Kolmihenkinen kirjapiirimme valitsi lokakuun kirjaksi Eeva Kilven Tamaran (WSOY 1972). Kukaan meistä ei ollut juurikaan lukenut Kilven proosaa. Minä bongasin kesällä Kilven novellikokoelmasta Kesä ja keski-ikäinen nainen Tamara-romaania edeltävän novellin. Se viritti romaanin lukemiseen, ja olihan meillä mielikuva, että romaani aikanaan kohautti seksikuvauksillaan.
Romaanin minäkertoja, jaloistaan invalidisoitunut ja impotentti tarkkailija elää ystävänsä Tamaran miessuhteiden ja seksiaktien vatvomisesta. Tamara, kertojan eli psykolingvistiikan tutkijan entinen opiskelija ja nykyiseltä työltään terapeutti, mainitsee, että minäkertojamies on sukupuoleton yliseksualisti. Romaani kuvaa ystävysten suhteen käänneaikaa – jokin on muuttumassa. Kertojan mukaan Tamaran elämässä:
”Viimeisin vaihe olen ollut minä, joka edustan hänelle jatkuvuutta, sitä jonka luo voi aina palata työn ja sukupuolielämän ääreltä, joka pysyy ulottuvilla, ei juokse pois, ei hylkää.”
•
Romaanin henkilöistä voi tarkastella riippuvuuksia ja hylkäämisen pelon seurauksia. Siinä näkyy ja tuntuu aikansa vasemmistoälyköiden kritiikki, luonnonsuojeluvirittyminen ja seksuaalinen vapautuminen. Jälkimmäinen välittyy Tamaran seksiseikkailuiden kuvailuna, mutta niin, että ne pääosin kielellistetään jälkikäteen eli Tamaran kertomina minäkertojalle. Minäkertoja toimii kuullun tirkistelijänä, mutta joskus myös Tamaran tyydyttäjänä, jolloin tilanteesta tallentuu miehen kuvaus siitä hetkestä ja Tamarasta.
Kertoja on rakastunut Tamaraan, mutta Tamarasta ei niin vain ota selvää. Kertojamiehen ja Tamaran yhteisellä mökkilomalla Tamara hullaantuu epäluotettavaan Kustaa Mauriin, ja se muuttaa parin dynamiikkaa.
•
Olimme lukupiirissämme (Johanna, Taru ja minä) sitä mieltä, että kirja kestää aikaa, vaikkakin karsinnan varaakin tekstissä on. Minusta romaani pelaa kielellistämisellä ja psykologisoinnilla. Huumoria olin aistivinani myös, esimerkiksi Tamaran rakastetun dobermanniharrastus tuntuu absurdilta. Välillä rasittavuuteen saakka äityvä vatvonta aiheuttaa tunteen, että kyse on kirjallisesta kokeesta, leikittelystä. Kirjan loppulausekin viittaa siihen.
Ja kun romaanitaide tarkoittaa verbaalisointia, Kilpi ottaa siitä kaiken irti suhteessa kertojan ammattiin, esimerkiksi:
”Minä koin tuon jokaiselle tiedemiehelle lohduttoman joskin mielenkiintoisen hetken, jolloin hänen oma tieteenhaaransa pettää hänet jättämällä hänet ymmälle kuin pilviin karkaava leija; sanojen linnut kaikkosivat ulottuviltani ja kielipsykologian kallio jolle olin koko elämänkatsomukseni perustanut (”kaikki on niin kuin se parhaiten ilmaistaan” ja niin edelleen) tärähteli allani järkyttäen sieluani vaarallista resonanssia muistuttavalla ilmiöllä.”
•
Johanna muistaa, miten kirjasta puhuttiin kohuten, kun hän oli lapsi. Siksi oli kiinnostava lukea se tässä ajassa. Tarulle romaani oli erilainen kuin hän odotti. Taru toi esille, että kirjasta huomasi, että kirjoittaja oli nainen, sillä naisen halu näyttäytyi ihan toisella tavalla kuin aikalaismiesten, esimerkiksi Hannu Salaman tuotannossa.
Entäs ne seksikuvaukset? Yksi Tamaran valloituksista lähettää kirjeen, jossa hän toivoo vinkkejä eroottisesta kirjallisuudesta, ja jossain määrin Tamara myötäilee niitä:
”Romaanin ja novellin tulee kuvata noita ihania esileikkejä ja kaikkea siihen liittyvää, samoin yhdyntää. Rakkauden tulee olla henkinen ja ruumiillinen kokonaisuus kirjallisessa kuvauksessa. Pelkistä asentokirjoista en välitä. Muistan että sinä et pidä sanoista vittu, pillu, kulli, kyrpä ja nussia. Minä pidän. Koen ne kauniina ja hellyttävinä, mutta niin koen myös häpyhuulet, häpyrako, häpykieli ja siitin -sanat. Muistan, että ne sinusta tuntuivat lääketieteellisiltä tai haukkumasanoilta, mutta sinulla ei olekaan samaa taustaa kuin minulla, mutta ei siitä sen enempää.”
Totesimme, että kuvaustapa oli suorasukaista. Meitä puhutti Tamaran ja kertojan outo suhde ja se, että Tamara valitsi seksileikkeihinsä omalaatuisia jämämiehiä. Silti oli selvää, että nainen tiesi, mitä halusi – ja kuitenkin nainen oli samalla tirkistelyn kohde ja miesten vietävissä.
Ehkä aikalaisten pöyristys johtui Tamaran aktiivisuudesta ja häpeämättömyydestä: nautinto kuuluu hänelle, sitoutua ei tarvitse. Romaanissa ei kyseenalaisteta Tamaran moraalia, eikä kertoja paheksu naisen suhteita. Ei meille tullut vastaavaa teosta vanhasta kotimaisesta kirjallisuudesta mieleen. Olimme tästä samaa mieltä: Tamara oli kiinnostava tuttavuus, joka kannatti lukea; nyt tiedämme Tamaran.
•
Keskustelimme myös Kjell Westön romaanista Molly & Henry. Taru kuunteli kirjan ja päätteli, että kirja sopii luettavaksi ja haluaa vielä lukea sen. Kirjassa kuvattu kulttuuripiirien maailma viehätti häntä. Johanna nautti romaanin runsaudesta. Vaikka kirjan aikakautta on kuvattu ennen jo paljon, romaanin vivahteikkuus valloitti. Etenkin romaanin keinot viedä henkilöiden pään sisälle ihastuttivat Johannaa. Vaivihkainen sodan vaikutus ihmisiin välittyi taitavasti meidän kaikkien mielestä. Omat mietteeni olenkin jo julkaissut blogijutussani.
•
Eeva Kilpi: Tamara, WSOY 1972 / eKirja 2018, 218 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 