25 syyskuun, 2022 · 7:24 am

Mervi Heikkilä & Kirsi Pehkonen (toim.): Aarre

Lukutaito on lapio, jolla kaivetaan kirjakokemuksista aarteita. Kaivuuta keventää selkokirjallisuus. Siksi selkokirjoilla on suuri merkitys kirjojen lukemisen mahdollistajana, sillä kaikille sutjakka lukeminen ei ole itsestäänselvyys.

Lasten ja nuorten lukutaidosta ja kirjojen karttelusta on paljon huolta. Tiedetään myös, että koulukäytössä käteviä ovat lyhyet tekstit, joiden lukeminen luontuu kaikilta ryhmän oppilailta ja joiden pohjalta luokassa voidaan käydä keskustelua lukukokemuksesta. Tähän tarpeeseen ovat Mervi Heikkilä ja Kirsi Pehkonen toimittaneet selkokielisen novellikokoelman Aarre (Nokkahiiri 2022). Novellikokoelmassa on 13 novellia, ja antologian kahdeksan kirjailijaa ovat kirjojen lukemista edistäviä lasten- ja nuortenkirjailijoita. Kirjaan on myös tehtäviä yläkoululaisille.

Aarre-kokoelman etu on se, että samaan kirjaan mahtuu kovin erilaisia tekstejä. Kaksi novellia sijoittuu historiaan: Raili Mikkasen kummitustarina jatkaa vanhaa kertomusperinnettä, ja Mimmu Tihisen ”Kirje Ameriikasta” muistuttaa entisaikojen maahanmuutosta. Kokoelmassa on monta novellia, jotka sijoittuvat tulevaisuuteen tai nykyaikaan. Tyylilajit vaihtelevat kauhusta romantiikkaan, mutta ote on pääasiassa arkisen realistinen. Muutama novelli maustetaan mukavasti arvoituksellisella uuskummalla. 

•

Keskeisiä teemoja ovat yksinäisyys, erilaisuus ja ystävyys. Vaikka novellien aika vaihtelee, yhteistä on henkilöiden tunnetilojen kuvaus. Henkilökirjo takaa sen, että erilaisille lukijoille riittää samastumispintaa. Henkilöiden nimet paljastavat, että niin Kalle kuin Abdikin tai Anna ja Beanna mahtuvat mukaan. Siihen on yläkoululaisten helppo eläytyä.

Novellien selkokieli hieman vaihtelee, mikä sopii kohderyhmään: jotkut tekstit ovat helpompia kuin toiset. Kaikkiaan kirja välittää sitä, että selkokieli ei vie mitään pois tarinan tavoittamiselta. Tapahtumat, henkilöt ja tunnelmat välittyvät, vaikka kieli on helppoa.

Lopuksi mainitsen Kirsi Pehkosen novellin ”Aarre”, josta kokoelma on saanut nimensä. Siinä eletään vuotta 2048, jolloin maailma on muuttunut, mutta lukutaito ja kirjalöytö ovat kultaa kalliimpia. Tämä kirja osaltaan ylläpitää uskoa lukutaidon arvoon.

•

Mervi Heikkilä & Kirsi Pehkonen (toim.): Aarre. Novelleja. Kuvittanut Mervi Heikkilä. Nokkahiiri 2022, 135 sivua. Kokoelman kirjailijat: Mervi Heikkilä, Anne Leinonen, Sisko Latvus, Päivi Lukkarila, Raili Mikkanen, Kirsi Pehkonen, Katariina Romppainen, Mimmu Tihinen. Sain kirjan kustantajalta.

•

Esimerkkejä selkokielisistä novellikokoelmista:

Minna Canth: Kolme novellia. Ystävät, Salakari, Missä onni? Selkomukautus Tuija Takala, Laatusana 2022.

Magdalena Hai: Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita, selkomukautus Riikka Tuohimetsä (kauhukertomuksia nuorille), Avain 2020.

Panttivanki ja muita kertomuksia, toim. Päivi Heikkilä-Halttunen, selkomukautus Ari Sainio, OPH 2015.

Suomalaisia naiskirjailijoita, selkomukautus Silja Vuorikuru (novelleja Minna Canthilta, Maria Jotunilta ja Aino Kallakselta), Reuna 2019.

Tuija Takala: Hyvä päivä. Lyhyitä novelleja. Opike 2018.

Tuija Takala: Niin metsä vastaa. Selkonovelleja. Avain 2021.

Syyskuun 2022 selkosarjassani ilmestyvät jutut, tässä aakkosjärjestyksessä:

Aarre

Annan nuoruusvuodet

Avaimet selkokieleen

Ei kertonut katuvansa

Pimeän arkkitehti

Sarjarakastuja

Teemestarin kirja. Veden vartija

Älä unohda selkokirjaa -seminaari 28.9.2022

3 kommenttia

Kategoria(t): Lasten- ja nuortenkirjat, Novellit, Selkokirja

Avainsanat: ,

24 syyskuun, 2022 · 7:08 am

L. M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet (selkomukautus)

Syyskuun viimeiset päivät julkaisen juttuja selkokirjoista. Annan nuoruusvuodet (Avain 2022) Anniina Salinin selkomukautuksena sopii sarjaani, sillä on mainiota, että tyttökirjaklassikko ilmestyy nyt helpolla suomella.

” –Mikä sinulle nyt tuli? kysyi Marilla.

–Minä itken.

Olen niin iloinen, sanoi Anna ja nyyhkytti.

–Minusta tuntuu,

että sinä itket ja naurat aivan liian helposti.

Sinä saat jäädä tänne,

ja me Matthew’n kanssa pidämme sinusta huolta,

sanoi Marilla.”

L. M. Montgomeryn kirjan kanadalaissaaren maalaismaisema siirtyy hyvin selkokirjaan. Vihervaaran talo ja sen asukkaat tuntuvat alkuperäistekstistä tutuilta: Marillan jäyhyys ja Matthewin hiljainen hyväksyvyys. Eläväinen, puhelias Anna pulppuaa mielikuvitusta, heiluu tunteesta toiseen ja ajautuu kommelluksiin. Kiltti ja luojaan luottavainen maailmankuva kannattelee kaikkea kuten tuon ajan nuortenkirjoissa oli tapana.

Annan tarina etenee sujuvasti, ja selkokirjaan sopivasti luvut ovat lyhyitä ja palsta melko kapea. Se jo tekee kirjasta helppolukuisen. Lyhentämisen varaa jonkin verran on kuten monissa muissa nykymukautuksissa, sillä yli 140 sivun selkokirjat alkavat mielestäni mennä kipurajan yli. Vähän on hionnan varaa rivityksessä ja sanastossa. Joitain vaikeita sanoja on vielä jäänyt tekstiin, mutta jotkut ovat paikallaan. Esimerkiksi Annalle tärkeää hurmaavaa ei voi muuksi muuttaa.

•

Viime vuosina on ilmestynyt paljon lasten- ja nuortenkirjallisuuden klassikkoja selkomukautuksina. Kustantajista etenkin Avain ja Oppian ovat näin tukeneet sitä, että erilaiset lukijat saavat kokemuksen kirjoista, jotka ovat olleet tärkeitä jo monille sukupolville. Se on tärkeää kulttuurityötä.

Tässä esimerkkejä uusimmista lanu-mukautuksista:

  • Barrie, J.M.: Peter Pan, suomennos ja selkomukautus Tuomas Kilpi (Oppian)
  • Baum, L. Frank: Ihmemaa Oz, suomennos ja selkomukautus Tuomas Kilpi (Oppian)
  • Carroll, Lewis: Liisa Peilimaassa, suomennos ja selkomukautus Tuomas Kilpi (Oppia)
  • De Brunhoff, Jean: Babar, suomennos ja selkomukautus Tuomas Kilpi (Oppian)
  • De Brunhoff, Jean: Babar rakentaa kaupungin, suomennos ja selkomukautus Tuomas Kilpi (Oppian)
  • De Brunhoff, Jean: Babar seikkailee, suomennos ja selkomukautus Tuomas Kilpi (Oppian)
  • Grahame, Kenneth: Kiltti lohikäärme, suomennos ja selkomukautus Tuomas Kilpi (Oppian)
  • Karjalainen, Elina: Uppo-Nallen talviturkki, selkomukautus Silja Vuorikuru (Avain)
  • Rouhiainen, Elina: Muistojenlukija, selkomukautus Mirjami Häkkinen (Avain)
  • Twain, Mark: Tom Sawyerin seikkailut, selkomukautus Pertti Rajala (Avain)

•

L. M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet, alkuteoksen suomennos Hilja Vesala, selkomukautus Anniina Salin, Avain 2022, 157 sivua. Lainasin kirjastosta.

•

Syyskuun 2022 selkosarjassani ilmestyvät jutut, tässä aakkosjärjestyksessä:

Aarre

Annan nuoruusvuodet

Avaimet selkokieleen

Ei kertonut katuvansa

Pimeän arkkitehti

Sarjarakastuja

Teemestarin kirja. Veden vartija

Älä unohda selkokirjaa -seminaari 28.9.2022

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Romaani, Selkokirja

Avainsanat: ,

23 syyskuun, 2022 · 6:55 am

Ari Sainio: Avaimet selkokieleen

Selkokielen tarve on tunnustettu tosiasia, ja monet viranomaiset ovat sen jo ymmärtäneet. Siksi tärkeitä tiedotteita ja ohjeistuksia julkaistaan yleiskielen ohella myös selkokielisinä. Selkoa löytää myös niin THL:n koronasivuilta kuin museoiden esittelyteksteistäkin. Lisää kuitenkin kaivataan, ja siksi lisätieto selkokielestä ja sen kirjoittamisesta on paikallaan. ”Selkokieli ei ole keneltäkään pois”, vahvistaa Ari Sainio.

Ari Sainion kirja Avaimet selkokieleen (Opike 2022) on tuiki tarpeellinen lisä tietokirjallisuuteen, joka perehdyttää selkokielen kirjoittamiseen – tai ylipäätään asiakirjoittamisen taitoon. Takakannen ja koko kirjan alkuvirke tiivistää kirjan lähestymistavan: ”Tämä kirja luottaa esimerkin voimaan.”

•

Sainion kirjassa tarkastellaan informoivia tieto- ja ohjetekstejä, tiedotteita, kyselyitä ja esittelytekstejä. Teos jakautuu 14 lukuun, joissa selkokirjoittamisen perusteiden lisäksi tapahtuu tarkka tekstien ruumiinavaus. Lukijalle paljastetaan konkreettisesti, miten selkokielen periaatteet siirtyvät käytäntöön: yleiskielinen teksti ja sen mukautus selkokielelle ovat rinnakkain, ja Sainio selittää ja selventää, mitä yleiskieliselle tekstille on tehty ja miksi.

Avaimet selkokieleen juhlii siis konkretialla ja päästää lukijan mukaan kemuihin. Siksi kirja toimii erinomaisesti – ja se on kirjoitettu erinomaisen selkeästi ja havainnollisesti. Lisäksi muutamat asiantuntijakommentit virkistävät kokonaisuutta. Kaikesta heijastuu asiantuntemus ja suhteellisuudentaju.

Sainio muistuttaa heti alussa, että selkokieli muuttuu, eikä ole yhtä oikeaa tapaa tai ratkaisua sitä kirjoittaa eli soveltaa selkokielen periaatteita. Siksi kirjan esimerkit ovat herkullisia: jokainen voi miettiä kirjassa esiteltyjen tekstien selkoistusratkaisuja.

”Selkokieli ei ole köyhää tai vähemmän ilmaisuvoimaista kuin jokin muu kielimuoto. Hyvä selkokieli on elävää ja taipuu moneksi. Selkokielellä on mahdollista välittää tietoa melko monimutkaisistakin asiakokonaisuuksista, samoin syviä ja koskettavia tunteita ja tunnelmia. Keinovalikoima on vain kapeampi.”

•

Juuri tällaista kirjaa olen kaivannut. Se täydentää ansiokkaita selkokielen teoriakirjoja.  Suosittelen teosta jokaiselle, jota kiinnostaa kirjoittaminen ylipäätään, sillä tarkka tekstikokonaisuuden, rakenteiden, virkkeiden ja sanaston tarkastelu auttaa kaikkia kirjoittajia miettimään tekstin vastaanottajan tarpeita ja kielellisiä valintoja. Eikä kenellekään ole pahitteeksi lukea kirjan lopun listausta selkotekstin kirjoittajan ominaisuuksista, jotka vaikuttavat päteviltä edellytyksiltä kaikille kirjoittajille.

•

Ari Sainio: Avaimet selkokieleen. Opike 2022, 208 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

•

Syyskuun 2022 selkosarjassani ilmestyvät jutut, tässä aakkosjärjestyksessä:

Aarre

Annan nuoruusvuodet

Avaimet selkokieleen

Ei kertonut katuvansa

Pimeän arkkitehti

Sarjarakastuja

Teemestarin kirja. Veden vartija

Älä unohda selkokirjaa -seminaari 28.9.2022

1 kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Selkokirja, selkotekijä, Tietokirja

Avainsanat:

22 syyskuun, 2022 · 5:59 am

Kaksi perhetragediaa – Tuire Malmstedtin ja Mattias Edvardssonin uutuusdekkarit

Vietän juuri syyslomaa, mutta palaan nyt kesälomani dekkareihin, joista suurimman vaikutuksen tekivät nämä kaksi kirjaa. Vain toinen on nimetty perhetragediaksi, mutta kummatkin käsittelevät juuri sitä.

Tuire Malmstedt: Lumihauta

Tuire Malmestedtin dekkarin Lasitarhan poliisipäähenkilöiden kerroin kiinnostavan jatkossakin. Nyt he ovat täällä taas: Lumihauta (Aula & Co 2022). Senkin totesin Lasitarha-jutussani, että on virkistävää, ettei pääparin välille viritellä romanssia vaan kumpaakin henkilöhahmoa rakennetaan erillään. Tässä kirjassa kyllä kositaan, vaan enpä kerro, kuka kosii, ketä ja miksi.

Mutta nyt koukuttavan dekkarin syövereihin. Jyväskyläläiset rikostutkijat Elmo Vauramo ja Matilda Metso kutsutaan perhesurman järkyttävälle tapahtumapaikalle, josta Matilda löytää yhden eloon jääneen lapsen. Matilda järkkyy, jää sairauslomalle ja lähtee lapsuusmaisemiinsa Angelin kylään. Elmo jää tutkimaan rikosta, johon vähitellen kytkeytyy outoja yhteyksiä aiempaan vastaavanlaiseen tapaukseen.

•

Minulle ei jäänyt mieleen Lasitarhasta, että Matildalla on saamelaisjuuret. Kotitaustan vaikutus ja hänen lapsuutensa tragedia korostuvat Lumihaudassa. Hienosti romaanissa kuvataan pohjoista, lumipeitteistä talvimaisemaa ja pakkasen purevuutta. Romaanilla on sanansa sanottavana myös saamelaisiin kohdistuneesta suomalaistamisesta ja oman kielen, vanhojen tarujen ja uskomusten tärkeydestä. Folkloreaines aina kiehtoo minua, niin nytkin.

Rakenteellisesti dekkarissa on toimivia, jännitettä ylläpitäviä keinoja. Kirja alkaa hyytävällä kuoleman näkökulmasta katsotulla vierailulla, ja se toistuu jonkun kerran. Samalla se viittaa mieletään järkkyneen murhaajan personifiointiin kuolemaksi. Joukossa on myös aikasiirtymiä saamelaisen Ebbán kohtaloon kaksosten äitinä, joka menettää kosketuksensa todellisuuteen. Lisäksi nykyhetken kerronnassa vaihtelevat Matildan toimet Angelissa ja Elmon Jyväskylässä, joskin Elmo kollegoineen jää varjoon, kun Matildan taustat nousevat parrasvaloihin, samalla syyt Matildan puhumattomuuteen.

”Ihmisen menneisyys on kuin tämä erämaa. Täällä on monenlaisia alueita; tunturin laelta on kaunis näkymä, sen takana aapasuota, toisaalta kelohongat seisovat onttoina ja yksinäisinä. On tuuheaa metsää, puroja lampia ja järviä. Maisemaa värittää vuoroin ruska, lumi, auringonvalo ja pimeys. Ja niillä kaikilla on aikansa ja paikkansa.”

•

Romaanin teemaa kuljetellaan useassa tasossa suuntaan, joka pistää miettimään lapsuuden traumojen vaikutuksia loppuelämään sekä selviytymisen mahdollisuuksia. Kirjaan kerrostuu paljon salailuteemoja, mikä palvelee dekkarin juonta: Matilda yrittää päästä perille menneisyydestään ja lapsuuspaikkakuntansa vaietuista asioista, joita häneltä kerta toisensa jälkeen pantataan. Lukijana taidan kihistä kärsimättömämpänä selvittämään niitä kuin Matilda.

Tässä vaiheessa totean, etten yleensä innostu dekkareista, joissa on julmia murhia, poliisipäähenkilö sotketaan epäilyihin, rikollinen on psykopaatti (tai psyykkistä tasapainottomuuttaan hyvin kätkevä) sarjamurhaaja ja jossa putkahtelee yhteensattumia. Lumihauta saa minut sulattamaan vieroksumani ainekset. Ahmaisin siis kirjan kertaistumalta, koska juonenkuljetus ja kerronta laukkaavat ketterän poron lailla.

•

Tuire Malmstedt: Lumihauta, Aula & Co 2022, 301 s. Sain kirjan kustantajalta.

Mattias Edvardsson: Perhetragedia

Pihakeinu heilui kesätuulessa, ja menossa oli kesäni ehkä noin kymmenes dekkari, ja hyvänen aika, sehän on lomani parhaimmistoa! Mattias Edvardssonin Perhetragedia (Like 2022) vastaa nimeään ja tarjoaa hivuttavaa henkilövetoista psykologista jännitystä.

Viisi vuotta sitten ilahduin Edvardssonin esikoisesta Melkein tosi tarina, mutta jostain syystä en ole lukenut hänen sittemmin suomennettuja kirjojaan. Tämä uutukainen kuuluu sarjaan, mutta ainakaan minua ei haitannut lainkaan tietämättömyys niistä. Siis toimii omillaan! 

