuotiaaksi. Eteneminen on kutakuinkin kronologista ja tyylikeinoksi on valittu hän-kerronta niin, että pureudutaan päähenkilön ajatuksiin ja tuntemuksiin. Näin välittyy rohkean mutta ujon naisen urapolku. Kerronta vaikuttaa vanhahtavalta, silti sopen kuvausaikaansa.

Agnesin kotitaustan köyhyys vaikuttaa päähenkilön valintoihin. Lahjakas ja kunnianhimoinen nainen valitsee alansa intohimonsa mukaan, ei lannistu vastoinkäymisistä ja puurtaa itsensä tuomari-titteliä myöten itselliseksi asianajajaksi ja sen lisäksi liikenaiseksi. 

Romaanissa kuvataan aika elävästi ajan lakimieskäytäntöjä, ja muutamien oikeusjuttujen esittely tuo siihen havainnollisuutta. Agneksen perhesuhteet, ystäväsuhde ja mutkaton yhteiselo alaistensa kanssa valottaa päähenkilöä. Myös mahdollinen romanssinpoikanen näyttää, kuka Agnes on: vaivalla hankittu työura värittää kaikkea. 

Koskettavimmillaan romaani on yksinäisyyden tuntojen kuvauksessa. Muuten sujuva kerronta jää aika lailla pintaan. Niin usein biofiktiossa käy, kun faktat painavat mutta romaanimaisuutta on kuitenkin pidettävä yllä. Kiinnostava ajankuva ja naiskuva Agneksesta kuitenkin kehkeytyy.

•

Marja Toivio: Agnes – Ensimmäinen naisjuristi, Atrain & Nord 2024, 320 sivua. Lainasin kirjan bloggaajaystävältä.

•••

P. S. Ennakkoon naistenviikkohaasteeseen ilmoittautuneet blogit olen listannut ennakkojuttuuni. Lukekaa monipuolisia somen kirjaesittelyjä muun median niukan kritiikkitarjonnan täydentäjinä!

1 kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Avainsanat: ,

20 heinäkuun, 2024 · 6:22 am

Deborah Levy: Mies joka näki kaiken

Olen hyvin tietoinen, että nyt vietetään kirjasomen naistenviikkoa. Silti postaan romaanista Mies joka näki kaiken (S&S 2024). Perustelen valintani sillä, että romaanin on kirjoittanut ihailemani Deborah Levy. Häneltä on suomennettu omaelämäkerrallinen trilogia ja pari romaania. Niiden kuvaustapa ja tunnelma ovat minut vanginneet.

Viime kesän kirjakohokohtia oli Levyn Kuumaa maitoa, toden totta naistenviikolle naksahtava tytär-äiti-kirja. Sen perään onkin kiinnostavaa lukea romaani, jossa pääosassa on mies. Ja se oli kiinnostava myös siksi, että juuri sitä ennen luin keski-ikäisten naisten perhesuhteista kirjoittaneen Nina Lykken romaanin Emme ole täällä pitämässä hauskaa, jossa yllättäen olikin päähenkilönä keski-ikäinen mies.

•

Onko kirjallisuudessa väliä sukupuolella? On ja ei. Kaunokirjallisuus rakentaa maailmoja, näkökulmia ja mielikuvia. Kokonaisuus muodostuu kirjailijan ja lukijan kyvystä kuvitella. Romaani voi tarkastella ensisijaisesti sukupuolirooleja tai sukupuolisuutta kaikista näkökulmista riippumatta kirjailijan sukupuolesta. Sen osoittaa esimerkiksi tämä Levyn romaani.

Voi myös kysyä, onko kirjailijan ja lukijan edellytys eläytyä kuvattuihin henkilöihin. Kyllä siitä on hyötyä henkilövetoisissa romaaneissa – toki on myös toisenlaisia romaaneita, joissa kieli ja rakenne voittavat. Minua miellyttävät sekä-että kirjat: henkilö kiinnittää tarinaan, kieli rakentaa maailmaa ja rakenne ryydittää. Levyn romaaneissa henkilöt ovat ristiriitaisia, mikä tekee hänen kirjoistaan kiehtovia. 

•

Mies joka näki kaiken jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa itäsaksalaista sosialismia tutkiva 28-vuotias Saul matkustaa Itä-Berliiniin vuonna 1988. Toisessa osassa vuonna 2016 Saul potee sairaalassa verenmyrkytystä, ja silloin Saulin mieli harhailee ajasta, paikasta ja henkilöstä toiseen. Jotkut henkilöt tosiasiassa käyvät hänen vuoteensa vieressä – kaikista ei voi olla varma.

Saulissa kiehtoo ja kismittää sietämättömät puolensa: sisäänpäinkääntyneisyys, joka näyttäytyy itsekkyytenä. Romaaniin upottuu motiiveja ilmentää sitä, esimerkiksi ananaspurkki. Yksi romaanin oivalluksista on se, miten sama asia merkitsee eri asioita eri henkilöille. 

Saulin ja romaanin muiden henkilöiden persoonaa ja toimintaa olisi houkutteleva ruotia lukupiirissä, sillä lukijalle heitetään tekstissä vihjeitä ja arvoituksia ratkottaviksi. Se rakentaa antoisan romaanikerronnan perustaa.

•

Romaanissa aika kytkeytyy vuosilukuihin ja ikään, mutta osoittaa liu’untavoimansa. Esimerkiksi Saul berliiniläismökillä isänsä tuhkaa tulitikkuaskissa kokee seuraavaa:

”Minusta tuntui, että olin vereslihalla aivan kuin jaguaari olisi juuri repinyt sisälmykseni ulos. DDR:ään puhalsi tuulenvire, ja tiesin, että se tuli Yhdysvalloista. Toisesta ajasta. Se tuoksui suolaiselta merilevältä ja simpukoilta. Ja villalta. Lapsen neulotulta peitolta. Tuolin selkänojalle viikatulta. Ajankohdat ja paikat olivat aivan sekaisin. Nyt. Silloin. Siellä. Täällä.”

Epäuskoisille itäberliiniläisille Saul ennustelee muurin tulevaa murtumista. Toisaalta Saul on ajassa – tai jäljessä sitä. Tapahtumat käynnistyvät siitä, kun Saulin jättävä tyttöystävä Jennifer ottaa Saulista Beatles-imitaatiokuvan Abbey Roadilla. Kuva on tosin tarkoitettu tuliaisiksi Berliiniin.

•

Romaanin ihmissuhteet poukkoilevat. Ne ovat pullollaan varautuneisuutta, virettä ja hetken läheisyyttä. Romaanin mittaan ja lopuksi päädyn kuitenkin siihen, että joka kohtaamisella on merkityksensä ja jälkensä. Sekä-että-asetelma kantaa kokonaisuutta, myös Saulin sukupuolisuutta. Oleellisinta on uskallus: mitä pystyy, haluaa ja voi antaa muille, tulla läheiseksi:

”Oli totta, että olin loukannut siipeni. Oli totta, etten ymmärtänyt alkuunkaan, miten kestäisin elämän, kaiken siihen sisältyvän. Vastuun. Rakkauden. Kuoleman. Seksin. Yksinäisyyden. Historian.”

Siinä sitä oli – Levyn romaani käsittelee kaikkea sitaatissa mainittua omaleimaisin tavoin. Se kestää lukukerran ja -tavan jos toisenkin.

P.S. Sari Karhulahdelle, taitavalle kääntäjälle, myöhästyneet nimipäiväonnittelut – nimipäivä oli eilen!

*

Deborah Levy: Mies joka näki kaiken, suomentanut Sari Karhulahti, S&S 2024. Sain kirjan kustantajalta.

•

P. S. 2. Ennakkoon naistenviikkohaasteeseen ilmoittautuneet blogit olen listannut ennakkojuttuuni. Lukekaa monipuolisia somen kirjaesittelyjä muun median niukan kritiikkitarjonnan täydentäjinä!

3 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Naistenviikko, Romaani

Avainsanat:

6 kesäkuun, 2024 · 5:47 am

Eeva Joenpelto -palkintoehdokkaat 2024

Lohjan kaupunki on elvyttänyt WSOY:n kirjasäätiön kanssa Eeva Joenpelto -palkinnon uusin ehdoin. Palkinto (10 000 euroa) jaetaan joka toinen vuosi, ja kriteerit ovat seuraavat:

”Uudistettu kirjallisuuspalkinto myönnetään Suomessa kotimaisilla kielillä julkaistulle teokselle, jonka ihmiskuvaus on psykologisesti tarkkanäköistä, elävää ja syväluotaavaa ja jossa tarkastellaan ansiokkaalla ja kielellisesti vaikuttavalla tavalla identiteetin, juurien ja paikallisuuden kosketuspintoja.”

Esiraati valitsi seitsemäm ehdokasta ja toinen raati päättää voittajan, joka julkaistaan lauantaina (8.6.). Ennen ehdokasjulistusta olin jo lukenut yhtä teosta lukuun ottamatta ehdokaskirjat. Nyt olen lukenut kaikki, ja voin todeta, että romaanit vastaavat erinomaisesti valintakriteereitä. Sodanaikaiset kokemukset vaikuttavat monessa kirjassa, ne ovat henkilövetoisia ja niissä on myös kaikuja työläisproosasta sekä vahvasta paikallisuustunteesta. Esittelen lyhyesti ehdokaskirjat, ja olen iloinen, ettei minun tarvitse valita palkinnon saajaa.

Juhani Brander: Amerikka

Amerikkaa (WSOY 2023) voi pitää kunnianosoituksena perinteiselle suomalaisproosalle, joka on köyhälistön puolella ja kuvaa pitäjän pienempien elinoloja. Romaanin päähenkilö on pieni poika, joka elää saaristossa isoäitinsä kanssa. Romaani tavoittaa hyvin pojan ajatusmaailman ja kuvaa samalla sosiaalista hierarkiaa, jossa poika isoäiteineen asettuu häntäpäähän. Traaginen tarina.

Mooses Mentula: Toiviokoski

Toiviokoski (WSOY 2023) kertoo sodanjälkeisen Suomen ensi vuosista miehen ja hänen nuoren perheensä näkökulmasta. Vilhoa kalvavat sotamuistot, ja kätensä menettänyt mies yrittää kestää elämäänsä höökipillereiden voimin. Elsa-vaimo ymmärtää, mutta silläkin on hintansa. Mentulan romaani kuvaa myös maalaismiehen sosiaalista nousua ja mitä se merkitsee työläisyhteisössä. Elämänmakuista kerrontaa niin, että kerrontahetkien aikatasot vaihtelevat.

Karoliina Niskanen: Muamo

Tuoreeltaan Muamo (Bazar 2023) tuntui väkevältä lukukokemukselta. Se avasi minulle uutta sota-aikaisesta elämästä, sillä karjalankielisten kohtaloista ei paljon ole kerrottu. Romaanissa on paljon aineksia: eri kieliryhmät, evakkous, sotalapset, ystävyys, rakkaus, perhesuhteet jne. Romaanin henkilöt elävät.

Aki Ollikainen: Kristuksen toinen tuleminen

Ollikaisen romaanin Kristuksen toinen tuleminen (Siltala 2022) yllä leijuu hieman unenomaista utua, mutta teksti on samalla väkevää. Kiinnostavasti Ollikainen kuvaa tuberkuloosisairaalan potilaiden yhteisöä, kun toisaalla tapahtuu kummia hurmoksellisessa uskonyhteisössä. Kerrontalankoja viedään loppua kohti yhteen, ja intensiivinen romaani päättyy kohauttavasti.

Anna Soudakova: Varjele varjoani

Suomenvenäläisten elämästä ei paljon ole romaaneja, joten jo se herättää kiinnostuksen. Varjele varjoani -romaanin (Atena 2022) rakenne innostaa kaunokirjallisesti, sillä romaanissa kuvataan yhden inkeriläistaustaisen perheen vaiheita Pietarista Turkuun. Episodisesti edetään vuosikymmeniä tähän päivään, jolloin täytyy varoa junassa puhumasta venäjää. Tarkkanäköistä ja avaraa proosaa.

Maria Turtschaninoff: Arvejord/Suomaa

Suomaa (Tammi 2022) teki minuun suuren vaikutuksen. Nautin kansanuskon elementeistä, kun Turtschaninoff kuljettaa vuosisatoja pohjalaisperheen elämää. Myyttiaines vähenee sitä mukaa, kun tullaan lähelle tätä päivää, mutta ihmiskohtalot ja eri tyyliset episodit säväyttävät viimeiseen proosarunolukuun saakka. Hieno!

Anne Vuori-Kemilä: Maahan viilletty raja

Maahan viilletty raja (Karisto 2023) vie Kemiin ennen ja jälkeen sodan. Se näyttää naisten raskaat työt ja huvit, jotka jättävät jälkiä moneen polveen. Vuori-Kemilän ilmeikäs kerronta pureutuu henkilöiden mieleen ja kieleen. Romaanissa hienosti välittyy se, miten ihmisen tunteet, tahto ja toiminta voivat olla epävireessä – ja se on oleellista ihmisyyttä.

Lopuksi

Arvoisa raati julistaa lauantaina palkinnon saajan Lohjalla, mutta en pääse tilaisuutta seuraamaan. Sen sijaan muistelen hienoa tilaisuutta muutama kevät sitten, kun kirjabloggaajat kutsuttiin tutustumaan Eeva Joenpellon kotiin. Mahtimuijalla oli vaikuttava kirjailijakoti.

Jätä kommentti

Kategoria(t): kirjapalkinnot, Romaani

Avainsanat: , , , , , ,

21 toukokuun, 2024 · 9:23 am

Kohti Helsinki Litiä 2024

Olen kevään mittaan lukenut ja kuunnellut kevään Helsinki Lit -kirjoja lähinnä suoratoistopalvelussa. Kaikkien Lit-kirjailijoiden kirjoihin en ole ehtinyt tutustua. Tiivistän tässä kirjatunnelmani satunnaisessa järjestyksessä.

