”Hah. Miten typerä ajatus. Että Kissa voisi minun asiaani kertoa. Olisi ihanaa vain lähteä täältä.
Minä olen hauras, Kissa ei. Sillä on eläimen vaistot, kynnet ja hampaan petous, ja sitä riivaa elämänvietti, ei sitä tuoni houkuta. Ei se näe autiutta ympärillään eikä uuvu elon leikkiin. Se osaa jahdattaa kärsimystä, leikitellä sillä ja lopulta iskeä kiinni sykkivään kaulasuoneen, imeä verta ja juopua siitä, ja lopulta istua nätisti etutassut tanassa ja nuoleskella turkkiaan piittaamatta vähääkään siitä, mikä murha juuri tuli tehtyä.
Minulle ei ole helppoa olla olemassa. Kissalle on.”
Kirjailija on jätetty, petetty, keskenmenosta järkkynyt ja kadottanut sanat. Kotiin ilmestyy Kissa, todellisuudessa tuonilmaisten Toimiston lähettämä. Tai todellisuudessa ja todellisuudessa, tämän romaanin todellisuudessa. Ja ihan todesta sen otan Katja Ketun romaanissa Erään kissan tutkimuksia (Otava 2023).
•
Kissa kertoo tavallaan, niin myös Kirjailija, ja lisäksi Kirjailijan isoisoäiti Eeva kertoo elämästään vuodesta 1917 alkaen. Osuudet vaihtelevat ja virkistävät kokonaisuuden. Eevan myötä romaaniin tulee Venäjän rajan läheisellä, pohjoisella suomalaissyrjäseudulla koettu historia, ensin kansalaissota, sitten Lapuan liike, toinen maailmansota ja sen jälkitraumat. Lisäksi Eeva sitoo Kirjailijan paikkaan, kotisaareen, ja perhehistoriaan vaikka kuoli juuri Kirjailijan synnyttyä.
Eevan päiväkirjan kirjoittamistapa valloittaa verevyydellään. Lisäksi pistämättömästi Eevan osuuksista välittyy elämänmeno ja etenkin hyväksyvä, lämmin ja verevä rakkaus Mahteen, lempeään haaveilijaan.
”Maailma oli kuten Mahte sen näki, perimmiltään pyhä ja hyvä, Saari turvaisa ja tuvan hirsiseinät tilkitty sammalella ja naavalla, ja samalla niissä tikittävien toukkien tiet olivat kuin rakkauden suonia ja punoksia joita pitkin kuiskin salaisia sanoja, niitä joita vain nainen löytää − eikä kovinkaan tietäjä, ei edes Antero Vipusen vatsasta.”
Eevan elämä saaressa vieroksuvan anopin ja sittemmin raivovauhkon vävyn naapurina välittyvät nekin, mutta komeasti henkilöityvät historian tapahtumat yksityiseen yksityiskohtaisesti, elävästi.
•
Eevan ja Mahten yhteiselo erilaisina mutta rinnakkain loistaa kirkasvalolamppuna, kun Kirjailijaa oma elämänvaihe pimentää. Onkin Ketulta oivallus suhteuttaa kunkin ajan elävien probleemat. Ehkeipä Kirjailijan miesystävän samppanjanjuonti lentokoneen ensimmäisessä luokassa ja Kirjailijan paikka turistiluokassa olekaan vastoinkäymisistä pahimpia vaikkakin nöyryyttävää. Tosin kovia Kirjailija kokee kirjailijuudessa, rakkaudessa ja lapsettomuudessa. Siksi Kissa toimitetaan tutkimaan Kirjailijaa. Kaksikko päätyy Eevan saaritaloon, ja Kissa saattaa Eevan tarinan osaksi tutkimuksia:
”Iltahämärissä saalistan hiiriä ja nautin, sillä allergia estää kipuamasta puihin lintuja vaanimaan. Täytyy myöntää, että Kirjailijaa tutkin vähäisesti, enemmän minua kiinnostavat Eevan ja Mahten olot vuosisata sitten. Enkä nyt puolustele itseäni enkä kadu mitään, pikemminkin minua säälittää. Kirjailija ei aisti sitä kaikkea elämää, joka hänen ympärillään kuhisee, ei tämän hetken ihmeitä eikä toisilmaisia. Maassa paljaan jalan alla rämpivät sokeankalvaat myyrät jäävät huomaamatta, linnut pesäkoloissaan tai oksilla laulamassa, riemurinnoin hehkumassa ja hukkaamassa iäisyyttä.”
•
Erään kissan tutkimuksia imaisee mukaansa valttina vaihteleva rakenne, konstailemattomaksi koristeltu kohkaava kieli, kiinnostavat henkilöt, historian havina ja tunnelma. Realismia puhkovat Kissa, Eevan perimän loitsutieto ja saaressa liikkuva hornan hevonen kuuluvat ehjästi romaanin maailmaan. Kissan rooli on havainnoida, huvittaa ja historioida – ja pelastaa Kirjailija kirjailijaksi. Kirjailija luovuttaa:
”Lopulta annan periksi. Tulkoon Kissa, vallatkoon romaanini. Minähän se tässä heikko olen. Kissa tietää paljon, piittaa vähästä. Sillä on elukan villi luonto ja salaista tietoa. Eikä se kunnioita minua pätkääkään. Sekin on hyvä.”
•
Kissa kirjassa tivaa, kirjoittaako Kirjailija kostoromaania ex-rakastetusta, ei kirjoita, elämänmenossa on muuta tähdellistä. HS tituleerasi teosta avainromaaniksi (aha, autofiktiosta palataan vanhaan termiin), mutta ohitan sen, koska kirjan muu aines vie mukanaan. (Tosin hymähdän Porvarin poika -viittauksille liittyen Ketun epäonniseen elämäkertakirjoitusprojektiin.)
Olkoon tosiaineksia, mutta fiktiokerronta tässä voittaa. Erään kissan tutkimuksia on romaani kirjan kirjoittamisesta, hauraudesta ja voimasta sekä elämänkirjosta. Raskaista kokemuksista syntyy vakavapohjainen mutta leikkisä ja koskettava kokonaisuus. Ja sellaista, jonka Kissa kuulee:
”Edelliskesänä kasattu metallinpaljastin jää nurkkaan, eikä maisema edelleenkään avaudu Kirjailijalle. Ei tämä näe.
Niistä Kirjailija ei tiedä mitään. Sen sijaan tämä puhuu tulevasta romaanistaan.
− Jotakin kaunista siinä pitäsi olla. Ja lohtua.
Mutta jokin pieni muutos on tapahtunut.
Jo se, miten tämä kulkee pitkin saarta, palaa takaisin, jää kuuntelemaan ja siristää silmiään kuin jotain sumussa vilahtelisi.”
•
Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia, Otava 2023, 227 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 