Heikki Kännön edelliset romaanit Ihmishämärä ja Runoilija saivat minut ahkerasti googlettelemaan, ja niin käy myös uutukaisessa Kädet (Sammakko 2024). Kännö on johdonmukainen: on tunnettava eurooppalaista mytologiaa sekä kulttuuri-, taide- ja filosofian historiaa, ja ripaus esoterian alkeistakin hyödyttää, eli taustatiedot tukevat ja rikastavat lukukokemusta.
Tajuan tämän kirjan aikana, että Kännö on viimeisimmissä romaaneissaan kirjoittanut kaunokirjallista vaihtoehtohistoriaa. Kädet-romaanissa fiktiivisen tulkinnan saavat esimerkiksi filosofi Moritz Schlinckin murha ja taiteilija Egon Schiele. Tässä romaanissa juonen kulkua maustavat antiikin Kreikan jumala- ja puolijumalahahmot ja niiden väkivaltaiset ja kaunaiset rakkaussuhteet. Tunnelmaan pääsee myös Shakesperen Kesäyön unen avulla, ja jonkinlainen avainsana voisi olla myös näytelmäkirjailijan Giulietta eli Julia. Kokonaisuudesta syntyy omaleimaista Kännöä: moninaisista aineksista kehkeytyy uskomattomalla mielikuvituksella ja taidokkaalla romaanikuvailukielellä ryyditettyä, yllätyksiä ja yliluonnollista pullistelevaa romaanitaidetta.
”Tarina kolmen naisen kehossa elävästä Olennosta, joka etsii vuosikymmenestä toiseen murhaajan uhriksi joutunutta rakastaan.”
Romaanin kehikkona toimii kertoja Julian, joka kertoilee 1930-luvulla ystävälleen Ludwig Wittgensteinille alkuperästään ja perheestään sekä äitinsä Danae Marina Angelin jälkeensä jättäneistä muistelmista ja taideteoksista. Onko Wittgenstein romaanissa ”todellinen”? Enempi filosofin idea kielestä, kielipelistä – ”kieltä käyttäessämme pelaamme pelejä sanoilla”.
Danaen elämäntarinan myötä areenalle astuvat jumaluudet: Zeus hedelmöitti tarujen Danaen kultasateella. Se versioituu Kännön kirjassa omalakisesti niin, että tarinointiin sekoittuu vuosisatoja vanha, 13-vuotiaana alkanut rakkaus Danaen ja ystävänsä Giulietta Prosperinan kanssa – siis kuin Shakespearen Julia, mutta tämä Giulietta viittaakin sukunimeltään antiikin Kreikan kuoleman jumalattareen. Ja kännöläiseen tapaan romaanissa on paholaishahmo, antiikin Ganymedes, romaanissa arvoituksellinen maalari Cristoffer v. Mettau.
Kännön romaanista on turha availla juonta tämän kummemmin, sillä minulle kyse on tarinointi- ja kerrontarunsaudesta, jossa viittaukset kulttuurihistoriaan ryydittävät juonta, ja juonen voi tiivistää eri näkökulmista hyvin eri tavoin. Minut pitää kirjan kyydissä Egon Schiele, jonka ekspressiivistä kädentaitoa olen ihaillut Wienin taidemuseoissa. Eli minä seuraan juonessa, miten Schielestä tuli Julian-kertoja isä. Joku toinen voi seurata Wittgenstein-, Schlinck-, antiikki- tai muuta juota – jos ylipäätään juoni on tämän kirjan juttu, ei välttämättä ole.
Vielä tämän paljastan:
”Ennen kaikkea kerron hänelle Olennosta, joka asuttaa kolmen naisen ruumista yhtenä ainoana mielenä. Kerron, että tuo Olento olen minä. Mutta että sen lisäksi olen myös Danae. Ja Marea. Ja rouva Angeli. Mainitsen iäkseni 16, 34, 52, 142 ja 366 vuotta. Myönnän, että kertomani saattaa kuulostaa sivullisesta hieman konstikkaalta.”
”Ei ole elämää ilman kuolemaa, ei rakkautta ilman kuolemaa, eikä ihmistä ilman niiden keskinäistä yhteyttä.”
Siirrynkin kirjan sisältöön – siihen, mitä se on minulle. Uskon Kännön kaunokirjallisuuden voiman olevan kehittely- ja yhdistelytaidossa sekä kielellistämisessä. Häntä näemmä kiinnostavat filosofit, jotka ovat pohtineet kielen ja todellisuuden yhteyksiä ja mahdollisuuksia ilmaista kielellä havaittua ja sitä, mitä ei voi havaita. Tämän lisäksi oleellista taitaa olla ihmisen suhde fyysiseen ja metafyysiseen. Romaanin Wittgensteinin sanoin (tai Julianin mielikuvin):
”Eli siis, vaikka jokin asia ei olisikaan niin vaan näin, sillä ei edelleenkään olisi mitään arvoa, eikä se edelleenkään paljastaisi merkitystä millekään, koska maailma olisi havaintojemme jälkeen täsmälleen sama kuin ennenkin; paikka, jossa ihmeellistä ei ole se, miten se on, vaan että se on.”
Katoavaisuutta/katoamattomuutta pidän romaanin yhtenä tärkeänä teemana, mikä kirjassa näyttäytyy uudestisyntymisenä teosofian ja tarujen hengessä. Hienosti romaani yhdistää niitä niin, että kuolevaisuus ja kuoleminen näyttäytyvät ihmisen ydinolemuksena, syntymistä ei-olevaisuuteen.
”Mitä on elämä ilman rakkautta?” Ikuista ikävää. Tämä teema tuntuu romaanissa kovin romanttiselta, jopa goethelaiselta vaaliheimolaisuudelta. Vaikuttavasti Kännö kuvaa rakastavaisten yhteenkuuluvuutta ja ylimaallista yhtymistä toiseen. Sen huippuhetkeksi kuvautuu nuorten Danaen ja Giuliettan rakkauden alttari.
”Hänen ajatuksiinsa ropisevat mielikuvat ja tiedonmuruset ovat kuin lammen pinnan särkeviä sadevesipisaroita.”
Edellisen alaotsikkositaatti voisi kertoa minusta Kännön kielen ja kerronnan äärellä: kerrassaan taidokasta kielen kuvailevuutta ja kertojan taitoa. Kännö käyttää kirjassaan sanoja hidastettua unta, ja se kiteyttää paljolti lukutunnelmaa.
Toisaalta tekstin ropinaa on välillä ihan liikaa: kirja on raskasta luettavaa sisältötiheyden, yksityiskohtaisuuden ja runsauden vuoksi. Sivuja on melkein 700 ja teemoja, tasoja ja pinnanalaista lukemattomasti. Ja siksi tämä romaani sopii lukupiireille: siitä irtoaa käsittelyyn paljon, paljon pureskeltavaa.
Tässä romaanissa täytyy hyväksyä verkkaisuus, pikkutarkka kuvaus, joka muuttaa ajankokemusta ja saa aikaan unenomaisen tunnelman. Se osallistaa lukijan ainutlaatuiseen Kännö-maailmaan, jossa myytit ja käsinkosketeltavuus (niin kuin se kielellisesti voi olla mahdollista) yhdistyvät. Kännö ankkuroi todellisuuteen paikoilla (Torino, Pariisi, Wien jne.) ja ajoilla (mm. kansallissosialismin nousu kirjan lopussa), vaikka aikaa myös laskostetaan kellosta ja kalenterista riippumatta.
Vielä sananen Egon Schielestä, josta tiivistyy romaanissa taiteen sydän, kuolemattomuus, ”elämänkipinä, joka välähtää ihmistä ympäröivän ikuisen pimeyden keskeltä”. Kännö kuvaa upeasti taiteilijan maalauksia ja piirroksia. Kuvauksissa myös naurattavat piikit Klimtin koristeellisuuden suuntaan. Lisäksi Kännö pakottaa miettimään: voinko ihailla taidetta, jonka tekijällä oli taipumuksia pedofiliaan ja pornografiaan? Mietin lisäksi ylipäätään puberteettia ja seksuaalisuutta. Esimerkiksi usein unohdetaan, että eurooppalaisen kaunokirjallisuuden ehkä ihailluimmat rakastavaiset Julia ja Romeo olivat teinejä, Julia 13-vuotias – kuten myös tämän romaanin ydinrakastavaiset, kun heidän keskinäinen roihunsa syttyi.
Ja vielä nämä kädet, todelliset ja kuvitteelliset (tai taiteeseen maalatut). Niillä kosketaan, pidetään sivellintä tai kynää (tai naputellaan näppäimistöä). Romaanin kannen Egon Schielen omakuvassa sormet ovat erottamassa elämää ja kuolemaa. Tärkein tarkoitus taitaa toteutua silloin, kun käden jälki tekee hyvää, iholla ja mielessä.
•
Heikki Kännö: Kädet, Sammakko 2024, 695 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 