Elizabeth Strout – koko suomennettu tuotanto

Joskus toiveet käyvät toteen, nyt käy: Elizabeth Stroutin novellistista kuvaustapaa olen ihaillut kirja kirjalta, ja nyt on mahdollisuus kuulla kirjailijaa. Strout kierrättää kirjoissaan samoja henkilöitä, mikä ilahduttaa – on kuin tapaisi pikaisesti tuttuja vaikkakin kirjan sivuilla. Eikä viimeisin suomennos Lucy meren rannalla (Tammi 2023, suom. Kristiina Rikman) pettänyt korkeita odotuksiani: tässä koronaromaanissa seuraan novelleista tutun Lucyn eristysaikaa ex-miehen seurassa. Kerronnan varmuus ei yllätä vaan tuudittaa todentuntuiseen, elämän kupruja kaihtamattomaan Lucy-maailmaan. Stroutin käännetyistä kirjoista on jutut blogissani.

Nathan Hill: Wellness

Welness (Gummerus 2024, suom. Antero Tiittula) on avioliittoromaani, ja saa siitä irti kehityskertomukset ja perhetarinatkin. Hill taitaa periamerikkalaisen lavean kerronnan, jossa romaanihenkilöiden vaiheet, ajatukset ja tunteet ovat liikkeessä ja parhaimmillaan liikuttavat lukijan tunteita. Romaanissa oli paljon kiinnostavaa, mutta korostan adjektiivia paljon – karsittavaakin olisi. Lisää kirjajutussani.

Adania Shibli: Sivuseikka

Sivuseikka (Otava 2024, suom. Sampsa Peltonen) järisyttää monestakin syystä. Ensinnäkin sota Gazassa tekee romaanista ajankohtaisen, toisekseen kirjan sisältö tekee todeksi Israelin perustamisvirheet yksilöiden kannalta ja kolmanneksi romaanin kerronta tehoaa kaunokirjallisesti. 

Kaksiosainen romaani osoittaa kielellistä hallintaa. Ensimmäinen osa on pelkistettyä tapahtumakuvausta palestiinalaisaavikon valtaamisesta ja yhden tytön kohtalosta 1940-luvulla. Romaanin toinen osa kertoo lähiajoista nuoren naisen rönsyilevän kerronnan keinoin, lähiajasta ennen nykyistä sotaa, jonka lyhyen sytytyslangan aistii kaikesta. Entä tämä ”sivuseikka”? Se on yksilön, etenkin tyttöjen ja naisten osa (sotilas)vallan käytössä. Ravisuttaa. 

Johanna Frid: Haraldin äiti

Haraldin äiti (WSOY 2024, suom. Sirje Niitepõld) on ”miniän” minäkertomaa avomiehensä Haraldin äidistä, no, ei vain siitä vaan myös Haraldista ja omasta elämästään. Pistävän piikikäs kerrontatyyli suolaa kaiken. Ei kertojakaan ole mikään helppo ihminen, sen hän tunnustaa avoimesti, mutta nauravaisuuteen kauheutensa kätkevä anoppi vaikuttaa erikoiselta epeliltä. 

Ydinjuttu romaanissa on kertojan ja anopin tapaaminen ja jumittuminen tilanteeseen, jota kukaan ei toivo itselleen. Kertoja palaa mielessään hurmaavan Haraldin kohtaamiseen, sittemmin ilmenneisiin sekasotkuihin ja omaan taustaansa, jonka vuoksi kertojalla ei ole käsitystä perhe-elämästä. Tiivistä ja tylyä menoa – rakkautta unohtamatta.

(Valitettavasti tämän kirjailijan haastattelu on peruttu.)

Eleanor Catton: Birnamin metsä

Vähintään kaksi maailmaa kohtaa Birnamin metsässä. Pelkistetyimmillään se on rahan valta (Lemoine) ja rahattomien pienet ekoteot (Mira) maailmassa, joka kulkee kohti tuhoa. Näitä ja muita henkilöitä ja juonilankoja kirja kieputtaa siten, että romaanissa yhdistyvät vahva henkilökuvaus ja juonivetoisuus – ja juonitteluvetoisuus. Homma etenee jännityskirjallisuutta lähentyen. Vallasta ja valloituksista taitaa olla kyse sen lisäksi, että ekoteema kulkee koko ajan rinnalla. Kulttuurikerrostumia tuo kirjan ja ekoryhmän nimen yhteys Shakespearen Macbethiin.

Innostuin aluksi kovasti kirjasta, jonkin verran into laski tietynlaisesta tyypittelystä. Voin luonnehtia Birnamin metsää taitavasti kerrotuksi lukuromaaniksi, jossa riittää tulkittavaa ja henkilöherkkua.

Mariana Enriquez: Sängyssä tupakoimisen vaarat

Mariana Enriquezin novelleissa (WSOY 2024, suom. sari Selander) on muutakin vaaraa kuin sängyssä röökin imeminen. Novellit vievät kotimaiseen verrattuna ihan erilaiseen tuonilmaisuuteen, esimerkiksi vainajavauva voi räytyneessä kunnossa seurata sukulaisnaista tyytymättömänä tai muut kuolleisiin, uskomuksiin tai taikuuteen liittyvät nyrjäyttää todellisuutta. Kelpo kauhukokoelma.

Nicholas Lunabba: Itkisitkö jos mä kuolen

Pidän Lunabban omaelämäkerrallista romaania (Johnny Kniga 2024, suom. Tarja Lipponen) sivistävänä, sillä se kertoo minulle ruotsalaisen yhteiskunnan jakautumisesta. Se selventää sitä, miksi lähiöissä aseet paukkuvat ja miksi ei-valkoiset ruotsalaisnuoret tuntevat monia nuorena kuolleita. Romaanin kertoja kuvaa kipeästi luonaan asuvaa nuorukaista – tuuliajoa, jossa hajonneiden perheiden vesat heiluvat ja helposti kaatuvat tuhon tielle. Vakuuttavaa ajankuvaa hyvinvointivaltiosta.

Keskeneräistä

Luin myös Kevin Chenin romaanin Aavekaupunki (Aula & Vo 2024, suom. Rauno Sainio), mutta vireystilani kehnous estää minua siitä lausumasta kuin sen, että kielellisesti ja kulttuurisesti siinä oli paljon kiinnostavaa, mutta menin täysin sekaisin seitsemän siskon nimien kanssa. 

Kesken minulla on vielä Camilla Sosa Villadan romaani Yöeläimiä (S&S 2024, suom. Emmi Ketonen), joka on perheromaani transyhteisöstä, jonka jäsenet ovat valinneet toisensa. Thella Jonsonin kirjan Rauha lukemisen aloitan tänään, ja Maja Lundin hienon Mehiläisten historian luin viikon aluksi mutta muut sarjan kirjat odottavat lukijaansa.

•

Kotimaiset kirjallisuusihmiset haastattelevat ulkomaisia kirjailijoita Helsinki Litin lavalla tulevana viikonloppuna. Innostavaa kirjatunnelmaa siis tiedossa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Novellit, Romaani, Tapahtuma

Avainsanat: , , , , , , ,

19 toukokuun, 2024 · 4:53 pm

Minna Canthin Hanna selkokirjana ja muista kevään kirjoistani

Ehkä jotakuta hämmentää viimeisimmät blogijuttuni: perä perään kirjoittamiani kirjoja. On sattumaa, että ne ilmestyvät samoihin aikoihin. Maria Jotunin Huojuvan talon mukautuksen aloitin elokuussa ja käytin syksyn lomani ja vapaapäiväni siihen. Oppikirjatyö Selkoviestintä asiakastyössä käynnistyi yli vuosi sitten, joten erinäisin loma-ajoin se on ehtinyt kehkeytyä. 

Huhtikuun alussa ilmestynyt selkomukautus Magdalena Hain nuortenromaanista Sarvijumala tosin eteni pika-aikataululla johtuen Selkopolku-hankkeen aikatauluista. Vietin viime vuoden lopun vapaat ja joululoman intensiivisesti Sarvijumalan maailmoissa.

Olen ihmettelijöille kertonut, että ihmisillä on erilaisia harrastuksia, joihin vapaa-aikaa satsataan. Joku viettää vapaansa kuntosalilla tai baareissa, toiset matkailevat lomilla. Minä harrastan kirjoittamista – sivutyöksikin sitä voi kutsua. (Ja jos joku olettaa marginaalikirjallisuuden olevan rahasampo, hän erehtyy.)

•

Nämä tämän vuoden kirjat ovat kyllä syntyneet epätavallisen lyhyessä ajassa. Kun olen kirjoittanut omia, alun perin selkokielisiä runo- ja novellikokoelmia sekä romaaneja, kirjojen syntyprosessi etenee hitaasti. Alkuideasta yleensä kuluu vuosia lopputulokseen ja julkaisuun. Yleensä lisäksi käsikirjoitukseni on lähes valmis vuosi tai puoli vuotta ennen kirjan julkaisua.

Uusimmalla julkaistulla selkomukautuksella on myös vuosien matka kirjaksi. Nyt painosta on putkahtanut Minna Canthin kertomus Hanna (Oppian 2024). Olen mukauttanut Hannan jo vuosia aiemmin äänikirjaksi (CD, Avain 2019). Äänikirjana ei sitä enää saa.

Kustantamo Oppian otti Hanna-selkomukautuksen kirjaohjelmaansa, mikä ilahduttaa minua suuresti. Muokkasin äänikirjakäsikirjoituksen kirjaksi, eli uudistin selkomukautuksen kirjaformaattiin sopivaksi, ja nyt Hannasta pääsee nauttimaan selkokertomusta lukien. Näin tärkeä klassikkokirja jatkaa selkoelämäänsä ja toivottavasti tavoittaa nuoret ja aikuiset lukijansa.

•

Minulle Canthin Hanna on tärkeä teos: se on suosikkini Canthin tuotannosta. Nuoren tytön kasvukertomus koskettaa joka kerta, kun luen sen (tai mukautan). Hanna kertoo, miten alkoholistiperheessä kasvaminen vaikuttaa herkkään, ujoon ja naiiviin porvaristyttöön. Elämän realiteetit tuntuvat hänestä karkeilta, mutta romanttinen rakkaus houkuttaa silti. Pettymykset ja omien uratoiveiden kaatuminen muuttavat Hannan perusteellisesti.

Canth tavoittaa päähenkilön mielenmaiseman koskettavasti. Enkä ole lukenut yhtä kouraisevaa nuoren henkilön masennuksen etenemisen kuvausta kuin Canthin Hannassa. Selkoversio ei vähennä kertomuksen tehoa.

•

Minna Canth: Hanna, selkomukautus Tuija Takala, Oppian 2024, 147 sivua.

1 kommentti

Kategoria(t): Romaani, Selkokirja, selkotekijä

Avainsanat: ,

13 toukokuun, 2024 · 7:58 am

Maria Jotunin Huojuva talo selkokielellä

Maria Jotunin romaani Huojuva talo ilmestyi vuonna 1963 parikymmentä vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen. Romaanikilpailuun Jotuni osallistui käsikirjoituksella jo 1930-luvulla, mutta hän esti julkaisun, koska käsikirjoitus ei voittanut.

Miksi Huojuva talo sopii selkokirjaksi vuonna 2024? Valitettavasti väkivalta ei ole maailmasta ja perheistä vähentynyt: viime vuonna uutisoitiin, että Suomessa joka kolmas nainen on kokenut lähisuhdeväkivaltaa. Aihe on vaikea mutta ajankohtainen ja tärkeä. Selkokirja tarjoaa mahdollisuuden kuvailla ja käsitellä ihmisiä ja yhteiskuntaa koskevaa vahingoittavaa ilmiötä. Se käynnistää keskustelua: mitä ja millaisia ovat valta, väkivalta ja rakkaus perheessä?

Jotuni kuvaa tarkasti, miten päähenkilön Lean lapsuudenkoti vaikuttaa häneen ja käsityksiin rakkaudesta. Se perustelee Lean myöhempiä ratkaisuja kestää nöyryytystä, vaikka aviomies Eero tekee pahaa Lealle ja lapsille. Jotuni osaa vakuuttavasti kuvata, minkälainen kierre väkivallasta ja vallankäytöstä voi tulla perheessä. Se kertoo myös väkivallan käyttäjän keinoista hallita pelolla.

•

Jotunin romaani valikoitui mukautettavaksi viime elokuussa, kun Äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen foorumissa opettajat äänestivät Huojuvan talon teoksen suosikikseen – vaihtoehtoina oli muutama kotimainen klassikko. Huojuvaa taloa voi nyt käyttää kouluissa selkoversiona tunne- ja tekstitaitojen käsittelyssä sekä kirjallisuustehtävissä. Olen tehnyt kirjasta myös selkokielisen tehtäväpaketin koulukäyttöön.

Selkoromaani Huojuva talo on tarkoitettu kaikille nuorille ja aikuisille kaunokirjalliseksi kokemukseksi, ei vain koulukäyttöön. Romaanin teemat perheestä, kasvatuksesta, väkivallasta ja rakkaudesta koskettavat jokaista.

”Lea ei saanut unta.

Hän puristi sormet nyrkkiin ja ajatteli,

että hänen täytyisi tyytyä vähään.

Hän ei saanut masentua.

Hänen täytyi selviytyä tästä.”

•

Alun perin Jotunin romaani on noin 600 sivua pitkä. Olen karsinut polveilevia keskusteluja ja Lean miehen Eeron toistuvia yksinpuheluja sekä tiivistänyt ydintapahtumat. Jotunin novelleissa on yleensä tiukkaa ja niukkaa kieltä, mutta Huojuvassa talossa kieli vaihtelee. Olen pyrkinyt selkoistuksessa myötäilemään Jotuniin lyhytsanaista perustyyliä ja etenkin säilyttämään romaanin tunnelman. Tunnelmassa on pettymystä, alistumisen murhetta – ja hippunen toivoa.

”Lea ajatteli näitä vuosia Eeron kanssa.

Hänen täytyisi sanoa Eerolle,

että he voisivat aloittaa alusta

ja olla avoimia ja rehellisiä.

Nyt oli kiire korjata virheet.

Täytyi puhua suoraan eikä pelätä.”

Selkokirjan tapaan rivit ja kappaleet ovat lyhyitä, mikä tukee lukutekniikkaa.  Lukemisen helpottamisen vuoksi olen jakanut selkokirjan myös lyhyisiin lukuihin ja nimennyt luvut. Jonkin verran olen vähentänyt henkilöitä, mutta kokonaisuudelle tärkeät sivuhenkilöt ovat mukana. Selkokirjan henkilöluetteloon on helppo palata ja tarkistaa sivuhenkilöt.

Kirjan lopussa on lyhyt esittely Maria Jotunista ja hänen tuotannostaan. Niistä lukija saa taustatietoja.

Toivottavasti Jotunin romaanin vakava aihe kiinnostaa ja herättää ajatuksia – myös selkokirjana.

•

Maria Jotuni: Huojuva talo, selkomukautus Tuija Takala, Laatusana 2024, 162 sivua (17 euroa).

•

Laatusanan selkomukautusten klassikkosarjassa on ilmestynyt seuraavat kirjat (mukautus Tuija Takala):

Lisätietoja selkokirjoista ja niiden selkokielisistä tehtäväpaketeista Laatusanan sivuilla.

1 kommentti

Kategoria(t): Romaani, Selkokirja, selkotekijä

Avainsanat: ,

12 toukokuun, 2024 · 9:14 am

Pihla Hintikka: Äidin oma

Äitienpäivään osuva kirjakokemus sopii päivän teemaan, mutta suosittelen lukemaan kirjaa muulloinkin. Pihla Hintikan uutuutta Äidin oma (Otava 2024) voi kutsua lukuromaaniksi: se on henkilökeskeinen juoniromaani, jossa kolmen kertojan erilliset osuudet vähitellen loksahtavat paikoilleen. 

Minun pitää kirjoittaa Hintikan romaanista kieli keskellä suuta, sillä kirjan koukku on nimenomaan tarinalinjojen kuljetus kohti loppuratkaisuja ja arvoitusten selviämistä. Vaikka juonilankoja vedetään yhteen ja jotkut yhteensattumista vaikuttavat ällistyttäviltä, luotan tekstiin ja yhden kertojan päätelmiin:

”Epätietoisuus jäyti sisuksia, mutta senkin kanssa olisi opittava elämään. Aina ei löytynyt selkeitä syyseuraussuhteita. Ei ollut vastauksia, johtopäätöksiä ja lopputulemia, totuus oli häilyväinen. Kaikki hetket haihtuivat. Silti ja siksi oli ripustauduttava niihin. Oli uskallettava elää joka päivä.”

•

Romaanissa kertoo kolme naista. Eva on pariisilaistunut psykiatri, jolla on kaksi lasta suositun tv-toimittajan Danielin kanssa. He elävät hulppean hyvätuloista porvariselämää. Toinen kertoja Nadia on perheen moldovalainen lastenhoitaja, jonka Pariisiin saapumisella on muitakin syitä kuin saada kotihoitotöitä. Kolmas kertoja on kätilö, joka muistelee anonyymiin adoptioon päätyvää synnytystä 22 vuotta aikaisemmin.

Hintikka luo kaikista henkilöistä eläviä. Heidän elämäntilanteensa ja niiden taustatekijät valottuvat psykologisesti harkitusti. Jos välillä mietin, miksi yksi synnytys on jäänyt kätilön mieleen pysyvästi, löydän sille selityksen. Ja Evan lapsuusperheen hörhöily saattaa välillä tuntua ylimääräiseltä maailmanloppu-uskoineen, mutta se osoittautuukin symboliseksi käännekohdaksi Evan kriisiaikoina.

Pidän loppuratkaisusta. Se antaa vastauksia kirjan henkilöille ja lukijalle, mutta samalla se avaa tarinan jatkumisen.

•

Sananen vain aiheista ja teemoista. Niitä romaanissa on runsaasti: rakkaus, kuolema, ihmiskauppa, rasismi, sosiaalinen eriarvoisuus, mielenterveys ja identiteetti. Valitsen äitiyteen liittyvät: keskenmeno, abortti, adoptio ja variaatiot äitiydestä.

Romaanissa nousee ambivalentti äitiys. Vastuu, syyllisyys ja väsymys kamppailevat lapsirakkauden kanssa, ja sen vuoksi romaani käsittelee naisten erilaisia ratkaisuja. Mukana on etä-äitiyteen, aborttiin, kohdunpoistoon ja anonyymiin adoptioon päätyminen sekä se, miten ne vaikuttavat äitiin, lapseen ja koko perheeseen.

Äitiyden (ja muunkin) ratkaisut riippuvat yhteiskunnallisesta asemasta ja varallisuudesta mutta myös naisen jaksamisesta. Tässä selvästi on hahmotettava ranskalaisen yhteiskunnan rakentumista ja arvomaailmaa. Sen ehkä parhaiten kiteyttää kaksi asiaa: varakkaiden lapsia hoitavat alistetut maahanmuuttajahoitajat, ja menestyneiden ranskalaisnaisten työn laatua miehet voivat arvioida kyseenalaistaen naisen arvostelukykyä esimerkiksi niin, että raskaus vaikuttaa siihen.

•

Äidin oma runsaine aineksineen pysyy raameissaan: se näyttää elämää ja ihmisiä niin kuin kaunokirjallisuuden luonne onkin. Toivon, että Hintikan romaani käännetään ranskaksi, sillä kirjalla on sanottavaa Ranskasta. Välillä hätkähdin, kun koin kirjan olevan käännös suomeksi – pidin siis romaanin ranskalaisuutta uskottavana, eikä syyttä, sillä kirjailija on pitkään asunut Ranskassa. On kirjalla sanottavaa myös kansallisuudesta ja ympäristöstä huolimatta: naisilla tulisi olla oikeus päättää omasta elämästään niin äitiyden kuin muunkin suhteen.

•

Pihla Hintikka: Äidin oma, Otava 2024. Kuuntelin BookBeatissa äänikirjana: 12 tuntia 3 minuuttia, lukijana Sanna Majuri.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

9 toukokuun, 2024 · 8:52 am

Mikko Kauppila: Terveisin K

Mikko Kauppilan romaani Terveisin K (Teos 2024) yhdistää kirjeromaania ja kasvukertomusta. Vai olisiko jälkimmäinen pikemminkin kutistumiskertomus? Kertoja laihtuu hälyttävästi samalla, kun romaanin kuvaustapa runsastuu. Kielellisesti ja kerronnallisesti esikoisromaani tuntuu täyteläiseltä. 

Romaani rakentuu minäkertoja-K:n kuvaukseen ensimmäistä vuoden kirjallisuuden opiskelusta Turun tai Tampereen kaltaisessa yliopistokaupungissa. K kirjoittaa kirjeitä P:lle, ihastuu A:han ja menettää kaikkivoipaisen tunteensa vallassa ruokahalunsa muun halun vyöryessä. 

•

Kauppilan romaanista punkee monenlaista teemaa: yksinäisyys, rakkaudenkaipuu, isättömyys, rikkoutuminen. Psykologinen vire syntyy kombosta: tietoa ja tunnetta menneestä ja nykyisyydestä putkahtelee ovelasti rivien välistä ja suorasti. K kertoo ja kirjoittaa – kerran kerrontaan lipsahtaa K:n etunimi. Pidän romaania pitkälti piilosilla olemisena, itseltä ja muilta. 

Kiinnostavaa kirjassa on äitien läsnäolo. P:n äidillä on ollut K:lle merkitystä. Oma äiti on säännöllisesti läsnä. Mutta! K:lle äidit suoltavat puhetta, K vain tarkkailee. Äitien puhe on kontrolloimatonta ja vailla vuorovaikutusta. Pistää miettimään.

•

”Terve P!

P petitiitti pojankloppi pinokkio parafiini peukalonenä

Mitäpä sinne kuuluu?”

Tämä kirjeenvaihto lapsuusystävän kanssa! Naurattaa ja korventaa. Ensinnäkään ei ole mitään takuita, että P vastaanottaa kirjeet. Toisekseen kiinteä ystävyys on katkennut jo noin 16-vuotiaana. Kolmanneksi: K:n kirjeet huokuvat pahantahtoisuutta, jota hän pukee rempseyteen ja alituiseen kielelliseen taituruuteen, jolla K kostaa ei-intellektuellille P:lle. K yrittää peitota vanhaa ystävyyttä, sen aiheuttamia tunteita, kiinteyttä ja valta-asemia, mutta muistelee myös hyviä hetkiä.

P on menneisyys, kun taas A on nykyisyys mutta samalla lailla ei-todellinen kuten kirjeyhteys P:hen. K vakoilee A:ta, luentosalien komistusta. Pari konkreettista yhteyttä ihastukseen keikauttavat (naurattavat ja korventavat) minua taas lukijana, etenkin kun kirjassa paljastuu A:n ajatusten taso ja suhtautuminen K:hon.

Säväyttää myös se, miten romaani avaa syömättömyyden mielimekaniikkaa ja sitä, miten eläminen hämärtyy samalla, kun itsensä näännyttäjä kokee kirkkautta.

”Tänään minä olen puhdas ja kevyt karvainen hahtuva, on kuin kävelisin muutaman millimetrin maan pinnan yläpuolella, niin vähän minä painan, niin vähän jätän jälkiä yliopistokaupunkiin. Kävelen pitkin aamuista joenrantaa ja katson, kuinka lehmukset talvehtivat vaitelijaina. Välillä olen kuulevinani niiden sisältä pulppuavan notkeaa naurua, ne nauravat minun kanssani, me nauramme yhdessä. Olla yksi lehmuksista, sanon itselleni, kaarnan peittämä, seistä runkona muiden joukossa. Eihän puulla ole rasvakudosta tai sukupuolta, ainoastaan jälsi ja nila peittävät sen luita, uloimpana kaarna suojaa sairaudelta.”

Siinäpä se, symboliikkaa ja K:n totuus. Ollapa yhteydessä muihin, muu.

•

Minua romaani virkistää rakenteeltaan ja kuvaustavaltaan. Se on sävykäs. Eikä tosiaankaan tarvitse jännittää, miten esikoiskirjailija hallitsee kuvauksen ja kielen. Rytmikäs, sanavarannoltaan luistava virkemuodostus rakentaa perustan tulkita kertojahenkilöä. Veikkaan, että Terveisin K on esikoiskirjapalkinnon ehdokkaiden joukossa.

•

Mikko Kauppila: Terveisin K, Teos 2024, 224 sivua. Lainasin kirjaston kirjan.

P.S. Tapasin lyhyesti Mikko Kauppilan Helsingissä kirjallisessa illassa 8.5.2024.

2 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

5 toukokuun, 2024 · 9:49 am

Sinikka Vuola: Myrskyn anatomia

Sinikka Vuola on kirjoittanut runoja, proosaa ja esseitä. Edellinen romaani Replika vei unenomaiseen, arvoitukselliseen maailmaan. Laura Lindstedtin kanssa hän on kirjoittanut kokeellisen 101 tapaa tappaa aviomies, joka on pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana. Toukokuun alussa ilmestyi Vuolan uusin romaani Myrskyn anatomia (WSOY 2024).

”olisin voinut aloittaa tästä,”

Myrskyn anatomiaa kutsutaan takakannessa mosaiikkiromaaniksi. Sivuilla on lyhyehköjä tekstikappaleita, jokunen koko sivun pituinen. Tekstin rivitys vaihtelee, virkkeiden välissä on aukkoja, virkkeiden alkukirjaimet ovat pieniä, loppupisteet puuttuvat, ja dialogi sulautuu muuhun tekstiin erottelematta. Proosarunonkaltaista, putkahtaa mieleeni, mikä vahvistuu, sillä kielellisissä ilmaisuissa on runokeinoja: vahvaa tunnetta, kiteytyksiä, metaforia, nopeita siirtymiä.

Lukemisen alussa ounastelin, että voisin lukea kirjaa niin, että lukisin tekstikappaleita sieltä täältä. Tulipa mieleeni myös fragmenttinen Jukka Viikilän Taivaallinen vastaanotto, mutta Vuola fokusoi toisin kuin Viikilä, sillä Myrskyn anatomiassa on selkeä yksi pääkertoja – siis kerronta on Viikilää keskitetympää seurattavaa. Lisään tähän yllä olevan otsikkositaatin jatkolauseen, joka kiteyttää, mitä kertoja haluaa kertoa: ”olisin voinut heti puhua kohtalosta: – -”

”millä tavalla tarina kerrotaan?

että onko sellainen, jonka voi kertoa monella eri tavalla,

ollenkaan totta”

Ehkä Vuolan romaania ei kannatakaan lukea sieltä täältä, vaikka silläkin tavalla joka kappaleesta saa kaunokirjallisia kokemuksia. Romaanissa on juoni ja tarina. 

Minäkertoja kuvaa itseään ja perhettään: äiti on kadonnut varhain, ikääntynyt isäpapparainen taantuu lamaannukseen, kertojan 17-vuotias kaksoissisko irrottelee vapaasti ja rakastuu, ja varautunut kertoja retkahtaa samaan nuorukaiseen kuin siskonsa. Perhe on eristäytynyt muusta, määrittelemättömän eurooppalaisesta pikkukaupungista – vain isän ystävä Josef huolehtii tytöistä ja käy torstaisin.

Sillä on merkitystä, että kertoja on nuori tyttönainen. Elämänkokemusta hänelle on kertynyt vielä rajallisesti, vaikka vaikeita asioita on kerääntynyt mielen päälle ja alle. Nämä psyykkiset kerrostumat näkyvät ja tuntuvat romaanissa väkevästi. Tekstin ulkoisella tasolla se näkyy aukkoina lauseiden sanojen ja kappaleiden välissä. Aukot voi tulkita: äidin puutetta, huolenpidon vajausta, rakkaudenkaipuun tyhjyyttä.

Palaan taas minäkertojaan ja hänen ikäänsä. Mitä hän kokee, tulkitsee ja valitsee? Mikä on hänen totuutensa – toinen kuin muiden? Se sallii järisyttävät, kohtalokkaat kokemukset niin rakkauden, täyttymisen, pettymyksen ja kuoleman suhteen – ensi kokemuksia. Se sallii myös joitain korkealentoisia aforismityyppisiä lauselmia, elämänviisauksia, jotka paljon eläneen (ja lukeneen) silmissä ja korvissa kuluvat, vaikka totta ovatkin. (Esimerkiksi: kuollut elää niin kauan kuin joku muistaa hänet.)

”kuin olisin ikäni odottanut tätä myrskyä”

Vuola rakentaa romaanista kerrassaan monitasoisen ja -tulkintaisen. Yksi tulkinta voi olla äidin lähdön syyt ja seuraukset, toinen voi olla sodan psyykkisesti haavoittamien isien (ja äitien) jälki jälkeläisiin, kolmas voisi liittyä kaksosuuden merkitykseen ja symboliikkaan, neljäs saattaa olla vaikkapa rakkauden, poissaolon ja kuoleman kolmiyhteys. Lisääkin voisin luetella.

Minua kiehtoo etenkin kertojan oma aukkoisuus, mikä korostuu siten, että hän peittää haavan/aukon /navan keskivartalossaan. Konkreettisesti se peittyy laastarimaisella siteellä. Symbolihan se (mm. yhteys äitiin) – tarvitaan konkreettinen ja symbolinen myrsky, rankka tuuli ja sade sekä samanaikainen rakkaudellinen kokemus (yksi- tai kaksipuolinen), ihon kosketus ihoon, jotta aukko täyttyy, eikä sen peittelyä enää tarvita.

”sanotaan,

että tarinaa ei kerrota sen tähden, että jotakin on tapahtunut

tarina tulee kerrotuksi, jotta jotain tapahtuisi”

Mitä minussa tapahtuu tässä tarinassa? Romaanista luen ”tavallista tarinaa”: nuoren, särkyneen tyttönaisen tapahtumasarja, myrskykäänne, joka muuttaa kaiken. Toisaalta kaunokirjallisesti epätavallisia ja omaperäisiä ovat Vuolan kerronta- ja kieliratkaisut. Kokeellisuudesta huolimatta lukukokemus ei tunnu vaikealta – kerron tämän lukijoille, joille kokeellinen = vaikeaa. Vuolan kirjaa voi koota nautittavana palapelinä kertojan elämästä, perheestä, elämäntapahtumista ja tunnekokemuksista.

Eniten minussa tapahtuu kerronnan alavirroissa. (Myös romaanissa katsotaan sillanalaisen veden virtoihin.) Vuola jatkaa Replikan unenomaisella ja salaperäisellä linjalla. Se kiehtoo, sillä se avaa lukijalle lukemattomia tapoja tulkita symboliikkaa. Voin vain kuvitella, mitä kulttuurikerroksia ja -konteksteja teksti sisältää, mutta en anna tietämättömyyteni häiritä. (Kuuntelen vasta juttuni kirjoittamisen jälkeen Yle Areenasta Luomiskertomus-sarjasta Sinikka Vuolan haastattelun.)

Vielä pari ulkokirjallista, kiinnostavaa seikkaa (jotka eivät ole vain ulkoisia). Myrskyn anatomiasta puuttuvat sivunumerot. Sellaistahan on ajattelu ja kokemus, synkroniaa. Ei siinä ole sijaa säännöllisesti etenevälle sivunumeroinnille. Ja ah, romaanissa on kaunis, verenpunainen, silkkinen kirjanmerkkinauha, jonka voi sujauttaa haluamaansa kirjan kohtaan. Värillä on väliä:

”kaikki punaiset ovat äärimmäisiä värejä – –

punainen ei ole väri vaan aivan valtava tunne”

•

Sinikka Vuola: Myrskyn anatomia, WSOY 2024. Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

4 toukokuun, 2024 · 9:47 am

Karin Smirnoff: Sokerikäärme

Karin Smirnoffin Jana Kippo -trilogia lappilaisperheestä hirvitti ja huvitti, eritoten vakuutti luistavasta ja oikeakielisyyttä väistelevästä kerronnasta. Uutuus Sokerikäärme (Tammi 2024) sijoittuu 1980-luvun Söderteljeen, aikoihin, jolloin Suomen ja muiden maiden siirtolaisia työllistyy hyvin Ruotsiin. Siirtolaisia vilisee sivuhenkilöissä, mutta päähenkilönä on Agnes, jonka lapsuusaikaa romaani seuraa.

Smirnoffin kerronnan villi tapa löytää tässä kirjassa uuden sivu-uoman virrata. Nyt erisnimet on kirjoitettu ohjeen mukaisesti, mutta muuten kerronta poukkoilee omalupaisesti. Kertojat tai näkökulmat vaihtuvat odottamattomasti ja tekstikappaleet vaihtelevat rytmikkäästi, jonkin verran myös kronologia rikkoutuu. Dialogi ei erotu vaan laineilee muun tekstin joukossa.

Mielikuvituksen ja kirjan tapahtumien todellisuuksien välinen raja häilyy epämääräisenä ja samalla erittäin kiehtovana kaikkine karmeuksineen. Aiempaan tuotantoon verrattuna löydän samaa outoa ristiriitaa: kauheudet seuraavat toisiaan kepeästi ohittuen, sivuten ja jopa kerronnallisesti viivytellen yhtenä pyörteenä – ja imevät lukijan sisäänsä.

•

Romaanin päähenkilö ja minäkertoja Agnes muistaa syntymänsä, eikä kelvoton äiti Anita anna myöskään sitä unohtaa. Agnes kuulee taukoamatta, miten hän pilasi äitinsä elämän, ja sitä äiti kostaa onnistuneesti. Agneksen ympärillä vilahtelee vaihtelevasti huonoja ja hyviä aikuisia ja runsaasti epäluotettavuutta.

Agnes ystävystyy esikoulussa Kristianiin ja Miikaan sekä isoon karvaiseen musiikki- ja tennisvalmentajaan Frank Leideen. Synty ensemble, sillä Agnes ja Kristian ovat musiikin ihmelapsia. Romaanin kohokohtia ovat kuvaukset, miten musiikki tulee Agnekseen kuvina ja moniaistillisina ilmiöinä.

”Onkohan olemassa maailmaa ilman epämaailmaa. Kysyn Isalta mitä hän arvelee.

Mikä on epämaailma hän kysyy.

Tämä tässä sanon ja osoitan kädellä ympärilleni.

Entä maailma sitten.

Mietin onko maailmassa muuta kuin musiikki. Etsin oikeaa sanaa mutta mikään ei tunnu sopivan.

Maailmassa saattaa olla jotakin muutakin mistä en vain tiedä. Mutta juuri nyt se on musiikki sanon.”

•

Romaanin tiheys iskee kielellisiä ja juonellisia sähköiskuja. Sokerikäärme on kyllä hämärämpi ilmaisultaan sekä pinnalla ja pinnanalaisesti pulputtavine aiheineen kuin Kippo-kirjat. Romaanin lasten kokemat vääryydet ja kohtuuttomuudet kertautuvat ja kääntyvät ihan ääriasentoon.

Frank Leiden aikuishahmo ja monet muut aikuiset yllättävät romaanissa siten, mitä yhteyksiä heillä on toisiinsa. Ylisukupolvisuus vaikuttaa tässä kirjassa aikuisiin (ja lapsiin) kuten paljon muutenkin nykykirjallisuudessa. Yllätys ei ehkä ole se, miten aikuiset toimivat lasten kanssa, sillä Smirnoffin kirjoja lukeneet ovat ehkä jo tottuneet vaikka mihin. Silti kaltoinkohtelu aina kirpaisee ja hätkähdyttää.

Psykologisointi jää kirjassa vähälle möyrinnälle, sillä tarkoitus on se, että lukija tekee tulkinnat syistä ja seurauksista. Lasten asema aikuisten vallankäytön kohteena mietityttää, ja vähän tunnetaakkaa vapauttaa vastapaino: lasten keskinäinen ystävyys, aito välittäminen ja suojelunhalu.

Kirjan rytmi, teemat ja tapahtumat jäävät pyörimään mieleeni. Siihen vaikuttaa koko kirja, mutta lopun kaksi virkettä eivät jätä minua rauhaan. Jokainen voi lukea ne joko toiveikkaina tai pahaenteisinä – valinta on lukijan.

”Me olimme vain lapsia.

Jonain päivänä olemme aikuisia.”

•

Karin Smirnoff: Sokerikäärme, Tammi 2024, 180 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

27 huhtikuun, 2024 · 9:02 am

Tommi Kinnunen: Kaarna

Tommi Kinnunen jatkaa vakuuttavasti kaunokirjallista linjaa, jossa historian pimitettyjä tapahtumia nostetaan päivänvaloon. Esimerkiksi Ei kertonut katuvansa kertoi Norjasta palaavista suomalaisnaisista, jotka leimattiin natsien huoriksi. Kaarna (WSOY 2024) tarttuu hiljennettyyn aiheeseen pohjoisen Suomen itärajan asujien kohtalosta neuvostopartisaanien hyökkäyksissä. Romaani iskee suomettumiseen: kotirintaman ihmisten tappoja, raiskauksia ja kaappauksia rajan taa ei selvitetty vaan ne kiistettiin. Kinnunen näyttää sellaisen psykologiset jäljet – niin kuin kirjallisuus vakuuttavimmillaan tekee – romaanihenkilöiden kokemuksena.

Kaunokirjallisuus ei ole pelkkä aiheensa, vaikka sekin on tärkeä, vaan sitä, miten aiheesta kerrotaan. Kaunokirjallisuus on rakennetta, kerrontaa ja kieltä. Kinnusen kieli on varmaa ja ilmeikästä, näkökulmavalinnat tehokkaita ja romaanin rakenne otteessa pitävä, koska se eri näkökulmin peittää ja paljastaa vähitellen.

•

Romaania voi lukea yhtenä perhetragediana. Perheen äidin Lainan väkivaltaisen käytöksen syyt pysyvät piilossa kaikilta, mutta lukija saa selityksen äkkipikaiselle, tunteettomalta vaikuttavalle toiminnalle – perheenjäsenet eivät. Poika Martti pysyy äidin purkausten sivustaseuraajana, mutta kaksostytöt Eeva ja Marja elävät hyökkäys- ja karkotusvaarassa. Tätä on elämä vuodesta 1944 eteenpäin. 

Romaanissa aikuisen Martin näkökulmasta koetaan vanhan, vaienneen äidin kuoleman odotusajat, jolloin siskot pistäytyvät etelästä Kuusamoon. Niiden välissä kerrotaan Lainan näkökulmasta kesän 1944 tapahtumat ja muutamat vuodet sen jälkeen. Tehokas on tapa, miten Lainan elämän käännekohtaan edetään epäkronologisesti.

•

Perheen isäpuoli Antti on sodan runtelema raunio. Romaanin pääteema liittyy siihen, miten sodan traumatisoimia miehiä tai sodassa kaatuneita ympäröi kuitenkin kunnia, isänmaan puolustus. Sen sijaan naisten vauriot liittyivät häpeään, eikä niistä saanut puhua. 

”Mieleen karkaa hiekkaisen kannaksen tapahtumia, jotka hän on päättänyt jo kauan sitten unohtaa, huutoja ja laukauksia ja muutakin, pahempaa. Hän on haudannut ne mielessään, taputellut päälle pyöreän kummun ja päättänyt, ettei enää niihin palaa, sillä maailma ei muutu paremmaksi menneitä muistelemalla. Silti mielen saivareet koettavat nousta ajatuksiin, jos ei keskity pelkästään siihen, mitä tekee. Silloin on pakko vaihtaa askaretta ja pakottaa uudella työllä ajatukset takaisin kuriin.”

Sellainen tekee ihmiseen pahaa jälkeä. Kinnunen jakaa ymmärrystä ajasta, jälleenrakennuksen eetoksesta ja posttraumaattisesta stressistä Lainan välityksellä. Lainan mieli on jäänyt metsään ja kasvattaa päälleen rosoista kaarnaa. 

•

Kinnusen teos ei ole vain kertomus jatkosodasta vaan kaikista sodista, entisistä ja nykyisistä. Sodan kauhut vaikuttavat aina moneen sukupolveen. Ihmiset kasvattavat kovan kuoren, kaarnan, kestääkseen sodan epäinhimilliset vaikutukset tai pirstaloituvat, jos kuori ei kasva.

Romaanissa terävä psykologinen katse läpäisee kuvatun perheen lasten keskenään erilaiset muistot ja kotikokemukset sekä sodan kokeneiden Lainan ja Antin elämän ehtyvät ehdot. Kinnunen ei mässäile pahalla muttei vältä sitä. Hän myös armahtaa lukijaa hienoisella toivolla ja liikuttaa Martin elämäntarinalla.

Romaaneja lukiessa aina ihailen sitä, miten taitava tekijä sanottaa sellaista, mikä ihmisessä karkaa sanoilta. Kinnunen osaa sen.

•

Tommi Kinnunen: Kaarna, WSOY 2024, 112 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat: