Turun palo vuonna 1827 on herkullinen aihe. Mike Pohjola teki siitä ensin hevimusikaalin, ja sitä seuraa nyt romaani, ytimekkäästi nimeltään 1827 (Gummerus 2016). Yksinkertaistettuna voisin sanoa, että tavoitteena on palauttaa palosta syytetyn Hellmanin talon piian maine. Erehdyinkö käyttämään sanaa ”yksinkertainen”?
Mitään simppeliä selvitystä ei tuhon tiimoilta anneta. Sormensa pelissä on Venäjän keisarilla, Ruotsin valtaistuinkähinöillä, Suomen itsenäistymisestä haaveilevilla, satanisteilla, ahneilla kauppaneuvoksilla sekä turkulaisten pöhköydellä ja pöyhkeydelläkin. Ainekset kimpoilevat kuin kipinät tulessa.
Henkilöitä on paljon. Keskeiset hahmot liittyvät Hellmanin taloon: rouva, kasvattitytär ja piika sekä runonkeruureissultaan palaava nuoriherra Elias Jussi-renkineen. Elias raahaa matkaltaan värssyjen lisäksi runonlaulaja-Väinön, alkuvoimaisen karjalaisäijän. Ja on kauppaneuvosta, arkkipiispaa SM-vaimoineen, prinsessaa, Armfeltejä, kasakoita, mustalaista, mustaa, turkulaisia…
Pieni piru minussa hetkittäin herää ja kerää tekstin epätarkkuuksia (saatanan kanssa vehkeilykö romaanissa siihen houkuttaa). Esimerkiksi rouva äiti pukeutuu naamiaisiin ja asua piika pitää satukirjojen kansikuvaprinsessojen pukineena – kuinkahan paljon moisia satukirjoja tuolloin piika sai katseltavakseen? Tuhkimostakin tuo palvelija pakisee. Eikä lennättimellä välitetty viestejä Turusta Pietariin vielä tuolloin. No, mitä tuosta. Paljon historia-aiheesta pitää myös kutinsa.
Romaanin hurttius huvittaa. Tarinaan ripotellaan hulvattomuuksia, vaikka tuo Väinö-hahmo tai Eliaksen hömelöys. Selviääpä sekin, että tuntemamme Porilaisten marssi on plagiaatti. Romaanin Eliaksen kansanrunoeeposmateriaali varmasti oli vaikuttava, vaan tunnemme vain sen tietyn kaiman kokoelman. Muitakin ajan merkkihenkilöitä juoksutetaan viitteellisesti. Kaikkea tällaista jäynää riittää.
Huvittuneisuuteni ei kannattele koko tarinaa. Paperinukketyyppejä henkilöistä sukeutuu, vaikka mielikuvituksen vähyydestä ei voi sepittäjää syyttää. Pidän romaania seikkalukirjana, johon kepeys ja juonivetoinen monihaaraisuus kyllä kuuluvat, syvällisyys ei siten ole lajissa toimivan teoksen perusedellytys. Tarpeettomiksi totean nykyaikaan sijoittuvat osuudet; menneen ajan salaliittoteoriat olisivat minulle riittäneet.
Tulen leviämisen kuvaukset loimuavat hyvin. Henkilöiden eri kielimuodot värittävät tekstiä, etenkin Maria-piian murre kuulostaa tehokkaalta, ja sen rinnalla sivistys-Eliaksen tönkkösanailu kunnon kontrastilta. Aluksi porukan paljous tuntuu kerronnallisesti kuljetettuna raskaalta, mutta totun asiantilaan.
Suru Turun menettämästä mahtiasemasta porisee tarinan pinnalla – ja alla ilkikurisuus. Joitain vuosia olen aikanaan Turussa asunut ja hyvin viihtynyt, joskus jossitellutkin: jospa olisivat Akatemia ja sen kirja-aarteet säilyneet – moni asia olisi toisin. Vaan ei. Joten tämän nykynäyn ja kokemuksen menneen häviämisestä voin jakaa 1827 tekijän kanssa:
Kuljin jokirantaa ja katselin, kuinka tunnelmavalaistut empire-rakennukset ja talven riisumat puut heijastuvat Aurajoen sameasta vedestä. Suurtorilla Brinkkalan talon edessä oli suora näkymä Tuomiokirkolle. Ennen paloa välissä oli ollut monta tiivistä korttelia asuintaloja, nyt vain tyhjiä tontteja ja vilkas autotie.
– – –
Mike Pohjola
1827
Gummerus 2016
romaani
510 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 