Antti Rönkä aloittaa romaaninsa Kiltti poika (Gummerus 2024) rytmillä ja sanavalinnoilla, jotka heti herättävät kiinnostuksen. Kirjojen maailmahan rakentuu kielestä, muuttuu mielikuviksi lukijan mielessä – Rönkän aloitus visualisoi päähenkilön synkän yön.
Kyllä minulle kuitenkin tunnenotkahduksia sattuu romaanin mittaan. Ryhdyn pohdintaan, miten minuun osuvat 27-vuotta täyttävän ikääntymiskriisi ja muistelmat. Huteja tulee, mutta tarpeeksi osumia. Etenkin kirjan kieli, ilmaisutehokkuus ja ajatustiheys sattuvat.
•
”Pakenen muistoihin ja menneisyyteen, koska siellä olen turvassa. Menneisyydessä en enää ole, ja siellä missä en ole, on hyvä.”
Nuoren ihmisen elämänpettymys, epätoivo ja olemattomuuden kokemus koskettaa, enkä ala ruotia, kuinka paljon on ilmestynyt ”nuori mies hukassa” -kirjoja. Aiemmista Rönkän kirjoista tuttu kouluväkivalta varjostaa tämänkin romaanin kertojaa ja kaipuu näkymättömiin seuraa siitä. Toisaalta toive on tulla näkyväksi, löydettäväksi – löytää.
”Olen varma, että käsillä on historian viimeinen ilta, viimeinen tilaisuus löytää se, löytää vastaus. Mutta mikä vastaus, ja mihin?”
Niinpä, sitä se on loppu elämä, yhtä kysymysmerkkiä. Ihmisen osaa Ronkän kirja pöyhii, sitäkin, miksi meistä tulee tällaisia, kilttejä tai mitä vain, ja mihin se johtaa. Tärkeää pohdintaa on minäkeskeisyydestä, mylläämisestä ajatusluupissa, jossa maailma supistuu minään, eikä yhtä minää edes ole.
Universaalein Rönkän romaanissa tapahtuu autiossa yksinäisyydessä. Siihen voi samastua kiltit, tuhmat, nuoret ja vanhat. Kohoan romaanin loppusivulla. Sen kauneus, mahdollisuus rohkaisee, lohduttaa.
•
Antti Rönkä: Kiltti poika, Gummerus 2024, 160 sivua. Lainasin kirjastosta.
Malmin kirjaston kirjailijavieraana oli 18.9.2024 Jenni Linturi. Malmi on tuttu Helsingin kaupunginosa hänen kirjoistaan, joten keskustelupaikka sopi monin tavoin jutteluun Linturin kirjoista.
Kuva: Johanna Kartio
Linturilta on julkaistu viisi romaania, jotka kaikkien kerronta-aika on sijoitettu historiaan. Historia kiinnostaa Linturia muutenkin: hän tekee väitöskirjaa historiallisista romaaneista. Tai tämä maininta historiakiinnostuksesta täytyy tarkentaa, sillä historiaa enemmän Linturia kiehtoo kirjallisuuden henkilöt.
Linturi käytti verbejä huutaa ja kuiskata. Hänen agendansa ei ole toitottaa historian tapahtumia tai poliittisia virtauksia, itse asiassa hänellä ei ole mitään agendaa ellei henkilökuvausta lasketa sellaiseksi. Siksi aatteiden paasaus ei sovi Linturille vaan sopivin on ”kuiskaus ajasta” osana henkilöitä. Aika välittyy henkilöiden äänistä, ei minkään rintamien etulinjoista vaan takaa. Ajan rytmin Linturi siirtää kieleen, esimerkiksi Malmi 1917 virtaa uuden median, elokuvan, rytmiin ja Äärimmäisellä laidalla tv:n tietoiskujen nykivässä tempossa.
Usein Linturi kuiskaa ihmisen särkyvyydestä, läheisten ristiriidoista ja suvun katveesta. Keskustelimme Malmi-trilogiasta (Malmi 2017, Jälleenrakennuksen aika ja Mullojoki 1950). Sarjan lähtökohta ja yhteys nykyiseen Malmin kaupunginosaan löytyy Linturin suvusta. Sukutarinoista kehkeytyi, no, sukuromaani, jossa taustavaikuttavat sodat, mutta päänäkökulma on siinä, miten perhe- ja rakkaussuhteet järisyttävät henkilöitä.
•
Kesällä ilmestyi Linturin uutukainen Äärimmäisellä laidalla. Sitä varten Linturi luki juttuja Pihlajamäen rakentamisesta. Tämä Malmin kyljen lähiö rakentui romaaniin sopivasti niin, että romaanin tiedostavat toimittajavanhemmat ja kodin aatteet imeneet lapset Töölöstä muuttivat pääkaupungin äärimmäiselle laidalle työläislähiöön vuonna 1971.
Romaanin kertoja Mirkku ja uusi ystävä Pauliina ovat murrosiäin kynnyksellä, ja juuri se ihmiselon äärilaita kiinnosti kirjailijaa kuvaamaan lapsuuden ja nuoruuden rajaa. Sen ohella romaanissa on rutkasti mielenkiintoisia teemoja. Poliittinen ja tiedostava aika kuiskii tehokkaasti henkilöiden kautta, eritoten Mirkun silmin ja ajatuksin. Linturi kaipaa historiallisen romaanin uudistamista niin, että ajalla voi leikkiä. Äärimmäiseltä laidalta löytyy sellaista.
Kysyin Jenni Linturilta, miltä tuntui kirjailijauran alku, joka käynnistyi merkittävin kirjapalkintoehdokkuuksin. Linturille tilanne oli kauhea, sillä hänelle meriitit ja esillä olo ei ole kirjailijuutta. Hänelle kirjailijuus on harrastus ja hän haluaa pitää sen sellaisena.
Onneksi saimme Jenni Linturin esille Malmin kirjastoon, sillä kirjailijan ajatukset avarsivat tuotantoa, joka jo itsessään tempaa mukaansa. Nyt jäämme odottelemaan jatkoa Äärimmäisellä laidalla -romaanille, ehkä tulossa on Mirkun vaiheita 1980-luvulla tiedotusopin opiskelijana.
On se hurja! Voima puskee kielestä, sen vyöryävästä rytmistä, aiheista ja niiden ilmaisusta. Pajtim Statovcin romaani ravisutta: Lehmä synnyttää yöllä (Otava 2024).
Kesäisen Vinhan kirjajuhlan haastattelussa sain esimakua uutuusromaanista, kun Pajtim Statovci luki kirjasta katkelman ja kertoi kirjastaan. Lähtökohtana oli autofiktion kirjoittaminen, mutta Statovci ei voinut mitään fiktion hyöylle.
Ja kyllä mielikuvitus todella hyökyy uutuusromaanista, ja vastaan sanomaton kaunokirjallinen teksti virtaa sanojen vuolautta, joka kuohuu pitkiä, pitkiä, pilkutettuja virkkeitä ja vie mukanaan, pitää pinnalla mutta saa haukkomaan henkeä. Kielellisesti ja kerronnallisesti kirja kohoaa kirkkaasti kirjavuoden kärkeen.
•
Jos kielivirta on salvata hengen, sen tekee myös sisältö. Suomalainen ja kosovolainen väkivalta saattavat erota toisistaan, mutta ne ovat väkivaltaa, ja väkivallan seuraukset tavoista ja kestosta riippumatta seuraavat ihmisiä. Julmuutta kirja kuvaa kotona, koulussa ja kaduilla.
Välillä joudun pitämään taukoja lukemisessa, koska rajuus vaatii minulta pysähtymisiä ja jatkovoimia. Tämä on päivänselvää: mitä kirjan kertoja kuvaa, on oikeutettua; se on viskattava päin näköäni, ja sen on mentävä ihoni alle.
Kohtuuton kohtelu ja karskit puheet ympäröivät sukupolvia, ja kirjailijan lapsuuskuvaus näyttää alituisesti toiseuden ja kulttuurien toiseudenpelon. Ne suodattuvat kertojan mielen ja kehon kautta. Kyse on sukupolvelta siirtyvistä käytösmalleista, vihasta, häpeästä ja pelosta.
”Äitini ja sisarukseni eivät välitä puhua menneestä, enkä liioin minäkään, ja minusta se on hyvä asia, sillä kaikesta ei tarvitse keskustella ja on olemassa asioita joihin puhe ei auta, asioita jotka kuolevat ihmisen sisään hiljaisuudella ja häätämällä, ja olen tyytyväinen, että välillämme vallitsee yhteisymmärrys siitä, että mitä enemmän aikaa lapsuudestamme ja nykyhetken välille jää, sen parempi, me emme ole järjen lapsia vaan väkivallan ja valheen, minä ja sisarukseni – koko lapsuutemme ajan me pelkäsimme elämää, vanhempiamme ja kaikkia aikuisia ihmisiä, sotaa ja aseita ja hulluksi tulemista, ja yhä tänäkin päivänä minä ja sisarukseni luomme todellisuutta tyhjästä, tapahtumia, joiden tiedämme olevan keksittyjä, ja vannomme toisillemme muistavamme ne, tuon ja tuonkin – – menneisyytemme on yhtä nöyryytystä ja kunniattomuutta – -.”
•
Romaanissa vuorottelee kaksi aikaa. Nykyajan tietämillä kirjailija matkaa äitinsä kanssa Kosovoon lomalle, ja matkalla äidin ja pojan suhdetta kannatellaan ja koetellaan. Välillä tarina vie kesään isovanhempien luona Kosovossa ja sitä seuraaviin kouluvuosiin. Kolmas kerros kerrontaa syntyy aikuisen kirjailijan kirjeistä isälleen. Näistä koostuu väkivallan, alistamisen ja alistumisen kierteet ja vaikutukset.
Kertoja kokee lapsena lehmän synnytyksen (ei poikimisen – sanavalinta selviää kirjasta); hän saa selkäsaunoja ja hänen kehoonsa kajotaan; hän hyppää kaivoon. Mielikuvituksessaan hän muokkaa maailmaansa, ja erillisenä, erilaisena ja eristettynä hän saa lehmän lisäksi seuraa tarujen kolmipäisestä kimeeristä kirjan alkupuolelta ihan loppuun saakka – niin kuin kaikki muukin koettu seuraa ihmistä alusta loppuun.
Tätä romaania ei kannata avata pöyhien juonta. Juoni toki on mutta oikeastaan otan romaanin kokonaiskokemuksena, jossa kaikki sitoutuu yhteen ja samaan – tarinaan pahasta, jota ei voi ohittaa. Siihen sopii myös romaanin loppuosan hulvaton osuus, kun kirjailija suoltaa totuuksia muun muassa hallintoon ja kustantajalle. Ja koska nykyisin puhutaan paljon ”ilmiöstä therian”, saan kokea siihen sopivan tragikoomisen yllätyksen kirjan loppupuolella.
•
Kirjan kertoja pyrkii teininä näkyväksi tai osalliseksi videokameralla kuvaten. Kun se harraste muuttuu mahdottomaksi: ” – sitten keksin, haen vitriinistä palan paperia ja kuulakärkikynän ja alan kirjoittaa, sitäkin mitä ei ole.”
En lähde arvuuttelemaan, paljonko kirjailija-Pajtimissa on romaanin kirjailija-Kujtimia, mutta kiitän kumpaakin hymistelyn karistavista sanoista – ovat ne sitten kirjoitettu millä välineellä tahansa tai kuinka paljon tosipohjaisesta keksien ”sitäkin mitä ei ole”. Lehmä synnyttää yöllä pakottaa näkemään pelon, karkeuden ja ihmisten virheellisyyden, pahuuden, myös hetkelliset hyvät. Seuraako katharsis? Kokeile!
•
Pajtim Stavovci: Lehmä synnyttää yöllä, Otava 2024, 277 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Sain teininä sedältäni joululahjaksi J. R. R.Tolkienin trilogian Taru sormusten herrasta sitä mukaan, kun sen osat ilmestyivät suomeksi. Lasteni esiteiniaikaan traditiomme oli käydä jouluaatonaattona katsomassa tuoreeltaan Peter Jacksonin TSH-elokuvat. Sittemmin leffat hankittiin CD-versioina, ja niitä katsoimme ahkerasti. Eri tv-kanavilta ne tuntuvat nykyään tulevan kuukausittain. Siispä kirja ja elokuvaversio ovat tuiki tutut, kun lähdin katsomaan Tampereen Teatterin Tamperetalon näytelmäversion
Ihastelin nelituntisen esityksen mittaan toimivia ja vaikuttavia lavasteratkaisuja. Materiaalit, valaistus, varjokuvien käyttö, äänitehosteet ja lavasteiden joustava vaihto rytmittivät erinomaisesti juonenkuljetusta. Haltioiden ja velhojen puvustus ihastuttivat näyttävyydellään, ja tilanteita tehostivat sirkuslaiset ja tanssijat. Katsojia avitetettiin lisäksi näyttämön laitojen näytöillä: kameroiden lähikuvat taltioivat hahmojen ilmeitä. Kaikella tällä luotiin tunnelmaa.
Tunnelmaan vaikutti lisäksi musiikki, Tuomas Kantelisen säveltämä tarinallisten melodioiden kuljetus. Musiikissa tietyt teemat omistettiin tietyille ympäristöille ja henkilöille kuten esitysmusiikissa tapana on. Iso orkesteri teki vaikutuksen, vaikka välillä pauhu hukutti näyttelijöiden replikointia.
•
Taru sormusten herrasta: jo nimen perusteella on kyse tarusta, tarinasta, joka on otettava vastaan aikuisten satuna, myös teineille sopivana fantasiana. Tolkienmaisuutta esityksessä muistuttivat taustoitukset sormushistoriasta.
Tulkinta tähdensi erilaisten eläjien – haltioiden, velhojen, kääpiöiden, hobittien, enttien ja ihmisten – yhteiseloa. Esitys kertoo ihmisten maailman säilymisen vaaratilanteesta, jolloin tarvitaan muiden ”heimojen” apua, yhdistymistä.
Pahan valta on leviämässä: Sauron haalisi kaiken vallan ja murskaisi muut örkkien avulla ja eritoten mahtisormuksen voimin. Romaani-trilogian (ja trilogia-elokuvan) teemat vyöryvät näyttämölle niin, että ystävyys, uhrautuminen ja hyvän puolesta taistelu korostuvat.
Tämänpäiväiset kolmannen maailmansodan uhkat löytyvät esityksestä. Samoin avaimet sellaisen torjumiseen. Toisaalta sotaisat kärjistykset näkyvät: vihollinen on aina örkki tai joku muu epäinhimilliseksi probakoitu, jota vastaan on oikeus taistella. Valitettavasti fantasian ulkopuolisessa tosielämässä vastapuolet ovat ihmisiä, ihan kaltaisiamme kuolevaisia. Eikä sotia synnyttävät johtajat ole eturintamassa miekat ojossa kuten TSH-saagassa vaan turvasäilöissään, kun vain rahvas kärsii sotatoimista valtaa hamuavien masinoimissa taisteluissa.
•
Esityksessä tulee hienosti esille sormuksen valta, sen paino ja rasitus vallanhalun varjona. Esityksen Frodo (Ella Mettänen) onnistuu elokuvaa paremmin ilmentämään mahtisormuksen houkutusta. Elokuva-Frodon pitkitetyt toljotuskohtaukset ovat minua aina tuskastuttaneet, ja nyt sain korvaavan kokemuksen, sillä teatteriversion Frodon ilmeikkyys ja sävykkyys välittyivät taidokkaasti.
Elokuvia selvemmin nousi aivan oikeutetusti Samin rooli (Antti Tiensuu). Tämä Frodo-herraansa palveleva uhrautuja on varsinainen tarinan sankari, ja senpä voisi tulkita yhteiskunnalliseksi kannanotoksi. Ilman Samia ei Frodo-herra pärjää missään vaikean matkan käänteissä. Vain Samin tukiponnisteluin mahtisormus saadaan tuhottua. Ystävyydestä huolimatta ei kaksikon asemavälimatka lyhene, missä kaikunee tolkien-brittiläinen sosiaalinen statusajattelu yläluokan perittyine etuineen. Hienoa, että esityksen loppukohtaus on Samin.
No, olihan sormuksen hävittämisessä Klonkullakin osansa, koska ahneella on p… loppu. Osansa klonkun näyttelijä (Risto Korhonen) hoitaa hienosti elokuva-Klonkkua varioiden. Samoin alkujäykkyyden jälkeen vakuutti myös Aragorn (Antti Reini), ja valkoiseksi muututtuaan Gandalfkin (Ville Majamaa) muuttui uskottavaksi. Kerran näin Legolasilta (Lasse Viitamäki) hienon taisteluhypyn, useampaa toivoin, mutta ystävyys Gimli-kääpiön (Elina Rintala) kanssa solmiutui sutjakkaasti. Entti (Esko Roineen ääni) vaikutti eläväisenä, ikiaikaisena hahmona.
Eritysiä syväluotaavia henkilökuvia ei seikkailu ennätä tarjota, tokihan taruissa toimitaan arkkityyppeinä. Tuiki miehistä tarinaa en lähde feministiruotimaan, mutta onnistuneesti roolitus sotki sukupuolirajoja.
•
En pitkästynyt, vaikka esitys kesti yli neljä tuntia. Pidin kokonaisuudesta, mutta yksi hämmentävä seikka täytyy vielä setviä. Mitä lopulta näin? Tolkien-tulkinnan vai elokuvasovituksen näyttämölle?
Vaikka teatteri mainostaa esityksen pohjautuvan Tolkienin rakastettuun klassikkoon, näyttämökuvat noudattavat pitkälti Jackson-elokuvia. Sauronin porteilla on tosin hieno omaehtoinen kohtaus esityksen loppuosassa. Leffan sotakohtaukset ja suuri osa taisteluista on leikattu pois. Ymmärrän: niitä on hankala esittää livelavalla, ja ilman niitäkin asetelmat ovat selvät.
Jokainen hahmo esityksessä myötäilee Jackson-elokuvista tuttua habitusta. Ilmeisesti elokuva on vuosien mittaan kasvanut niin ikoniseksi, ettei teatterissa uskalleta muuttaa kampauksia, vaatetustyyliä ja muuta tunnistettavaa omanlaiseksi tulkinnaksi romaanisarjasta. Se minua askarruttaa, ja siksi teatteriesitys muotoutui spektaakkeliksi, jossa katsojan keskittyminen osin tuhraantuu vertailuun teatteriesitys/elokuva ja päätyy tähän: hyvin imitoi TSH-leffoja. Kirjaan pohjautuvia syvennyksiä en löydä.
