Sota tarjoaa romaaneille dramaattiset kehykset. Kuoleman läsnäoloa ei tarvitse lausua ääneen, se on selviö, ja kaiken katkeamisen todennäköisyys tihentää tunnelman. Sota voi sekä vääristää että kirkastaa ihmisyyden, ja siksi sotatilanteisiin sijoitetut tarinat ovat elämän ytimessä. Ja vaikka sodasta on tukuttain tekstiä, voin vain ihmetellä, että yhä on kirjailijoita, jotka löytävät aiheesta uusia kulmia.
Ralf Rothmannin Kuolema keväällä ja Kate Atkinsonin Hävityksen jumala (Lontoon pommitusnäkyineen) ovat tänä keväänä säväyttäneet toisen maailmansodan kuvauksillaan. Nyt Chris Cleaven Sodassa ja rakkaudessa (Gummerus 2016) saa minut ahmivaan lukutilaan, johon tunteisiin tehoava kerronta, persooniksi ponkaisevat henkilöt ja ääritilanteiden älykäs ilmaisu voivat saattaa.
Sodassa ja rakkaudessa ei rakenteellisia yllätyksiä tyrkkää, sillä kronologisesti kerrotaan syksystä 1939 kesään 1942 muutaman brittinuoren sotakokemuksia. Näkökulmat vaihtuvat: pääosissa ovat yläluokkainen perhetyttö Mary ja taide-entisöijä Arthur. Heidän välityksellään sivutaan liutaa muita henkilöitä, jotka tuovat lisäsävyjä sotaan, rakkauteen ja ystävyyteen, romaanin pääteemoihin.
”Se on aina vain vaikeampaa”, Hilda sanoi.
”Ai mikä?”
”Uskominen siihen, että tällaista voi sietää.”
Mary arveli Hildan tarkoittavan joko heidän ystävyyttään tai pommituksia. Kymmeniä tuhansia oli kuollut, ja kaikkia jäljelle jääneitä kuvotti. Sodan tästä puolesta ei varoitettu: siitä, että kuolema oli elävien sairaus, vähitellen kertyvä myrkky.
Kirjaan upottuu paljon aihelmia, jotka ponnistelevat kerronnan virrasta pinnalle. En haluaisi tehdä valintaa, haluaisin möyriä niissä. Siinä piilee Sodassa ja rakkaudessa -romaanin hienous: se ei ole vain romaani sodasta ja rakkaudesta vaan vyöry ihmiselämästä ääritilanteissa, etenkin kohtaamisista, jotka pakottavat valintoihin, joista seuraa sattumia. En silti ymmärrä, miksi romaanin suomennosnimi on se, mikä se on, alkuperäinen kertoo enemmän, Everyone Brave is Forgiven.
Jopa rakkauden toivominen oli ansa, Mary arveli, jos rakkaudella tarkoitettiin vain aselepoa. Ehkä oli hupsua kuvitella mitään varmaa – eihän sydän julistautunut voittajaksi. Sydän julisti vain anteeksiantoa, eikä sitä varten ollut mitään suureellista perinnäistapaa tai antautumisjulistusta.
En pääse asiaan; en tiedä, mistä aloittaa, mitä valita. Olen jo kirjoitellut useita versioita lukukokemuksesta. Kun lopetin lukemisen, ajattelin: ihana kirja. Mutta voiko niin sanoa, kun pommit silpovat Lontoota ja Maltaa, ja jäljelle jää raunioita, psyykkisesti tai fyysisesti runneltuja? Kertoisinko, miten sodan näkyjä estetisoidaan ja miten se epäilyttää? Kertoisinko, miten ei kaihdeta räjähdysten jälkien realistisia yksityiskohtia? Selostaisinko, miten parikymppiset pumpulissa kasvaneet seurapiirineidot höpöttävät kriisitilanteissa? Tai miten velvollisuus tai lojaalisuus vie nuoria miehiä uhoon ja tuhoon? Pohtisinko rotukysymystä tai luokkajakoasetelmia? Ei.
Omat tunteensa tajusi vasta, kun asiat päättyivät.
Sodassa ja rauhassa on – hyvä on, menköön ja toistettakoon minulle luontumaton määre – ihana kirja, sillä päähenkilöt humahtavat verenkiertoon ja sotkevat pään morfiinin tavoin. Sota ei ole kaunis, eikä kuolema, ei rakkaus ole vain kaunis, eivätkä kauniit ihmiset vain kauniita tai säily kauniina. Ruhjovuus vetoaa minuun, tunteiden epäselvyys ja kaiken epävarmuus, joka romaanista verevästi valuu.
Koitan nyt koreilematta selvitä tästä. Pidän romaanista paljon. (Laimeaa.) Tarkennan: kerronta on terävää, monipuolista, rytmikästä. Vaikka välillä kultivoituneiden brittien dialogin nokkeluus raivostuttaa, en voi kuin ihailla sulavaa sanailua. Siten sanoitetaan kasvatusta, jossa tunnekuohut turvataan tyyneydellä, pyritään hallitsemaan tilanteet kärsivällisesti ja käytännöllisesti sekä kuittaamaan kolkot tilanteet tyylikkäällä kuivalla huumorilla tai kunniallisuudella.
Maryyn ihastuvat kaikki nuoret miehet, ja seuraan sitä sydän syrjällään. Niin myös Maryn sosiaalista omaatuntoa. Kohtalo koulii häntä, on jopa upottaa, ja kaikki se tekee hänestä entistä kiinnostavamman. Rakkaudet, niitä on erilaisia: rakkaus elinikäiseen ystävään, miehiin, äitiin, hyljittyihin lapsiin, hyväosaisuuteen. Kaikissa niissä käydään läpi kirjava valööriasteikko, mikään ei asetu aloilleen.
Eniten pidän tekstin virrasta, kuvauksen liikkeestä. Sota muuttaa ihmisiä, ja Mary miettii, ettei kukaan voi toimia kuin ennen. Mutta ihmiset pistävät pakin päälle, unohtavat, jumittuvat vanhoihin ennakkoluuloihinsa ja arvoihinsa. Rakkaus voi muuttaa ihmistä, mutta rakkauskin muuttuu, katoaa, muuttaa muotoa ja kohdetta, ei ainakaan takaa varmuutta mutta voi lisätä rohkeutta.
Sitten on Arthur ja sotiminen – se on lähes toinen tarina. Siitä voisin aloitta, millaista on, kun näkee nälkää ja kuolemaa sekä restauroi Garavaggiota tykistökeskityksissä ikiaikaisissa maltalaismaisemissa. En sittenkään. Kannattaa lukea Sodassa ja rakkaudessa.
– – –
Chris Cleave
Sodassa ja rakkaudessa
Everyone Brave is Forgiven
suomentanut Irmeli Ruuska
Gummerus 2016
romaani
392 sivua.
Sain toimittamattoman ennakkokappaleen kustantajalta, ilmestyy 34/2016.
Juttuja on ilmestynyt jo blogeissa Kulttuuri kukoistaa, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Pieni kirjasto.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 