Päivittäinen arkisto: 17 elokuun, 2016

Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä

Tankkien kesäTankkien kesä (Otava 2016) jyrää tunteella. Annan mennä, niin on antanut Sirpa Kähkönenkin: häpeämättömän emotionaalinen ja harkitun rakennelmallinen on Kuopio-sarjan uusin osa. Tehoaa minuun, totta tosiaan.

Edellinen Hietakehto (Otava 2012) ihastutti kamarinäytelmätyylisenä teoksena, joka kokoaa sarjan keskeiset henkilöt samaan saareen elokuussa 1943. Tankkien kesä yllättää: henkilöt kertovat itse, vaikka taas rajataan kerronta-aika muutamaan päivään Kuopiossa elokuussa 1968. Minäkerrontaan Kähkönen kääntyi jo hienossa Kuopio-sarjaa sivuavassa romaanissa Graniittimies (Otava 2014), mutta nyt kertojien sisäinen puhe viedään lähes äärirajoille.

”Hän on niin äkkiä elävänä edessäni – -.”

Romaanissa on toistakymmentä kertojaa, iältään noin 4-80 -vuotiaita. Jokaisella on menneisyytensä, tapansa katsoa muita ja itseään. Subjektiivisuus korostuu, ja kertojien yksilölliset tulkinnat rajaavat kokemuksia:

– –  että olen oma ihmiskokeeni ja havainnut miten psykologinen tila voi vaikuttaa aistimuksiimme. Ja päätellyt siitä, että maailma saattaa jopa olla pelkästään oma mielteemme.

Kirjan rakenne myötäilee kahden henkilön unelmaa: Juho Tiihosen arkkitehtuurinäkemyksessä rakennuskannan aikakerrokset käyvät vuoropuhelua eikä vanhaa saisi hävittää; Stella Mertanen haaveilee museosta, jossa magnetofonille tallennetut haastattelut soivat limittäin ja näytillä on kuvia eri aikojen ihmisistä ja eletyn elämän esineistä. Näistä – päällekkäisistä kerroksista ja äänistä – on Tankkien kesä tehty.

Tankkien kesä 2

Tällainen saattoi olla Tuomien puutalopihapiiri. (Kuvan otin Tampereen työläismuseon sisäpihalta.)

Äänikirjo vaikuttaa ainoalta oikealta rakenneratkaisulta. Se inventoi itsenäisyyden ajan virtauksia ja siitä, miten historia, asema ja kohtelu ovat vaikuttaneet yksilöihin. Näin ei kerrota tapahtumia vaan kokemuksia, ja juuri se vie tarinoita ihon alle. Lisäksi kerronnassa viehättävät ristiriidat: asiat ja ihmiset näyttäytyvät erilaisina kertojasta riippuen.

”Ei ole ollut lupaa puhua vaikeasta.”

Kielen ja kerronnan tyyli on muuttunut Kuopio-sarjassa, nyt tunnepuhe jopa runollisesti punkee pintaan. Kertojina on myös puro, puita, taloja ja tankkeja. Ne olisin jättänyt pois, mutta kertojien reflektoinnin haluan säilyttää, vaikka niissä voi olla koristellen ilmaistuja tuntoja.

Keskeiset henkilöt sijoitetaan kynnykselle, jossa katsotaan sisälle – arvioidaan omia toimia ja muiden. Se tuntuu kirjallisen asetelmalliselta, mutta se repii rakoja ajattelutapoihin ja avaa ymmärrystä kunkin kohtaloon. Esimerkiksi Lassi Tuomen pohdinnat osastaan puolisona, isänä ja isoisänä riipivät. Samoin se, ettei mikään horjuta hänen puna-aatettaan, ei edes tankkien vyöry Prahaan.

Kirjailijan alter ego Hilla – Anna ja Lassi Tuomen tyttärentytär – ilmestyy yhdeksi kertojaksi. Tämä isovanhempiensa ilo tarjoaa pikkulapsen katsantokannan maailmaan ja kuvastaa jatkuvuutta, eteenpäinmenoa. Se on myös vastaus Hilda Tuomen kysymykseen: Kuka menneitä meijän jälkeen oottelee? Ja se vahvistaa teemaa:

– – mutta lapsena tarttuu parhaiten aatteet ja kielet ja asenteet ja murheet.

Kähkönen on etenkin edellisessä sarjan osassa näyttänyt lasten kokemuksen ja osan aikuisten maailmassa. Nyt potkii pintaan vaiettuja asioita, lähinnä se, miten aikuisten valta lapsiin vaikuttaa. Esimerkiksi häädetty Charlotta muistuttaa vastuusta, jota lapsista tulisi kantaa, ja fataaleista virheistä, joita aikuiset tekevät.

Tankkien kesä 3

Tällaisia saattoivat Tuomet olla Hillan isovanhempina. (Kuvan nappasin muutama vuotta sitten kirjailijan aikakauslehtihaastattelusta.)

”Minkä sille mahtaa. Elämä menee niin.”

En tiedä, minkälaista olisi lukea Tankkien kesä, jollei ole lukenut kuutta aiempaa osaa. Ehkä kirjan voi lukea aateromaanina vuodesta 1968, jolloin polarisoituminen ja sodan läheisyys – jopa uhka – vaikuttaa joka sukupolveen. 1968 on taite, hullu vuosi. Romaanin äänisekamelskan voima piilee siinä, että teoksessa kuuluvat arvottamatta rinnakkain punavankien, työläisten, luokkanousijan, sivistyneistön, yrittäjien, journalistin, kapinanuorten, sotatraumakärsijöiden ja pasifistien äänet –  ja tytön, jolle hyvinvointivaltioksi ponnistava Suomi tekee mahdolliseksi kasvaa vaikka sepäksi tai astronautiksi. Tai kirjailijaksi.

Minä luen Tankkien kesää myös perhetarinajatkumona. Olen tuntenut suuren osan henkilöistä 1920-luvulta lähtien. Toivoisin voivani kertoa lempihenkilöistäni, vaan en raaski tehdä valintaa, ei aika eikä tila riitä. Jotain kirjasta kertoo se, että henkilöluetteloon menee neljä sivua. Hyvän kirjallisuuden merkki on se, että henkilöistä tulee rakkaita kirjasukulaisia; näistä kuopiolaisista on tälle hämäläislukijalle tullut. Ja vaikkei hyvää kirjallisuutta mitata kyyneleiden määrällä, liikutuin, eli nenäliinoitta eivät nämä kirjakohtaamiset sujuneet.

Koen lukiessani pakahduttavaa luopumista, sillä moni läheinen kirjan henkilö on elinkaarensa päässä, ja useita jo muistellaan edesmenneinä. Vaikka uusia polvia on syntynyt ja odotetaan, luen tätä seitsemättä osaa sarjan finaalina. En tiedä, että niin olisi, mutta siten Tankkien kesä minuun vaikuttaa. Ja jos niin on, sarja loppuu komeasti, jopa patetian sallien. Se on fanfaari moniääniselle ihmisyydelle, kumarrus selviytymiselle ja ravistus rakkauden moninaisuudesta. Ja kuten koskettavassa kirjassa kuuluu olla, mikään tuosta ei tapahdu kivutta tai menetyksittä.

Tilinteon tunnelma, surumielisyys hiipii päälle. Menneet virheet painavat suurta osaa kertojista, eikä maailmantila herätä toiveita. Mutta eteenpäin pyritään vaikka syän märkenis. Kuopion torin laidalla ei silloin ennen eikä nytkään voi tehdä hetkessä maailmaa nytkäyttävää, mutta jotain pientä voi aina tehdä, välittämistä. Ja sillä on merkitystä.

Koska niin tämä aika opettaa: suuret määräävät pienten kohtaloista. Mutta pienet elävät muurin koloissa, vesi virtaa maan alla, betoni halkeilee, lähteet pulppuavat syvyyksissä. Ja jonakin päivänä, kaukaisena ehkä, tuuli käy kolossin yli ja se vavahtaa ja se vaipuu polvilleen. Ja pienet, ne huojuvat tuulessa ja kylvävät siemenensä yli maan.

– – –

Sirpa Kähkönen
Tankkien kesä
Otava 2016
Kuopio-sarjan 7. osa
romaani
412 sivua.
Suuri kiitos kustantajan PDF-ennakosta; kirja on julkaisuvapaa 17.8.2016.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus