Peter Sandström tavallaan kirjoittaa uudelleen hienon Valkean kuulaan (2014) – eikä kuitenkaan. Laudatur (S&S 2016) sijoittuu samaan pohjanmaalaiseen pikkukaupunkiin, samanlaiseen taloon omenapuutarhoineen, keskittyy samansorttiseen kertojamieheen ja hänen uuskaarlepyyläiseen lapsuusperheeseensä sekä etääntyneeseen aikuisiän turkulaiskotiväkeen. Lopputulos ei tunnu toisteiselta vaan verrattoman kiinnostavalta.
Ei ole todellakaan ainutlaatuista kuvata haahuilevaa miestä 25- ja 51-vuotiaana. Mutta, mutta. Omaperäisyys puskee aiheenkäsittelystä. Ilahduttava kirjallisuus on tällaista: siinä on jotain tunnistettavaa ja vinksahtanutta. Siinä on jopa tympeää ja tavoittamatonta, mutta ilmaisutavan arvaamattomuus ja elastisuus kietoo tarinaan, tarinointiin.
Juonesta joriseminen tuntuu tarpeettomalta, mutta taustoitan hieman. Minäkertoja, perheenisä-Peter kulkee kotona Turussa, tapaa entisen esimiehensä ja teini-ikäiset lapsensa sekä vakoilee tutkijavaimoaan Seepraa, joka pääsääntöisesti majailee ystävän luona. Pari varjonyrkkeilee taitekohdassa. Elämää vaanii yhteyden menettäminen, ja siitä sinkoaa yhteys 2010-luvun keski-ikä-Peteristä hänen vanhempiinsa vuonna 1988, jolloin Peter vierailee kotona. Silloin Peter on aloittamassa aikuiselämänsä ja isä jäämässä eläkkeelle. Lapsuudenperheessä on käynnissä pojalle odottamaton draama, jossa tärkeitä sivurooleja esittävät kuokka, lipputanko ja karuselli.
Koko romaani on yhtä karusellia, sillä tekstissä aiheet, ajatukset ja ajat pyörivät. En tarkoita, että romaani olisi sekava. Ei. Se on sakea. Voisin käsitellä (vaan en) äitiä nahkahousuissa (”Hän on aikuinen, ajattelin. Hän on täysin avuton.”), isän puutarhasuunnittelustrategioita ja tuttavuuksia, aikuisen lapsen katsetta vanhempiinsa, suhdetta siskoon, vaimon kutsumanimeä ja liiton tilaa, lasten varautunutta suhdetta isäänsä tai Peterin ponnettomia kohtaamistaitoja. Ei, ne pitää lukea. On kyse otteesta elämään, sen tarkoituksettomuudesta ja tarkoituksesta.
Pääsen vihdoin romaanin maukkaseen ytimeen, kerrontaan ja kieleen. Sandström pystyy samaan virkkeeseen yhdistämään huikeasti menneen, nykyisyyden, oivalluksen, olemattoman ja arvailut tulevasta. Pelkistetyimmin näin:
Kun istuin siinä kavjokilaisella verannalla, pitkulaisen pöydän ääressä seurassani isä, Kroon ja Ragnheidur, aika teki hyppäyksen nostaessani kahvimukin huulilleni, ja samassa olin kahdeksanvuotias ja pelkäsin läikyttäväni kahvia pöytäliinalle, ja olin neljätoistavuotias ja välttelin katsomasta ketään silmiin, ja join kahviani, ja sitten olin taas kaksikymmentäviisivuotias ja yritin tavoitella isääni viestittääkseni, että meidän piti ruveta lähtemään. Sen jälkeen ikä menetti merkityksensä; olin yhtäkkiä irtautunut ajasta ja paljon viisaampi kuin seurassani istuvat ihmiset. Olisin voinut kertoa heille että he olivat eläneet elämänsä, eikä siitä sen enempää.
Ehkä edellisestä sitaatista erotta myös nyrjähtänyttä huumoria, mikä tekstissä kulkee yhtenä virtauksena. Teksti siis virtaa, pyörii, heittelehtii. Romaani on erityisen kielitietoinen, ja suomentaja Outi Menna on tehnyt ilmeisen hienoa jälkeä tavoittaakseen kielen rytmin, ristiriidat ja soljuvuuden.
Kun kirjoitin, näin sieluni silmin miltä tekstin piti näyttää, vähän kuin olisin juossut kivisessä ja juurakkoisessa rinteessä, maastossa jossa näin aina reitin joka minun kannattaisi valita päästäkseni eteenpäin: lainkaan ajattelematta saatoin kääntyä oikealle, vaikka tiesin olevani menossa vasemmalle, ja ajan mittaan siitä oli muodostunut eräänlainen peli, jossa haasteena oli käyttää sanoja niin että ne palvelivat mahdollisimman paljon minua itseäni. Ajoittain tuntui kuin minä olisin palvellut sanoja. Antauduin kielen vietäväksi.
Minä antauduin tämän romaanin kielen ja kerronnan vietäväksi. Siitä laudatur. Laudatur hiertää, hämmästyttää, hämmentää ja hymähdyttää. Iloitsen, että saan lukea tällaisia romaaneja, joissa piilee riski, jossa ei oteta varman päälle.
Päähenkilökertoja hiivistelee, jarruttelee elämää. Merkittävää on se, miten tiheään minäkertoja viittaa näytelmällisyyteen. Moninaisia kohtauksia hän asettelee, rakentaa, verbaalisti visualisoi ja lavastaa. Kertoja välttelee omaa rooliaan, hän asettuu sivustakatsojaksi. Mutta kannattaa malttaa: kahteen viimeiseen lauseeseen mahtuu elämänmittainen mahdollisuus.
– – –
Peter Sandström
Laudatur
Käsikirjoituksesta suomentanut Outi Menna
S&S 2016
228 sivua.
Sain kustantajalta lukukappaleen.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 