Kuukausittainen arkisto:tammikuu 2022

31 tammikuun, 2022 · 8:00 am

Anni Blomqvist: Tie Myrskyluodolle. Klassikkohaaste 14

Kirjabloggaajien klassikkohaaste on täällä taas! Valintani on Anni Blomqvistin Myrskyluodon Maija -sarjan aloittaja Tie Myrskyluodolle (Gummerus 2021 BookBeatissa), joskin luin sen perään koko sarjan. Lasken sarjan klassikoksi, sillä ensimmäisen osan ilmestymisestä on yli 50 vuotta ja sarjalla on vakiintunut asema saaristolaiselämän kuvauksena.

Haastetta vetää tällä kierroksella blogi Kartanon kruunaamaton lukija.

”Maijan tie Myrskyluodolle on vaikea tie.”

Myrskyluodon Maija -sarjan ensimmäinen osa Tie Myrskyluodolle kertoo nimihenkilön elämästä rippikouluikäisestä parikymppiseksi ennen 1800-luvun puoliväliä. Miljöönä on Ahvenanmaan syrjäinen saaristo, jossa perhe, vuodenkierto, kirkkopyhät ja kalastus- ja karjanhoitoelinkeinot määrittävät elämää.

Maija on monilapsisen perheen toiseksi vanhin tytär, ajatuksissaan harhaileva, arka tyttö, jonka ankara kuri on opettanut hiljaiseksi ja avuttomaksi, joskin ajan tapaan erittäin kuuliaiseksi ja ja ahkeraksi. Tie Myrskyluodolle kertoo vuodenkierron askareiden ja perhe-elämän ohella Maijan naittamisesta hänelle vieraalle ja vastenmieliselle Jannelle sekä pitkästä nelivuotisesta kihlauksesta, jonka aikana Maija oppii rakastumaan tulevaan mieheensä. Kirja päättyy häihin ja muuttovalmisteluihin kohti kaukaista Myrskyluotoa.

Nuoren kehityskertomusta korostaa kikkailematon lyhytvirkkeinen kerronta, joka näyttää eikä selitä. Maijan pelot ja ahdistukset ovat tavallisia maalaistytön epävarmuuden ja epäitsenäisyyden ilmentymiä, ja sellaisesta kuvauksesta innostuin kovasti.

Nuorelle Maijalle elämä on vanhempien määräysvallassa elämistä alituisessa Herran ja moitteiden pelossa. Ilot ovat pieniä, huolet suuria. Erityisesti sykähdyttää, miten naisväki yrittää perehdyttää säikkyä Maijaa syntymän ja kuoleman kysymyksiin.

”Virvatulet eivät ole mitään satua, ne ovat todellisuutta niin kuin kaikki näkymättömät olennotkin.”

Ihastun ensimmäisen osan kerrontaan tavoista ja toimista. Tarkkuus vie autenttisen oloisesti kuvattuun aikaan.

Tärkeimpänä pidän kuitenkin uskomusperinteen merkitystä kirjan henkilöille. Ihastuttavia ovat sarjan kaikissa osassa hämärähetket, jolloin valottomina iltoina talon väki kokoontui kuuntelemaan vanhojen juttuja, mutta ensimmäisessä osassa niissä on ihan omanlaisensa taianomainen tuntu. Maijan kotona jutustelusta vastasi vanha Olle, joka tiesi kummitustarinat sekä asiat tontuista ja hatioista. Vanhat uskomukset mahtuvat mutkattomasti kristilliseen maailmankuvaan.

”Mites tässä nyt sitten käy, Maija kysyy ahdistuneena?”

Luin myös sarjan muut neljä osaa, mutta ensi osan taika haalistui. Kyllä ankaran työteliään arjen sekä Maijan tunteiden ja herkkyyden kuvaus yhä viehätti ja kosketti, mutta kerronnan veto ei kaapannut siten kuin ensimmäisessä osassa. Sarjateho perustuu juoneen: lukija haluaa selvittää, miten Maijalle käy.

Maijan havaintojen, ajatusten ja ymmärryksen kuvaus sopi erinomaisesti nuoren, lapsekkaan Maijan kasvukertomukseen. Ensimmäisen osan jälkeen toisto lisääntyy. Kurissa ja herran nuhteessa kasvatettu non-stop-mielensäpahoittaja, ujo ja tuppisuinen tyttö ei seuraavissa osissa paljon naisistuessaan muutu, vaikka lapsia siunaantuu, vastoinkäymiset lisääntyvät ja työmäärä kasvaa käsittämättömäksi eristyksissä olevalla karulla Myrskyluodolla.

Vanhojen tarinoiden ja henkiolentojen merkitys häviää, tilalle tulee psyykkisesti lamaannuttava Jumalan pelko ja aviokuuliaisuus. Maija pyrkii noudattamaan Jumalan ja Jannen käskyjä sekä pohtii alin omaan vajavaisuuttaan ja huonouttaan. Lukijana minua lohduttaa kuitenkin rakastava ja ymmärtäväinen Janne, niin myös Maijaa – kunnes meri vie miehen.

”Mikään minkä hän tietää ei ole vaihteleva niin kuin meri.”

Kyllä on: sää, mielialat, ihmisen elämä. Mutta ymmärrän otsikon ajatuksen, sillä luotolaiselämä on merestä ja säistä riippuvainen. Ja työ, voi sitä erilaisten töiden määrää! 

Maijan maailma rajoittui vain kotiin ja palvelija-asemaan, jossa joka levähdyskin piti käyttää työhön. Kaikkia tunneilmaisuja täytyi varoa: ei saanut näyttää surua, iloa eikä rakkautta. Maijankin ajatuksista suurin osa kuluu siihen, miten salata itkuherkkyys ja miten estää halu kapsahtaa rakkaan kaulaan tai helliä lapsiaan. Menetyksistä ja suruista täytyi vaieta, sillä Herran tahtoon tuli tyytyä, muuten oli kiittämätön ja huono ihminen – ja sellainenhan kristillinen ihminen oli joka tapauksessa.

Näitä puolia on tärkeä tarkastella kontrastina tämän ajan terapointiin ja psykologisointiin. Sitä on lisäksi korostettava, että Blomqvistin kirjasarja on erittäin arvokas fiktiivinen todistus kuvausajan elämäntavasta, ihmis- ja maailmankuvasta sekä saaristolaisluonnosta.

•

Anni Blomqvist: Tie Myrskyluodolle. Suomentanut Björn-Christer Lindgren. Gummerus 2021/1968, eKirjana 121 sivua. Luin BookBeatissa.

Anni Blomqvist: Luoto meressä. Suomentanut Liisa Ryömä. Gummerus 2021/1969, 120 s. eKirjana. Luin BookBeatissa.

Anni Blomqvist: Maija. Suomentanut Liisa Ryömä. Gummerus 2021/1970, 112 s eKirjana. Luin BookBeatissa.

Anni Blomqvist: Meren voimia vastaan. Suomentanut Liisa Ryömä. Gummerus 2021/1971, 4 t 38 min. Kuuntelin BookBeatissa.

Anni Blomqvist: Hyvästi Myrskyluoto. Suomentanut Liisa Ryömä. Gummerus 2021/1973, 134 s. eKirjana. Luin BookBeatissa.

•

Kirjabloggaajien klassikkohaasteessa olen aiemmin lukenut:

Volteri Kilpi: Alastalon salissa (Klassikkohaaste 13)

Aino Kallas: Lähtevien laivojen kaupunki (Klassikkohaaste 12)

Anton Tsehov: Vanhan ruhtinaan rakkaus (Klassikkohaaste 11)

Anne Frankin päiväkirja (Klassikkohaaste 10)
Halldór Kiljan Laxness: Salka Valka (Klassikkohaaste 9)
Minna Canth: Salakari (Klassikkohaaste 8)
Goethe: Faust (Klassikkohaaste 7)
Oiva Paloheimo: Tirlittan (Klassikkohaaste 6)
John Galsworthy: Omenapuu (Klassikkohaaste 5)
Anna Ahmatova: Valitut runot (Klassikkohaaste 4)
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa (Klassikkohaaste 3)
William Shakespeare: Romeo ja Julia (Klassikkohaaste 2)
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Klassikkohaaste 1)

20 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

30 tammikuun, 2022 · 12:28 pm

Iida Rauma: Hävitys. Tapauskertomus

Iida Rauman uusi romaani Hävitys. Tapauskertomus (Siltala 2022) ravistelee. Autofiktio tuntuu nyt lattealta määreeltä, vaikka kirjaan on liitetty dokumentteja kirjailijan lapsuudesta ja elinympäristöstä: kuvia ja päiväkirjasivuja. Kyse on kielellisesti ja kerronnallisesti hiotusta kaunokirjallisuudesta painavin teemoin.

Romaanin keskushenkilö A tekee historianopettajan sijaisuuksia turkulaiskouluissa. Hän kärsii unettomuudesta, ja yksi öinen juoksulenkki käynnistää romaanin: A näkee peruskouluaikaisen luokkalaisensa Iran.

Iran voi yhdistää kahden romaanin kirjoittajana kirjailija Iida Raumaan, A:ta ja Raumaa yhdistävät poliittisen historian opiskelu ja jotkut muut jutut. Näin kirjan antibestikset A ja Ira tarjoavat keinon halkaista kirjailija romaanihenkilöiksi ja siten löytää ainutlaatuinen tapa kuvata kouluaikaista väkivaltaa ja muita romaanin teemoja.

” – – elää tai kuolla, sen sijaan hän sinnitteli jossain välimaastossa.”

A:n ja Iran kokemukset henkisestä ja fyysisestä väkivallasta alakoulun musiikkiluokalla ja yläkoulun villissä lännessä on kuvattu ihon alle menevästi. A:n erottaa alakoulussa muista osaaminen, jota Ansku-opettaja karsastaa ja jota opettaja käyttää lasta, A:ta, vastaan vetämällä luokan muut lapset vastarintaan. Yläkoulussa A:n tilanne entisestään pahenee. Ira puolestaan kuvataan saman luokan toiseksi hylkiöksi, erilaiseksi, syrjään sysityksi muista syistä kuin A.

Kouluväkivalta on ja pysyy kirjan A:n ja Iran ihon alla ja mielen päällä. Vaikka romaanissa raikaa suora syytös kouluyhteisön kykenemättömyydestä käsitellä väkivaltaa, en koe kirjaa saarnana tai ulkokaunokirjallisena paasauksena. Esimerkki ehkäisykampanjat näyttävät tältä rääkättyjen näkökulmasta:

”Päinvastoin Ikuiset arvet– ja Sanat jättävät jäljen -kampanjathan olivat eräänlainen palkinto, A sanoi, tunnustus siitä, että systemaattinen työskentely oli johtanut tavoiteltuun tulokseen. Isku oli onnistunut, se oli aiheuttanut kipua, ja nuo vastenmieliset julisteet vain täydensivät väkivallan viestimällä sen kohteelle, että siinähän olet ja pysyt, ikuisesti arpeutuneena, lopun ikääsi kantamassa kaltoinkohtelun merkkejä, elämä käytännöllisesti katsoen piloilla.”

Kasvatustiede, kampanjat ja kouluhenkilökunnan suhtautuminen lapsiin kuvaillaan siten, että jokaisen täytyy se itse kokea. Järistystä ei ole mieltä toisin sanoin selittää, koska Rauman kerronnan omalakisuus peittoaa selostusyritykseni. Teksti täyttyy tarkoituksenmukaisuudesta ja fiktion todesta:

”Mut jos mä esim kirjoitan musaluokast mun kirjaan mun pitää koko aika varoo jotain ihme yksityisyydensuoja ja kunnianloukkausjuttui et ne ei vaa haastais mua oikeuteen mut mähä en voi haastaa niit oikeuteen siit et ne kutsus mua monta vuotta lehmäks ja rumaks ja huoraks ja uhkaili ja satutti, nehä o jotain lasten juttui, ei semmosist tarvii ketään oikeuteen haastaa, ei oikeus oo lapsii varten, oikeus on Anskuil.”

”Todellisuus pelkkää mutaa, sadetta ja kehoa kiristävää spasmia.”

Hävitys voi olla vihainen kirja; se voi olla yhdenpäivänromaani, samalla omaelämäkertafiktio. Miten vain – se on myös historiatietoinen romaani. Romaanissa toistuu upeita aikaupotuksia, esimerkiksi:

”A erotti [kansanrunon] Anninkaisen valkoisina heilahtelevat suortuvat, ja liekkien hulmun tämän kalpeilla kasvoilla, kun tämä kohensi vallin alle kasaamaansa tulta. Tuolla Petrus Gyllenius, hänen päiväkirjankirjoittajakollegansa 1600-luvulta, ihmettelemässä huviretkiseurueineen raunioita, joiden uskoi jääneen jäljelle vanhasta Turusta. Tuolla joukko hylkeenpyytäjiä uhraamassaan saalistaan jumalolennolle. Kylmyys tunkeutui ytimiin asti, A sanoi, ikään kuin nuo niemenkärkeä aiemmin astelleet olisivat äkkiä havahtuneet hänen läsnäoloonsa ja kurottautuneet lämmittelemään itseään vasten hänen elävää lihaansa.”

Oivaltavana kerrontakeinona pidän sitä, että päähenkilö-A:n minäkerronnan sijasta jatkuvasti toistuu imperfektissä kulkeva ”A-sanoi” -johtolause. Virkkeet vyöryvät kaihdellen kappalejakoa, ja niihin mahtuu lähteistä napattuja tietoja ja dialogeja. 

Jonkun verran on ”oikeaa dialogia”, vaikka pääosin kirja sisältää A:n sisäisen puheen yksin tai Iran puristuksessa. Kolmeen osaan jaetun romaanin keskiosa nimenomaan on kaksijakoisen päähenkilön keskinäinen puristus, painava ja raskas – ja siitäkin kirjailija/Ira näyttää olevan tietoinen:

”Ja tajuunhan mä et on se vähä raskast lukee semmoista toivotonta suossa tarpomista ku mikää ei mee paremmaks vaa ain vaa pahemmaks, et myötätunto on työläs tunne eikä kukaan sitä loputtomiin jaksa pinnistää… Mut jos on meijä [Ira ja A] kouluajoista vähä raskast lukee nii oli niit kans vähä raskast elääki ja väkisin sitä alkaa miettii et onks kirjallisuuden tehtävä sit kirjoittaa vaan niist joil on asiat hyvin.”

Romaanin todellisuudessa on yksi henkilö, joka oman elämänsä ankeudestaan ja tupakantunkastaan huolimatta tuulahtaa raikkaana: A:n kollega. Tämä vanha historialehtori, Turun purkuhistoriaa, kaupunkilahtareita, ruotiva Teijo Nordin on turun murretta pajattava, tunnetaitoinen henkilö, joka voisi olla aikuiselle A:lle se paljon lapsille mainostettu henkilö, se ainoa, edes yksi aikuinen, joka voi riittää tukemaan, auttaa selviytymään.

”Yliopistonkadun puiden takana tuomiokirkon torni ja uusi Turku. Kauempana pohjoisessa Ylioppilaskylä ja vanha Turku. Kaikki Turut uinumassa samaa sakeaa unta.”

Olen kaikkiaan kovin vaikuttunut Hävitys-romaanista – aika paukku kirjavuoden alkuun. Järkyttävän väkivalta- ja lapsi-teeman lisäksi kirjasta voisi nostaa paljon muutakin. Esimerkiksi kärjekkyyttä löydän kirjankustannuksesta, ja teen tulkintoja, miksi Hävityksellä on nyt eri kustantaja kuin Rauman aiemmilla romaaneilla. Eikä vähimpänä teemana ole misogyyninen hysterian historia eivätkä mitättömänä kaiken hävityksen kietoutumat.

” – – ei sitä voinut muotoilla järkevälle aikuisten kielelle, järkevä aikuisten ihmisten kieli oli tarkoitettu palvelemaan järkeviä aikuisia ihmisiä, ei keskenkasvuisia, eläimiä, hulluja tai Iran kaltaisia, ja Nordin oli oikeassa, mitään ei jätettäisi, ei yhtä ainutta kaunista taloa, ei yhtä ainutta aarniometsää, koralliriuttaa tai saastumatonta maakappaletta. Ne purkaisivat ja pilaisivat kaiken, A sanoi, ikään kuin voisivat sillä tavalla ottaa sen mukaan hyvin varusteltuihin, muovilla vuorattuihin hautoihinsa.”

Ainahan on niin, että lukukokemukseen ujuttautuu henkilökohtainen, nyt esimerkiksi kaikki omat muistumani opettajien epäoikeudenmukaisuuksista tai oma opettajuus. Nostan nyt kuitenkin päällimmäiseksi yhdeksän vuottani turkulaisena. En tiedä, mitä Turkua tuntemattomat kokevat Iida Rauman kirjoittamien tarkkojen kulkureittien kuvausten aikana, mutta minä elän, kuljen mukana ja näen ne, tutut kadut ja reitit keskustasta Ylioppilaskylään, Nummelle tai Kupittaalle.

Taitavaa, niin taitavaa!

•

Iida Rauma: Hävitys. Tapauskertomus. Siltala 2022, 322 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

11 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

28 tammikuun, 2022 · 6:36 am

Kristiina Wallin: Vaikeampaa on olla näkemättä unia

Viime vuosina monet runoilijat ovat julkaisseet myös proosaa. Niin myös Kristiina Wallin. Romaani Vaikeampaa on olla näkemättä unia (S&S 2021) vaikuttaakin minuun nimenomaan vahvalla ilmaisulla.

Romaani rakentuu kahteen aikaan ja kertojaan. Aikuisen naisen, Veeran, kertomus sijoittuu vuodenvaihteeseen 2015 – 2016, jolloin hän on irtisanoutunut jäkälätutkijan työstään ja ottaa lyhyen irtioton isänsä Johanneksen hoidosta. Keskeistä silti on räpistellä irti lapsuuden äitimuistoista ja -ikävästä. Romaanin toinen kertoja on Ursula-äiti vuodenvaihteessa 1975 – 1976. Ursulan osuus sijoittuu mielisairaalaan.

•

Minua kiehtoo aina kirjallisuudessa muistojen käsittely, ja Wallinin romaani pureutuu siihen. Veera kantaa omiaan: muistoja äidistä, kipua äidin katoamisesta ja isän muuttumisesta äidin katoamisen jälkeen – lisäksi nykyistä kuormaa isän vanhuudenvaivoista.

”Muistojen tekstuuri on pelkkää hajoavaa kudosta, vanhaa kangasta tai ihoa, joka on käynyt ohueksi niin, ettei se enää suojaa.”

Ursulan välityksellä koen mielikuvien ja osin muistojen torjunnan maailman, jossa toden ja kuvitellun raja ei ole oleellinen: hänelle harhatkin ovat hänen todellisuuttaan, hänen totensa.