•

Samat asiat viehättävät nyt kuin esikoiskirjassa: Edvardsson onnistuu loihtimaan henkilöistään eläviä ja moniulotteisia. Kirjan kolme keskushenkilöä kertovat tarinaa omalta osaltaan ja siten heidät nähdään sisältä ja toistensa silmin ulkoapäin. Joskus totuus on kovinkin suhteellista eli sellaista, minkälaisena sen minäkertojat haluavat milloinkin näyttävän.

Kolmen kombo kertoo yhteiskunnallisesta asemasta, roolista osana läheisten yhteisöä, rakkaudenkaipuusta ja kaiteella keikkumisesta. Kaiteella tarkoitan kapeaa pintaa, josta on helppo luiskahtaa rikoksen puolelle. Mainiosti kertojat saavat lukijan puolelleen, ja kunkin pienet ja isotkin rikokset alkavat vaikuttaa sellaisilta, että tokkopa niitä nyt hetimiten lähden tuomitsemaan. Ymmärrys ihmisten toilailuista, olosuhteista ja kehityskaaresta vetää puoleensa.

•

Tämän kappaleen verran kerron kirjasta – juonikoukkuja ja yllätyksiä sössimättä. Billin avopuoliso on kuollut ja hän yrittää kaikkensa ollakseen hyvä isä kouluikäiselle tyttärelleen. Epäkäytännöllisen haahuilijan taloustilanteen katastrofaalisuus johtaa kuitenkin moneen pulmaan. Oikeustiedettä opiskelemaan haluava köyhä Karla päätyy Billin alivuokralaiseksi ja rikkaan lääkärin siivojaksi, ja siten Karla luiskahtaa osalliseksi lääkärin ja hänen sairaan vaimonsa tilannetta. Billin avovaimovainaan vanha tuttu Jennica on vaativan ökyperheen huithapelitytär, jonka parisuhdestatus kaipaa päivitystä. Siitä seuraa tyypillinen Tinder-tarina ja paljon myös yllättävää. 

Kaikkien kohtaloissa perhemurheet poreilevat pintaan, ja se tekee Perhetragediasta keskivertoa tehokkaamman jännärin. Tehoa lisäävät eloisa kuvaus ja koomiset pilkistykset. Hyvin toimii myös se, että vaikka mukana on poliisikuulusteluja, keskiössä ovat päähenkilöiden syyt ja seuraukset heidän kertominaan.

•

Mattias Edvardsson: Perhetragedia, suomentanut Outi Menna, Like 2022, 388 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari

Avainsanat: ,

19 syyskuun, 2022 · 2:47 pm

Heli Laaksonen: Luonnos.

Omaperäinen ja ainoa laatuaan, niin voi hyvällä syyllä taas todeta. Kun Heli Laaksonen saa ajatuksen kirjoitta luonnosta, hän tekee sen yllättäen kutakuinkin yleiskielisesti, mutta antaa lukijan heti pääotsikossa aprikoida merkityksiä: luonnos niin kuin vapaalla kädellä vedelty alkuajatusten ilmitulo vai lounaismurteinen ”luonnossa”? Kumpikin käy kirjaan Luonnos. Eräänlaisia esitelmiä (Otava 2022).

Takakansi luonnehtii osuvasti: ”Viisas ja vitsikäs opus, jossa kaikki on kummallisesti mutta kohdillaan.” Melkein sata lyhytlukuista juttua luonnon ilmiöistä koostuu kirjatiedosta ja kuullusta sekä kirjoittajan johtopäätöksistä ja kielellisistä keksinnöistä. Näin Laaksonen luonnostelee näädän:

”Fariinisokerin värinen,

cremebruleénkeltainen ruokalappu leuan alla,

leivinpaperipaketin pituinen keho (+ häntä),

menee runkoa kiertäessään

kiepille kuin lämmin rusinamakkara.”

Luonnostelu ei jää vain tekstin ominaisuudeksi, sillä Heli Laaksonen on kuvittanut kirjan itse herkänilmeikkäin kuvin (paitsi metsälauhan, koska kuva katosi). Eikä omaperäisyys tyssää siihenkään, sillä taitaa Luonnos olla ensimmäinen jutusteleva luontokirja, joka on säekirjatyylinen: kapea palsta, lyhyehköt tekstikappaleet, rytmikäs sanoitus lyhyinä riveinä. Rivitystä voi ajatella myös runollisena, ja joissain aiheissa ilmaisukin muistuttaa (proosa)runoa. Etenkin vanamosta kertova luku liikauttaa runotyttösieluani.

•

Opin monesta luontoilmiöstä uutta ja ilahduin etymologioista. Jotkut sanailut kenties kopsuttelevat puujalkoina, mutta monet hymyilyttivät ja hymähdyttivät kuten marsun keinot selviytyä:

”Marsulla ei ole juuri puolustuskeinoja.

Uhkatilanteessa sillä on kaksi vaihtoehtoa:

paikalta pako tai kiveksi jähmettyminen.

Reaktiota voi mallintaa kotona:

’Rakas, meidän pitää puhua.’”

Luontokappaleiden esittelyssä ei sinänsä ole erityistä logiikkaa, vaan kirjailija on valinnut vapaasti, ja siihen on häntä innoittaneet opinnot luontoneuvojaksi. Äkkiseltään voi yllättää luku maksalaatikosta, mutta sen luettuani vakuutun, että nimenomaan sen pitää olla tässä kirjassa. Niin viisaasti se osoittaa, miten jokainen arkipöperö tulee luonnosta, raaka-aineet läheltä tai kaukaa, ja se kaikki kuluttaa luontoa. Laaksonen ei julista muttei myöskään peitä ruskan väreihin vivahtavaa punavihreää kantaansa.

•

Kaksi puutetta ilmiannan, silti käsittäen, että jokaisella on omat luontokappalesuosikkinsa. Kaipasin kirjaan lukuja omista erityisistä fanituksen kohteistani, jotka ovat kurki ja metsätähti. Ehkä sitten seuraavaan osassa saan niistä tieto-tunneiskut. Yhtä oikeakielisyysohitusta en moiti, mietin vain, miksi lukujen nimien perässä on piste. Ehkä siksi, että kirjassa on ehdoton totuus – Laaksosen viihdyttävä, hyvän mielen totuus. Piste.

•

Heli Laaksonen: Luonnos. Eräänlaisia esitelmiä, Otava 2022, 222 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, lyhytproosa, proosarunot, Tietokirja

Avainsanat:

16 syyskuun, 2022 · 11:01 am

Pauliina Vanhatalo: Vastuulliset

Pauliina Vanhatalon romaani Vastuulliset (Tammi 2022) kertoo tämän ajan ihmisistä pienessä tehdaskaupungissa. Minulle se kertoo siitä, miten henkilökohtainen ja alueen historia vaikuttavat yhdessä.

Romaanin keskuksena toimii perhetragedia, jossa mies on surmannut vaimonsa ja kolme lastaan, sen perään itsensä. Kouluikäisen Lennin perhe muuttaa surmaperheen idylliseen puutaloon; viereisessä autiotalossa piileskelee perhesurmaajan lapsuudenkaveri Pasi; autiotaloon eksyy nuori narkkari Valo, jonka äiti Niina pelkää ja toivoo poikansa puolesta. Kukin potee tahoillaan murhetta, huolta ja syyllisyyttä. Romaani käsittelee painavia asioita arjesta tunnistettavasti.

•

Lenni saa pian tietää, minkälaisessa talossa hän elää, siitä pitää huolen naapurin päällepäsmärityttö, joka vetää Lennin mukaan viereisen autiotalon koluamiseen ja murhaleikkeihin.

”Lenni kohautti olkiaan. Vaikka hän kieltäytyisi, Inka näyttäisi silti mitä halusi, tai alkaisi kysellä mikä Lenniä muka pelotti. Inkan äiti oli kieltänyt Inkaa lähettämästä kuolleiden lasten kuvia luokkakavereille edes silloin kun joku pyysi, mutta Inkan mielestä Lenni oli eri asia. Koska Lenni asui kuolleen perheen talossa, hänellä oli oikeus tietää.”

Vanhatalo kuvaa noin kymmenvuotiaan lapsen tasolta, minkälaista on sopeutua muuttoon ja vanhempien jännitteisiin väleihin. Lennin kautta koen vahvasti, kuinka aikuiset katsovat lasten ohi. Lapsen ajattelu ja ymmärrys siirtyy sivuille uskottavasti, joten Lenni on kaikissa käänteissään särkeä sydämeni.

•

Eipä ehjänä säily sydän Niina-äidin seurassakaan, sillä päihderiippuvaisen vanhemman kuorma realisoituu fiktioon todenoloisesti. Eläydyn äidin tilanteeseen, jossa rakkaus sotkeutuu alituiseen kelaamiseen menneistä virheistä ja vastuunkantoon. Äitinä hän on joutunut hyväksymään lapseltaan kaiken, harkitsemaan toistuvasti, mitä voi ja mitä ei. Yhtäkkiä normaaliksi muuttuu sellainen, mikä on vastoin omia odotuksia ideaalielämästä.

”Kun lupausten muistelemisesta ei ollut suurta apua, Niina turvautui siihen mihin aina pahimpina hetkinä, vaikkei tätä hetkeä voinut edes pitää erityisen pahana. Minä olen äiti, hän sanoi itselleen. Se tarkoittaa tiettyjä asioita, hän jatkoi ja jätti nuo tietyt asiat täsmentämättä.”

Niinan Valo-poika jää sivuhenkilöksi, tärkeäksi sellaiseksi, joka yhdistää juonilangat Pasiin ja hänet lamaannuttaneeseen murheeseen: mitä perhesurmassa oikein tapahtui ja miksi, olisiko hän voinut estää kauheudet? 

Vanhatalo pureutuu henkilöiden syyllisyysajatteluun psykologisen tarkasti, ja ylipäätään hänen vakava proosansa nojaa henkilövetoiseen kuvaukseen. Vakuutuin siitä aikanaan, kun luin upean Pitkä valotusaika. Vastuulliset-romaanin synkkä virtaus vie syviin vesiin, tragediasta toiseen – raskasta riittää reilusti enemmän kuin hetkessä elämisen keveää. Siltä ei välty kukaan.

”Lenni vartioi taivasta ja ajatteli syviä vesiä. Niiden siniset sekoittuivat toisiinsa, ja häntä paleli taas.”

•

Kiinnostavasti Vanhatalo lomittaa yhteiskunnallisen tason henkilötragedioihin. Opettaja-Niina pohtii oppilaittensa kohtaloita: lasten kotiolojen ”normaali” vaihtelee rajusti laidasta toiseen, ja tehdasyhteisön sukupolvelta toiselta siirtyvät toimintatavat supistavat elämänmahdollisuuksia. Pasin kokemana sama vahvistuu, ja sen lisäksi korostuu se, miten lapsuuden mallit ja vaurioituminen voi johtaa äärimmäisiin tekoihin kuten perhesurmassa kävi.

Toisaalta Niinan oma todellisuus todistaa, ettei mikään ole varmaa tai tae pärjäämisestä, vaikka hän on itse tehnyt luokkanousun. Niinan ja miehensä keskiluokkaisen ”tavallinen” opettaja-lääkäri-perhetilanne ei ole suojellut omaa poikaa luisulta alamaailmaan. 

Mikä merkitys on ympäristön elämänodotuksilla? Sitä Vastuulliset saa minut ajattelemaan. Myös sitä, että sattumille on sijansa ja sellaiselle, mille ei mitään voi. Murheista raskas romaani jää mieltä möyrimään.

•

Pauliina Vanhatalo: Vastuulliset, Tammi 2022, 252 sivua. Sain romaanin kustantajalta.

P.S. Vastuulliset-romaanissa on säväyttävät kohta, jossa Valo ja Niina keskustelevat dokumentista, jossa kohtaavat narkomaanivaras ja taiteilija, jolta narkkari varasti taulut. Benjamin Reen kerrassaan vaikuttava dokumentti The Painter and the Thief löytyy Yle Areenasta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

15 syyskuun, 2022 · 6:11 am

Jonna Riikonen: Nainen on naiselle tuki

Lukupinoni lomaan solahti uutta asiaproosaa, ja siihen tutustuminen tuntui mukavalta muun lukemisen ohessa. Jonna Riikosen kirja Nainen on naiselle tuki (Atena 2022) korjaa sanonnan ”Nainen on naiselle susi”:

”Tämän kirjan innoittimena oli haluni pohtia sekä esikuvallisuutta että naisten merkitystä toisilleen mutta myös vallitsevaa yhteiskunnallista ilmapiiriä erityisesti suhteessa naisiin. Haastatellut ovat kertoneet tässä kirjassa paitsi esikuvistaan myös siitä, minkälaisia asioita he ihailemissaan naisissa arvostavat.”

Kirjan alaotsikko on Tärkeitä esikuvanaisia. Jonna Riikonen on haastatellut 14 eri alojen naisia eri puolelta Suomea, ja lisäksi joukossa on tutkimusten tietoja ja muutama asiantuntijahaastattelu. Monet haastateltavatkin ovat oman alansa osaajia esimerkiksi talouden, politiikan tai urheilun alueelta – tunnetuimpana Tarja Halonen – mutta myös harrastajia ja pienen piirin vaikuttajia. Ja heti perään ”pienestä piiristä”: muita kannustava vaikutus voi levitä laajalle.

•

Kirja rakentuu siten, että kirjoittaja johdattaa omakohtaisesti tiettyyn teemaan ennen kutakin haastattelua. Se vaikuttaa viehättävältä: tuntuu kuin Riikonen olisi kylässä ja kertoilisi kuulumisiaan elämänsä varrelta. Jakamisen kokemus kantaa koko kirjaa, ja se saa yksityisen tuntumaan yleiseltä ja kohottavalta. Kirja tekee todeksi kirjoittajan alkusanojen toiveen:

”Ehkä lukija saattaa kirjan luettuaan tarkkailla omaa ympäristöään uusin silmin ja huomata, että esikuvia voi löytyä lähempää kuin hän arvaakaan. Toivon, että lukijalle haastattelut tarjoavat mahdollisuuksia katsoa omaa elämää ja erityisesti ympärillä olevia naisia uusin silmin.”

Riikosen esikuva Hilkka on sopusoinnussa muiden haastateltujen esikuvien kanssa, jotka voivat olla esimerkiksi Beyoncé, Tove Jansson, Anna-kirjasarjan nimihenkilö, Tarja Halonen, vanha alakoulun opettaja tai lähipiirin kannustaja. Niistä on kiinnostava lukea.  Kaikki puheenvuorot puoltavat kirjassa paikkaansa. Minun mielessäni pyörii nyt somelääkäri Anni Saukkolan tarina. Haastattelun jälkeen somen varjopuolet saivat hänet lopettamaan suositun ja rohkaisevan lääkäripalstansa.

•

Kirja nojaa feminismin perustaan yksilöiden arjen, juhlan ja työn kokemuksina, ja samalla nousee yhteiskunnallinen näkökulma. Minulle tärkeää luokkaretkeä käsitellään eri kulmista. Kirjan mittaan käsitellään myös muun muassa misogyniaa, Mee too -liikettä, lasikattoja, naisten ja miesten palkkaeroja sekä sukupuolittumista ja sen purkamista. 

Riikonen tuo esille oman maalaistyttötaustansa ja sen, ettei lähipiirissä ollut mallia maisteriudelle. Sen, muun omakohtaisen, tutkimustiedon ja haastattelut Riikonen välittää mutkattoman luistavalla kerronnalla. Jonna Riikonen käy itse verrattomaksi esikuvaksi urakaarineen ja luokkaretkineen. Ja muistetaanpa, että hän on tietokirjallisuuden ja äidinkielen opettajuuden lisäksi kirjabloggaaja, Kirjakaapin kummitus.

•

Palaan mielessäni omaan luokkaretkeeni, valintoihini, haluuni lukea ja opiskella – sekä päätyä maalaistytöstä äidinkielenopettajaksi ja kirjoittajaksi Jonna Riikosen tapaan. Näen pääkannustajana lähinnä isäni, mutta sitten siellä taustalla luuraa monia naishahmoja – etenkin kirjallisuudesta tuttuja. Pian ymmärrän, että eri käänteissä on ollut joku todellinen nainen, joka on vinkannut ja kannustanut uuteen. Kyllä, nainen on ollut naiselle tuki, ja toivottavasti jokainen meistä jatkaa tukemisen kulttuuria. 

•

Jonna Riikonen: Nainen on naiselle tuki. Tärkeitä esikuvanaisia. Atena 2022, 271 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Tietokirja

Avainsanat:

12 syyskuun, 2022 · 7:08 am

Riikka Pulkkinen: Lumo

Riikka Pulkkisen romaanista Lumo (Otava 2022) tekisi mieli kirjoittaa pitkästi ja monipolvisesti, mutta yritän painaa jarrua. Tästä on kyse: Lumo teki vaikutuksen.

Kirjan käynnistyessä harasin vastaan. Teksti vaikutti olevan kovin tietoista itsestään, välillä ärsyttävyyteen asti, ja kuvatut teinit yltiöälykkäitä tarkkailijoita ja tietoisuuspohtijoita. Minut sulatti vähittäin kehittyvä kaiken haurauden tunnistaminen ja tyylittelyntakainen vilpittömyys.

”Philippan kuolema on jollain muotoa vilpittömintä, mitä Philippa on tehnyt, jos kuoleminen voi olla missään määrin teko.”

Lumossa on toki juoni, mutta oleellisena pidän teemojen kietoutumista, rakennetta ja kerrontaa. Keskiöstä löydän 17-vuotiaan Philippan, joka kuolee heti romaanin alussa. Kirjan mittaan etenevät kuolinsyyntutkimus ja poliisikuulustelut sekä Pihilippan merkitys kirjan muille henkilöille: äidille, naapurin yli 80-vuotiaalle Alexille, naapurin ruuhkavuosinaiselle Alinalle, bestis-Sagalle, ex-poikaystävä-Oliverille ja deittiäijille. Philippaa peilataan eri henkilöihin ja tilanteisiin. Sekaan heitellään nimiöitä kirjoista, biiseistä ja muista kulttuuriluomuksista.

Rakenteen näennäinen repaleisuus syntyy poliisiraporttien ja eri näkökulmien vaihtelusta. Välillä moderni kaikkitietävä kertoja katselee lintuperspektiivistä, mitä tapahtuu ja ajatellaan, välillä henkilöt laitetaan marionettinukkemaiseen tilaan ja selostetaan, mitä sinä teet; toisaalla on käsikirjoitustyylistä dialogia ja siellä täällä liu’untaa minä-muotoon. Sekavaako? Ei, vaan varmaa.

”Olen kaikkea mitä osaatte kuvitella ja sellaistakin, mitä ette halua lausua ääneen.”

Alkuasetelman traagisuutta ei voi ohittaa: kuolema juuri ennen täysi-ikäistymistä. Kirjassa samoillaan läpi kaiken tunnekirjon. Saan myös naurahdella, esimerkiksi pikkulapsiperheen puolisoiden väsymysriidoille, huippuna tapaus Vihakaavio ja raivon kanavointi. Kaikkiaan romaani tarjoaa kanavia katsoa eri-ikäisten haavoihin ja haavoittuvuuteen. Niitä kirjan henkilöiden kytkökset Philippaan näyttävät, ja Philippa on kuin kaukosäädin, jolla valitaan katsottava. Kaiken ei tarvitse olla uskottavaa.

Isoksi kasvaa romaanin tyttöysteema. Tytöt saavat kirjassa leikkiä sillä ja käyttää hyväkseen somea, ei vain päinvastoin. 

”Tämä on pintaani. Tervetuloa siis, tervetuloa sisään.

Tyttö avaa suunsa. Märkää, vaaleanpunaista, hampaiden helmiäiskiiltoa, takana touhukas nielurisa.

Tyttö hengittää suu auki, astuu lähemmäksi kameraa, avaa linssin lähelle. Linssi huurtuu.

Yksi asia on varma: kun tyttö elää, hänestä on moneksi.

STOP:”

Philippan hahmo julistaa myös ihmiseen kuuluvaa mutkikkuutta: samassa persoonassa vaihtelee kiva, manipuloija, ärsyttäjä, älykkö, julmuri, lolita, leikkijä, ymmärtäjä, valehtelija, tukija ja paljon muuta. Kirjan henkilöiden silmin voi etsiä kokonaiskuvaa, mutta sellaista ei voi kenestäkään saada, ja se kuuluu kirjan teemaytimeen.

”Olen tyttöjen tyttö.

En osaa pysyä totuudessa, mutta se ei ole minun vikani vaan maailman, jossa elän.”

”Mutta jos se on totta? Jos jokainen on merkitystensä kanssa yksin? Kuvittele.”

Murrosiän ja aikuisuuden taite tässä kirjassa säväyttää (taas vähän niin kuin Edward Munchin Puberteetti-maalaus). Siinä on tietoisuutta itsestä ja särkyvyyden mahdollisuus. Riipaisevimmaksi koen sen, miten romaani avaa ystävyyden, seksiseikkailuiden, roolileikkien, some-natiivien, media-narratiivien ja elämännälkäisten sisukset. He ovat vielä lapsia, lapsia.

Komeasti kaartuvat esimerkiksi Sagan ja Oliverin osuudet. Lukija näkee sydänystävyyden riippuvuuden ja kääntöpuolen. Oliverin kärvistely Philippan pihdeissä on piinaavan hyvin kuvattu, ja toistettu kiusalause ”Olipa  kerran poika ja toinenkin poika” saa romaanissa huimat tulkinnat (sekä nuoren Oliverin että vanhan Alexin kannalta), joissa yhdistyvät mielen rakennelmat muistoista ja valemuistoista.

”Ovatko jotkut ihmiset totuudellisempia kuin toiset? Vai onko pikemmin niin, että kyse ei ole ihmisistä vaan asioista: voivatko jotkin asiat säilyä imitaationa, jäljittelynä, kuvitelmana ja unen sisaruksina ihmiselämässä pidempään kuin toiset, kenties aina?”

”Minä olen kertoja. Minä hallitsen koko tarinaa.”

Mainitsin alussa jo romaanin tyylittelevyyden ja totean taas, että se toteutuu romaanissa itsetietoisesti mutta tyylikkäästi. (Käypä sellainenkin mielessä, että kirjailija kuljettaa esikoisromaanistaan nuoren tytön ja äidinkielenopettajan suhteen tähän romaaniin mutta toisenlaisella omistajuudella.) Välillä mieleeni ailahtaa esimerkiksi Monika Fagerholm ja hänen pyörremäinen kuvaustapansa, mutta mielleyhtymät tai esikuvat sikseen (esimerkiksi loppusanoissa mainittu Ian McEwan): ihan omaehtoista Pulkkis-tyyliä parhaimmillaan. Lukija saa paljon pureskeltavaa sisällöstä ja kerronnasta.

•

Riikka Pulkkinen: Lumo, Otava 2022, 234 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

7 syyskuun, 2022 · 3:45 pm

Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär

”Se on kirja, minä sanoin silloin hänelle, kirjat hyvin harvoin ovat totta. Vaikka kirjailija kuvaisi hyvin läheistäkin ihmistä, hän näkee tämän vain itsensä kautta ja sanaröykkiöinä, jotka tottelevat draaman lakeja. Oikeat ihmiset eivät ole sellaisia, oikeassa elämässä ei ole alkua, loppua ja käännekohtaa. Oikea elämä on kaoottista ja usein ikävystyttävää. Oikeassa elämässä asiat ovat epämiellyttävän monimutkaisia.”

Valitsin juttuni aloitukseen tuon sitaatin siksi, että se vakuutti minut: Leena Parkkisen Neiti Steinin keittäjätär -romaanista on moneksi, myös mieltä kiehtovan monimutkaiseksi. Sitaatissa äänessä on Alice B. Toklas Pariisissa 1935, jolloin hän on jo vuosikymmeninä ollut Gertrude Steinin rakastettu, vaimo, asuinkumppani, puhtaaksikirjoittaja, toimittaja ja taloudenhoitaja. Stein on korjannut pariskunnan rahatilanteen kirjoittamalla muka Alicen omaelämäkerran. He ovat juuri palkanneet uuden keittäjättären, suomalaisen Margitin, joka on totinen ja vähäpuheinen lukutoukka.

Romaania voi luonnehtia osin biofiktioksi, koska Toklas esiintyy kirjan kertojana ja Stein vaikuttaa voimakkaana taustahahmona. Heistä kirjailija on kerännyt tukuttain taustatietoja. Sekin on faktaa, että pariskunnan keittäjä Margit oli kotoisin Suomesta. Lopulle antaa mielikuvitus tilaa, ja Parkkinen kehittää Margitille suuren salaisuuden, siihen jopa jännäripiirteitä.

•

Romaani rakentuu kahden vuorottelevan kertojan ja erilaisten kerrontatapojen kesken. Minulle romaanin oivaltavin piirre piilee siinä, että romaanin kertojat ovat sivuhenkilöitä – joskin eri tavoin.

Alice-minäkertoja kuvailee pariskunnan huushollin ja kesäpaikan tapahtumia 1935 – 1937 sekä muistelee elämänhistoriaansa ja rakkaussuhteittensa vaiheita. Alicen elämän keskiössä on komea Gertrude, Alicen ”Little King”, jonka palvelija ja elämän sivuhenkilö, ”Happy Qween”, hän on.

Alicen näkökulmasta hänen ja keittäjä-Margitin välille syntyy jonkinmoinen ystävyyssuhde. Arvoituksellinen Margit kiehtoo Alicea: hän on jotain Alicen omaa, kun kaiken muun hallitsija on Gertrude.

”Ajattelin, että minun pitäisi kertoa keskustelu Gertrudelle. Mutta sitten ajattelin että Gertrude kääntäisi jutusta kuitenkin vitsin ja minä en halunnut, että Margit olisi vitsi salongissa. Minä halusin pitää hänet kokonaan itselläni.”

Toisenlaisen Margitin lukija näkee puutarhuri-Ulriikkan kirjeissä. Romaanissa paljastuu Margitin ja hänen sisarensa Astridin taustat ja elämä palvelijoina paraislaisessa kartanossa, mutta se tapahtuu kirjein, joita Ulriikka kirjoittaa Seilin saaren lääkärille. Kirjeissä Ulriikka muistelee tyttöjen elämää kartanossa vuosina 1919-1921.

Näiden kerrontaratkaisujen vuoksi Alicesta kehkeytyy eloisa, elävä henkilö. Margit ja Astrid-sisar jäävät salaperäisen etäisiksi, sillä heistä kerrotaan aina muiden silmin. Vain romaanin lopussa kuuluu hetken myös sisarten oma ääni, ja viimeistään silloin lukijalle paljastuu asioiden todellinen tola.

•

Romaanin alkupuolella arvioin, kuinka epäuskottavalta minusta tuntuu Ulriikka-puutarhurin kaunokirjallinen kirjekirjoitustyyli ja erittäin tarkka kuvailu parikymmentä vuotta vanhoista tapahtumista. Sitten rakenne sai minut puolelleen, enkä enää pähkäillyt moista. Jännitys kehittyi koukuttavasti: mitä kohtalokasta kartanossa tapahtui, miten sisaruksille kävikään, kuka Margit on ja miksi Margit on keittäjänä Pariisissa?

Kerronnan täyteläisyys ja monihaaraisuus alkoi myös innostaa alkupuolen epäröintini jälkeen. Ulriikkan kirjeistä hahmottuvat maalaisyhteisön yhteiskuntaluokkien tilanne kansalaissodan jälkeen ja kartanossa lisääntyvät jännitteet. Alicen näkökulmasta puolestaan käsitellään amerikkalaisuuden ja ranskalaisuuden eroja, pariisilaista kulttuurielämää ja -kermaa ja eritoten muuttunutta maailmaa ennen toista maailmansotaa, jolloin fasismi ja antisemitismi alkavat vaikuttaa ihmisten arkeen.

•

Keskeiseksi teemaksi löydän ihmissuhteet, eritoten rakkauden, mutta siinäkin on muistettava tämä puoli:

”Viha, katkeruus, pettymys. Kaikista niistä meidät on rakennettu ja ne työntävät meitä eteenpäin enemmän kuin yksikään kaunis tunne. (Alice)”

Parkkinen kuvaa kaikkea tätä sekä suomalaisesta että amerikkalais-pariisilaisesta perspektiivistä. Äitien ja tyttärien suhteilla on merkitystä. Lisäksi paraislaisten sisarusten kuvauksessa oleellista on, minkälaisiin tekoihin sisarrakkaus venyy. Myös Aliceen liittyy sisaruuden ja uhrautumisen dilemmaa. Muun yhteisön näkökulmasta problemaattisin on naistenvälinen rakkaus, eikä rakkaus ole koskaan kaikille samalaista.

”Ehkä Margit oli oikeassa ja rakkaus oli varattu joutilaille. Ajatus oli epämiellyttävän epädemokraattinen ja sopimaton kerrottavaksi kutsuilla. (Alice)”

Romaanissa voi pohtia, voiko rakkaus ylittää ympäristön ennakkoluulot ja yhteiskuntaluokat ja miksei niin voinut tapahtua 1920-luvun Suomessa, mutta 1920-30 -lukujen Pariisissa sellaiselta ummistettiin silmät – etenkin taidepiireissä. Romaanissa on kohtia Gertruden ja Alicen ”lehmäilyistä”, jotka tekevät verevän eläväksi naisparin intiimin suhteen, siis ei vain ikääntyvien naisten käytännöllistä asuinkumppanuutta.

Tuon kaiken lisäksi romaani käsittelee muun muassa taiteilijuutta sekä elämän päähenkilöiksi ja neroksi itsensä kokevien itsekkyyttä. Eikä sovi unohtaa puutarhan hoitoa eikä ruokaa. Ruuan laiton raaka-aineet ja kokkaaminen kiinnittävät romaanin henkilöt arkeen ja juhlaan, johonkin juurevaan ja perustavanlaatuiseen.

Neiti Steinin keittäjätär jättää maukkaanmausteisen jälkimaun, ja sitä tekee mieli maistaa lisää, toistamiseen. Ja se on kerrassaan kiinnostavan kirjan merkki, että lukemisen jälkeen kirjasta pompahtaa mieleen lisää yksityiskohtia ja teemoja.

•

Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär, Otava 2022, 363 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

6 syyskuun, 2022 · 6:47 am

Kirjailijatapaaminen: Joel Haahtela

Syyskuun alun kirpeänä iltana 5.9.2022 haastattelin Kanneltalon lavalla kirjailija Joel Haahtelaa. Pääasiaksi valikoitui Totuuden kaipuu -trilogia eli Haahtelan kolme viimeisintä pienoisromaania Adélen kysymys, Hengittämisen taito ja Jaakobin portaat. Yleisöä oli runsaasti, lisäksi haastattelu striimattiin. Tallenne on katsottavissa 19.9. saakka Kannelmäen kirjaston FB:ssa ja kotisivulla. 

Kuva: Arja Korhonen

Olen lukenut trilogian kirjat niiden ilmestymisaikoina ja nyt ennen haastattelua uudelleen peräkkäin. Adelélen kysymys nousi ensi lukemalla lohtukirjojeni kärkikahinoihin, ja kokonaisuutena kirjakolmikko toimii rauhoittajana ja avartajana. Niistä avautuu joka lukemalla uusia puolia, myös itseironiaa ja leikillisyyttä. Siitä pidän, eikä se vie mitään pois siltä, miten syvälle psykologisesti ja muuten henkisesti kirjat vievät. 

Tyyli on Haahtelalle tärkeä. Hän kiteyttää sen Jaakobin portaiden loppusanoissa: ”Yritystä etsiä elämän runollisia yhteyksiä ja ihmeellistä mysteeriä.”

•

Adélen kysymys kuten muutkin trilogian osat pysäyttävät, vievät etsintään elämän suunnasta ja antavat armoa menetysten hyväksymiseen. Haahtela puhui kirjojensa runollisista yhteyksistä ja mainitsi esimerkkinä tämän romaanin putoamiset. Kirjailija luki romaanin alun, vei meidät lumen ja tähtien valoon, ja vakuutuimme: tarvitsemme kaunista, tyylikästä kielenkäyttöä, joka luo mieleen tiloja.

Aikanaan Hengittämisen taito jäi minulle lukukokemuksena outoon välitilaan, mutta uudelleen luettuna koin sen toisin. Haahtela itse sanoi onnistuneensa kirjan hengellisyydessä, ja samaan lopputulemaan tulin toisella lukemisella. Vaikken ole erityisen uskonnollinen, uskoin kirjan päähenkilön kokemuksen: romaani osoittautui tasapainoiseksi maallisen ja hengellisen komboksi. Ymmärsin päähenkilön isänkaipuun olevan sekä konkreettista että symbolista, ja käsitin myös kokonaisuuteen kuuluvan ihan tavallista ihmiseloa kuolemanpelkoineen ja rakkaussuhteineen kuin myös etsintää elämän suunnasta.

Jaakobin portaiden suhteen illan keskustelu vei identiteetin etsinnän käsittelyyn. Kiinnostavimpana pidin sitä, mitä Joel Haahtela pohti historiasta, josta ei ole jäänyt mitään jälkiä. Romaaneissaan hän käsittelee ylisukupolvisia muistoja, mutta nykyisin häntä eritoten kiehtoo ajatus siitä, että muistakin historiaan kirjoittamattomista asioista voi jäädä jälkiä. Esimerkkinä hän pohti lempitaiteilijansa  Rembrandtin teoksia: ehkä niissä näkyy jotain vaikkapa taiteilijan ensi rakkaudesta, josta kukkaan ei tiedä mitään.

•

Tunnin keskustelu vierähti nopeasti. Joel Haahtelan trilogian ajan ja ajattomuuden, hiljentymisen ja ihmeen tunnelma jollain tavalla siirtyi kirjailijan läsnäolosta koko tilanteeseen. Hän avasi ajatteluaan ja oman elämänsä suodattumista teoksiinsa. Keskustelimme myös siitä, miten etenkin hengellisyys kotimaisessa kirjallisuudessa on aika tavatonta, jopa tabun rikkomista. Vaikutuimme varmaankin kaikki Haahtelan vilpittömyydestä välittää mysteeriä ja runollisuutta proosan avulla niin, että lukijalle ei tuputeta vaan annetaan aihetta ajatella, tuntea ja kokea.

Haahtela lähtee tällä viikolla pyhiinvaeltamaan Athos-vuorelle, jossa hän myös viettää merkkipäivää: on kulunut puoli vuosisataa hänen syntymästään. Selviä signaaleja välittyi siitä, että hän yhä haltioituu kaunokirjoittamisesta ja että yhä enemmän häntä kiehtovat taiteilijuuden teemat. Se saattaa tarkoittaa sitä, että voimme odottaa lisää lohtukirjallisuutta.

*

Kanneltalo, Helsingin työväenopisto ja Kannelmäen kirjasto 5.9.2022: Joel Haahtela, haastattelijana Tuija Takala.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Romaani, Tapahtuma

Avainsanat:

5 syyskuun, 2022 · 11:15 am

Anna Idström: Taivaankalat

Anna Idströmin esikoisromaani Taivaankalat (Atena 2022) viehättää minua kielitieteen julkitulolla romaaniin. Kirjan päähenkilö Laura tutkii ja suree katoavia kieliä ja kielten idiomeja.

”En lakkaa ihmettelemästä sitäkään, mitä me ihmiset oikein olemme. Me rakennumme meille sanotuista sanoista. Kokemus minuudesta, olemassaolosta, maailmasta ei muodostu vain aistihavaintojen kautta, vaan olemme meille sanottujen sanojen tuotteita.”

Kielen moninainen merkitys tulee romaanissa hienosti esille. Esimerkiksi katoava kieli vie mukanaan muutakin kuin sanat, kokonaisen kulttuurin. Ehkä jollekin kirjan kielitiedeosuudet voivat vaikuttaa oppineisuuden osoitukselta, mutta minä huomaan niistä pitäväni.

Kielitiedeyhteisössä Laura saa kokea sanojen mahdin: seminaareista ja artikkeleista maailmalla hän saa kiitosta mutta kotiyliopistossa tie nousee pystyyn. Lauralla ei ole yhteistä kieltä eikä sosiaalista verkostoitumistaitoa työyhteisön kanssa, vaan hän kokee eristämistä, vähättelyä ja vääryyttä. Idström kuvaa terävästi pienen tiedekunnan kilpailu- ja kyykytyskulttuuria.

•

”Veden noruessa pitkin niskaani muodostin hypoteesin, että yhteiskunta jakautuu kahteen leiriin:

  1. Niihin, jotka eivät halua tietää.
  2. Niihin, jotka eivät jaksa kertoa.”

Lauran kohtalo osattomana on tärkein kirjan juonne, mutta draaman kaari vaatii toisen, erilaisen syrjällä kulkijan, Mikaelin. En saa häneen kunnon otetta, vaikka kahden kertojahenkilön kohtaamisessa hehkuu toivo. Idström kuljettaa tapahtumat siihen pisteeseen, että toisen puolesta hyvän tekeminen ja väärinkäsitykset vievät yllätyksiin. En paljasta, käykö hyvin vai huonosti.

•

Pidän kerronnan selkeydestä ja konstailemattomasta kielestä. Totesin jo sen, että kielestä tietoinen sisältö ja kerronta viehättävät. Usean kertojan rakenne on nykyisin aika yleinen keino valottaa erilaisia elämiä, ja olin lukiessani pitkään sitä mieltä, että Lauran näkökulma olisi riittänyt, mutta ymmärrän loppuratkaisun kantavan kahden näkökulman vuoksi. Loppuluvun suolammensameasta päätöksestä jään pohtimaan, upottaako se vai pysyykö pinnalla.

•

Anna Idström: Taivaankalat, Atena 2022, 245 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

4 syyskuun, 2022 · 9:15 am

Selkokirjoja syyskuussa 2022: kokeile ja tule Oodiin

Tavataan Oodissa!

Keskiviikkona 28.9.2022 on paljon selko-ohjelmaa: Älä unohda selkokirjaa -seminaari kokoaa yhteen selkokirjailijoita ja lukuilon kannattelijoita. Olet tervetullut tilaisuuteen Oodiin, mutta tilaisuutta voi seurata myös etänä. Seuraa seminaarin viestintää Facebook-, Instagram- ja Twitter-tileiltä.

Keväällä käynnistyi selkonovellien kirjoituskilpailu Ilo (Selkokeskus & Opike), ja voittajat julistetaan samaisessa seminaaritilaisuudessa 28.9.2022. Olen mukana raadissa valitsemassa voittajan ja muut novelliantologiassa julkaistavat novellit.

Tervetuloa Oodiin 28.9.2022 klo 15.00 – 17.00: katso ohjelma täältä!

Haastan

Houkuttelen sinua lukemaan tämän vuoden aikana ainakin yhden selkokirjan ja osallistumaan keskusteluun kirjallisuudesta, joka ottaa huomioon yleiskieltä helpomman kielen lukijat. Selkokieli ei tarkoita sitä, etteikö teksti välittäisi ajatuksia ja tunteita tai etteikö helpolla kielellä saisi aikaan tarinan taikaa. Olet siis vapaamuotoisesti, paineettomasti haastettu!

Nyt syksyllä kirjallisuuden harrastajan lukupinot kasvavat uutuuksista. Samalla on hyvä muistaa, että on monenlaisia lukijoita. Pienlevikkinen kirjallisuus hukkuu muun joukkoon, koska se ei juuri näy mediassa, eikä selkouutuuksille järjestetä näyttäviä julkkareita tai tilaa kirjamessujen esiintymislavoilla. Lukijoita kuitenkin voisi olla ainakin noin 14 % väestöstä.

Itse julkaisen syyskuun loppupuolella jutut seuraavista selkokieleen liittyvistä tai selkokielisistä kirjoista, tässä ne ovat ennakkoon aakkosjärjestyksessä:

Aarre

Annan nuoruusvuodet

Avaimet selkokieleen

Ei kertonut katuvansa

Pimeän arkkitehti

Sarjarakastuja

Teemestarin kirja. Veden vartija

Puhelen selkokirjoista(ni) podcastissa

Oma selkokirjatuotantoni on jo tusinassa, osa alkuperäisiä, osa mukautuksia. Voit kuunnella ajatuksiani selkokirjoistani ja selkokirjallisuudesta Seinäjoen kaupunginkirjaston erityistehtävän podcastista, oivaltavana haastattelijana Mervi Heikkilä: klikkaa podcastiin tästä.

Blogipostauksiani selkokirjoistani pääset lukemaan linkkejä klikkailemalla:

Kierrän vuoden. Selkorunoja. Opike 2016

Onnen asioita. Selkorunoja. Avain 2017

Hyvä päivä. Lyhyitä selkonovelleja. Opike 2018

Lauralle oikea. Chick lit -tyyppinen romaani nuorille ja aikuisille. Avain 2018

Minna Canth. Agnes. Pitkän novellin selkomukautus. Vapaasti luettava verkkokirja 2019

Minna Canth: Hanna. Pitkän novellin selkomukautus äänikirjana. Avain 2019.

Vanhat runot, uudet lukijat. Suomalaisten runojen selkomukautukset ja tietotekstit. Avain 2020.

Niin metsä vastaa. Selkonovelleja. Avain 2021.

Enni Mustonen: Paimentyttö. Historiallisen romaanin selkomukautus. Opike 2021.

Aleksis Kivi: Kullervo. Näytelmän selkomukautus kertomukseksi. Laatusana 2021.

Minna Canth: Kolme novellia, selkomukautus. Laatusana 2022.

Sormus. Selkokielinen episodiromaani historiasta nykyaikaan. Avain 2022.

13 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Novellit, Selkokirja, selkotekijä, Tapahtuma

Avainsanat: ,

30 elokuun, 2022 · 6:05 am

Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko & elokuun kirjapiiri

Sovimme kolmihenkisen lukupiirimme kesäkirjaksi Kazuo Ishiguron Klara ja aurinko (Tammi 2021). Olemme lukeneet tätä ennen tahoillamme erinäisen määrän Nobel-voittajan kirjoja tai katsonut kirjailijan tuotannosta tehtyjä elokuvia, joten tiedämme, että monissa niissä on spekulatiivisen fiktion tyyliä ja unenomaisuutta.

Klara ja aurinko kertoo hamasta tulevaisuudesta jossain päin Pohjois-Amerikkaa. Teknologia on kehittynyt siten, että eliitillä on mahdollisuudet geeniparannella jälkeläisiään ja varmistaa lasten etenemisen elämässä. Ne, jotka ovat pudonneet yhteiskunnalliselta asemaltaan alaspäin, menettävät laadukkaan koulutuksen ja menestyksen mahdollisuudet.

Ishiguro sohii siten eriarvoistumista. Romaani näyttää varjopuolia kuten sen, ettei geeniparantelu takaa lapsille tervettä, pitkää elämää tai sosiaalista hyvinvointia. Nuorisolle täytyy varta vasten järjestää vuorovaikutusharjaantumista, ja yksinäisyyttä paikkaillaan keinoystävillä (KY) eli tekoälyn huipputuotteilla, ystäväroboteilla.

•

Ishiguron romaanin tekoälyrobotti Klara päätyy sairaalloisen Josien KY:ksi. Romaani kerrotaan Klaran näkökulmasta. Hän on onnistunut yksilö robottien tuotesarjassa, joka on vanhentumassa – uudet mallit pukkaavat jo markkinoille. Romaani kuvaa Klaran myymäläaikoja sekä aikaa Josien kotona ja kodin jännitteitä.

Meillä kirjapiiriläisillä – Johannalla, Tarulla ja minulla – oli kaikilla sama kokemus: romaani käynnistyi hitaasti, ja sekä kuuntelu- että lukukokemus tuntui laahaavalta, kirjan jatkaminen jopa pakotetulta. Hämmästelimme, että jälkitunnelmat muuttuivat meillä kaikilla: romaanin hienous ja monitasoisuus alkoi aueta pikkuhiljaa kirjan lukemisen jälkeen. Päädyimme yhteisymmärryksessä siihen, että kerronnan tarkkuus ja tarinoinnin taito jättivät hyvän jälkimaun.

•

Pidimme siitä, miten robottimainen yksioikoisuus ja toisaalta inhimillinen tunnepuoli yhdistyvät Klarassa. Oman sävynsä tuo se, miten Klara puhuttelee kaikkia kolmannessa persoonassa kuin korostaen koneen ja ihmisen eroa ja tarkkailevaa etäisyyttä. Silti monesti Klaran inhimillisyys ohittaa ihmisten käyttäytymisen. KY saa meidän sympatiamme ja empatiamme puolelleen. 

Romaani pistää miettimään tietoisuutta ja sitä, miten kukin sitä käyttää. Keskustelimme myös siitä, miten nöyräksi palvelijaksi ohjelmoitu Klara on romaanin ”hyvis”, eikä romaani perusdystopian tapaan hekumoi uhkakuvilla vaan keskittyy henkilöiden (ja robotin) tunnepuoleen. Huomasimme, että tässä Ishiguron tieteisdystopiassa on kohteliaan palvelijan kuvauksessa oudosti yhteyksiä ehkäpä kirjailijan realistisimpaan kirjaan (ja elokuvaan) Pitkän päivän ilta.

•

Romaanin isoja teemoja ovat yksinäisyys, ystävyys, rakkaus ja kuolema. Romaani käsittelee esimerkiksi äidinrakkautta ja teinien ensirakkautta. Ishiguro valitsee keskiöön ihmisen välitilan, murrosiän, jossa Josie ja hänen ihmisystävänsä Rick elävät. Teinien tunne-elämässä vaappuvat ehdottomuus ja hauraus, ja niitä voimistaa kuoleman tai hiipumisen läsnäolo. Aika muuttaa romaanin henkilöiden sitoumuksia ja tunteita, ja kaikkien täytyy sopeutua muutokseen, myös ystäväksi ohjelmoidun robotin.

Ishiguron romaanissa auringon merkitys energialähteenä ja mystisenä ihmeenä ihastutti meitä. Sen sijaan kuu nimeltä Wilson jakoi rajusti mielipiteitä – kas kun Kari Enqvistin romaani Wilson oli toinen kesäkirjamme. Taru ei syttynyt kosmologin esikoisromaanista lainkaan, mutta Johanna löysi etenkin romaanin loppupuolelta kömpelyyden lisäksi joitain kiinnostavia puolia. Minä viihdyin Wilsonin seurassa parhaiten.

•

Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko, suomentanut Helene Bützow, Tammi 2021, 232 sivua, 11 t 33 min äänikirjana, lukija Krista Kosonen.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjapiiri, Romaani

Avainsanat:

28 elokuun, 2022 · 6:07 am

Riitta Jalonen: Omat kuvat

Riitta Jalosen romaanissa Omat kuvat (Otava 2022) minäkertoja matkustaa muun muassa Thomas Mannin Taikavuoren maisemissa. Nykyhetkeen liukuu muistoja tärkeistä ihmisistä ja tilanteista. Muistoina yhtä merkittäviä ovat sekä pienet, tarkat yksityiskohdat, vaikkapa lapsuuden lumilinnan sisustus, että elämää mullistavat suuret kohtalonkysymykset. Tärkeimpinä jälkimmäisistä erottuvat isän kuolema, pakkoluopuminen pikkuveljestä ja omat sairaudet. Kertoja liukuu mietteistä toisiin: ”Näin muistot pysyvät; mieli vain siirtelee niitä paikasta toiseen.”

Vaikka edellisessä kappaleessa jo tiivistin kirjan aineksia, tähdennän tätä: oleellista sisältöä on kirjailijuus ja sanojen mahti. Voisin poimia lukuisia upeita kohtia, joilla Jalonen ilmaisee kielen valtaa ja sanojen tallentamista. Hänelle sanat ovat juuria, joista on versonut elämää ja jotka ovat tunkeutuneet syvälle:

”Yksi sana, mitättömältä näyttävä, voi nostaa painavan kiven kuopan suulta, sitä tottelemalla voi syntyä jotakin tärkeää. Olen oppinut luottamaan pieniin vihjeisiin ja uskomaan, että sisältäni syntyy niiden kautta uutta.”

•

Omat kuvat peilaa kertojaansa ja on paljaampi kuin muu Riitta Jalosen tuotanto, joten teoksen voimakas tunnelataus saa välillä ihoni kananlihalle. Omakohtaisuus välittyy herkkänä, varmana ja voimakkaana kaunokirjallisuutena. Vaikka minäkertoja ohentaa fiktion suojaa, ei hän kutsu tirkistelemään vaan jakamaan nyt kokemuksensa suoremmin kuin yleensä.

”Fiktio on suoja, mutta kirjoittaminen voi olla myös peittämistä ja jonkin oleellisen väistämistä. Joskus on ollut vaikeaa synnyttää toden päälle peitetarinaa, jonka läpi lukijalla olisi mahdollista nähdä.”

Jalosen romaanissa – siis kallistun fiktioon, en takerru autofiktioaineksiin, leijun kaunokirjallisuusansioissa – sisältöä riittää sanoja enemmän: aforistinen kiteyttämisen taito ihastuttaa minua. Hiottu kieli pysyy kaikin puolin tuoreena ja lähestyttävänä: se läpäisee lukijan.

Jään pohtimaan sitä, miten kertoja tutkii preesensin olemusta muistumien lomassa. Se liittyy sekä kieleen että identiteettiin, myös kokonaisvaltaisesti ajatuksiin elämän elämisestä. Ehkä ylipäätään on tarkoitus etsiä presenssiä ja preesensiä.

•

Kirjailija muistelee tuotantoaan ja romaaneittensa naispäähenkilöitä. Hän näkee kirjoittamansa henkilöt jatkumona, joiden avulla hän itse on tullut näkyväksi, ja piilossa vaikuttaneet tunteet ja kokemukset ovat saaneet muotonsa. Niin on silloinkin, kun romaani on pohjautunut todelliseen henkilöön, uusseelantilaiseen kirjailijaan Janet Frameen.

”Ehkä fiktiossa on paikka, jossa poispyyhkiytyneet muistot, ihmiset, tunteet ja tapahtumat hakevat uuden elämän ja hitaasti kirkastavat kohdat, joita ei ole kestänyt katsoa paljain silmin.

Tämän kirjan jälkeen kynä harjoittelee pysähtymistä, elämä ei.”

Tuo sitaatin viimeinen virke hätkähdyttää. Riitta Jalonen on ilmoittanut, että Omat kuvat on hänen viimeinen kirjansa. Kirjailija haluaa poistaa fiktion suojan, elää ilman sitä. Jalosen punnittua päätöstä täytyy kunnioittaa, vaikka ilmoitus herättää lukijana haikeutta: eikö enää uusia elämyksiä näiden 14 kirkkaiden, herkkien, sävykkäiden kaunokirjallisen teosten jatkoksi? 

En osaa kuvitella vaikuttavampaa tapaa irrottautua elämäntyöstä – tai peilata sitä – kuin Omat kuvat. Nöyrä kiitos kaunokirjallisista elämyksistä.

•

Riitta Jalonen: Omat kuvat, Tammi 2022, 164 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

27 elokuun, 2022 · 8:04 am

Vilja-Tuulia Huotarinen: Drive-in

Löydän Vilja-Tuulia Huotarisen romaanin Drive-in (Siltala 2022) ytimeksi tämän: ”Rakkaus, joka perustuu kaipaamiseen.” Ytimen ympärille kietoutuu paljon tunteita, tunnelmia ja henkilöitä. Ja ollaanhan tässä perusasioiden äärellä, rakkauden ja kuoleman.

Keskiössä liikkuu kivitutkija Ella – vai pitäisikö kuitenkin valita verbiksi jähmettyy. Olisikohan hän islantilaisen laavan jymähtänyt kaipuukokkare? Ella on asunut jo vuosia Reykjavikissa, jossa hän toimii tutkijana, mutta kivitutkimus on jumissa siinä kuin Ellakin. Hän on juuri eronnut Kjartanista, sillä epäonninen nuoruusromanssi kultakutriseen islantilaisurhoon ei ole mielen pohjilla haalistunut. Ellaa hiertävät myös muistot juuri kuolleesta ennustajaisästä ja vaikea viestinvaihto perintöasioista äidin ja siskon kanssa.

Ellan jumi vaatii fiktion toimivuuden kannalta ympärilleen eloa, ja sitä synnyttää siskontyttären saapuminen Suomesta järjestämään rahoitusta drive-in-elokuvaesitykseen. Myös Ellan ex-avomiehen täti ja isä sekä paikalliset ystävättäret vilkastuttavat ympäristöä.

•

Kyllä juonen osalta sattuu ja tapahtuu, mutta olennaista on kerronnan joustavuus tunnelmasta ja tilanteesta toiseen, etenkin Ellan mielleyhtymiin, muistoihin ja menneisyyden kytköksiin. Kerronta availee aukkoja perhesuhteisiin, etenkin Ellan, vähän myös exän mutta suhteessa Ellaan. Muuten henkilökuvaus ei ole erityisesti romaanin pointti.

Saattaisin loksauttaa Drive-in-romaanin kehityskertomukseksi. Tavallaan tarinan tavoite on simppeli: havahtuminen menneisyyden tunnejumista, eräänlaisesta mentaalista kivenkolosta kömpimisestä aiempaa avarampaan elämiseen. Hyvä niin.

Huotarisen runoilijan kieli elää ja hengittää, ja kivisymboliikka leviää laajalle kuin marraskuiseen vuonoon heitetty laavamurikka. Ja onhan Islanti ympäristönä aina niin kiehtova – mikähän siinäkin on. Niin vain on.

”Ella ei ole enää pitkään aikaan ajatellut Islantia valintana. Valo tekee viillon tummaan taivaaseen, leikkaa sadepilven kahtia ja vilauttaa mehunsa vuonoon. Ella sanoo puhelimeen, siis äidilleen, vaikka katselee valoa ja vettä:

Minun kiveni on täällä.”

•

Vilja-Tuulia Huotarinen: Drive-in, Siltala 2022, 182 sivua. Lainasin kirjastosta.

1 kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat: