Vuotta 2022 on jäljellä ja lukematta kymmeniä tänä vuonna ilmestyneitä romaaneita. Sallin silti itselleni katsauksen lukukokemuksiini. Poimin kimaran lukuvuoteni kohottavimpia romaaneja, jotka minun puolestani saisivat olla myös Finlandia-palkintoehdokkaita. Esittelen valintani lyhyesti tekijänmukaisessa aakkosjärjestyksessä.
Ann-Louise Bertell: Ikuinen kaipuu (Glöm bort din saknad)
Kasvukertomusten lajirikkaudesta voi olla vaikea erottua, mutta Ikuinen kaipuu tekee sen. Syynä on minäkertojan tapa ilmaista havaintonsa, tietonsa, kokemuksensa ja ajatuksensa. Ikuinen kaipuu kuvaa perhesuhteita ylipäätään, äitisuhdetta erityisesti mutta myös naapuruussuhteita ja yhteiskunnallista asemaa. Tyyli, kieli ja kerronta kietovat minut kasvuprosessiin tytöstä teiniksi. Kieltämättä myös säväyttää se, miten Bertellin Botnia-sarjan ensimmäisen romaanin Ikävän jälkeen näkökulma muuttuu äidistä tyttäreen.
Joel Haahtela: Jaakobin portaat
Vaikka Jaakobin portaat on pienoisromaanitrilogian päätösosa, se toimii itsellisenä mielen, mielekkyyden, ja mielenrauhan tavoitteluromaanina. Lumisateen ja tähtientuikkeen vaihdellessa Jerusalemin taikatunnelma kohtaa ihmispolon arjen haurauden, muistot ja murheet. Romaani välkyttää ikuista valoa unohtamatta maallista, ennen kaikkea itsensä ja muiden kohtaamista.
Heikki Kännö: Ihmishämärä
Ihmishämärän aiheiden ja teemojen runsaus riemastuttaa, ja ennen kaikkea ihailen, miten eri ainekset loksahtavat paikoilleen nykytaiteilijoista skandimytologiaan, Wagner-libretoista tekoaly-dystopiaan ja ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudoista länsisaksalaiseen tulevaisuuden omenatarhaan. Ennen kaikkea kieli ja kerronta soljuvuuksineen ja muine taitotekijöineen vakuuttavat: taituriromaani. Kannattaa ponnistella nauttien, vaikka olisikin rajoitteita esoteerisyys-, mytologia- ja taidetietämyksessä – kuten minulla.
Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär
Parainen ja Pariisi, kyllä ne yhteen sopivat. Kirjasta kehkeytyy nautittava lukuromaani, jossa vaihtelevat kahden ajan ja paikan kuvaukset. Paraisilla enteillään tragediaa, ja vuosia myöhemmin toista maailmansotaa edeltävinä aikoina Pariisissa tartutaan hetkeen. Etenkin nautin Alice B. Toklasin, Gerdrude Steinin ja suomalaisen Margit-keittäjättären elämänpiirin elävyydestä.
Riikka Pulkkinen: Lumo
Kirjan vaihteleva kerrontatapa kiehtoo minua suuresti, samoin rakenne. Pinnalta romaani on kertomus 17-vuotiaan Philippan kuolinsyyn tutkinnasta, mutta enemmän se on Philippan lähipiirin kokemuskuvausta. Philippa on kuvajainen, josta muut kirjan henkilöt kokemuksineen heijastuvat, välillä vääristyen, välillä terävöitettynä.
Iida Rauma: Hävitys. Tapauskertomus
Väkevä, voimakas, ytimiin iskevä kirja kertoo monenlaisesta hävityksestä, yksilön, kaupungin ja maailman. Muustakin voisin tämän romaanin yhteydessä paljon vuodattaa, mutta nostan ilmeisen, kouluväkivallan. Tapauskertomuksen yksityiskohtaisuus ja toisaalta irtonaisuus, jolla kerronta vaihtelee ja iskee – hienoa, hienoa.
Maria Turtschaninoff: Suomaa (Arvejord)
Suomaa vastaa moniin makumieltymyksiini: episodimaisuus, historiallinen romaani, mytologiakerroksellisuus, sukupolvien jatkumo, metsämaan merkitys, juurtuminen maaplänttiin… Vaan eivät ne aiheet vaan se, miten Suomaa juoksuttaa nevan liepeille sukupolvet ja ajat eri näkökulmin ja erityisen vaihtelevin kerrontatavoin. Nautin.
Noora Vallinkoski: Koneen pelko
Kasvukertomus on tämäkin, mutta kovin erilainen ja eri aikaan kytkeytyvä kuin listani Bertellin romaani. Omaääninen kerronta viehättää minua niin tässä romaanissa kuin muissakin listani kirjoissa. Tämän kirjan juttu on juuri kerronta, joka on yhteneväinen tunne- ja asiasisällön kanssa. Yhteiskunnallinen näkemys voimistaa nuoren naisen yksilökehityskuvausta, erilaisten aukkojen ja Aukon täyttämistä, ja ken lisäksi kirjan on miesten, jotka pelkäävät konetta ja kielellistämistä.
•
Miksei listalla ole esimerkiksi ansiokkaita Olli Jalosen, Riitta Jalosen, Aki Ollikaisen ja Anna Soudakovan uutuusromaaneja, jotka ovat tuottaneet minulle kielen ja kerronnan mielihyvän hetkiä sekä ovat herättäneet ihmisyyden ja elämän kysymyksiä? Ihan vain intuition vuoksi. Se olkoon muistutus siitä, että listaukset ja luokittelut ovat perin subjektiivisia ja aikariippuvaisia. Sama koskenee myös Finlandia-raatilaisia ja -valitsijoita – tosin he ovat lukeneet kaiken tarjolla olleen.
•
Romaani-Finladia-palkinnon ehdokkaat julkaistaan 10.11., ja voittaja selviää 30.11. Ylen suorassa lähetyksessä.
Helsingissä valmistellaan suurlakkoa 1905. Jännitteitä on yhteiskuntaluokkien välillä, ja politiikkaan vaikuttavat myös itsenäistymispyrkimykset. Historiallinen todellisuus ei tunnu kirjassa vain kulissilta. Ja kun on ihmisistä kyse, mukana on monenlaisia jännitteitä. Niitä Tolonen kuvaa väreilevästi. Kiinnostavasti kirjan henkilöt eivät asetu tiettyyn lokeroon, ja romaanin rakkaustarina on sävykkäästi kuvattu.
Ei tarvitse olla taustaltaan lähioasukki, kun itsensä sellaiseksi tuntee Vallinkosken romaanin Pernossa. Tai se voisi toisaalta olla lähiö missä lie. Romaanin kasvukertomus sijoittuu oleellisesti ympäristöön, jossa elämisen ehdot pysyvät perheen ja ympäristön rajatuissa rajoissa. Niukkuutta jaetaan monin tavoin, ja silti romaani on kuvaukseltaan rikas. Syrjäytymisvaaratarinoinnin tyylin taituruus voittaa rankkuuden.
Vasantolan romaanin rakenne palastelee lähihistoriaa ja poukkaa lopussa vielä tulevaisuuteen. Se pitää jännitettä hyvin yllä sukuromaanissa, jossa on paljon vanhaa, sinistä jne. Pohjalaisen suvun sisäiset kapelut kohtaavat yhteiskunnan muutokset. Yksi pysyy pohjalaisproosassa: vanhat naiset hallitsevat mikrohistoriaa. Ja hyvä niin.
Kaikki vaaran paikat ovat olemassa: sossu- ja päihdeperhe, koulukiusaaminen, mielenterveysongelmat jne. Ei kai! Kyllä, Kai! Kai on romaanin päähenkilö, tapahtumat alkavat sillalta tai mielisairaalasta ja tuloksena on valloittavaa proosaa, jossa raskaita asioita kuvataan niin raikkaasti, että toisessa suupielessä hymy karehtii, toinen on aueta hämmästyksestä. Kasvu- ja perhekertomukseen lisäjännitettä tuo dekkarimainen juonne.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 