Aihearkisto: Kirjallisuus

23 heinäkuun, 2022 · 7:10 am

Jasmine Westerlund: Olly Donnerin kiehtova elämä

Loikkaan lukemaan loistohotelleissa viihtyvästä Olly (Olga) Donnerista (1881 – 1956). Jasmine Westerlundin kirja on saanut osuvan nimen, Olly Donnerin kiehtova elämä (WSOY 2022), sillä kerrassaan kiehtova on todellakin tämän naisen maallinen vaellus. Sinerbykoffien panimosuvun jälkeläinen, vanhempiensa ainokainen lapsi avioituu Unonsa kanssa ja liittyy Donnerien kulttuurisukuun. Sitä ennen Olly on opiskellut Dresdenissä, hankkinut viiden kielen kielitaidon ja kasvanut Anna-äidin valvonnassa. 

Westerlundin kirjassa Ollyn vaiheet tallentuvat varhaisvuosista kuolemaan hengästyttävästi, sillä vauhdikkaasti kuvataan parille ominainen levoton liikkuminen maasta ja kaupungista toiseen, vaihtuvat hotellit ja kartanot. Jossain välissä Olly kirjoittaa yli 30 teoksen tuotannon. Elämäkerturilla on tavoite:

”Aika kerrostuu kuin haitari, kaikki kirjeet, dokumentit, laskut, reseptit kieppuvat pyörteenä, samaan mappiin mahtuvat yhdenihmisen häät ja hautajaiset.

Minun tehtäväni on saada sivut taas hengittämään, antaa niille tilaa, avata aika viuhkaksi.”

•

Pistäydyn Wikipediassa tsekkaamassa perustietoja: Uno oli johtaja jos missäkin liikelaitoksessa. Sitä on vaikea uskoa, sillä kirjassa nautinnonhaluinen matkailu on pääosassa. Sen rinnalla ison roolin saa pariskunnan antroposofia. He kokeilivat sitä muutaman vuoden myös käytännössä (tai palveluskunta toteutti) eli harrastivat biodynaamista tilanhotoa ja steinerilaista lasten kesä- ja hoitokotia.

Kiinnostavaa minusta on, että Olly Donner oli sadunomaisia draamoja ja romaaneja sekä runoja kirjoittanut taiteilija, mutta siitä kirjassa on niukasti. Hirtehisesti kuitenkin kirjoittaja kuvailee, että Ollyn kirjailijaura paljastuu omakustannevetoiseksi, vaikka kunnioitetut kustantamot painattivat Ollyn kirjoja – näemmä sinnikkään painostuksen seurauksena. Käy ilmi, että teosten esoteerisyys ei innostanut aikalaisia ja jää vieraaksi nykyäänkin antroposofiaan vihkiytymättömille. Westerlund löytää kuitenkin Ollyn kirjoista modernia otetta.

•

Kirjeet, kortit ja kuvat johdattelevat tutkijan kohteensa elämänmenoon. Suuren roolin saa Anna-äiti, koska hänen kirjeitään riittää tutkittavaksi Åbo Akademin Donner-arkistossa. Kirjoittaja tunnustaa suoraan, että Olly jää etäiseksi ja pysyy etäisenä myös kirjeenvaihdossaan.

Elämäkerta loksahtaa luovan tietokirjoittamisen lajityyppiin. Siihen sopii tarinallistaminen ja kirjoittajan näkyvyys: kirjoittajan tunteet arkistolöydöistä ja tutkimusmatkoista tulevat osaksi tarinaa. Hän myös paljastaa mieltymystään ja ärtymystään, jota henkilöt herättävät. Joukossa on hienoja historian havinan hetkiä, kun tutkija yli 100 vuotta myöhemmin kokee samoja paikkoja tai tilanteita kuin kohteensa. Westerlund ei tuo itseään tykö, eikä hän paljastele henkilökohtaisuuksia, vaan annostelee joitain yhteyksiä ja yhdistäviä tilanteita.

”Minä harhailen konferenssinjälkeisessä Pariisissa. On vuosi 2018 ja helle. Jalat ovat uuvuksissa, autojen meteli huumaa korvia. Etsin Donnereiden majapaikkaa, jälkiä menneestä, vaikka niiden päälle on kerrostunut kymmeniä vuosia turistien askelia, pakokaasua, pölyä, kuvitelmia ja toiveita.”

Lukukokemus on miellyttävä mennen maailman ja raharikkaiden rajattomilta vaikuttavien mahdollisuuksien kudelma. Irtonaisesti kerrottu elämäntarina viihdyttää. Mainitsin jo tietyn etäisyyden, ja se ehkä jää minua hieman vaivaamaan, mutta kiehtovaa, kyllä, sellaista on Ollyn elämästä lukea. 

•

Onnea Olgat! Naistenviikon nimipäivän kunniaksi julkaisen kirjakokemukseni juuri tänään.

Jasmine Westerlund: Olly Donnerin kiehtova elämä, WSOY 2022, 183 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus

Avainsanat:

22 heinäkuun, 2022 · 8:28 am

Jenni Pääskysaari: Mielen maantiede

Jennien juhlapäivää vietettiin eilen. Ei tänäänkään ole myöhäistä – naistenviikko jatkuu, myös kirjablogesissa.

Kansikin sen kertoo: tämä on Korso-special. Korso on minulle kirjallisuudesta tuttu Räkkärimarketin kassan Tarja Kulhon vuoksi, mutta Kulho on silkkaa fiktiota, kun taas Mielen maantiede (Otava 2021) mainitaan takakannessa Jenni Pääskysaaren omakohtaiseksi romaaniksi.

Pääskysaaren romaanin minäkertojan juuret uppoavat Korsoon, sillä siellä on sukua monessa polvessa. Romaani kertoo 1970-luvun puolivälissä syntyneen kertojan lapsuudesta lukion alkuun, joten kirja kuuluu esikoisromaanien kasvukertomusheimoon.

•

Korsolaisuutta on monenlaista, vaikka mielikuvissa siihen oleellisesti yhdistyy karuutta ja köyhyyttä. Romaanissa viehätyn perhepiirin lämmöstä, ja näin syntyy sävykäs kasvukertomus – myös muista kuin päihde-mielenterveys-ongelmaisista lähtökohdista. Mutta se muu kodin ulkopuolella:

”Kun poistuin kotipesästä, en ollut turvassa enää missään. Olin omalla reviirilläni metsästäjän tähtäintä jatkuvasti välttelevä, pieni vapiseva jänis.”

Kasvavan tytön epävarmuudet, kaveri- ja ihastussuhteet kuuluvat asiaan siinä kuin harrastukset ja idolit Gene Simmonsista Kaari Utrioon. Koskettavasti kirja kertoo itsensä pienentämisestä silloin, kun omat intressit eroavat keskiverrosta: ajan ja paikan hengen mukaan omaperäisyys pitää vaientaa, ettei erotu joukosta.

•

Pääskysaaren tyyliin kuuluu sirpaleisuus, ja tapahtumakuvailun lisäksi mukana on tilannekuvauksia ja listoja. Lyhyet luvut etenevät kronologisesti ja ne on nimetty ytimekkään yksisanaisesti.

Pidän hiomattomuudesta ja rososta, jota on tekstiin jätetty. Siitä huolimatta en ihan saa otetta kokonaisuuteen. Rohkaisevana romaani kyllä sopii tämän ajan nuorille: kyllä kannattaa uskoa omiin tavoitteisiin, ja joka paikasta voi pyrkiä niitä kohti.


•

Jenni Pääskysaari
Mielen maantiede
Otava 2021
romaani
208 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

21 heinäkuun, 2022 · 7:00 am

Paula Havaste: Laahus & Johanna Valkama: Kuningatarlaiva

Tämänpäiväisen postaukseni kaksi romaaania sopii naistenviikon nimiteemaan, sillä tänään on Johanna Valkaman nimipäivä, ja eilen oli Paula Havasteen romaanin päähenkilön Reetan nimipäivä.

Näiden historiallisten romaanien yhdistävä tekijä on Nuijasota tai sen jälkimainingit. Isoin yhdistäjä on Suomen historiaan vaikuttanut mies, Jaakko Ilkka. Vain hänet historiankirjoitus tuntee, mutta historiankirjoista unohtuneet vaimot ja rakastajattaret sopivat kirjailijoiden mielikuvituksen lähteiksi. Nyt niihin!

Paula Havaste: Laahus

Olen lukenut Paula Havasteelta varhaiseen keskiaikaan sijoittuvan Kertte-sarjan ja Viron neukkuajasta kertovan Saarenmaa-sarjan. Siksi tiedän, että Havasteen historiakuvaukseen voi luottaa. Etenkin minua on viehättänyt Kertte-sarjassa vanhan kansanuskon yksityiskohtainen kuvaus, se, miten uskomukset kuuluvat luontevasti arjen tapoihin.

Samaan kiinnitän huomiota uudessa romaanissa Laahus (Gummerus 2022). Siinä eletään 1500-luvun lopun Nuojasodan tunnelmissa. Kiinnostavasti kirjan päähenkilön Reeta uskoo kansanuskon enteisiin ja tuonilmaisiin sekä kansaan iskostettuun herran pelkoon.

•

Reetan elämää seurataan siitä, kun hänet myydään mökkirähjästä kauas Turkuun pikkupiiaksi kauppiaalle, joka lähettää hänet takaisin kotiin ”pilattuna”. Hyväksikäytetty tyttö synnyttää lapsen, Annan, joka kuolee pienenä.

”Oli riittävän paha asia, että ihmiset nimittelivät Reetaa aina pilatuksi tytöksi, ja kotona hänelle oli sanottu, että oli päästään vialla kun piti kättä niin kuin olisi taluttanut näkymätöntä lasta. Minkä hän sille saattoi, jos kukaan ei tuntunut näkevän Annaa, joka nytkin oli tuossa vieressä ja piti Reetaa tiukasti kädestä kiinni.”

Reeta on sinut herkkyytensä kanssa, siis yhteydestä tuonpuoleiseen, mutta oppii nokkelana peittelemään sen. Historiallisten romaanien tapaan päähenkilö on poikkeusyksilö, fiksu ja pärjäävä olosuhteista huolimatta. Reeta ei ole silti tylsä päähenkilö, vaan hän tekee omia päätöksiä niissä rajoissa kuin alistetuille köyhille tytöille ja naisille on mahdollista. Ja Reeta rikkoo rajoja, ajaa jopa härkiä.

Reetan heikko kohta on kapinajohtaja Jaakko Ilkka, kirjan Jaska Ilkkainen. Karismaattinen vanha mies vetää puoleensa naisia ylipäätään. Historia tarjoaa juonipaljastuksen, miten talonpoikaiskapinassa ja Jaakolle käy, eli ei siitä sen enempää. Havaste onnistuu kuvaamaan monipuolisesti kapinan syitä ja seurauksia: ihmistä sodassa ei kirjassa sievistellä. Reeta näkee ja kokee sisällissodan sekä sen karun jälkinäytöksen, mutta saa elämälleen uuden suunnan.

Havaste kirjoittaa vetävää historiaproosaa. Marisen pikkuyksityiskohdasta: sana huikea särähtää pariin otteeseen sopimattomana ajankuvaan. Mutta kokonaisuus vakuuttaa.

•

Paula Havaste: Laahus, Gummerus 2022, 429 sivua. Sain lainaksi bloggaajakaverilta.

Johanna Valkama: Kuningatarlaiva

Johanna Valkama on aloittanut Jaakko Ilkan leskestä kertovan kirjasarjan romaanilla Katariinanpyörä. Toinen romaani Kuningatarlaiva (Otava 2022) jatkaa siitä, mutta menneisyys kulkee naisen mukana: ”Kun kiedoin paksun esiliinan nauhat vyötäisilleni, tunsin porvarillisen Katariina Weckin vaihtuvan Ilkkalan Susannaan.”

Katariina hoitaa kauppa-asioita Tukholmassa, mutta afäärit eivät suju hyvin: Katariinan kauppakumppani kuolee, olot ovat Tukholmassa levottomat, eikä vailla kiltastatusta naisella ole paljon liikkumavaraa liikeasioissa, vaikka hänellä on hyvät yhteydet terva- ja maustekauppaan Suomesta Lontooseen. Romaani kertoo Katariinan ponnisteluista elinkeinonsa, talonsa ja perheensä puolesta.

•

Tukkiholmissa eletään vuotta 1625, jolloin rakenteilla on Wasa-laiva. Tuon ajan valtakiistoja, kaupankäyntiyhteisöä ja kaupunkielämää kirja kuvaa kerrassaan kiinnostavasti. Hätkähdyttävää on esimerkiksi se, että kolmasosa kaupunkilaisista puhuu suomea. Vähemmistöihin kohdistuvat ennakkoluulot vaikuttavat vuosisadasta toiseen muuttumattomilta.

Wasa-laivan ympärille kietoutuvat Katariinan liiketoiminnat mutta myös henkilökohtaisesti häntä keikuttaa eräs kapteeni. Asetelma on melko tavanomainen romanttisessa historiaviihteessä: sankaritar vastentahtoisesti ihastuu karuun mieheen ja vääjäämätöntä pitkitetään jännitteen säilymiseksi. Kaatuuko mahdollinen romanssi kuten Wasa-laiva? Lukija saa sen selville.

Liekö syynä se, etten ole lukenut sarjan ensimmäistä osaa: en oikein päässyt lukutunnelmaan. Silti sujuva teksti vetää hyvin. Historiallinen kehys vaikuttaa mallikkaalta, mutta Susanna Katariina jää minulle laimeahkoksi, vaikka tässä itsenäisessä yrittäjänaisessa on paljon kiinnostavia piirteitä.

•

Johanna Valkama: Kuningatarlaiva, Otava 2022, 304 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

19 heinäkuun, 2022 · 5:44 am

Johanna Sinisalo: Ukkoshuilu

Tänään otan varaslähdön naistenviikon nimipäiviin. Kirjailija Johanna Sinisalo juhlii 21. päivä ja hänen romaaninsa Ukkoshuilu (Otava 2021) minäkertoja Leena 22.7. Etukäteisonnittelut heille ja onnittelut tämän päivän Sareille ja sen nimijohdannaisille!

Katso naistenviikon haastepostaus: tässä.

Ukkoshuilu osoittautuu hyväksi kesäkirjaksi. Siihen sekoittuu historiaa, folklorea, suhdesotkuja, yhteiskunnallisuutta ja trillerimäisyyttä. Hitusen ehkä ainesruuhkaa ja myös pitkitystä saattoi juonikuvioissa olla, mutta kesähelteellä pihakeinussa keinutellen tarinaa oli sujuvaa seurata. Keinuttelupaikkani on Teiskossa, jossa myös kirjan käännekohdat tapahtuvat, joten paikallisuuskin lisäsi kiinnostustani.

•

Romaani alkaa kaukaa historiasta vanhatestamenttiselta ajalta. Siitä kertoo Joona, jonka lukija tunnistaa tarinoista valaan vatsaan joutumisesta. Näppärästi Sinisalo purkaa tutun ihmetarinan ja kytkee siihen seikkailua, uskomuksia ja ripauksen yliluonnollista taikaa. Lyhyt Joonan tarina toimii tyylipuhtaan historiallisen fiktion tapaan, ja aistin kielestä tehokasta waltariaanisuutta. Tästä kirjan osuudesta saadaan siirtymään nykyaikaan kumma kapistus, ukkoshuilu.

Pääosan romaania kertoo Leena Lind, ammattitaitoinen meteorologi, joka saa potkut työstä ja avioliitosta. Suhde työkaveriin sotkee pitkään Leenan elämää, jonka muuten täyttää köyhäksi muuttunut arki esikouluikäisen tyttärensä Leian kanssa. Ex-mies asuu Tampereella, ja sinne muuttaa myös Leena tyttärineen. Työttömyysjakson jälkeen Leena työllistyy muttei tehtäviin tai tasolle, jotka vastasivat hänen koulutustaan tai elinkustannuksiaan. Työpaikassa ja muutenkin tapahtuu outoja: tiedenainen joutuu pohtimaan tieteellisesti todistetun ja yliluonnollisen kohtaamista.

•

Leenan särmikäs persoona kantaa hyvin romaania, sillä hän oivaltaa terävästi asiayhteyksiä. Välillä hän huijaa itseään ja on huijattavissa, joten fiksu ihminen osoittaa inhimillisyytensä. Se tekee Leenan kertomasta uskottavaa.

Leenan minäkerronnan ohella romaanissa on hänen Säätyttö-blogijuttujaan, jotka eroavat muusta mielenkiintoisina, filosofisina sääilmiöpohdintoina. Niissä välähtää myös kielen lyyrisyyttä. Rikkana rokassa on juonittelijoiden sähköpostikirjeenvaihtoa, joka (ehkä turhaankin) osoittaa, mitä Leenan pään menoksi juonitaan. Kerronnan vaihtelu pitää kuitenkin lukijan virkeänä.

•

Juonen kannalta ukkoshuilu, siis konkreettinen esine eli kivinen huilumainen puikko, sujahtaa sujuvasti Joonan ajoista Leenalle. Se toimii oivana motiivina luonnon tilan, sään ja sen manipuloinnin teemoille. Tähän saadaan mukaan maailmanpoliitiikka: sää voi olla ase. 

Karmivasti Sinisalo on ennustanut viime syksynä ilmestyneessä kirjassaan Venäjän valtapyrkimykset. Vaikkei Ukrainan sodan pontimena olekaan Krimin valtauksen jälkeinen vesipula, muuten osuu oikeaan: ”Elleivät he [venäläiset] ole koko ajan halunneetkin saada syyn laajentaa konfliktia?”

Sinisalo näyttää vallanhalun ja ahneuden vaikutukset ihmisiin, myös manipulointi tunteita hyväksikäyttäen kuuluu vaikutusvarastoon. Silloin Tampereen takamailla Teiskossakin voi tapahtua sellaista, jolla voisi olla maailmanpolitiikalle käänteentekeviä seurauksia. Uskon sen.

Pieni ihminen on muutenkin Ukkoshuilussa isojen rattaiden möyhennyksessä. Työttömyyttä, köyhyyttä ja firmojen kikkailua työllistämistöillä ruoditaan roimasti, samoin yrityskauppoja ja osaavien naisten asemaa silloin, kun miehet yhä kyynärpäät edellä verkostoituvat ja rynnivät yritys- ja työmarkkinoilla.

”Vihaan sitä, että minulta on viety elämänhallinnan illuusio, turvallisuuden tunne: että korkealla koulutuksella ja työssä pärjäämisellä olisi vaikutusta omaan tulevaisuuteen.

 Yksilön päätökset ovat pikkuruisia, kun ajatellaan vaikkapa koko maailman tulevaisuutta. Meille on syötetty vuosikausia ajatusta, että vaikkapa jätteiden kierrättäminen, lentomatkustamisen vähentäminen ja tavaroiden uusiokäyttö ratkaisevat ilmastokriisin. Silti meillä samaan aikaan olisi velvollisuus kuluttaa koko ajan enemmän, jotta ’talouden pyörät pyörisivät’. Elämäntehtävämme on tuottaa jollekuille muille voittoa.”

Leenalla on siis asiaa ja ajatuksia. Agendahenkisyyden lisäksi romaanissa välittyy hyvin Leenan tunne-elämä. Ei siis aivotonta kesäkeinulukemistoa, vaan helteen hyydyttämän lukijan aivot saavat askaretta.

•

Johanna Sinisalo: Ukkoshuilu, Otava 2021, 440 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Avainsanat:

18 heinäkuun, 2022 · 6:16 am

Riina Tanskanen: Tympeät tytöt

Naistenviikko ja naistenviikkohaaste 2022 alkaa tänään. Onnittelut Riikoille! Melkein Riikka on Riina, joten tällä aasinsillalla käynnistän omat naistenviikkopostaukseni.

Riina Tanskasen Instagram-tilille Tympeät työt ilmestyy säännöllisesti piirroksia informatiivisin tekstein. Tanskanen käsittelee niissä modernin feminismin keinoin rakenteellisia ongelmia.

Sarjakuvana Tympeät tytöt on saanut alaotsikon Aikuistumisriittejä (Into 2021). Siteeraan alkusanoja:

”Teoksen sarjakuvat räjäyttävät normikritiikillään määritelmät siitä, millaisia tyttöjen kuuluu olla, millainen tyttöys on arvostettavaa ja mitä täytyy sietää. Tämä on lempeän määrätietoista kapinaa kohti maailmaa, jossa on kaikille tilaa olla monimutkaisia.”

Tuosta erityisesti tykkään: tilaa olla monimutkaisia – ja siihen kaikille mahdollisuus.

•

Kirja jakaantuu yhdeksään osaan, ja teemoja ovat esimerkiksi naiseksi kasvaminen, naisen työ ja kiltteys. Kiteytän lyhyesti: kirja osoittaa kasvatuksen, historian ja yhteiskunnallisten rakenteiden vaikutuksen tyttöyteen ja naisiin, siis asemaan ja vaikutusmahdollisuuksiin.

Tanskasen sarjakuvat ovat tekstipainotteisia: kantaaottavia, saarnaavia, osoittelevia ja haasteita heittäviä. Niistä aatteen vimma välittyy. Pidän kovasti värikkäästä kokonaisuudesta ja piirrostyylistä. Mainio idea on henkilöidä kapitalismi, uusliberalismi, tolkun ihminen ja muut aatepuheet. Herkullinen tyyppi on protagonisti pimppienkeli, joka käy heittämässä väliin kärkeviä kommentteja.

•

Teos on tietopainotteinen ja yhdistelee mainiosti faktoja:

”Teos läväyttää 2020-luvun raameissa esiin ne kollektiiviset, vaietut haavat, joita naiset ovat kantaneet sisällään sukupolvia.” Ja totta on, että moni vääryys tuntuu tutulta kuten naisen euro, tyttöysoletukset ja erinäiset stereotypiat.

Mutta huomaan myös sukupolvieron, sillä olen 35 vuotta Tanskasta vanhempi. Säästyin paljolta. Kyllä leikkelin lapsena naistenlehdistä hoikkia paperinukkeja, leikin barbeilla ja sain äidiltä aimo annoksen ohjeita kunnollisuudesta, mutta minun kasvuvuosinani ei ollut internetiä eikä somen naiskuvastoa. Uskon some-vyöryn lisäävän vinoumia käytösmalleihin, ulkonäköön ja vastaavaan, vaikka meetoo ja sen kaltaiset vastaiskut ovat lisääntyneet.

•

 Olen feministi, mutten todennäköisesti ole nykykäsityksen mukaan oikea, kunnon feministi vaan laimean keskiluokkainen, keskinkertainen tasa-arvoa peräävä tätifemmari. Vierastan lokerointia ja oikeaksi määrittelyä, ja minun on vaikea yleistää tai nähdä maskuliinisuuden nurjuuden hyökyvän yksituumaisesti, vaikka tunnistan mielestäni rakenteellista epätasa-arvoa. Uskon oikeasti siihen, että tilaa olisi olla monin tavoin monimutkainen – ja tasa-arvoinen.

Uskon myös siihen, että Tympeät tytöt on etenkin nuorille tymäkkä tiedostus- ja tietopaketti. Keski-iän ylittäneille, kaikille vanhemmille ja kasvattajille se ojentaa peilin itsetutkiskeluun.

•

Riina Tanskanen: Tympeät tytöt. Aikuistumisriittejä, Into 2021, 161 sivua. Lainasin kirjastosta.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Naistenviikko

Avainsanat:

18 kesäkuun, 2022 · 9:00 am

Kesäpaussilla kohti naistenviikkoa 2022

Kirjabloggaaminen on antoisa harrastus, mutta myös iloa tuottavista toimista on välillä viisasta pitää lomaa. Tavallisesti julkaisen pari juttua viikossa, mutta nyt pidän kuukauden tauon. 

Olen aina määritellyt luku- ja kirjoitusharrastukseni sellaiseksi, että se jatkuu niin kauan kuin se ei tunnu suorittamiselta. Lähiajat, jopa -vuodet, ovat täyttyneet monenlaisista velvollisuuksista ja kuormituksista niin, että hyvä harrastuskin voi paineistua. Siksi pidän kuukauden kesäloman postaamisesta.

*

Naistenpäivänä julkaisin haasteen heinäkuisesta – jo perinteisestä – kirjasomettajien naistenviikosta. Ilokseni mukaan on jo ilmoittautunut kirjabloggaajia. Tervetuloa: yhä saa ilmoittautua tai osallistua haasteeseen ilmoittautumatta! 

Palaan postaustauoltani, kun naistenviikko alkaa. Omat suunnitelmani naistenviikkojutuiksi ovat seuraavat. (Varaan itselleni kuitenkin muutosoikeudet, sillä taidan kuitenkin tauollani lukea, joten jotain kerrassaan kiinnostavaa saattaa tulla sotkemaan julkaisusuunnitelmiani.)

18. heinäkuuta – Riikka: Riina Tanskanen, Tympeät tytöt
19. heinäkuuta – Sari, Saara, Sara, Sarita, Salli, Salla: Johanna Sinisalo, Ukkoshuilu
20. heinäkuuta – Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta: Helena Ruuska, Mary Gallen-Kallela
21. heinäkuuta – Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna: Paula Havaste, Laahus & Johanna Valkama, Kuningatarlaiva
22. heinäkuuta – Leena, Matleena, Leeni, Lenita: Jenni Pääskysaari, Mielen maantiede
23. heinäkuuta – Olga, Oili: Jasmine Westerlund, Olly Donerin kiehtova elämä
24. heinäkuuta – Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja: Kristiina Vuori, Samettiin kätketty

(Täydensin listaa 1.7.2022.)

Viikon lopuksi 25.7. julkaisen koontijutun, johon haasteeseen osallistujat voivat linkata postauksiaan.

Kauniita kesäpäiviä – palaamisiin!

4 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Sekalaista

13 kesäkuun, 2022 · 6:51 am

Heikki Kännö: Ihmishämärä

Heikki Kännön jättiromaanin Ihmishämärän (Sammakko 2022) nykyisyys kuvataan dystopiana muutama vuosikymmen meidän ajastamme eteenpäin. Siihen kuuluvat eteläisen Euroopan elinvoiman vienyt kuumuus ja kuivuus, ja kirjan loppua kohti kurittavat kohtalokkaat maanjäristykset, tulvat, infrastruktuurin sortuminen ja tekoälyn temppuilut, joiden seurauksena tuhoutuvat Lontoo, Torino ja San Francisco – vuosisatoja säilynyt ihmisten historia, taide ja elämä.

Eikä siinä kaikki vaan vanha mytologia valtaa kerronnan ja kerrotun maailman. Romaanin 1038 sivua sisältää raskaita osuuksia mutta myös nautinnollisen eeppistä, sävykästä kerrontaa. Tämä romaani ei päästä helpolla eikä siitä ole helppo kirjoittaakaan. Jotain tässä nyt kokoilen. (Ja jos et jaksa lukea venähtänyttä juttuani, jaksatko romaaniakaan.)

•

Länsisaksalaisen Kleven kaupungin alueella kukoistaa omenatila Goldener Apfel. Tilaa hoitavat ikinuori Engelbertha ja hänen erikoisen elinvoimainen, ikivanha isoäitinsä Ethelinda. Engelberthan aviomies Baldovino hoitaa pellot, ja sen lisäksi hänet tunnetaan kuvanveistäjänä ja Cernin tekoälytiedemiesryhmän jäsenenä. Nuori kuvataideopiskelija Anastázie on tilalla ottamassa oppia kuvanveistäjämentoriltaan. Eräänä päivänä omenatilalle saapuu vanha silmäpuoli Hans Otter.

”Ja entä sitten? Jatkuuko kaikki Eddan ennustamalla tavalla, jossa alku on kuten loppu?”

Ihmishämärässä eri aikakerrokset lomittuvat, jopa niin, että kyseenalaistetaan kuoleman ja syntymän järjestys. Edda-mytologia, tarinat, Wagner-libretot, historia ja taideteokset taiteilijoineen kietoutuvat toisiinsa. Romaani tukeutuu perin juurin fiktion olemukseen, kuvitteluun, kuviteltuun, joita solmivat näkemykset taiteesta ja elämästä.

Romaanin alussa yritän vakuuttaa itselleni, että tämän romaanin voi lukea vain uskoen satuun. Toiset fiktiot ovat elämänkaltaisia, todenoloisia, sitten on spekulatiivisia fiktioita kuten Ihmishämärä, jolle on lähtökohtaisesti sallittava kaikki.

”- Eivätkö sadut olekin juuri tällaista tutkiskelua varten? Ne kärjistävät ja rinnastavat, ja samalla näyttävät ihmiselle jotain, mikä on niin lähellä, ettei sitä huomaisi lainkaan ilman matkaa jonnekin hyvin kauas.”

•

”On tullut Ragnarökin aika”, Clothilde sanoi.

”On tullut Wotanin aika”, Gunilla sanoi.

”Ja elonpiirinsä tuhonneelle ihmiselle”, Clotilde sanoi, ”jumalille kuuluva aika tietää hämärää.”

Ihmisten tunteman maailman loppu vaikuttaa vääjäämättömän lohduttomalta. Syynä on se, ettei ihminen kyltymättömyydessään ole oppinut virheistään. Muinaisjumalille tulee siten tila ja tilaus palata, vaikka ovat aikanaan pullistelleet sekä pettäneet ja tuhonneet toisiaan ja itsensä. Sodat ja natsiaate pohjustavat niiden uutta tulemista. Mutta ovatko muinaisjumalat oppineet virheistään?

Vastapainona hävitykselle romaanissa uskotaan substanssin säilymiseen jossain muodossa. Esoteerisen ajattelun kulmakivi hioo sellaista, mikä jää jäljelle: Akasha, kaiken tiedon kirjasto – tai eri filosofien käsitykset olemassaolon äärettömistä muodoista, ihmisaistein todentamattomista todellisuuksista. Näin vastaa Baldovino oppilaalleen: 

”Totesin vain, ettei ajatus informaation katoamattomuudesta ole ainutlaatuinen, ja voin vielä erikseen painottaa, ettei se ole edes mahdoton. Kuten sinulle joskus kerroin, informaatio on ainetta, eikä aine katoa, vaikka sen sisältämät molekyylit vaihtaisivat järjestystä.”

•

Pitkin romaania Baldovinon oppilaan Anastázien skeptisyys haastaa taruilua:

”Eli sinä siis uskot, mitä tuo mielipuoli [Hans Otter] meille satuilee…? Että vanhat mytologiat ovatkin totta… että elämme jonkin hemmetin muinaishirviön ulkokuorella… että tuo umpihullu vanha kusipää on uudestisyntynyt ylijumala Wotan tai Ođinn tai mikä nyt onkaan, ja Engelbertha jokin reinkarnaatiotunut nuoruuden jumalatar Freia? Niinkö?”

No, minä uskon, kun Kännö pistää uskomaan uskomattomattomassa juonien ja sivujuonien kudelmassa, jossa ei ole pahitteeksi mytologioiden tuntemuksen lisäksi, jos tietää jotain länsimaisesta filosofiasta ja kulttuurihistoriasta. 

Tunnistan pitelemättömän kuvittelun taidon, jolla Kännö rakentaa runsaan romaaninsa. Heti perään tunnustan riittämättömyyteni lukijana, sillä tunnen vain pintapuolisesti skandi-mytologiaa enkä ole kokenut Wagnerin oopperoita tai tutustunut niiden librettoihin. Kalvavaa, etten siksi pääse pureutumaan, mitä kaikkea Kännö on tehnyt taustamateriaalilleen. En siksi osaa täysin heittäytyä Kännön fiktioon, mutta se kertoo minusta lukijana, ei kirjasta.

Joseph Beuysin teoksia näin ensi kerran jo joskus 1980-luvun alussa kenties Sara Hildenin taidemuseossa. Ai Weiwein kanssa minusta on selfie, joka on otettu Helsingissä 2015 osana hänen näyttelyavajaisiaan.  Marina Abramovićin retrospektiivissä Firenzessä joulukuussa 2018 totisesti vaikutuin. Nämä kolme taiteilijaa ovat oleellisia Kännön romaanissa, ja näin ripustaudun omiin kokemuksiini heidän taiteestaan sekä sijoitan ne osaksi lukukokemustani – saan tarttumapintaa. Kännö siis poimii maailmankuulut taiteilijat osaksi romaaniaan, sellaiset taiteilijat, jotka panevat itsensä alttiiksi ja haluavat välittää sanomaa.

•

Onhan Ihmishämärä monessa mielessä suurteos, mutta veikkaan ettei ihan jokahemmon lukemistoa. Toisaalta myös kovin suosittu Tolkienin Taru sormusten herrasta on paksu teoskokonaisuus, ja siinäkin juoni punoutuu vallan (valtasormuksen) vaikutuksiin ja erilaisten juonipoikkeamiin, uskomusolentojen kohtaamisiin ja taisteluihin, hyvän ja pahan vääntöön. Kännö ei fantasioi vaan kytkee myytit dystopiaan, eivätkä hyvä ja paha erotu kovin tarkkarajaisina vaan ihminen pelaa niillä:

”- Ihminen on niin helppo, Hans Otter ajatteli. Alkeellinen olento, joka käyttää vaivaa määritelläkseen käyttöönsä hyvän ja pahan, ja sen jälkeen tuhlaa aikaansa keksiäkseen syitä, joiden avulla noita määreitä voi hyvällä omallatunnolla siirrellä, mikäli omat intressit niin vaativat.”

On ehkä eduksi tuntea Kännön tuotantoa. Olen lukenut Sömnön ja Runoilijan. Viimeksi mainitusta tuttua on muun muassa Goethen, Steinerin ja Nietzschen merkitys. Nautin Ihmishämärässä viittauksista edellisen teoksen aineksiin, ja tunnistan tutun, kanelilta tuoksuvan pahuuden läsnäolon.

•

Mielikuvitusjättiläinen, joka on tietoinen eurooppalaisesta kulttuurikontekstistaan – sellainen on Ihmishämärä. Ihminen on siinä uhka itselleen ja ympäristölleen. Näenkö toivoa? Luen romaanista:

”Ihminen rakentaa maailman ja maailma rakentaa ihmisen, joten on äärimmäisen tärkeää varmistaa, millainen ihminen uuden maailman rakentajana toimii. Jokaisen ihmisen on oltava taiteilija. Jokaisen taiteilijan on käytettävä luovuuttaan.”

Romaani alkaa ja loppuu väriin: toisesta herää tajunta, toiseen loppuu kaikki. Kännön luovuudesta luen kaikkia sävyjä.

•

Heikki Kännö: Ihmishämärä, Sammakko 2022, 1038 sivua. Lainasin kirjastosta.

9 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

11 kesäkuun, 2022 · 8:08 am

Satu Rämö: Hildur

Päätän kesäkuun dekkariviikon jännitykseen islantilaismaisemissa. Satu Rämön esikoisdekkari Hildur (WSOY 2022) sijoittuu Islannin luoteisosaan, Länsivuonolle, Ísafjörđurin pikkukaupunkiin.

Kirjapostaajien viikkoa emännöi Kirsin kirjanurkka, logo Yöpöydän kirjat.

Pikkupaikkakunnasta ja sen poliisiasemasta tulee mieleen vangitseva islantilainen tv-sarja Loukussa, mutta nyt rikoksia ratkoo lumivyöryalueen ja vuonovuoristoseutujen naisvaltainen joukko, sillä päällikkönä toimii perheenäiti Beta ja rikostutkijana yksineläjä Hildur. Tosin suomalainen Jakob saa pestin harjoittelijaksi, jonka opinnot Tampereen Poliisiopistossa ovat vielä vähän kesken.

Rämö rakentaa päähenkilöistään kiinnostavia. Kun luin kirjan esittelyn, myönnän olleeni skeptinen, sillä on kovin tavallista miehittää/naisittaa dekkari traumatisoituneilla ja kompleksisilla poliisihenkilöillä. Hilduria kalvavat lapsina kadonneet pikkusisarukset, ja Jakob painii norjalaisen ex-vaimon kanssa poikansa tapaamisoikeudesta. Kirjan edetessä henkilöt saavat lihaa luiden päälle, persoonat vahvistuvat, samoin työtovereiden ystävyys. Myös sukupuolirooleja rikotaan, sillä Hildur on sitoutumiskammoinen surffaaja ja Jakob kutoo neuloosin vallassa islantilaisvillapaitoja. Tervettä!

•

Entäpä jännitys? Lumivyöryn alle jää mökki ja mökkiin mies, joka ei kuollutkaan luonnonmullistukseen, ja kalmossa on piirteitä, jotka yhdistyvät muihin murhiin. Hildur ja Jakob keräilevät pikkuhiljaa johtolankoja, ja juoni etenee mallikkaasti vaihe vaiheelta. Siihen aika luontevasti sopivat henkilöiden privaattitapahtumat, Jakobin englanninkielinen kommunikointi sekä islantilaiset maisemat ja tavat.

Pientä häirintää minussa herättävät kirjan kursivoidut osuudet, joissa äänessä on sarjamurhaaja. Kyse on tyystin makumieltymyksestäni, sillä pidän keinoa nykydekkareissa turhan tavanomaisena – ja usein turhana. Jännäri olisi kehittynyt mainiosti ilman näytteitä ajatusmaailmaltaan nyrjähtäneestä murhaajasta.

•

Sen sijaan en pidä ollenkaan kerronnallisesti osoittelevina tai opasmaisina osuuksia, joissa kerrotaan islantilaisuudesta. Olen lukenut Rämön matkakirjoja ennen vuosientakaista Reykjavíkin matkaani, ja ne viihdyttivät ja hyödyttyttivät silloista reissuani. Mielestäni dekkarin Islanti-jutut sopivat mukavasti Jakobin perehdyttämiseen maan tapoihin. Esimerkiksi tiedot islantilaisten tavasta muistaa vainajia tuntuvat käyvän hyvin kirjassa moneen tarkoitukseen. Sympaattista:

”Muistokirjoitukset kertoivat yksittäisen ihmisen historian tekstin kirjoittajan omasta näkökulmasta. Joskus yhdestä vainajasta oli tehty useampi muistokirjoitus, kun sekä sisarukset, vanhemmat, lapset, koulukaverit että työkaverit halusivat  kertoa omat muistonsa vainajasta. Kun yhdestä ihmisestä kirjoitettuja arkisia muistokirjoituksia vertasi keskenään, alkoi piirtyä moniulotteinen kuva ihmisestä.”

Islantilainen marraskuu kaikkine säineen ja länsivuonomaisemineen kuvataan kirjassa visuaalisen tehokkaasti. Moni muukin kirjan piirre miellyttää. Ratkeamattomia asioita jää niitäkin sopivasti auki, joten mieluusti odotan Hildurille jatkoa.

•

Satu Rämö: Hildur. Osa 1. Wsoy 2022, 232 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa. 

Dekkariviikolla 2022 postasin:

Valentina Morelli: Kuolema keskipäivällä

Tiina Raevaara: Sielujen syöveri

Reijo Mäki: Hotel California

Satu Rämö: Hildur

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus

Avainsanat:

5 kesäkuun, 2022 · 5:36 am

Tove Ditlevsen: Aikuisuus

Tove Ditlevsenin omaelämäkertatrilogian otsikot on käännetty napakan vähäeleisesti: Lapsuus, Nuoruus ja Aikuisuus. Viimeisin osa on julkaistu Tanskassa 1971 nimellä Gift, joka voi tarkoittaa avioliittoa, naimisissa oloa ja myrkkyä. Kaikkia niitä Aikuisuus (S&S 2022) sisältää.

Heti kärkeen totean, että tämä sarja kokonaisuudessaan on tehnyt minuun suuren vaikutuksen.

”Sinä vain jäljittelet todellisuutta. Sillä ei ole mitään tekemistä taiteen kanssa. Pyydän että hän lakkaa puuttumatta kirjoittamiseeni.”

Kirja kertoo kirjailijan elämästä parikymppisestä lähelle kolmekymppistä, eli kirjailijan kirjallinen ura ja aikuisuus ovat vielä alkutekijöissään. Kronologinen kerronta poimii kaunistelemattomasti toinen toistaan seuraavia tilanteita, joilla on seurauksia seuraaviin tapahtumiin. Teho ei perustu rakenteellisiin kokeiluihin vaan tinkimättömään subjektiiviseen suoruuteen, jonka Katriina Huttusen erinomainen käännös selkeällä, suoravirkkeisellä kielellä ja tyylillä välittää.

Koska kirjailijakertoja kertaa menneisyyttään, hänellä on valta ja voima valita. Esimerkiksi sota-ajan saksalaismiehitys jää aika vähälle, kun muut aiheet tuntuvat takamatkalta oleellisimmilta. Valinnat eivät päästä kirjailijakertojaa vähällä. Tove hakee elämään turvallisuutta ja vakiintumista, mutta työläistaustasta keskiluokkaan hamuavan Toven elämäntapa ja tuttavuudet kallistuvat boheemin puolelle.

”Mikään hinta ei ollut liian korkea sietämättömän todellisuuden torjumiseksi.”

Kirja käynnistyy ensimmäisestä avioliitosta, ja etenee suhteeseen huithapelin kanssa sekä kolmeen seuraavaan liittoon. Rakkauden luonne epämääräisenä ja epäluotettavana tunteena saa kirjassa monta ilmentymää. Viimeisin suhde kirjassa voisi olla muuta, mutta se tuntee varjonsa: ”Meillä on rakkauden oikeus puolellamme, hän sanoi. Se oikeus sallii tehdä pahaa muille, sanoin.”

Toven aikuisuus on pitkälti koukuttumista onnentunteeseen, joka syntyy muusta kuin inhimillisestä kontaktista: kirja on väkevä riippuvuuden dokumentti. Tove jää kertakokeilulla petadiini-koukkuun, ja siinä hän pysyy kolmannen siipan, lääkäriaviomiehen, ansiosta.

Kertojan elämässä muut tärkeät asiat hiipuvat huumehimon vuoksi. Ditlevsen kuvaa paljaasti ja karusti narkomaanin ytimiin juurtuvan addiktion ja vieroitusoireet. Jos jonkun on vaikea ymmärtää riippuvuuden kokonaisvaltaisuutta, tämän kirjan jälkeen sen tajuaa entistä paremmin.

”Äidiltäni puuttuu täysin kyky eläytyä toisen asemaan, ja se estää häntä astumasta liian lähelle, mikä sopii minulle erinomaisesti.”

Kirjassa tulee hyvin esille, miten Toven unelma perheestä on syntynyt hänen ulkopuoleltaan, ristiriitaisen äidin mallista ja tuputetuista arvoista. Aiemmissa osissa Toven äitisuhde ja äidin persoona on hiertänyt, mutta nyt Tove sietää etääntyvää suhdetta.

Äiti-häiriösuhde taitaa siirtyä seuraavaan polveen. Tove saa kaksi lasta ja yhden bonuslapsen, mutta äitiys ei kirjassa saa suurta tilaa. Enemmän sivuja poikii muu elämä. Lasten ja elämäntilanteen sovittaminen vaatii peruuttamattomia tekoja, ja ne synnyttävät kirjaan hätkähdyttäviä kuvauksia, esimerkiksi Toven abortit kerrotaan rajusti. Huumehuuruissa lasten varhaisvuodet hämärtyvät, ja kun on vieroituksen aika: ”En halua tehdä sitä ainoastaan lasteni tähden vaan myös niiden kirjojen, joita en ole vielä kirjoittanut.”

”Mutta minulle elämä on nautintoa vain silloin kun kirjoitan.”

Kaiken elämänkuorman päällä keikkuu keskeisin: kirjailijuus. Alkutuotantoaan Ditlevsen ei sisällöllisesti raottele, oleellista on kirjoittamisen pakko ja kirjailijan tunne täyteydestä, kun sanat ja lauseet syntyvät.

Kirjan alkusivusta lähtien Ditlevsenistä saa kuvan omaehtoisena kirjailijana, joka tietää, miten tehdä tekstinsä. Varmuus sanottavasta ja sanomisen tavasta on myös tämän Aikuisuuden valtti.

•

Tove Ditlevsen: Aikuisuus, suomentanut Katriina Huttunen, S&S 2022, 116 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

1 kesäkuun, 2022 · 5:40 am

Abdulrazak Gurnah: Loppuelämät & kirjailijatapaaminen

Bloggaajakaverini houkutteli minut kuuntelemaan Nobel-voittaja Abdulrazak Gurnahia Bio Rexiin. Ennen toukokuun lopun tilaisuutta ehdin kuunnella Gurnahin Loppuelämät (Tammi 2022).

Luonnehtisin Loppuelämät-romaania vanhanajan proosaksi. Se on historiallinen romaani, joka paneutuu ihmiskohtaloihin niin, että keskushenkilöiden polut risteilevät. Juoni, tarina ja teemat kietoutuvat keskenään. Oleellista on maailmantapahtumien vaikutus valtaa ja asemaa vailla eläviin yksilöihin.

•

Romaani alkaa 1900-luvun alkupuolelta Saksan hallitsemassa Itä-Afrikassa. Sisarukset Ilyas ja Afiya jäävät orvoiksi, ja nuoruudessa veli katoaa sisareltaan. Afiya kokee kovia esimerkiksi vain sen takia, että hän on tyttö, joka osaa lukea. Toisaalla perheetön nuori mies Hamza joutuu ensimmäisen maailmansodan aikaan saksalaisten joukkoihin, ja sodan jälkeen sattumien seurauksena hän tutustuu Afiyaan. Tämän paljastelen: pääpari kokee sen verran kovia, että pelkään rakkaustarinalle traagista loppua, mutta siitä minut säästetään. 

Minua miellyttää henkilökuvaus, koska Gurnah kuvaa niin sanottuja pieniä ihmisiä, tekee heistä päähenkilöitä ja merkityksellisiä. Tavallinen ihminen sinnittelee, on vallassa kuka tahansa. Kolonialismi, sotilashierarkia ja natsismi eivät yllätä kuvauksellaan, mutta joukkoon mahtuu myös muuta, inhimillisen sävykästä. Ja avartavaa, koska harvakseltaan luen afrikkalaisesta historiasta. Ja nyt sorrun siihen, että yleistän – ei siis ole kyse laajan maanosan vaan tansanialaisesta historiasta, joka ei sekään lukuisine heimoineen ole vain yhdenlainen tansanialainen.

Minulle kirja pääsee oikeastaan oikeuksiinsa puolivälissä, jossa arjesta selviytyminen kohoaa kerrontapintaan kaikkine kulttuuritapoineen ja uskomuksineen. Pidän kummallisesti myös lopun kiireestä saada tarina loppuun ja henkilöt jatkamaan elämäänsä 1950-60-luvulle, jolloin tarina loksahtaa nimeensä, Loppuelämät.

•

Tammen tilaisuudessa Bio Rexissä Finlandia-voittaja Jussi Valtonen haastatteli nobelisti Gurnahia, ja kahden kirjailijan kohtaamisessa oli rauhallisen arvostava tunnelma. Gurnah kertoi taustastaan sansibarilaisena maahanmuuttajana Lontoossa ja tavastaan kirjoittaa. Hän sanoi kirjoittaneensa omia tunteitaan mutta fiktioineen ne. Kirjojen ideat ovat itäneet pitkään, ja muistikirjoihin on kertynyt katkelmia, esimerkiksi yhden kirjan lopetus syntyi ensimmäisenä.

Tunnustan, ettei Loppuelämät jättänyt minuun lähtemätöntä vaikutusta, mutta kirjailijan kuunteleminen toi kirjasta esille puolia, jotka jälkijättöisesti saivat vaikuttumaan. Kirjailija esimerkiksi avasi tapaansa kirjoittaa yksityiskohtia siten, että romaani on yksilöiden intiimi kertomus mutta samalla kuvaa sitä, mitä maassa on tapahtunut. Gurnahin ajatukset poissaolon merkityksestä saivat miettimään romaania uudelta kulmalta.

Tilaisuus alkoi sillä, että äänikirjan lukija Jukka Pitkänen luki katkelman romaanista. Haastattelun aikana kirjailija itse luki pehmeällä äänellään jakson kirjan keskeltä. Kirjailijakohtaaminen päättyi tunnelmallisesti keskusteluun hellyydestä ja vaatimattomuudesta, jotka huokuvat romaanin päähenkilöistä kaikkien vääryyksien, sotaisuuksien ja vähäosaisuuden keskelläkin.

•

Abdulrazak Gurnah: Loppuelämät, suomentanut Einari Aaltonen, Tammi 2022, 11 t 37 minuuttia äänikirjana, lukija Jukka Pitkänen. Kuuntelin BookBeatissa.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

30 toukokuun, 2022 · 5:18 am

Selkomukautukseni Minna Canthin novelleista

Hyvää kansainvälistä selkokielen päivää! Virallisesti sitä vietetään vuosittain 28.5., mutta tänä vuonna Suomessa juhlintaan on valittu arkipäivä, tämä maanantai 30.5.2022.

Päivä muistuttaa siitä, että iso osa väestöstä (noin 14 %:a) hyötyy yleiskieltä helpommasta kielestä. Selkokielellä julkaistaan muun muassa verkkosivuja, esitteitä, tiedotteita, kirjoja, tv- ja radiouutisia. Keskityn tänään kaunokirjallisuuteen. 

Olen kirjoittanut useita selkokirjoja, lisäksi olen mukauttanut muutaman kirjan selkokieliseksi. (Juttuni lopussa on listaus ja linkit selkotuotantooni.). Kirjoitan ja mukautan selkokirjoja, sillä pidän tärkeänä lukutaitoa ja kirjaelämyksiä. Selkokirja antaa mahdollisuuden päästä mukaan kirjalliseen kulttuuriin lukijoille, joille yleiskieli tai kaunokirjallinen ilmaisu muuten on liian vaikeaa tai lukija kaipaa lukutilanteeseen helpon kielen kirjaa.

•

Tällä viikolla ilmestyy mukautukseni Minna Canthin kolmesta novellista (Laatusana 2022). Esittelen seuraavassa sitä.

Miksi Canthia kannattaa mukauttaa selkokielelle?

Minna Canth käsitteli tuotannossaan naisten asemaa, perhesuhteita ja monia yhteiskunnallisia teemoja. Nykylukijalle hänen tuotantonsa on sekä kurkistus menneeseen että peili tähän päivään. Toisaalta vanha kieli on osalle lukijoista vaikeaa, ja silloin lukijalta hämärtyy tekstin sisältö. Siinä syitä selkoistukseen.

Miksi selkomukautuksessa on kolme novellia?

Kolme novellia -kirjassa on novellit eri-ikäisistä naisista. Nämä novellit edustavat Canthin ajatusmaailmasta eri puolia. Ensimmäinen novelli on kevyt kuvaus tunteiden vallasta, keskimmäinen pureutuu tunnesuhteisiin ja sukupuoleen myös yhteiskunnan kannalta, ja viimeinen novelli on esimerkki Canthille tärkeistä perusarvoista.

Ystävät novellit on lyhyehkö kuvaus kahden tytön tiiviistä ystävyydestä. Canth kuvaa oivaltavasti sitä, miten tunteet vaihtelevat, kun rakkauteen tunkeutuu mustasukkaisuus ja muutos. Ystävien suhde välittyy näin:

”Ystävät kertoivat toisilleen kaiken.

he olivat toisissaan kiinni.

Sydämestä sydämeen meni

tuhansia lankoja,

jotka yhdistivät heidät.”

Salakaria voi kutsua pitkäksi novelliksi tai pienoisromaaniksi. Siinä ajan aatteet näkyvät pariskunnan elämässä. Aviomies on aktiivinen yhteiskunnan jäsen, kun taas vaimo turhautuu kotona. Naisille on eri säännöt kuin miehille, ja Canth kertoo sen seurauksista.

Missä onni? kertoo lyhyesti arvojen muuttumisesta. Novelli paljastaa Canthin käsityksiä hyvästä elämästä.

Kolme novellia sopii selkokirjaksi: kirjan voi lukea osissa. Myös pitkä novelli Salakari on helppo lukea ja hahmottaa, koska se jakautuu lyhyisiin, otsikoituihin lukuihin.

Miksi Canth-kirja kannattaa lukea?

Selkokieli vaikuttaa siihen, että kirjaa on helppo lukea. Tilanteet ja tunnelma säilyvät, vaikka kieli on helppoa ja novellit ovat paljon lyhyempiä kuin Canthin alkuperäiset tekstit. Silti lukijat saavat elävän kokemuksen Canthin kirjoista ja vanhasta suomalaisesta kirjallisuudesta. Kirjan lopussa on myös myös lyhyt tieto-osuus Canthista.

Uskon, että novellien naiset ja miehet herättävät tunteita ja ajatuksia. Heistä tunnistaa jotain tuttua, monia asioita voi ihmetellä, ja heistä herää kiinnostavia kysymyksiä. Lukija pääsee pohtimaan, mitä tarkoittavat ystävyys, rakkaus, perhe ja hyvä elämä.

Kirja sopii nuorille ja aikuisille. Lukija saattaa olla hidas tai tottumaton lukija, hänellä voi olla eri syistä vaikeuksia lukea tai hän haluaa nopean tutustumisen Canthiin. Kirja käy hyvin myös yläkouluun ja toiselle asteelle. Teen myös kustantajan sivuille tehtäväpaketin, joka sopii äidinkielen ja suomi toisena kielenä opettajien käyttöön.

•

Minna Canth: Kolme novellia. Ystävät, Salakari, Missä onni? Selkomukautus Tuija Takala. Laatusana 2022. Laatusanan verkkokauppa, 15 euroa.

•

Selkokirjatuotantoni aikajärjestyksessä

Kierrän vuoden. Selkorunoja. Opike 2016

Onnen asioita. Selkorunoja. Avain 2017

Hyvä päivä. Lyhyitä selkonovelleja. Opike 2018

Lauralle oikea. Chick lit -tyyppinen romaani nuorille ja aikuisille. Avain 2018

Minna Canth. Agnes. Pitkän novellin selkomukautus. Vapaasti luettava verkkokirja 2019

Minna Canth: Hanna. Pitkän novellin selkomukautus äänikirjana. Avain 2019.

Vanhat runot, uudet lukijat. Suomalaisten runojen selkomukautukset ja tietotekstit. Avain 2020.

Niin metsä vastaa. Selkonovelleja. Avain 2021.

Enni Mustonen: Paimentyttö. Historiallisen romaanin selkomukautus. Opike 2021.

Aleksis Kivi: Kullervo. Näytelmän selkomukautus kertomukseksi. Laatusana 2021.

Minna Canth: Kolme novellia. Selkomukatus. Laatusana 2022.

Sormus. Selkokielinen episodiromaani historiasta nykyaikaan. Avain 2022. Ilmestyy kesällä.

11 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit, Selkokirja, selkotekijä

Avainsanat: ,

27 toukokuun, 2022 · 6:33 am

Eeva Åkerblad: Huolenpitoja

Eeva Åkerbladin Huolenpitoja -kirjan nimi ja alaotsikko Runoproosaa eräästä kylpylästä (S&S 2022) houkuttavat heti spekuloimaan. Pääotsikko voi kertoa siitä, että joku pitää huolta, siis huolehtii hyvinvoinnista. Toisaalta se voi tarkoittaa, että jollain on huoli, huolia. Hyvin mahdollista, että kyse on kummastakin.

Alaotsikossa tarkentuu, että miljöön saa sijoittaa kylpylään. Runoproosa puolestaan kihelmöi kiinnostavasti. On siis kyse lyyristyyppisestä ilmaisusta, mutta usein yhdyssanan osat ovat toisinpäin, proosaruno. Ei, nyt mennään runo edellä: runoproosa.

•

Åkerblomin runokielen suorasanaisuus vaikuttaa siten, että tekstin lukeminen on sutjakkaa. Sanajärjestys on usein suora, virkkeet kohtuullisen lyhyitä. Rytmitys vaihtelee: välillä on proosanomaista kappalejakoa, välillä runoille ominaista auokkoista rivijaottelua.

Viilatuissa virkkeissä törmään odottamattomuuksiin. Näin runoilmaisuyllätykset ovat ilahduttavasti käytössä – tässä katkelmia sieltä täältä:

”Epäonnistuminen valuu nilkkoja pitkin maahan, lakkaa minut kirjastosiiven lattiaan.”

”Lähden vasta, kun ammeen vesi on jäässä, kukilla sylissä uni.”

”Kokoan saippuakuplista vuoriston, taputan taivaalle haituvaa.”

Tämän kirjan runojen voima on sisäisten ja ulkoisten havaintojen vuoropuhelu, joista syntyy tunnelma, joka herkistää aistit nähdä, kuulla, tuntea iholla ja mielellä.

•

Runon puhuja vetäytyy kylpylään, irti arjesta ja sitä ennen tapahtuneesta. Kylpylän ja lähiympäristön kuvasto raamittaa sisäistä. Tunnen runojen puhujan läsnäolon ja toisen poissaolon. Siitä puhuja on pitänyt huolta, on ollut huolia. Ja sitten lopulta: ”Nyt äänen poissaolo on ääni itsessään.” Pääsin elämysmatkalle aistilliseen hyväksymisprosessiin.

Kirjassa on seitsemän osaa, joiden otsikot säväyttävät, esimerkiksi ”kun ottaa raskaasti, jossakin kevenee”. Minusta kirjan runoproosa tavoittaa hyvin mielentilan, jossa ihminen tarvitsee perspektiiviä koettuun, voimankeruuta ja näköalan aukaisun tulevaan. Siksi täytyy vetäytyä pitämään huolta. Saan mielleyhtymän Eeva Kilven runoon, jossa kehotetaan kohtelemaan itseään hyvin ja sanomaan itselleen kauniisti. Åkerblomin tekstissä kylpylässä muun muassa ”silitellään omaa nilkkaa” ja:

”Vaivun vesirajaan, tulen olemaan luonani aina.”

”Arvoisat asiakkaat nyt saa pehmentää, tuuli on kohta jo hellä. Jos teleprompteri antaa sanoja suuhusi, sylkäise ne ulos vähääkään maistettuasi.”

•

Oi, miten Åkerblomin kylpylä houkuttaa. 

”Kannattelen edelleen kaikenlaista, vaikken jaksaisi olla henkari.” 

Ja kyllä, tällainen lukija, joka on loman tarpeessa ja roikkunut heikkona henkarina raskaiden kokemuspalttoiden painamana, ottaa vastaan kirjan fiilistelyt, armollisuuden ja tuokiollisuuden. Kyllä, kiitos.

”Lepääminen on radikaali teko, hellittäminen hellyyttä.

Koskaan ei riitä aikaa sille, että eläisi pidempään kuin itse.”

•

Eeva Åkerblad: Huolenpitoja. Runoproosaa eräästä kylpylästä. S&S 2022, 108 sivua. Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, proosarunot, Runot

Avainsanat:

20 toukokuun, 2022 · 4:01 pm

Tone Schunnesson: Päivät, päivät, päivät

Kuuntelin Tone Schunnessonia Helsinki Lit -tapahtumassa. Hän osallistui etänä ja valkokangaslaajudessaan hallitsi tilaa. Kiinnostuin, välittyykö ilmeikäs läsnäolo myös hänen proosatekstistään.

Romaanin Päivät, päivät, päivät (Johnny Kniga 2022) minäkertoja Bibs vie keskelle päiviensä kaaosta, joka täytyy häpeän peittelystä ja kasvojen säilyttämistä. Haastattelussa Schunnesson kertoi kiinnostuneensa entisistä julkkiksista ja heidän sielunmaisemastaan kuuluisuuden jälkeen. Sellainen Bibs on, epätoivoinen entinen julkkis.

Sivuille vyöryy tilanteita, joissa entinen bloggaaja-, tositeevee- ja juontajahahmo Bibs on vieraantunut ns. tavallisesta elämästä. Enää eivät täyty kodin hyllyt ilmaisista tuotenäytteistä, kukkaro esiintymistilaisuuksien palkkioista eikä itsetunto tunnistetuksi tulemisesta. Kun Baby-miesystävä jättää ja taloustilanne on katastrofaalinen, Bibs käyttää vähiä keinojaan kostaa kaikille. Kehenköhän se osuu?

•

Romaanin yksi taso on mediamaailman muutos ja sen vaikutus mediatekijöihin. Mennyttä maailmaa ovat blogit ja tv, ja koko ajan tulee uutta muotoa tilalle. Some-amatööreillä ei ole alan koulutusta, he voivat nopeasti nousta suosion huipulle ja yhtä nopeasti pudota. Mitä jälkiä se jättää maailmanmenoon ja journalismiin? Ei juuri mitään muuta kuin lisää pintaa ja että päiväperhoja tulee toisten tilalle.

Päivät, päivät, päivät keskittyykin yksilökokemukseen. Tekstiin Bibsin tunteet, touhut ja kohtaamiset siirtyvät rouheasti ja tehokkaasti. Bibsillä ei ole mitään rajoja – mikä tahansa valhe käy, mikä tahansa hyväksikäyttö on ok. Mitä tahansa eritteitä valuu, mistä tahansa alhaisesta teosta voi muokata itselle sopivan version.

Ymmärrän tunkkaisen Bibsin raikastuksena perusnaiskuvaan. Tämä 39 vuotta täyttävä vapaaehtoisesti lapseton, vähän ylipainoinen groteski lapsinainen vailla tosia ihmissuhteita, taitoja tai tavoitteita on käypä päähahmo siinä kuin tuhansien kirjojen toisenlaiset ja toisenlaisista naiseuden seikoista kipuilevat naiset.

”Jotkut naiset eivät ole valoa joka palaa kiven läpi. Jotkut naiset ovat toisenlaista valoa, tavallista. Mutta en minä, pankaa minut kiven alle. Minä sulatan sen.”

•

Kirjailijan haastattelija Anna Laine kehotti Litissä tarttumaan kirjaan ja lupasi, että päähenkilöön viharakastuu. Se on ihan mahdollista, sillä Bibsin tragikoominen härskiys jotenkin ihastuttaa. Mutta silti lukemani sisältö jumahtaa. Okei, hurja hahmo kiinnostavasti kuvattuna muutaman päivän sekoilujaksossa. Selvä – vaan siinä kaikki. Ahmin bibsiydet kirjanmitassa, enkä pitempään olisi jaksanutkaan. 

Tovin mietin, mitähän Bibsille nyt kuuluisi. Uskon, että hän keksii konstit toistuvien ahdinkojen jatkumoon.

•

Tone Schunnesson: Päivät, päivät, päivät, suom. Katriina Huttunen, Johnny Kniga 2022, 155 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Helsinki Lit -kokemuksia kokosin tänne.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

18 toukokuun, 2022 · 5:34 am

Minna Mikkonen: Amelian luut

Kuuntelin Akateemisessa kirjakaupassa Minna Mikkosta, joka kertoi romaanistaan Amelian luut (S&S 2022). Hän tiivisti kirjoittaneensa katoamisesta, ja teema kiehtoo häntä yhä. Kiinnostuin.

Kirjassa on neljä kiintopistettä, joista teemaa tutkitaan. Keskeisin on Amelia, jonka esikuva löytyy ilmailun historiasta, Amelia Earhart. Häntä kuvataan pakkolaskun jälkimainingeissa elämän traagiseen loppuun.

Amelian rakkaus lentämiseen ja elämänkaari maalataan levein vedoin. Silti naiskuvasta erottaa ääriviivat ja sävyjä. Hienoja kielimaalauksia sisältyy lentäjän kokemuksiin. Minua säväyttävät kohdat, joissa sanojen intiimiys ja katoavaisuus kuvataan: runojen tuhkaantuminen tulipalossa; muistikirjan tyhjyys ilman kynää. Mitä jäljelle jää?

”Kuivuus kesti vielä kaksi vuotta, sitten nousivat tulvat. Kun maa lainehti, Amelia lensi korkealla eikä ajatellut enää punaista lumisadetta eikä tulipaloa, mutta takkinsa rintataskussa hänellä oli pieni musta muistikirja täynnä hänen omia sanojaan, jotka katoaisivat vain jos hän katoaisi.”

Tiedämme: Amelian luita ei ole varmuudella tunnistettu.

Ehkä pala Amelian lentokonetta ajelehtii aikansa ja löytää paikkansa – ja löytäjä löytää paikkansa. Fiktiossahan se olisi mahdollista.

•

Kirjassa on hieno kohta, jossa Amelia pohtii omaa poikkeuksellisuuttaan ja nostaa kiinnostavammaksi kaikki ne (naiset), jotka jäävät huomaamatta. Ehkä siksi romaanissa on kolme muuta henkilöä, sellaisia henkilöitä, joiden sukupuolta tai elinaikaa ei korosteta tai edes määritellä.

Romaanin puutarhuri yrittää kasvattaa valkoista lunta aikana, jona lunta ei enää ole. Romaanissa vilahtaa myös kuvataiteilija, joka tutkii mustaa väriä ja mahdollisuutta sulautua siihen. Valkoinen ja musta, vastakkaiset, ovat myös värejä, joissa on kaikki. 

Tähän kohtaan on osuvaa mainita, että Amelian luut väreilee symboliikkaa. Lyyrinen ote heijastuu kielestä, ja joukossa on runon suuntaan kumartavia kohtia. Puutarhurin ja kuvataiteilijan osuuksissa pidän lumen ja mustan sanavariaatioluetteloista. Veden eri olomuodot luonnossa ja ihmisessä jylläävät.

•

Puutarhurin löytölapsi Routa sitoo romaanin osasia yhteen. Lukija saa vähitellen liimailla aluksi irrallisilta tuntuvia paloja. Selviä vinkkejä lukija ei saa vaan hän voi vapaasti päätellä ja tulkita.

Ilmastomuutos ja dystooppinen tumma tunnelma huokuu miljööstä, jossain määrin myös Amelian autiosaarella. Pitkälti tunnelmaa määrittää henkilöiden yksinäinen, eristynyt autius. Kukaan kuvatuista henkilöistä ei ole avoimessa yhteydessä muihin ihmisiin. Heidän täytyy selvitä eri syistä johtuvista eristäytymisen tiloista. Se tuo mukanaan klaustrofobista oloa. 

Kuvauksen kauneus ja tilanteiden kauheus risteilevät mielessäni, enkä aina löydä lukijana paikkaani. Siksi lukukokemus jää osin etäiseksi. Silti löydän kirjasta kiehtovaa salaperäisyyttä ja erilaisiin tulkintoihin houkuttelevia aukkoja.

•

Minna Mikkonen: Amelian luut, S&S 2022, 167 sivua eKirjana.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

15 toukokuun, 2022 · 8:12 am

Hanna Bervoets: Sopimatonta sisältöä & Helsinki Lit 2022

Pari sanaa aluksi Hanna Bervoetsin romaanista Sopimatonta sisältöä, sitten päällimmäiset kokemukset kevään Helsinki Lit -tapahtumasta 13. 14.5.2022.

•

Somepalvelun moderaattoreiden työoloista on sukeutunut kiinnostava kirja: Hanna Bervoetsin Sopimatonta sisältöä (Gummerus 2022). Tiivis romaani kuvaa minäkertojanaisen työtaivalta Hexa-firmaan ja sieltä pois. Työyhteisö ja suhde yhteen työkaveriin limittyvät siihen.

”Joskus joku sanoi: ”Hitto, näin jotain tosi sairasta äsken”, ja me muut nyökkäilimme ja tiesimme, että hänet oli parasta jättää hetkeksi rauhaan.”

Kirjassa ei solkenaan suolleta lukijan silmille kammottavia somesisältöjä, mutta niillä on suuri merkitys: mitä tekee ihmiselle nähdä ihmisten muille ja itselleen tekemiä hirveyksiä. Moderoijien työolot ja somesaastaan altistumisen psyykkiset seuraukset siirtyvät romaanin sivuille. 

Minua kiinnostaa etenkin kirjan tiukka tyyli ja minäkerronta. Yhden henkilön silmin asiat näyttäytyvät samalla terävästi ja sokeasti. Sokeus tulee siitä, että omalta kannalta nähdyt asiantilat sulkevat pois muiden kokemukset ja sen, mitkä asiat vaikuttavat omaan näkökykyyn. Nämä asiat tulevat hienosti esille esimerkiksi kertojan suhteessa Sigridiin. Samalla se pistää pohtimaan, miten oman toiminnan rajat hämärtyvät somevaikutusten vuoksi. Kerronta ei osoittele vaan vie mukaan minäkertojan tunnustustyyppiseen tekstiin.

•

Hanna Bervoetes oli yksi Helsinki Litin viikonvaihteen vieraista. Hän keskusteli eloisasti Ville Blåfieldin kanssa esimerkiksi kirjan tärkeimmistä teemoista, somesta ja vähän Euoroviisuistakin. Keskusteluparin yhteispeli ihastutti.

Helsinki Litin spesialiteetti kirjafestareiden joukossa on kahdenkeskinen tunnelma, vaikka kirjailijahaastattelu tapahtuu suuren yleisön edessä spottivaloissa. Vain kirjailija, haastattelija ja kirja keskittävät huomion. 

Pähkäilen lukijana kohtuuttomia vaatimuksia kirjailijoille: ei riitä, että taitaa tekstin teon, pitää olla myös estraditaituri. Toisaalta katsojana nautin, kun kirjailija hallitsee myös esiintymisen. Ei voi mitään: virkeä, avoin lavapresenssi tehostaa keskustellun kirjan tehoa. Ja sellaisia hetkiä Litissä oli monta. Mainitsen pari huippukokemustani – mainitsemattomia väheksymättä (ks. Litin esiintyjät).

•

Läsnäolo, leikkisyys ja skottiaksentti viehättivät Douglas Stuartin haastattelussa, ja aloin nolostella, etten hullaantunut Shuggy Bain -romaanista yhtä täysillä kuin kirjailijan kuuntelusta. Sama tunne valtasi muutamasta muusta Lit-kirjasta, jonka olin jo lukenut ja kokenut ihan kivana vaan en mahtavana.

Maaza Mengiste säteili ja Nita Prosesta kehkeytyi todellinen show-nainen. Vain Tone Schunnesson oli mukana videoyhteyden avulla mutta oli tulla skriinistä ulos (kirjaa en ole lukenut mutta aion lukea ihan vain haastattelun vuoksi). Colson Whitheadin coolius tuntui tyylikkäältä. 

Eniten odotin Bernardine Evariston osuutta enkä suotta. Koko Hubara haastattelijana antoi Evaristolle tilaa: katsomo sai nauttia sulavan, älykkään, havainnollisen puheenvuoron kirjailijan kirjoittamisesta. Evaristo kertoi tyylin ja kerronnan muotoutumisesta sekä aiheista, joiden aika on tullut.

Hieno kirjallisuustapahtuma! 

•

Hanna Bervoets: Sopimatonta sisältöä, suom. Sanna van Leeuwen, Gummerus 2022, 140 sivua. Sain kirjan bloggaajakaverilta.

Lit-lukemistostani olen kirjoittanut etkojutun.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Tapahtuma

Avainsanat: , ,