•

Wallininkin romaanista on poimittavissa juoni ja tarina, mutta minua alkaa silti hallita tunnelma. Koko kirjassa on (nimeä myöten) unenomaisuuden tuntu. Henkilöiden kokemusmaailmoiden alakulo laskeutuu sumun laille päälleni.

Aikuisen tyttären melankolia värittää sen, mitä hän kokee ja näkee: ”Sinun poissaolosi on läsnäoloni perusta.” Murheen taustalla sykkii rakkaus, vaan ei yksinomaan: ”Missä on kaipauksen ja velvollisuuden raja? Vihan ja rakkauden raja?”

Ursula katoaa kenties rakkaudesta, halusta suojella läheisiään itseltään, mutta Veera ja Johannes jäävät välitilaan, jossa ei ole vapautta rakastaa eikä luopua.

•

Voimakas vaikutus on romaanin kielellä. Voi tuntua yksioikoiselta kuvailla sitä runolliseksi, mutta niin nyt vain teen. Punnitut sanavalinnat ja lauserakenteet tekevät kirjasta hitaan lukea, mikä sopii sisältöön: pysähtyminen sisäiseen tilaan. Myönnän, että lukeminen oli välillä raskasta, ja niinhän se on, kun teksti on painavaa.

”Ehkä kertomuksen luominen on vaikeaa siksi, ettei kenellekään meistä tapahtunut loppujen lopuksi juuri mitään. Ei ollut suurta surua eikä isoja liikahduksia, vain hidasta hivuttautumista kohti olemattomuutta. Hitaisiin muutoksiin ei voi tarttua, kahvat ja sangat puuttuvat, on vain sileää ja liukasta pintaa.”

Kirjassa surematon suru on voimallisesti läsnä. Sitä ei helpota etäisyys, matka tai mikään ulkoinen. Wallinin kirjan hämärässä lopussa on jotain jäytävän lumoavaa, myös toivoa.

•

Kristiina Wallin: Vaikeampaa on olla näkemättä unia, S&S 2021, 267 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

24 tammikuun, 2022 · 6:00 am

Merja Mäki: Ennen lintuja

Päälle parikymppinen Alli on äitinsä esikoistytär, muisto ensimmäisestä avioliitosta. Alli on saanut palvelijan osan Laatokan saaren kalastajaperheessä, jossa muut lapset ovat äidin toisesta liitosta seinäjokelaisen miehen kanssa. Alli haaveilee miesten töistä kalastajana, mutta hänet pistetään Sortavalaan parantajan oppiin.

Tämä on lähtökohta Merja Mäen esikoisromaanissa Ennen lintuja (Gummerus 2021), joka lähtee lentoon talvisodasta, vie koko perheen evakkoon Seinäjoelle ja Allin vaikeisiin paikkoihin haaveineen ja elinoloineen.

”Paljon jäisi taakseni sellaista, joka hiutuisi rintalastassani vuosienkin päästä, pistelisi reikiä kylkiluideni väleihin, valuisi vatsaani kylmiksi noroiksi.”

•

Allissa on ainesta kiinnostavaksi minäkertojahenkilöksi, koska hänessä on särmää. Alli on myös uhittelija, joka suunnittelee äkkiratkaisuja, vihoittelee mielessään ja panttaa tunteitaan. Allin persoonaan pureutuminen tapahtuu usein niin, että Allin omakuva itsestään eroaa siitä, miten muut hänet näkevät. 

Esimerkiksi Allin veljen vaimon Siirin voimin Alli alkaa vähän raottaa umpeutunutta minäkuvaansa. Samansorttiseen Siirin rooliin asettuvat monet muut kirjan sivuhenkilöt. Siinä piilee päähenkilövetoisen romaanin voima, mutta sisältää se mahdollisen heikkoudenkin: muut henkilöt jäävät tekstin työkaluiksi Allin muovaamiseksi.

Allin jäykkää käsitystä itsestään ja unelmistaan horjuttaa lisäksi rakkauden mahdollisuus, mutta pidän lemmenvirittelyä enemmän Allin kehityskaaren osana kuin sellaisena, että kirja kääntyisi rakkausromaaniksi.

•

 Psykologinen peruste Allin mielenmaisemaan löytyy vaikeasta äitisuhteesta:

”Äiti kykeni unen vuoksi puhaltamaan lävitseni kuin Laatokan pakkasviima. Hän oli jääriite, joka petti jalan alta rannan tuntumassa. Hän kietoutui nilkkojeni ympärille kuin hyinen merivesi jääkantensa alla. Hän oli kylmää vettä kasvoillani, jäänsiruja uponneena ihoon ja viiltämässä silmiä puhki.”

Mäki löytää usein taitavasti Laatokan maisemista metaforia, ja monesti kuvaus viehättää minua. Kompastun tekstissä silti siihen, että vähemmän olisi enemmän. Tarkoitan, että toisto verottaa välillä tehoa, ja vähempi selittely jättäisi lukijalle enemmän tilaa tulkita.

Teksti on lähestulkoon yleiskielistä. Yksi murresana on korostetusti säilytetty, pirttiä tarkoittava pertti. Se saa merkityksen: juopa kielen ja mielen välillä. Kirjassa ei karjalan eikä pohjalainen murre kajahtele, ja voi olla, että siksi dialogissa kalskahtaa joissain kohdin kankeutta.

•

Sota-aika on ollut viime vuosina suosiossa. Viimeksi Rosa Liksomin Väylä on kertonut nuoren naisen evakkotaipaleesta lehmineen. Myös Mäen romaanissa nousee koskettavasti eläinten ja sotaorpojen osa sodassa. Ennen lintuja pistää miettimään myös siirtolaisten tuskaa ja ikävää jättäessään kotinsa ja kohdatessaan kodittomuutta, osattomuutta ja kaunaa uudessa ympäristössä.

Kansanrunojen lintusymboliikka lehahtaa kirjaan nimeä myöten. Kiinnostun romaanissa siitä, miten Alli on kiinni vanhassa kansanperinteessä, josta läntinen Suomi oli jo 1940-luvulla vieraantunut. Luonnonuskon jäänteet ja vanhat parannuskeinot ovat yksi asia, joka erottaa Allia pohjalaisista. Muita ovat esimerkiksi tavat, mistä saa sanoa ja mistä ei. 

Ennen lintuja taipuu kokonaisuutena kehitysromaaniksi, jossa uusi ympäristö ja ulkopuolisten erilaiset katseet, myös hyväksyvät, tarjoavat Allille kasvun mahdollisuudet. 

”Minusta tuntuu, että Pohjanmaan lakealla maalla linnuilla on aivan erityinen tapa lentää”, sanoin. ”Ne levittävät siivet selälleen ja liukuvat ilmassa peltojen yllä. Liitolento on kaikkien keveintä lentoa, ja sillä tavalla minä haluan elämäni viettää.”

•

Merja Mäki: Ennen lintuja, Gummerus 2022, 416 sivua. Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

23 tammikuun, 2022 · 12:51 pm

Selkokirjoista: tietotaitoa ja viihdykettä & kaksi kirjaesittelyä

Helsingin Sanomat on kunniakkaasti nostanut vuoden alussa esille lukutaitoasioita. Viimeksi 20.1.2021 kulttuurisivulta sain lukea jutun Lukuliikkeestä: ”Lukemisen eteen ahkeroidaan jo”. Artikkelissa vain yhdessä virkkeessä mainittiin selkokieli (selkokirjoja ei lainkaan): ”Suomessa on myös eri kieliryhmiä ja muita erityisryhmiä, joiden lukutaito on muita huonompi ja joilla on tarvetta selkokielelle ja palvelumuotoilulle.”

Näen riskin siinä, että selkokieli typistetään erityisryhmien tarpeisiin. Toki on totta, että selkokielestä on ilmeinen hyöty ihmisille, joilla on syistä tai toisista kielellisiä vaikeuksia. Toisilla ne ovat pysyviä, toisilla kielen taidot kehittyvät. Silti on muistettava, että selkokielen tarpeen syyt ovat varsin vaihtelevia.

Vaarana on, että selkokieli yhä edelleen sysätään marginaalin tarpeisiin. Mielestäni 13 % teineistä (HS:n mainitsema määrä 15-vuotiaista) ei ole marginaalinen ryhmä, eikä Selkokeskuksen arvio eli kaikkiaan noin 750 000 Suomessa asuvaa. Eikä tämä luku sisällä lapsia, nuoria ja aikuisia, joista nyt erityisesti ollaan huolissaan: lukuhaluttomat, lukemiseen tottumattomat ja hitaat lukijat tai henkilöt, joiden keskittyminen muuten vain herpaantuu nopeasti tai jotka väsyvät vaikean tekstin lukemiseen. Siis ihan tavallisia ihmisiä – ja heitä, joiden syrjäytymistä pelätään lukutaidon vuoksi.

•

Edellä esittämästäni syystä hämmästelen, miten lähes joka ikisestä lukutaitoa pähkäilevästä artikkelista jäävät puuttumaan selkokirjat. Ne todistetusti tarjoavat vaihtoehdon: helposti hahmotettavaa, helppoa kieltä. Siis mahdollisuus lukukokemukseen ja lukutaidon kehittämiseen.

En edes uskalla arvailla, josko taustalla piilee ajatus, että kirja, joka on helppo, on vähäarvoinen. Pikemmin näen koittavan hurraahuudon hetken: lukijalle, jolle tekstin tekninen lukeminen tai sisällön ymmärtäminen on vaikeaa, on suuriarvoinen voitto lukea helppo kirja. Kannustin lukea lisää on silloin merkittävä.

Viimeksi perjantaina aikuinen mies oppitunnillani sanoi minulle, että ”selkokieli on alku, että pääsee tielle”. Eikä lausuntoa tee vähäiseksi, että sanoja oli suomen kieltä harjoitteleva.

•

Uskon tietoon. Selkokirjoista ei tiedetä tarpeeksi, ja jos ei epäilijä, arvioija tai arvosteleva niitä lue, hän ei tiedä, millaista kieli ja kerronta niissä on tai millä periaatteilla ne kirjoitetaan. Suosittelen tutustumaan ennakkoluulottomasti kuitenkin ymmärtäen, että tavoitteena on helpon kielen kekseliäs käyttö. Kaikkea kirjallisuutta on monenlaista ja monen tasoista, niin myös selkokirjoja. Lähtökohta on kuitenkin se, että kielen ja ulkoasun keinot tukevat kielellistä saavutettavuutta.

Selkokielellä on kaikenikäisille tieto- ja kaunokirjallisuutta. Siksi esittelen juttuni lopussa lyhyesti yhden kumpaakin lajia, mutta kaunokirjallisuusesimerkkini on tällä kertaa lastenkirjallisuudesta. Kummankin kirjan kustantaja on Pieni Karhu.

Kustantajat ovat tuiki tärkeitä, jotta selkokirjoja ilmestyy. Isot kustantajat eivät pienlevikkisiä kirjoja juuri kustanna. Esimerkiksi WSOY on julkaissut yhden selkomukautuksen, selkokielisen version Mielensäpahoittajasta. ”Virallisista tahoista” mainitsen Opetushallituksen, joka on kustantanut vain muutaman selkokirjan. On myös rohkeita toimeen ryhtyjiä: Laatusalla on toistaiseksi yksi julkaistu selkokirja, mukatus Kiven Kullervosta, mutta lisää on luvassa.

Seuraavat kustantajat ovat olleet viime vuosina selkokirjojen selkäranka (linkit vievät kustantajien selkokirjatarjontaan):

Avain

Opike

Oppian

Pieni Karhu

Reuna.

Anna Vasala: Opi neulomaan

On hieno oivallus julkaista neulomisen perusopas aikana, jolloin himoneuloosi on vallannut koronakansan. Neulominen (tai murrealueesta riippuen kutominen) voi olla taito, joka kompastuu ohjeiden monimutkaisuuteen. Siksi helppo perusteos saattaa taidon perusteisiin.

Anna Vasalan Opi neulomaan -kirjasta (Pieni Karhu 2021) saa sitä, mitä alaotsikko lupaa: neulomisen perustaidot selkokielellä. Teksti on napakkaa ja helppolukuista. Oleellista on, että selkeät kuvat tukevat tekstiä. Niissä ei ole mitään ylimääräistä sälää – niin kuin ei kielessäkään. Kirjassa esitellään neulomisen käsitteet, välineet ja perustekniikat, ja lopun sanastosta voi kerrata neulontatermit.

Pari kohtaa ohjeissa on sellaisia, että toiminta on kuvattu turhan monimutkaisesti. Hienoa, että kirjan lopussa opastetaan muutama neulontatyö kuten tiskirätti ja lapaset. Sitä ihmettelen, että villasukkien neulomista ei neuvota. Ne ainakin itselleni tulevat ensimmäiseksi kutomisesta mieleen.

Anna Vasalan kirja Opi neulomaan. Neulomisen perustaidot selkokielellä (Pieni Karhu 2021), 96 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Nora Lehtinen & Anne Muhonen: Ainon ja Matiaksen reissukirja

Noora Lehtinen on kirjoittanut ja Anne Muhonen kuvittanut jo kolme Aino ja Matias -kirjaa. Neljäs eli Ainon ja Matiaksen reissukirja (Pieni Karhu 2021) jatkavat vakaasti entistä linjaa. Olen jo aikaisempien kirjojen jutuissa kehunut sympaattista lapsiperhearjen kuvausta.

Uutuuskirjassa on kolme kertomusta. Siksi kirja sopii hyvin eskarilaisen ja kouluikäisen lukutuokioihin: lyhyt kertomus, iso fontti, lyhyet tekstikappaleet, kapea palsta ja selkeä tarina auttavat keskittymään lukemiseen. Tämän kirjan mukana voi muistella edellisiä kesiä ja suunnitella tulevaa – koronan varjossakin se voi tuoda hyvää mieltä.

Kertomuksissa ei suuria tapahdu, mutta uskon niiden siksi olevan lapsilukijalle samastuttavia. Lukuhetki aikuisen kanssa tukee vuorovaikutusta, ja keskustelua innostamassa on kirjassa joitain kysymyksiä. Lisäksi tarinoita konkretisoiva kuvitus lisää jutun juuria esimerkiksi tunteiden ja tunnelmien käsittelyyn.

Noora Lehtinen & Anne Muhonen: Ainon ja Matiaksen reissukirja, Pieni Karhu 2021, 72 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Lasten- ja nuortenkirjat, Selkokirja, selkotekijä, Tietokirja

Avainsanat: , , ,

19 tammikuun, 2022 · 6:59 am

Marja-Leena Tuurna: Eeva-Liisa Manner

Marja-Leena Tuurnan elämäkerta Eeva-Liisa Mannerista (Tammi 2021) käy läpi elämänvaiheita ja tuotantoa. Tuotanto on laaja: 11 runokokoelmaa, parikymmentä näytelmä – ja kuunnelmatekstejä, neljä proosakirjaa, yli 100 suomennosta ja lukuisia lehtitekstejä.

Kuten monessa elämäkerrassa, myös tässä tärkeitä lähteitä ovat teosten, haastatteluiden ja tutkimusten lisäksi kirjeet. Elämäkerturi korostaa, että kirjassa on hänen kokemuksensa Mannerista. Tuurna tutustui Manneriin 1960-luvulla. ”Ajatukseni on ollut johdattaa lukija kirjailijan maailmaan ja kulkea hänen kanssaan vuosikymmenten mittainen matka kirjailijan sanoin ’läpi vaihtelevien äärten’.”

•

Mieleeni jää kirjasta mielikuvia: Tampereen tienoilla hökkeleissä, kellareissa ja ullakkohuoneissa kirjoittava nainen, joka nukkuu päivät ja runoilee, proosailee, väsää yökaudet Aamulehteen kirja- ja elokuva-arvosteluja ja kääntää kirjallisuutta, ”souti kielivedestä toiseen” (vaikkapa Viisikkoja tai Havelin, Hessen ja Kawabatan tuotantoa). Ovi kotiin aukeaa vain, jos siitä on etukäteen sovittu. Välillä hän päristelee mopolla lepokotiin tai mökiltä pajatsoa pelaamaan, hoitaa joskus Kunnas–Syrjä-kirjailijaperheen poikia, tulevia Eppuja; välillä hän reissailee Espanjan auringossa, usein hän tuijottaa mielisairaalan ikkunasta ulos. Taustalla soi Bach.

Tuurna elämäkerturina tarjoaa kohteestaan kiinnostavia yksityiskohtia, mutta hämäännyn tekstin turhista toistoista, koska sama asia usein kertautuu eri luvussa, eri asiayhteydessä. Katkelmat runoista ja kirjesiteeraukset tuovat tekstiin hyvin Mannerin oman äänen. Minulle elämäkerta on herätys. 

•

Kaivan esille isän kirjahyllystä nappaamani Orfiset laulut ja ostan kootut runot Kirkas, hämärä, kirkas. Elämäkerran kutsu alkulähteille siis vastaanotettu! Tajuan, ällistyn: en ole paljonkaan lukenut Mannerin tuotantoa, ja nyt etenkin elämäkerran runonäytteet jysähtävät. Tämä suora, silti symbolinen runokieli resonoi. Sitten mieleeni välähtää lapsuusmuisto: sain sedältä joululahjaksi tsekkiläisiä lastenrunoja – Mannerin suomentamia.

Suhteessa elämäkertaan tajuan taas, ettei se ole runoudesta pois, jos lyriikka hakee havainnot ja kuvat aika suoraan elämänkokemuksesta ja elinympäristöstä; ”- – hänen runonsa ovat enimmäkseen reaalisia, tosipohjaisia.” Tunnot ja teemat tuntuvat tuiki tunnistettavilta: yksinäisyys, kaipaus, luontoyhteys, sanan ja puheen taakse pyrintö, Mannerin sanoin: ”runot runoja, musteen hyppyjä paperin iholle”.

•

Marja-Leena Tuurna: Eeva-Liisa Manner. Matka yli vaihtelevien äärten. Tammi 2021. 192 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta

Avainsanat:

14 tammikuun, 2022 · 7:02 am

Joel Haahtela: Jaakobin portaat

Joel Haahtelan totuuden kaipuu -trilogia on nyt tullut päätökseensä. Jaakobin portaat (Otava 2022) kuvaa kahden edellisen pienoisromaanin Adèlen kysymys ja Hengittämisen taito tavoin – Haahtelan omin sanoin – ”yritystä etsiä elämän runollisia yhteyksiä ja ihmeellistä mysteeriä”.

Jaakobin portaat -romaanissa kertoo mies, joka matkustaa noutamaan Jerusalemista Ilja-veljeään. Ilja potee sairaalahoidossa Jerusalem-syndroomaa, ylivoimaisen tunne-elämyksen sekavuustilaa. Romaani keskittyy muutamaan päivään talvisessa Jerusalemissa ja lyhyeen tilanteeseen keväällä koti-Helsingissä.

”Tässä kaupungissa kaikki kuitenkin kerrostui, pinoutui ja merkitykset alkoivat tiivistyä.”

Tarinan täyteläisyys ei ole lyhyesti tyhjennettävissä. Siinä on monia kerroksia ja sipulimainen rakenne, jossa vähitellen paljastuu kertojan ja hänen perheensä menneisyyttä.

Jerusalem on sekä todellinen miljöö että symboli. Kaupunki mainitaan myyttiseksi maailman keskukseksi, ja lukija tietää, että se on monien uskontojen pyhä paikka. Se on myös eri kulttuurien törmäyspaikka, mutta politiikkaan ei kirjassa puututa, vaan kertoja kohtaa välittäviä ja rakkaudellisia tilanteita niin juutalaisten kuin arabienkin kanssa.

”Kaikki muuttui, meidän muistomme, meidän tarinamme, koska muistaminen oli lopulta valitsemista.”

Yksi oleellinen teema romaanissa on muistot. Kertoja vaipuu tavan takaa muistoihin, joiden avulla hänen elämänsä käännekohdat selviävät. Hänen vanhempansa ovat kuolleet, suhde veljeen etäinen ja rakkaussuhde on päättynyt kurjasti. Muistot voivat olla myös ylisukupolvisia.

Romaanin Jerusalem näyttäytyy unenomaisena paikkana, jossa yhdistyvät kertojan muistot edesmenneistä isoisästä ja vanhemmista kertojan mystisiin hetkiin. Tunnelmaa tehostavat aistimukset, joissa lumipyry ja syreenintuoksu vaikuttavat sulassa sovussa. Eikä pilvinen lumisadetaivas sulje pois tähtien kimallusta. Haahtelan romaaneista toiseen kulkevat motiivit ja symbolit tehoavat jälleen.

”Ylhäällä talojen välissä, sakean lumipyryn keskellä, erotin hehkuvat sumupilarit, valovuosien kokoiset kehdot, taivaan äidit, jotka pulputtivat tähtisadetta avaruuden pimeyteen.”

”Ja siinä seisoessani tunsin kuinka olemassaoloni hetki hetkeltä vahvistui.”

Trilogia on vienyt jo katoliseen ja ortodoksiseen ympäristöön, nyt lähinnä juutalaiseen. Jaakobin portaat -nimi viittaa Raamatun Jaakobin uneen, jossa maata ja taivasta yhdistävät tikapuut, eli yhteys maallisen ja taivaallisen välillä on mahdollinen. Tämä trilogian viimeinen osa on henkinen, kaipa myös hengellinen sitoutumatta uskontokuntaan tai tunnustuksellisuuteen. Maallistuneisuudestani huolimatta otan sen vastaan.

Haahtelan romaani ei piittaa realiteeteista, sillä se vie kertojan kuvitelmiin, jotka onnistuvat tuntumaan täysin mahdollisilta, vaikka ne voivat olla harhanäkyjä. Romaanin kielen hallittu vaikutelma viehättää ja saa uskomaan todeksi myös epätodellisen. Kerronnan yllä leijuu ihmeellinen rauha, sellainen tunnelma, joka rauhoittaa lukijan ja saa luottamaan. Mysteerille on annettu näin mahdollisuus. 

”Me teimme joka päivä uudet valinnat, eikä ihminen ollut huomenna sama kuin tänään.”

Jaakobin portaat täyttää rakkaudellisuudella. Kertojan kirjan loppupuolella kokema universaalin rakkauden läsnäolo antaa lohtua kertojalle, ja saman lohdun piiriin se kietoo myös lukijan, minut. Menetysten ja muistojen rajapinnat voivat häivyttyä, eheytyä ja silti olla liikkeessä, muuttumassa. Jotain selittämätöntä taianomaisuutta kerronta sisältää, koska se ei vaikuta minusta haahuilulta eikä hörhöilyltä. Eikä coelho-henkiseltä hömppä-filosofialta.

Huomaan: Haahtelan joka toinen romaani säväyttää ytimiäni. Jaakobin portaat on juuri sellainen – ja komea lopetus trilogialle. Tarinan henki säilyy koko kirjan mitan vilpittömänä. Olen siis päässyt kokemaan kaunista kaunokirjallisuutta, kiitän.

” – – ymmärrys siitä, että meidän elämämme oli lopulta kuvitelmaa ja vain tarinat pystyvät ylittämään arkisen todellisuutemme.”

•

Joel Haahtela: Jaakobin portaat, Otava 2022, 192 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

13 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

12 tammikuun, 2022 · 8:41 am

Kirjallisuuden opetuksesta selkoa

Viime viikkoina on ollut lehti- ja some-kirjoittelua opettajuudesta, lukutaidosta ja kirjallisuuden opetuksesta. Lisään lusikkani soppaan.

Huono opettaja tekee parhaansa

Kansalaisissa on kirjoa, niin myös opettajissa, mutta tolkullista työtä voi tehdä monin tavoin. Ihailemani esseisti Silvia Hosseini sunnuntaiesseessään (HS 2.1.2022) antoi ymmärtää, että äidinkielen ja kirjallisuuden opettajista penaalin terävimmät kynät ovat vaihtaneet muihin töihin. No, me tylsimykset jatkamme.

Uskon suuren enemmistön opettajista tekevän parhaansa. Voi olla, että osaamisvertailu masentaa ja lisää riittämättömyyden tunnetta. Silti tuntemani kollegat tekevät tavoitteellista työtä, ja riskinsä on siinäkin. En ala yksilöimään etäkoulun, opetussuunnitelmamuutosten ja resurssiniukentamisen vaikutuksia tai referoimaan uupuneitten opettajien ulostuloja. Kaikesta huolimatta innovatiivista, opiskelija- ja opetussuunnitelmalähtöistä työtä paiskitaan joka kouluasteella lukutaidon puolesta.

Kaunokirjallisuudesta eväitä elämään ja lukutaitoon

Heidi Kangas kirjoitti mielipiteensä otsikoiden: ”Hyvän lukutaidon voi oppia yhteiskuntaluokasta riippumatta” (HS 11.1.2022). Niin voi, vaikka esteitä ja eriytymistä on. Siksi päiväkodit ja koulut ponnistelevat turvatakseen perustaa.

Kangas kirjoittaa painavasti kaunokirjallisuuden lukutaitoa edistävästä vaikutuksesta: ”Ja siksi kaunokirjallisuuden lukeminen ansaitsee tukevan paikkansa niin varhaiskasvatuksessa, perusopetuksessa kuin lukioissakin. Sillä pitäisi olla myös tukeva paikka ammatillisessa opetuksessa, sillä myös ammattikoululaiset tarvitsevat hyvää lukutaitoa.”

Tekeekin mieli antaa esimerkkejä kaunokirjallisuuden roolista ammattikoulutuksessa. Samalla se kertoo päättäjien lukutaidon, kirjallisuuden ja etenkin kaunokirjallisuuden lukemisen arvostuksesta. Äidinkielen pakollisia opintoja on 4 osaamispistettä, eikä siihen kuulu lainkaan kaunokirjallisuutta. Äidinkielen valinnaisessa opinnossa (3 osp) kaunokirjallisuuden lukeminen ja analysointi mainitaan vain yhtenä kymmenestä osaamistavoitteesta, eli ei kovin paljon pelivaraa anneta kirjasivistykselle, tuskin edes yhden kokonaisen kirjan lukemiselle. Ja totuus on, ettei valinnaista opintoa juuri valita.

Ammatillisessa koulutuksessa on myös pakollinen opinto Taide ja luova ilmaisu, jonka laajuus on 1 osaamispiste, lähiopetuksessa siihen saatetaan satsata valtakunnassamme 8 – 15 tuntia; mikään instanssihan ei määrää ammattikoulutuksen opetustunteja. Opinnon kahdeksasta tavoitteesta yksi on: ”Opiskelija käyttää kaunokirjallisuutta työnsä tukena.” Ja väännänpä nyt rautalankaa ja painotan: taiteeseen ja luovuuteen liittyvässä minimaalisessa opinnossa on kahdeksan erilaista osaamistavoitetta, joten johonkin paneutuminen (esimerkiksi kaunokirjallisuuden lukemiseen) tehdään jo lähtökohtaisesti mahdottomaksi. Mikä sivistysvaltio kytkee kaunokirjallisuuden yksinomaan työhön tai työtehtäviin? Miten sähköasentaja tai talonrakentaja käyttää työnsä tukena kaunokirjallisuutta? Miten tällaista kaunokirjallisuuden lukemista tulisi opettajan opettaa, ohjata ja arvioida?

Heikot lukijat seuranamme

Helsingin Sanomat (12.1.2022) otsikoi: ”Oppilaiden heikko lukutaito näkyy jo”. Ensinnäkin: lukutaidon puutteet ja eriytyminen ovat näkyneet jo pitkään; toisekseen: kouluissa koko ajan tehdään työtä asian eteen. 

Jokainen äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja ymmärtää, että oppija tarvitsee ensiksi teknisen lukutaidon, seuraavaksi hän tarvitsee opettajan ja kavereiden innostavan keskustelun kirjasta, sillä ennen analyyseja lukuinto lähtee kokemuksista ja elämyksistä, myös yhteisestä jakamisesta.

On kuitenkin selviö, ettei pelkkä opettajien kannustus ja kekseliäisyys riitä paikkaamaan tilannetta. Koska kyse on harjoituslajista – ilman lukemista, lukemista, lukemista, eivät luku- ja analyysitaidot kehity – panostus, innostus ja arvostus tulisi tulla myös kotoa ja kavereilta. Ja hei, ihan koko yhteiskunnan tulisi näyttää, että kirjojen lukemista arvostetaan. Tämä on arvokysymys.

”Oppilaista moni kerskuu sillä, ettei ole koskaan lukenut yhtään kokonaista kirjaa, kertoo osa opettajista (HS 12.1.2021).” Nyt tarvitaan some, influensserit, kaverit, vanhemmat ja muut porukat kerskumaan toisin. 

Satuin katsomaan tällä viikolla Huvila ja huussi asuntomessuilla -ohjelman, jossa esiteltiin kuusi hienoa, äveriästä kotia. Yhdessäkään ei näkynyt yhtään kirjaa eikä kirjahyllyä.

Onko rima matalalla?

Viime aikojen kirjallisuudenopetuskeskustelussa on tullut myös esille sellaisia kannanottoja, että opettajat madaltavat rimaa. Jos ei nuorta kirja huvita, ei sitten. Tarinoita on muissakin muodoissa ja niihin on monta reittiä. On audiovisuaaliset tuotokset, podcastit ja äänikirjat, on verkkokirjat ja kovakantiset. Vielä silti ei riitä, että näkee liikkuvaa kuvaa tai kuulee, sillä nyky-yhteiskunnassa ei pärjää edelleenkään ilman lukutaitoa.

Minua vaivaa kaikenlainen vastakkainasettelu kuten huonot, laiskat opettajat – hyvät opettajat; hyvä kirjallisuus – ”liian matalalle rima laskettu” -kirjallisuus. Sen sijaan voisi keskittyä esittämään ratkaisuja lukemisen puolesta.

Kyse on asenteista ja kirjavalinnoista, siitä, että lukunautinto herää ja keskittymiskyky lukemiseen kehittyy. Siitä, että kirjan kieli ja kerronta vievät mennessään. Siksi erilaiset kirjat osuvat erilaisiin lukijoihin.

”Lukemisen tulisi olla mukavaa, sillä ilo lisää motivaatiota. Ei tarvitse välttämättä lukea klassikkoromaaneja, kunhan lukee jotainkin – vaikka sarjakuvia tai tietokirjoja (HS 12.1.2022).” Ja jälleen käy niin, että lukutaitoa käsittelevät keskustelut ja kirjoitukset unohtavat yhden lukemista tukevan kirjallisuuden siivun, selkokirjat.

Selkoa kirjailoon

Harva opettaja on ensimmäiseksi tyrkyttämässä oppijan kielikyvyn rajoilta karannutta (klassikko)kirjaa, sen verran sensitiivistä porukkaa alalla on. Outoa, että aina mainitaan klassikot jonkinlaisena kauhuna – ihan kuin ne painottuisivat kirjallisuudenopetuksessa. Eivät painotu. Siitäkin huolimatta: on klassikoita ja klassikoita, ja on monenlaista uutta ja vanhaa – klassikoita myös selkokirjoina, jolloin jokainen pääsee osalliseksi tarinaan. Selkokaunokirjallisuutta alkaa olla nykyisin varsin paljon, sekä alun perin selkokielelle kirjoitettuna että ”yleiskielisistä” kaunokirjoista selkomukautuksina.

Esimerkiksi omaa viime vuoden selkosatoani ovat alun perin selkokielelle kirjoitetut novellit Niin metsä vastaa, selkomukautus suosikkikirjailijan romaanista Paimentyttö ja klassikkomukautaus Kullervo.

Mutta tuntevatko edes äidinkielenopettajat selkokirjat, arvostavatko he niitä tasavertaisina lukunautinnon lähteinä? Voi olla, että eivät, sillä esimerkiksi valtamedia ei ikinä esittele selkokirjoja kirjajutuissaan, joten koko laji jää pimentoon ja on altis ennakkoluuloille. Oletko sinä lukenut Hesarista tai maakuntalehdestä katsausta vuoden selkokirjoista tai kuullut niistä Ylen kulttuuriohjelmissa? 

On vihdoin aika tuoda kovaäänisesti esille, että ei ole rimanalitus tarjota nuorille (eikä aikuisille) selkokirjoja. Helppo kieli ei tee kirjasta heikkotasoista. Ei. Se tekee kirjasta luettavan, se vie lukutaitoa eteenpäin, se avaa mahdollisuuden sujuvaan lukutaitoon, jossa myös tekstin sisältö avautuu. Siksi selkokirjat voivat olla portti kaunokirjallisuuteen, askel jopa siihen paljon puhuttuun klassikkoon tai seikkailuun, jännitykseen, tunteisiin tai muuhun – pääsy osalliseksi lukukokemusta. Se ei todellakaan ole vähäarvoista vaan yksi ratkaisu huolipuheen täyttämään lukutaidottomuuskeskusteluun.

Olen itse kokenut lukemattomia kertoja tottumattoman lukijan ilon siitä, että hän sai luettua kirjan alusta loppuun – että se tuntui mukavalta ja kohotti itsetuntoa. Kokemus tarjosi mahdollisuuden lukea myös seuraavan kirjan – toisen selkokirjan tai muun. Ja jatkaa lukuharrastusta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Sekalaista, Selkokirja, selkotekijä

Avainsanat:

11 tammikuun, 2022 · 4:52 pm

Päivi Alasalmi. Sudenraudat

Päivi Alaslamen saamelaistrilogia vakuutti minut aikoinaan, että historiallinen romaani sujuu häneltä. Uusin romaani Sudenraudat (Gummerus 2021) sijoittuu Turun ja Mynämäen tienoille 1880 – 1882, jolloin sudet tappoivat maaseudulla 22 lasta.

Romaanissa tapahtumia seurataan useammasta näkökulmasta. Kaksi miestä edustaa Mynämäen mökkiläisiä: toinen pelkää tienestiensä ja pienten tyttöjensä hengen puolesta, toinen toimii ahneuttaan itseään ja perhettään vastaan. Romaanin turkulainen toimittaja pääsee journalistisen menestyksen makuun ja komea upseerisherra susi- ja tavallaan myös naisjahdin kiihkoon. 

Romaanissa pisimmän korren vetää turkulaiseen hienostoon ja mynämäkiseen kartanosukuun kuuluva, naimaiän jo melkein ohittanut Henny Caldonius, joka alkaa haaveilla ajankohtaan nähden harvinaisesta vapaan naisen elämästä. Henny maalaa väkevin värein sisäiset kuvansa kankaalle, ja saakin maalauksillaan suosiota. Susivuodet merkitsevät Hennylle suurten ratkaisujen aikoja.

•

Viiden keskushenkilön kautta susipiina saa erilaisia tulkintoja. Toisessa laidassa painaa vanhempien rakkaus lapsiinsa, toisessa jahdin (kieli)poliittiset vaikutukset.

”Emmekö halaja itsenäisyyttä enemmän kuin mitään muuta? Niin kalliita kuin pienet lapset meille ovatkin, eikö vieläkin arvokkaampaa ole suloisena siintävä haave itsenäisestä suomesta? Miettikää, millaisen viestin te lähetätte Pietariin pyytämällä venäläisiä metsästäjiä apuun!”

Yhteiskunnallinen katsanto tuo kirjaan teräviä sävyjä poliittisten pyrkimysten ohella myös köyhien ja rikkaiden eroista. Lisäksi kunniakysymyksiä käsitellään, muunkin kuin paikallisen tai kansallisen kunnian kannalta, sillä ajankuvaan kuuluva naisen kunnian ja maineen säilyttäminen on yksi juonijuonne.

•

Susilauma siis olisi saatava päiviltä, mutta kirjan susisuhde ei ole yksioikoinen. Hennylle sudet symboloivat luontoa, jota ihmisen tulisi kunnioittaa ja jolle täytyisi olla ihmisiltä tilaa. Tämä kalskahtaa jonkin verran tarkoitushakuiselta ja kovin nykyaikaiselta, vaikkakin ymmärrän ajatusten sopivan muutenkin aikaan nähden radikaaleihin ratkaisuihin päätyvän naisen pirtaan.

Historiallisen romaanin ystävälle Sudenraudat sopii mainiosti. Rajattu aikajakso ja fokus toimivat, ja niitä virkistää näkökulmien kirjo. Välillä tyylilaji vaihtuu historiafiktiosta jopa kartanoromantiikan puolelle eikä niinkään Vainola-tyylisen kokeilevasti. Se ehkä minua vähän hämää, mutta loppu välttää ilmeisimmät ratkaisut.

•

Päivi Alasalmi: Sudenraudat, Gummerus 2021, 408 s. Ostin romaanin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

9 tammikuun, 2022 · 7:59 am

Minna Maijala: Katri Vala

Miten tulevina aikoina päästään elämäkertakohteiden persoonasta perille, kun ei ole jäljelle jääneitä kirjeitä eikä päiväkirjoja. Pengotaanko sähköposteja ja somea? Niin merkittävä lähde henkilökohtainen kirjallinen viestintä on ollut – ja on myös Minna Maijalan kirjoittamassa Katri Valan elämäkerrassa (Otava 2021).

Vaikkei Valan omia kirjeitä ole paljonkaan säilynyt, hänelle kirjoitettuja kirjeitä Maijala käyttää kirjan aineistona. Etenkin Katri Valan veljen Erkki Valan kesken jäänyt elämäkerta siskostaan on antanut Maijalalle tukea, unohtamatta runsasta kirjallisuudentutkimus- ja haastattelumateriaalia Valan aikalaisista.

Ihastelen Maijalan pätevyyttä koota elämäkertatietoja ja kertoa ne ilmeikkäästi. Faktojen ja johtopäätösten esittäminen yhdistyvät, ja jos joitain asioita Maijala jossittelee, hän oitis palauttaa faktoihin tai lähteeseen. Erityisesti pidän siitä, miten Valan tuotantoa käytetään osana teosta: tiettyihin elämäntilanteisiin kytkeytyvä runo on juuri siinä kohdassa vahvistamassa. Runot on harkitusti valittu ja siten puhuttelevia.


•

Maijalan ansiona pidän myös sitä, miten hän kääntää uuden lehden tulenkantajuuden käsittelyssä. Hän osoittaa, miten valikoiva näkemys valtasi kirjallisuudentutkimuksen, vaikkei tulenkantajat ollut yhtenäinen virtaus tai joukko 1920-luvulla ja uusin painotuksin 1930-luvulla. Lisäksi Erkki Valan häivyttäminen kaanontulkinnoista tulee hyvin esille tässä Vala-kirjassa. Maijala sen sijaan nostaa Erkki Valan roolin keskeiseksi, myös siskoonsa vaikuttavana veljenä.

Paneudunpa hetkeksi tähän uuden, itsenäisen Suomen remujoukkoon. Parikymppisenä opiskelijana kuuntelin Turun yliopiston luentosalissa, kun professori, tulenkantajatutkija Kerttu Saarenheimo (myös Vala-elämäkerturi) innostuneena kuvaili kivennapalaisia naamiaisbakkanaaleja, joissa Katri Vala liihotteli haaremineitona ja kutsujen isäntä, kartanon dandy-poika Olavi Paavolainen faunina, muut sisäpiiriläiset kuka minäkin palmusalin telttakulisseissa.

Nyt ällistelen, miten nuoria nämä modernistit olivat, ja miten luonnollista oli, että lapsekkaat leikit, sotkuiset suhteet ja keskinäinen ihailu ja kateus sekoittuivat. Hymähtelen ja pidän liikuttavana porukan pyrkimyksiä. Kuitenkin totuus on, että kaiken kirmailun jälkeen jäi jotain kestävää: etenkin Katri Valan runous.


•

Maijala on kirjassaan vasta puolessa välissä, kun Valan tulenkantajuus ja suhteet tulenkantajiin ovat ajankohtaisimmillaan. Sitä ennen elämänkertojen tapaan on käyty läpi Karin Wadenströmin (1901- 1944) lapsuudenperheen tilanne ja varhaisvaiheet. Muoniossa syntynyt Karin jäi lapsena isättömäksi, kiersi levottoman äidin ja kahden veljen kanssa eri paikkakuntia ja opiskeli opettajaksi sekä huolehti perheestään ja kireästä taloustilanteesta. Jo varhain runous kiinnosti ja kirjailijanimeksi vakiintui Katri Vala, esikuvina esimerkiksi Edith Södergran ja Eino Leino. Nuoren Voiman Liitosta löytyi kirjeystäviä kuten Olavi Paavolainen, jotka kannustivat uuteen runoilmaisuun.

Elämäkerrasta saa hyvin selkoa perhe- ja ystävyyssuhteista, joiden laatu vaihteli tuesta kateuteen. Kirja vilisee kulttuurihenkilöitä ja alati muuttuvia asuinpaikkoja. Eikä jää epäselväksi, miten Valan elämää täyttivät traagiset tapahtumat. Etenkin fyysiset ja psyykkiset sairaudet sekä kuolema väijyivät lähellä. Eivätkä tragediat pysähdy Valan kuolemaan, sen osoittavat hänen miehensä ja poikansa karut kohtalot.

•

Valan luonnonläheisyys, luonnollisuuden ja ihmisyyden kaipuu välittyvät vahvasti, samoin se, miten elämännäkemys muuttui vuosien myötä muttei koskaan sitoutunut puolueellisesti. Ystävän, Elina Vaaran, mukaan näkyi kuitenkin 1930-luvulla suunnanmuutos:

”Aloit kehittyä fanaatikoksi eräissä asioissa. Esim. kun ennen huomautit helposti nähdessäsi jotakin kaunista, niin tästä lähtien kiinnitit huomiosi ja toisenkin huomion miltei yksinomaan yhteiskunnallisiin epäkohtiin, joista saatoit kiivailla purevasanaisesti esim. koko yhteisen ostoskierroksen ajan. Olit varmaan useissa tapauksissa oikeassakin, sitä ei voi kieltää; mieltäni pahoitti vain se, että mielialasi ei kohentunut eivätkä kiivailusi kohteet muuttuneet tuosta pelkkien epäkohtien tarkkailusta, ja niin ajelehdimme apatian harmaassa vedessä liiaksikin.”

Sotia edeltävä ja sodanaikainen fasisminvastaisuus oli tärkeää, mutta suurimman vaikutuksen minuun Valan aatemaailmasta tekevät katkelmat Valan sodanaikaisista päiväkirjoista: niiden terävä näkemys sodan seurauksista vavahduttaa.

Sekä aikaansa että ajattomuuttaan välittävät Katri Valan runot ja runoilijan järisyttävä kohtalo ovat runko, josta Minna Maijala on kirjoittanut elämyksellisen elämäkerran.

•

Minna Maijala: Katri Vala. Kulkuri & näkijä. Otava 2021, 326 sivua. Luin BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta

Avainsanat:

6 tammikuun, 2022 · 7:22 am

Meri Valkama: Sinun, Margot

Meri Valkama voitti vuoden 2021 Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon, ja kirjasta on kirjoitettu paljon kehuvia juttuja. Liityn samaan joukkoon. Sinun, Margot (WSOY 2021) ihastuttaa tarinankerrontataidolla.

Juoni tarkoittaa tapahtumien kulkua, ja sen avulla kerrotaan tarina. Lukija rakentaa tarinan tapahtumien perusteella, järjestelee sen. Juuri siihen kutsuu Valkaman romaani, jossa koukuttavasti vaihtuvat aika ja näkökulmat. Se on lukuromaani, joka luottaa henkilövetoisen kerronnan kiinnostavuuteen, ja romaani kerrotaan hän-muodossa, mikä korostaa onnistuneesti perinteistä proosameininkiä. Sopii minulle.

•

Romaanin päähenkilö Vilja on asunut varhaislapsuudessaan DDR:ssä ja kiinnostuu unohtuneesta ajasta isänsä kuoleman jälkeen. Hän penkoo Berliinissä totuutta vuosina 2011–2012. Siihen hänet sysäävät isänsä jäämistöstä löytyneet kirjeet Margot-nimiseltä naiselta. Romaanin 1980-luvun osuuksissa näkökulma vaihtuu Markus-isän ja Rosa-äidin näkökulmiin, lisäksi mukana on Margotin kirjeitä.

En pureudu sen kummemmin henkilökuvaukseen. Todistan vain, että henkilöt ovat eläviä ristiriitaisuuksineen ja raivostuttavuuksineen – ja sellaisina kiinnostavia ja ymmärrettäviä. Kohtaloita voisi kuvastaa Markuksen ajatus Berliinin muurin ja oman elämän murtuessa: ”Kuinka vaikeaa on rakentaa ja kuinka helppoa hajottaa.” Poimin sen sijaan kaksi teemaa, jotka nostavat innostuskäyrääni.

•

Ensimmäinen kiehtova teema liittyy menneeseen, muistamiseen ja unohtamiseen. DDR-menneisyys tuo mukanaan yhteiskunnallisen tason identiteetille. Ajankuva vasemmiston onnelasta kiehtoo: systeemin hyvät ja huonot puolet heilahtelevat.

Romaanissa on pohdintaa siitä, mitä tapahtuu ihmisille, kun usko yhteiskuntarakennelmaan romutetaan: mitä menneestä saa muistaa, mitä täytyisi unohtaa?  Saksojen yhdistyminen näkyy yksilöissä aivan toisin kuin poliittisissa julkilausumissa. Kartalla voidaan viivat piirtää uudelleen tai maastosta muurit poistaa muttei ihmisistä.

Muistamiseen ja identiteettiin liittyy pitkälti Viljan ristiretki unohtuneeseen lapsuuteen. Siinä minua askarruttavat samat asiat kuin Viljaa: miten valmis ihminen on kuulemaan totuuden menneistä ja ottamaan vastaan mahdolliset omia käsityksiä muuttavat asiat? Onko oikeutettua penkoa sellaista, mikä on haluttu salata?

”Muistin tehtävä on rakentaa meille yhtenäinen ja käyttökelpoinen menneisyys, jota ilman eheän identiteetin kehittyminen on mahdotonta, Ute oli kirjoittanut. Kuka ihminen lopulta oli, jos ei muistanut omaa menneisyyttä? Saattoiko ihminen tuntea itsensä todella, jos ei muistanut?”

•

Toinen minua pohdituttava tematiikka liittyy lapsiin. Vilja on lapsena ollut tyttö, jota vieras nainen haluaa rakastaa, ja aikuisena hän on nainen, joka haluaa rakastaa vierasta lasta. Kummassakin suhteessa aikuinen tekee tunneasioissa valintoja ja käyttää valtaa.

Viljan kasvua on mutkistanut äitisuhde, jota romaani kuvaa sekä äidin että lapsen (pienen ja aikuisen) kannalta. Rosa-äiti edustaa naista, joka rimpuilee itsensä toteuttamisen, perhevelvoitteiden sekä aviosuhteen halujen ja pettymysten välillä. Halki-poikki-ja-pinoon-tyylinen äiti välillä vaikuttaa minusta turhan umpimielisesti kuvatulta, mutta taivun sittenkin siihen, että perustelluksi tulee hänenkin toimintansa.

•

Sinun, Margot -romaanin maailmassa naiset tekevät lopulliset ratkaisut, joihin miesten päättämättömyys on vienyt. Naiset ja naissuhteet korostuvat. Kirjan voi lukea rakkaus-, ero- ja uusperheromaanina, mutta ei sitä sovi supistaa ihmissuhdeproosaksi. Kieltämättä kirjan henkilökuvaus kiehtoo minua kovasti, mutta ilman DDR-taustaa teos ei ehkä erottuisi muista hyvistä tarinoista. Eli kokonaisuuden monitahoisuutta pidän Valkaman romaanin vetovoiman salaisuutena.

•

Meri Valkama: Sinun, Margot, WSOY 2021, 556 sivua. Lainasin kirjastosta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

3 tammikuun, 2022 · 12:46 pm

Eppu Nuotio & Liisa Kallio: Minä tykkään nyt

Ihastuttava nimi kirjalle: Minä tykkään nyt (WSOY 2019). Se kuvastaa lasten hetkellisyyteen kiinnittyvyyttä, samalla siitä huokuu myönteinen ja välittävä henki. Sellainen ilahduttaa Eppu Nuotion kirjoittamassa ja Liisa Kallion kuvittamassa kirjassa.

Nuotion runojen pohjana ovat lasten omat kokemukset ja oivallukset ilosta suruun, pelosta vihaan – ja kaikesta siltä välillä. Runot ovat suorasukaisia havaintojen ja tilanteiden verbalisointeja. Välillä niissä riimi rytmittää, välillä ei. Joissain runoissa tehoaa symboliikka, kuten runossa ”Myrkkykasvi”, joka on metafora vihan ja kiukun viljelystä.

Kirja alkaa tykkäämisestä ja päättyy iloon – niin on hyvä, että vaikeat tunteet möyryävät niiden välissä. Minua liikuttavat monet runot, esimerkiksi runo ”Ukin ikävä”, jossa leskeksi jääneen läheisen tunteissa sekoittuvat suru ja onnelliset muistot. Viehättävä runo ”Varjossa” sykähdyttää. Sen lopussa on jokaiselle tärkeä muistutus yksilöllisyydestä ja turvasta:

”- – Saisinpa olla toisten kanssa,

huomaamatta, vain hiljaa kuunnellen.

Saisinpa kasvaa kaikessa rauhassa,

takana isojen selkien.”

Runojen rinnakkaisina ja tehosteina toimii ilmeikäs ja upeasti tunnevärejä hyödyntävä Liisa Kallion kuvitus. Yhdistelmästä syntyy hieno kokonaisuus.

Kirjan yksi tarkoitus on toimia tunteiden työkirjana ja siihen antaa välineitä Anna Anttosen ja Kati Inkalan monipuolisin tavoin toteutettavat tehtävät. Tunteita voi esimerkiksi tunnistaa ja käsitellä kirjoittaen/sanellen lohdutuskirjeen, kasvattaen (tai kitkien) myrkkyherbaariota tai pelaten tunnemuistipeliä.

•

Tunteiden tutkimusmatkaksi kuvaillaan kuvakirjaan perustuvaa näyttelyä Minä tykkään nyt. Se on auki Kanneltalossa Helsingissä 9.1.2022 saakka.

Kirjakuvituksesta ja teksteistä on rakentunut viehättävä kokonaisuus. Erilaiset muodot, hahmot, värit, materiaalit vetoavat näköaistiin, ja äänitehosteet lisäävät aistivaikutuksia. Tuntoaistiakin voi hyödyntää, jos korona-ajassa niin tohtii tehdä. Näyttelytilassa on esimerkiksi houkutteleva lukunurkkaus, jossa voi löhötä ja selailla kirjoja.

Näyttely toteuttaa kirjan elämänmyönteistä tarinaa kokemuksellisesti. Suosittelen sukellusta tunnekirjoon! Kirjan toivon päätyvän lapsiperheisiin, lasten ja aikuisten yhteisiin tunnetutkailutuokioihin.

•

Eppu Nuotio & Liisa Kallio: Minä tykkään nyt. Ilosta, ujostelusta ja muista tunteista. Tehtävät: Anna Anttonen & Kati Inkala. WSOY 2019, 77 sivua. Lainasin kirjastosta.

Samanniminen näyttely Kanneltalossa (Helsinki, Kannelmäki) 9.1.2022 saakka.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Taide, Tapahtuma

Avainsanat: ,

2 tammikuun, 2022 · 8:01 am

Olli Sinivaara: Puut

Olli Sinivaaran runokokoelman Puut (Teos 2021) voisi tietysti lukea milloin vain, mutta uskon osuvani hyvään vuodenkierron kohtaan, kun ne luen vuodenvaihteessa, jolloin lunta on kymmenisen senttiä maassa ja puiden oksillakin lepää lumihuntuja. Tässä vaiheessa metsässä ja puissa on vielä lähellä syksy, tumma marraskuu, ja vahvana enteenä jo tuleva kevät.

”Paksu sakea lumi

talvi-illan puiden oksilla

hetken aikaa on lehtiä.

Hetken aikaa lumi

tuo valoa valottomaan,

muistaa, muistuttaa:

on puilla muitakin värejä

kuin musta, on oltava.”

Vuodenkierto välittyy väkevästi Sinivaaran runokokoelmasta. Varsinainen kesäaika vaisuimmin, vahvimmat visiot viestittyvät syksystä kevääseen. Merkityksellistä kuvastoa ovat metsän ja puiden ohella kalliot ja meri. Vihreyden sävyt ja valo värittävät lähes joka runon; vihreä valtaa, sillä on valtaa.

”- –

Kun vihreä aina toistuu, se on

minun ruumiini

osa puissa, puut

aina ulkona.”

•

Kokoelma jakaantuu neljään osaan. Ensimmäistä hallitsevat koivut, toista männyt, kolmatta talvinen metsä ja neljättä metsikön lehdet ja sammalet. Sinivaara suosii kaksisäkeistä rytmitystä, mutta myös muuta. Runovirkkeiden suoruus miellyttää minua, eikä runokielessä muutenkaan kikkailla. Kieli on näissä runoissa sitä varten, että metsä siirtyy lähelle, sisälle (symbolisesti ja konkreettisesti): ”Lehtisakean seitit / kietoutuvat / ja purkautuvat / pöytäliinan uurteiden ympärille. – -.”

Luontorunous kytketään usein romantiikkaan. Sinivaara on tässä kokoelmassa häpeämätön metsätunnelmoija. Ei kierrellä, ei kaarrella, vaan katsotaan, miltä metsässä näyttää ja tuntuu eri valossa. Joissain runoissa kaikki metaforisoituu; metsä ja puut kuvittavat elämänkulun, yhdistää suunnat, tavoittaa samalla hetkellisyyden, samalla jatkuvuuden: ”Ihminen pääsee puiden muistiin asti, / kun kurottaa tarpeeksi pitkään ja hitaasti.”

Tai metsä saattaa olla jatkuvuuden symboli – jollei ihminen sössi toimillaan sitä. Sinivaara ei saarnaa, mutta kyllä hakkuista jonkin kritiikinmurun löydän. Metsä ja puut ovat itseisarvo. Ihminen tavallaan loistaa runoista poissaolollaan, vaikka välillä viitataan rakennettuun ympäristöön ja runon puhujaminä on väkevänä havainnoijana läsnä. 

Runoihin jää intiimi tunne puhujan ja puiden suhteesta – mutta minä jaan sen, otan omaksi intiimikseni: ”niin että kun kylmän yön tultua pitää havua kädessään / voi vielä tuntea sen lämmön, palata sen luo.”

•

Eli kokoelma on täydellinen kaltaiselleni metsäfiilistelijälle. Viime syksyn metsärunokirjani, Anja Erämajan Minä olen nyt täällä metsässä vei varpujen juurelle ja ojenteli oksiaan lapsuuteen ja muihin suuntiin. Siihen verrattuna Sinivaaran runot juurtuvat runokokoelman nimen mukaisesti fokusoidusti puihin, näkee metsän puilta ja puut metsästä, ja vain havainnoijana ihminen kurkistelee oksien lomasta.

Puut on kokoelma, jolla voin korvata viikot ja päivät, joina en pääse parinsadan kilometrin päähän kotimetsääni. Kun unohdan Sinivaaran runojen merihetket (minulle vieraimmat), vaivun tunnelmiin ja näkyihin teiskolaismetsän varvikossa, sammalisissa kallionrinteillä, kuusikossa, mäntyjen latvojen auringonlaskun hehkussa, pihavaahteran lehtien kahinassa, koivujen mustavalkoisten runkojen suojassa.

” – –

Kun kuuset muuttuvat, vanhenevat,

niitä on mentävä katsomaan useammin,

lähes joka päivä on jaksettava mennä

niiden tumman luo, katsomaan kajoa

niiden oksissa, sammalten ja varpujen

kirkkainta kajoa katoavassa, häipyvässä.”

•

Olli Sinivaara: Puut, Teos 2021, 43 sivua. Ostin kirjan.

3 kommenttia

Kategoria(t): Runot

Avainsanat: