Pierre Lemaitren romaani Näkemiin taivaassa oli minulle aikoinaan suuri lukukokemus. Tapa kuvata ensimmäistä maailmansotaa ja sen vaikutuksia ihmisiin vetosi verevyydellään ja mielikuvituksellaan. Jatko-osa Tulen varjot ei ihan samalle tasolle yltänyt, mutta aika velho kirjailija on loihtimaan henkilöiden kohtaloita. Tiedän myös Lemaitren dekkareista, että juonenkuljetus toimii, eikä ihmisen raadollisuutta kaihdeta.
On siis aika kohdata romaanisarjan kolmas osa Tuhon lapset (Minerva 2020). Se kytkeytyy löyhästi Näkemiin taivaassa -romaaniin, jossa Louise oli kymmenvuotias. Nyt siirrytään Pariisiin kesällä 1940 ja Louise on kolmekymppinen opettaja ja osa-aikatarjoilija.
Louise onkin romaanin kiinnostavin henkilö. Hänen taustansa, sukusalaisuutensa ja käänteensä kuvataan tehokkaasti. Myönnän auliisti, että haluan kiirehtiä romaanin muita osuuksia, jotta saan tietää, miten Louisen tarina etenee. Vanhan kunnon romaaniperinteen keinoin naisessa hehkuu viehätysvoima, piilee tragedia ja kasvavat mahdollisuudet onneen.
Romaanissa on viisi muutakin henkilöä, joista etenkin ilmiömäinen huijari Désiré kaikessa luonnevikaisuudessaan tuo romaaniin hilpeyttä. Lemaitren romaaneissa on aina roistoja, ja nyt kasvuolojen vuoksi vinoon kasvanut Raoul saa edustaa arvaamatonta selviytyjää. Lisäksi romaanissa seurataan Raoulin kanssa rintamalta karkaavaa Gabrielia ja yhtä pariskuntaa. Taitavana tarinankertojana Lemaitre ripottelee näitä ristiriitaisia päähahmoja luomaan jännitteitä ja niiden lisäksi kaikki sympatiat kerääviä sivuhahmoja. Tässä romaanissa sydämeni sulatta Louisen osa-aikatyön pomo, pulleroinen ravintoloitsija herra Jules.
•
Lukiessa tietysti tietää, että kaikkien henkilöiden tiet kohtaavat jollain tavoin, mutta silti ei voi ennakoida, miten se tapahtuu. Juonikuljetuksessa on kaoottisuuden tuntua, minkä perustelee sota: saksalaiset alkavat lähestyä Ranskaa ja Pariisia. Rintamakuvauksia on vähän, sen sijaan pakolaisvirta, ranskalaisten karkureiden sotavankeus ja ilmapommitukset tarjoavat arvaamattomuuskehikon, jonka laidoista kerronta voi pomppia kulmasta toiseen.
Mielestäni Lemaitren tavaramerkki on kuvata julmuutta ja sattumia. Hän ei kaihtele fyysistä eikä henkistä väkivaltaa niin, että ihmiset käyttävät valtaa koston tai oman edun ajamiseksi. Tässä osassa on naisia ja miehiä, jotka taitavat sen. Romaanin alun käännetapahtuma on karmea, ja mielestäni sen teho on siinä, ettei kukaan voi hyväksyä, miksi Louise joutuu suunnitelmallisen karmeuden silminnäkijäksi. Se kuitenkin kääntää elämään uuden sivun.
Eli Tuhon lapset -romaanissa sattuu ja tapahtuu. Se on seikkailu- ja veijariromaani sotasävyin. Sanoisin, että Lemaitre tyylittelee ja tyypittelee niin, että tarinasisuksissa sykkii romanttinen ydin, joka ei saa suuta makeaksi mutta vie lukuromaanityyliin kaikki juonisäikeet tyydyttävään loppuun. Kelpo kokonaisuus, vähän niin kuin kirjailijan työvoitto, mutta ei ole Näkemiin taivaassa voittanutta.
Johanna Laitilan romaani Synty (Otava 2020) hengittää vallankumouksen ilmaa. Se kertoo lähinnä muutamista viikoista elo-syyskuussa 2017 Helsingin Hakaniemessä suljetuissa huoneissa mutta muutaman kerran myös tapahtumista viitisen vuotta aiemmin. Historia humisee taustalla, silti varsinainen kumu kuuluu kirjan henkilöiden identiteeteistä ja suhteista.
Romaanin päähenkilö on saksan kielen kääntäjä Aleksanteri, joka tutustuu naapuriin piilotettuun venäläiseen Uljaan. Naapuri Rovio suostuttelee Aleksanterin pitämään seuraa Uljalle, ja heidän välilleen syntyy outo tunnekylläinen vetovoima, joka tunkee seinien läpi ja tuntuu myös kohtaamisissa.
”Uljan silmät olivat tumman, syvän ruskeat, lukinsilmät, jotka yleensä olivat vetäytyneet hänen sisäänsä piiloon vaanimaan. Mutta nyt kahdeksanjalkaiset olivat nähneet minut ja seisoivat aivan siinä pinnalla, kolonsa suulla, etujalat hyökkäysasennossa.”
Laitisen kerronnan omaperäisyys syntyy häpeämättömän rönsyävästä kuvailusta, jossa ei aisteja säästellä. Synty-romaani hekumoi groteskiudella kuten kärpäsensiivestä pikkupojan hampaanvälissä. Kärpästen lisäksi muun muassa muurahaiset ja rotat lisäävät tunnelmatehoja. Uskon väkevän tyylin voittavan toisia puolelleen ja toisia pitävän loitolla. Minä arvostan Laitilaa oman kerrontatiensä kulkijana mutta silti kompastelen kuvausvyöryyn, ja siksi lukurupeama ottaa välillä voimille.
•
Nyt poikkeuksellisesti teen juonipaljastuksia, joten niitä kavahtavat lopettakoot lukemisen tähän. Romaanilla on hitunen tosipohjaa, sillä Ulja on vallankumousvalmistelujaan Helsingissä piilotteleva Lenin. Hän todellisuudessakin majaili Kustaa Rovion luona. Rovio perheineen lainataan romaaniin tosielämästä, ja marraskuussa saimme lukea myös Helsingin Sanomista (29.11.2020), että Rovio teloitettiin myöhemmin Stalinin puhdistuksissa.
Leninin hahmo lisää romaaniin kihelmöintiä, koska tiedämme, mitä tuleman piti. Sen sijaan Aleksanterin salaperäinen, kompleksinen henkilö aiheuttaa hämmennystä. Hänellä on naisystävä, mutta suhteessa on jotain luokseen päästämätöntä. Välillä juoni pomppaa raskaana olevaan Sonjaan, enkä aluksi ymmärrä yhteyttä. Ja kun ymmärrän, yhdistyvät langat sykeröstä toiseen: romaani käsittelee myös sukupuoli-identiteettiä, totutusta poikkeavuutta ja sitä seuraavaa pakoilua. Toiseuden teemoja oli myös Laitilan esikoisromaanissa Lilium regale. Ajattelen kylläkin, että ehkä lukija kaipaisi Synnyssä kuvattuun hämäryyteen hieman lisää valoa.
Yhtä kaikki, kirjassa on hienoja paljastuksen hetkiä eristäytymisen tunteesta. Päätän siis juttuni kirjan sanoihin, näinä eristyksen aikoina:
”Jos oli tarpeeksi pitkään yksin, lakkasiko aika olemasta, lakkasiko ihminen itse olemasta? Mikä on pienin mahdollinen kosketus itsensä ulkopuoliseen maailmaan, joka tekee ihmisestä toden? Kuinka kauas ulkopuolelle on mentävä, ulos kielestä ja kosketuksesta, ajan rajoista, jotta luiskahtaa todellisuuden ja muistin rajojen tuolle puolelle eikä enää ole?”
Mikäpä sen mukavampaa kuin aloittaa vuoden 2021 postaukset Maapallolla. On iso asia esitellä planeettamme helposti ja selkeästi. Siihen hommaan ovat ryhtyneet Laura Ertimo ja Markus Hotakainen. Ertimo sai Tietopöllö-palkinnon 2020 ansioistaan lasten ja nuorten tietokirjailijana, Hotakainen puolestaan 2009, ja Markus Hotakaisella on jo kokemusta selkotietotekijänä, sillä hänen kirjansa Avaruus ilmestyi muutama vuosi sitten.
Aihe on siis laaja. Kirjassa se on rajattu seitsemään lukuun, joissa kerrotaan planeetoista, Maan muuttumisesta, veden ja ilman merkityksestä sekä ihmisen osuudesta maapallon elämässä. Kirja katsoo myös tulevaisuuteen.
”Ihminen on vastuussa Maasta.
Me olemme muuttaneet Maata jo paljon.
Meidän pitää huolehtia siitä,
etteivät olosuhteet Maassa muutu liikaa.”
Ihan helpommasta päästä ei Maapallo ole selkokirjojen joukossa. Se näkyy sisällössä ja kielessä. Mutta selkokirjoja saa olla erilaisia, ja tämän kuuluu ehdottomasti porukkaan, joka tiivistää oleellista, havainnollistaa ilmiöitä ja herättää kiinnostuksen selvittämään lisää. Rajaukset ovat tarkoituksenmukaisia ja ilmiökuvaukset sellaisia, että pääasiat hahmottuvat hyvin.
Maapallo on erinomainen esimerkki (selko)tietokirjasta, jossa kuvat ja taitto palvelevat lukijaa. Ne konkretisoivat hienosti tekstisisältöjä, ja niin kokonaisuus on nautittavaa luettavaa.
Helmet-lukuhaaste 2021
Helmet julkaisi muutama päivä sitten vuoden 2021 lukuhaasteen 50 vihjettä. Tänä vuonna rinnalla kulkee selkokirjahaaste, tai paremmin ilmaisuna haastekohdat on entistä helpompi täyttää myös selkokirjoin. Selkokeskus on laatinut kirjavinkkejä kuhunkin haastekohtaan (tässä), myös Hanna Männikkölahti on julkaissut oman selkokirjaehdotuslistan (tässä). Laadin joulukuussa koosteen vuoden 2020 selkokirjoista, joista moni loksahtaa mainiosti Helmet-haasteeseen (tässä).
Mihin haastekohtiin sijoittaisin Maapallon?
8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa: kyllä!
12. Kirjassa ollaan metsässä: no, käydään tässä metsässäkin.
23. Kirja, jota luet ulkona (tätä voisi lukea ulkona, kesällä sitten).
25. Kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa: kyllä!
28. Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä: todellakin, tiedän taas enemmän kuin ennen.
34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa: kyllä vain!
35. Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut: Olen odottanut selkeitä, yleistajuisia ja helppoja tietokirjoja vaikeista aiheista.
36. Kirjassa liikutaan ajassa: Maapallon miljoonien vuosien kehitys näkyy kirjassa hienosti.
50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä (mikä ettei, ihan hyvin voisi!).
Vuoden 2019 katsauksen päätin toivotukseen, että vuodesta 2020 tulisi kaikille elämyksellinen. Tulihan siitä, toisin kuin oletin – toisin kuin kukaan oletti.
Koronakurimus lisäsi kirjamyyntiä, todennäköisesti siis myös lukemista. Huomaan omassa ajankäytössäni, että lukeminen lisääntyi kulttuuritapahtumista, sosieteeraamisesta, työmatkoista ja muista reissuista säästetyn ajan vuoksi (luin noin 170 kirjaa, jokusen niistä kuuntelin). Aikaa on siis riittänyt kirjallisuudelle ja kirjoittamiselle mutta myös tv-draamoille. Poimin vuosikatsausjuttuuni muutaman kohokohdan ja katson lopuksi vähän jo kohti tulevaa.
Kotimainen proosa
Ylivoimaisesti eniten lukulaariini kertyi kotimaista proosaa. Yhtä suosikkia siitä joukosta on vaikea valita, sillä keskenään erilaisten teosten joukko on ilahduttanut vaihtelevuudellaan. Olen koonnut vuoden varrella erilaisia vinkkilistoja lukemastani, joten niistä saa osviittaa omista tärpeistäni, esimerkiksi Finlandia-ehdokkaani (tässä & lisäksi konmmenttikirjoitus) ja esikoiskirjaehdokkaani (tässä).
Kotimainen runous
Olen lukenut tänä vuonna toistakymmentä kotimaista runokokoelmaa. Huomaan, että mieleni palaa Sirpa Kyyrösen kokoelmaan Nimesi on Marjatta. Sen tematiikka ja runojen rytmiikka jää jyskyttämään päähän. Myös Vilja-Tuulia Huotarisen proosarunojen maailmaan palaan hyvällä omatunnolla, Omantunnon asioita.
Tämän vuoden tammikuussa ilmestyi myös oma runokirjani Muiston ajastus (Reuna; juttuni tässä). Se koostuu tiiviin muodon lyhytrunoista, tematiikka kietoutuu ajankulun ympärille.
Käännöskirjallisuus
Alkuvuoden ilahduttaja oli Kersti Juvan uusi käännös Jane Austenin romaanista Järki ja tunteet. Omatyyliset Elizabeth Strout ja Rachel Cusk virkistivät. Todellinen yllättäjä oli Patrik SvenssoninAnkeriaan testamentti. En olisi ikinä uskonut innostuvani moisen elukan ihmeellisyydestä, mutta tiedon, henkilökohtaisen ja kaunokirjallishenkisen tyylin yhdistelmä puri. Alex Schulmanin Polta nämä kirjeet iski kovaa. Seuraavassa on kevään listaukseni kiinnostavista käännöskirjoista ja se kuvastaa juuri tätä vuotta: käännöskirjatapahtuma peruuntui, siirtyi ja muuttui. Mutta tässä esimerkkejä lukemistani: Helsinki Lit 2020 -vinkit.
Selkokirjallisuus
Olen ottanut asiakseni muistuttaa blogissani kirjallisuuden marginaalisiivusta, selkokirjallisuudesta. Siitä tein kattavan koosteen: tässä. Oma panokseni tänä vuonna selkosaralla on liittynyt vanhaan suomalaiseen runouteen. Mietin pitkään, onko minulla kanttia lähteä liikuttamaan alkuperäisiä runoja selkosuuntaan, kääntää niitä helpolle kielelle.
Näin hienon elokuvan Paterson, ja siinä runoilijapäähenkilö lausuu näin: ”Käännösruno on kuin kävisi suihkussa sadetakki päällä.” Kirsti Simonsuuri puolestaan luonnehtii kääntämistä ShakespearenSonettien loppusanoissa:
”Käännöksen on oltava vakaassa ja ankarassa mielessä alkuperäisen kaltainen. Kysymys on alkuperäisteoksen ja käännöksen vastaavuudesta. Käännöksen on luotava sama elämys ja illuusio kuin alkuperäisteos on aikanaan luonut, vaikka kaikki muuttujat ovat toiset: aika, paikka, tekijä, kieli.”
Vertaan suomenkielisten runojen mukauttamista selkosuomeksi kääntämiseen, sillä samassa maastossa siinä tarvotaan, vaikka kieli on sama. Vanhat runot, uudet lukijat (Avain; juttuni tässä) rakentuu niin, että vanha runo on selkomuutetun runon rinnalla. Kirjassa on myös selkotietotekstejä runoudesta, sen lukemisesta ja runoilijoista.
Tietokirjat ja lajien liikuttelijat
Mainitsin jo hienon Ankeriaan testamentin, joka luikertelee eri kirjallisuuslajien välissä. Myös Antti Röngän ja Petri Tammisen kirjeenvaihtokirja Silloin tällöin onnellinen ja Juha HurmeenSuomi keikkuvat lajirajoilla. Ensin mainittu koskettaa, jälkimmäinen hämmästyttää ja naurattaa. Elämäkerroista valitsen Johanna Holmströmin kirjan Märta Tikkasesta. Varsinaisista tietokirjoista minua innostaa Juri NummelininSuomalaisen kirjallisuuden lyhyt historia, joka tiivistää oivaltavasti kotimaisen kirjallisuuden elinkaaren. Lisäksi miellyttää Anneli Kannon konstailematon Kirjoittamassa.
Draamat
Sarjat ja elokuvat ovat viihdyttäneet pitkin vuotta, kun käynnit kulttuuritapahtumissa, museoissa, teatterissa ja elokuvateattereissa ovat lähes nollaantuneet. Epookit viehättävät yhä edelleen minua, ja siksi Musta kuningatar ja The Crown keikkuvat kruunuina kokemusten päässä: tässä. Lisäksi nuoruuskuvaus Normaaleja ihmisiä kosketti.
Matkat ja metsät
Kulttuurimatkailijana kiidin pitkin kotimaisia maanteitä ja keräsin matkaelämyksiä esimerkiksi Kotkasta, Tammisaaresta, Turusta ja Tampereelta. Tampereen seudulla suhaan pari kertaa kuussa, joten tienoo ei periaatteessa tuo uutta, mutta kesällä maltoin pysähtyä keskustan kulttuurikatselmukseen (tässä) ja matkan varrella Hattulaan. Kun Hattulan keskiaikaisen kirkon opas soittaa jouhikkoaan, jonka ääni kaikuu holvien värikkäistä maalauksista toisiin, voi unohtaa kaiken tämänilmaisen, kaiken, mitä tapahtuu kirkon seinien ulkopuolella.
Lapsuudenkodin tienoiden metsät ovat olleet henkireikäni vuosikymmeniä. Sinänsä ei siis mitään muutosta siinä, mutta mainittakoon se ajan hengessä. Metsäreissuistahan tuli yleisesti ottaen yksi koronavuoden ilmiöistä.
Melko lähellä lapsuusmaisemiani on tämän vuoden luontokohteeksi valittu Kintulammen ulkoilualue. (Oikeastaan se on kovinkin läheinen: isäni kanssa hiihdin lapsuusvuosinani kyllästymiseen asti talvesta toiseen Kintulammen ulkoilumajalle.) Vaelsin muutaman kerran saman alueen suojellulla ikimetsäalueella. Melkomoinen tunne on nojailla noin 400 vuotta vanhaan mäntyyn. Ajantaju heilahtaa, suhteellisuus saavuttaa: tämä vuosi 2020 on vain yksi vuosi.
Metsästä vielä tämä: ensi vuoden alkupuolella ilmestyy novellejani metsäaiheista, kokoelma Niin metsä vastaa (Avain 2021). Vaikutteet ovat valuneet novelleihini metsäkokemuksista ja kansanperinteestä, esimerkiksi puu-uskomuksista. Luvassa on siis metsäistä selkoproosaa osin uuskumman sävyin.
Tervetuloa vuosi 2021!
Tervetuloa-sanaan kytkeytyy terve, joka vie minut toivomaan terveyttä ja kaikenlaista tervehtymistä tulevalle vuodelle. Olen myös toiveikas, että ensi elokuussa pompin Ratinassa Hassisen koneen tahdissa ja ramppaan vuoden aikana vanhojen ja uusien tuttujen kanssa erinäisissä muissa tapahtumissa ja esityksissä pelkäämättä pandemiatartuntoja.
Vietän ensi vuonna blogini 10-vuotisjuhlavuotta. Kiitän teitä, että olette jakaneet tänä vuonna kanssani postauskulttuurikokemuksia. Jatkanemme sitä edelleen vuonna 2021!
Elizabeth Stroutin esikoisromaani Pikkukaupungin tyttö ilmestyi nyt suomeksi (1998, Tammi 2020) ja hyvä niin. Olen lukenut aiemmat Strout-suomennokset ja tykästynyt selkeään, tiiviiseen, novellistiseen tyyliin. Siksi oli kiinnostava kokea niitä rönsyilevämpi esikoinen. Ja kaikki merkit tulevasta on jo näkyvillä.
Pikkukaupungin tyttö toimii täysin omana itsenään, ei tarvita jälkiviisasta tuntumaa Stroutin tuotantoon. Kas kun kerrontataitoa on ollut jo heti alkuunsa. Esimerkiksi Strout onnistuu liukumisessa ajasta ja tilanteesta toiseen. Ei oikein voi puhua takaumista tai ennakoinneista, sillä kaikki kytkennät ovat orgaania kerrontaa. Verratonta on henkilökuvaus, jossa pienin siirtymin hahmottuvat jopa aivan irralliset sivuhenkilöt. Päähenkilöistä puhumattakaan.
•
Puhutaanpa päähenkilöistä: romaani on äidin ja tyttären, Isabellen ja Amyn. Isabelle on muuttanut pikkukaupunkiin Shirley Fallsiin, kun tytär Amy on ollut pieni tyttö. Nyt Amy on 16-vuotias, joka herää sukupuolisuuteen. Äiti on oman taustansa vuoksi pitänyt salassa niin oman menneisyytensä kuin muutkin elämänilmiöt, joten Amy on altis uhri matematiikanopettajalle, joka tietää, miten hyväuskoisia huonon itsetunnon tyttöjä höynäytetään.
Mestarillisesti sivuille siirtyy äidin ja tyttären jännitteinen suhde sekä kummankin estynyt persoona ja kehitysvaihe. Huokailen sitä, miten Strout saa tylsästä ja tavallisesta irti sellaista, että jännitän tapahtumien kulkua, tempaudun monenmoisiin tunteisiin. Toimii jopa vanha kikka lisätä kerrontaan löylyä asettamalla käännetapahtumat ennätykselliseen hellekesään.
•
Ristiriita kutkuttaa: miten mutkattomasti Pikkukaupungin tyttö kuvaa mutkallista. Iloitsen myös siitä, miten romaani paranee koko ajan edetessään, ja viimeiset viitisenkymmentä sivua kohottavat näkemään monenmoista totuutta ei vain kirjan henkilöistä tai perhesuhteista vaan elämästä.
”Mutta mitä ihminen voi tehdä? Hän voi vain jatkaa elämäänsä. Niin ihmiset tekivät ja olivat tehneet jo tuhansia vuosia. Ihminen otti tarjotun ystävällisyyden vastaan, antoi sen suodattua niin pitkälle kuin se suodattui ja kantoi jäljelle jääneitä syviä haavoja mukanaan, koska tiesi, että ne saattaisivat ajan myötä muuttua melkein siedettäviksi.”
Tartuin Johanna Holmströmin kirjaan Märta Tikkasesta (Tammi 2020). Julkinen kohu humisi taustavaikuttajana, sillä kohteen edunvalvojatytär esti joidenkin tekstinosien julkaisun. Päätin olla näinä avoimuuden ja paljastelun aikoina ällistelemättä jupakkaa, vaikka luinkin siitä muutaman artikkelin. Annoin julkaistun kirjan puhua puolestaan, ja seurasi ketjureaktio: luin heti perään Henrik Tikkasen kolmen kirjan katuosoitesarjan ja Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinan.
Holmströmin kirja Märta Tikkasesta
Märta Tikkanen – Tyttö joka halusi juosta vetten päällä -kirjan kirjoittaja Johanna Holmström pistää itsensä likoon ja on kirjassa mukana henkilökohtaisine kokemuksineen ja muistoineen. Ne liittyvät haastattelutilanteisiin tai muuhun omakohtaisuuteen. Pidän niitä relevantteina, ja ne osoittavat iättömyyttä ja ajattomuutta asioista, joita Märta Tikkanen on nostanut kirjoissaan. Se, että muuttumattomat asiat liittyvät sukupuolten epätasa-arvoon, on valitettava asiantila. Niistä on siis yhä kirjoitettava.
Holmström käy läpi Märta Tikkasen kirjojen omaelämäkerrallisuuden lisäksi kirjojen vastaanottoa, etenkin sen eroja Ruotsissa ja Suomessa. Suomalainen kritiikki näyttäytyy takapajuiselta eli kirjojen naisnäkökulmaa ymmärtämättömältä. Tikkasen kokemukset kritiikistä jysäyttävät tajuaman, miten merkityksellistä kritiikki on kirjoittajalle, miten kriitikon sanat jäävät hellimään tai kalvamaan ja miten HBL ja HS painavat kriitikkovaa’assa – yhä vain.
Henrik Tikkasen katuosoitesarja
Holmström joutuu taipumaan siihen, ettei Märtasta voi kirjoittaa ilman Henrikiä. Pariskunnan elämä ja tuotanto kietoutuvat toisiinsa. Holmström myös siteeraa paljon Märtan tekstien lisäksi Henrikin tekstejä. Joten myös minä tartun herra Tikkasen kirjoihin: Kulosaarentie 8 (1976), Majavatie 11 (1976) ja Mariankatu 26 (1977).
Katuosoitesarja on liukasta luettavaa, sillä omaelämäkertakirjoittajalla on joustava kaunokirjallinen tyyli. Tikkasen perhesaagaan sisältyy paljon traagista, minkä Henrik välittää viihdyttävän kepeään sävyyn. Se tekee katusarjan kerronnasta tuoretta, aikaa uhmaavaa. H. Tikkanen antaa vaikutelman rehellisestä paljastavuudesta, eikä ällöttävää äijäilyä peitellä, ei myöskään alkoholismin kurimusta.
Vaan onko äijäily mieskuntoisuudesta ja ryyppirellestämisetä vain minusta ja muista naisista ällöttävää? Miten sen lukivat aikalaiset: rohkeaa avoimuutta ennen autofiktiobuumia? Märta Tikkanen kirjoittaa ironisesti Vuosisadan rakkaustarinassa: ”Todella rehellinen kuvaus / alkoholismista / sanovat kulttuuripalstojen viisaat miehet / Mistä johtuu / että kukaan heistä / ei edes huomaa / että haju puuttuu?” Kitkerästi paljastavuutta kommentoiva on samaisen runokirjan kohta: ”se joka yhtenä yönä suostuu ottamaan vastaan seitsemän / tarkkaan kirjaanvietyä siemensyöksyä”.
Henrik Tikkasen sarja etenee lapsuusperhekokemuksista ja alkoholistivanhemmista mutkalliseen äitisuhteeseen, suinpäinrakastumiseen nuoreen Märtaan, tunnontuskiin ensimmäisen avioliiton jättämisestä, perheellistymiseen Märtan kanssa, ystävyyksiin ja urakehitykseen. Kiinnitän huomiota siihen, että Märta-rakastetun kirjailijuudesta tai neljästä lapsesta (tai aiemman liiton kahdesta adoptiolapsesta) ei ainesta omaelämäkirjoihin riitä. Toisin on Märtan tuotannossa.
Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina
Henrik Tikkasen katusarjan kolmas osa (1977) päättyy näin: ”Minun rakastettuni oli kotona, ja vaikka oli myöhäinen ilta hän istui valveella aivan kuin olisi odottanut minua.” Vuotta myöhemmin 1978 ilmestyi Märtan proosahenkinen runoteos Vuosisadan rakkaustarina, jossa runojen puhuja antaa pidäkkeettömästi palaa, miltä rakastetusta on tuntunut istua ja maata aina saatavilla – ja mikä on totuuden toinen puoli. Esimerkiksi: ”Tässä minä istun ja odotan / että sinä lähtisit / että saisin ruveta ajattelemaan”.
Ymmärrän pariskunnan kirjallisen vuoropuhelun ainutlaatuisuuden etenkin tämän runokirjan valossa. Märtan kirja vaikuttaa vastaiskulta, joka oli pakko tehdä, näyttää toinen totuus. ”Rakasta minua vähemmän / usko minua enemmän / Pidä ruususi!” Kannattaa lukea runon lopun siteerauksen lisäksi koko runo (s. 121).
Viisi asiaa kirjassa sähköistää minut: 1) Alkoholistimiehen vaimon näkökulman karuus todistaa miesselittäjän alhaisuuden hajuineen päivineen (esimerkiksi s. 17–18). 2) Rakkaus ei kestä kaikkea, vaikkei rakkaus olisi yksioikoisesti määriteltävissä, joten M. Tikkanen hahmottelee runoissa rakkauden lopun (esimerkiksi runo s. 87–88). 3) Runon puhuja kutoo itsensä naistaiteilijoiden ketjuun, silmukoi mukaan oman sukunsa naiset ja Fredrika Runebergin, hieno runo: s. 141–142. 4) Mies- ja naistaiteilijuus eroavat jyrkästi toisistaan, ja runo pakottaa ymmärtämään sukupuolierot kuten konkretisointi runossa, JOS miehen asuinkumppani olisikin kirjailija Christer (Kihlman), s. 123–124. 5) Lasten osa alkoholistiperheessä havainnollistuu melkein mykistävästi, koskettaa (esimerkiksi runot s. 28–31 & s. 37–39).
Tikkasen runokielen suoruus korostaa sisältöä. Siinä on aiheen toistoa, osin makuuni liikaa, mutta ymmärrän täysin toiston tarpeen sillä niin toistuvat aviomiehen ja perheen isän ryyppyputket, häijyys ja vaatimukset. Riippuvuussuhde, rakkauden ja vihan kierre sekä alkoholismin kaikki ilmentymät patriarkaatin kulttuurikontekstissa vaativat konkreettista, estetisoimatonta purkua. Kirja on naisen todistuslausuntaa parisuhteen kaaren loppupäästä, ja kun luen sen heti H. Tikkasen sarjan jälkeen, teho voimistuu.
Takaisin: Tyttö joka halusi juosta vetten päällä
Ajattelin etukäteen, että luettuani joskus aikoja sitten M. Tikkasen kirjan Kaksi (2004), jossa kirjailija kertoo avioliitostaan, ei elämäkerta tarjoa juurikaan uutta. Olen lukenut aiemmin myös M. Tikkasen kiinnostavan kirjan isovanhemmistaan Emma ja Uno (2010), joka pureutuu epäonniseen ja epätasa-arvoiseen liittoon kuin Märtan oma olisi sen jatkumo.
Siis Holmströmin jäntevästi rakennetun elämäkerran ainekset ovat tutut, mutta tutustuminen kannattaa, sillä katse kohteeseen on tässä päivässä ja ulkopuolisen. Kirjoittaja kytkee ajankuvia ja eri aineistoja toisiinsa. Näin esittäytyvät laajalla skaalalla feminismi eri vuosikymmeninä, kulttuurinen konteksti, elämäntapahtumat ja tuotanto. Myös M. Tikkasen selkokirjatuotanto saa maininnan.
Ja Tyttö joka halusi juosta vetten päällä inspiroi kirjailija-Tikkasten oman tuotannon pariin. Hyvä niin, ja toivon myös hyvää Holmströmin omalle tulevalle tuotannolle (Seili-romaaniSielujen saarion hieno).
•
Johanna Holmström
Märta Tikkanen – Tyttö joka halusi juosta vetten päällä
suomentanut Maija Kauhanen
Tammi 2020
368 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.
•
Henrik Tikkanen
Kulosaarentie 8 (1976), Majavatie 11 (1976) ja Mariankatu 26 (1977)
”Yksi asia johti toiseen, ja oli tavattoman vaikeaa erottaa olennaista epäolennaisesta.”
Ranskan kuninkaan toimeksiannosta 1542 purjehti Jean-François de la Rocque de Roberval kohti Kanadaa. Mukana oli hänen suojattinsa Marguerite de la Rocque, jonka Roberval jätti rangaistukseksi autiolle saarelle Kanadan edustalle. Näitä tapahtumia selvittelee ja panttaa lukijalta ruotsalaiskirjailija Karolina Ramqvist.
Karhunainen (Gummerus 2020) on tätä kiehtovaa lajia, jossa kirjailijan henkilökohtainen elämäntilanne ja pohdinta yhdistyvät häntä kiinnostavaan tutkimuskohteeseen. Alkuvuonna Patrik SvenssoninAnkeriaan testamentti räjäytti pankkini, joten ehkä siitä syystä Karhunainen sai aikaan vain tussahduksen, vaikka aihe on sangen vangitseva. Oudosti tässä kirjassa tarinoinnin fokus pakenee minulta.
”Melko pian kävi niin, etten tiennyt mitkä tiedot olivat peräisin lähteistäni tai jostain muualta ja mikä oli omaa kuvitelmaani.”
Kirjailija kelailee äitiyttään ja aiempia Ranskan reissujaan sekä venyttää kerronnallisesti viikonloppumatkaansa Pariisiin ja sen tienoille säyseän teinityttärensä kanssa. Kirjailijan mielen täyttää tarina Margueritesta, ja hän näkee kaikkialla merkkejä siihen liittyen.
Margueritesta oli jo 1500-luvulla kirjoitettu, päälähteitä ovat kirjailijat Margareeta Navaralainen, André Thevent ja François de Belleforest. Minulle käy niin, että innostun etenkin Margareeta Navaralaisesta ja toivon hänestä tällaista löytöretkikirjaa. Minusta tuntuu, että Navaralaisesta piisaisi aineistoa muuhunkin kuin vain arvailuun ja kuvitelmiin Marguiritesta. Nyt ei irtoa sellaista ajankuva-ainesta kuin lohkeaisi kuninkaan sisaresta.
”Tiesin, etten enää voinut paeta sitä, mitä olin vältellyt.”
Sopinee draaman kaareen, että vasta kirjan loppuosassa purkautuu Marguiriten kohtalo autiosaarella, jossa hän ei koko aikaa ihan yksin virunut, traagista ja äärimmäistä se tosin oli. Liikaa on muuta täytettä ja spekulaatiota ennen sitä. Mutta on kirjassa hetkensä, en sitä muuten olisi loppuun lukenut. Etenkin naisnäkökulmaiset tulkinnat 1500-luvun teksteihin kiinnostavat.
Kirjailija avoimesti avaa hapuiluaan ja luomiaan harhapäätelmiä. Kovin usein hän toteaa tyyliin: ”En ollut tullut ajatelleeksi sitä.” Eli kirjailija kykenee itsekriittisyyteen ja korjausliikkeisiin, kun tämä kaverilta anastettu Marguirite-aihe lähtee laukalle. Mutta kuten Kirjaluotsi kokemuksestaan toteaa, esimerkiksi Mia Kankimäen tapa toteuttaa tätä omaelämäesseistiikan ja kaunokirjalliskerronnan tutkimukseen kytkevää tyyliä tehoaa Karhunaista paremmin. Ja se Ankeriaan testamentti.
Vuoteni 2020 on sisältänyt monenlaisia kirjoja ja tv-draamoja. Esittelen nyt joulunaikaan(kin) natsaavat koukuttavat Netflix-draamat ja bonukset päälle. Valintani eivät yllätä, aika paljon niistä on jo muuallakin juttua riittänyt.
Musta kuningatar
Shakkidraama Musta kuningatar (Netflix 2020) on kaikin puolin tyylikäs. 1960-luvun asut, sisustus, värit ja tunnelmat sävyttävät jäntevää juonta. Sarjassa seurataan orvon Bethin varhaiskypsän shakkitaituruuden vaiheita. Oudointa on se, että vaikkei shakista tietäisi tuontaivaallista, eivät pitkähköt turnauskuvaukset kyllästytä. Se tunnelma!
Olellista sarjassa on se, miten siinä väistetään monet ennakko-odotukset. Alkuun pelkäsin, että nyt viedään orpotyttö hyväksikäyttäjien höynäytettäväksi tai että pian varmaan pornostellaan. Ei. Ehkä kaikki ilmeinen nykymyyvyys ohittuu siksi, että sarja perustuu romaaniin, kirjailijana Walter Tevis. Henkilöiden väliset suhteet kuvataan ehkä pidättyvästi mutta sävykkäästi.
Asperger-tyyppinen päähenkilö kiehtoo vähäilmeisenä, tavoitteellisena, älykkäänä subjektina. Päihdeaddiktion alun traagisuus käy järkeen, samoin se, miksi se seuraa Bethiä. Suurisilmäinen Anya Tahlor-Joy saa minut uskomaan Bethin tarinaan – ja shakin vaativaan, maaniseen kiehtovuuteen.
The Crown
Taidan olla lähes fanaattinen The Crown-fani. Neljännen tuotantokauden (Netflix 2020) julkaisupäivä oli kalenteriini ympyröity, ja valmistauduin sohvallani sarjan hengen mukaisesti teekupposen ja prinsessaleivoksen voimin ahmimaan uuden kauden tuoreeltaan. Taas oli syytä luottaa ajankuvan, lavastuksen, puvustuksen ja roolitöiden taitoon.
En ole koskaan erityisemmin ollut Dianan ja Charlesin suhteesta kiinnostunut, ja olinkin huojentunut, että tuotantokaudessa se oli vain yksi juonne. Kummankin henkilön haavoittuvuus, ristiriitaisuus ja epämiellyttävyys välittyivät – ja myös syyt. Pariskunnan häähumu ja -tragedia veivät minut lähinnä nostalgoimaan kielikurssikesääni Eastbournessa kyseisenä hääkesänä. Tv-sarjassa kuvattu aika olikin osa minua, vaikka kuningasperhetodellisuus minusta kaukana.
Sarjan sydän on Elisabeth, jota Olivia Colman näyttelee niin, että uskon häneen hyvässä ja pahassa. Kylmäävin on jakso, jossa kuningatar katsoo tarpeelliseksi tutustua aikuisiin lapsiinsa. Parhaiden osien teho perustuu kuitenkin siihen, miten jokin yhteiskunnallinen teema kulkee kuningasperheen jonkun tai joidenkin jäsenten kuvauksen rinnalla.
Sarja tehoaa minuun siinä, miten se kertoo vallasta, velvollisuuksista, sukupolvista muuttuvien aikojen paineissa. Elisabeth tarvitsee draaman kaareen aina vastavoiman, nyt se on Margaret Thatcher (Gillian Anderson), joka on sarjassa valitettavan tökeröksi kuvattu, sen suhteen en oikein sulattanut käsikirjoituksen yksioikoisuutta vaikkei minulla ollut juurikaan karikatyyristä näyttelemistä vastaan. Mutta aina voi tukeutua Elisabethin mikroilmeisiin, jotka eivät petä odotuksia.
Bonukset
Moniin jouluihini on kuulunut BBC:n Jane Austen -sarja Ylpeys ja ennakkoluulo, eli kaikkien sinkkujen lemmenetsinnän ja chicklittien esiäiti, joskin se on seuraajiaan terävämpi säätyläis- ja tapatarkkailu. Siitä onkin hyvä hypätä Bridget Jonesiin ja sen vaikutuksiin lukuisiin variaatioyrityksiin. Nyt löysin sympaattisen norjalaisversion: Jouluksi kotiin (kaksi tuotantokautta: Netflix 2019 ja 2020).
Joulun romanttinen draamasarja on norjalaisen raikas. Paljon on ennalta-arvattavia käänteitä ja hahmoja, mutta aina epäilyn noustessa mieleeni, kantani keikahtaa plussan puolelle. Sarjassa kolmekymppinen sairaanhoitaja Johanne (Ida Elise Boch) kokee kovia pariutumispaineita, ja sulhaskandidaatteja riittää vaihtelevalla menestyksellä. Viihdyttävää, kevyttä, jouluhenkistä – eli harmitonta ajankulua. Yhtä vain mietin: miten sairaanhoitajalla on varaa isoon puutaloidylliasuntoon (vaikkakin alivuokralaisineen)? Ehkä norjassa on. Ja jos ei nuoresta ruotsalaisesta Felix Sandmanista ei tule maailmantähteä, syön kopallisen prinsessaleivoksia. (Tosin voin syödä muutenkin.)
•
Jos kaipaa arkisempaa parinetsintädraamaa, kannattaa kääntyä Areenan puoleen. Ruotsalaisessa Rakasta mua -sarjassa on särmää, kun se kuvaa yhden perheen leski-isän ja aikuisten lasten rakkauselämää. Sarjan käsikirjoittanut ja ohjannut sekä yhtä pääroolia näyttelevä Josephine Bornebusch osuu hermoon monta kertaa siinä, miten eri-ikäisten tunne-elämää sorkitaan. Yle Areenassa on siis vapaasti katsottavissa ensimmäinen tuotantokausi ja jaksan odottaa toista kautta sinne, joskin Viaplayssa se jo on.
•
Ja jos hermo kestää kurkkia pohjoismaisen hyvinvoinnin tuolle puolelle ja jos kiinnostaa dokumentaaristyylinen rikostutkinta, Areenasta löytyy ruotsalainen Tappajan kantapäillä. Se on hidas ja eleetön, myös tunteilematon viemättä pois vastenmielistä totuutta kuvattujen rikosten kauheudesta.
Kristiina Wallinin runokokoelma Meduusameri (Tammi 2020) on runoilijan kuudes kokoelma. Minulle on tuttu ennestään Puutarhakirjeitä, joka sisältää runoilijan kirjeenvaihtoa Hannimari Heinon kanssa. Siinä vuodenkierto, kasvun ja kuihtumisen alituinen jatkumo avautuvat tunnelmallisin huomioin. Mutta nyt runoihin, jotka ovat vuoden 2020 Runeberg-palkintoehdokkaana.
Meduusameren runokuvasto perustuu paljolti luontoon: veden eri olomuodot, hiekka, linnut, puut ja puistot. Ja meduusat: ”Meduusat me yritettiin unohtaa, uimakellot ja pyyntilonkerot. / Niiden sietämätön suojattomuus, hermostollisuus.”
Suojattomuuteen, havaintoherkkyyteen ja elämän haavoittuvuuteen, näihin runoista poimimiini ydintunteisiin liitän runojen yhden tärkeän teeman: toivon. Ymmärrän myös sen pimeän puolen, toivottomuuden, kuten runoissa muutenkin valon ja pimeyden vaihtelun. Mutta siis toivosta: ”Kirjoitan sanoja kuten toivo veistää alabasterivirkkeitä / kovaa luuta / ilmakehää.” Tai:
”Toivo on kipu niin kuin mikä tahansa tunne, joltakin syrjältä
itsensä vastakohta. Puran maankuorta pala palalta, kunnes
mannerlaatat putoavat sinne, mistä alkaa tyhjä.”
•
Minulla on vaikeuksia tunkeutua kokoelman runojen ajatusmaailmaan. Olen kyllä vaikuttunut runokielestä, joka on runoilijalle ilmeisen omaa, assosatiivista, syvältä pulppuavaa, lähteistä, joista sanottavalle on haettava sanat vaikkeivät ne tunnu riittävän:
”Kielen sanoittamattomat reuna-alueet, jotakin syntymäisillään, sikiämäisillään.”
En voi sille mitään, mutta etsin runoudesta merkityksiä. Niin ei tarvitse olla, mutta olen lyhyen runouden ystävä, ja minuun vetoavat kielen rajattoman muovailuvoiman lisäksi sanottavan sanottaminen. Kokoelman aluksi mietin runojen kertovan muistin kadosta, kuoleman läheisyydestä, saan myös ailahduksia mereen hukkuvista paremman tulevaisuuden tavoittelijoista, kaiken hukkumisesta. Saan kokemuksen runon puhujan yksinäisyydestä ja kurottelusta yhteyteen.
Minuun jysähtää lopulta runokokoelmassa esiintyvä pikkusisko. Pikkusisko mainitaan kokoelman ensimmäisessäkin osassa, mutta kokoelman toinen osa koostuu runoista, jossa kuin lapseksi muistoissa palanneen puhujan mieli johdattelisi takautumiin tapahtumista, jossa pikkusiskossa on kaikkivoipaisuutta. Hänen hahmonsa houkuttaa tuhoamiseen mutta silti pikkusisko: ”Pärske, se sanoi. Se meni siitä läpi. Pisaroi.” Ja: ”Se oli meidän pikkusisko. Se puhui meduusoista. Sen suussa lainehti ulappa.” Lopullisesti minua läikäyttää opetus – yksinkertainen, suuhteellistava, samastuttava: ”Yhteenveto: jos haluaa ymmärtää meren geometrian, on kerättävä simpukankuoria.”
•
Kokoelmassa haparoin sanomiseen ja sen takaiseen, etenkin sen takaiseen. Runoissa viitataan usein muistiinpanoihin. Kokoelma loppuu osastoon ”Loppusanat: kirjoituksen jälkeen”. Se vie minut hätätilaan, jota nyt ilmastonmuutos ja Välimeri-tragedioiden aikana elämme. Runossa jää jäljelle luonto ja tietoisuus ”sinne minne kirjoitus ei yllä.” Runon lopussa vapahdus seuraa tilassa ”jota kieli ei määritä”.
Mutta minä en pääse eroon kielestä, sen välittäjävaikutuksista. Meduusameri lyö aaltojaan minua päin ja haukon henkeäni sen vahvoissa mainingeissa. Se vie myös pinnan alle, pimeyteen. Ja näköjään saa minut kirjoittamaan hämärästi. Suorasti: en ymmärrä lukemaani kuin osin, ehkä. Mutta runoilijan runoilmaisusta pidän.
•
Kristiina Wallin
Meduusameri
Tammi 2020
runoja
84 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.
•
Tämä postaus päättää viikon 51 juttusarjani pienlevikkisestä kirjallisuudesta. Wallinin kokoelman on kustantanut iso kustantamo, mikä on ilo, sillä valtakustantamot julkaisevat runoja niukasti. Tiedetään: runot ovat pienlevikkistä ja ei-ostovoimaista kirjallisuutta. Siksi suljen teemaviikkoni tähän.
Ursiini–trilogian muodostavat J. S. Meresmaan romaanit Naakkamestari (2016), Hämäränsäteet (2018) ja Voimanpesä (2019, kaikki osat on kustantanut Robustos). Osia on luonnehdittu mitaltaan pienoisromaaneiksi, tyyliltään steampunkiksi ja lähtökohdiltaan vaihtoehtohistoriaksi. Ursiini-nimitys tulee siitä, että kirjat kertovat vähemmistökulttuurin edustajista, ursiineista. Pienoisromaanit on suunnattu lähinnä nuorille.
Siis pienoisromaani, nuortenkirja, steampunk, pienkustantamon julkaisu – pienilevikkistä kirjallisuutta varsinkin, kun luen sarjan ensimmäisen osan kirjailijan itse mukauttamana selkokielisenä versiona. Niinpä selko-Naakkamestari (Reuna 2020) sopii ilman muuta pienlevikkisen kirjallisuuden teemaviikkopostattavaksi.
•
Minulla ei ole alkuperäistä Naakkamestaria, joten en voi arvioida, minkälaisia muutoksia kirjailija on tehnyt selkoversioon. Perus-Naakkamestarissa on 163 sivua ja selko-Naakkamestarissa 125 sivua, eli tarinaa on karsittu kuten kuuluukin. Ja tulee ottaa lisäksi huomioon selkoperiaatteet, jotka vaikuttavat muuhunkin kuin sivumääräiseen lyhenemiseen: isohko fontti, kapea palsta ja lyhyet kappaleet.
Haaste on kielellinen ja sisällöllinen selkeyttäminen, jota selkoistus edellyttää, koska lähtökohtaisesti eivät vaihtoehtohistoria tai spefi-sisältö ole helpoimmasta päästä lukijoille, jotka mahdollisesti tarvitsevat hahmotustukea ja konkretiaa. Mutta kyse on aina siitä, miten selkotemppu tehdään. No, miten Meresmaa on sen tehnyt?
Hyvin on muokkaustemppu onnistunut! Juoni- ja henkilövetoinen tarina siiryy sujuvasti selkoksi. Romaanin alkupuoli on aika päälausevoittoinen mutta ilmeikäs ja rytmikäs, ja kirjan tunnelma on vahva. Jonkin verran tällainen selkopuristi helpottaisi sanastoa ja joitain rakenteita, eniten johdonmukaistaisin rivitystä. Niihin en usko kuitenkaan lukijan juuri kompastuvan, vaan luotan selkoistetun nuortenkirjan innostavan uusia lukijoita spekulatiiviseen fiktioon.
•
Tarinan kaari on ehjä ja selkeä. Heti alussa avataan, mitä vaihtoehtohistoria on tässä kirjassa: ”Naakkamestari sijoittuu Tampereella sellaiseen historian aikaan, joka olisi voinut olla totta.” Erittäin hyvin toimii se, että vieraat asiat selitetään päähenkilö-Ennille – ja samalla lukijalle. Siten fantasia-ainekset ja muut selventämistä vaativat asiat selittyvät kuten ursiinien uskomusmaailma, steampunkkinen koneympäristö ja naakkamotiivit, samoin myös 1900-luvun alun teollisuus-Tampere. Lisäksi on oivaltavasti valittu muutama kirjan kohta, joita kuvittaja Maya Hahto onnistuu hienosti konkretisoimaan kuvin.
Oleellisinta on Ennin kehitystarina ja tutustuminen ursiinien heimoon.
”He kertovat asioita,
jotka tekivät minut näkyväksi.
He saivat minut tuntemaan,
että minulla oli merkitystä.
Minulla, jonka oikea nimi oli Enne.”
Minäkertoja-Enni on liikuntavammainen, hyljeksitty nuori huutolaistyttö, jonka elämä muuttuu. Enni kohtaa naakan, tutustuu Jylyyn ja saa selville, kuka hän on ja mikä on hänen kohtalonsa. Tunnelmallinen tarina käsittelee erilaisuutta, hyväksymistä sekä uskomista omaan itseen ja yhteiseen hyvään. Kokonaisuus toimii, suosittelen.
•
J. S. Meresmaa
Naakkamestari
Reuna 2020
kansi ja kuvitus Maya Hahto
selkomukautus
125 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.
•
Vietän tällä viikolla pienlevikkisen kirjallisuuden postausviikkoa. Siksi julkaisen viikolla 51 juttuja kirjallisuudesta, joka on pien- tai omakustantajien julkaisuja tai muuten vähälevikkistä. Esimerkiksi selkokirjoista on laajahko juttu: tässä.
Kirjan nimi on sellainen, etten voi olla sitä lukematta. Siis kurki, sielunlintuni – miten se liitää tai sen ääni kuuluu Helena Nummisen kirjan Kurjen huuto (Helmivyö 2020) novelleissa, se on selvitettävä.
Luin Kurjen huuto -kokoelman novelleja yhden silloin, toisen tällöin. Kirja siis viihtyi yöpöydälläni useamman kuukauden, ja sellaiseen novellit sopivat hyvin, lukuannokseen silloin tällöin. Novelli on siitä kiinnostava ja omaehtoinen lajityyppi, että tiiviiseen muotoon pakkautuu tarina, joka voisi olla romaaninmittainen mutta novellissa siitä kuoriutuu jonkin tilanteen tai käänteen kuvaus.
Nummisen kirjassa on 17 novellia sellaisella kulmalla, jolla ei usein. Niissä on eroottista fantasiaa. Novellien henkilöillä on eroottisia kuvitelmia tai novelleissa irrotaan reaalimaailmasta unenomaisuuteen, mielikuvien maailmaan tai tapahtumaketjuun, joka erottuu arkitodesta.
•
Kiinnostavasti yhdessä novellissa Numminen tuo vanhusten vuodeosastolle intohimon – niin kuin Eeva Kilven usein siiteratun runon loppu isoäitien kokemasta intohimosta siirtyisi novelliin. Tämä novelli ”Viimeisenä päivänä” vilauttaa myös dementiaosaston vaihtoehtotodellisuuden tai yhden tulkinnan siihen arvoitukseen, mitä muistisairaan kadonneessa tajunnassa voi tapahtua. Vaikkapa:
”Sitten tanssi yltyy lähes hurjaksi korkean Taivaan laella. Syntyy yhteinen tajunta Maan elämän syvimmästä lähteestä. Se on tässä tanssissa, missä solut yhtyvät ja lisääntyvät. Se on tämä aaltoileva liike, hurja ja lempeä, kevyt ja raskas. Eikä siinä ole häpeää.”
•
Novelleissa eroottisuus on välillä pinnanalaista värinää, jonkun kerran ihan aktia. Kiinnitän huomiota kirjan luontoelämysten aistillisuuteen, joissa niissäkin on eroottistyyppistä kihinää. Välillä novellien ote huvittaa tai tuo eläväisiä mielikuvia, välillä minun makuuni on hieman kankeita asetelmia tai käväistään liian tiheään unessa.
Entä se kurki ja niminovelli ”Kurjen huuto”? Se sopii hyvin niminovelliksi, sillä kirjan novelleille on tyypillistä aikuisten naisten itsellisyys, riippumattomuus miehistä silti sisältäen sen, että suhteessa voi nauttia myös yhdessä. (Eivät kirjan kaikki novellit ole ihan heteronormatiivisia.)
Joka novellin alussa on motto, niminovellissa se on: ”Metsä ei koskaan petä. Vain ihmiset pettävät.” Novellissa parisuhteessa tarvitaan irtiotto, se voi olla katoaminen metsään tai jokin muu intiimi, oma kokemus – sen jälkeen on entistä valmiimpi hyväksymään jokaisen omalaatuisuuden.
Ehkäpä novellikokoelma tarjoaakin näköaloja siihen, miten kannattaa hyväksyä mielen ja ruumiin irtiotot totutusta ja reaalista.
•
Helena Numminen
Kurjen huuto
Helmivyö 2020
novelleja
242 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
•
Vietän tällä viikolla pienlevikkisen kirjallisuuden postausviikkoa. Siksi julkaisen viikolla 51 juttuja kirjallisuudesta, joka on pien- tai omakustantajien julkaisemaa tai muuten vähälevikkistä.
Nora Lehtinen on kirjoittanut kolme tarinaa lapsille kirjaan Ainon ja Matiaksen iltakirja (Pieni Karhu 2020). Kirja jatkaa suomalaisen lastenkirjallisuuden perinnettä, jossa kerrotaan arkisia, lapsilähtöisiä tarinoita. Kirja on myös jatkoa sisarusparista kertovaan kirjaan Aino ja Matias ja hauskat lomapäivät.
Tarina ”Salaperäisiä yövieraita” kertoo yökyläilystä ja jännittävistä lepakoista, ”Mörkörokki” puolestaan vie kesäiselle mökkireissulle enon perheen luo, ja kertomus ”Avaruusjuttuja” kuljettaa ihailemaan talvisen yön tähtitaivasta. Kertomuksissa on sympaattista tavallisen touhun lämpöä ja turvallisuutta. Niissä kerrotaan lasten havainnoista ja tunteista, joissa vaihtelevat uuden löytäminen, pieni jännitys ja jännityksen laukeaminen mukavaan yhdessä oloon aikuisten kanssa.
Joissain kertomuksissa on myös opettavaisuutta. Lisäksi kirja kannustaa keskusteluun. Välillä tekstissä on kysymyksiä lukijalle. Siksi kirja sopii mainiosti luettavaksi lasten ja aikuisten yhteisiin hetkiin.
Kirjan on elävästi kuvittanut Anne Muhonen. Kuvitus tukee hienosti tekstiä ja toimii omillaan niin, että kuvista voi etsiä yksityiskohtia ja jutella huomioista. Esimerkiksi kuva tytöstä yksisarvispehmolelu kainalossa tarkentaa ja havainnollistaa kerrottua tilannetta, samalla se avaa mahdollisesti uuden tai vaikean sanan ”yksisarvinen”.
”Aino pukee yöpaidan päälleen
ja etsii unikaveriaan.
Yksisarvinen pehmolelu
löytyy peiton alta.
Aino antaa sille ison halin.
Se on hänelle tärkeä,
koska se on tuttu
ja tosi hienon värinen.”
Ainon ja Matiaksen iltakirja on selkokirja (niistä lisää: tässä). Tämä lastenkirja myös osoittaa, ettei tarinan kulusta, mahdollisuuksista eläytyä tai tunnelmasta ole mitään pois, vaikka kirja on helppoa kieltä ja taitettu selkoperiaattein. Selkopuristina olisin muuttanut joitain sanamuotoja (esimerkiksi hyppeli, kodin lähistöllä, tulla saunomaan) vielä kirjan valintoja helpommiksi (esimerkiksi hyppiä, kodin lähellä, tulla saunaan). Huomioni ei muuta miksikään sitä, että kivan iltakirjan kertomukset sopivat kaikenlaisille lapsille.
•
Nora Lehtinen & Anne Muhonen
Ainon ja Matiaksen iltakirja
Pieni Karhu 2020
lastenkirja
63 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
•
Vietän tällä viikolla pienlevikkisen kirjallisuuden postausviikkoa. Siksi julkaisen viikolla 51 juttuja kirjallisuudesta, joka on pien- tai omakustantajien julkaisemia tai muuten vähälevikkistä. Valitettavasti lastenkirjallisuus jää usein taka-alalle kirjakeskusteluissa, vaikka se ansaitsee eturivin paikat. Asetan kuitenkin lastenkirjallisuuden pienlevikkisten joukkoon, vaikka uusien uutisten (16.12.2020) mukaan lastenkirjallisuus on ollut korona-ajan hittituote.
Yhä edelleen elävät ennakkoluulot, että selkokirjat ovat kökköjä köyhän kielen kyhäelmiä. Todellisuudessa selkokirjat parhaimmillaan ovat kirjoja, jossa kielen ja taiton selkeys vapauttaa lukijan tempautumaan ja eläytymään sisältöön.
Selkokirjat eivät siis vie pois lukukokemusta. Vaikka kerronnan kokeilut, tekstin runsaus, kielimuotojen villi vaihtelu tai kielikuvien kukkiminen on poissuljettua, eivät selkokirjat silti ole automaattisesti yksitasoisia tai vailla kekseliäisyyttä.
•
Jotkut pedagogit huolestuvat helppolukuisista kirjoista, mutta minua ei huoleta. Olen todistanut lukuisia kertoja lukuiloa, joka syntyy selkokokemuksesta. Yksi lukija tiivisti sen niin, että kirjan kokee tylsäksi ja epäkiinnostavaksi, jos kieli on liian vaikeaa. Silloin jäävät kirjat lukematta.
Kieltä ei köyhdytä se, että selkokirjoissa on helppoa kieltä. Kielen köyhdyttää se, jos ei lueta mitään. Selkokirjan lukeminen ei tarkoita sitä, että lukija livahtaa sieltä, missä aita on matalin, vaan lukija saa lukukokemuksen, mahdollisuuden kirjamaailmaan – jos ylipäätään pidämme merkityksellisenä, että kirjoja yhä luetaan.
Usein ennakkoluulojen ylläpitäjät eivät ole lukeneet viime vuosien selkokirjoja vaan elättelevät ennakkomielikuvaa tai yhtä selkokirjakokemusta vuosien tai vuosikymmenten takaa. Ja totta kai selkokirjat ovat samanlaisia kuin muutkin kirjat: lukijan maku vaikuttaa, kiinnostaako aihe, tyyli tai muu asia kirjassa. Selkokirjajoukossa on taidokkaita tekstejä lajissaan, luonnollisesti voi olla muunlaistakin kuten kaikessa kirjallisuudessa.
•
Valitettavasti selkokirjoista saa vähän vinkkejä, sillä kirjallisuutta käsittelevä media ei juuri esittele selkokirjoja. Siksi katsaukseni taitaa olla tarpeen – ja sopii hyvin tämän viikon teemaani, pienilevikkisen kirjallisuuden käsittelyyn.
Selkokirjoja on kieleltään eritasoisia, eli valittavana on yleiskielen lähellä liikkuvaa helppolukuista kirjallisuutta ja myös silkkaa selkosuomea. Selkokielen käyttäjäryhmät ovat keskenään erilaisia, mutta suuri osa selkokirjallisuudesta on sellaista, joka sopii monelle. Pääkohderyhmänä ovat lukijat, joilla syystä tai toisesta on kielellisiä vaikeuksia, mutta se ei sulje pois muita lukijoita. Kasvavia käyttäjäryhmiä ovat nuoret ja aikuiset, jotka muuten haluttomasti tarttuvat kirjoihin, ja suomea toisena kielenä opiskelevat tai harjoittelevat.
Selkokirjoja kirjoitetaan alun perin selkokielisiksi tai selkokielelle mukautetaan jo ilmestyneitä kirjoja. Nostan tähän osin nuorisopainotteiset kuusi vinkkiä (ja kirjaotsikoissa linkit postauksiini). Lisäksi jutun lopussa on luettelo muista mielenkiintoisista vuoden 2020 selkokirjoista.
Uusin Baggen selkokirja ei moralisoi tai opeta. Se kuvaa kahta nuorisorikollista, ja meno on lennokasta nuorisokirjatyyliä. Baggen selkokieli on yleiskieltä lähenevää eli vaikeaa selkokieltä, mutta kirja Jäätävää kyytiä (Avain 2020) on mojova lisä yläkoulun kirjavalikoimaan.
Riikka Tuohimetsä on selkoistanut Magdalena Hain kauhukertomuksia nuorille (Avain 2020). Tätä genreä ei juurikaan selkokirjallisuudessa ole, joten uutuus on virkistävä lisä selkokirjallisuuteen. Lyhyet novellit sopivat makupaloiksi tai koko kirja saman tien ahmittavaksi.
Knuuttilan romaanitrilogian viimeinen osa Jäätyneet tiet (Reuna 2020) vie päätökseen sota-aikojen kotirintamasta kertovan sarjan. Muut osat ovat Ne lensivät tästä yli ja Minä odotan sinua. Romaanit nuorista naisista vaikeina aikoina lisäävät ymmärrystä historiasta.
Leisko on haastatellut maahanmuuttajanuoria ja koonnut tietokirjan heidän tarinoistaan (Avain 2020). Kirja kuuluisi pakolliseksi nuorten lukijoiden lisäksi ainakin kaikille peruskoulun ja toisen asteen opettajille ja ei-maahanmuuttajalasten vanhemmille sekä koulutussuunnittelijoille. Kirjasta saa käsityksen nuorten toiveista, ja se ehkä lisää kipinää keksiä keinoja, miten niitä voitaisiin auttaa toteuttamaan.
Rasismi on valitettavan ajankohtainen aihe. Siihen tarttuu Tiaisen nuortenromaani (Avain 2020) siten, että se sopii kaikille nuorille, ei tarvitse olla kielellisiä rajoitteita. Rasismin mekanismit ja vaikutukset välittyvät näin selkeästi.
Vuorikuru on selkoistanut klassikkokirjailijoiden novelleja, eli näin Minna Canth, Maria Jotuni ja Aino Kallas toivottavasti saavat uusia lukijoita (Reuna 2020). Novellit näyttävät naisen elämän ehtoja yli 100 vuoden takaa. Ne varmasti herättävät ajatuksia ja keskustelua – yhä.
Bonus
Tuija Takala: Vanhat runot, uudet lukijat (Avain 2020). Lisään oman tuotokseni vinkkijoukkoon, koska vastaavaa kirjaa ei ole aiemmin ilmestynyt. Perustelen kirjan alkusanoissa, miksi päädyin muuttamaan klassikkorunoja helpolle kielelle alkuperäisiä runoja kunnioittaen. Kirja tähtää siihen, että runoelämykset ja runoperintö jatkuvat.
*
Muita selkokirjoja 2020
Listaan muita vuoden selkokirjoja. Joistain olen kirjoittanut jutun blogiini, toisista en. Valikoima osoittaa, että selkokirjallisuus monipuolistuu vuosi vuodelta.
Laura Erimo & Markus Hotakainen: Maapallo (Opike 2020). Tietokirja kertoo helppolukuisesti maapallosta.
Eve Hietamies: Tarhapäivä. Selkomukautus Hanna Männikkölahti (Avain 2020). Mukava tarina isästä ja pojasta. Kirja on jatkoa romaanille Yösyöttö. Tulossa on myös sarjan kolmas osa Hammaskeiju.
Petri Ilmonen: Videoi ja kirjoita iPadilla (Opike 2020). Opas ”pädin” käyttöön.
Sakari Kilkki: Arkielämää (Opike 2020). Erityisopetuksen nuorille ja aikuisille tietoa arjen asioista.
Sakari Kilkki: Päivänselvää – Terveystieto (Opike 2020). Tieto- ja oppikirja terveydestä. Päivänselvää-sarjassa on muitakin perusopetukseen sopivia tietokirjoja.
Aleksis Kivi:Seitsemän veljestä & Nummisuutarit. Selkomukautus Pertti Rajala (Avain 2020). Jo aiemmin selkoistetut klassikkokirjat ilmestyivät kahden teoksen kääntökirjana.
Noora Lehtinen & Anne Muhonen: Ainon ja Matiaksen iltakirja (Pieni Karhu 2020). Kolmen kertomuksen lastenkirja, joka on jatkoa kirjalle Aino ja Matias ja hauskat lomapäivät.
Jaana Levola: Venla ja kaverikoirat (Opike 2020). Kouluikäisten kirja koiraharrastuksesta. Aiemmin samasta aiheesta on ilmestynyt Käppänät.
Satu Leisko: Avaruuden rajalla (Opike 2020). Ensimmäinen suoraan selkokieliseksi kirjoitettu scifi-selkokirja nuorille. (Ilmestynee lähiaikoina.)
J. S. Meresmaa: Naakkamestari (Reuna 2020). Kirjailija on mukauttanut scifi-tyylisen vaihtoehtohistoriaan sijoittuvan pienoisromaaninsa.
Raili Mikkanen: Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää (Avain 2020). Kirja on kieleltään vaikeampaa kuin selkokieli, mutta se on taitettu selkokielisesti ja on lyhyt versio Mikkasen samannimisestä romaanista, joka kertoo Minna Canthin tyttärestä Ellistä.
Juuli Niemi: Et kävele yksin. Selkomukautus Mirjami Häkkinen (Avain 2020). Nuortenkirja kertoo kahden nuoren rakkaudesta. Alkuperäinen kirja voitti Finlandia Junior -palkinnon.
Seija Niinistö-Samela: Kurkistus hyönteisten maailmaan(Pieni Karhu 2020). Kaunis tietokirja hyönteisistä.
Paula Noronen: Supermarsu lentää Intiaan. Selkomukautus Riikka Tuohimetsä (Opike 2020). Lasten suosikkikirjasarja saa nyt selkokielisen avauksen. (Ilmestynee lähiaikoina.)
Odotan aurinkoa (Humak 2020). Verkkokirjassa on maahanmuuttajanuorten tarinoita Suomessa elämisestä.
Pertti Rajala: 50 keksintöä, jotka muuttivat maailman (Avain 2020). Tietokirja keksinnöistä, kirja sopii kaikenlaisille lukijoille.
P. S. Ensi vuonna on Helmet-lukuhaaste selkokirjoista. Mukaan vain!
Ilari Rannan viides runokirja Sisilisko (Mediapinta 2020) tiivistyy kirjan takakannen sanoihin: ”Elämänsä iltapäivässä runoilija kirjoittaa kesistään ja sukeltaa lapsuutensa muistoihin.” Voin todeta sanojen todenperäisyyden lukemani jälkeen.
Runoja tulkitessa käytetään runojen minästä ilmaisua ”puhuja”. Se sopii mainiosti Rannan runoihin. Runot tuntuvat suoralta puheelta muistoista ja hetken tuokiokuvista. Usein lyriikassa ”minä” helposti mielletään olevan kirjoittaja, runoilija. Niin ei tarvitse olla, mutta Sisiliskon puhujaminä vaikuttaa olevan avoimen suorasti kirjoittaja. Taidanpa loksauttaa Sisiliskon autofiktion lokeroon.
Voisiko kirjan runoja luonnehtia runolliseksi lyhytproosaksi pikemmin kuin proosarunoksi? Joka tapauksessa runoissa on päiväkirjamerkintöjen kaltaista suorasanaista havaintojen ja ajatusailahdusten kirjaustyyliä. Kieli on selkeää, tietoisen riisuttua kielikuvista.
Huomaan mielistyväni kohtiin, joissa suoruuteen kätkeytyy monitulkintaisuutta. Nimiruno Sisilisko on sellainen. Siinä häntänsä hätätilanteissa katkaiseva eläin vertautuu runon minään, josta jotain on jäänyt lapsuudenkaupunkiin. Esimerkiksi runossa ”94” kävelee ohi mieleeni jää havainnon pintaa syvempi puoli:
”Kymmenessä vuodessa taiteilijan posket ovat kaventuneet ja valo kasvoilla on kaivautunut syvälle takaraivoon.”
Kirjan teksteissä katsotaan muita usein sivusta, ikkunan takaa tai menneisyyteen, ja runojen puhujaan vaikuttavat menneet, sairaus ja yksinolo. Runojen melankolinen muistelun tunnelma korostuu, mutta sen lisäksi puhuja on nykyhetkessä ja katsoo eteenpäin. Runoissa on kiitollisuutta ja toivoa, myös runoilun kantavaa voimaa:
”Runouden sykli kantaa koko elämän; kirjoitusprosessin lopussa voit aina palata alkuun.”
•
Ilari Ranta
Sisilisko
Mediapinta 2020
runoja
71 sivua.
Sain kirjan runoilijalta: kiitos!
•
Vietän tällä viikolla pienlevikkisen kirjallisuuden postausviikkoa. Siksi julkaisen viikolla 51 juttuja kirjallisuudesta, joka on pien- tai omakustantajien julkaisemia tai muuten vähälevikkistä.
Välillä on novellien aika. Pitkän proosan lomaan on rentouttava sijoittaa kokoelmia, joissa on lyhyehköjä juttuja, itsenäisiä lukupätkiä. Matti Reinikan esikoiskirjassa Paleosynnyttäjät ja muita novelleja (PoD 2020) on 11 novellia. Kokoelman keskivaiheelta löytyy myös yllätys, sillä sieltä paljastuu linkkiosoite: kirjailija on lukenut novellinsa myös kuunneltaviksi.
Luin kirjasta novellin silloin tällöin. Se saattaa vaikuttaa lukukokemukseeni, josta ei syntynyt yhtenäistä kokemusta. Sen sijaan sain tuntuman kirjoittajan tyyliin ja tapaan kertoa.
”Kylläpä on leikkisä tämä suomen kieli, von Ahlstén myhäilee.”
Näin tokaisee päähenkilö novellissa Sopimattomia puheenvuoroja, joka tallentaa sanailua uimahalliympäristössä. Reinikan teksteissä huvittuneisuudella on suuri rooli. Humoristisuus syntyy tietynlaisesta liioittelun ja tyylittelyn tavasta. Nyt ei tavoitella realistista kuvausta vaan nyrjäytyksiä. Katsantokanta vaihtelee silmänpilkkeestä satiiriin. Joissain novelleissa on myös pakinamaisuutta. Ehkä jotkut novellit turhaan paisuvat ja pitkittyvät.
Satiirisimpia on novelli Tykkäysindeksi 73,7, joka pilkkaa sometykkäysmetsästystä. Moni muukin ilmiö muuttuu novelleissa naurettavaksi kuten novellin Somistaja sisustusintoilu tai Paleosynnyttäjät-novellin luomusynnytys. Reinikka ei pelkää övereitä, esimerkiksi Turbocurling-novellissa ei vanhempien touhuilulla lasten puolesta ole rajoja.
Niin, mutta kun kielellä kaikki päivät leikkii, voi muuten keskittyä olennaiseen, von Ahlstén sanoo tietäväisen oloisesti.
Kirjoittajan kiinnostus kieleen näkyy kauttaaltaan. Kielinäkökulma on osa joidenkin novellien juonta tai se ilmenee välillisesti. Niminovellissa Paleosynnyttäjät jopa puhutaan kantasuomea. Novellien kielessä vanhahtavat vivahteet välillä viehättävät, välillä maneeristuvat. Aistin tyylissä Ollin pakinakeinoja tai PeltosenElmo-viboja. Jotain muutakin kotimaisia mieskertojia kuulen taustavaikuttajina.
Matti Reinikka tietää, mikä on hänelle novellikirjoittajana olennaista. Minä vain oletan: se on nautinto kielellistämisestä ja tilanteiden huvittavien puolien paljastelusta mielikuvitusta ruokkien.
•
Matti Reinikka
Paleosynnyttäjät ja muita novelleja
BoD 2020
novelleja
176 sivua.
Sain kirjan kirjailijalta.
•
Vietän tällä viikolla pienlevikkisen kirjallisuuden postausviikkoa. Siksi julkaisen viikolla 51 juttuja kirjallisuudesta, joka on pien- tai omakustantajien julkaisemaa tai muuten vähälevikkistä.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 