Tuo edellinen oli pakko pähkäillä. Lopputulema näyttämötoteutukselle: annan tunnustuksen tamperelaisten suurponnistukselle. Sen visuaalisuus vaikutti, ja korvakarkkiakin tarjoiltiin eikä juoni muuksi kuin kannatettavaksi muutu: näyttämösatu, seikkailu – olevaisten yhteistyö ihmisten maailman, myös puiden ja muun luonnon säilyttämiseksi. Aplodeiden paikka.
•
Tampereen teatteri: Taru sormusten herrasta, ensi-ilta 23.8.2024. Näin esityksen 10.9.2024, ostin lipun.
Dramatisointi Sami Keski-Vähälä, ohjaus Mikko Kanninen; lisää esityksestä teatterin nettisivuilta.
Lukupiirini valitsi kesälukemiseksi uutta aikuishömpää ja vanhaa esseististä muistelua. Syyskuussa oli aika purkaa kokemukset. Tässä kesäkuun toiveikkaat lukupiirikirjojen valitsijat kirjoineen
Karen Blixen: Varjoja ruohikolla
Johanna, Taru ja minä aloitimme keskustelun Karen Blixenin kirjasta Varjoja ruohikolla (BookBeat 2023, ilmestynyt suomeksi 1960). Valitsimme kirjan siksi, että lukupiirissä olisi välillä vanhaa pohjoismaista kirjallisuutta.
Paljon ei kirjasta kertynyt sanottavaa. Woke-henkinen henkilö haukkoo henkeään rotukuvauksia lukiessaan. Blixenin (1885 – 1962) tekstin suhteen kai täytyy muistaa aika, sen aatteet, opitut asenteet ja sen sellainen. Afrikka-muisteluissa heilahtelivat alkuperäiskansojen arvostus ja kunnioitus sekä ylevä valkoinen herruushenkisyys.
Taru on lukenut nuorena Blixenin kirjoja ja jopa tykännyt. Nyt hän kummasteli sitä, koska lukeminen tökki. Johanna mainitsi isäntä-pehtoori-asetelman: Blixen kuvaa paljon yhteistyötä hovimestarinsa kanssa, jota hän muistaa hyvällä – ja itseään myös hyvänä pomona.
Totesimme lopuksi, että ehkä oli hyvä havahtua vanhentuneeseen maailmankuvaan, joskaan emme kirjasta tämän jälkeen taida juuri mitään muistaa – tai halua muistella. Yhteisymmärryksessä teimme loppupäätelmän: onneksi teos oli lyhyt.
•
Karen Blixen: Varjoja ruohikolla, suomentanut Mikko Kilpi, WSOY; äänikirjan julkaisu 1986, BookBeat 2023, 3 tuntia 27 minuuttia, lukijana Erika Magnusson. Kuuntelin BookBeatissa.
David Nicholls: Melkein perillä
David Nichollsin läpimurtoteos Sinä päivänä jätti haikeansuloisen romanttisen muistijäljen. Jotain siitä välittyi tv-sarjaan, joka on jonkun aikaa ollut Netflixissä. Nuorten ystävärakkaiden vetovoima ei ihan yltänyt ruudulta katsojaan mutta kauniiden ihmisten ja kuvauspaikkojen katselu kävi kelpo ajankulusta.
Kesän käynnistyessä ilmestyi Nichollsin uusin suomennos Melkein perillä (Otava 2024). Nichollsin henkilöt ovat ikääntyneet ilmeisesti kirjailijan kanssa, sillä kirjan kiinnostus suuntautuu keski-ikäisten suhderintamalle: nelikymppinen Michael ei sopeudu vaimon lähtöön, ja tahollaan eronnut Marnien pakoilee pettymyksiä eristäytyen sosiaalisesta toiminnasta. Heillä on yhteinen ystävä, toimelias Cleo, joka päättää reipastaa ystäviään: koska Michael harrastaa vaellusta, Cleo kokoaa pienen porukan patikoimaan.
Periaatteessa kiva idea on patikoinnin kuvaus Englannin sivulta toiselle. Käytännössä ei patikoijien eikä lukijan matka oikein luista.
Ei tarvitse olla kummoinenkaan arvailija, kun jutun juoni on selvillä, joskin kahden sydän karrellaan kärvistelijän yhteen saattaminen ottaa aikansa. Ja tämä on kirjan hienoin puoli: ihmissuhdekolhut saavat näkyä ja tuntua epävarmuutena ja pelokkuutena. Rakkauden luonne heittäytyä, luottaa ja uskaltaa ei kaikilta noin vain luonnistu.
Huomasin, kun tuli aika palata kirjakokemukseen, ettei kirjasta oikein tullut mitään mieleen, eli hetkellistä kertakäyttöviihdettä. Mitä miettivät Johanna ja Taru? Kumpikin totesi: täysin yhdentekevää. Romaani ei palkinnut edes lopun lemmen leiskunnalla. Päädyimme siihen, että elokuva tai minisarja voisi kirjasta toimia, kun tarinasta katkoisi rönsyt, taustana toimisi kaunis luonto pittoreskeine majataloineen ja roolitukseen löytyisi särmikästä väkeä.
•
David Nicholls: Melkein perillä, suomentanut Oona Nyström, Otava 2024, 395 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Anni Kytömäen tuotannossa historiallinen romaani tarjoaa kehyksen, jonka sisällä kirjan aika lävistää nykyaikaa. Margaritan raakkujen ajankohtaisuus on murehduttanut viime aikoina, ja uutuudessa Mirabilis (Gummerus 2024) kirjan henkilöiden vaiheisiin kietoutuu luontokato ennen ja nyt. Romaanien aiheet lähtevät luonnonsuojelusta mutta lopputulos on kaunokirjallisuutta, koska:
”Maailma ei kaipaa vain selityksiä vaan myös jotain ihmeellistä.”
Mirabilis on monin tavoin ihmeellinen. Romaaninimen merkitys juontaa juurensa ihmeellisestä orvokin latinankielisessä nimessä, lisäksi se muistuttaa päähenkilö-Ellan taiteilijanimeä, Mirabellaa. Lukijan tulee uskoa ihmeellisyyksiin, taruihin ja kohtaloon, poikkeuksellisiin tekoihin, taitoihin ja voimiin. Ja eläimiin. Kultarinta-romaania veti karhun voima, Mirabilisiin kuuluu uskomus tiikeristä (amba) ihmisen salaperäisenä alkuperänä, joskus ihmisen parina. Ihmeellinen on lisäksi romaanin tarinalinjojen ja kerronnan vetovoima.
•
Keskeisiä henkilöitä on useita, ja siteet heidän välillään virtaavat, lähenevät ja etääntyvät veden liikkeen lailla. Kaikki alkaa Korraharjulta vuonna 1865 ja päättyy sinne 1935, ja välissä kuljetaan Amurinmaalla, Beringinsaarella, Norjassa, Saksassa, Venäjällä, Amerikassa… Tai ei oikeastaan, kyllä kaikki alkaa elämän alusta ja ihmisten vaikutuksesta siihen, että ympäristö muuttuu ja lajeja kuolee sukupuuttoon. Kerronnan aikaväli toisaalta muistuttaa elinkaaren rajallisuudesta ja vanhenemisen vaikutuksista.
Korraharjulla tapaavat Iso-Riikka ja keiju-Daniel niin, että myöhemmin matkalla Venäjän Amuriin Riikka synnyttää kaksoset, Artturin ja Ellan. Kaksoset varttuvat vastakohdiksi, mutta sopivat hyvin yhteen taitovoimistelijoina. Heidän elämäänsä vaikuttavat oleellisesti lapsuus muualla ja kouluvuosista aikuisuuteen Korraharjun kartanon väki, etunenässä Artur Falkenhöjd.
Luonnontutkija Artur Falkenhöjdin kautta Ella tutustuu toiseen luonnontutkijaan Leonhard Stejnegeriin, joka on todellinen, elänyt henkilö. Niin elävässä elämässä kuin romaanissakin Stejneger kirjoittaa Georg Wilhelm Stellerin elämäkertaa. Ja näin Kytömäen teos yhyttää esimerkiksi Ida Turpeisen romaanin Elolliset, joissa Steller ja sukupuuttoon kuollut Stellerin merilehmä ovat keskeisiä. Mirabiliksessa jo vuosisadan vainaana ollut Steller puhuu Stejnegerille – ja meille.
Sinä sentään kirjasit lajit muistiin. Ilman sinua meillä ei olisi edes tietoa siitä, että ne kerran elivät. Saari olisi vain tyhjennetty ja eläimet unohdettu.
Se oli silti minun syyni.
Sinun ansiosta osaamme nykyään olla varovaisempia.
Se on vale, mutta Leonhardin ajatukset sumenevat. Hän ei pian jaksa vakuutella, saati väitellä.”
•
Liki 700-sivuisessa romaanissa riittää aineksia ja teemoja. Yksi johtoajatus on löytynyt antiikista: ”Vain tähän asti, ja tämä tieto on varma, ulottuu maailma.” Kartanonherra-luonnontutkija Falkenhöjd sitä toistaa ja pistää miettimään, mihin ulottuu ihmisen tieto ja mitä rajoja sillä on. Valitsen kuitenkin kirjan pääteemoista kuoleman ja kuolemanvaaran.
Stejneger on kuolla kolmesti. Artturi ja Ella selviytyvät varmasta kallioon murskautumisesta sen lisäksi, että he tekevät kaiken aikaa ruumista kurittavia ja hengenvaarallisia temppuja. Kaikki kolme kokevat kuolemasta selviytymisen tyystin eri tavoin. Se antaa romaanille vaihtoehtoja käsitellä kuolemaa, myös sitä, miten eri tavoin kuolemanvaarakokemukset psyykkisesti vaikuttavat.
Vaikuttavinta on, miten Ellan surun läpitunkemattomuus kuvataan. Selviäminen murskaa hänen elämännäkemyksensä, ja sen jälkeen lähinnä vain kivut voimisteluharjoittelussa ja rakastelussa muistuttavat häntä elämisestä. Kytömäki kuvaa väkevästi Ellan tuntemuksia, jakautumista kuolleeksi, myös sukupuuttoon kuolleeksi linnuksi, ja elämää jatkavaksi varjoksi. Kuolinuhkakokemus, vaikkakin erilainen, yhdistää Ellan Steinegeriin:
”En tiedä, mistä on kyse, mutta tässä on kaikki. Museosalissa istuva kuollut tyttö ja ikuisesti elävä tiedemies, minä ja Stejneger heidän välissään.”
Kuolema vaikuttaa rakkautta väkevämmältä yhdistäjältä, mutta rakkauttakin on – poikkeuksellisen paljon rakkautta, jossa on elinkaari syttymisestä sen kuolemaan – ei rakastavaisten kuolemaan vaan rakkauden, jopa rakkauden tappamiseen. Vaikka Kytömäen kerrontatyylissä huokuu romanttisuus, rakkautta ei koristella, vaan se voi olla torjuvaa (myös vanhempien rakkaus lapsiinsa), silkkaa fyysistä halua (ja siinäkin sävyskaala kulkee luonnollisesta antautumisesta SM-viitteisiin) tai eleetöntä liittoutumista.
•
Jätän sokeriksi pohjalle Kytömäen tavan kertoa. Ella on kirjan minäkertoja, vain kirjan alun ja lopun eläinosuudet ovat myös minäkerrontaa. Valinnat vaikuttavat niin, että minäkertoja tulee lähelle eikä erota ihmistä muista lajeista. Romaanin hän-kerronta vie muuten tapahtumia ja henkilöitä eteenpäin.
Jo aiempi maininta rakkauden kuvaamisen tavoista todistaa, että kerrontataidon monipuolisuus värittää kokonaisuudesta mielenkiintoisen ja vaihtelevan. Rytmistä sykkivä taitovoimistelun kuvaus on kiihkeää, ruumiillista ja visuaalista. Visuaalisia ovat myös ympäristö- ja luontokuvauset: laveita, eläviä, tunnelmaisia, aistillisia. Henkilöiden mielensisäiset ajatukset lavenevat vertauksiin, joissa etenkin veden, suolan ja kiviaineksen eri muodot kuvastavat henkilöiden tunne-elämää. Metaforina ja symboleina ne leviävät kirjan ohuttakin ohuemmilta sivuilta järkälemäisiksi vaikuttajiksi.
Mirabilista ei noin vain voi tiivistää eikä kertoa kaikkea. Sen luettuani kaipaan vertaislukijoiden seuraa, jotta teemoista, henkilöistä, käänteistä ja kuvaustavasta pääsisi vaihtamaan ajatuksia. Hieno kirja tämä Mirabilis.
•
Anni Kytömäki: Mirablis, Gummerus 2024, 688 sivua. Ostin kirjan julkistusjuhlan lippuhintaan kuuluvana.
Kuva julkistamistilaisuudesta 3.9.2024 Musiikkitalossa:
Heli Laaksonen osoittaa taas kielitajunsa. Sanojen monimerkityksellisyys, tunnesävyt ja rytmikkyys ryydittävät sisältöä. Luontokirjoissaan Laaksonen kirjoittaa lähinnä yleiskieltä mutta lisää maustehippusia lounaismurteella. Murremakupalat saa lukea jo kirjan nimistä, jotka lounaiskielellä merkitsevät eri asiaa kuin yleiskielellä: Luonnos. Jatkos. Kumpikin sopii!
Siispä Luonnos-kirjan jatko-osa Jatkos (Otava 2024) jatkaa ensimmäisen osan viitoittamalla tiellä eli kertoo laaksosmaisen epäjärjestemällisen johdonmukaisesti luontoilmiöistä. Aihevalikoima lyhyissä jutuissa, ”esitelmissä”, liukuu metsän eläimistä pihakasveihin, sitruunasta asfalttiin. Omaperäinen kertoja-ajattelija limittää eittämättömät faktat mielikuvituksen mielleyhtymiin. Monissa jutuissa huvituskeksinnöt virkistävät, joskus niistä tulee puujalkavitsejä.
•
Kielestäkin jo kerroinkin, joten nyt rytmityksestä: Laaksonen asettelee proosansa säekirjatyyliin, eli rivitys syntyy lyhyistä riveistä, välillä yksisanaisista. (Lisäys jutun julkaisun jälkeen: Heli Laaksonen on valinnut rivitystyylin selkokirjoista lukutapaa helpottamaan.) Siksi lukeminen on joutuisaa ja samalla tempo tehokas. Saahan tyylin tulkita myös runomuotoa hiveleväksi.
Sielunlintuni kurki on päässyt Jatkokseen. Kiitos, Heli! Jutun lopun kurjen vertailu ekaluokkalaisen kokoon naurattaa, ja juuri tämä on laaksostyylille omaista: merkilliseen vertaukseen yhdistyy merkittävä fakta, tässä tapauksessa kurjen luiden ontto ominaisuus.
Ilmeikäs kuvitus tukee tekstejä. Kirjailija-kuvittajan kynänjälki on tarkkaa ja herkkää.
Luonnos on kääntynyt englanniksi. Siitä kirjoitan sitten, kun hollantilainen ystäväni on sen lukenut.
•
Suosikkijutuiksi nousevat monet kirjan luontoesitelmät. Saan uutta tietoa kepeään henkeen. Sielun sopukoihin iskee etenkin ”Litulaukka”, jonka kuvailu karkaa kauniiksi tunnetarinaksi. Se läikyttää!
”Suopursu”-jutun alku käynnistyy viime vuosien muotisanasta:
”Resilienssi tarkoittaa kykyä
kohdata elämän äimistyttävyydet
suunniltaan menemättä.”
Juuri tätä tarvitaan, tolkullisia suomenkielentämisiä. Ja muutenkin ”Suopursu”-esittely on täyttä tavaraa ja selittää minulle, miksi kasvia ei käytetä raikastajana esimerkiksi puhdistusaineissa (myrkkyä). Ja silti:
”Kansa on luottanut pursuunsa kuin muuriin,
niin kuin kaikkeen väkevään,
muurahaispesään
karhun kynteen
ja hevosen luihin.”
Minä luotan Heli Laaksosen oivallustaitoon. Kirja sopii proosan, proosarunon, luonnon ja elämän ystäville.
•
Heli Laaksonen: Jatkos. Toisenlaisia esitelmiä. Kuvitus tekijän. Kääntäjät Richard Clarke & Riikka Palonen, Otava 2024, 213 sivua. Sain kirjan kirjailijalta.
Kannelmäen kirjakierros kävelytti ihmisiä viidennen kerran elokuun viimeisenä päivänä. Suunnittelimme kirjakävelyn Kanneltalon 30-vuotisjuhlan kunniaksi kaksi vuotta sitten Kannelmäen kirjaston ja Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja Korhosen kanssa. Noin kolmen kilometrin reitillä on 13 rastia, joissa on Kannelmäkeen sopivia tai liittyviä kirjallisuussitaatteja.
Osallistujia on joka kierrokseen riittänyt hyvin, ja konseptia on kehuttu mainioksi. Suunnitteluryhmämme on tyytyväinen. Ja tyytyväisyyttä lisää, että olemme saaneet mukaan rastien kirjailijoita. Kävelyillä on ollut mukana esimerkiksi Juha Itkonen, Markus Ahonen, Tuomas Aitonurmi ja Anu Juvonen. Myös minun kirjani Sormus on yksi rasteista, joten olen siten mukana kierrosluotsaajaroolin lisäksi.
Kirjakävelyn kirjailijavieraita 30.8.2024 olivat Topias Haikala ja Anu Juvonen, mukana oli myös Kanneltalon kirjailijavieras Taina Latvala.
Ylhäällä vasemmalla Taina Latvala ja kirjaston Tuulikki Kuurne, alhaalla vasemmalla Topias Haikala, kaskellä oikealla Anu Juvonen ja Arja Korhonen.
Pimeän jälkeen liikkuvat olennot – helsinkiläistä spefiä
Topias Haikalan romaani Pimeän jälkeen liikkuvat olennot ilmestyi aikanaan (Enostone 2021) siten, ettei Haikalan Kannelmäkeenkin ulottuva kirja ehtinyt kierrosesitteen painettuun rastilistaan. Nyt saimme kirjailijan mukaan, ja Haikalan kirja sopi ottaa esille karhumuraalirastilla.
Topias Haikalan esikoisromaani Pimeän jälkeen liikkuvat olennot (Enostone 2021) asetetaan kirjan takakannessa maagisen realismin lajiin. Kyllä vain. Romaanissa tasapuolisina toimijoina ihmisten rinnalla ovat karhu, varis ja koira. Myyttisiä ulottuvuuksia on Isolla kissalla, miksei muillakin eläinkunnan olennoilla.
Esimerkiksi Pajtin Statovcin ja Katja Ketun romaaneissa kissa on toiminut motiivina, henkilönä ja myyttistodellisena tarinatoimijana. Esikuvia siis on vaikkapa Saatana saapuu Moskovaan romaanista lähtien. Haikalan romaanissa eläimet kaveeraavat, suojelevat ja herättävät filosoferaamisen tarvetta ihmisten kanssa.
Romaanin ihmishenkilöistä neljä tulee samasta perheestä, neljä Merenlahden veljestä. Yksi metsästää merkillistä sarjamurhaajahirviötä, toinen toimii uskontotieteen professorina ja ratkaisee poikansa kuoleman geeniteknologialla, kolmas eläköityy Kannelmäen papin virasta ja neljäs työskentelee merenkulkualalla. Nämä henkilöt yhdistävät muita kirjan henkilöitä ja henkilöiden eläinseuralaisia.
Kiinnostava sivutarina on pohjoishaagalaisen Mikon tapaaminen karhun kanssa. Karhu ja Mikko käyvät syvällisiä, filosofisia keskusteluja uskosta. Se kytkeytyy pappi Juhani Merenlahden uskonkriisin: hän ei näe Kristusta maallistuvassa ja kärsimysten maailmassa.
Suuria aiheita romaanissa on syyt elää (ja sarjamurhata), elämän merkitys. Tätä käsitellään runsain juontein maagisin vivahtein ja näkökulmavaihdoksin. Pahan ja hirviöiden olemassaolo on yhtä luontevaa kuin toivo ja elämän jatkuminen. Purtavaa siis on lukijalla, joka haluaa selvittää syntyjä syviä ja leikkiä toden ja sadun kesken. Kiinnostavana tämän kirjan koin piirroksineen kaikkineen.
Helsingin eri osat kuuluvat kirjan miljööseen. Kannelmäkeen se liittyy Mikon opettajapestin ja Juhanin työkirkon vuoksi. Otusten katse ulottuu Kannelmäen kirkkoon ja Juhaniin asti. Otukset säälivät Juhania, joka pettymyksen vallassa hyvästelee työpaikkaansa, muuttunutta kirkkoa ja Kannelmäkeä. Ei edes vihdoin Kristuksen tapaaminen muuta mitään.
”Juhani katsoi lasimaalausta ja yritti astua viidentoista tai kahdenkymmenenviiden vuoden taakse, mutta polut olivat korkeat ja vaitonaiset ja maisema oli auttamattomasti toinen. Hän oli missä oli, ja se oli mitä oli. Hän katsoi lasimaalausta ja ajatteli, että ei palaisi kirkkoon enää koskaan.”
Puutarhapalstan hoito Keskuspuistossa ja kissa saattavat muuttaa Juhanin mielen. Lue, selvitä, uppoudu uskottavasti uskomattomaan. Haikala kirjoittaa varmaotteisesti spefi-maailmaansa.
•
Topias Haikala: Pimeän jälkeen liikkuvat olennot, Enostone 2021. Lainasin kirjan kirjstosta.
Maisku Myllymäen romaanin nimi Valvoja (WSOY 2024) osuu kummassakin tarkoituksessaan: päähenkilöä kalvaa unettomuuskierre ja hän työskentelee museovartijana valvoen kävijöitä. Romaani löytää otsikon lisäksi maalinsa myös kerronnallaan ja tunnelmallaan.
Romaaneita voidaan määritellä esimerkiksi yhdenpäivänromaaneiksi, mutta Myllymäen romaani on yhden työvuoron romaani. Maia kertoo veistosnäyttelyn viimeisestä työvuorostaan ennen kuin kahdeksan kuukautta näytillä olleet teokset puretaan museosta. Saman verran on kestänyt minäkertojan romanssi Peterin kanssa. Kertoja kuvailee työpäivänsä havaintojen lomassa romanssin vaiheet ja väläyttelee muita tietoja elämästään. Sitä muuta kertyy niukasti mutta mielikuvitusta kutkuttavasti.
Romaanissa aika venyy ja valuu, eikä kestoa mitata kellolla tai kalenterilla. Kertoja mainitsee ajan painavuudesta. Ja kuinka ilmavaa siitä on lukea!
•
Luulen tietäväni enemmän esimerkiksi epäilyttävästä Peteristä kuin halunsa huumaama kertoja. Mutta sitten epäilykseni heräävät, sillä kertoja vinkkaa defenssitaipumuksistaan. Ymmärrän kyllä, että kertojan havaintoja hämärtää unettomuuden aikaansaama aivosumu, toisaalta kallistun harhautusmahdollisuuksien puolelle. Myllymäki vie siten epäluotettavan kertojan toiselle tasolle.
Viehätyn minäkertojan havaintojen tarkkuudesta ja selkeästä ilmaisusta. Valvojan katseen merkitys korostuu monin tavoin. Ympäristö – taidemuseo – on jo itsessään katseelle pyhitetty. Päähenkilö tosin katselee museokävijöitä ja raportoi tai tulkitsee heidän käytöstään. Katseen kohteena on myös näyttelyn vetonaula, taiteilija, joka veistää teostaan lasikopissa. Taiteilijalla on lisäksi juonen kannalta rooli Maian katseen suunnan muuttajana.
Kaunis Peter vaikuttaa objektilta, joka sokaisee Maian todellisuudelta. Näin päin katseen kohdistus virkistää. Feministinen kaiku kuuluu kirjassa kivasti, vaikka toisaalta Maia elää vain romanssinsa kautta, minkä syy raastaa: kertoja pystyy nukkumaan vain sänkyseuralaisen kanssa.
•
Kuvallistunut viestintä saa romaanissa ison lohkon. Taidemuseon kävijät kuvaavat teoksia enemmän kuin katsovat teoksia. Maia stalkkaa Peterin postauksia ja suunnittelee tarkasti omansa.
”Ehkä seitsemäs kuva oli sellainen, jonka julkaisin. Näytin siinä eniten siltä, miltä näytän muissakin julkaisemissani kuvissa. Kirjoitin Kaupungin yössä, painoin julkaisunappia ja tunsin, miten pieni osa minusta lohkesi irti ja katosi iäksi.”
Ikään kuin ennen vanhaan alkuperäiskansan ihmiset pelkäsivät, että valokuva nappaa sielun – myös somettajat taitavat menettää sieluaan. Ihailen, miten hienosti kirjassa ”tosi” ja ”some” romaanissa sanottuu:
”Oli olemassa kaksi samaan aikaan tapahtuvaa elämää, kaksi vierekkäin kulkevaa raidetta, ja se raide, joka kulki ruudulla, tuntuu toista raidetta vahvemmalta – sellaiselta, että se saattaisi katkaista toisen raiteen kokonaan.”
Meneehän siinä raiteiltaan. Menemme.
•
Aistit, ai miten maukkaasti kirjassa niitä hyödynnetään! Värit, kolmiulotteiset veistokset, muodot, kosketus, kuulo, maut. Valvoja on yksityiskohtien taidetta. Tunnelma kehittyy koko kirjan mittaan yhä intensiivisemmäksi. Minäkertoja saa unettomuustilansa sisään klaustrofobisesti.
Ajattelen, että Valvoja on romaani riippuvuudesta ja sen pahenevasta kierteestä. Ihminen on riippuvainen unesta, myös toisista ihmisistä sekä someseurannasta, ja jossain aina tulee raja vastaan. Romaanikokonaisuudessa yhdistyvät ihmeellisesti keveys ja piinaavuus. Nautin koko kirjasta ja piristyin taidepohdinnoista, joista löysin myös peilin:
”Lopulta taide on kai olemassa sitä varten, että voimme sen äärellä tarkkailla ennen kaikkea itseämme.”
•
Maisku Myllymäki: Valvoja, WSOY 2024, 302 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Romaanisyksy käynnistyy nostattavasti Jenni Linturin romaanilla Äärimmäisellä laidalla (Gummerus 2024). Kirja tosin ilmestyi jo kesällä, ja luinkin sen heinä-elokuun vaihteessa. Olen hautonut elämystä ja tarjoan sitä nyt lukijoille.
Äärimmäisellä laidalla -romaanin kertoja on 12–13-vuotias Mirkku, joka muuttaa perheensä kanssa Töölöstä Helsingin äärimmäiselle laidalle. Mirkun vanhemmat edustavat 1970-luvun tiedostavaa väkeä, kumpikin on toimittaja ja suvussa on muitakin samalta alalta. Äidin tausta on äveriäs (oi, maukkaat romaanin tulkintaherkut: maalaus ja kettupuuhka), mutta perhe jalkautuu nyt kerrostaloihin työväen huudeille. Malmiltahan tämä vaikuttaa kuten Linturin monen muunkin kirjan miljöö.
*
Kohotan kirjan kärkeen kerronnan ja ajantajun, jotka kietoutuvat kieleen kovin kiehtovasti. Linturi saa Mirkun ääneen vuoden 1972 ja murrosiän kynnyksen lapsen, jolla on abstraktin ajattelun taju mutta myös taipumus takertua konkretiaan. Suustaan hän suoltaa kotoa opittua. Tämä tiedostava kielipuristi yrittää kaveerata karujen lähiölapsien kanssa.
Mirkku tutustuu pihalla ja koulussa Pauliinaan, kekseliääseen sepittäjätyttöön. Pauliina ja muut lumoutuvat jalkapalloilevasta Janista, ja kirjan kehys rakentuu Janin katoamisesta. Kehykseen mahtuu Mirkun ystävyyssuhteiden kuprut ja perheprobleemat – elämä.
”Ja minä aavistan. Että jokin on kääntymässä. Eikä se ole vain tuuli. Tai takki. Tai lehti kalenterissa. Vaan. Tämä tarina.”
*
Linturi on kirjoittanut aiemmin kiinnostavia Malmiin liittyviä historiallisia romaaneja aiemmilta vuosikymmeniltä. Nyt Linturin kerronta kääntyy uuteen suuntaan. Aika imeytyy kieleen. Välillä kerronnan ajantaju vaatii pistetykitystä: taukoja, ajatusaukkoja, rytmiä, muistumaluetteloa. Tyyli tekee minuun vaikutuksen.
Kirjassa leikitään ajalla, sillä 1970-luvun lapsikertojan takana piileskelee 1990-luvun aikuinen. Välillä tuo aikuinen paljastuu, vaikka kerronnan aikamuoto on preesens – tunnelman presenssi vuodessa 1972. Konsti toimii hienosti. Se avaa lisää tulkintamahdollisuuksia kertojan kertomasta. Taas saa pähkäillä, miten luotettava kertoja on.
”Isä seisoo ovella. Riisumatta kenkiään. Lattialla, jonka äiti on pessyt, vaikka ei pitäisi. Feminismin takia. Minä kävelen radion luokse. Avaan sen. Että voimme kuunnella yhdessä, kuinka uutistenlukijan vakava ääni toteaa, että seuraavalla viikolla radion hallintoneuvos päättäisi Revon määräaikaisesta erottamisesta. Tai niin minä sen muistan, vaikka myöhemmin opin Radiojournalismin historia Suomessa -kurssilla, että Repo erotettiin. Määräaikaisesti. Vasta kesäkuussa. 1972. Me elämme toukokuun alkua.”
*
Nautin eritoten Mirkun henkilökuvasta. Hän on imenyt sienen tavoin kodin aatteet ja arvot ja julistaa lähiölapsille feminismiä, rasisminvastaisuutta, solidaarisuutta, sateenkaariseksuaalisuutta – Mirkku on täysiverinen woke ennen wokea. Tästä syntyy tahatonta ja tahallista huumoria, koska kontekstissa Mirkun aikuispuheet muuttuvat osin tolkuttomiksi. Arvostan! Mirkun aloitteesta lapsijoukko esimerkiksi leikkii vallankumouksen aamua. Vakavasti: lukiessa voi miettiä kotikasvatuksen vaikutuksia tai lasten kohtelua lapsina tai lapsiaikuisina, ja siitä on kirjassa monta näkökulmaa.
Tiivistä, loppua kohti yhä kiihtyvämpää kirjan tekstiä ja sisältöä ei yhdellä blogijutulla tyhjennetä. Mielestäni Äärimmäisellä laidalla on Linturia parhaasta päästä. Pääkaupunkilaiset saavat kuulla kirjasta lisää kirjailijan kertomana Malmin kirjastossa 18.9. klo 18. Tervetuloa kuuntelemaan kirjailijahaastattelua!
Lomalla löysäilin tekemisen ja lukemisen suhteen. Pihassa kyllä jonkin verran puuhailin niin, että samalla kuuntelin kirjoja; toisinaan keinuttelin, kudoin ja kuuntelin proosaa. Moni kirjoista liukui lajiltaan jännityksen puolelle.
Pohjoismaisista kuunteluun pääsi useampi jännäri. Parhaimmistoa oli Jørn Lier HorstinWilliam Wisting-sarjan Tapaus 1569 (Otava 2024). Dekkareissa usein vanhat synnit ja tapaukset nousevat esille, niin tässäkin, mutta ote on uskottava. Anna JanssoninMaria Wern-sarja on edennyt seitsemänteen spesiaaliosaan Sinä olit minun (Gummerus 2024) aika rutiinimenolla. Kristina OhlssoninStrindberg-sarjan uusin, Varjopaikka (WSOY 2024) oli mielestäni hapuilevampi ja venytetympi kuin aiemmat osat, joista ihan innostuin. Hupsu hybridi oli ruotsalaiseen saari- ja siirtolapuutarhaidylliin sijoitettu Suviunelmia ja verenpunaa (WSOY 2024), jossa kirjailija Christoffer Holst yhdistelee cosy crimeä ja chicklittiä.
Käännösdekkareista pitkäksi aikaa riitti kuunneltavaa Indrek Harglan kirjasta Apteekkari Melchior ja Tallinnan kronikka (Into Kustannus 2022). Ihastelen Harglan keskiajan kuvausta, jossa pääsee syvälle ihmisten elämäntapaan. Aika verkkaisesti juoni etenee, mutta siksipä juuri muulle ajankuvalle jää tilaa.
Nyt elokuun iltojen pimetessä esittelen vähän edellisiä kirjoja enemmän kolmea kotimaista jännäriä. Tuire Malmstedtin dekkarista Luusaari(Aula & Co. 2024) julkaisinkin jo oman juttunsa.
Elina Backman: Kuinka kuolema kohdataan
Elina Backmanin dekkareissa vaihdetaan joka osassa paikkaa, mikä on mielestäni mainio ratkaisu. Päähenkilöt sen sijaan pysyvät samoina, joten lukija pääsee seuraamaan heidän ajatusten juoksujaan suhteensa kehitystä. Täytyy vain hyväksyä se, että podcastaaja Saana törmää aina samaan rikosjuttuun, jota hänen rakastettunsa Jan tutkii KRP:ssä.
Kuinka kuolema kohdataan vie Saanan juhannusviikolla Kotkan edustan Kaunissaareen, jonne Jankin päätyy Nizzan piipahduksen jälkeen. Sitä ennen voi ihmetellä rakastavaisten niukkaa kännykkäviestintää, mutta päädyn, että yhteydenotoista pidättäytyminen on uskottavaa.
Juoni kerityi rauhallisesti niin, että loppuratkaisussa palaset loksahtelevat. Tapauksen taustalla kaikuu menneisyys: uusia ruumiita ilmaantuu muutaman vuosikymmenen takaisen murhan varjosta. Rikoksen selvittäjät joutuvat taiteilijapiirin suhdesotkujen setvijiksi – ja vähän omiensakin. Backmanin linja pitää: henkilövetoista jännitystä.
Elina Backman: Kuinka kuolema kohdataan, Otava 2024, 13 tuntia 11 minuuttia, lukijana Sanna Majuri. Kuuntelin BookBeatissa.
Eevi Kuokkanen: Viimakerroin
Eevi Kuokkanen on minulle uusi tuttavuus. Kiinnostava jännäristä Viimakerroin (Tammi 2024) kehkeytyi vähitellen siksi, että se erottuu muista. Kuokkasen kirja on harvinainen kollektiiviromaani: perheyrityksen ja pienen rannikkokaupungin väkeä vilahtelee runsaasti ja kirjassa seurataan tarkimmin kymmenkuntaa henkilöä.
Kirjassa hyödynnetään hyvin juonenkulun monihaaraisuutta, mutta kuolemantapausten setvintä ottaa aikansa. Ihmissuhteet vievät kirjassa tilaa, ja kyllä se sopii minulle. Yksi aihelma romaanissa on perheväkivalta niin, että tekijänä on nainen. Vuosikymmenten piinan jähmettämää perhettä kuvataan toimivasti.
Kannattaa kokeilla Kuokkasen kirjaa, jos kaipaat hidasta, arkista ja silti mukaansa tempaavaa kevytjännitystä.
Eevi Kuokkanen: Viimakerroin, osa 2 -Rantakaupunki, Tammi 2024, 11 tuntia 2 minuuttia äänikirjana, lukijaKaroliina Kudjoi. Kuuntelin BookBeatissa.
Anu Ojala: Jääsilkkitie
Olin heinäkuussa Vinhan kirjajuhlissa Ruovedellä kuuntelemassa Juha Roihan johtamaa dekkaripaneelia. Yksi keskustelijoista oli Anu Ojala, ja kiinnostuin välittömästi lukemaan hänen Ruotsin rajalle Tornionjokilaaksoon sijoittuvia dekkareitaan. Kolmas osa ilmestyy pian, toisen jo latasin, mutta esikoisen jo ennätin kuunnella.
Kylmä, merellinen Tornio-Kemi-ympäristö hahmottuu hienosti Jääsilkkitiessä (Otava 2021). Menevä, ilmaisutarkka kerronta on parhaasta päästä nykydekkareita. Dialogi ja henkilökuvaus toimivat hyvin juonenkuljetuksen ohella. Poliisin arjesta saa realistisenrankan kuvan huumehörhöjen kuskaajina ja uusien muuntohuumeiden uhrien siivoajina.
Genretyypilliseen tapaan romaanissa tehdään yksi poliisi seuraamiseen pakottavaksi. Ojalan sarjassa hän on privaatin ja työn välissä kimpoileva Ronja Jentzsch, vilkasliikkeinen ja -sanainen toimija. Virkistävästi nyt ei paneuduta romanssiin vaan vanhan omaisen hoitohuoliin. Välillä näkökulma vaihtuu tullimies Kristianiin, joka sailailee perhetilannettaan. Kuokkasen Viimakertoimen tapaan Kristian kärsii naisen harjoittamasta kotiväkivallasta.
Suosittelen tutustumaan Jääsilkkitiehen. Pohjoisen Suomen turismikasvot kääntyvät ihan toisenlaisiksi.
Anu Ojala: Jääsilkkitie, Otava 2021, 7 tuntia 32 minuuttia, lukija Anna Saksman. Kuuntelin BookBeatissa.
Tuire Malmstedtin jännärisarja jatkuu romaanilla Luusaari (Aula & Co. 2024). Lukijalle on eduksi aiempien osien lukeminen, sillä päähenkilöiden elämänvaiheiden tunteminen laventaa sisältöä. Näin on asiantila muissakin sarjoissa.
Malmstedtin kirjojen päähenkilöt toimivat Jyväskylän poliisissa työparina. Matilda on kovia kokenut nainen, jonka privaattielämä täyttyy nyt adoptioäitiydestä. Elmo toivuskelee lapsuudenystävän katoamisen aiheuttamista traumoista, koska se arvoitus on ratkennut, ja suunnittelee avioitumista avovaimonsa Inarin kanssa.
Jo aiemmissa osissa Matilda ja Elmon elämän asiat ovat sotkeutuneet käynnissä olleisiin rikostutkintoihin, eikä Luusaari tee siinä poikkeusta. Lähtökohtaisesti kiinnostukseni lopahtaa jännäreissä, joissa riehuu psykopaatti sarjamurhaaja ja joissa poliisipäähenkilöiden privaatti kietoutuu rikosvyyhtiin. Kummallisesti hyväksyn ne melko hyvin Malmstedtin (ja Jo Nebøn) kirjoissa. Kyse on kerrontatavasta: psykologisesta otteesta päähenkilöihin.
•
Luusaaren juoni perustuu siihen, että Jyväskylässä katoaa nuoria, sittemmin myös vähän vanhempia. Matilda ja Elmo joutuvat ymmälleen: mikä yhdistää katoamisia ja mikä lienee tekijän motiivi. Sitten kirpaisee läheltä ja toinen työpareista joutuu pois virallisesta tutkinnasta. Tragedia seuraa toistaan, ja alan olla sitä mieltä, että sarjan jatkuessa uskottavuus vaatisi hillintää. Ihan tavalliset arjen haasteet riittäisivät päähenkilöille, ja paukut siirtyisivät rikostapausten setvimiseen ilman Matildan ja Elmon uhriuhkaa.
Malmstedt kirjoittaa lajityypillisesti, tehokkaasti ja pieteetillä. Hän kuljettelee juonilankoja niin, että tutkinnan vaiheet jumiutumisesta edistäviin johtolankoihin vuorottelevat. Hän ei ohita uhrien omaisten hätää. Nämä asiat päähenkilöiden ajatuskulkujen kuvauksen lisäksi kiinnostavat minua.
Suomessa radikaalioikeisto ja rasistiset iskut ovat karmeaa tosielämää. Enää ei ole epäuskottavaa dekkarissakaan, että salassa kokoontuvat uusnatsit ovat keskuudessamme. Malmstedt on kirjoissaan kuljettanut tätä sivujuonta jo pitkään.
•
Malmstedtin tyyli on vuorotella tutkinnan kuvausta ja tuoda väliin poikkeavia tekstipätkiä, joista lukija voi päätellä, kenen pään sisäistä tajunnanvirtaa ne ovat ja miten ne liittyvät rikosjuoneen. Tällä kertaa poikkeusosuudet tuntuivat vaikeilta. Ehkä minua vaivaa taas sama vaivani: psykopatia tuntuu liian yksinkertaiselta selitykseltä. Toisaalta ne perustellaan kestämättömällä surulla.
Kirjan alku herättää ristiriitaisia tunteita, sillä se vie Norjan Utøn joukkosurman tapahtumiin. Jouduin pohtimaan, voiko tosielämän järkyttävän tapauksen tuoda rikosviihteeseen. Ymmärrän kirjailijan valinnan luettuani viimeiset muutamat sivut. Taustalla vaikuttaa viattomien nuorten uhrien kunnioitus.
•
Tuire Malmstedt: Luusaari, Osa 4: Metso & Vauramo, Aula & Co. 2024, 175 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa, mutta sain kirjan myöhemmin kustantajalta – kiitos!
Menettämisestä, säilyttämisestä (Siltala 2024) on Vilja-Tuulia Huotarisen seitsemäs runokokoelma. Kokoelma jakautuu otsikon mukaisesti kahteen osaan, mutta kyseiset teemat leikkaavat toisiaan kirjan runoissa.
Menettämisestä, säilyttämisestä valloittaa minut suoran tyylin vuoksi. Kielessä on tarkan, puhutun kielen rytmiä, toistoa ja sisällön täsmäiskuja. Silti suoruus sisältää sakeaa metaforisuutta ja tulkintaväljyyttä.
Esimerkiksi kokoelman alkupuoli paneutuu muistoihin ja läsnäoloon siskosta. Sisko voi olla sisko, sielunsisko, rakastettu, muusaksikin mainittu tai runoilijakollega, mutta sisko voi olla ylipäätään myös runoilijan runo, yhteys kahden henkilön välillä, jaettavaksi tarkoitettu.
Sisko-runot sijoittuvat kokoelman ”Menettämisestä”-osaan ja niissä kuuluu kuolema: ”Kenties kuolemassa on kysymys siitä että palaamme / konkretiaan. Meidän mielemme ei voi käsittää sitä.” Kenties Huotarinen siksi konkretisoi abstraktia. Esimerkiksi runossa ”Runoilijan tehtävä” sanojen tiputteleminen eli runoilijan tehtävä konkretisoituu sukujuhliksi. Luen suvun lukijoiksi siinä kuin todellisten sukujuhlien sekalaiseksi seurakunnaksikin.
•
Kirjan osassa ”Säilyttämisestä” esiintyy äiti. Kirjan motoista toinen on lainattu Antti Nyleniltä: ”Taiteilijat ovat maan äitejä.” Noudatan tätä lukuohjetta ja asettelen runoihin konkreettisen äidin rinnalle runoilijan. Esimerkiksi voimakas runo synnyttämisestä on silloin ihan sitä itseään mutta myös kuvaus runon syntyprosessista.
Huotarisen runot ottavat kantaa, sanovat vaikuttamistarkoituksessa lukemisesta ja kirjallisuudesta. Ajankohtaisuus säväyttää: kirja ilmestyy viikolla, jolloin Valtionvarainministeriö ilmoittaa kulttuurialan tukileikkauksista. Sen seurauksena luen runoja pamflettina sen lisäksi, että ne vaikuttavat lyriikkana.
”Olen kirja. Minulla on ruumis.
Minut on tehty sinun ja kirjailijan väliin
kilveksi elämän ja kuoleman väliin, kuten
kaikki kehot. Ihollani on tuoksusi, tunnen sen
mutta sellaisella varmuudelle sinä nauraisit.
Ja kuka sitten olet, lukija, jonkin verran jumala?
Ainakin teet jotain ainutlaatuista.”
Edellä lainasin runon ”Elämän ja kuoleman välissä” ensimmäistä osaa ja nyt jumalankaltaiseksi kirjattuna totean, ettei osuvammin taida voida ilmaista lukijan merkitystä kirjoille kuin Huotarisen runoteksti. Vain lukijat vievät kirjoja eteenpäin – mieleensä, toisilleen – ja se alkaa olla elämän ja kuoleman (lukutaidon, empatian, demokratian, kirja-alan) kysymys. Eikä lukijan jumaluutta ole ilman runoilijan luojuutta, luojan ydintehtävää.
Näissä toisen osan runoissa puhutellaan instituutteja henkilövetoisesti. Muutama runo ministerille pöyhii kulttuurialan levenevää railoa hallinnon ja ruohonjuuritason välillä. Niiden runojen jälkeen löytyy toivo historiasta: viimeiset runot inspiroituvat ensimmäisistä suomalaisista kirjakaupoista, kirjastoista ja kirjallisuusihmisistä Turussa 1800-luvulla (taustateos Kirjojen kaipuu) – säilyttämisestä, kirjojen merkityksestä sellaisenaan. Kylmät väreet ravistelevat, kun luen Turun akatemian kirjastonhoitajasta ennen ja jälkeen Turun palon. Tänä päivänä ”Turun palo” on nykyhallitus.
•
Viittasin jo Huotarisen runokielen konkretia-absrtakti-metafora-yhdistymiseen. Hän käyttää melko paljon myös esimerkiksi toistoa. Runoista voi bongata kirjallisia viittauksia, esimerkiksi kirjan lopun henkilörunojen linkki Spoon River antologiaan. Ja välillä runoissa on sakset kädessä (runoilijan kokoelma Sakset kädessä ei saa juosta).
Kuuntelin Vilja-Tuulia Huotarista Naantalin kirjajuhlilla, jossa hän puhui kirjastaan läpyskänä. Haastattelija Anna-Riikka Carlson korjasi, että sivumäärä voi olla niukka (noin 60 sivua) mutta sisältö painavaa, ja lukijan viettää monia tunteja runojen tiheydessä.
Puollan Carlsonin huomiota. Ostin kirjan Naantalissa, luin sen kotimatkan alussa Turussa Aurajoen äärellä tuomiokirkon lähellä ja värähtelin kirjan loppurunojen alkuperän maisemissa. Luin kirjan jälleen junamatkalla Turku-Helsinki, ja toistin lukemisen seuraavana päivänä moneen otteeseen. Joka kerralla poimin uutta, oivalsin toisin, eri asioita. Vaikutuin. Vakuutuin:
Kaj Korkea-ahon kirja Äitiä etsimässä (Otava 2024) on sijoitettu luokkaan elämäkerrat, muistelmat. Lähiaikoja kirjailija-kertoja kirjassa muistelee tuoreeltaan, ja on kirjassa mukana lapsuuden ja nuoruuden väläyksiäkin. Etenkin ristiriita seurakuntanuorena homofobisessa ympäristössä on jättänyt jälkiä. Pääosin kirja kertoo kirjailijan ja puolisonsa Nikon lapsihaaveista ja – kirjan nimen mukaan – äidin etsinnästä.
Korkea-ahon kaunokirjailijuus limittyy yhdeksi teemaksi kirjassa, joka kertoo karusti myös siitä, miten kirjailijan täytyy suostua monenlaiseen hommaan talouden tasapainon vuoksi. Se stressaa, samoin lyhyet apurahakaudet, joiden jatkosta ei ole varmuutta. Lisäksi kirjailijaa painaa aina epävarmuus osaamisestaan. Nämä ovat tärkeitä, ajankohtaisia aiheita liittyen kirja-alan tilaan ja kulttuuripolitiikkaan. Korkea-aho saa viisivuotisen apurahan, jolla on suuri merkitys kirjailijuudelle mutta myös privaattielämälle – tämän kirjan pääasialle.
•
Kumppanuusvanhemmuden eri puolia ei tietääkseni ole avattu aiemmin näin, ainakaan Suomessa. Kirja on yksityiskohtainen, tunteita purkava, toivon, epäilyn, stressin, pettymysten vuorovesivyöry. On pikatreffejä, FB-ilmoituksia ja tapaamisia lukuisten äitiehdokkaiden kanssa. On viime hetken perääntymisiä. On täysiosuma.
Varma, sujuva, sävykäs kerronta ihastuttaa. Aitous ja rehellisyys Kajn ja Nikon tunteissa ja toimissa, myös yhteishengessä ravitsee kirjaa, saa sen kukoistamaan.
Minua koskettaa ehkä eniten tapa, miten Korkea-aho kuvaa suhdetta perheeseensä, äitiin ja isään. Sanomattomuus ja myös vihdoin sanominen ja aito kohtaaminen lämmittävät. Kirjan loppu muuttuu kirjeeksi syntyneelle lapselle, mikä pisti itkettämään.
•
Sateenkaarensävyinen kirja vanhemmaksi kuuluu kaikille. Sen pohdinnat vanhemmuudesta iskevät, sillä kumppanuusvanhemmuudessa täytyy etukäteen miettiä monenlaisia yksityiskohtia ja skenaarioita. Ydinperhe-heterosuhteissa, joissa raskaus alkaa ”normaalisti” voi edetä ehkä sen suuremmin miettimättä. Se ajatteluttaa. Myös se mietityttää, miten valtaosa mediajuttuja paneutuu vanhemmuuden raskauteen. Tässä kirjassa raskasta on lapsettomuus, muu onni korostuu. Onneksi.
Korkea-ahon kirja tuli lukulistalleni aika pian Saara Turusen romaani Hyeenan päivät-romaanin jälkeen. Se sopi mainiosti – monet reitit vanhemmaksi näkyvät kirjallisuudessamme. Näiden perään voin vielä suositella Juha Itkosenperhekirjoja.
•
Kaj Korkea-aho: Äitiä etsimässä, suomentanut Laura Beck, Otava 2024, 171 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Kolmas osa JP Koskisen siirtolaissarjasta täydentää mainiosti aiempien osien Tulisiipi ja Haukansilmäsukutarinaa. Tulisiipi kertoo suomensukuisten amerikkalaissiirtolaisten kohtalosta Neuvostoliitossa ja yhden perheen pojan Kaarlon lentäjäunelmista 1950-luvun lopulle saakka. Haukansilmä valottaa Kaarlon isänisän elämänvaiheita Amerikan intiaanisotien aikoina. Sarjan kolmas osa Ukkoslintu (Like 2024) kertoo Kaarlon sedän eli isoisän toisen pojan Jannen (James Frost) tarinan ennen Jannen Timo-veljen ja Kaarlo-veljenpojan Neuvosto-Karjalaan muuttoa 1930-luvulla.
Juoni- ja henkilövetoinen romaani kulkee Jannen mukana 16-vuotiaasta nelikymppiseksi. Janne eli Jack Frost muuttaa teininä preerialta New Yorkiin taskussaan suositus lehtimieskyvyistä. Muutaman kommervenkin jälkeen Janne pääsee New York Timesiin, jopa sotakirjeenvaihtajaksi ensimmäisen maailmansodan Ranskaan ja vallankumouksen sekoittamalle Venäjälle. Myöhemmin hän päätyy rikostoimittajaksi yhä paisuvaan kansojen sulatusuuniin, New Yorkiin.
•
Voin taas todeta, että Koskinen on tarinankertoja. Kerronta etenee kronologisesti minäkertojan kuljettamana ja hänen näkökulmastaan. Monäkertoja, kadamdriimer, tuo esille ajatuksiaan etenkin ensimmäisen maailmansodan sekä 1930-luvun taitteen laman ja työväenaatteen voimistumisesta. Kaikki kuvataan yhden yksilön vinkkelistä niin, kertoja-ajattelijan sokeat pisteet voi jälkiviisas ja historiatietoinen lukija nähdä kirkkaasti.
Sarjan ensimmäinen osa rusensi utopian työläisten Neuvosto-Karjala-onnelasta. Vaikka Janne journalistina on saanut ristiriitaisia tietoja kommunismioloista, se ei estä seikkailijaa. Sitä ei estä edes romanssi kaupankäynnin ja rahan voiman tuntevan porvarisneidon kanssa. Koskisen muissakin sarjan osissa päähenkilömies kohtaa elämänsä naisen aika varhain, niin myös uutukaisessa. Koskinen pitää tiukan linjansa: romantiikalla ei revitellä eikä intiimiasioita laverrella ulkopuolisille. Pääpaino on muussa toiminassa ja Jannen yhteiskuntanäkemyksen kehittymisessä.
•
Koskisen historiallinen romaani peilautuu nykyaikaan: sota, yhteiskuntaluokkien juopa, rahan valta niin sodassa kuin muun yhteiskunnan pyörimisessä. Sotakuvauksissa Koskinen tuntuu olevan tarkimmillaan, samoin sodan pohdinnassa. Sodan järjettömyys kuuluu kirjassa monin tavoin eurooppalaisesta sodasta Suomen kansalaissodan loppumaininkeihin. Tässä Jannen isän mietelmiä:
”Jes, näin se meni. Kuten sanoin, revoluutiot ovat heisi bisnes. On parempi pitää aseet telineissä ja yrittää parantaa maailmaa kynällä, niin kuin sinä teet. Jos aletaan ampumaan vihollisia, ne eivät lopu koskaan. Niitä tulee aina vain lisää.”
(Kun lukee tänäänkin uutisia, sitaatin sanat toteutuvat.)
•
Osattomien, köyhien ja työläisten asialla Ukkoslintu on sodanvastaisuuden lisäksi. Vähemmistöjen epäasiallinen kohtelu kiusaa Jannea. Selvimmin yhdenvertaisuuden motiivia edustaa Jannen sotakirjeenvaihtajaystävä Nopea Hirvi, apassitaustainen sivistynyt mies. Vaikkei tärkeästä sivuhenkilöstä kohoa moniuloitteista henkilökuvaa, lähes ihannetyyppi miellyttää minua monin tavoin. Romaanin nimi juontaa juurensa Jannen ja Nopean Hirven kokemuksiin rintamalinjojen välissä: se on intiaaninimi Jannelle ja nimen synty sisältää ripauksen mystiikkaa muuten realismissa pitäytyvässä romaanissa.
Janne on päätyä yhteiskunnallisissa mietinnöissään jonnekin keskelle etsien parhaita aineksia oikealta ja vasemmalta edistämään kaikkien kansanosien elämää. Tämän edessä ollaan tänäkin päivänä: mikä kombinaatio lisäisi mahdollisimman monen hyvinvointia? Ääripäistä se ei löydy. Näin historiallinen, osin seikkailullinen romaani sisältää erilaisia aihelmia ja tasoja lukijan pohdittavaksi. Pureuduin vain muutamaan – kaikkiaan eläydyin, jännitin, järkytyin, viihdyin ja nautin.
•
JP Koskinen: Ukkoslintu, Like 2025, 399 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 