Aihearkisto: Kirjallisuus

30 marraskuun, 2022 · 8:20 am

Ellen Strömberg: Mehän vaan mennään siitä ohi

Tunnustan, että luen turhan vähän lasten- ja nuortenkirjallisuutta, vaikka sen merkitystä lukuharrastuksen syntymiselle ja syventymiselle tulisi julistaa. Olen viime vuosikymmeninä sen sijaan keskittynyt eri-ikäisten selkokirjallisuuteen, joka sekin pitää lukutaitoa ja lukuharrastuksen päätä pinnalla. Nyt kuitenkin tartuin Ellen Strömbergin ”tavalliseen” nuortenromaaniin Mehän vaan mennään siitä ohi (S&S 2022).

Romaanin kertoo Manda, joka käy pikkukaupungin laita-alueen yläkoulun viimeistä luokkaa. Paras ystävä Malin on kaikessa mukana: tytöt jakavat niin koulumatkan kuin salaisuudetkin. He pyöräilevät paikasta toiseen, haaveilevat pojista, bileistä ja aikuisuudesta New Yorkissa sekä chattailevat illat samoista asioista. Luokkakaverit ja perhe vaikuttavat taustalla arkielämään ja tunnelmiin.

•

Kylläpä Mehän vaan mennään siitä ohi ilahduttaa tavallisuudellaan! Useinhan nuortenkirjoissa keskitytään vaikeisiin ongelmiin. Tässä nuortenromaanissa Mandalla on rakastava, tasapainoinen perhe, mukavasti kehittyvä sisarussuhde, kiva kirjasto- ja lukuharrastus, liikunnallinen elämäntapa ja hyvät käytöstavat. Hurjinta on pussailun, parin inhottavan kännykkäkuvan ja muutaman kaljan juonnin ohella tukan värjääminen ilman vanhempien lupaa.

Manda tosin kärsii tylsyydestään ja kokee olevansa Malinin palvelijanomainen seuraaja. Myös Malinin tunteet ja ajatukset Mandasta ja Mandan perheestä suhteessa omaansa paljastuvat. Pikkuhiljaa tarinaan ripotellaan probleemeja ystävyydessä, ihastumisunelmien ja todellisuuden ristiriidasta, tositunteiden tunnistamisesta ja nuorten mielenterveysongelmista. Parasta onkin se, miten nämä aiheet alkavat hiljakseen tihkua tekstistä. 

Suurimman vaikutuksen minuun tekee se, miten pienistä arkiasioista koostuu tyttöjen yläkoulun viimeisen kevään tapahtumat, ja silti niistä heijastuvat etenkin Mandan identiteetin kehitys tai havahtuminen siihen, mitä hän on, voi ja haluaa olla juuri sellaisena kuin hän on. Sen kirjan kerronta tavoittaa aidosti asu- ja ihastumisvatvomisten ohella. Hienoa, ettei nuortenkirjan tärkeiden ainesten tarvitse olla äärimmäisiä.

•

Romaanin nimi Mehän vaan mennään siitä ohi viehättää monimerkityksellisenä. Konkreettisesti se tarkoittaa kirjassa bilepaikan huokutusta, mutta samalla se viittaa siihen, että teiniajan epävarmuuksista ja tunneailahduksista mennään läpi ja ohi – ja sama jatkuu haman elämän.

Ellen Srömbergin nuortenromaani sai juuri lasten- ja nuortenkirjallisuuden August-palkinnon. Hienoa! Nuortenromaani on myös Finlandia-palkintoehdokas. Tänään selviää, saako Strömberg vuoden tuplapotin.

•

Ellen Strömberg: Mehän vaan mennään siitä ohi, suomentanut Eeva Laakso, S&S 2022, 168 sivua eKirjana. Luin kirjan BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Lasten- ja nuortenkirjat, Romaani

Avainsanat:

26 marraskuun, 2022 · 7:47 am

Peter Sandström: Ison vaaleen viimeinen kesä

Peter Sandström pysyy uskollisena tyylilleen. Taas romaanin minäkertoja lähtee Uuteenkaarlepyyhyn sekä möyrii menneessä ja nykyisyydessä. Ison vaaleen viimeinen kesä (S&S 2022) ei kytkeydy Veijo Meren romaanin tv-versioon Iso vaalee vaan viittaa suoraan kertojan nuoruushabitukseen, pitkänhuiskeaan nuorukaiseen, jolla oli pitkä, vaalea tukka.

Nykyään ohuttukkainen, vanheneva mies palaa tyhjentämään lapsuudenkotinsa äidin kuoleman jälkeen. Luopumisen tunteet vaikuttavat muutenkin vahvoina, sillä kotona Turussa tytär on muuttamassa opiskelemaan kauas pois. Kertojan ajatukset siirtyvät muistelemaan nuoruudenrakkautta Limonea ja opiskeluajan yksinäisyyttä Helsingissä. Silloin kertojan ankeaa odottelun tilaa piristävät siivoustyö ja vanhahko työkaveri Virtanen.

•

Sandströmin viime vuosien romaaneista muodostuu sarja lähtien romaanista Valkea kuulas. Olisiko Ison vaaleen viimeinen kesä viimeinen sarjahenkinen? Saan kirjasta sellaisen tunteen, koska tämän jälkeen kertojan kiintopisteitä – lapsuudenkotia, vanhempia, perhettä – ei enää ole.

Olen nauttinut sarjan kirjoista, ja alkupään romaaneita olen listaillut kyseisten vuosien kirjakärkikokemuksiini. Ison vaaleen viimeisen kesän koen alakuloisemmaksi kuin aiemmat romaanit. Tärkeä juonne kaikissa on ollut kertojan kohtaamis- ja vuorovaikutusongelmat perheenjäsenten kanssa. Sellaisena näyttäytyy myös rakkaus, jota ei kertojapäähenkilö sanoiksi saa.

Uutuusromaanissa kertojaa ympäröi yhä sakeampi yksinäisyys niin nuoruuden rokkari- ja rakastumismuistoissa kuin nykyhetken kuolinsiivousasioissakin. Vaimo mainitaan kenties vain kerran (ei enää nimellä Seepra), siskokin on olemassa vain nuoruusmuistoissa, ja kaikki ystävät ovat muuttuneet entisiksi tutuiksi. Nuoruuden yksipuolinen rakkaustarina saattaa olla surkuhupaisan itseironinen, mutta minulla painottuu surku.

”Oli yksityiskohtia, joita ei voinut mainita, ja oli yksityiskohtia, joita oli mainita kenties siksi, että ne ajateltiin ajan mittaan tulkita hauskoiksi tai suorastaan koomisiksi ikään kuin aika olisi muuttanut niitä, samaan tapaan kuin tietyt asiat oppii hyväksymään sisimmässään, kun aika on kulunut riittävästi; onneton rakkaus saattaa vuosien myötä saada pehmeämpiä, jopa kauniita piirteitä, silmittöminkin viha voi ajan saatossa laantua ja vähitellen haihtua kokonaan tai kuihtua hengiltä.”

•

Tässä romaanissa vaikutuksen tekee se, miten isyysteemaan kytkeyy luopuminen: nuoruuden isäksitulemattomuus ja nykyisyydessä tyttären muutto kotoa. Hienosti kehittyy lisäksi ikkunanpesijä-Virtasen merkitys osaksi tunteista puhumattomuuden ihmissuhdeketjua. Vaalean kuontalon menettämisestä muodostuu melkoinen symboli kaikelle elämän sattumanvaraisuudelle. Romaanin tarina kaartuu lisäksi niin, että loppusivut sulkevat nuoruudenromanssin toiveiden ovet lopullisesti.

Sandström on ammentanut Uusikaarlepyy-vuosista, paluista sinne ja perheasioista kiinnostaviin romaaneihin, joissa nyrjähtänyt katsanto välittyy kimmoisalla kielellä. Aina välillä todellisuudentunteeseen repeää aukkoja. Nytkin kesken kaiken isävainaa käy keinuttelemassa. Lisäksi monet tilanteet voi tulkita kertojan kuvitelmiksi eikä mahdollisiksi elämäntakautumiksi. Täytyy toistaa taas: nyt leijuvat tekstistä luopumisen tunnelmat ja murheellinen pohjavire. Ymmärrän, sellaista on kuusikymppisillä.

•

Peter Sandström: Ison vaaleen viimeinen kesä, suomentanut Outi Menna, S&S 2022, 172 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

23 marraskuun, 2022 · 4:01 pm

Anni Kytömäki: Luontopäiväkirja

Välillä jotain ihan muuta: Anni Kytömäen Luontopäiväkirja (Tapio 2022). Kirja on ilmestynyt ensimmäisen kerran vuosia sitten, ja nyt on uusintapainoksen aika. Tarinallisella luontohavaintokirjalla huomaan olevan rauhoittavan vaikutuksen.

Kirja etenee tammikuusta joulukuuhun, ja joka kuukaudelle osuu muutama päiväkirjamerkintä. Niissä kertoja Kati tekee havaintoja kotipihalta, lähimetsistä ja lempiluontokohteista. Jonkin kerran mainitaan kouluikäinen tytär Siiri ja lapsenvaihtokohtaamiset tytön isän kanssa, luontoihminen hänkin. 

Kerronnan viehätys perustuu sen vaivattomuuteen: elämykset ja ajatukset luonnosta yhdistävät havaintoja, tietoa ja tunnetta. Joihinkin lajeihin kertojalla on ilmeinen kiinnostus, joitain uutuuksia osuu hänen silmiinsä – samalla lukijan luontotuntemus kasvaa. 

•

Elämysfiilistelyyn innostaa kirjan kokonaiskauneus, sillä Mari Tuomisen kuulas kuvitus hivelee silmää. Luontopäiväkirja sallii tunnelmoinnin, vaikka se on tietoinen ihmisen haittavaikutuksista luontoon. Esimerkiksi luontoinhokkini hirvikärpänen saa kertojalta armon, sillä sen levinnäisyys ei ole otuksen syy vaan ihmisen tekosien seurauksia.

Huomaan tämän kirjan osuvan vauhdin hiljentämisen, mielenpysäyttämisen tarpeeseen. Siksi vinkkaan uudistettua Luontopäiväkirjaa joululahjaksi tai muuksi tuliaiseksi henkireikää hakeville. Luontopäiväkirjassa on kuukausitarinoinnin ohella tilaa lukijan omille päiväkirjamerkinnöille. Siksi siitä voi tulla vaikkapa tulevan vuoden metsähavaintopäivyri ihan  perinteiseen kynä-paperi-tyyliin.

Lopputäkyksi siteeraan kohtaa, joka sopi viime viikon vetiseen, harmaaseen yleisilmeeseen ja valaisi sitä ennen lumipeitettä:

”Vuodenajan nimi on leuto marraskuu. Se on vuodenaika, jolloin metsässä kulkeminen on helpointa: kenttäkerroksen kasvillisuus on lakoontunut, hyönteisfauna on hyhmettynyt, lunta ei ole. Metsä on myös kauniimpi kuin milloinkaan.”

•

Anni Kytömäki: Luontopäiväkirja, kuvittanut Mari Tuominen, Tapio 2022, toinen uudistettu painos, tekstisivuja 70, kokonaisuus 90 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa

Avainsanat:

12 marraskuun, 2022 · 8:23 am

Marja Kyllönen: Vainajaiset

F-asiaa ei voi ohittaa, joten palkintoehdokkuuden innoittamana luin Marja Kyllösen Vainajaiset (Teos 2022). Ymmärrän Finlandia-raadin valinnan. Kun halutaan painottaa kaunokirjallisen kielen kekseliäisyyttä, silloin tällainen teos tulee nostaa kärkikuusikkoon.

•

En tiedä, onko järkeä Vainajaiset-romaanista mainita edes juonta, mutta menköön. Saman kylän Rauno ja Inari rakastuvat, mutta pöhkö väärinkäsitys pakottaa parin odottamaan pitkään papin aamenta. Liitto muuttuu heti latteaksi. Parikymmentä vuotta sitä koettelevat lukuisat keskenmenot.

Kaiken tarkoituksettomuuden laimentamana Inari on vaihtanut nimekseen Laimi. Jossain vaiheessa kylä on kasvanut kiinni kaupunkiin ja Raunon maatalouselinkeino vaihtunut taksiliikenteeseen. Laimi hoitaa huushollia ja Raunon isoäitiä sekä laitoshuoltaa vanhainkotia. Aina välillä Raunon ja Laimin elämää viistää naapuruston Hertta-tyttö, joka kasvattaa mielikuvitustaan teiniksi saakka ja hakee hyväksyntää sieltä, mistä saa.

Fiktion voima on näyttää lukijalle henkilöistä muuta kuin henkilöt muille, ja tässä romaanissa kerroksellisuus kukoistaa. Pimeässä ihminen on toinen kuten Laimi tulitikkuineen, mielen pimeissä koloissa jylläävät sadut ja uskomusolennot niin kuin Hertalla, ja tarinassa pahuus voi luikerrella vauvaan metsästä kuin vaihdokastarinoissa.

•

Vainajaiset on jalostettu Aleksis Kiven, Volter Kilven, Aino Kallaksen raaka-aineista Kyllösen ihan omalla kielipajalla, jonka ahjoon tulta ja ilmaa puhaltaa kansanrunous. Virkkeiden sanajärjestys ja rakenne kietoutuvat kiihkeään vyöryyn, ja sitä tehostaa rytmiikka ja soinnuttelu. Eikä taida olla romaanissa montaa virkettä, jossa ei olisi kuvailevaa ainesta tai kekseliäänkummallista sanaa.

”Ojanposki oli hotkinut suun täydeltä lunta ja pömpötti pullollaan kuin raskas, raukea ihra. Pösäkkä pikkutyttö kaahloi kinoksessa kaksin käsin, kaksin jaloin, ja hanki näytti hampaitaan. Hämärä oli paksua ja pöpperöistä ja ähötti aamun pohjalla kuin puuro tytön maarussa, ja kuuparkaa puistatti.”

Välillä hallittua vyörykieltä katkoo paikallislehdentyyppiset pikkujutut, jotka ikään kuin palauttavat mielikuvitusmaailmasta todenkaltaiseen. Kerronnan kiinnostavin piirre syntyy siitä, että tapahtumakuvauksesta syöksähtää vähän väliä lihavoitua tekstiä, jonka kertoja on keskenmenossa menetetty Laimin ja Raimon tyttösikiö, joka vihottelee syntymättömyyttään. Olen lukenut aiemmin Hamlet-sikön kerrontaa Ian McEwanin Pähkinänkuori-romaanissa, mutta arvioisin silti ainutlaatuiseksi tämän romaanin kertojaratkaisun.

”Mutta ei minun äitini kurota kättään, ei vedä tykönsä turvaan vaan jättää minut tänne, mahoon mutaan ja unohdukseen, ja minä peityn alkumereen ja vereen, jossa haaveet ja haamut ovat yhtä ja samaa ja toiveet täyttyvät ja tyhjenevät kuin kuunkierrot, ja kuun valkea muna maksottuu, mustuu ja mykiö on kaiken näkevä, väkevä, jä äitini, minun mätäni pieksää lohdutonna kupeitaan, sellinsä sitkaita seinämiä ja kalterit kalisevat, kylkiluiden rita ryskyy ja uuman katiska laulaa, ja hukkuneilla on huilun ääni, hullun ääni ja hämärä, ja pelossa pesii joku, joka olisi voinut tulla todeksi ja joka on nyt hallitseva sen haaveita, oleva toiveitten täyte ja tyhjä; se olen minä.”

•

Vaikutun kieltämättä myös melko raskaasta verbaalihyökyaallosta. Latteaksi menee kirjakuvailuyritykseni. Voisin valita adjektiivin väkevä, silti se kuulostaisi voimattomalta. En ole kuunaan lukenut vastaavaa kuvausta lapsettomuudesta, oman lapsen vierastamisesta tai lapsen sosiopsykopatiasta. Hertan teinikokemukset autiotalon niljaisessa seurueessa alkavat olla jo melkein liikaa. 

Jos romaanin alussa heräsi hetkittäin epäilys, että kielikeekoilu on itsetarkoituksellista, se karisi tekstikyydissä, joka on samalla sekä jääkylmää että tulikuumaa. Kerronta yhtaikaa rypee tarkasti henkilöiden toimissa ja silti on myös viitteellistä. Kaikenlaisissa synkkyyksissä seisahdutaan, kummallisuuksissa viivähdetään, mutta lukijaa armahdetaan: lopussa läikkyy toivoa. Tästä menee tovi toipua.

•

Merja Kyllönen: Vainajaiset, Teos 2022, 239 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

13 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Romaani

Avainsanat:

9 marraskuun, 2022 · 7:20 am

Hannu Mäkelä: Kirjoittamisen ilo

Hannu Mäkelän kirjan koko nimi on Kirjoittamisen ilo eli miksi yhä rakastan sanoja (Kirjapaja 2022), ja minua viehättää erityisesti otsikon loppuosa. Mäkelän tuotanto on runsas ja monipuolinen, ja rakkaus sanoihin kukoistaa yhä.

Muukin kuin kirjoittamisrakkaus vaikuttaa kirjan sisältöön, samoin muut tunteet. Mäkelä ei kaihda ilmaista synkkiäkään sävyjä: isäsuhteen nurjuutta, kustannustyön kiirettä, epävarmuutta uuden kirjan synnystä, talousmurheita, elämän tarkoituksen tai tarkoituksenmukaisuuden pohdintoja, itsemurha-ajatuksia, alkoholismia ja takaiskuja.

•

Mäkelä on kirjoittanut ja toimittanut noin 200 teosta. Joitain olen laajasta tuotannosta lukenut, mutta en ole lukenut pitkään aikaan hänen muistelmakirjojaan enkä edellistä kirjaa Lukemisen ilo. Siksi en tuhlaa tilaa arvailla, onko kirjoissa päällekkäisyyksiä ja moneen kertaan kerrottua. Olen nyt vain tämän kirjan seurassa.

•

Kirjoittamisen ilo kertaa välähdyksinä kirjailijan elämäntaivalta kirjoittajana mutta myös kuvittajana. Mäkelän tuotantoon taitaa kuulua kaikkia kirjallisuuden lajeja. Hän korostaa: ”proosa kirjoitetaan, runo annetaan.” Runoudesta ja inspiraatiosta hän kirjoittaa seuraavasti:

”Lastenkirjat syntyvät työllä ja työstä, joskus hieman inspiraatiostakin, mutta runoni on tuotakin proosaa hankalampaa; se näköjään ilmaantuu vain elämän isoista kolhuista ja tunteista, joskus toki positiivisistakin.”

Koska kyseessä on konkari, poimin kirjasta paljon kirjoittamiseen liittyviä ajatuksia ja kokemuksia, eli seuraan kirjoittajan elämänmittaista rakkautta lajiin. Saan siitä kipinöitä, ja nautin hyvin arkisista ja maanläheisistä huomioista, esimerkiksi tästä:

”Kirjailijalla on toden totta vain kaksi tehtävää: kirjoittaa kirjoja ja pysyä hengissä. Jos et usko itseesi, kuka sinuun uskoo. Omasta halusta, päämäärästä, ymmärryksestä; niistä ja vain niistä on lähdettävä.”

•

Kirjoittamisen ilo -kirja on samanaikaisesti katsaus Mäkelän kirjalliseen elämään ja hänen kokemusasiantuntijan opastuksensa kirjoittamiseen. Mäkelä painottaa, että kirjoittajaksi kehitytään lukemalla, lukemalla ja vain lukemalla. Sen jälkeen kirjoittaja hakee ja tavoittaa oman äänensä, omanlaisen lauseiden rytmin. Vasta sen jälkeen on valmis tarinan rakentamiseen ja hiomiseen. Mäkelä antaa kirjan loppuosassa eläviä esimerkkejä kirjailijoista ja kirjoista, jotka ovat innostaneet häntä.

Mäkelällä on ajatuksia myös kirjallisuuskritiikistä. Hän valaa kirjoittajiin uskoa myös niin, että päiväkritiikki tulee ja menee, lisäksi nykyisin kritiikin laatu on hänen mielestään ohuehko. Blogijuttuni on mukava päättää näin:

”Paneutuvaa kritiikkiä voi saada yhä vaikkapa kirjabloggareiden henkilökohtaisilta palstoilta. Ne eivät pyri universaaleihin tuomioihin, vaan ilmoittavat subjektiiviset lähtökohtansa. Todellisin kriitikko on se, miten aika kirjojamme kohtelee.”

•

Hannu Mäkelä: Kirjoittamisen ilo eli miksi yhä rakastan sanoja, Kirjapaja 2022, 170 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

8 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja

Avainsanat:

7 marraskuun, 2022 · 6:33 am

Romaanisadon puinti 2022 – Finlandia-aineksia

Vuotta 2022 on jäljellä ja lukematta kymmeniä tänä vuonna ilmestyneitä romaaneita. Sallin silti itselleni katsauksen lukukokemuksiini. Poimin kimaran lukuvuoteni kohottavimpia romaaneja, jotka minun puolestani saisivat olla myös Finlandia-palkintoehdokkaita. Esittelen valintani lyhyesti tekijänmukaisessa aakkosjärjestyksessä.

Ann-Louise Bertell: Ikuinen kaipuu (Glöm bort din saknad)

Kasvukertomusten lajirikkaudesta voi olla vaikea erottua, mutta Ikuinen kaipuu tekee sen. Syynä on minäkertojan tapa ilmaista havaintonsa, tietonsa, kokemuksensa ja ajatuksensa. Ikuinen kaipuu kuvaa perhesuhteita ylipäätään, äitisuhdetta erityisesti mutta myös naapuruussuhteita ja yhteiskunnallista asemaa. Tyyli, kieli ja kerronta kietovat minut kasvuprosessiin tytöstä teiniksi. Kieltämättä myös säväyttää se, miten Bertellin Botnia-sarjan ensimmäisen romaanin Ikävän jälkeen näkökulma muuttuu äidistä tyttäreen.

Joel Haahtela: Jaakobin portaat

Vaikka Jaakobin portaat on pienoisromaanitrilogian päätösosa, se toimii itsellisenä mielen, mielekkyyden, ja mielenrauhan tavoitteluromaanina. Lumisateen ja tähtientuikkeen vaihdellessa Jerusalemin taikatunnelma kohtaa ihmispolon arjen haurauden, muistot ja murheet. Romaani välkyttää ikuista valoa unohtamatta maallista, ennen kaikkea itsensä ja muiden kohtaamista.

Heikki Kännö: Ihmishämärä

Ihmishämärän aiheiden ja teemojen runsaus riemastuttaa, ja ennen kaikkea ihailen, miten eri ainekset loksahtavat paikoilleen nykytaiteilijoista skandimytologiaan, Wagner-libretoista tekoaly-dystopiaan ja ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudoista länsisaksalaiseen tulevaisuuden omenatarhaan. Ennen kaikkea kieli ja kerronta soljuvuuksineen ja muine taitotekijöineen vakuuttavat: taituriromaani. Kannattaa ponnistella nauttien, vaikka olisikin rajoitteita esoteerisyys-, mytologia- ja taidetietämyksessä – kuten minulla.

Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär

Parainen ja Pariisi, kyllä ne yhteen sopivat. Kirjasta kehkeytyy nautittava lukuromaani, jossa vaihtelevat kahden ajan ja paikan kuvaukset. Paraisilla enteillään tragediaa, ja vuosia myöhemmin toista maailmansotaa edeltävinä aikoina Pariisissa tartutaan hetkeen. Etenkin nautin Alice B. Toklasin, Gerdrude Steinin ja suomalaisen Margit-keittäjättären elämänpiirin elävyydestä.

Riikka Pulkkinen: Lumo

Kirjan vaihteleva kerrontatapa kiehtoo minua suuresti, samoin rakenne. Pinnalta romaani on kertomus 17-vuotiaan Philippan kuolinsyyn tutkinnasta, mutta enemmän se on Philippan lähipiirin kokemuskuvausta. Philippa on kuvajainen, josta muut kirjan henkilöt kokemuksineen heijastuvat, välillä vääristyen, välillä terävöitettynä.

Iida Rauma: Hävitys. Tapauskertomus

Väkevä, voimakas, ytimiin iskevä kirja kertoo monenlaisesta hävityksestä, yksilön, kaupungin ja maailman. Muustakin voisin tämän romaanin yhteydessä paljon vuodattaa, mutta nostan ilmeisen, kouluväkivallan. Tapauskertomuksen yksityiskohtaisuus ja toisaalta irtonaisuus, jolla kerronta vaihtelee ja iskee – hienoa, hienoa.

Maria Turtschaninoff: Suomaa (Arvejord)

Suomaa vastaa moniin makumieltymyksiini: episodimaisuus, historiallinen romaani, mytologiakerroksellisuus, sukupolvien jatkumo, metsämaan merkitys, juurtuminen maaplänttiin… Vaan eivät ne aiheet vaan se, miten Suomaa juoksuttaa nevan liepeille sukupolvet ja ajat eri näkökulmin ja erityisen vaihtelevin kerrontatavoin. Nautin.

Noora Vallinkoski: Koneen pelko

Kasvukertomus on tämäkin, mutta kovin erilainen ja eri aikaan kytkeytyvä kuin listani Bertellin romaani. Omaääninen kerronta viehättää minua niin tässä romaanissa kuin muissakin listani kirjoissa. Tämän kirjan juttu on juuri kerronta, joka on yhteneväinen tunne- ja asiasisällön kanssa. Yhteiskunnallinen näkemys voimistaa nuoren naisen yksilökehityskuvausta, erilaisten aukkojen ja Aukon täyttämistä, ja ken lisäksi kirjan on miesten, jotka pelkäävät konetta ja kielellistämistä.

•

Miksei listalla ole esimerkiksi ansiokkaita Olli Jalosen, Riitta Jalosen, Aki Ollikaisen ja Anna Soudakovan uutuusromaaneja, jotka ovat tuottaneet minulle kielen ja kerronnan mielihyvän hetkiä sekä ovat herättäneet ihmisyyden ja elämän kysymyksiä? Ihan vain intuition vuoksi. Se olkoon muistutus siitä, että listaukset ja luokittelut ovat perin subjektiivisia ja aikariippuvaisia. Sama koskenee myös Finlandia-raatilaisia ja -valitsijoita – tosin he ovat lukeneet kaiken tarjolla olleen.

•

Romaani-Finladia-palkinnon ehdokkaat julkaistaan 10.11., ja voittaja selviää 30.11. Ylen suorassa lähetyksessä.

Finlandia-palkinto 2022: tietoja.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Romaani

Avainsanat: , , , , , , ,

1 marraskuun, 2022 · 6:40 am

Ihmisiä ajan sylissä – novelliantologia klassikoista ja nykyversioista

Novelliantologia Ihmisiä ajan sylissä tarkentuu alaotsikon avulla: Uusi novelli kohtaa vanhan (Laatusana 2022). Kirjassa on kymmenen klassikkonovellia ja niiden rinnalla nykykirjailijoiden novellit. Kirjan toimittajat Irene Bonsdorff ja Sari Hyytiäinen kiteyttävät kirjan näin:

”Pyysimme kymmentä nykykirjailijaamme valitsemaan kaksi suosikkiaan tarjolla olevasta kymmenen novellin joukosta ja valitsimme heidän toiveitaan noudattaen kullekin ns. nimikkonovellin. Sen jälkeen kirjailijat veivät novellien teemat nykypäivään ja kirjoittivat uusia kertomuksia taiteilijan vapaudella.”

Tällä tavoin antologiasta kehkeytyy mielenkiintoinen yhdistelmä, jossa entinen kohtaa nykyisen. Siispä kirja tarjoaa aihe- ja teematasolla tuumailtavaa ihmisestä, ihmisyydestä, tunteista ja ajattelusta eri aikoina ja eri tekijöiden keinoin. Novellien kompakti pituus ja rakenne sopivat sekä tekstien itsensä että niiden rinnakkaiseen tarkasteluun.

Klassikkonovellit on valittu meiltä ja muualta, ja tyylilajeissa on vaihtelua. Nykykirjailijoiden lähetymistavat klassikkoteksteihin tuottavat uutta ja tuoretta novellistiikkaa, ja samalla syntyy herkullisia yhdistelmiä verrokkinovellien kanssa. Seuraavasta sisällyskuvasta selviää kirjakokonaisuus:

•

Otan esimerkkejä vain muutamasta nykynovellista, miten ne vastaavat klassikkohaasteeseen. Toiset säilyttävät melko paljon klassikkonsa aihelmia ja tunnelmia, toiset päätyvät omaehtoisiin suuntiin. 

Monissa uutuusnovelleissa keskeistä on siirtyminen nykyajan kotkotuksiin, eli ihmisten toiminnassa korostuvat elinympäristön ja toimintatapojen muutokset. Näin on esimerkiksi Petri Tammisen novellissa ”Aa ja Oo”, jossa some vaikuttaa ihmisten käytökseen. Tammisen novellin inspiraationa on Anton Tšehovin ”Paksukainen ja Ohukainen”. Riina Katajavuoren novellissa ”Syntymäpäiväyön taika” nuoren tytön odotusten ja toden ristiriita on tunnistettavissa Sigrid Undsetin novellista ”Puoli tusinaa nenäliinoja”, mutta nyky-ympäristö ja eroperhetematiikka tuovat siihen rutkasti uusia sävyjä.

Sitten on novelleja, joista tunnistaa klassikkovertaisen mutta näkökulma ja kerrontakeinot muuttuvat. Salla Simukan novelli ”Syntymättömälle lapselleni” vertautuu Aino Kallaksen novelliin ”Vieras”. Simukka vie Kallaksen novellissa mainitun nuoren naisen mieleen säekirjatyyliin.

Minna Canthin novellissa ”Eräänä sunnuntaina” minäkertojanainen päätyy kirkkoon ja (mielen)terveydenhuollon pohdintoihin. Niin käy myös Anja Erämajan intensiivisessä novellissa ”Vappusunnuntaina”, joka ajoittuu kevään työläisjuhlaan ja kasvun aikaan. Kysymys on sama kuin Canthilla mutta aikamme ehdoin:

”Kaiken katoavaisuuden tietoisuus tekee elämästä helvettiä, luonto herää mutta on henkitoreissaan, kysyy missä, missä on lääkäri.

Tai ei se mitään kysy. Totuuden nimissä, ei se kysy, ihminen kysyy, ihminen on kävelevä kysymysmerkki, kyyryniska, kännykkä kädessä. Se värisee: ois kiva.”

Nykynovelleista voi lukea ajankohtaisia luonnon ja identiteetin kysymyksiä. Esimerkiksi sukupuoli-identiteettiteemasta Jyri Paretskoin novelli ”Pojat eivät leiki nukeilla” vaihtaa toiseksi Teuvo Pakkalan novellin ”Poikatyttö” asetelman.

•

Ihmisiä ajan sylissä tarjoaa napakkana pakettina elämyksiä ja oivalluksia, ja siksi kirja sopii kaikille kirjallisuudesta kiinnostuneille (linkki verkkokauppaan). Vastaavanlaisia vanha kohtaa uuden -kirjoja on viime vuosina ilmestynyt muitakin, esimerkiksi Toinen tuntematon ja Sadan vuoden unet. Tämä antologia tuo sen sorttiseen sarjaan tuoreesti kestävää novellistiikkaa.

Kustantamo Laatusana liittyy Äidinkielen opettajain liittoon, joten novelliantologia on suunniteltu sopivaksi myös opetuskäyttöön yläkoulussa ja toiselle asteella, ja ÄOL:n jäsenille on kirjaan myös tehtäväpaketti. Tunnustanpa tässä, että osallistuin antologian ideointiin.

Tervetuloa torstaina 17.11. klo 17 kuuntelemaan kahta antologian kirjailijaa, Jari Järvelää ja Tuutikki Tolosta Helsingin Kaisa-talon Rosebud Sivulliseen, Kaisaniemenkatu 5. Silloin käydään keskustelua kirjasta Ihmisiä ajan sylissä ja novellien synnystä.

•

Ihmisiä ajan sylissä. Uusi novelli kohtaa vanhan. Toim. Irene Bonsdorff ja Sari Hyytiäinen, Laatusana 2022, 173 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

30 lokakuun, 2022 · 9:06 am

Helsingin kirjamessut 2022

Tänä vuonna rajasin messuilun kestämään kaksi päivää, eli viihdyin hulinassa perjantain ja lauantain. HS:n kautta tosin seurasin torstaina pari keskustelua, kenties sunnuntainakin katson pari. Parasta messuilla ovat kohtaamiset ja kirjakeskustelut – sisällytän kirjakeskusteluihin niin kirjailijahaastattelut kuin käytäväkohtaamisista poikivat kirja-ajatusten vaihdot.

Tuntumani mukaan vilinä oli ehkä jopa aiempaa vilkkaampaa, sillä tungosta riitti. Ensi silmäys halliin paljasti kustantamoalan nykytilan: käytävän toisen puolen valtasi WSOY ja sen kylkeen ostetut kumppanikustantamot, toisella puolella Otava kumppaneineen – suuruus näkyi konkreettisesti. Mukavasti pitkin hallia ripottautuivat keskisuuret ja pienet kustantamot, monet sellaisetkin, joista en ollut kuullut mitään.

•

Esiintymislavat olivat pysyneet kutakuinkin paikoillaan, ja tarjontaa riitti. Töölönlahti-lavan konsepti kyllä edelleen ihmetytti: kirjakeskustelijat kököttävät kasvokkain lasikopissa ja yleisö kuuntelee kaiuttimista keskustelua vailla kohtaamiskokemusta. Messujen debatti-teema jäi minulta kutakuinkin kokematta, mutta moneen hienoon haastatteluhetkeen pääsin osalliseksi.

Tässä vain muutama makupala:

  • Riitta Jalonen, Omat kuvat. Kirjailija tunnustautui mielen ja tunteiden kuvaajaksi, ja uusimmassa kirjassa kaikkien aiempien romaanien teemat kohtaavat. Käsin kirjoitettuja muistikirjoja on tallella kymmeniä – niiden muistiinpanoista ovat romaanit rakentuneet. Mitä niistä on jäänyt käyttämättä?
  • Tommi Kinnunen, Pimeät kuut. Edesmenneen kansakoulunopettaja-sukulaisen jälkeen jäänet paperit ja kirjailija uupumus saivat tutkimaan jälleenrakennusajan opettajaa, joka ei varsinaisesti pidä lapsista.
  • Heikki Kännö, Ihmishämärä: Sömnöstä jäi yli noin kymmenen vuoden työ eli Kännön tutkimukset Wagnerin oopperoista (noin 80 sivua), joten sen ympärille rakentui uusi romaani, tuhatsivuinen Ihmishämärä, joka ei usko ihmiskunnalle (eikä taiteelle) käyvän hyvin.
  • Tuire Malmstedt: Lumihauta: Kirjailijalle oli oleellisen tärkeää tässä kirjassa, että saamelaiskulttuurin käsittely on arvostavaa ja taustatyö kulttuurista ja mytologiasta tarkkaa.
  • Leena Parkkinen, Neiti Steinin keittäjätär. Monet naispareista kertovat kirjan kuvaavat onnettomasti päättyviä suhteita, mutta Parkkinen halusi kertoa onnellisista kuusikymppisistä, joilla on hyvä seksielämä.
  • Iida Rauma: Hävitys. Tapauskertomus: Alaotsikko on kirjalle tärkeä, sillä tapauskertomuksen keinoin dokumentointi tarjoaa trauman avaamisen. Traumaa kokeneen ajankäsitys ei noudata tavallista ajankäsitystä. Miksi yhteiskunnassa vältellään keskustelua lasten syrjinnästä?
  • Antti Tuomainen, Majavateoria: Synkähkojen rikosromaanien jälkeen komedia kiehtoi kirjailijaa: järkevän päähenkilö kohtaa kaoottisen maailman JA onnellinen loppu.
  • Maria Turtschaninoff, Suomaa (Arvejord): Eri aikojen kuvaamiseen tarvitaan erilaiset tavat kertoa.

•

Kirjasomella oli messuilla oma kohtaamispaikka, ja olikin ilahduttavaa tavata kirjasomekavereita. Myös muita tuttuja kohtasin, ja Johannan kanssa kävimme sovitusti kaksihenkisen lukupiirimme kirjakeskusteluja. Kirsin Book Clubin Kirsi ikuisti minut Antti Tuomaisen kanssa kohtaamispaikan taustaseinää vasten. Pariselfien otin Riitta Jalosen kanssa tervehdykseksi yhteiselle tutullemme Ritvalle.

Muutamaa kirjaa ja monta kohtaamista rikkaampana palasin messuilta kotiin. Nyt on aikaa ja rauhaa keskittyä taas siihen, mistä kaikessa tungoksessa ja ryntäilyssä oli kyse: kirjojen lukemiseen.

•

Helsingin kirjamessut 27. – 30.10.2022.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjamessut

Avainsanat:

20 lokakuun, 2022 · 6:21 am

Kjell Westö & Mårten Westö: Vuodet & lokakuun lukupiiri

Kjell ja Mårten Westön viestienvaihto rakentuu kirjaksi Vuodet. Veljekset kertovat (Otava 2022). Kirjekirja käy muistelmista, mutta muistojen lisäksi se sisältää ylipäätään elämänpohdintoja. 

Veljeksistä kasvoi kirjailijoita, eri reittejä ja erilaisia. Kjell on edennyt runojen ja novellien perään pitkän proosan palkituksi taitajaksi. Mårten profiloituu pitkälti runoilijaksi ja kääntäjäksi. Kirjasta kehkeytyy kirjallisesti monitahoinen – kirjeitä, kirjoituksia kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta. Mårten veljen sanoin:

”- – ja jollain alitajuisella tasolla ymmärrän että vaikka kirjoittaminen ei auta huoliin, se tekee maailman toisella tavalla näkyväksi, – -.”

Kirjassa kumpikin käsittelee kasvuvuosiaan ja suhdetta perheenjäseniin. Vanhempien ero on vaikuttanut suuresti, mutta haavoittavimmalta tuntuvat äidin mielenterveysongelmat. Siitä kumpikin kirjoittaa koskettavasti kuten myös äidin viimeisistä vuosista ja hetkistä.

Kolmihenkinen kirjapiirini – eli Johanna, Taru ja minä – viihtyi kirjan seurassa. Muistelmien sujuva teksti viehätti meitä, ja oli kiinnostavaa lukea suomenruotsalaisista taustatekijöistä ja veljesten kokemuksista. Kuuntelimme veljien äänistä yhteistä ja erillistä. Myös likimain samanikäisyys antoi meille ajateltavaa, vaikka kasvuympäristömme olivat erilaisia, sillä 1980-luvun nuoruuden tuttu populaarikultturi yhdistää.

•

Kjell on isoveli, Mårten pikkuveli, välissä on kuusi vuotta ja vuosien varrella vaihdellut veljesyhteys. Kirjan kirjeviestein veljekset tutustuvat toisiinsa toisin kuin ennen, ja siinä sivussa lukija saa aimo annoksen avointa tilitystä. Isoveljen sanoin:

”Tahdon että ymmärrät minusta jotain, jotain minkä olen piilottanut sinulta ja kaikilta muiltakin.” (Kjell Westö)

Kirjoittamistyylit eroavat mielenkiintoisesti. Kjell on kimurantimpi, Mårten suoraviivaisempi. Kjell avautuu ailahteluistaan, erheistään ja epävarmuuksistaan, niin myös Mårten, mutta ehkä hitusen vakaammin. Läheisiään kohtaan he ovat diskreettejä, joten puolisoiden ja lasten yksityisyys säilyy huomaavaisesti. 

•

Kirjassa on paljon nautittavaa tekstiä, sanoisimmeko kaunokirjallisuusvivahteikkaasti. Muistelukset kumpuavat aistimuksista, ja kummallakin niissä tihentyy aika:

”Mitä syvemmälle tähän kirjaan etenen, mitä enemmän tekstejä kirjoitan ja mitä enemmän sinun [Mårten] tekstejäsi luen, sitä paremmin ymmärrän mistä kaikessa oikein on kysymys, minun mielestäni. Niistä tihentyneistä hetkistä, jolloin ajan lineaarisuus hälvenee, jolloin salama ikään kuin välähtää, ja vuosien tai vuosikymmenten erottamat näyt ovat yhtäkkiä mielessäni samanaikaisia.” (Kjell Westö)

”Ratkaisevista, melkein transensentaalisista hetkistä tai kohtaamisista. Olin itse kokenut niistä useamman kerran – kuuluuhan jo ammattirooliin olla vastaanottavainen sellaisille. Useimmiten ne olivat liittyneet työhön ja yleensä ilmaisseet jonkinlaista vaikeasti selitettävää synkroniaa.” (Mårten Westö)

•

Veljekset kuvailevat myös kirjoittamisen prosessia. Siksi kirjasta on myös vakuuttavien kokemusasiantuntijoiden kirjoittamisoppaaksi. Kummallakin korostuu maltti – kirjoittajille luonteenomaiseen tyylin:

”Kuten kirjoittamisessa, siinä täytyy suorittaa perusteellista tutkimusta, ajatella dramaturgiaa, tehdä huolellista käsityötä. Konventiot on tunnettava ennen kuin voi rikkoa niitä vastaan. Ja sitten tarvitaan sekä kestävyyttä että hyvä keskittymiskyky; kiire harvemmin tuottaa hyvän lopputuloksen, minkä koko joukko pohjaanpalaneita virheitä on opettanut minulle. Ennen muuta olen ymmärtänyt Goethen neuvon tärkeyden: Jos erehtyy ensimmäisestä napinlävestä, menee koko napitus vikaan.” (Mårten Westö)

”Ehkä romaanit vähitellen syntyvät sillä tavoin. Elä. Koe. Tee huomioita. Lue. Ja kuuntele. Kuuntele kun ihmiset kertovat elämästään, ei pitkiä kaaria, ei selityksiä tai puolustuksia vaan hetkiä. Pieniä tai suuria, sydäntäriipaisevia tai hauskoja, hetkiä jotka syöpyvät mieleen. Älä koskaan käytä niitä heti, anna niiden itää sisälläsi. Hitaasti, hitaasti niistä kasvaa ymmärrys.” (Kjell Westö)

•

Kjell Westö & Mårten Westö: Vuodet. Veljekset kertovat, suomentajat Laura Beck ja Jyrki Kiiskinen (runot), Otava 2022, 254 sivua. Lainasin kirjastosta.

•

Tervetuloa Kanneltaloon 30.1.2023 klo 15. Haastattelen silloin Kjell ja Mårten Westötä heidän kirjansa tiimoilta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus

Avainsanat: ,

16 lokakuun, 2022 · 8:29 am

Noora Vallinkoski: Koneen pelko

”Meidät oli veistetty tylpistä ja teräväreunaisista sanoista, olimme toivottomuuden paineissa lujittuneita lauseita ja pohjalle varisseita huudahduksia. Sanoilla, joita käytin, oli suora yhteys ruumiiseeni ja lapsuuden ympäristöön, ne merkitsivät pölyisiä asfalttipihoja ja kivistä kasattua kotia – jotain niin haurasta että se oli melkein pyhää. Ja sitten sain kuulla että sanani olivat naurettavia tai ehkä vain pikkuisen hölmöjä, hieman liian alatyylisiä kelvatakseen historian kieleksi.

  Saan kuulla, että vieläkin puhun niin.”

Jo on Noora Valinnkoskella sana hallussa! Koneen pelko (Atena 2022) on kerronnallisesti ja ilmaisullisesti kerrassaan hieno romaani, lisäksi sanottavaa riittää. Olen laputtanut kirjan sivuja tiheästi, sillä osuvia ja omanlaisesti sanotettuja kohtia tässä romaanissa piisaa.

”Aukossa oli sellainen tunnelma kuin ihmiset yrittäisivät selvitä jostain sokista, hän jatkaa.”

Aukko on toisen luokan kansalaisten lähiö isohkon kaupungin laitamilla. Tehtaita ei enää tarvita, ja tavalliset duunarit alkavat olla tarpeettomia. Nämä Aukot siis täyttyvät – työttömistä, toimettomista, päihteistä ja pikkurikollisista, joiden sormet eivät sovi tietokoneitten näppiksille, näiden nykyelämän elämän tason ja elintason takaavien k o n e i d e n. 

Pahiten muutos iskee miehiin. Vallinkosken romaanin päähenkilö Johanna pyristelee pois Aukosta sekä isän ja veljen vaikutuspiiristä. Eihän se sutjakkaasti suju. Siitä romaani pitkälti kertoo, eli romaania voi lukea nuoren naisen kasvu- ja kehitysromaanina. On se myös perhetarina, lisäksi se on kova yhteiskunnallinen romaani.

”Työmiehen karikatyyri. Sellaista heistä luotiin, ryhmää jolle naureskellaan.”

Omaperäisellä tavalla romaani kertoo päähenkilön isän ja Jere-veljen tarinaa, myös perheystävä Olev saa siivun kuten myös itäsaksalaistaustainen kaveri Tatu isänsä sääriluineen. Yksi näkökulma on ihmisen (miehen) tarvitsema arvostus. Jere haki ehkä arvostusta koulunkäynnistä laistamisella, vaan eihän se kanna ”oikeassa” elämässä. Jere on tippunut lupaavasta lätkäjätkästä vetelehtiväksi päihdehemmoksi, josta ei ole isäksi eikä parempien piirien naisten seurustelukumppaniksi.

Isän sukupolvi menettää arvostuksensa, jotkut sanovat sitä yhteiskuntakehitykseksi. Silloin ei nähdä yksilöä ja yksilön itsekunnioituksen merkitystä.

”Heidät oli korvattu koneilla, se oli tapahtunut helposti. Nyt he kamppailivat muiden kanssa siitä vähästä, mikä lupauksesta oli jäljellä, he olivat osa valtavaa jyrinää, kielten sekasotkua ja moniäänistä kuoroa, sekakuoroa, ja he määkivät kuin lampaat, he anelivat ja pyysivät käsi ojossa, kunniansa menettäneinä.”

”Seksi tapahtuu minussa kuin tuotanto tehtaassa. Ruumiissani käydään kamppailua resursseista.”

Ei romaani ole vain kehityksen hylkäämien miesten. Johannan viiteryhmään kuuluvat Aukon naiset kuten äiti ja Suski. Vain Johanna yrittää irti Aukosta ja aukkolaisista odotuksista, eli hän muuttaa omilleen, jatkaa koulua lukioon ja hakee yliopistoon – ja ottaa koneen haltuunsa.

Hän tekee töitä lapsenvahtina ja kahvilatyöntekijänä, mikä näyttää hänelle muun kaupungin elämää. Ehkä kärjistetyimmäksi juoniaines kulkee, kun Johanna kohtaa lapsenvahtiaikojensa isän toisessa ympäristössä. Inha tapaus mieheksi.

•

Ja voi, miten lattealta tämä tiivistykseni Koneen pelosta vaikuttaa, mutta luepa, miten Vallinkoski kirjassaan kertoo! Vaikka luokkaretkistä alkaa olla paljon romaaneita, Vallinkoski raatelee kirjansa paperipinnat halki näyttääkseen, miten lähiö ei lähde muuttamalla eikä koulutettu luokka osaa peittää asenteitaan.

Romaanin aistivoima ja ajatusmaailma tekevät minuun suuren vaikutuksen. Päähenkilön tapa olla sisällä ja ulkona välittyy tehokkaasti, koska kieli on kirjoittajan taitavissa hyppysissä. Romaanissa on hirveää ja jotain hauskaa, ja siinä hauskassa on aina jotain hirveää, mutta ennen kaikkea romaani tarjoaa ajateltavaa vaan ei tuputtaen.

•

Noora Vallinkoski: Koneen pelko, Atena 2022, 359 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

11 lokakuun, 2022 · 7:10 am

Ann-Louise Bertell: Ikuinen kaipuu

Ann-Louise Bertellin Botnia-trilogian päätösosa Ikuinen kaipuu (Tammi 2022) liikauttaa mieltä monin tavoin. Sisältö, kerronta ja muoto muodostavat ehjän, koskettavan kokonaisuuden. Tiiviissä romaanissa punoutuvat taidokkaasti monet teemat, esimerkiksi äitiys, sisaruus, ystävyys, sukulaissuhteet, seksuaalisuus, rakkaus ja kuolema.

”Sanat olivat vaarallisinta mitä maailmassa oli.”

Marlenen kasvutarina kahdeksanvuotiaasta 16-vuotiaaksi pitää sisällään tytön tunteet fyysisistä muutoksista ja seksuaalisuudesta, eikä niitä voi erottaa muusta, mitä mielessä tapahtuu. Ympäristön vaikutukset korostuvat: Marlene, isä, äiti ja Sus-pikkusisko palaavat Kanadasta Pohjanmaalle, eikä todellisuus vastaa toiveita. Kanadan rahat ovat kadonneet jonnekin, isä ei saa töitä, äiti kerää sisälleen vihaa ja kyläläiset vieroksuvat paluumuuttajia. Se, että äidiltä on jäänyt Kanadaan vanhin tytär edellisestä liitosta, vyöryttää pahat puheet koko perheen päälle.

Bertell tavoittaa varttuvan lapsen ajattelutavan ja havainnot. Niille on vapaata tilaa mielen sisällä, mutta ääneen ei oikein voi mitään päästä. Puhumattomuuden perinne tukahduttaa Marlenen kasvuympäristön ihmisiä.

”Aina tarvitaan ihmisiä, jotka pystyvät kulkemaan pimeän ja valon välillä.”

Taidokkaasti romaanissa muodostuu panoraama 1950-luvun ahtaasti ajattelevaan pohjalaiseen kyläyhteisöön, joka suojelee elämäntapaansa ja ennakkoluulojaan. Lapset saavat tietoonsa totuuksia vain salaa kuunnellen. Toisaalta heiltä udellaan sisäpiiritietoja ja pamautetaan päin naamaa peiteltyjä asioita.

Etäisyys ja kylmyys monissa romaanin ihmissuhteissa saa aina vastapainonsa. Marlenen ja äidinäidin tutustuminen on oleellisin käänne, sillä parantajana ja ruumiinpesijänä toimiva mummu saa tytön näkemään mahdollisuutensa. Hienosti romaanissa nousevat yhteisön surkeimmat hahmot Marlenen kasvun merkkihenkilöiksi ja vaikenemisperinteen katkaisijaksi: ”Kun kerran olin alkanut puhua, en voinut lopettaa.”

Minua koskettaa etenkin se, miten tytär selvittää mielessään vaikeaa suhdetta äitiinsä ja vähitellen käsittää äitinsä kipukohdan, ikuisen ikävän. Minua liikuttaa romaanin komea loppu, ymmärrys jatkuvuudesta ja yhteenkuuluvaisuudesta ihmisen lähtökohdista riippumatta. Ja mummun opetus säväyttää:

”Että ihmiset ovat sisältä pieniä. Vaikka olisivat ulkoapäin kuinka komeita. Ovat kuin surkeita lapsia, koko elämänsä ajan.”

”Lensin suoraan maailmaan, kuin rastas. Tai kuin kurki.”

Lyhyesti nakuttava virkerytmi luistaa. Sitä ei voi muuksi luonnehtia kuin konstailemattomaksi. Silti balanssi pinnan ja pinnanalaisen kesken toimii upeasti. Mukaan mahtuu luontevaa symboliikka, etenkin linnuilla on tärkeä rooli. Minua sykähdyttää kurkiin liittyvä vertauskuvallisuus: muutosten välttämättömyys, kuoleman ylittävä yhteys valoon.

”Siiveniskuista lähti jylisevä ääni. Kurki lensi kuin valopiste pimeyden halki, se pyyhkäisi yli taivaan palaamatta enää milloinkaan.”

Bertellin tiivis romaani on jälleen kokoaan suurempi. Kotimaisessa kirjallisuudessa on tuhansia teoksia perheiden salaisuuksista, ahdistavasta kasvuympäristöstä sekä perheenjäsenten kireiden ja riitaisten välien – puhumattakaan vaikenemisen – vaikutuksista. Bertellin tuore, suora ja ilmeikäs kerrontatapa nostaa Ikuinen kaipuu -romaanin aiheenkäsittelyn taitoteosten joukkoon. Ja kokonaisuus, johon tämä romaani kuuluu – Oma maa ja Ikävän jälkeen – napsahtaa sukutarinakirjalistani top 10 -osastoon. Romanitunnelmissa kaiken vihan, vääryyksien, kärsimysten ja kuoleman keskellä ei unohdu toivo, mahdollisuus. Ihmisyyden ymmärtämisessä on Bertellin romaanitaiteen säteilyn salaisuus.

*

Ann-Luise Bertell: Ikuinen kaipuu, suomentanut Vappu Orlov, Tammi 2022, 164 sivua eKirjana; äänikirjana 7 tuntia 10 minuuttia, lukijana Anni Kajos. Kuuntelin ja luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

28 syyskuun, 2022 · 7:27 pm

Älä unohda selkokirjaa -seminaari

Olen syyskuun lopussa julkaissut selkokirjajuttuja, ja samaisen viikon varrella järjestettiin sopivasti 28.9.2022 seminaari nimeltä Älä unohda selkokirjaa. Joten muistutanpa, että sellainen oli.

Selkokeskuksen seminaari järjestettiin Oodissa, ja ohjelma toi esille eri näkökulmia selkokirjallisuuteen. Lähtökohtana oli esimerkiksi se, että selkokirjat on yksi tapa ylläpitää ja edistää lukutaitoa ja kirjojen lukemista. Valitettavasti helpon kielen kirjat usein sysätään syrjään ja unohdetaan, että ne ovat portti lukutaitoon ja kirjakokemuksiin. 

•

Loistava esimerkki selkokirjojen voimaannuttavasta vaikutuksesta oli Momota Hosna Mithin seminaaripuheenvuoro. Hänelle selkokirjat merkitsevät suomen kielen osaamisen vahvistamista ja kulttuurin tutustumista. Lisäksi osallistuminen selkokirjalukupiiriin Pasilan kirjastossa on tarjonnut hänelle keskustelun aiheita ja mielipiteiden vaihtoa. 

Momota edustaa suomi toisena kielenä -oppijoita, mutta seminaarissa ei unohdettu sitä, että selkokirjojen lukijoita on lukemaan tottumattomista tavallisista tallaajista henkilöihin, joilla on eri syistä kielellisiä vaikeuksia. Myös suomenruotsalainen selkokirjallisuus muistettiin. Sen kehittämishankkeita esitteli Jolin Slotte. Käynnissä on projekti, jossa 13 suomenruotsalaista kirjailijaa perehtyy selkokielisen kirjallisuuden kirjoittamiseen.

•

Kirjailijat Nora Lehtinen ja Marja-Leena Tiainen keskustelivat Jenni Saarilahden kanssa selkokirjan kirjoittamisesta. Kumpikin kirjailija toi esille sen, että lukijan kirjaelämys on aina kirjoittamisen ytimessä. Vaikka kielen ja kerronnan valinnoissa täytyy ottaa monia rajoittaviakin asioita huomioon, kerronta voi olla silti elävää myös selkokirjoissa.

Elävään kerrontaan kiinnitti huomiota myös Ilo-selkonovellikilpailun raati. Seminaarissa julkistettiin kilpailun voittaja, Kari Tapaninen, jonka novelli kertoo vakavasta aiheesta – pyöräonnettomuus – huolimatta leikkisästi ja varmalla selkokielellä. Olin mukana raadissa valitsemassa voittajaa ja 12 muuta novellia, joista Opike julkaisee novelliantologian. Valinta oli vaikea, sillä 135 kilpailunovellin taso oli kova. Novellit myös osoittivat, että kiinnostus selkokirjoittamiseen on lisääntynyt.

•

Osallistuin seminaarissa keskusteluun, jossa mukana olivat Lukuliikkeen Mari Järvenpää ja Sivupiirin Henriikka Tulivirta. Selkokeskuksen kehittämispäällikkö Henna Kara kyseli meiltä selkokirjojen näkyvyydestä kirjastossa, mediassa ja opetuksessa. Lopputuleman tiivistäisin siten, että soluttautumista ja tietoa tulisi lisätä. 

Kuva: Johanna Kartio

Soluttautuminen tarkoittaa sitä, että selkokirjat olisivat tapahtumissa, näyttelyissä ja median kirjaesittelyissä tasavertaisina muiden rinnalla. Siten mahdolliset ennakkoluulot vähenisivät. Isojen kustantajien kiinnostus kustantaa selkokirjoja viriäisi, jos lukijoiden potentiaali ymmärrettäisiin, ja tätä kaikkea tukisi medianäkyvyys. Kouluissa alkaa jo olla aika tavallista, että selkokirjoja on tarjolla tasavertaisesti muiden rinnalla, mutta medianäkyvyyttä vielä saa odotella. Ehkä Henriikka Tulivirta avaa padot tviiteillään selkokirjoista ja saa muut kirja-aktiivit liikkeelle.

•

Seminaarin loppuhuipennus oli Ari Sainion eläköitymishaastattelu. Sainio on 30 vuotta tehnyt ansiokasta selkotyötä, esimerkiksi kirjoittanut ensimmäiset selkokieliset runokirjat ja ensimmäisen selkodekkarin Kuolema kirkon varjossa. Hän on nähnyt selkokirjallisuuden huiman kehityksen, ja jatkaa sen edistämistä jatkossakin. Elinehto hänen mukaansa on, että selkokirjallisuuden rahallinen tuki säilyy ja kasvaa, sillä ilman Opetus- ja kulttuuriministeriön avustuksia kustantajille ja apurahoja tekijöille ei selkokirjoja juuri julkaista. Sainio myös toivoi, etteivät selkomukautukset liukuisi liian vaikean kielen puolelle.

Seminaarin puuhanaiset Ella Airaksinen ja Jenni Stolt päättivät seminaarin osuvasti: ilman selkokirjoja moni jäisi ilman kirjakokemuksia, ilman kustantajia ei ilmesty selkokirjoja ja ilman mediaa niistä ei juuri tiedetä. 

Antoisalle seminaarille toivon jatkoa – vaikkapa Ylen tiloissa ja uutisoimana ja päivälehtien juttuaiheena – ja sen seurauksena median selkokirjaesittelyinä ja lukijakokemuksina somessa sekä Ylen tv-kirjallisuusohjelmien (ai minkä?) yhtenä teemana ainakin kerran vuodessa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Selkokirja, selkotekijä

27 syyskuun, 2022 · 4:12 pm

Kaksi nykyromaania selkona: Ei kertonut katuvansa & Teemestarin kirja

Tätä nykyä on jo valinnanvaraa kirjoissa, jotka ovat selkomukautuksia aiemmin ilmestyneistä klassikoista tai muuten kiinnostavista kirjoista. Myös nykykirjallisuutta selkoistetaan, eli suosittu kirja on melko pian muokattu selkokirjaksi. Tämä mahdollistaa sen, että lukemisen vaikeaksi kokevien kynnys madaltuu lukea kirja, jonka muut tietävät tai ovat lukeneet.

Hanna Männikkölahti ja Riikka Tuohimetsä mukauttavat uutta kirjallisuutta selkokielelle. Ensin mainittu on mukauttanut muun muassa Eve Hietamiehen kirjoja ja Kimi Räikkösen elämäkerran, jälkimmäinen monta ajankohtaista nuortenkirjaa. Nyt Männikkölahti on mukauttanut Tommi Kinnusen historiallisen romaanin Ei kertonut katuvansa ja Tuohimetsä Emmi Itärannan dystopian Teemestarin kirja, joka on saanut alaotsikokseen saman nimen Veden vartija kuin siitä juuri elokuvateattereihin tullut leffa. Taitaa Kinnusen kirjastakin olla tulossa elokuva, joten hyvään saumaan selkoistukset ovat ilmestyneet.

Kumpikin kirja on tunnelmaltaan melko synkkä, sillä sodan, ”erikoisoperaation” tai miehityksen vaikutukset tuntuvat väkevinä kummassakin, mutta samoin niissä viriää ihmisen selviytymisen keinoja. Vireen tunnistaa onnistuneesti samankaltaiseksi kuin on alkuperäisissäkin romaaneissa. Se on oleellista selkomukatustyössä.

•

Ei kertonut katuvansa etenee hyvin, ja kronologisen kerronnan oheen lomittuu sujuvasti henkilöiden ajatuksia ja muistoja. Viisi naista erilaisine kohtaloineen säväyttää myös selkokielisenä tarinana. Keskushenkilön Irenen mietteet ja ratkaisut ovat yllättäviä ja kaikkea muuta kuin yksioikoisia. Naisten ja miesten erilainen kohtelu sodassa ja sodan jälkeen nousee kirjassa hyvin esille, samoin naisten kokema häväistys ja häpeä. Myös se selittyy, miksi uskomattomasta kävelystä Norjan Lapista Kuusamoon ei ehkä ole faktatietoja:

”Irene tiesi,

että hänen pitäisi olla 

koko loppuelämänsä hiljaa siitä,

mitä hän oli tehnyt sodan aikana.

Irene ei voisi kertoa tästä matkasta kenellekään.”

•

Ei kertonut katuvansa sopii aikuiseen makuun, ja niin tekee myös Teemestarin kirja, vaikka pääkohderyhmä onkin nuoret ja nuoret aikuiset. Alkuteoksen tulevaisuuden maailma ilmastokatastrofin ja vesipulan kurimuksessa siirtyy uskottavasti selkoromaaniin, ja totalitarismin ahdistava tunnelma toimii taustana Norian ja hänen ystävänsä Sanjan vastarintatoiminnalle. Hätkähdyttävästi romaanissa on tämän ajan maailmantilannetta ja meidän tulevaisuudenuhkiamme, ei vähiten Venäjä-Ukraina-länsimaat-tilanteen ja käynnissä olevan sotapropagandan ja historiatulkintojen vuoksi.

”Sitten tarina muuttui.

Nainen kertoi valheista ja historiasta, joka keksittiin.

Hän kertoi kirjoista, jotka tuhottiin.

Kirjat korvattiin sähkökirjoilla,

joita oli helppo muokata.

Tarvittiin vain muutama napin painallus,

ja tapahtumat poistuivat maailman muistista.

Kukaan ei ollut enää vastuussa sodista,

onnettomuuksista ja kadonneista talvista.”

•

Historiallisia romaaneita ei ole vielä montaa selkokielisinä, ei myöskään scifiä tai dystopioita, joten nämä uutuudet ovat kerrassaan tervetulleita. Kaikkein helpointa selkokirjallisuutta ne eivät ole, sillä erikoissanastoa on jonkin verran, ja välillä virkepituus ja -rakenne hipoo rajoja. Rivitys on saattanut taiton vuoksi välillä hieman lipsua ideaaliselkosta. Kirjojen laajuus, lähes 200 sivua, on selkokirjaksi erittäin suuri. Kirjainkoko ja kapea palsta takaavat kuitenkin helppolukuisuuden, ja kummankin kirjan kuvitus virkistää kokonaisuutta, selkeiden mutta ilmeikkäiden kuvien kuvittajina Nora Niemispelto ja Ina Majaniemi.

Kumpikin selkokirja alkaa erinomaisella taustoituksella, joten lukija johdatellaan romaaneiden aikaan ja tilanteeseen. Myös kartat havainnollistavat ja auttavat hahmottamaan kuvattua maailmaa. Uskon monen saavan kummastakin kirjasta voimakkaan tunnekokemuksen ihmisistä sodan ja katastrofin jälkimainingeissa.

•

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja. Veden vartija. Selkomukautus Riikka Tuohimetsä. Kuvitus Nora Niemispelto. Avain 2022, 191 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa. Selkomukautus Hanna Männikkölahti. Kuvitus Ina Majaniemi. Avain 2022, 187 sivua.

•

Katso esimerkkejä näiden selkomukauttajien muista mukautuksista:

Hanna Männikkölahden mukauttamia kirjoja

Riikka Tuohimetsän mukauttamia kirjoja.

•

Esimerkkejä historiallisista romaaneista selkokielellä:

Pauliina Isomäki: Munkin tarina, Oppian 2022 (nuori munkki Kökarissa 1500-luvulla)

Sanna-Leena Knuuttila: Ne lensivät tästä yli, Minä odotan sinua ja Jäätyneet tiet, Reuna 2017, 2018, 2020 (sota-ajan kokemuksia kotirintamalta)

Raili Mikkanen: Kunhan ei nukkuvaa, puolikuollutta elämää, Avain 2020 (Minna Canthin tyttärestä Ellistä)

Enni Mustonen: Paimentyttö, selkomukautus Tuija Takala, Opike 2021 (köyhän tytön elämä kulttuurikodissa 1800-loppupuolella)

Tuija Takala: Sormus, Avain 2022 (elämää 1020-, 1870- ja 1920-luvuilla ja nykyajassa)

Esimerkkejä scifistä ja dystopioista selkokielellä:

Edgar Rice Burroughs: Marsin sankari, Oppian 2021 (klassikko-scifi)

Satu Leisko: Avaruuden rajalla, Opike 2020 (scifiä nuorille)

George Orwell: 1984, selkomukautus Tuomas Kilpi, Oppian 2021 (dystopiaklassikko)

Syyskuun 2022 selkosarjassani ilmestyvät jutut, tässä aakkosjärjestyksessä:
Aarre
Annan nuoruusvuodet
Avaimet selkokieleen
Ei kertonut katuvansa
Pimeän arkkitehti
Sarjarakastuja
Teemestarin kirja. Veden vartija
Älä unohda selkokirjaa -seminaari 28.9.2022

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Selkokirja, selkotekijä

Avainsanat: , , ,

24 syyskuun, 2022 · 7:08 am

L. M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet (selkomukautus)

Syyskuun viimeiset päivät julkaisen juttuja selkokirjoista. Annan nuoruusvuodet (Avain 2022) Anniina Salinin selkomukautuksena sopii sarjaani, sillä on mainiota, että tyttökirjaklassikko ilmestyy nyt helpolla suomella.

” –Mikä sinulle nyt tuli? kysyi Marilla.

–Minä itken.

Olen niin iloinen, sanoi Anna ja nyyhkytti.

–Minusta tuntuu,

että sinä itket ja naurat aivan liian helposti.

Sinä saat jäädä tänne,

ja me Matthew’n kanssa pidämme sinusta huolta,

sanoi Marilla.”

L. M. Montgomeryn kirjan kanadalaissaaren maalaismaisema siirtyy hyvin selkokirjaan. Vihervaaran talo ja sen asukkaat tuntuvat alkuperäistekstistä tutuilta: Marillan jäyhyys ja Matthewin hiljainen hyväksyvyys. Eläväinen, puhelias Anna pulppuaa mielikuvitusta, heiluu tunteesta toiseen ja ajautuu kommelluksiin. Kiltti ja luojaan luottavainen maailmankuva kannattelee kaikkea kuten tuon ajan nuortenkirjoissa oli tapana.

Annan tarina etenee sujuvasti, ja selkokirjaan sopivasti luvut ovat lyhyitä ja palsta melko kapea. Se jo tekee kirjasta helppolukuisen. Lyhentämisen varaa jonkin verran on kuten monissa muissa nykymukautuksissa, sillä yli 140 sivun selkokirjat alkavat mielestäni mennä kipurajan yli. Vähän on hionnan varaa rivityksessä ja sanastossa. Joitain vaikeita sanoja on vielä jäänyt tekstiin, mutta jotkut ovat paikallaan. Esimerkiksi Annalle tärkeää hurmaavaa ei voi muuksi muuttaa.

•

Viime vuosina on ilmestynyt paljon lasten- ja nuortenkirjallisuuden klassikkoja selkomukautuksina. Kustantajista etenkin Avain ja Oppian ovat näin tukeneet sitä, että erilaiset lukijat saavat kokemuksen kirjoista, jotka ovat olleet tärkeitä jo monille sukupolville. Se on tärkeää kulttuurityötä.

Tässä esimerkkejä uusimmista lanu-mukautuksista:

  • Barrie, J.M.: Peter Pan, suomennos ja selkomukautus Tuomas Kilpi (Oppian)
  • Baum, L. Frank: Ihmemaa Oz, suomennos ja selkomukautus Tuomas Kilpi (Oppian)
  • Carroll, Lewis: Liisa Peilimaassa, suomennos ja selkomukautus Tuomas Kilpi (Oppia)
  • De Brunhoff, Jean: Babar, suomennos ja selkomukautus Tuomas Kilpi (Oppian)
  • De Brunhoff, Jean: Babar rakentaa kaupungin, suomennos ja selkomukautus Tuomas Kilpi (Oppian)
  • De Brunhoff, Jean: Babar seikkailee, suomennos ja selkomukautus Tuomas Kilpi (Oppian)
  • Grahame, Kenneth: Kiltti lohikäärme, suomennos ja selkomukautus Tuomas Kilpi (Oppian)
  • Karjalainen, Elina: Uppo-Nallen talviturkki, selkomukautus Silja Vuorikuru (Avain)
  • Rouhiainen, Elina: Muistojenlukija, selkomukautus Mirjami Häkkinen (Avain)
  • Twain, Mark: Tom Sawyerin seikkailut, selkomukautus Pertti Rajala (Avain)

•

L. M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet, alkuteoksen suomennos Hilja Vesala, selkomukautus Anniina Salin, Avain 2022, 157 sivua. Lainasin kirjastosta.

•

Syyskuun 2022 selkosarjassani ilmestyvät jutut, tässä aakkosjärjestyksessä:

Aarre

Annan nuoruusvuodet

Avaimet selkokieleen

Ei kertonut katuvansa

Pimeän arkkitehti

Sarjarakastuja

Teemestarin kirja. Veden vartija

Älä unohda selkokirjaa -seminaari 28.9.2022

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Romaani, Selkokirja

Avainsanat: ,

19 syyskuun, 2022 · 2:47 pm

Heli Laaksonen: Luonnos.

Omaperäinen ja ainoa laatuaan, niin voi hyvällä syyllä taas todeta. Kun Heli Laaksonen saa ajatuksen kirjoitta luonnosta, hän tekee sen yllättäen kutakuinkin yleiskielisesti, mutta antaa lukijan heti pääotsikossa aprikoida merkityksiä: luonnos niin kuin vapaalla kädellä vedelty alkuajatusten ilmitulo vai lounaismurteinen ”luonnossa”? Kumpikin käy kirjaan Luonnos. Eräänlaisia esitelmiä (Otava 2022).

Takakansi luonnehtii osuvasti: ”Viisas ja vitsikäs opus, jossa kaikki on kummallisesti mutta kohdillaan.” Melkein sata lyhytlukuista juttua luonnon ilmiöistä koostuu kirjatiedosta ja kuullusta sekä kirjoittajan johtopäätöksistä ja kielellisistä keksinnöistä. Näin Laaksonen luonnostelee näädän:

”Fariinisokerin värinen,

cremebruleénkeltainen ruokalappu leuan alla,

leivinpaperipaketin pituinen keho (+ häntä),

menee runkoa kiertäessään

kiepille kuin lämmin rusinamakkara.”

Luonnostelu ei jää vain tekstin ominaisuudeksi, sillä Heli Laaksonen on kuvittanut kirjan itse herkänilmeikkäin kuvin (paitsi metsälauhan, koska kuva katosi). Eikä omaperäisyys tyssää siihenkään, sillä taitaa Luonnos olla ensimmäinen jutusteleva luontokirja, joka on säekirjatyylinen: kapea palsta, lyhyehköt tekstikappaleet, rytmikäs sanoitus lyhyinä riveinä. Rivitystä voi ajatella myös runollisena, ja joissain aiheissa ilmaisukin muistuttaa (proosa)runoa. Etenkin vanamosta kertova luku liikauttaa runotyttösieluani.

•

Opin monesta luontoilmiöstä uutta ja ilahduin etymologioista. Jotkut sanailut kenties kopsuttelevat puujalkoina, mutta monet hymyilyttivät ja hymähdyttivät kuten marsun keinot selviytyä:

”Marsulla ei ole juuri puolustuskeinoja.

Uhkatilanteessa sillä on kaksi vaihtoehtoa:

paikalta pako tai kiveksi jähmettyminen.

Reaktiota voi mallintaa kotona:

’Rakas, meidän pitää puhua.’”

Luontokappaleiden esittelyssä ei sinänsä ole erityistä logiikkaa, vaan kirjailija on valinnut vapaasti, ja siihen on häntä innoittaneet opinnot luontoneuvojaksi. Äkkiseltään voi yllättää luku maksalaatikosta, mutta sen luettuani vakuutun, että nimenomaan sen pitää olla tässä kirjassa. Niin viisaasti se osoittaa, miten jokainen arkipöperö tulee luonnosta, raaka-aineet läheltä tai kaukaa, ja se kaikki kuluttaa luontoa. Laaksonen ei julista muttei myöskään peitä ruskan väreihin vivahtavaa punavihreää kantaansa.

•

Kaksi puutetta ilmiannan, silti käsittäen, että jokaisella on omat luontokappalesuosikkinsa. Kaipasin kirjaan lukuja omista erityisistä fanituksen kohteistani, jotka ovat kurki ja metsätähti. Ehkä sitten seuraavaan osassa saan niistä tieto-tunneiskut. Yhtä oikeakielisyysohitusta en moiti, mietin vain, miksi lukujen nimien perässä on piste. Ehkä siksi, että kirjassa on ehdoton totuus – Laaksosen viihdyttävä, hyvän mielen totuus. Piste.

•

Heli Laaksonen: Luonnos. Eräänlaisia esitelmiä, Otava 2022, 222 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, lyhytproosa, proosarunot, Tietokirja

Avainsanat: