Arvostan kirjailijoita, jotka hakevat joka kirjaansa omanlaisen hengen ja tyylin. Muuntautuminen tarinan ja teemojen mukaan säväyttää. Voin kuvitella, että menestyneen Kissani Jugoslavia -romaanin jälkeen ryhtyminen sanalle saattaa olla hankalaa. Pajtim Statovci on varmasti tietoinen kovista odotuksista, mutta hän tekee, mitä pitää: omanlaista. On syntynyt synkkä ja tiukka nykymaailman nomadiromaani Tiranan sydän (Otava 2016).
Romaani käynnistetään sitaatilla Amos Ozilta: ”Joskus tosiasiat ovat uhka totuudelle.” Se osuu ja uppoaa, osoittautuu todella tärkeäksi tienviitaksi, tajuan sen, kun olen lopettanut kirjan viimeisen sivun. Matkan varrella pähkäilen, kuka kertoo, mikä on hänen totuutensa. Montako kertojaa on? Huijaako kertoja minua niin kuin kaikkia, jotka hän tapaa?
Jos ei halua kertoa itsestään kenellekään mitään, ja jos eniten haluaa unohtaa mistä on tullut, pestä sen pois kuin lian leualta ja saada jotakin muuta tilalle? Millaisia vaihtoehtoja silloin on?
Käynnistyy 1990-luku, Jugoslaviassa on sota, joka heijastuu poliittisesti hajoavaan Albaniaan. Pääkaupungissa Tiranassa asuvat naapureina teinipojat Bujar ja Agim, jotka häpeävät maataan (Euroopan musta piste, kaatopaikka, takapiha, suurin vankila) ja maanmiehiään, haluavat ahdistavista kodeista pois, menestykseen muualla. Agim on älykkö, Bujar tekijä. He karkaavat 16-17 -vuotiaina. Sillä raastavalla reissulla olen lukijana mukana. Kiertelen noin 10 vuotta, vähän Albaniassa, lähinnä käyn Italiassa, Saksassa, Espanjassa, Yhdysvalloissa ja Suomessa. Kenen kanssa? Minäkertoja vie minua, vedättääkin, loppuun asti.
Haron pimeässä, sillä kykenen romaanin paljosta sanomisesta valitsemaan vain joitain teemoja, enkä halua anastaa muiden lukijoiden kirjakokemuksesta mitään pois. Lähden tästä: romaani kertoo paljon identiteetistä ja toiseudesta. Sukupuoli tai (seksuaalinen) minuus saa olla häilyvä.
Olen mies joka ei voi olla nainen mutta joka halutessaan voi näyttää naiselta, se on paras ominaisuuteni, naamioleikki jonka voin aloittaa ja lopettaa silloin kun minulle parhaiten sopii.
Rakkaus ei ole romaanissa ruma sana vaan kipeä. Vaikka kertojalla saattaa olla vaivattomuuden hetkiä väljän itsensä kanssa, muilla harvoin on. Kuljetaan romaanissa missä päin maailmaa tahansa, törmätään rajoihin, erilaisuuden torjuntaan, hyväksikäyttöön tai väkivaltaan. Myös lokerointi ja yleistykset ovat helppoja keinoja hallita asioita, esimerkiksi vapaamielisenä pidetyssä Berliinissä näin:
He puhuvat ihmisen seksuaalisuudesta, sukupuolesta, kansallisuudesta niin kuin ne olisivat asioita, jotka eivät muutu, ja heidän lehtensä ylläpitävät julkista puhetta, jossa ihmisille annetaan aina yhteisön ääni ja kasvot, eikä ketään tunnut kiinnostavan miettiä miten vahingoittavaa jälkeä silloin syntyy.
Kansallisuustematiikkaa pidän keskeisenä. Lienee selvää, että aihe on ajankohtainen. Romaanissa on paljon pohdintaa maastamuutosta, muuttajien toiveesta paremmasta tulevaisuudesta. Toiveiden raju rusentuminen tulee lähelle Agimin ja Bujarin kokemusten kautta mutta myös yleisemmin. New Yorkin myymälöissä seurataan mustia vain siksi, että he ovat mustia, Helsingin tavarataloissa maitonaamasuomalaisista erottuvaa minäkertojaa. Toisenlaista vierastetaan, kammotaan, vainotaan. Kaikkialla.
Sellaisia ihmiset ovat, Agim sanoi, he tuntevat myötätuntoa vain niitä kohtaan, jotka ovat samanlaisia kuin he itse.
Statovci osoittaa rakenteen, kerronnan ja kielen hallinnan. Tiranan sydämessä sisältää saarnaa, selviytymistä, salaisuuksia ja sepityksiä. Albanialaiset perinteiset sankaritarinat elävät kansallisina arvosatuina, mutta tässä romaanissa ne ottavat makaaberin roolin vasten murentuvan maan hikisiä ihmisiä. Hieno keino sekin. Tunnustan siis taitavan teoksen ainekset. Olen vain murtua valottomaan maailmaan, jossa kirjassa eletään. Maailmaan, jossa elämme. Jos haluat kokea ravistelevan romaanin, tämä on kirjasi.
– – –
Pajtim Statovci
Tiranan sydän
Otava 2016
romaani
272 sivua.
Suuri kiitos kustantajalle etukäteis-PDF-versiosta. Kirja julkaistaan 18.8.2016.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 