Maggie O’Farrellin Hamnet vei Shakespearen aikoihin, ja siinä tuli jo tutuksi kirjailijan historiallisen romaanin tyylinsä. Se pureutuu aikaan, henkilöihin ja havainnollisiin yksityiskohtiin. Jossain määrin siinä on koristelevuutta, ei häiritsevästi kuitenkaan. O’Farrellin romaani Varoitus tukalasta helteestäpuolestaan vakuutti, että henkilö- ja suhdekuvaus luontuu.
Uusin romaanisuomennos Lucrezian muotokuva (S&S 2023) kertoo italialaisesta renessanssineidosta. Firenzen ylhäisöön kuuluva Lucrezia de Medici naitetaan 13-vuotiaana Ferraran hallitsijalle Alfonso d’Estelle. Liitto toteutuu pari vuotta myöhemmin ja vuoden sisällä Lucrezia tietää, että aviomies aikoo murhata vaimonsa. Dramaattinen käänne ei ole juonipaljastus vaan romaanin lähtökohta. Historiallisoista faktoista tiedetään, että niin kävi. Muuten ei neidosta ole historiatietoja, pari muotokuvaa Lucreziasta on jäljellä.
Lucrezian muotokuvassa taidokkaasti eri aikatasot tutustuttavat päähenkilöön, 1500-luvun hovielämään ja naisen asemaan siinä. Koska päähenkilö on nuori tyttö, junailut ja juonittelut valkenevat vähitellen, samoin se, miten hovit poikkeavat toisistaan ja mitä neitosilta niissä odotetaan. Miesten määrittelemät kunniakäsitykset ja toimintatavat musertavat muita. Hovikähminnät ja myös jokin kerronnassa tuovat mieleeni lajin mestarin kädenjäljen, Hilary MantelinSusipalatsin.
•
Romaanissa hienosti pyöritetään tiettyjä motiiveja kuten (villi)eläimiä, hiuksia ja maalaustaidetta. Yksityiskohtaisuus sävyttää kerrontaa ja tehostaa tunnelmaa. Siihen kuuluvat niin värit, kankaiden rakenteet kuin keskustelujen äänenpainot, sanavalinnat ja piilomerkitykset. Kaiken alle piiloutuu jotain, niin toimiin kuin henkilöihin. Niin nuoreen Lucreziaankin:
”Kukaan ei epäilisi hänen olevan mitään muuta kuin anteeksipyytelevä ja katuvainen, pahoillaan harkitsemattomuudestaan. Vain hän itse tietää, että hänen sisällään, heti viileän ihon alla, tapahtuu aivan muuta: hänen sisintään nuolevat sähäkät ja ahnaat lieskat, tuli syttyy, rätisee ja kytee, pölläyttää savua, joka täyttää hänen jokaisen sopukkansa, jokaisen sormenkynnen, jokaisen tuuman hänen raajoistaan. Hiukset levittäytyvät hänen ympärilleen – mies näkee hänestä vain päälaen. Alfonso kaiketi uskoo, että hän kuuntelee aviomiehensä läksytystä ja toruja, mutta ei suinkaan. Hän kohentaa roihua, antaa sen leimuta, kannustaa sitä korventamaan joka kolkan sisällään. Aviomies ei saa milloinkaan tietää, ei milloinkaan yletä tähän osaan Lucreziasta, vaikka kuinka puristaisi hänen käsivarttaan tai tarttuisi hänen ranteeseensa.”
Tapahtumat eivät ole järin vaihtelevia, mutta tunnelmat ovat. Loppua kohti kenties käänteet romantisoituvat, mutta myös lisäävät jännitystä – silloinkin säilyy vivahteikkuus ja se, miten yksi käänne vapauttaa toisen ja koituu jonkun toisen kohtaloksi. Kiehtova kirja!
Romaanin viimeiset sanat luettuani ryhdyin pohtimaan kirjan nimeä, Kimalaisten kirja (S&S 2023). Vappu Kannas on antanut sen romaanilleen, joka kertoo runoilija Emily Dickinsonin (1830 – 1886) perhekunnasta. Totean nimen oivaltavaksi, sillä jos jonkinlaista pörräämista kotipesän ja Emilyn runojen ympärillä tapahtuu, myös kipeiden pistosten ainesta.
Toinen oivallus on se, ettei romaani heittäydy biofiktioksi Emily Dickinsonista. Eristäytyvän naisen läsnäolo tuntuu, muttei siitä saa kiinni – niin kuin eivät saaneet oikein oma perhekään eivätkä paikkakuntalaiset. Hän vaikuttaa kaikkiin, mutta hän on kirjassa ikään kuin sivullinen. Emilyn sijasta romaanissa keskeisiä näkökulmia saadaan palvelija Maggien, pikkusisko Vinnien ja Dickinsonien juristiveljen Austinin rakastajattaren Mabelin kertomana tai heistä kerrottuina.
”Emily näkee pidemmälle kuin muut. Hän näkee miten tämäkin hapertuu lopulta ohuiksi rihmoiksi ja katoaa tuulen mukana pois.”
•
Romaani liikkuu vuosissa ennen Emilyn kuolemaa ja sen jälkeen. Runoilija antoi ennen kuolemaansa runonsa Maggien huostaan, ja muutaman vuoden päästä Vinnie-sisko värväsi Mabelin toimittamaan niistä kirjan. Romaanissa on myös sotkuinen Vinnien ja Mabelin oikeusjuttu runojen tuotoista. (Tosielämässä Dickinsonin runojäämistöstä riitti runsaasti ainesta kiistoihin ja kirjoiksi toimitettavaa 1950-luvulle saakka.)
Romaani kuvaa Vinnietä, Mabelia ja Maggieta ja heidän suhteitaan tiheätunnelmaisesti, välillä väljästi, viipyilevästi. Austinin vaimo Sue on tärkeässä sivuroolissa, ei vähiten siksi, että hän oli Emilyn läheinen ystävä. Suen ajatuksin:
”Nuo mahtavat Dickinsonit, he eivät tienneet, miten ihmisen kyljessä voisi olla aukko, joka ei koskaan sulkeutunut, josta tuuli aina sisään, josta kulkivat ihmiset ja koko kaupunki, eikä saanut olla koskaan rauhassa.”
Kerronnallisesti romaani pitää otteessaan näkökulmien ja kerrontatapojen vaihteluiden vuoksi: eri henkilöiden minäkerronnasta siirrytään hän-kuvailuun ja taas minäkerrontaan. Kronologia rikkoutuu usein. Vappu Kannas on kääntänyt kirjan lukujen alkuun Emily Dickinsonin vapaamuotoisia runoja. Näin teksti upottaa tunnelmiin ja teemoihin.
•
Rakkaus iskee usein henkilöiden ohi, mutta tärkeä teema se on. Emily rakastaa eristyneisyyttä ja kirjoittamista; Sue rakastaa Emilyä, mutta on nainut Austinin; Austin hullaantuu liihoittelevaan Mabeliin, jota ihailee myös Vivian, ja Vivian rakastaa sisaruksiaan; Mabel rakastaa itseään, aviomiestään ja Austinia muttei tytärtään. Maggielle Dickinsonit ovat lähempänä perhettä kuin irlantilaissukulaisensa, rakkaus on palvelijan velvollisuudentuntoa. Dickinsonin siskojen rakkaus on eteeristä, Mabelin ja Austinin lihallista, Suen katkeraa. Romaani ei ryve Mabelin ja Austenin skandaalissa, vaan epäsovinnainen suhde lehahtelee tunteissa ja tunnelmissa.
Rakkauden lisäksi romaani kertoo minulle paljon kuolemasta ja elämästä, katoavaisuudesta:
”En tiedä, mitä hän pakenee tai koittaa tavoittaa. Kai sitä samaa, mitä me kaikki. Elämää, joka kulkee liian kiivaasti ohi, eikä selitä itseään. Eikä ole koskaan aivan sitä, mitä on salaa mielessään ajatellut.”
Kuolema hallitsee kirjan tunnelmaa. Esimerkiksi alku kietoutuu Dickinsonien äidin kuoleman odotukseen ja jo aiemmin kuolleen isän vaikutukseen. Emilyn kuolema on tietynlainen pakopiste. Kaikkien kuolevaisuus tiedostetaan.
•
Kimalaisten kirja valloittaa minut: hiottu, hallittu, ilmeikäs kieli ja kerronta herättävät henkiin Dickinsonien kaksi taloa, puutarhat ja niissä risteilevät ristiriitaiset henkilöt. Henkilöt herättävät tunteita laidasta laitaan, ärsytyksestä ihmettelyyn, ihmettelystä epätäydellisen ihmisyyden ihasteluun. He loukkaavat, sivuuttavat, laiminlyövät ja rakastavat – he ovat kerroksellisia ja arvoituksellisia.
Kannas on taiteillut kokonaisuuden sellaiseksi, että se jää kaivelemaan. Siinä piilee lumovoimaa – modernia historiallisen romaanin kehyksissä. Löydän sille kiteyttävät sanat kirjaan suomennetusta Dickinsonin runosta:
”Luonto on Kummistustalo – / mutta Taide – / Talo joka yrittää kummitella”
Elähdyttävä romaani on harvoin vain aiheensa varassa, ei nytkään, vaikka Dickinsonien perhepiiristä draamaa riittää. Edellisessä romaanissaRosa Clay Kannas toimi samoin: aihe poikkeushenkilöstä (mustasta opettajasta yli sadan vuoden takaa) muuttui kaunokirjallisuudeksi teemojen ja kerrontatapansa vuoksi. Kimalaisten kirjaa lukiessa ajattelin, että onpas tämä kaikin puolin kansainväliseltä tuntuva kirja. Vailla minkäänlaista valtaa voisin ojentaa sille oitis Tulenkantaja-palkinnon. Kirjan upea, kaunista ja häiritsevää yhdistävä kansi kruunaa kirjan.
Pihakeinussa lomalöhöilyn ajankuluna luin ja kuuntelin neljän dekkaristin kirjoja. Kirjoja tosin kertyi viisi. Tässä niihin pikakatsaukset.
Tiina Martikainen: Ruuti
Ruuti on poliisikoira, jonka kouluttaja rikosylikonstaapeli Mira Tulenheimo toimii Lohjan poliisissa. Sammatissa on tehty henkirikos rescue-koirien hoitolassa. Rikosjuoneen kuuluu eläinaktivistien toimintaa, pentusalakuljetusta, raha-asioita ja perheongelmia. Tiina Martikaisen kirja on realistista, eläinläheistä rikoskirjallisuutta, joka virkistää tuoden pienen paikkakunnan (joenpeltolaisen) ympäristön dekkarimiljööksi.
Hyvin tapahtumia keritään vähitellen auki. Yhtä tärkeä kuin rikosjuoni on päähenkilön tilannekuva nuorena naisena miesvaltaisessa työyhteisössä. Hän kipuilee uskottavuutensa ja asemansa suhteen, lisäksi poliisikoirakoulutus lisää työhuolia. Taustalla on kivuliaisuutta, joka estää Miraa rakentamaan ihmissuhteita, eli psykologista kuvausta liittyy henkilökuvaukseen.
Tiina Martikainen: Ruuti, Otava 2023, 366 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Tuire Malmstedt: Lyijysydän
Tuire Malmstedtinkahdesta aiemmasta dekkarista tutut poliisit ovat taas monimutkaisen rikostapauksen kimpussa. Vanhan pappilan lattian alta löytyy ruumis 1960-luvulta. Ennen kuin henkilöllisyys paljastuu, lukija saa lukea uhrista kuvauksia 1960-luvun loppupuolelta ja väläyksiä natsien keskitysleiriltä. Loppupuolelle täytyy ehtiä, että selviää, miten natsiaika liittyy tapahtumiin ja mitä Lyijysydän oikein tarkoittaa.
Malmstedt kuljettaa taitavasti eri aikatasoja, eli rakenne toimii entiseen tapaa. Sarjasuolana seurataan, miten tuttujen henkilöiden elämä etenee: Elmo elää koiranpentuaikaa ja Matilda yrittää sopeutua pikkulapsielämään traumatisoidun tytön kanssa. Aiempiin osiin verrattuna juonessa oli makuuni jonkin verran epäuskottavuutta, mutta hyvä dekkarikertoja Malmstedt on.
Tuire Malmstedt: Lyijysydän, Aula & Co 2023, 7 tuntia 13 minuuttia, lukijana Mikko Leskelä. Kuuntelin BookBeatissa.
Kristina Ohlsson: Jäänmurtaja
Hyökkäsin suoraan Kristina Ohlssonin sarjan toiseen osaan, mutta mielestäni pääsin Jäänmurtajassa hyvin kartalle henkilöistä ja edellisessä osassa auki jääneeseen paloittelumurhaan. Se jää edelleen auki, eli jatkoa ilmeisesti seuraa. Mutta se siitä, sillä kirjan päähenkilöt viehättivät. Vanhaintavaroidenkauppias August Strindberg (kyllä) ja rikostutkija Maria Martinsson riiaavat salaa (kaikki tietävät), pelkäävät Marian kriminaalimiehen kostoa ja setvivät tahoillaan rantamakasiinien tulipaloa ja yhden vanhuksen kuolemaa. Juoni ryydittyy ”vaikean” perheen salaisuuksilla.
Juoni kulkee hyvin, henkilöitä hahmotellaan mukavasti, ja joukossa on keventäviä seikkoja kuten yli-innokas vanhus. Viehätystä lisää länsiruotsalaisen idyllisen rannikkokylän Hovenäsetin kuvaus. Kuuntelin tätä mieluusti pihapuuhailun ja saunanlämmityksen lomassa, lopussa jännitinkin.
Kristina Ohlson: Jäänmurtaja, suomentanut Pekka Marjamäki, WSOY 2023, 16 tuntia 48 minuuttia, lukija Aku Laitinen. Kuuntelin BookBeatissa.
Robert Thorogood: Thamesjoen murhat & Kuolema kylässä
Thamesjoen murhat aloittaa Robert Thorogoodin sarjan, jonka toinen osa on Kuolema kylässä. Thamesin rannan taajamassa sattuu siis kuolemantapauksia, joita alkaa selvittää vanha rouva Judith Potts. Hän ystävystyy koiranulkoiluttajan ja pastorin rouvan kanssa, ja nämä kolme erilaista ja eri-ikäistä naista selvittävät kimurantteja murhajuttuja.
Samantapaisia asetelmia on monissa cosy crime -kirjoissa, ja Thorngood kehittelee kivasti lajin hengessä omaa sarjaansa. Täytyy myöntää, ettei rikosjuonista jäänyt mitään pysäyttävää mieleeni. Sarjan viehätys perustuu ympäristöön ja etenkin Judithin hahmoon sekä sutjakkaan tapaan kuvata henkilöiden kohtaamisia ja johtolankojen yhdistämistä. Siis silkkaa ajanvieteviihdykettä, joka sopii pihakeinulukurupeamiin.
Robert Thorogood: Thamesjoen murhat & Kuolema kylässä, suomentanut Hilkka Pekkanen, Siltala 2022 & 2023; kuuntelin osin äänikirjana, lukijana Eija Ahvo. Luin ja kuuntelin BookBeatissa.
Mitä J. L. RuneberginHanna-runoelmalla (1836) on sanottavaa nykylukijalle vai onko se tyystin pölyttynyt? Miksi muokkasin sen selkokielelle? Miksi selko-Hanna kannattaa lukea? Näihin kysymyksiin vastaan jutussani.
Lähtökohtaisesti klassikot eivät ole menettäneet kiinnostavuuttaan. Vähintään ne näyttävät aikansa ihanteita, ilmiöitä ja tyyliä. Se pätee Runebergin Hannaan. Rajallisen kirjallisen kulttuurin Suomi sai Runebergista tekijän, joka hieman viipeellä toi eurooppalaisia virtauksia kirjallisuuteemme. Hannassa hehkuu saksalainen romantiikka, joka ammensi idyllisestä maaseudusta ja ilmaisi ihanteellisesti puhtaan luonnon ja vilpittömän rakkauden yhteydet. Koukeroinen ruotsinkielinen heksametri näytti, että runomitta sujuu myös suomenruotsalaiselta.
Runebergin sisä-Suomen luontokuvauksesta alkoivat kotimaisen kirjallisuuden pitkät perinteet: maalaismaisema ja keskikesän ainutlaatuisuus ovat sittemmin siirtyneet myöhempien aikojen teoksiin vuosikymmenestä toiseen. Esimerkiksi Frans Emil SillanpäänIhmiset suviyössä (1934) ja Aki OllikaisenPastoraali (2018) voidaan lukea Runebergin Hannaa vasten, lukuisat muut teokset myös.
•
Tähänastinen jo käy todisteesta, että on syytä viivähtää yhdellä kaunokirjallisuutemme alkulähteellä. Etenkin proosan nuorten naisten kuvaukset ja pyrkimykset pureutua neitojen mielenmaisemaan käynnistyvät Hannasta. Se on käynyt selväksi, kun olen mukauttanut selkokielelle Minna CanthinHannan ja Juhani AhonPapin rouvan.
Ahon Papin rouvan aloitussivulla on lainaus J. L. Runebergin Hanna-runoelmasta, ja kirjassa muutenkin keskustellaan Runebergin runoista ja lauletaan niitä väreilevän kesämaiseman lumoissa. Aho tosin keskittyy nuoruuden ensi lemmen pettymykseen toisin kuin Runeberg. Canthin Hanna ei ole sattumalta saman niminen kuin Runebergin teos, sillä Canth luo vastakuvan romantiikan Hannalle: realistinen Canthin Hanna näyttää tosielämän kaksinaismoralismin, tytön oman tahdon nujertamisen ja kaikkea muuta kuin romanttisten sankarien kohtaamisen.
•
Toistan: Runebergin Hanna on syytä tuntea, sillä se on vaikuttanut suuresti kotimaiseen kirjallisuuteen. Hanna kertoo papin nuoresta tyttärestä juhannuksena, jolloin hän saa vakavaraisen naimatarjouksen mutta äkkirakastuu köyhään komistukseen kauniin kesäillan autereessa. Hannassa näkyy sukupolviajattelu: vanha polvi antaa turvallisuuteen tähtääviä ohjeita, kun ikätoveri, ystävä, opastaa tunteen tunnistamiseen. Niistä aineksista on syntynyt ja syntyy yhä moni viihdekirja ja draama.
Runebergin Hanna on ihanteellinen kuvaus, ja sitä on kiinnostava verrata nykyromansseihin ja rakkaustarinoihin aikojen saatossa. Mikseipä se siksi tehoaisi nykylukijaan? Lisäksi ensi silmäyksellä ihastuminen taitaa olla tuttua monille, samoin se, että kesäluonto herkistää.
Runoelmassa on sisäkertomus kuolleesta kalastajasta, joka tuo idylliin muistutuksen katoavaisuudesta ja kauniin maiseman lohdutuksesta. Lyhyessä runoelmassa on myös muita juoniaineksia kuten sugar daddy -henkinen kosinta sekä tarina nuoren sankarin öykkärimäisen siskon muutoksesta rakastuttuaan. Aineksia riittää!
•
Runeberg siis kirjoitti kolmilauluisen runoelman heksametrimittaan. Kolme kääntäjää on eri aikoina sen suomentanut, mutta tukeuduin ensimmäiseen, Paavo Cajanderin tuotokseen (1880). Vanha runokieli haastaa nykylukijan monin tavoin. Esimerkki puhukoon puolestaan:
”Vaan sill’ aikaa seitsentoist’ ikänen tytär Hanna
Raittiin’ istuvi hän, punottain kuni varjossa marja,
Kuin puvussaan keveässä hän tuoss’ ilo-tointahan hoitaa.
Saasteeton sydän on poven alla, mi paulomatonna
Paisuen nousee, aaltoillen hänen henkäyksistään,
Kun hän syöstävätään käsivarsin paljahin viskoo.
Silmäpä kirkas on vaan kuni peili ja riemusta loistaa.”
Päädyin muokkaamaan runoelman selkokieliseksi kertomukseksi. Siten välittyvät teoksen ytimet: Hannan ajatukset, tunteet ja valinnat, herkkä rakastuminen, ystävyys, kodin turva sekä sivuhenkilöiden vaikutus Hannaan. Kirjan kolme lukua säilyvät, samoin sisäkertomukset.
Selkokielinenkin versio välittää aistimukset, tunteet ja ajatusten ailahtelun – ja kaikkea ympäröi satumainen kesäluonto korkealta mäeltä avartuvine maisemineen ja lähteineen. Luonnollisesti runon rytmi, sanavalinnat ja virkerakenne muuttuvat helpoksi suomen kieleksi. Näin klassikko jatkaa elämäänsä.
•
Kehotan tutustumaan selko-Hannaan, menneen maailman kirjaan, josta niin moni muu kotimainen teos ponnistaa. Lukukokemus tarjoaa näköalan siihen, mikä on meille tärkeää: rakkaus, vanhemman hyväksyntä ja lähiluonto. Sitä ei aika haperra, vaikkemme olisikaan yhtä ihanteellisia kuin Runeberg aikoinaan.
Hannan on kustantanut Äidinkielen opettajain liiton kustantamo Laatusana, joka elokuussa lahjoittaa pdf–verkkokirjan jäsenilleen liiton 75-juhlavuoden kunniaksi. Muut voivat ostaa sen Laatusanan verkkokaupasta. Kirjan kannesta erityishuomio: kannessa on naistaitelija Elisabeth Blomqvistin maalaus Hannan innoittamana vuosilta 1853 – 1854 (Kansallisgallerian kokoelmat).
J. L. Runeberg: Hanna. Paavo Cajanderin suomennoksesta selkomukauttanut Tuija Takala,
Laatusana 2023, non 62 sivua pdf-verkkokirjana sisältäen tietotekstit Runebergista ja hänen tuotannostaan. Ks. Laatusanan verkkokauppa (tulee myyntiin elokuun alkupuolella).
J. L. Runeberg: Hanna. Selkomukautus runoelmasta kertomukseksi, pdf-verkkokirja. Kirjassa on tietoteksti kirjailijasta ja tuotannosta. Laatusana 2023.
*
Klassikkomukautuksiin (Kivi, Canth, Aho ja Runeberg) olen tehnyt selkokieliset tehtäväpaketit, Laatusana. Tehtäväpaketti on myös Hyvä päivä -novelleihin Opike-kustantamon sivuilla.
Eeva Kilpi on ikoni ja idoli, kirjailija, jonka aihevalinnat ovat muuttaneet suomalaista kirjallisuutta. Etenkin ikääntymiseen ja naisen seksuaalisuuteen liittyvä suora käsittelytapa on huomionarvoista. Lisäksi luonnonsuojelullinen vaikuttaminen on ollut aikaansa edellä, eikä sen merkitys ole jäänyt ”vain” kirjallisuusaiheeksi vaan laajalti yhteiskunnalliseksi.
Katson Kilven tuotannon klassikkoihin kuuluvaksi, ja poimin klassikkohaasteeseen (ks. haaste blogista Oksan hyllyltä) Kilven kirjan yli 50 vuoden takaa, novellikokoelman Kesä ja keski-ikäinen nainen (WSOY 1970, BookBeat 2018/2023). Samastun kirjan nimeen, se oli yksi valintakriteereistäni. Niminovellin alku vastaa toimintaani omalla maapläntilläni:
”Tullessaan tähän ihmisten hylkäämään, jumalan selän takana olevaan paikkaan hän oli päättänyt elää sovussa luonnon kanssa, sovussa hyönteisten, hiirien, myyrien, kärpästen, jopa liiankin kanssa. Tänä kesänä ei edes heinää niitettäisi pihasta. Se saisi kasvaa vapaasti ja aivan niin rehevästi kuin halusi. Niin kauan kuin tällä kirotulla saastaan ja jätteisiin hukkuvalla maapallolla ruohonkorsi vielä nosti päätään, hän ei ainakaan olisi ihminen sitä katkaisemaan.”
•
Niminovellissa keski-ikäinen nainen, Id-Maria, viettää mökillään itsellistä kesää. Hän elää eristyksissä, vaatimattomasti luonnon kiertokulun mukaan. Hän on kynnyksellä:
”Hän oli aina ihmetellyt mikä se identiteetti oikein oli. Se oli varmaan tätä: että ihminen tunnustaa keski-ikäisyytensä.”
Mökin lähellä ammottaa avohakkuu ja grynderi myy lammen rannat mökkitonteiksi loma-asukkaille, jotka tuuppaavat synteettisiä pesuaineita veteen. On silti metsää ja lähde, sieniä, marjoja ja linnunlaulua.
Nainen riittää yksinäisenäkin itselleen. Työkaverin piipahdus ja pieni lemmenkohtaus mättäiden päällä tuo vain pientä jännitettä ja toisen näkökulman avioeroon. Yllätysilon tarjoaa pojan saapuminen mökille – ehkäpä uudenlaisen suhteen viriämisen aikuistuviin lapsiin. Id-Marialla on enää yhdestä ikkunasta avautuva näkymä koskemattomaan luontoon – sitä siis vielä on ja on oltava jatkossakin. Oivallus syntyy:
”Miten sanottiinkaan: että valta maailman muuttamiseen on keski-ikäisillä; hänen täytyi ajatella tätä asiaa perusteellisesti, mitä kaikkea se sisälsi.”
•
Tätä on Kilven proosa: tarkkaa, tuoretta, rytmikästä, selkeää kieltä – mutkatonta ilmaisua. Ei aiheita eikä teemoja hiivistellä, mutta niitä ei pureskella lukijalle valmiiksi tai helposti nieltäväksi soseeksi vaan aina jotain jää auki, sattumiksi lukijan sulatella.
Kokoelmassa on vain viisi novellia. Kahdessa ensimmäisessä möyhennetään seksitabuja, ja ne tuntuvat sopivat kirjan ilmestymisajan virtauksiin. Vapaa seksi alkoi olla valtavirtaa, mutta Kilven novellissa nainen ravistelee sitä vielä hitusen lisää: luennoi vanhusten seksistä ja menee sänkyyn lastensa ikäisen parikymppisen kanssa.
Novelleista kätketyimmäksi (ainakin minulle) jää ”Raportti”, jossa eronnut keski-ikäinen nainen saadaan ryöpyttämään ajatuksiaan ihmelääkkeen voimin. Yksi novelleista on nimeltään ”Tamara ja minä” ennakoiden rakkausklassikoksi mainittua Tamara-romaania, joka ilmestyi muutamaa vuotta myöhemmin. Novellissa Tamaran sitoutumattomasta seksielämästä virtaa saa sitä sivusta seuraava kertoja, Tamaran kuuntelija:
”Hänen kuvauksensa tästä oli jälleen yksi elämäni voimakkaimpia kokemuksia, olen siitä hänelle sydämestäni kiitollinen.”
•
Kaksi ensimmäistä novellia kuuntelin Eija Ahvon taitavasti lukemana, muut luin verkkokirjasta. Minulle yhä sopii parhaiten lukeminen, siten tekstiin ja kerronnan keinoihin uppoaminen. Pidin kovasti kuulemastani ja lukemastani, silti luonnehtisin, että tämä novellikokoelma oli minulle eritoten ajankuva ajattomine aineksineen ja katselmus kirjailijan proosatuotannon pääteemoihin. Arvostan.
•
Eeva Kilpi: Kesä ja keski-ikäinen nainen, WSOY 1970 / BookeBeat 2018/2023. Äänikirjana 3 tuntia 50 minuuttia, lukijana Eija Ahvo: 84 sivua.
•
Klassikkohaasteessa olen lukenut seuraavat teokset:
Minulta on ilmestynyt nyt kolmas runokokoelma Alusta loppuun (Avain 2023), jonka olen kirjoittanut mielessäni selkokielen rajat – siis käytän tavallista sanastoa ja helppoja kielen rakenteita. Muut ovat Kierrän vuoden (Opike 2016) ja Onnen asioita (Avain 2017). Olen myös selkoistanut kotimaisia vanhoja runoja: Vanhat runot, uudet lukijat (Avain 2020). On minulta ilmestynyt yksi ”tavallinenkin” kokoelma Muiston ajastus (Reuna 2020), mutta sitä sitoo tankan ja haikun tavutus. Minua kiehtoo ilmaisu, jossa on jotain sidottua ja sen sisällä vapaus.
Runoni ovat lyhyitä, säkeistöjä vähän, muoto selkeä. Ajatus, tunne tai havainto on pinnalta paljas, silti pyrin usein myös monimerkityksellisyyteen ja tulkinnan varaan – jos lukija haluaa sellaista etsiä ja löytää. Sisältö välittyy harkituin kielellisin valinnoin ja täydentyy lukijan mielikuvin.
•
Alusta loppuun on muhinut mielessäni ja luonnoksina yli kuusi vuotta, koska olen pohtinut monia kasvuun ja katoavaisuuteen liittyviä asioita. Olen seurannut lasteni itsenäistymistä sekä kokenut vanhempieni muistisairaudet ja kuolemat. Sukuun ja tuttaville on syntynyt uusi sukupolvi. Ihmiselämän muutoksia ympäröi luonnon vuodenkierto – ja kauneus, jota on joskus vaikea nähdä, mutta sitä on.
Käännän selkäni.
Kaunis puutarha jää taakseni.
Ei kaunista tarvitse nähdä.
Tiedän: sitä on.
Kirjan teemoja ovat ajallisuus, hetkellisyys, kiertokulku ja muistot. Käsittelen tunteita ja niiden vaihtelua ilosta suruun. Runo on minulle havainnointia ja jotain, mitä jää jäljelle sellaisesta, jolle ei oikeastaan ole sanoja.
•
Nostan tässä jutussani yhden minua yhä enemmän kiehtovan aiheen, muistamisen. Muistin varassa säilyy ja toisaalta häviää kaikki merkityksellinen. Kieli on yksi tapa säilyttää oleellista.
Muistan Suomen kirjastoseuran seminaarin, johon minut kutsuttiin vuosia sitten kertomaan selkorunoista. Avasin yleisölle runon keinoja, joita selkorunoissa voi hyödyntää. Näytin silloin myös prototyypin runosta, joka syntyi isäni Alzheimerin taudin loppuvaiheesta. Runo on kuva tiimalasin tyhjenemisestä, kun sanat häviävät ja jäljellä on silkka muistoton läsnäolo, siinä kaikki – ja siinä on kaikki. Tällaisena runo löytyy kirjasta Alusta loppuun:
Kun menetän muistin,
menetän muistot.
Mitä tapahtuu?
On vain hetki,
joka on nyt.
Se on.
On se.
On.
•
Tarkoitukseni on hämmästellä runoissa elämänmenoa niin, että erilaiset tunteet, ajatukset ja kokemukset saavat tilaa. Kirjan lopussa on kysymyksiä, jotta kirjaa voi käyttää ryhmissä tai yksin kokemuksien vaihtoon.
•
Tuija Takala: Alusta loppuun. Selkorunoja. Avain 2023, 94 sivua. Ks. Avaimen verkkokauppa (kesäalennus 30 % koodilla SELKOKESA2023).
Juhani Aho: Papin rouva. Selkomukautus. Kirjassa on tietoteksti kirjailijasta ja tuotannosta. Laatusana 2023.
Alusta loppuun. Selkorunoja. Avain 2023.
J. L. Runeberg: Hanna. Selkomukautus runoelmasta kertomukseksi, verkkokirja. Kirjassa on tietoteksti kirjailijasta ja tuotannosta. Laatusana 2023. (Juttuni tästä ilmestyy 1.8.2023.)
*
Klassikkomukautuksiin (Kivi, Canth, Aho ja Runeberg) olen tehnyt selkokieliset tehtäväpaketit, Laatusana. Tehtäväpaketti on myös Hyvä päivä -novelleihin Opike-kustantamon sivuilla.
Naistenviikolla riittää uskomuksia ja nimipäiviä. Heinäkuinen kirjajuttutarjonta on myös runsas, sillä kirjasomettajia on mukana naistenviikkohaasteessa – jo yhdeksättä kertaa. Haaste on kaikkiaan vapaa, myös sukupuolijaottelun suhteen.
Kokoan tähän postaukseen linkkejä naistenviikkojutuista ja kommentteja luetuista naistenviikkokirjoista. Listaan etukäteisilmoittautuneet (toivottavasti onnistuin poimimaan kaikki):
Naistenviikon viimeisen päivän kirjaparia sitoo sisaruus. Liane MoriartynKolme toivetta kertoo kolmikymppisistä kolmosista ja Anna CavaldanKarkumatka kolmenkympin tienoilla olevasta perheneliköstä eli kahdesta sisaresta ja kahdesta veljestä. Kummassakin sisarussarjassa sattuu ja tapahtuu, mutta yhteistä on rakkaus – erilaisuudesta huolimatta keskeinen tuttuuden tunne, joka kumpuaa yhteisestä historiasta, jakamisesta ja luottamuksesta. Ja sitä on myös ystävyys, laajennetaan sisaruus siten – Cavaldaa lainaten:
”Sen jälkeen puhuimme siskojenvälisiä juttuja. Hyppään sen kohtauksen yli. Siinä on liiaksi salakieltä, oikopolkuja ja hirnuntaa. Ja ilman ääntä se ei sitä paitsi kuulosta miltään.
Kaikki siskot kyllä ymmärtävät.”
Liane Moriarty: Kolme toivetta
Liane Moriartyn kirjat viihdyttävät. Hänen kirjoissaan ihmisen höpsöys, erehtyväisyys ja kaikenlainen elämään kuuluva aaltoilu välittyvät nautittavan moninaisesti. On naurettavaa ja murehduttavaa. Mainiota päättää naistenviikon kirjakokemukset vetävään kerrontaan.
Suosikkejani Moriartyn suomennetusta tuotannosta ovat Hyvä aviomies, Mustat valkeat valheet(myös tv-draamasarjana) ja Omena ei kauas putoa. Uusin suomennos Kolme toivetta (WSOY 2023) on Moriartyn esikoisromaani, joka on alun perin ilmestynyt jo 2004, ja nyt sen on sulavaksi suomentanut Helene Bützow.
Esikoisromaanissa Kolme toivetta ovat jo esillä kirjailijan ydintaidot: (nais)henkilöt ovat käänteen äärellä, perhe vaikuttaa merkittävästi, tunnelma vaihtelee komedian ja tragikomedian välillä, henkilökuvaus zoomaa välillä pikakuvana syvälle ja vaihtaa nopsaan laajakulmaan. Ihmissuhteista on kyse.
•
Kolme toivetta alkaa tömäkästi: kolmen naisen ravintolaseurueesta yksi heittää fonduehaarukan raskaana olevan naisen vatsanahkaan. Mistä on kyse, mitä tästä seuraa?
Romaani hyppelehtii kolmen siskon elämäntapahtumista toiseen heidän ikävuosiensa 33 – 34 välillä ja haukkaa paloja muistoista nykyhetkeen. Lyn, Cat ja Gemma ovat kolmoset, joten on luontevaa fokusoida perheeseen, jonka vaiheissa riittää draamaa siinä kuin naisten nykyisessä aikuiselämässäkin.
Kolmen päähenkilön keskinäinen erilaisuus ja erilaiset elämäntilanteet takaavat, että niistä riittää reviteltävää. Yksi siskoista on sarjaseurustelija, toinen epätoivoisen vauvakuumeen kourissa parisuhdekriisiytyen ja kolmas uusperhekuviossa. Ja Moriartyn valtti: myös sivuhenkilöistä hän sivaltaa terävää ja hupaisaa pienin heiton. Esimerkiksi tyttöjen isoäiti hykerryttää, ja siskosten eronneet vanhemmat yllättävät. Hauskasti välissä on lyhyitä ”ylimääräisiä” tekstejä, joissa näkyy ulkopuolisen silmin tätä touhua muualta kuin siskojen sisäpiiristä.
Kepeä, luistava kerronta sopii kesälomaa odottavan tai kesälomalaisen irroittelulukemistoon, varmasti muihinkin tilanteisiin. Ja kyllä tämäkin Moriartyn kirja sopisi mainioksi tv-draamakomediaksi.
•
Liane Moriarty: Kolme toivetta, suomentanut Helene Bützow, WSOY 2023, 384 sivua. Lainasin kirjastosta.
Anna Gavalda: Karkumatka
Anna Cavaldan pienoisromaani on alun perin ilmestynyt 2009, mutta Karkumatka (Gummerus 2011) osui nyt kirjastosta sattumalta käsiini sisaruusteemaan sopien. Ei kirja osoittautunut ikimuistoiseksi teokseksi, mutta mukava välipala siitä kehkeytyi.
Yhden viikonlopun kestävät tapahtumat kuvaavat sisarusten käännekohtaa. Se ei ole mullistava, vain yksi hiipivä askel aikuisuuteen. Isoveli Simon kuskaa sisariaan minäkertoja-Garancea ja Lolaa sukuhäihin, jonne odotetaan myös pikkuveljeä Vincentiä. Siskoksia rasittaa Simonin niuhoittava vaimo Carine. Kun ilmenee, ettei Vincent tule häihin, sisarukset karkaavat tapaamaan Vincentiä tämän työpaikalle, pienen maalaiskylän linnaan.
Garance kertoo kepeästi ja pisteliäästi tilanteista. Vaivihkaa näkyvät erot pariisilaisten trenditietoisuudessa ja esikaupunkilaisten tai maalaisten karkeudessa. Hieman arroganttia, tuumin.
Sisaruksiaan minäkertoja kuvailee rakkaudellisesti. Jokainen heistä on erilaisissa elämäntilanteissa, ja perheyhteydessä on tapahtumassa muutos. Eikä kaikki ole sitä, miltä se vaikuttaa. Kirja tallentaakin hetken onnen, joka ei voi jatkua sellaisenaan:
”Että pitäisi irrottautua tästä toveruudesta, hellyydestä, hieman karheasta rakkaudesta. Pitäisi päästää irti. Avata kämmen ja kasvaa vihdoin isoksi.”
Kauniisti minäkertoja tutkailee isosiskoaan, juuri eronnutta Lolaa, joka kärsii lasten yhteishuoltajuudesta. Kertoja kokee siskon olevan hänen paras ystävänsä. Ystävyyden ydin, erilaisuuden ja erillisyyden hyväksyminen kiteytyy: ”Koska hän on hän, koska minä olen minä.” Päätän naistenviikkoni näihin salliviin sanoihin sisaruudesta, ystävyydestä, naiseudesta, ihmisyydestä.
Tänään niputan kaksi erilaista teosta, joissa aiheena on ulkonäköön liittyviä asioita. Nämä kaksi kirjaa avaa silmiä ja näkökulmia läskiin ja kauneuteen. Ei kauneus taida olla vain katsojan silmässä vaan rakenteellinen juttu, joka kytkeytyy kulttuuriin ja kulttuurihistoriaan. Näin jatkuu naistenviikkoni.
Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille
Raisa Omaheimo on kirjoittanut komediaa, joten hänellä on oiva draaman ja rytmin taju. Sehän siirtyy myös faktan puolelle kirjassa Ratkaisuja läskeille (S&S 2022), joka keikkuu tietotekstin ja esseen rajoilla. Kirjassa omakohtainen yhdistyy faktoihin eri tutkimuksista rennosti mutta myös raikkaan riidanhaluisesti.
Omaheimo ampuu kirjassa alas monia lihavuususkomuksia. Yksi romutuksen kohde on painoindeksi. Lihavuuden medikalisoinnista hän kirjoittaa näin:
”Lihavuutta halutaan hoitaa tarmokkaasti. Ihmisten paino on medikalisoitu, lihavuudesta puhuttaessa käytetään sanoja kuten epidemia: lihavasta kehosta on tehty lääketieteellinen ongelma, meidän läskit kehomme eivät saisi olla olemassa, ne pitää korjata ja hoitaa ja parantaa.”
Ei Omaheimo kiistä sitä, etteikö painon alentaminen helpottaisi monia sairauksia, mutta hän todistaa, ettei painonpudotus ole varsinainen lääke vaan esimerkiksi tilanteeseen vaikuttavat lihaskunto ja hapenottokyky. Ne eivät ole painosta kiinni.
•
Tästä loikkaankin omakohtaiseen lähiaikojen kokemukseen jalkavaivojen pahentuessa. Useamman lääkärin lääke on minulle ollut painonhallinta. Konsultoiva ortopedi lähetti työterveyden tutkimuspyynnön bumerangina takaisin, koska tiedoissa ei näkynyt painoni ja pituuteni – eli painoindeksi. Painoindeksi ei vaikuta kuitenkaan siihen, miksi nivelrikko on tosiasia eikä se parane.
Kaksi seikkaa, miksi tilanne kirpaisee. Ensinnäkin kiputilojen vuoksi liikkuminen ja lihaskunto ovat romahtaneet, eikä minua lohduta kiistämätön tietoisuus noidankehästä kipu-liikkumattomuus-paino. Toisekseen, joo, painoni nousu on tosiasia ja hämmentää, kun fyysinen minämielikuvani taitaa olla 30 vuotta ja kiloa vanhentunut.
•
Ja tästä päästään syvään päähän eli ulkonäköpaineisiin liittyen lihavuuteen. Niitä Omaheimo tuulettaa, tuloksena on raikasta, itsensä likoon laittavaa proosaa. Ja vaikka paljon samansuuntaisia juttuja julkaistaan mediapalstoilla ja somessa, läski-stigma ei ole poistunut. Omaheimo kirjoittaa marginalisoituneista kehoista:
”Lihavuuden stigmaan liittyy oleellisesti ajatus siitä, että lihavuus on yksilön keskeisin ominaisuus, jonka kautta hänen koko ihmisyyttä tarkastellaan. Stigmaan liittyvä häpeä ankkuroi kokemuksen yksilöön.”
Silti on kyse rakenteista. Niitä vastaan tämä kirja iskee tehoavan sanan lekalla. Sen iskut ovat osuneet myös lukijoihin ja kirjasomeen: Ratkaisuja läskeille äänestettiin Bolgistanian 2022 tietokirjavoittajaksi. Tulkitsen rakenteiden ja mielikuvien horjuttamiseksi myös sen, että läskikirjan kansi hehkuu häpeämättömästi glitteristä, kiiltokuvista ja hempeästä pinkistä.
Kevään Helsinki Lit -tapahtumaa varten luin Liv Strömquistin sarjakuvakirjan Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan, ja nyt heinäkuussa sain kirjastosta lainaan uutukaisen Peilisalissa (Sammakko 2023). Tyyli pitää kutinsa: paksuhko sarjakuvakirja jakautuu lukuihin, joita yhdistää sama aihe, ja aihetta käsitellään tekstipainotteisesti, esseemäisesti eri aikojen filosofeja ja tutkijoita referoiden tai siteeraten.
Peilisalissa tutkiskelee kauneutta, eritoten naisten kauneuspaineita ja karkeasti kiteyttäen: markkina-arvoa. Kirja alkaa Kylie Jenneristä, pistäytyy eri aikojen kuuluisissa kaunotarnaisissa kuten Marilynissä ja keisarinna Sississä. Kauneuden ja avioliittojen suhdetta se käsittelee eri aikojen ja kulttuurien kannalta, painotus on länsimaissa. Muutama keski-ikäinen tavis saa myös minäkuvapuheenvuoron.
Kiinnostavaa on se, miten kirjassa pohditaan kuvallisuutta ja kuvauksen kohteena olemista. Jenner ei edusta vain typykkää, jota tytöt ja naiset haluavat apinoida, vaan myös selfieiden ottajaa, joka hallinnoi omia kuviaan. Toisin on ollut ennen, kun kuvattava on kuvaajan katseen armoilla. Sissi on kirpaiseva esimerkki: populaaristi hullaannuttavat keisarinnan muotokuvat muuttuivat painolastiksi ulkomuotoaan piinaavasti vahtivalle, vanhenevalle Sissille.
Siis tekstipainotteinen sarjakuva. Ihmettelen kääntäjä Helena Kylmälän taitoa loihtia suomeksi alkuperäisen teoksen ilmeen. Värit ja sivujen vaihtelevankokoiset ruudut vaikuttavat visuaaliseen ilmeiseen. Lisäksi Strömquistin omaperäinen piirrostyyli antaa luonteen kokonaisuudelle. Jälki on pelkistynyttä ja tehokasta. Siitä olkoon esimerkkinä tämä aukeama:
Kuvasitaatti olkoon lenkki myös juttuni aloittaneeseen Omaheimon kirjaan, eli kauneusihanteisiin kytkeytyvään läskikammoon. Ulkomuodon muuttuminen ikääntyessä on kirjan yksi teema, ja siihen liittyen lopetan juttuni viisaisiin sarjakuvan sanoihin:
”Me ihmiset VOISIMME ajatella fyysisen kauneutemme katoamista – muistutuksena elämän lyhyydestä, eräänlaisena MEMENTO MORINA kaiken katoavaisuudesta, JA SE ON HYVÄ, sillä se auttaa muistamaan kuoleman ja pakottaa arvostamaan sitä mitä meillä on NYT – sillä se on NYT TAI EI KOSKAAN – KOSKA KAIKEN MITÄ MEILLÄ ON, ME TULEMME MENETTÄMÄÄN, KAIKKI KATOAA JA ON PIAN IÄKSI POISSA.”
•
Liv Strömquist: Peilisalissa, suomentanut Helena Kulmala, Sammakko 2023. Lainasin kirjastosta.
Naistenviikon 2023 johdantojutussani 17.7.2023 on lista viikolle valitsemistani kirjoista. Päädyin postailemaan tänä kesänä kirjapareista
Onnittelut Leenoille! Tänään kohdistan naistenviikon tervehdykset Marja-Leenoille, eritoten Marja-Leena Lempiselle ja Tiaselle. Heidän realistinen aikuisproosansa kuvaa arjen elämää naisten näkökulmasta. Lempinen kertoo suomalaissiirtolaisista Kanadassa noin sata vuotta sitten, Tianen muutaman vuosikymmenen takaa suomalaisella pikkupaikkakunnalla.
Marja-Leena Tiainen: Lauantaitanssit
Nyt peruutamme 1980-luvun alkuun. Englannissa valmistellaan Charlesin ja Dianan häitä, mutta pienessä itäsuomalaistaajamassa arvuutellaan omaa ja jälkeläisten perhe-elämää. Sodan käyneet miehet ovat kuusikymppisiä patriarkkoja, joille vaimot passaavat kahvit ja ruuat nokan eteen. Aikuiset lapset perustavat ja purkavat perheitä.
Muistan kyllä jotain noista ajoista, mutta suit sait sisäpiiriin minut vie Marja-Leena TiaisenLauantaitanssit (Icasos 2022). Romaanin päähenkilö on 55-vuotias, vaihdevuotinen Maija, jonka muutamaa vuotta vanhempi aviomies Juhani haaveilee eläkkeestä ja muuttamisesta 50 kilometrin päähän perintötilalle. Maija on myötäillyt miestään 35 avioliittovuotta:
”Mutta tässä Maija Taskinen, omaa sukua Kolehmainen, istui. Hillitty kotirouva, joka ei ollut korottanut ääntään edes silloin, kun oli saanut tietää miehensä uskottomuudesta.”
Maija on tottunut pitämään mölyt mahassa, kun mies pomottaa. Siitä moni huomauttaa, myös aikuinen lääkäripoika ja ruotsalaistunut tytär. Romaani kuvaa Maijan elämän käännevuotta, jolloin hän alkaa miettiä, mitä hän itse haluaa.
•
Ajankuva välittyy vähäeleisesti mutta osuvasti. Siihen limittyy keski-ikäisen pariskunnan arjen kuvaus kaikessa tavallisuudesaan kuten lauantainen saunominen, kiuasmakkara ja pariskunnan raukea lauantailempi. Myös pienen paikkakunnan utelias ilmapiiri ja kaikenlaisten kissanristiäisten merkitys yhteisössä tulevat mainiosti esille. Maijan ja Juhanin lasten välityksellä ilmestyy kirjaan elementtejä, miten pariskunta ja ulkopuoliset suhtautuvat avioeroon tai monikulttuuriseen pariskuntaan.
Jotkut asiat minua sekä viehättävät että tuskastuttavat. Maijan alisteinen suhde avioliitossa, hänen arkailunsa ja vetäytymisensä jopa riepoo, vaikka Tiainen tekee hyvin ymmärrettäväksi Maijan toiminnan. Hän on oman aikansa kasvatuksen ja arvojen tulos.
Romaanin kerronnan verkkaisuus myötäilee Maijan hidasta havahtumista ja sopuisuushalua. Jos 2022 näkökulmasta Maijan ajatustenkulut ja ratkaisut tuntuvat etanan etenemiseltä, 1980-luvun kyläkulttuurissa siinä saattaa olla radikaaleja aineksia. Koen Tiaisen romaanin kunnianosoitukseksi tavallisille maalaisnaisille, joille ei ihmeitä ole tapahtunut, mutta arvokasta on elämä, jossa paistetaan piirakoita, ajetaan ajokortti ja punnitaan hyvälle elämäelle tärkeät kotiasiat.
•
Marja-Leena Tiainen: Lauantaitanssit, Icasos 2022, 279 sivua. Lainasin kirjan bloggaajakaverilta.
Marja-Leena Lempinen: Naisten taivas & Kaivosten kaupunki
Marja-Leena Lempinen kirjoittaa realistista kaunokirjallisuutta 1920-luvun suomalaissiirtolaisista Kanadassa. Se on konstailematonta, arkista ja minäkertojiensa tasalla pysyvää kuvausta. Romaanien naiset ovat lähteneet Savosta merten yli parempien tienestien perään, sillä kotomaassa ei juuri köyhille tytöille ole vaihtoehtoja.
Naisten taivas (Icasos 2021) tutustuttaa Jennyyn ja Hannaan, ja siinä kumpikin nuori nainen kertoo ajatuksistaan ja toimistaan. Toisessa osassa Kaivosten kaupunki (Icasos 2022) kertoo vain Jenny. Ratkaisu sopii oikein hyvin, ja muutenkin kerronta on sujuvoitunut verrattuna ensimmäiseen osaan, jossa minua hiersi hivenen epäuskottava itsereflektio ja sanonnan tapa, joka ei aina tuntunut sopivat maahanmuuttajalikkojen suuhun. Toinen osa siten vakuutti autenttisen oloisena siirtolaisnaisen kerrontana.
•
Jennyn veli Ensio on muuttanut Kanadaan jo aiemmin, ja Jenny pakenee sydänsurujaan uuteen maailmaan. Lapsuudenystävä Helmi kulkee Jennyn mukana mutta heidät erottaa erilaiset unelmat. Helmi haaveilee miehestä, perheestä ja omasta farmista, ja hän löytääkin maanläheisten toiveiden jakajaksi kunnollisen Veikon.
Jenny on selvästi sarjan pääosassa, ja hän edustaa uutta naista, joka unelmoi itsenäisestä elämästä. Jennyn silmin nähdään rikkaiden perheiden ja palveluskunnan eriarvoisuus sekä naisten kovan raadannan todellisuus.
”Olin ryhtynyt katselemaan asioita uudesta näkökulmasta. Vaikka yläkerran väki suhtautui meihin sivistyneen kohteliaasti ja asiallisesti, tajusin, että olimme heille tärkeitä samalla tavalla kuin lapio työmiehelle.”
Talouslama muuttaa kaikkien tilannetta, ja toisessa osassa Jenny saa pesti täysihoitolan emäntänä pienestä kaivoskaupungissa. Vaan miten käy Jennyn itsellisyyden, kun häntä piirittää komea mutta äkkiväärä Aarne?
•
Suomalaiset piiat, mainarit ja kaivoskaupunkielämä elävöittyvät Lempisen kirjassa. Samoin se, etteivät Suomen kansalaissodan rintamalinjat ole hävinneet mihinkään kymmenessä vuodessa eikä mannerten vaihdossa. Hyvin tulee esille myös se, että perheen kesken kuulumisia vaihdetaan tiuhassa kirjeenvaihdossa mantereelta toiselle.
Lempisen kerronnan mutkattomuus saa lukemaan kirjat sutjakkaasti. Enni Mustonen tulee mieleen: sarjassa Järjen ja tunteen tarinoita käytiin myös Amerikan mantereella. Myös Antti Tuuri on kuvannut romaaneissaan samoja aikoja, ja aatoksiini ilmaantuvat Ikitien ihmiskohtalot, sillä Lempisen kirjassa Jennyn levoton Ensio-veli lähtee varoituksista huolimatta Neuvosto-Karjalaan työläisten paratiisiin.
Suosittelen Lempisen siirtolaiskirjoja historiallisen romaanin ystäville, joita kiinnostaa kanadansuomalaisten ja heidän yhteisöjensä muodostuminen 1920-30-lukujen taitteessa.
•
Marja-Leena Lempinen: Naisten taivas, Icasos 2021, 231 sivua & Kaivosten kaupunki, Icasos 2022, 260 sivua. Sain kirjat kustantajalta.
Naistenviikon 2023 johdantojutussani 17.7.2023 on lista viikolle valitsemistani kirjoista. Päädyin postailemaan tänä kesänä kirjapareista.
Myönnän: tässä naistenviikon kirjaparipostauksessa valittujen romaanien yhteys saattaa vaikuttaa löyhältä. Mutta yhteyksiä on!
Kumpikin kertoo sodan muuttamista ihmisistä. Anna-Kaisa Linna-Ahon kirja kuvaa maalaiselämää jatkosodan jälkeen ja Elif Shafak kyproslaisen kahtiajaon ja sodan vaikutuksista 1970-luvun tietämiltä 2020-lukuun. Romaaneiden rakkausliittoja varjostaa synkkenevät mielenterveysongelmat, ja kummassakin kirjassa menneistä puhumista yritetään tukahduttaa. Lisäksi sijansa saa ei-heteronormatiivinen rakkaus – kummassakin se on pitänyt piilottaa ja silti se on aiheuttanut hengenvaaran.
Yllättävin yhteys lehahtaa puista. Myrskylasissa puiden osuus jää viittauksenomaiseksi, mutta Kadotettujen puiden saari -romaanissa puiden elämä on yksi keskeisistä teemoista, lisäksi viikunapuu on yksi kirjan kertojista. Tässä maistiaisiksi peräkkäin kirjasitaatit:
”Ehkä kaikki elävä oli pohjimmiltaan samaa, ihminen vain etsi eroja ja piti itseään parempana, vaikka puut, esimerkiksi, osasivat sentään elää rauhassa toistensa kanssa. (Myrskylasi).”
”Mutta minä välitän, ja niin kauan kuin pystyn kertomaan tätä tarinaa, aion ottaa siihen mukaan myös oma ekosysteemini olennot – linnut, lepakot, perhoset, mehiläiset, muurahaiset, hyttyset ja hiiret – koska yhden asian olen oppinut: missä on sotaa ja kärsimystä aiheuttavia jakolinjoja, siellä ei voi olla voittajia, ei ihmislajin eikä minkään muunkaan. (Kadotettujen puiden saari)”
Ja kumpikin kirja sopii lukuromaaniksi, melankolisesti kietoutuvien ihmiskohtaloiden kudelmaksi, jota kirkastavat rakkauden ja toivon loimet.
Anna-Kaisa Linna-Aho: Myrskylasi
Anna-Kaisa Linna-Ahon romaani Paperijoutsen kertoi sota-ajasta, hämäläisen maaseudun nuorista ihmisistä kotirintamalla. Myrskylasi (Otava 2023) on sille suoraa jatkoa. Taitavasti uutuudessa kerrataan päähenkilöiden taustoja ja edellisen romaanin tilanteita, joista nyt jatketaan.
”Mikään ei pääty yhtäkkiä, ei sota, ei elämä, ei menneiden vuosien paino. Sen jälkeen, kun aseet on laskettu, rauhaa ja sen ehtoja sovitellaan vielä pitkään, eikä kerran syttynyt pelko väisty mielistä saman tien. Eikä kuolemakaan tuo heti helpotusta sitä odottaneille.”
Ellenin ja Annan yhteiselo Helsingissä on päättynyt, ja Ellen palaa vanhan rouvan Dagmarin kartanon maatyöläiseksi ja pelkää kohtaamista kartanon perijän Valdemarin kanssa. Naapurihuvilassa Lydia piilottelee, miten vaikeista sotatraumoista aviomies Sasha kärsii. Muut kirjan henkilöt roolittavat näiden mainittujen jännitteisiä kohtaamistilanteita, joita aina pahentaa vaikeiden asioiden peittely, kiertely ja puhumattomuus.
•
Ensimmäisen romaanin erilaisuuden ja sen hyväksymisen vaikeuden teemat jatkuvat tässä romaanissa, mutta ne ovat avoimemmin esillä. Shasha ei ole ainoa, jonka mieli on sodan murtama, mutta romaani osoittaa, että sodan jälkeen heikkouksien myöntäminen tai avun saaminen on vaikeaa. Vaikeaa on myös rakkauden ja pelon yhdistelmä, ja sitä romaani kuvaa kipeästi.
Rakkauden piilottelu ja sen tukahdutettu kipinä kuumentaa Elleniä, jonka joutuu kätkemään oikean itsensä ja taustaansa rintamakarkurina. Nyt kirjassa avataan sukupuolisen moninaisuuden merkitystä yhteiskunnassa, jossa ei sellaista käsitetä, vaikka:
”Ja samalla tavalla tieto ihmisestä ja hänen ominaisuuksistaan oli valmiina jo ihmisen idussa, ja sen tiedon mukaan hänkin oli kasvanut sellaiseksi kuin oli, eikä hän itse sille mitään voinut. Ei koivunkaan siemen kasva männyksi lyömällä tai pilkkaamalla, eikä hän kasvanut kumpaakaan sukupuoleen, oli vain särkynyt siinä yrityksessä.”
Kovin alakuloinen vire romaanissa on, ja se on perusteltua sodan varjon ja jokaisen henkilön synkkien kokemusten tai salaisuuksien vuoksi. Romaanissa avautuu arvoituksia, joista esikoisromaani virittyi, ja se palkitsee lukijaa mutta toisaalta vie jotain ensimmäisen romaanin lumosta.
Silti täytyy todeta, että tunnelmat tehoavat sekä hiottu kerronta ja henkilöstä toiseen siirtymät sujuvat taitavasti. Ellenin ja Valden jännitteiset välit välittyvät hyvin – kiellettyjen tunteiden sähköisyys pitää loppuun asti. Loppu armahtaa ja tarjoaa tulevaisuuden toivoa, myös kirjan hienosti rajaama kuvausaika keväästä syksyyn, kasvukauteen, viittaa kehitykseen ja luonnonyhteyteen – elämän etenemiseen.
•
Anna-Kaisa Linna-Aho: Myrskylasi, Otava 2023, 268 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Elif Shafak: Kadotettujen puiden saari
Elif Shafakin romaanit kuuluvat lukuromaaneihin, joissa henkilöiden kohtalonkysymykset kytketään kulttuuriin ja yhteiskuntapoliittiseen kontekstiin. Olen nauttinut jokaisesta hänen romaanistaan. Niin kävi myös nyt, vaikka aluksi en päässyt imuun, sillä kaikkitietäväksi minäkertojaksi korotettu viikunapuu tuntui keinotekoiselta ratkaisulta. Mutta mitä pitemmälle romaanissa etenin, sitä suvaitsevaisemmaksi tulin.
”Puu on muistojen vaalija. Meidän juuriimme kietoutuneina, meidän runkoihimme kätkeytyneinä on koko historian virta, kadonneiden luut ja sotien rauniot – sotien, joissa ei ole voittajia.”
Myönnän aluksi loikkineeni viikunapuun osuuksissa kunnes ymmärsin niiden sisältävän paljon kerronnallisesti arvokasta. Viikunapuu opetti ja tuputti tietoa niin Kyproksesta kuin päähenkilöistäkin, mutta myös kiteytti, kuvaili runollisesti ja valaisi puiden viestintää ja muistia. Kokonaisuudessaan Kadotettujen puiden saari (Gummerus 2023) ei jää mieleeni vain romaanina luontoyhteydestä vaan myös kahtia jakautuneiden saarelaisten traumoista ja kreikkalais-turkkilasia jakolinjoja ylittävänä rakkaustarinana.
•
Romaanin yksilökeskeinen punainen lanka on Kostaksen ja Defnen kielletty rakkaus 1970-luvun alussa Kyproksella ja kirjan nykyhetken elämä Englannissa, jolloin Defne on kuollut ja teini-ikäinen Ada sinnittelee surussa Kostas-isänsä kanssa. Keskeiset sivuhenkilöt Yusuf ja Yorgos isännöivät 1970-luvulla tavernaa Iloinen viikunapuu, ja homofobisessa ympäristössä joutuvat peittelemään suhdettaan. Heidän kohtalonsa kytkeytyy nuoreen lemmenpariin Kostakseen ja Defneen, lisäksi 2000-luvun alun aikoihin, joina Kyproksen maaperästä kaivellaan sodassa kadonneiden luita.
Ada ei tiedä juuri mitään vanhempiensa menneisyydestä eikä kulttuureista. Pienperheeseen tulee yllättäin Kyprokselta vieraaksi äidin sisko, taikauskoinen Meryem, ja se oikeastaan sysää kirjan kerronnan monet aikatasot paljastamaan niin perhesalaisuuksia kuin Kyproksen lähihistoriaakin.
•
Romaanin runsaus viehättää. Siinä ympätään tunteikkaaseen suhdesaagaan luonnontieteellisiä ihmeellisyyksiä puista, hyönteistä ja linnuista sekä saaresta, jota monet kansat ovat talloneet ja jossa uskonnot, uskomukset ja kahden kulttuurin rinnanelo ja konfliktit jatkuvat. Kaikkien kohtalo kolahtaa aina ihmisen julmuuteen erotella ja tuhota.
Sain aika sentimentaalisen mutta nautittavan proosaelämyksen, jossa kauheuksen ohella elävät jatkuvuus, lempeys ja toivo – elämän epätäydellisyys. Minua viehättää rakenteen ja kerronnan elastisuus, ja senkin kiteyttää elämänkaltaisen romaanin viikunapuukertoja:
”Sillä toisin kuin historiankirjoissa, todellisessa elämässä me emme kuule tarinoita kokonaisina, vaan pieninä palasina, hajanaisina osasina ja heikkoina kaikuina – lauseen sieltä, pätkän täältä, ja kätketyn vihjeen niiden välistä. Toisin kuin kirjoissa, elävässä elämässä meidän pitää kutoa kertomuksemme langoista, jotka ovat yhtä hentoja kuin perhossiipien hienonhienot kalvot.”
•
Elif Shafak: Kadotettujen puiden saari, suomentanut Helinä Kangas, Gummerus 2023, 395 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Naistenviikon 2023 johdantojutussani 17.7.2023 on lista viikolle valitsemistani kirjoista. Päädyin postailemaan tänä kesänä kirjapareista.
Naisille markkinoidaan paljon tunteisiin vetoavia romaaneja, joissa laveasti kuvaillaan ihmiskohtaloita. Niissä oleellisia ovat salaisuudet ja kohtalokas rakkaus, jotka juontavat jonnekin historiaan. Tapahtumaympäristön eksoottisuus tai villi kauneus voimistavat tunnelmaa. Kyllähän vetävälle ajanvietteelle on kysyntää – siis selvää naistenviikon juttuainesta! Siksi niputan naistenviikkohengessä kaksi nykysuosikkia käännöskirjallisuudesta.
Kate Morton on konkari edellä kuvaamassani runsassivuisessa lukuromaanilajissa, viimeisin on romaani Takaisin kotiin (Otava 2023). Uusi tulokas on amerikkalainen Shelley Read, jonka menestysromaania Minne virta kuljettaa (Otava 2023) on verrattu menestyskirjaan Suon villi laulu. Samaa siinä onkin köyhän tytön kohtalokas rakkaus ja selviytymistarina kehyksenään luontokuvaus.
Tunnustan heti kärkeen, että osoittautui, ettei kumpikaan kuulu minun teekupposiini. Tukahdetut tunteet ja enemmän tai vähemmän paljastuvat salaisuudet eivät sinänsä minua karkoita, mutta kummassakaan ei oikein päästy juonipinnasta irti. Kummankin jälkeen minulle jäi tyhjä tunne: tässäkö tämä oli. Mitä siis toivoin? Henkilökuvauksen syventymistä ja juonta laajentavaa näkemystä? Kyllä. Ja sitten tajusin: tokihan nämä kirjat voivat palvella sellaisenaan, vaan tällä kertaa ja tässä lukutilanteessa kumpikin kirja jäi silkaksi ajankuluksi. Mikäpä siinä.
•
Minne virta kuljettaa yllätti hippusella kannanottoa. Kirjan alku kuvaa hienosti tekojärven pohjalle jäänyttä aluetta. Tällainen ekologinen näkökulma lisäsi kiinnostustani. Kokonaisuutena romaani on lähestulkoon kronologinen Victorian kehityskertomus 15-vuotiaasta nelikymppiseksi. Se käynnistyy oitis ensisilmäysrakastumisesta. Victoria hullaantuu intiaanipoikaan, ja se täytyy pitää salassa oman persikkatilan väeltä: isä on ankara ja veli äkkipikainen riehuja. Ekologisuuden lisäksi kirja käsittelee rotujen eriarvoista kohtelua.
Readin romaani kuljettaa minäkertojaa 1940-luvun lopusta Vietnamin sodan aikoihin, ja siksi kuuluu pientä yhteiskunnallista huminaa samalla, kun Victoria kertoo kohtalostaan ja sydäntä särkevästä luopumisestaan. Romaanin henkilöt edustavat köyhää maaseutua, luonnosta riippuvaista väestönosaa vasten kaupunkien hyvinvointia. Rinnalla kulkee persikkatilan kohtalo tekojärvisuunnitelmien uhrina. Kalliovuoret, kanjonit, joki ja villi luonto tarjoavat tehokkaan taustan. Persikkapuut ja makeat hedelmät kuvataan mehukkaasti. Syntymät ja kuolemat sekä perheiden vaikeneminen salaisuuksista ja tragedioista rakentaa varsinaisen tunneympäristön, ja loppu tarjoaa toivon.
•
Mortonin romaanissa minäkertoja Jess palaa Lontoosta Sidneyhin, sillä hänet kasvattanut yhdeksänkymppinen isoäiti Nora on joutunut sairaalaan. Nora on aikanaan syrjäyttänyt huoltajana Noran äidin Pollyn. Toimittajataustainen Jess saa vihiä perhetragediasta, jota hän ryhtyy selvittämään. Kirja kulkee eri aika- ja tekstitasoissa, ja se vie eteläiseen Australiaan, jonka pikkukaupungissa on kuutisenkymmentä vuotta sitten tapahtunut perhesurma. Takaisin kotiin sisältää lisäksi amerikkalaisen tutkivan journalistin kirjan kyseisestä perhetragediasta.
Takaisin kotiin saa jännitteensä kuolemantapauksien selvittämisestä, ja samalla pompahtaa monenlaisia yllätyksiä salaisista suhteista ja piilotelluista asioista. Minun makuuni kirjassa löytyy liiaksi lippusia ja lappusia, jotka tuovat aina uusia salaisuuksia päivänvaloon. Yllätyksiä siis riittää, mikä verottaa henkilökuvausta. Morton pitäytyy siis perheasioissa ja niiden yllätyksellisyydessä, eikä siinä ole viittauksia yhteiskunnalliseen, jos ei oteta lukuun pientä ripausviitettä aboriginaalien tarinaperinteeseen.
•
Lopuksi teen juonipaljastuksen, joten jätä jutun lukeminen tähän, jos haluat välttyä sellaiselta.
Kummassakin romaanissa äitiys nousee keskeiseksi teemaksi. Äitiys merkitsee rakastuneiden geeniperimän jatkumista, mutta se merkitsee myös sitä, miten halu tulla äidiksi voi olla polttava ja siitä halusta luopuminen saa ihmisen toimimaan arvaamattomasti. Näin tapahtuu niin romaanissa Takaisin kotiin kuin Minne virta kuljettaa –kirjassakin. Lapsen parhaaksi toimiminen tuottaa samanlaisen teon: vauvan luovuttamisen niin, että biologiselle vanhemmalle jää epätietoisuus, miten rakkauslapselle käy. Kumpikin kirja väläyttää lopussa toivoa, että aikuinen lapsi ja etääntynyt äiti voivat kohdata ja mahdollisesti rakentaa loppuelämän suhteen.
Siispä tunteikkuuden ystäviä nämä kirjat viihdyttävät ja saattavat jopa hikoiluttaa silmiä.
•
Kate Morton: Takaisin kotiin, suomentanut Hilkka Pekkanen, Otava 2023, 612 sivua. Sain kirjan kustantajalta, #ihanailta.
Kiteytänpä naistenviikkohaasteen kunniaksi nämä kaksi kirjaa kolmekymppisten ja vähän yli chikc lit -viihteeksi. Mirella Mäkilän esikoinen Seuraavana Tampere (Otava 2023) kertoo itseään työllistävästä markkinointiviestintänaisesta, Laura Lenneksen niin ikään esikoinen Nainen, 35 (Otava 2023) seuraa naistenlehtitoimittajan toilailuja.
Saman lajityypin kirjoina niissä on tiettyjä yhtäläisyyksiä. Kummassakin päähenkilö kertoo tarinaansa kepeästi. Päähenkilöiden minäkerronta pitää hänen näkökulmastaan kiinni, ja hänen tilanteensa näkyy lukijalle koomisena, tosin toinen herättää enempi myötähäpeää (Lenneksen Aava). Kumpikaan minäkertoja ei näe sokeita pisteitä parisuhteessaan ja ällistyvät erosta. Uuden miehen löytyminen on kummankin agendalla. Satunnaisen seksin on tarkoitus irroittaa jumeista tai viitoittaa tietä suhteelle, jossa toimisi muukin yhteys.
Kummallakin päähenkilöllä on kaikissa vaiheissa vierellä pysyviä kouluaikaisia ystäviä – hassuja, suoria ja tukevia. Ystävien rooli tarinankerronnan ryydittämiselle on oleellinen, tavallaan oleellisempi kuin rakkaussuhteet, joiden perässä päähenkilöt läähättävät, etenkin Lenneksen Aava. Ystävien persoonien vastakkaisuus lisää särmää ja hupia. Kummankin ystävistä toinen on lesbo (tai bi), mikä tuo nuorten aikuisten elämänpiirin kirjon kivasti esille. Ystävät edustavat itse valittua perhettä, kun taas vanhemmat edustavat osastoa rasittavat ihmissuhteet. Mäkilän kirjassa ei vanhempia täysin hyljeksitä, kun taas Lenneksen kirjassa suhteet vanhempiin pysyvät vinksahtaneina.
Kumpikin kirja on leimallisesti vapaiden kaupunki-ihmisten tarina, vaikka Mäkilän kirjassa Helsinki vaihtuu nopsaan Tampereeksi, eli siinä selvä ero maalaisromantiikkagenrelle. Kaupunkiympäristö baareineen kuuluu kuvioon ihmisten kohtauspaikkana. Kohtauspaikkoja ovat myös työpaikat, joissa korostuvat eksentriset henkilöt. Henkilöiden lisäksi merkityksellisiä ovat eläimet: Mäkilän kirjassa kaverin koira, Lenneksellä löytökissa. Työn osuus ei ole näissä kirjoissa suuren suuri, vaikka taloustilanne huolettaa, etenkin Mäkilän Roosaa.
Ja näistä yhtäläisyyksistä eroihin.
Mäkilän kirjassa Seuraavana Tampere tunnelma on leppoisa päähenkilön Roosan erokriiseistä ja uuden kumppanin hamuamishalusta huolimatta. Kirjan komediallisuus kumartaa lempeän suuntaan, ja tyylilaji pyrkii pysymään realismin rajoissa. Päähenkilö on tavallisen oloinen, joten sivuhenkilöillä on särmää lisäävä rooli. Paluumuuttajan ympäristö Tampere virkistää, ja paikallisväri leviää vähän myös kieleen. Kirja ei hae eikä etsi muuta kuin on, eli kevyt viihtyvyys edellä homma etenee. Kirjalija on tekemässä sarjaa Se on moro, joten on paikallaan, että loppu jää kutkuttavasti auki.
Lenneksen Nainen, 35 läiskii reippaasti ylilyöntejä, ja näen sieluni silmin jo överin tv-komedian, jonkinlaisen hyper-extra-Aikuiset-sarjan. Päähenkilö Aavan tilannetajuttomuus ja rajattomuus piristävät – ja mikseipä samalla rasittavat. Päähenkilö vedetään rohkeasti äärirajoille! Mediatyö pomoineen keikkuvat nekin ihan uskottavuuden äärirajoilla, siinä on kerrassaan (kyynistä) hurttiutta. Yleensä kirjakiinnostukseni tyssää tuotemerkkien nimeämiseen, mutta ymmärrän, että tässä kirjassa se on the juttu. Niin on sekin, että pinnan alla porisee naiseuden tarkastelu: onko merkkilaukkujen ja meikkien takana järkeä vai ei; ollako jotain ihan yksin? Tykästyin Aavan kavereihin ja tapaan, miten heistä irtosi huumoria. Pidin kirjan nokkelasta sanailusta, mutta aika pitkä tämä romaani kyllä oli.
Naistenviikon yhdeksi kirjapariksi asetan kaksi perheasioihin liittyvää käännösromaania. Kummassakin kirjassa aikuinen lapsi tai lapset käsittelevät vanhempiensa eroa – on se sitten tapahtunut yli vuosikymmen sitten tai lähiaikoina. Elämän sotkuisuus luikertelee vanhemmista lapsiin. Toinen kirjoista edustaa tavallisen taattua proosaa, toinen outoudellaan hätkähdyttävää.
Claire Powell: Yhdessä pöydässä
Claire Powellin romaanissa vietetään perheaterioita ja -juhlia enemmän ja vähemmän jännitteisissä tunnelmissa. Kuusikymppiset Linda ja Gerry ovat eronneet 30 vuotta kestäneen liiton jälkeen, mutta pariskunta on peitellyt eroa kolmikymppisiltä lapsiltaan. Tytär Nicole suhtautuu kaikkeen kärjekkäästi ja äkkiväärästi, poika Jamie ei kiihkoile, mutta muhittelee tunteitaan. Jamieta lisäksi painostavat häät pitkäaikaisen tyttöystävän kanssa. Kaikki ovat käännekohdassa.
Minua kiinnostaa tässä romaanissa eritoten vanhempien ja aikuisten lasten suhteet. Moneen asiaan vaikuttavat luulot, eivät niinkään tosiasiat. Ja kummatkin muuttuvat pitkin matkaa.
”Toisinaan Gerry katsoo lapsiaan ja ajattelee: Mitä teidän elämäänne oikeastaan kuuluu? Mitä jätätte kertomatta minulle? Hän ei ole idiootti – hän tietää, että ihmisillä on julkinen minä ja yksityinen minä. (Hän jos joku sen tietää.)”
Huomaan, että minua askarruttaa etenkin Nicolen tolaltaan meno vanhempien eron vuoksi, mutta myös Jamien kykenemättömyys tunnistaa tai myöntää tunteitaan. Kaiken takana piilevät eri-ikäisten kasvukivut. Romaani on parhaimmillaan siinä, miten se kuvaa henkilöiden nykivää käytöstä ja vaikeutta sanottaa ja käsitellä tunnepuolen töytäisyjä. Jossain vaiheessa kirjassa on mielestäni pitkityksen makua, mutta lopputuloksena on silti psykologisesti kiinnostavaa henkilö- ja perhekuvausta lontoolaisesta elämänmenosta irlantilaissäväyksin.
•
Claire Powell: Yhdessä pöydässä, suomentanut Heli Naski, Atena 2023, 331 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Deborah Levy: Kuumaa maitoa
Tässäpä nyrjähtänyttä proosaa perheestä, etenkin aikuisen lapsen suhteesta vanhempiinsa! Jo aiemmat kokemukset englantilaisen Deborah Levyn tuotannosta ovat vakuuttaneet kerrontataidosta. Esimerkiksi Uiden kotiin -romaanissa ihmettelin väreilevän jännitteistä tunnelmaa, mutta tässä se viedään ääriin. Atmosfääri on toisaalta hyvin epätodellinen, toisaalta outouksineen lumoava. Milloinkaan ei voi etukäteen arvata käänteitä tai henkilöiden sanomisia ja reaktioita.
Kirjan henkilöitä ei voi sanoa erityisen sympaattisiksi, ja se on osa viehätystä. Sofia (eri henkilöt vääntävät etunimeä eri muotoon) on 25-vuotias antropologian väitöskirjan väsääjä, aiheena kulttuurinen muisti. Hän ei ole nähnyt kreikkalaista isäänsä 11 vuoteen. Minäkertoja-Sofia on omalaatuisen, luulosairaan Rosa-äitinsä kahlitsema. Huoltosuhde on vinksahtanut, koska liikuntarajoitteinen äiti hyötykäyttää tytärtään, ja tytär tarkkailee äitiään atropologin tavoin. Ja muutenkin:
”Äitiäni kohtaan tuntemani rakkaus on kuin kirves. Se viiltää todella syviä haavoja.”
Romaanin tapahtumat on sijoitettu espanjalaisen klinikan tienoille – hiekkaisen aavikon ja meduusoja vilisevän meren väliin. Kirjassa vilisee vinksahtaneita tilanteita ja suhteita. Yksi sellainen on Sofian suhde saksalaisen Ingridin kanssa, myös rannan uimavalvoja Juan lisää eroottista virettä. Romaanin tunnemaailmaan kietoutuvat halu, rakkaus, viha, yksinäisyys – ja mitä vielä – eri sävyineen.
Ja sitten yhtäkkiä Sofia lentää Ateenaan tapaamaan isäänsä, mikä lisää kirjan suhde- ja symbolikierroksia:
”Tässä minä olen Medusan synnyinseudulla – olennon, jonka myrkky ja raivo jättivät arpia ruumiiseeni.”
Mitä kaikkea symboliikkaa lieneekään kirja syönyt! Paljon, ainakin ihoa polttavat meduusat. Romaanin alun moton takaa löytyy feministiguru Hèlène Cixous ja teoksensa Meduusan nauru ja muita ironisia kirjoituksia. Sofia kuvataa ulkoisesti jopa jonkinlaiseksi Medusaksi: mustat kiharat voi nähdä lonkeroina, ja yhdessä kirjan kohdassa Sofia kasaa päähänsä kalan sisälmyksiä hoitaakseen ulvovan koiran tapauksen. Kyllä. Mutta kenen katse voi muuttaa kiveksi niin kuin antiikin Medusan katse tekee? Kirjan loppukappaleet saavat aikaan kylmät väreet.
Kuumaa maitoa on romaani, jota ei voi selittää, se täytyy kokea. Kun kirjassa ajokortiton Sofia alkaa ajaa autoa, Rosan ohje on, että se onnistuu kyllä, koska tytär osaa käyttää kahvikonetta. Olkoon tämä logiikka täkynä tähän häiritsevään ja siksi erittäin kiintoisaan kirjaan.
Olen haastanut yhdeksännen kerran postailemaan somessa naistenviikon hengessä. Haasteeni julkaisin naistenpäivänä. Mukavasti kirjasome on mukana, ainakin näistä blogeista voi bongailla naistenviikkojuttuja:
Tänä vuonna en ole juurikaan kiinnittänyt huomiota viikon nimipäiviin. Sen sijaan olen niputtanut teemallisesti kirjapareja. Kirjavalintani vaihtelevat hömpästä vakavaan, kaunosta tietoon. Väkeviä teemoja ovat naiseus, vanhemmuus ja perhe, ja muutamassa kirjaparissa on mukana se, että sukupuoli tai seksuaalisuus liukuvat määrittelevyyttä kaihtavasti.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 