Jo varhain syksyllä selvisi, että pääsen pariksi viikoksi lomalle ennen joulua. Loman alkuun suunnittelin matkaa, vaihtoehtoja oli kolme. Kun luin Mia Kankimäen kirjan Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2018) vaihtoehtoja ei enää ollut: suuntasin Firenzeen, jossa olin aiemmin viettänyt pari päivää yli 30 vuotta sitten.
Huone näköalalla
Hotelli Firenzessä -kirjan ja -elokuvan alkuperäinen nimi (A Room with a View) sopi tunnelmiini. Ikkunaluukut avattuani vasemmalla näin museo Bargellon (jossa on Donatellon keekoileva kukkahattupäinen David-patsas), suoraan edessä luostarikirkon torni ja hieman etäämmällä näkyi Palazzo Vecchio, jonka ilta-ajan valoshow valaisi siinä kuin kuutamokin. Ikkunani alla kulki Via Dante Alghieri, joten parin talon päässä oli Danten koti. Uffiziin ja Duomoon matkaa kertyi vain muutama sata metriä – joka paikkaan vain kävelymatka.
Firenzeen veti minut ylipäätään renessanssi, kärjessä Botticelli. Kiersin Uffizzin, Accademian ja Palzzo Pittin. Kuljin kirkosta toiseen. Giotto, Lippi ja kymmenet muut kirjoista ja dokumenteista tutut taiteilijat teoksineen kohauttivat. Huomasin välillä ohittavani merkkiteoksia, välillä juuttuvani niiden eteen pitkään. Löysin uusia kiehtovia piirteitä, jotka herättivät kysymyksiä.
– Miksi Botticellin maalaamat henkilöiden silmät harittavat niin kuin huumesienien syöjien?
– Näyttääkö Botticellin Primaveran kevätneito ihan Kate Blanchettilta?
– Onko Tizianon Urbinon Venus solidaarisuudenosoitus työläisille, sillä etualalla retkottavan alastoman naisen takana pöyhii palvelija vaatearkkua ja toinen riiputtaa jo valittua kolttua?
– Mistä Lippi sai oivalluksen, että maalaa äiti-Marian kuolonkalpeaksi, elottomammaksi kuin ristiltä laskettavan Jeesus-pojan?
– Mihin Chirlandaion taulu vie katseen: naisen päähän vai törröttäviin rintoihin (taulun nimi on Testa Ideale, Ideaalipää)?
Näitä kysymyksiä voisi ladella loputtomiin. Alla arvoitus: mikä kuva liittyy mihinkin kysymykseen?
Taide herättää kysymään – sekin kertoo jo paljon taiteen vaikutuksista. Taide antaa myös vastauksia, joilla ei aina ole sanoja. Minulle yksi vastaus on ajattomuuden ja ajan kulumisen yhdistyminen. Ja toisaalta: miten eri asioita minä näen kuin aikalainen tai taiteilija itse?
Vanhoissa taideteoksissa näen ihmisiä, kaltaisia, vaikka olosuhteet ja elämäntavat ovat muuttuneet. He ovat halunneet jättää jälkiä, siksi he ovat maalanneet tai poseeranneet potreteissa. Toisaalta uskomusperinteen päällekäyvyys (raamatulliset aiheet) kertoo yrityksestä vaikuttaa tunteisiin ja tekoihin: kohota arkea ylemmäs tai hallita, käyttää valtaa. Ei eroa tämänpäiväisestä.
Luin matkalla kymmenkunta Boccaccion Decamerone-novellia (Joel Lehtosen suomennos 1914). Niissä kuljettiin Eurooppaa ristiin rastiin ja henkilöt huijasivat, etsivät omaa etuaan ja nautintoja, hetken helpotusta tai parasta itselleen, joskus jopa perheelleen. Paljon on niistä ajoista muuttunut teknisesti – paljon muuten ei.
Yönaiset
Alussa mainitsin Kankimäen kirjan. Se inspiroi monin tavoin, mutta etenkin etsin matkallani kirjassa mainittuja yönaisia, renessanssin naistaiteilijoita Sofonisba Anguisolaa ja Lavinia Fontanaa sekä barokin puolelta Artemisia Gentileschia. Luin iltaisin hotellihuoneessa Kankimäen kirjasta uudelleen kuvataiteilijanaisista. Ihastelin tiedon ja havaintojen sulautumista siten, että sain syvennyksiä renessanssiin ja poikkeusnaisiin.
Artemisian hurja miehentappotaulu saa Garavaggion Uffizi-taulut näyttämään sievisteleviltä hupsutuksislta, sillä taulun kaksi naista eivät armoa tunne, ja tappo on juuri niin verisen perusteellinen kostoteko kuin vain voi olla. (Sitten myöhemmin Palazzo Pittin garavaggiot saivat minut jälleen uskomaan valon ja varjon draamamestariin ja löytämään jopa huumoria taulusta, jossa lojuu väsähtänyt amor-lapsi).
Palazzo Pittistä löysin kolme Lavinia Fontanan teosta kutakuinkin katonrajasta siten ripustettuina, että valojen heijastelu teki katsomisesta ns. haastavaa. Sen, mitä näin, vakuutti. Pittin antia oli sekin, että löysin yönaisaineksisen taiteilijan 1900-luvulta, Elisabeth Chaplinin.
Vielä tämä: Santa Trinitán Sassettin sisarukset Chirlandaion freskossa. Killitin tyttöjä Kankimäen viitoittamalla tiellä ja pohdin minuun katsovan tytön kohtaloa, ja huomasin toisenkin katseen: nuori mies freskon oikealla laidalla tuijotti minua, taiteilija itse, ehkä nuorilla oli side toisiinsa, ehkä…
Tai ehkä hän sanoo: Pelasta minut.” (Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin)
Joululahjaksi
Jos mietit vielä joululahjaa itsellesi:
– Hanki Naiset joita ajattelen öisin.
– Matkusta Firenzeen, jos sinulla on ajan ja rahan suhteen mahdollisuuksia.
– Valitse matka-ajaksi laillani joulukuun alkupuoli. Tai jokin muu ei-sesonkiaika, mutta joulunalusta puoltaa talvivalojen välke, joka lisää tunnelmaa kapeilla kaduilla, ja mikä tärkeintä: museoissa ei ole ruuhkaa. Jonotusuhan voi minimoida ostamalla museoliput etukäteen netissä.
Joulunalustervehdyksenä välitän joulukuusikuvat Palazzo Vecchiosta, Duomon aukiolta ja Palazzo Medici Riccardista.
Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin, ks. tässä.
Muita kulttuurimatkajuttujani tältä reissulta:
Timo Parvelan viihdyttävät lastenkirjat saavat nyt bonuslisän, sillä Maukka ja Väykkä on ilmestynyt selkokielisenä versiona (selkomukautus Riikka Tuohimetsä, Avain 2018). Tämä kirja antaa uskoa lukemiseen lapselle, jolle suomen kieli tai sen lukeminen ei ole helppoa. Maukan ja Väykän tarinat viihdyttävät, ja eläinkaveruksien toilauksiin eläytyminen onnistuu.
Koulumaailman kuvaus menee romaaneissa helposti asetelmalliseksi. Huotarinen (Siltala 2018) tyylittelee reippaasti, joten ei huolta tavallisista asetelmista. Romaanissa tirkistellään opettajanhuoneeseen, mutta yhtä merkityksellistä on nykyteiniys tubetuksineen. Kiinnostavuus syntyy vinkeästä kerronnasta, jossa ajassa ja näkökulmissa liikutaan liukkaasti. Vetävää aikuisproosaa.
On tukuttain hyviä kirjoja, jotka eivät pääse esille valtamediassa. Taivas ilman reunoja (Karisto 2018) on yksi onnistuneista esikoisromaaneista, jonka kerronta on omaäänisen sujuvaa. Tapaan Vuori-Kemilän romaanin päähenkilön mielisairaalassa ja sitä ennen on tapahtunut jotain kohtalokasta, myös syrjäytymisvaaran paikkoja tulee paljon esille. Ei hätää, ei romaanissa aiheista huolimatta vain kieriskellä suomalaisankeudessa, sillä kuvausta raikastaa sanomisen ilo.
Dekkariksi Kauneussalonkia (Aula & co. 2018) sanotaan. On siinä murha. Kyllä sitä selvitetään ja sekoitetaan sen selvittämistä. Sitä tärkeämmäksi nousee kolumbialaisen yhteiskunnan kuvaus. Monen kerroksen väen epätasa-arvoinen asema ja sortohierarkiat näyttäytyvät karkeasti. Kirjan merkittävyyden kruunaa se, että se ei ole tavanomaisesti kerrottu, vaan tyyli ja näkökulma vaihtelee.
Jo ollaan joulukuun puolella, muttei Peter Sandströmin kirja Äiti marraskuu (S&S 2018) ole ajasta riippuvainen. Ei edes paikasta, vaikka Turussa ja Uudessakaarlepyyssä liikutaan. Kirjaa mainitaan pohdinnoiksi, ja saahan niin tehdä ja pohtia kirjan perheasioita – tai omiaan. Arvaamattoman kerronnan mestari saa taas yllättymään, mitä ja miten teemoja ja tilanteita voi verbaalisti kuljettaa.
Välillä tuntuu siltä, että Finlandia-palkinto leimaa kirjan: voittaja valitaan kirjamyynnin kassamagneetiksi, viis muusta. Viis siitä, sillä Jalosen Taivaanpallo (Otava 2018) loistaa kirjallisuuden vaikuttavuusvaloa. Se vie vieraaseen aikaan, paikkaan ja maailmankuvaan, se tekee sen todeksi ja eläväksi. Se saa ihastumaan ihmeestä: tämä matka tapahtuu kielellisesti.
Runokirjoista vinkkaan jouluun luontoa lähellä olevaa Olli Sinivaaran kokoelmaa Purkautuva satama (Teos 2018). Siinä tuntuu metsä, mutta koen myös kaupunkimaiseman. Runoissa on niukkuutta ja samalla voimakkaita tunnekuvia, jotka jäävät vaikuttamaan. Ehtaa runoa, ja silti pidän Sinivaaran ilmaisua myös rauhoittavan mutkattomana.
Minnan Canthin 175-juhlavuolsi koittaa ensi vuonna, mutta tänä syksynä avautui fiktionäkymä Canthin nuoruuteen ja avioliittoon, aikaan ennen mahtinaisen kirjallista uraa. Minna Rytisalo (Gummerus 2018) elävöittää heilahtelevan Minnan ja tasapainottavan aviomiehen yhteiselon. Romaanin lukemisesta kehkeytyy elämys, jossa fiktioon haluaa uskoa täysillä – ihan varmasti Minnalla ja Ferdinandilla oli tuollaista.
Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2018) esittelee niin kirjailija Mia Kankimäen matkailevaa itsen etsintää kuin myös kymmenen esikuvanaista renessanssista nykyaikaan. Kankimäen kirja on inspiroiva sekoitus matkakirjaa, tietoteosta ja autofiktiota. Kirjan innostavasta vaikutuksesta kertoo se, että se ratkaisi joulukuisen matkani suunnan: Firenzeen!
Kirjojen lopetukset innoittavat Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin esseilemään 30 erilaisesta romaanista loppuineen (WSOY 2018). Vaan ei juututa loppuihin, sillä kirjan alkupuolen dialogiesseiden ajatus virtaa ylipäänsä kirjoittamiseen ja kaunokirjalliseen kerrontaan. Maailmojen loput avaa kirjamaailmoja miellyttävän selkeästi – sisältö säihkyen. Ilahduttava kirjakirja!
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 