Aihearkisto: Kirjallisuus

22 heinäkuun, 2020 · 6:56 am

Päivi Laitinen: Reissunaisia

Kevään matkustuskielto ehkä korvensi kaikkia reissuleenoja ja matkamatleenoja. Minä vietin kotoiluhetkiä reissunaisista lukien. Sitä sopii muistella naistenviikolla Leenan ja Matleenan päivänä (ks. naistenviikkohaasteeni).

naistenviikko 2020

Katso lista blogeista, jotka ovat mukana haasteessa: tässä.

Päivi Laitinen esittelee kirjassaan Reissunaisia (Tammi 2019) 10 maailmanmatkaajaa 1800-luvulta nykyaikaan. Reipashenkisiksi esikuviksi rohkeudesta ja ennakkoluulottomuudesta sopivat kaikki.

Laitinen jaksottelee naiset viideksi pariksi otsikoin Tutkijat, Etsijät, Kirjoittajat, Kilpailijat ja Seikkailijat. Laitinen on valinnut joukkonsa omien intressiensä perusteella.

’Monet näistä reissunaisista olivat luonteiltaan melkoisia monitahokkaita: he samanaikaisesti sekä ylläpitivät että rikkoivat oman aikansa normeja. Se että vaatimattomasta ikäneidosta tuli kuuluisa tutkimusmatkailija, että pastorin tytär ihastui revolverisankariin tai pienten lasten äiti lähti lähes puolitoista vuotta kestäneelle maailmanympärysmatkalle, kertoo vastakohtaisuuksista, ja ne jos mitkä kiinnostavat aina.”

Osa naisista on tuttuja Mia Kankimäen kirjasta Naisia joita ajattelen öisin. Siinä matkustajanaisista suosikikseni nousi Isabella Bird, ja taas säväyttää tämän naisen suoraselkäinen matkanteko ja ehkä pieni romanssinpoikanenkin pyssymiehen kanssa. Mukana on myös Suomen-seikkailija Ethel Tweedie, jonka kirjan Suomi-reissusta olen lukenut aikoja sitten. Kotimaisista kulkijaleideistä oman lukunsa saa Helinä Rautavaara.

wp-1583944585597.jpg

Uusista tuttavuuksista kiinnostun kahdesta naisesta. Huvitun ökyrikkaasta Louise Arner Boydista, jonka perintö palaa arktisten alueiden tutkimusretkillä. Uskomatonta, että kouluttamaton raharikas on oikuillaan mahdollistanut tutkimusmatkat, joiden kuvien ansiosta voidaan nyt seurata ikijään katoa. Toinen hätkähdyttävä rajojen rikkoja on Isabella Ebenhardt, joka tekeytyi arabinuorukaiseksi ja esihippityyliin vaihtoi paikkaa ja paria vapaana sieluna. Seikkailujen lopun traagisuus hätkähdyttää.

Omat yksin matkustamiset vaikuttavat kirjan naisten reissuihin verrattuina säälittäviltä hyvinvointihyppäyksiltä. Olen lentänyt kätevästi muutaman tunnin kohteeseen, kun yli sadan vuoden takaiset kulkupelit ja maailmankolkkien infrastruktuuri ovat olleet tyystin toista. Eikä eurooppalaisissa suurkaupungeissa törmää sellaisiin seikkailuihin kuin esimerkiksi kirjan nykyaikaedustaja, yksinjuoksija Rosie Swale Pope Siperian tai Alaskan metsissä.

Kirja on viihdyttävä esittely erikoisnaisista. Laitinen kirjoittaa virkeää asiatyyliä, sujuvaa ja selkeää, silti persoonallista. Mukava on näinä maailmanaikoina matkailla kirjakeinoin.

– –

Päivi Laitinen
Reissunaisia. Seikkailijoita, tutkijoita ja edelläkävijöitä
Tammi 2019
tietokirja
383 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muita naistenviikon 2020 kirjojani ovat Tytön huone, Kamarineitsyt, Morsiusmalja, Lähikaupan nainen, Akka ja Kalevalan naiset.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Tietokirja

Avainsanat:

21 heinäkuun, 2020 · 7:00 am

Sayaka Murata: Lähikaupan nainen

Naistenviikko on puolivälissä. Haasteviikossa olen siinä vaiheessa, että on kevään kummallisimman naistuttavuuden aika.

naistenviikko 2020

Katso lista blogeista, jotka ovat mukana haasteessa: tässä.

Lähikaupan nainen (Gummerus 2020) upottaa kertojansa maailmaan. Romaanin minäkertoja Keiko tekee osa-aikatyötä 18 vuotta kauppaketjun rivityöntekijänä. Ja se on hänelle kaikki.

Keiko on akateemisesti kouluttautunut mutta sosiaalisesti rajoittunut, sanatarkasti asioita tulkitseva nainen, joka kyllä ymmärtää ympäristön paineet naiselle. Ympäristö ei todellakaan anna hänen niitä unohtaa: pitäisi olla mies ja lapsia, ja jos ei niitä, ainakin työn pitäisi olla toisenlainen. Kirpeästi ja kipeästi Keiko välittää, millaista vaivaa hän joutuu näkemään peittääkseen kaikki omituisuutensa.

wp-1583914659665.jpg

Keikon koko elämän täyttää myymälätyö, ja hän on ohjelmoinut kaikki elintoimintonsa siten, että ne palvelevat työnantajaa. Se ei riitä, harvoin elämässä mikään riittää. Keiko tulee ymmärtämään, että työssä hänet voi korvata hetkessä. (Läksiäislahjana työkavereilta on keksipaketti.) Työn varaan ei siis voi laskea, entä kanssaihmisten? Keiko päätyy järjestelyyn täydellisen hylkiömiehen kanssa täyttääkseen ympäristön odotukset oikeanlaisesta elämästä. Silkkaa satiiria!

Juonen jorinointini tuntuu turhalta, sillä oleellisinta on kertojan tapa ilmaista sisäistä ja ulkoista. Se sopii mainiosti osoittamaan, että omituisempia kuin rajoittunut kertoja ovat oletukset oikeanlaisesta naisen elämästä ja siitä, miten ne edelleen palvelevat patriarkaattia.

Muratan pieni, vinksahtanut tarina virkistää, ja romaanin loppu riemastuttaa. Näinkin joku voi löytää tarkoituksensa. Lue – tai kuuntele, sillä kirja sopii hyvin äänikirjaksi.

– –

Sayaka Murata
Lähikaupan nainen
suomentanut Raisa Porrasmaa
Gummerus 2020
äänikirjana 3 tuntia, 50 minuuttia,
lukija Vuokko Hovatta.
Kuuntelin BookBeatissa.

Muita naistenviikon 2020 kirjojani ovat Tytön huone, Kamarineitsyt, Morsiusmalja, Reissunaisia, Akka ja Kalevalan naiset.

2 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Avainsanat:

20 heinäkuun, 2020 · 6:30 am

Paula Havaste: Morsiusmalja

Naistenviikollani (haaste tässä) on vuorossa nyt kolmas osa Paula Havasteen sarjaa (ensimmäinen ja toinen), jossa päähenkilönä on talon emäntä Vilja Neuvosto-Virossa. Morsiusmalja-romaani jatkaa melko suoraan edellisestä osasta.

naistenviikko 2020

Katso lista blogeista, jotka ovat mukana haasteessa: tässä.

Vilja-sarjan viehätys perustuu ajankuvaan ja päähenkilön kehityskaareen. Arvostan Havastetta arkistotietojen romaanillistajana. Uskottavasti hahmottuu maalaistila, joka on muutettu tallinnalaistaiteilijoiden vierastaloksi. Maalaistalo rakennuksineen, eläimineen ja lähialueineen rajaavat elinpiirin, johon kuuluu läheinen kolhoosi talkoovelvollisuuksineen.

Ja ne työt! Ne todella dokumentoituvat romaaniin. Yksi kantavista teemoista on maalaisnaisten raadanta, etenkin suhteessa passattaviin kulttuurialan miehiin. Kirja konkretisoi tauottoman aherruksen, jota ei raskaus eikä synnytys muuksi muuta. Täytyy sanoa, että Viljaan henkilöityy sosialistisrealistinen työn sankari, vaikka ”puhdas aate” ei todellakaan ole tarkoitus, sillä kyllä koko ajan kirjassa henkii neuvostoideologiaa kritisoiva vastatuuli.

Morsiusmaljan alussa Viljan ja Villemin taloon saapuva kaltoinkohdeltu tyttö, ja juoneen kuuluvat myös talossa asuvien kahden miehen riskialtis suhde ja vierastalon vaihtuvat vieraat. Romaanissa on seksuaalisuuteen liittyviä teemoja, joihin liittyvät väkivallan ja vähemmistöön kuulumisen vaikutukset. Maalaisuuden ja kaupungin erot sekä neuvostoaatteen asettamat rajat puheille, käytökselle ja toimintamahdollisuuksille pysyvät yhtä kuristavina aiheina kuin ennenkin kirjasarjassa.

wp-1592370676650.jpg

Realismin eittämätön etu on todenoloisuus, mutta tällä kertaa olen hetkittäin hyytyä kronologiseen tapahtumatallennukseen. Tunnen sympatiaa Viljaa kohtaan, mutta nyt yllättävästi tunnelmaani tunkee myös ärtymys. Se johtuu siitä, miten Vilja varoo osa osalta vetäytyvämmäksi muuttuvaa miestään. Ongelma on puhtaasti minussa, sillä Vilja on juuri sellainen, miksi naiset on kovissa oloissa kasvatettu: hiljaisiksi, pelokkaiksi alamaisiksi. Naisten ja miesten rooleissa on kuvatussa ajassa ja kulttuurissa kuilu. Tiedostan, että on epäreilua arvioida asiantilaa nykyvinkkelistä.

Ja sitten vielä Viljan ja Villemin suhteesta. Neuvostoaatteen tasa-arvo-jargon ei yllä parisuhteisiin, jos ei mihinkään muuhunkaan. Ja Villem – ärsyttävän omahyväinen, itsekäs pronssitähtimies, joka on yksi sietämättömimmistä romaanihenkilöistä pitkästä aikaan. Sehän ei ole sinänsä huono asia, mutta hahmo jää minulle tyystin persoonattomaksi ja hämäräksi.

Työteliäs Vilja ei ennätä paljon Morsiusmaljassa fundeerata. No, ihan vähän kyllä naistenvälisestä ystävyydestä ja haaveesta vapaudesta – omasta ja Viron. Kiinnostavaa romaanissa on se, miten totalitarismi vaikuttaa ihmisiin ja heidän suhteisiinsa sen lisäksi, että mutkallisia ne ovat muutenkin.

”Ehkä tulisi päivä, jolloin matkalle lähtisi Villemin sijaan hän itse, astuisi linjuriin, heilauttaisi huolettomana kättään ja matkustaisi vaikkapa tätiä tapaamaan. Ehkä tulisi joskus kaukaisessa tulevaisuudessa sekin päivä, jolloin kaikille synkille salaisuuksille vain kohautettaisiin hartioita ja todettaisiin, että se oli vanhan Eestin aikaa se. Tulisi uuden Viron uusi aika, vielä joskus.”

Paula Havaste
Morsiusmalja
Gummerus 2020
romaani, kolmas osa Vilja-sarjaa Saarenmaalta
237 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muut naistenviikkokirjani ovat Tytön huone, Kamarineitsyt, Lähikaupan nainen, Reissunaisia, Akka ja Kalevalan naiset.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

19 heinäkuun, 2020 · 6:30 am

Sara Medberg: Kamarineitsyt 

Nyt niuhotus pois, on aika historiaviihteen. Sellaisen hupsun romanttisen, jossa toisilleen luodut parit ovat heti selvillä, mutta suhteiden sinetöimistä saa odottaa loppusivuille. Naistenviikon haasteeni Saran-päivän kirja vie humputtelemaan!

naistenviikko 2020

Katso lista blogeista, jotka ovat mukana haasteessa: tässä.

Sara Medberg on aiemminkin viihdyttänyt Turkuun sijoittuvalla menneen maailman salonkimeiningillä, Kultaportin kaunottaret. Nyt romaanissa Kamarineitsyt (Otava 2020) miljöönä on saari Turun kupeessa ja siellä rapistunut kartano. Sattuman sanelemana kartanon neidin kamarineidoksi päätyy köyhtynyt porvarisneito Charlotta. Ei hän oikeastaan mikään tyttönen ole vaan kolmikymppinen nainen.

wp-1590302671243.jpg

Samaan aikaan toisaalla: Tukholmassa itsellinen pitsimatami Emilie liikkuu luvattomilla teillä, mutta hänkin päätyy Turkuun. Charlottalla ja Emiliellä on kummallakin menneisyyden salaisuuksia, ja juonta kuljetellaan niitä kohti romanttisin virityksin.

Nyt ei ole nokon nuukaan sattumilla, niitä piisaa. Lisäksi saa noukkia lukuisia luonnehdintoja hiusten ja silmien väristä, naisten söpöydestä sekä aatelisherrojen salskeudesta, sillä päähenkilönaisten liepeillä liikuskelee synkeä, tumma, salaperäinen paroni Ridderlöv ja valoisa, viehättävä kapteeni Nordfelt. Ihan pöhköhän tämä tarina on. Eikä jää epäselväksi, että perinteet velvoittavat:

”Iltahämyn hiljalleen hiipiessä esiin, kastehelmien tiivistyessä korsiin ja usvanhaiventen kohotessa maasta otti Charlotta esiin neiti Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon ja luki sitä ääneen.”

Ei ole kiitollisin tilanne tämänsorttiselle kirjalle, että luen sen heti Jane Austenin Järki ja tunteet -uuskäännöksen perään. Kamarineitsyen kesy ote pysyy kaukana austenmaisesta tapakulttuurisatiirisuudesta, eikä kielellisesti kerronta saavuta esikuvansa sävytyksiä. Medbergin tekstiin myös pujahtaa ilmaisuja, jotka ovat tätä päivää eikä 1810-lukua, ja välillä tapojen ja aikojen ominaispiirteiden osoittelu ei ihan liu’u kaunokirjalliseksi. Austenilaista toki on romanssivirityksissä ja sankarihahmoissa, jotka ovat vuosisatoja jo olleet romanttisen viihteen toimivia konventioita.

Harmitonta huvia silti. Sillekin on aikansa ja paikkansa, ja kyllä minä tästä huvituinkin.

– –

Sara Medberg
Kamarineitsyt
Otava 2020
romaani
274 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Kirjailijan kotisivujen otsikko on osuva: http://austenstyle.blogspot.com/

Muita naistenviikon 2020 kirjojani ovat Tytön huone, Kamarineitsyt, Morsiusmalja, Lähikaupan nainen, Reissunaisia, Akka ja Kalevalan naiset.

8 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Hömppä, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Avainsanat:

18 heinäkuun, 2020 · 6:30 am

Helena Sinervo: Tytön huone

Naistenviikolla 2020 postaan naiskirjoja tytöstä akkaan (haaste: tässä, ja ilmoittautuneet blogit olen listannut tänne). Tytön ja äidin tarinalla aloitan.

naistenviikko 2020

Helena Sinervon yhdenpäivänromaani Tytön huone (WSOY 2020) kertoo kuusikymppisestä Saarasta, jonka ylioppilaaksi päässyt ainoa Sofia-tytär muuttaa pois kotoa. Ilmastotiedostava tytär on lähdössä illalla laivalla Tallinnaan, sieltä bussimatkaamaan Euroopan halki Havren ja sieltä laivalla Kanadaan. Lähtöpäivän aikana äiti poukkoilee luopumisen tuskasta ja huolesta eletyn elämän moninaisiin mietteisiin. Lapsen konkreettinen matka on äidille mentaalimatka itseensä.

”Luoja, miten kukkuroillaan minä olen, Saara nauroi. Kosminen pursotin, eräänlainen!”

Näkökulma pysyy Saarassa, mutta välillä häntä tarkastellaan ulkopuolisen kertojan keinoin, välillä minämuotoisesti. Yhdistelmä virkistää vellontaa, jossa Saara päivän aikana vuorotellen kelluu ja uppoaa. Tunnekuorma heiluttaa Saaraa surusta iloon, tuskallisista muistoista elähdyttäviin. Siihen sekoittuu paljon konkreettista vanhenemiseen ja muutokseen liittyvää sekä paljon konkretiasta irtoavaa ajattelua.

Pidän siitä, että saan lukijana palapelipaloja, joiden paikkaa etsin tarinassa. Kaikki Saaran kokema ei selity heti. Etenkin minua miellyttää päähenkilön tunnevaihtelu. Saaran koomisuutta ei peitellä, ei myöskään epävarmuutta eikä vuosikymmeniin mahtuvia tragedioita.

Ja Saaran nauru! Sinervo kirjottaa kirjaan kerroksia, joissa selityksiä saa hakea kulttuuriperinnöstä. Raamatun Saara nauruineen kietoutuu kirjan päähenkilöön. Sofia-nimi tarkoittaa puolestaan viisautta.

”Sofia on viisas nuori aikuinen, Saara ilahtui, viisaampi kuin olen koskaan ollut. Ehkä en ole tullut vielä siksi joka olen. Ehkä olen vasta matkalla.”

”Jeanin tapaus on järkytyksen aluetta syvällä matelijan aivoissa.”

Miten huolehtia oikein? Tai oikeastaan: olenko elänyt oikein ja miten elää oikein? Miten sattuman sanelevat kokemukset muokkaavat ihmisen sellaiseksi kuin hän on? Siinäpä Saaran pulmat – kaikkien.

wp-1589701122616.jpg

Saaralla on yksi nuoruuden ydinkokemus, joka on vaikuttanut häneen siitä eteenpäin. Tapaus Jean. Vaarojen maailma näyttäytyy varomattomasta ensin vaarattomalta. Miten siihen pitäisi valmistautua ja valmistaa? Ja miten silti säilyttää pelottomana mahdollisuudet?

Sinervon romaanissa sukupuolen, seksuaalisuuden ja identiteetin rakentuminen on liikkeessä, koska Saaran ja Sofian sukupolvilla on aivan eri ote niihin. Sofian sukupolvella on paljon enemmän harmaata aluetta kuin ennen on ollut.

”Musiikin avulla voi selvitä mistä tahansa, niin se vain on, Saara vakuutti.”

Saara on musiikin ammattilainen, ja siksi musiikin merkitys korostuu romaanissa. Esimerkiksi viheltyy kepeä Schubertin Forelli vaaran säveleiksi, lämpimiä muistoja koskettaa Ravelin Pavanese. Niitä kuuntelin lukemisen lomassa. Mutta lavennan Saaran selviytymiskeinon: joillekin pelastus on musiikki, joillekin ehkä esimerkiksi kirjallisuus.

Yllätyn, etten meinaa saada juttuani kirjasta tyrehtymään. En ensin lukiessani ollut romaanista erityisen täpinöissäni. Mutta kun mietin sen sisältöä, mieleeni tupsahtaa uusia, aina uusia puolia. Olen myös liputtanut pieniä liimalappuja suhteellisen paljon pitkin sivuja: sanailun taitoa siis löytyy.

Minusta romaanin aihe on tärkeä. Äitiyden ja siitä erillisten yksilöominaisuuksien kysymyksiin Tytön huone antaa paljon ajateltavaa. Harvoin näin nävertävästi romaanissa on käsitelty äidin ajatuksia lapsen lehahtaessa kotipesästä.

– –

Helena Sinervo
Tytön huone
WSOY 2020
romaani
250 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Muita naistenviikon 2020 kirjojani ovat Kamarineitsyt, Morsiusmalja, Lähikaupan nainen, Reissunaisia, Akka ja Kalevalan naiset.

4 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Avainsanat:

17 heinäkuun, 2020 · 4:40 pm

Naistenviikko 2020 alkaa!

Naistenviikko alkaa huomenna, ja viikon aikana sataa kirjablogeissa naisjuttuja. Olen haastanut bloggaajia mukaan vapaamuotoiseen kesähaasteeseen (tässä), ja ilokseni on jo lupautunut liuta postaajia. Osallistuminen ei ole myöhäistä nytkään tai koko viikon aikana.

Tähän mennessä (18.7.) ilmoittautuneet blogit:

Amatöörihumanisti
Elämä on ihanaa
Jokken kirjanurkka
Kirjakaapin kummitus
Kirjaluotsi
Kirjan jos toisenkin
Kirjan pauloissa
Kirja vieköön!
Kirjarouvan elämää
Kirsin Book Club
Kirjasähkökäyrä
Kulttuuri kukoistaa
Kuunnelut äänikirjat
Lastenkirjavuosi
Luettua elämää
Nannan kirjakimara
Nostetaan teksti pöydälle
Oksan hyllyltä
Pieni suuri piiri
Sataa valoa
Sheferijm – Ajatuksia kirjoista!
Susimetsä
Tarukirja
Tuijata
Tuulevin lukublogi
Yöpöydän kirjat

Koontipostukseni ilmestyy aamuvarhain 25.7.2020, ja siihen pyydän osallistujilta vielä linkkauksia naistenviikkojuttuihin.  

naistenviikko 2020

Haasteeni on käynnissä kuudetta kesää. Bloggaajien juttuja ja kirjavinkkejä on ollut joka kesä ilo lukea. Toiset postaavat teemasta joka päivä, toiset yhden tai pari juttua, ja näkökulmat vaihtelevat virkeästi. Odotan siis taas innolla moninaisia juttuja. Edellisten vuosien koonnit ovat tässä.

wp-1593672464169.jpg

Itse julkaisen jutun joka päivä. Tämän vuoden naistenviikkokirjani ovat naispuolisten sanastoon kytkettyjä, ilmestymisjärjestyksessä: Tytön huone, Kamarineitsyt, Morsiusmalja, Lähikaupan nainen, Reissunaisia, Akka ja Kalevalan naiset.

Mainion valaisevaa naistenviikkoa!

18 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

15 heinäkuun, 2020 · 6:20 am

Pihla Hintikka: Hetken Pariisi on meidän

Pihla Hintikan esikoisromaanissa toimitaan otsikon osoittamana Pariisissa, joskin lyhyt hyppäys vie Hailuotoon: Hetken Pariisi on meidän (Otava 2020). Kirjan henkilöt elävät omia käännevaiheitaan, joihin vaikuttaa se, mitä maailmassa tapahtuu. Pinnan alla piilevät #meetoo, pakolaistilanne ja suurkaupunkien terrorismiuhat.

Romaani seuraa kolmea naista Pariisissa. Elena on nelikymppinen, arvostettu galleristi, kolmekymppinen Ines kipuilee juorulehden toimittajana ja parikymppinen Alma syttyy mallimaailman tähdeksi. Tieten tahtoen ilmoitan henkilöiden iät ja ammatit, sillä niillä on merkitystä. Kirja kuvaa eri-ikäisten naisten asemaa kovan kilpailun aloilla, joissa suhteet, tyyli ja ulkonäkö vaikuttavat etenemiseen.

wp-1592455999376.jpg

Hetken Pariisi on meidän tuo metropolimeininkiä ja muodikkuutta kirjallisuuteemme. Taide- ja lehtimaailmasta on paljon kirjoja, mutta muoti- ja mallitouhuista ei niinkään. Niin pinnallinen minäkin olen, että harhaudun välillä pohtimaan, onko kyse viihdekirjasta vai mistä. Eihän se ole aiheesta kiinni! Ja on romaanissa viihdemäisyyttäkin, ehkä eniten Ineksen ja Alman tarinoiden alkuvaiheissa, mutta moinen karisee matkan varrella – ehkä Ineksen osuudessa ihan lopuksi viihdevibat palaavat.

Vaivihkaa luodaan naisten löyhät yhteydet toisiinsa kerronnalla, jossa naisten tarinat vuorottelevat. Virkistävää minäkerronnan valta-aikana on se, että kerronta etenee hän-muodossa. Kiinnostavinta romaanissa on tapa katsoa henkilöitä. Kerronta kulkee ulkoisen ja sisäisen rajapinnoilla, mikä pitää lukuvireen yllä. Henkilöiden tilanteeseen on ote, mutta maltetaan: kaikkea ei kerrota heti. Lukijalle jää päättelemistä henkilöiden satuttavimmista haavoista.

”Almaa kouraisi vatsasta. Ehkä hän oli tehnyt itselleen karhunpalveluksen. Ehkä hän oli seonnut. Ehkä hän ansaitsi tämän kaiken. Kysymykset tulvivat päälle, ja hän oli hukkua niiden alle.”

Terävästi romaanissa on tilanteita, joissa kirjan naisten ammattialojen sovinismia ja hyväksikäyttöä raapaistaan. Raapaisu tarkoittaa myös sitä, että romaanissa on todella paljon aihelmia. Taitaa olla ehkä liikaa, sillä jokaisella naisella on työn lisäksi suhdepulmia ja ympärillä paljon henkilöitä, ja niissä on sellaista, johon paneutuminen syventäisi otetta. Esimerkiksi feministiryhmästä irtoaisi lisää, samoin pakolaiskysymyksestä, hyväksikäytön eri muodoista – ja niin edelleen.

Vaikutan siis hivenen varaukselliselta, mutta kyllä kirja on rakentunut niin, että se vetää mukaansa. Päähenkilöissä riittää seurattavaa, ja siksi ahmattina luin romaanin yhteen kyytiin.

Pihla Hintikka
Hetken Pariisi on meidän
Otava 2020
romaani
317 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

13 heinäkuun, 2020 · 12:56 pm

Magdalena Hai: Haiseva käsi & muuta selkokirja-asiaa

Magdalena Hain kertomuskokoelma Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita (Avain 2020) on hieno lisä genreen, jota on selkokielisenä vielä vähän. Klassikkokauhutarina Dracula on jo selkoistettu, ja onhan myös Baskervillen koirassa kauhuelementtejä. Nuorille suunnattu tarinakokoelma täydentää oivasti selkokauhuvalikoimaa, eikä lisä olisi pahitteeksi.

Riikka Tuohimetsä on mukauttanut Hain kauhunovellit selkosuomeksi. En ole lukenut alkuperäistä kirjaa, joten en voi arvioida, mitä muutoksia Tuohimetsä on tehnyt. Lopputuloksesta voin sanoa, että kirjan 12 novellia ovat selkeää, sujuvaa ja helppoa suomea, jossa puhekieli kuulostaa luontevalta. Lukijaa helpottavat joka tarinan alun pienet tiivistykset ja tarinoiden sisällä otsikot, joissa selvennetään esimerkiksi aikahyppäyksiä.

wp-1594637061456.jpg

Hain tarinat käynnistyvät kouluikäisten ja yläkoululaisten arjesta. Novellit kertovat yksinäisyydestä, ystävyydestä, erilaisuudesta, kiusaamisesta ja epävarmuudesta. Yhtäkkiä tavallisuuteen ilmestyy nyrjähdys. Tarinoiden kauhuainekset ovat tehokkaita, sillä ne yhdistyvät tunnistettavaan, tavalliseen arkeen kotona tai koulussa. Rohkeasti tarinat näyttävät, että pelkoihin on aihetta, toisaalta pelkoja etäännyttää mystiikkaan tai unenomaiseen epätoteen.

”Aarni rimpuilee ja rimpuilee,
mutta ei pääse irti.
Kurkkua kuristaa.
Hän yrittää löytää astmapiipun,
mutta hänen kätensä uppoaa nuoren puun sisään.
Aarni tuntee, kuinka ahne ja nälkäinen puu on.
Aarni näkee, kuinka käsi muuttuu harmaaksi.
Iho muuttuu puun kaarnaksi.”

Suosikkitarinoitani ovat esimerkiksi Pahanukke, jossa alusta asti yliluonnollisuus kiehtoo, ja Takapenkin tyttö, joka yhdistää liiallisen yksinäisyyden kouluampumistapaukseen. Niminovelli Haiseva käsi osoittautuu hulvattomaksi zombie-jutuksi. Uskon esiteinien löytävän kirjasta paljon kiehtovaa ja pureksittavaa, ehkä jopa yöunta häiritsevää.

Mutta miten nuoret löytävät tämän kirjan tai miten aikuiset saavat tiedon, että nuoren tai aikuisen lukupinoon voi sujauttaa tämän tai muun selkokirjan? Voisiko jokainen kirjallisuuden parissa työskentelevä tai kirjoja vinkkaava ottaa niistä selvää? Voisiko jokaisen kohtuullisen suurilevikkisen lehden kulttuuritoimitus esitellä vähintään kerran vuodessa selkokirjoja ja haastatella selkotekijöitä? Kertoisiko Yle kulttuurikatsauksissaan myös selkojulkaisuista?

Selkokirjat on ensisijaisesti suunnattu lukijoille, jotka hyötyvät helposta kielestä, ja heitä on Suomessa noin 750 000, eli joukko ei ole mitenkään marginaalinen. Lisäksi monet muutkin hyötyvät selkosta. Silti selkokirja ei edelleenkään ylitä mediakynnystä, vaikka käynnissä on #lukuliike ja muita lukemista edistäviä hankkeita.

Tarvitsemme erilaisille lukijoille monipuolista kirjallisuutta ja tietoa kirjoista. Kirjavaihtoehtoja löydät esimerkiksi blogini avainsanalla selkokirja ja selkotekijä. Selkokirjojen vain täytyisi näkyä muun kirjallisuuden rinnalla muuallakin kuin blogissani, jotta niistä tiedettäisiin, mahdolliset ennakkoluulot karisisivat ja selkokirjat tavoittaisivat lukijat.

Magdalena Hai
Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita
selkomukautus Riikka Tuohimetsä
Avain 2020
155 sivua.
Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kauhu, Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Selkokirja

Avainsanat: ,

12 heinäkuun, 2020 · 7:00 am

Heinäkuun runot

Harteilla kannan
sanojen painon, kielen
siirtolohkareet.
Jos taakka jakaa joku?
Jos saan kallion tuen?

*

Vihersokeus
voi olla sitä, että
metsäsilmäilee.

*
Sade lahjoittaa
parastaan: sammaltuoksun.
Hengitän juhlaa.

*

Pelastan niityn
leikkurin terältä ja
kasvatan päivää.

*

Kukkien sisus,
alttiina tunkeutujan
ottaa osansa.
Miltä kannalta katson?
Lisääntykää, täyttäkää.

 

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, omat, Runot

11 heinäkuun, 2020 · 7:07 am

Alex Schulman: Unohda minut

Alex Schulmanin kirja isovanhemmistaan ja itsestään on ollut kirjakevääni kohokohta. Polta nämä kirjeet (Nemo 2020) onnistuu olemaan kerronnallisesti koukuttava romaani avoimen omakohtaisuuden lisäksi, ja tarina isovanhempien puistattavasta suhteesta nävertää tunnetasolla.

Paljastan, miksi Schulmanin kirja Unohda minut (Nemo 2017) jäi aikoinaan lukematta, vaikka se oli ihan kunnon, perinteisenä kirjana hyllyssäni. Olin juuri silloin saanut yliannostuksen autofiktioita. Arvostan, että kirjailijat avaavat haavojaan ja siten tervehdyttävät lukijaa ja itseään, mutta välillä ”perheessäni on ollut virtahepoja ja muita loppuelämääni synkistäviä kammoeläimiä” -tyyppiset tarinat ankeuttavat kaunokirjallisuutena. Älköön kukaan lukeko tästä ylimielisyyttä traumatisoivia kotioloja kohtaan, ei, tarkoitan nimenomaan kaunokirjallista ilmaisua, joka usein jää aiheen jalkoihin. Pistin siis pari vuotta sitten Schulmanin kirjan lukemattomana kiertoon.

Hurahdukseni Schulmanin tämänvuotiseen kirjan käsittelytapaan, rakenteeseen ja kerrontaan johdatti minut tarttumaan kerran jo hylkäämääni kirjaan Alexin äidin alkoholismista ja poika-äiti-suhteesta. Kirjallisuutena ei Unohda minut samoin järisytä kuin Polta nämä kirjeet, vaikka rakenne on taitava ja kerronta konstailematonta. Mutta psykologisen tarkastelutavan tarkkuus vakuuttaa.

Siispä aiheesta, äidin alkoholismista. Schulmania selvemmin ei voi ilmaista sitä, miltä lapsesta vaikuttavat vanhemman pienetkin muutokset, jotka johtuvat humalasta. Ne herättävät lapsessa pelkoa ja turvattomuutta loppuiäksi, eikä lapsi saa tarvitsemaansa hyväksytyksi ja rakastettuna olemisen kokemusta, vaan hän pelkää ja kaipaa aikuisenakin lapsen lailla.

Kertoja kuvaa perheen vaikenemisen mekanismeja. Puheeksi ottamisen pelko välittyy, samoin se, mikä syyllisyyden taakka äidillä on ja miten jyrkästi hän sen torjuu. Siksi äidin laskuhumalahetkien ja myös viimeinen toive on: unohda minut. Siksi kirjan kansikuva koskettaa, sillä myös hyviä muistoja on.

wp-1594098748056.jpg

Unohda minut -kirjan hienoja oivalluksia on aikuisen pojan muistojen lomittaminen äitikokemuksiin eri-ikäisenä. Siten näkyvät paljaana vauriot, joita vanhemman alkoholismi aiheuttaa.

 ”Makaan sängyssä 10-vuotiaana.
Makaan sängyssä 38-vuotiaana.
Paljon on tapahtunut, mutta tunne on täsmälleen sama.”

Pojan riippuvuus äidin mielialoista ja niiden varominen riipaisevat. Esimerkiksi kuvaukset humalaisen äidin tyhjästä katseesta, torjuvuudesta ja arvaamattomuudesta kylmäävät.

”Tuo katse.
Silmänvalkuaisia ei näy, katse on pimeä ja sumea, kuin jonkun toisen silmät kelluisivat äidin kasvoissa. Katse on ihmisen, johon ei saa kontaktia.
Näin sen ensimmäisen kerran ollessani viiden vanha.”

Lukijana huokaisen helpotuksesta, kun tiedän kertojan käyvän terapiassa – eli toivoa on terapian ja terapeuttisen kirjojen kirjoittamisen avulla. Hieman hämmästelen sitä, että tässä kirjassa on sama terapiaoivallus kuin kirjassa Polta nämä kirjeet. Myös äidin ja äidinisän suhteesta toistetaan kummassakin kirjassa sama äidin kauhea koulukokemus huoritteluineen.

Schulmanilla on ilmiömäinen taito fokusoida. Kertoja selostaa valitsemaansa aiheeseen ja henkilöihin zoomaten, tarkennus on tyystin niissä, muu jää viittaukseksi. Tässä kirjassa epätarkkoina kuvan reunoilla häälyvät isä, veljet, isovanhemmat ja Alexin oma perhe. Minulle jää arvoitukseksi esimerkiksi Alexin vaimo, Alexin vanhemmuus ja rooli aviomiehenä. Aika kiehtovasti kertoja siis säännöstelee ja rajaa.

Näin keväällä kirjailijan tv-haastattelun (Minun totuuteni, Yle), jossa hän kertoo kirjoittavansa seuraavaksi veljistään: muistojen eriytymisestä ja vieraantumisesta. Eli Schulmanien perheestä riittää kerrottavaksi. Ja eiköhän lähivuosina valmistu elokuva isovanhempien perhetragediasta.

Alex Schulman
Unohda minut
suomentanut Raija Rintamäki
Nemo 2017
autofiktio
122 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muissa blogeissa, esimerkiksi Kulttuuri kukoistaa, Kirjaluotsi, Reader why did I marry him ja Yökyöpeli hapankorppu lukee.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

9 heinäkuun, 2020 · 7:00 am

Turistina kesä-Tampereella 2020

Tampere on periaatteessa ensimmäinen kotikaupunkini, ainakin koulukaupunkini. En sitä oikein miellä kuin kaukaiseksi juuririhmaston etähaaraksi, sillä varsinainen juurakkoni kuuluu metsään noin 30 kilometrin päähän Tampereen keskustasta. Siksi visiitit Tampereen keskustassa tuntuvat turismilta. Ja aina piipahdukset ilahduttavat.

Kuljeskelin Finlaysonin taidealuella, joka jälleen on kummallisesti nimetty englanniksi Finlayson Art Area ’20, tai toisaalta skottivoiminhan paikkakunta aikoinaan teollistettin. Finlaysonin alueella on monia näyttelyitä, esimerkiksi Galleria Himmelblaussa saa kattavan katsauksen viime vuosikymmenten kotimaiseen taidegrafiikkaan.

Arvostan suuresti sitä, miten kaunokirjallisuus on mukana taidealueella. Väinö Linnan teoksista on lainauksia kaduilla lähellä Väinö Linnan aukiota, mutta myös taidealuekonseptiin kuuluu kirjallisuus. Monilta nykykirjailijoilta tekstejä on ympäriinsä, muun muassa Kirsti Kuroselta, Jyrki Vainoselta, Johanna Sinisalolta ja Arto Lapilta. Lisäksi lähellä Keskustoria on kadulla pysyvästi sitaatteja tamperelaisilta klassikkokirjailijoilta. Kirjallinen kulttuuri siis näkyy upeasti kaupunkikuvassa.

Matkailijalle on tarjolla monenmoista kiinnostavaa kesäsäästä riippumatta. Sadetta voi pitää Tampereen taidemuseossa, jossa on omaperäisen Kalevala-taiteilija Joseph Alasen näyttely. Sateen ja paisteen välissä voi houkuttaa myös sympaattinen Tallipiha putiikkeineen ja kahviloineen. Paisteen sattuessa voi kävellä reilun parin kilometrin Tammerkosken luontopolun, ja vesikuuron yllättäessä kannattaa piipahtaa Näsinlinnassa. Sen viehättävässä kahvilassa siirryin ajattomiin tunnelmiin tummien pilvien vyöryessä Näsijärveltä, ja ukkosjyrähdys eksytti epäilemään, siirryinkö kevään 1918 tykinpaukkeeseen keskelle Tampereen taisteluita.

Näsinlinnassa on museo Milavida, jossa voi tutustua menneen maailman tehdaspatruunan kodin loistoon. Lisäksi näyttelytiloissa on tyylikkäästi toteutettu näyttely ”Aina mukana”. Käsilaukut kytketään näyttelyssä hienosti osaksi kulttuurihistoriaa.

Näsinpuistosta taivalsin kohti Hämeenpuistoa, ja pysähdyin hetkeksi Näsinkallion suihkulähteelle. Muistin valokuvan, jossa isäni parikymppisenä sotaveteraanina poseeraa yli 70 vuotta sitten uuden polkypyörän kanssa suihkulähteen edessä. Hän oli sodan jälkeen kerännyt pyörään rahat raskaissa metsätöissä ja sai hankinnan ikuistettua ennen 30 kilometrin polkemista Teiskoon. Eipä isä silloin aavistanut, että hänelle syntyy ainoa tytär vasta nelikymppisenä, ja se samainen tytär viisikymppisenä saa julki runokokoelman muistoista (Muiston ajastus, Reuna 2020). Suihkulähteen tienoo on remontissa, muistot eivät.

Finlaysonin palatsin puistossa kallioihin kaiverretut runot veivät nekin samansuuntaisiin ajankulun ja muistojen tunnelmiin. Yksi puiston runoista on kuvassa, toinen tässä: ”matka kaiken alkuun”.


•
Katso lisätietoja linkeistä:


Finlayson Art Area ’20 https://finlaysonartarea.fi/


Milavida, Näsinlinna http://www.museomilavida.fi/

Näsinkallion suihkulähde http://tampereenpatsaat.fi/portfolio-item/nasikallion-suihkukaivo/

Tammerkosken luontopolku https://www.tampere.fi/tiedostot/t/EZPKCz7eN/Tammerkosken_luontopolun_esite_ja_reittikartta.pdf

Tampereen taidemuseo https://tampereentaidemuseo.fi/

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Taide

8 heinäkuun, 2020 · 7:00 am

Kirsti Kuronen: Merikki

Nuortenkirjallisuus on tärkeä, tärkeä kirjallisuuden osa-alue, ja se ansaitsee entistä enemmän näkyvyyttä. Vaikka poikien lukutaidosta kannetaan huolta, sopii lukutaitoa ja -halua miettiä tyttöjenkin kannalta. Siksi tänään tämä, kirja tyttöjen ystävyydestä, kasvusta ja itsensä toteuttamisesta. Suomessa vielä suhteellisen harvinaisen säekirjan sopii myös saada lisää näkyvyyttä, ja siksi tämän päivän kirjailijani on suomalainen säekirjapioneeri.

Kirsti Kuronen kirjoittaa nuorille säeromaaneja. Se ei ole kovin tunnettu laji. Kiteytettynä kyse on lyhyistä romaaneista, joissa tekstipalsta on kapea ja kappaleet lyhyitä. Olen lajista kirjoittanut aiemmin (tässä) ja vertaillut selkokirjaan. Siitä kiteytys: toisin kuin selkokirjoissa, säekirjoissa on kielellistä ja kerronnallista kokeilevuutta. Eli lyhyys ei välttämättä tarkoita säekirjoissa helppoutta.

Merikki-kirjassa (Karisto 2019) 14-vuotias Meri kertoo ystävyydestään Ruusuun. Se on kestänyt yli puoli elämää, ja tyttöjä on yhdistänyt myös yhteinen tubetus hiusten letittämisestä. Kesä ennen koulun alkua on taitekohta, sillä Ruusu ottaa etäisyyttä ystävyyteen, jonka piti olla ikuista.

Minä olen Meri,
sinä olet Ruusu,
me ollan me

nyt vähän rikki
me ollaan rikki
me            rikki
merikkimerikki
merikkimerikki

Edellistä sitaattia en sitonut lainausmerkkeihin, jottei sen visuaalisuus vaurioidu. Säekirja siis leikittelee runollisena. Säetyylin runohenkisyys välittyy myös siten, että välimerkkien suhteen ei ole niin nokon nuukaa, ja suorasanaiseen tekstiin jää viitteellisiä aukkoja.

Meri kertoo, välillä Ruusun repliikit erottuvat kursiivina. Niiden lisäksi mukaan tulee kolmannen henkilön tekstiä, joka erottuu muusta, sillä se ei noudata samanlaista säemuotoa kuin Merin kerronta. Kolmannen henkilön merkitys selviää ihan viime sivuilla.

wp-1583760032175.jpg

Merikkiä suosittelen nuorille lukijoille, joilla on aika hyvä tekstitaito, sillä viitteellisyydestä nauttiminen edellyttää sitä. Parasta kirjassa on vivahteikas kuvaus tunteista, muutoksesta ja erilaisuuteen havahtumisesta. Kirja myös valaa toivoa: muutos voi olla uuden alku, ei loppu.

– –

Kirsti Kuronen
Merikki
Karisto 2019
säeromaani nuorille
99 sivua.
Lainasin kirjastosta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Romaani, Säekirja

Avainsanat:

6 heinäkuun, 2020 · 7:07 am

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

Mitä ei Olive Kitteridgestä (Tammi 2020) ole vielä kirjoitettu? Paljon on jo kirjoitettu. Pistän silti lusikkani jo hyvin suurustettuun postaussoppaan, josta on saatu maistella maukkaita juttusattumia. On muuten kirja, josta riittää ammennettavaa.

”Kuka kumma hän luuli olevansa tässä oudossa ja käsittämättömässä maailmassa?”

Olive Kitteridge on tarkka, henkilövetoinen romaani, jossa päähenkilönä on oikeastaan pikkukaupunki Mainesta. Ei edes itsellinen, kolkko Olive ole irrallinen individuaali, vaikka suoraviivaisella toimintatyylillään eroaakin hienovaraisemmista kanssaihmisistään.

Olive on kuitenkin ylivoimaisesti kiinnostavin hahmo. Hänen suhteensa perheeseensä ja muihin yllättää alituisesti. Siksi romaanin jännite säilyy. Siksi välillä ansiokkaasti kerrotut muut ihmiskohtalopätkät vaikuttavat niin, että odotan seuraavaa lukua, josko Olive taas näyttäytyy siinä omana itsenään. Eli romaanin rakenne on novellistinen: joka luku on oma kokonaisuutensa.

”Useimmat ihmiset eivät tienneet tarpeeksi elämästä jota he elivät.”

Stroutin aiemmat suomennetut romaanit ovat olleet samaa tiukkaa tyyliä, joka paljastaa henkilöistään säröjä rivien välistä. Lucy Bartonin ankean lapsuuden ja nuoruuden saloja on avannut kaikkea paljastamatta kaksi hienoa, erilaista kirjaa (tässä ja tässä).

Olive Kitteridge omalla tavallaan toimii romaanina samoin kuin Lucy Barton -kirjat. Se vie välillä lähelle nimihenkilöään eli hänen näkökulmaansa, välillä hänet nähdään alati hienotunteisen ja lempeän Henry-aviomiehen tai etäisyyttä ylläpitävän Chritopher-pojan silmin, välillä ventovieraiden näkökulmasta – joissain romaanin luvuissa enintään yhden virkkeen mittaisen huomion välityksellä.

”Olive ymmärtää miksei Christopher ollut välittänyt hankkia ystäviä. Hän on samanlainen kuin Olive, ei voi sietää turhaa pälpätystä. Ja ihmisethän pälpättävät heti kun käännät selkäsi. ”Ihmisiin ei voi luottaa”, Oliven äiti oli sanonut hänelle vuosia sitten, kun joku oli jättänyt korillisen lehmänläjiä heidän etuovelleen. Henryä tuollainen ajattelu hermostutti. Mutta Henry oli itsekin aika hermostuttava, hän oli uskomattoman naiivi, aivan kuin elämä olisi suoraan Searsin kuvastosta: kaikki vain seisoivat hymyilemässä.” 

Ja se on Stroutin romaanikerronnan hienous. Mitä me olemme muille? Olemme usein vain sivuhuomautus, mutta läheisille olemme merkittäviä vaikuttajia. Ja mitä muut meistä näkevät, mitä me emme itse huomaa? Paljon.

wp-1584865299759.jpg

”Ihmisten on typerää odottaa, että asioiden pitäisi olla oikein.”

Elämän epätäydellisyys ja yllätyksellisyys välittyy Stroutin proosasta. Ja olisiko vielä niin, että Stroutin kirjallisessa maailmassa jokainen on proosan arvoinen.

Olen monta vuotta sitten nauttinut ja postannut (tässä) HBO-sarjasta, joka on tehty Olive-romaanin pohjalta. Suosittelen. Se ei vie mitään pois lukukokemukselta, se on oma vaikuttava tulkintansa romaanista. Mutta romaanin lopun sisuksia myllertävää mielenliikkeiden hienosäädön hienoutta kannattaa nautiskella eritoten proosana.

Eipä muuta kuin odottelemaan Olive again -romaanin suomennosta.

– –

Elizabeth Strout
Olive Kitteridge
suomentanut Kristina Rikman
Tammi 2020
234 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muita Olive-faneja, lukuisista esimerkiksi Kulttuuri kukoistaa, Kirjaluotsi, Kirja vieköön!, Leena Lumi ja Mitä luimme kerran.

9 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

5 heinäkuun, 2020 · 6:30 am

Charlie Mackesy: Poika, myyrä, kettu ja hevonen

Charlie Mackesyn kuvakirja-ajatelmakirja kaikenikäisille on ollut maailmanmenestys. Poika, myyrä, kettu ja hevonen (Nemo 2020) kulkevat aution maan läpi keskustellen elämän tärkeistä kysymyksistä. Ajankohta tuntuu osuvan hyvin lukutilanteeseeni huhtikuun loppuun, jonka säätila muistuttaa kirjaa:

”Heidän seikkailunsa osuu kevääseen, jolloin välillä sataa lunta, välillä paistaa aurinko, ja sekin on vähän kuin elämässä yleensä – mitä tahansa saattaa sattua.”

Kirjassa on hieman samaa henkeä kuin Nalle Puhissa ja Pikku Prinssissä. Viattoman lapsen ja eläinjoukon keskusteluissa käsitellään ystävyyttä, rakkautta ja hetkeen pysähtymistä. Kirja vie pumpulinpehmeästi elämänasenneopastukseen. Filosofinen pohja ammentaa muun muassa tällaisista ajatelmista:

”Voimme vapaasti valita miten suhtaudumme asioihin. Se on jo paljon.”

”Elämä on vaikeaa – mutta sinua rakastetaan.”

Ajatelmien filosofinen perusta tuntuu minusta aika lattealta ja kovin amerikkalaiselta. Kyynelten läpi hymyillään lempeästi, ja välillä sipaistaan leppoisan kominen kommentti. Ymmärrän ja hyväksyn, että otteen naiivius on tietoista palautusta maan pinnalle, jossa tärkeät asiat ovat yksinkertaisia. Ja niinhän ne ovatkin. Totta kai maailma olisi parempi ja oma olo myös, jos itse ja mahdollisimman moni muu levittäisi hetkien hyvyyttä, hyväksyntää ja rakkaudellisuutta.

wp-1588520051832.jpg

En epäile, etteikö moni lukija löytäisi itselleen merkityksellistä pysähtymistä, rauhaa ja lohtua kirjan tarinoinnista. Nämä ovat makuasioita, ja siksi avoimesti tunnustan, että minussa sykkii skeptisyyteen taipuvainen sydän, johon liiallinen söpöstely aiheuttaa rytmihäiriöitä. Se on kummallista, sillä silkka patetia toisaalta puree minuun. Ehkä tämä on myös lukutilanne- ja mielentilakysymys, sillä periaatteessa kirjassa on nättejä pysähtymisen ajatuksia. Tällä kertaa ne valitettavasti minulta suurelta osin ohittuvat.

Pidän kovasti kirjan kuvitustyylistä. Hahmojen tyylittelevyys ja valuvan musteen vaikutelmat viehättävät. Kuvissa on lisäksi ilmeikästä tunnelmavaihtelua. Kuvituksen vuoksi nautin kirjan selailusta, ja se täyttää kirjan tavoitteen mindfullness-tyyppisestä lähestymisestä: pysähtymisestä hetkeen, hengittämisestä rauhassa. Niin teen mieluusti kauniisiin kuviin upoten.

wp-1588520030528.jpg

Sain kirjan kustantajalta huomaavaisin saatesanoin: kirja lähetettiin minulle piristykseksi ja lohdutukseksi poikkeukselliseen kevääseen. Ajatus lämmittää kovasti. Siksi vähän sieluani kolottavat osin koleat kommenttini.

– –

Charlie Mackesy
Poika, myyrä, kettu ja hevonen
suomentanut Juhani Lindholm
Nemo 2020.
Sain kirjan kustantajalta.

Monet ovat kirjaan ihastuneet, esimerkiksi Kirsin Book Club ja Luetut.net sekä osittain ihstuneesti Hemulin kirjahylly

2 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, proosarunot

Avainsanat:

2 heinäkuun, 2020 · 7:26 am

Anders Schlieper ja Heike Reinecken: Kuuluisat kissat ja heidän ihmisensä

Tällainen asiaproosainen välipala sopii kesään! Sitä voi lukea luku kerrallaan, vaikkapa yhden jutun iltalukemiseksi silloin tällöin. Saa sen tietysti paahtaa yhtäjaksoisesti, niin tein minä. Ja minulla oli kirjaan sopivaa lukuseuraa: välillä Alma-kissani lepäili jalkojeni päällä, välillä se tuijotteli minua kiipeilytornistaan, ja useimmiten se oli omilla teillään jossain huushollimme lempipaikoistaan.

wp-1591595802505.jpg

Anders Schlieperin ja Heike Reinecken kirjassa on tietoa ja pikantteja yksityiskohtia. Kissanomistajia on kirjassa 30, ja juttuja tietysti yhdistävät kirjan otsikon mukaan omapäiset ja kiehtovat kotieläimet: Kuuluisat kissat ja heidän ihmisensä (Bazar 2020). Tietysti on niin, että kissat tulevat kuuluisiksi vasta nyt, mutta otsikko ilmentää osuvasti kissoista huokuvaa omistajuutta.

Kirjan kissojen ihmiset ovat kulttuurihenkilöitä, suuri osa tunnettuja kirjailijoita kuten T.S. Elliot, Truman Capote, Ernest Hemingway, Haruki Murakami, Herman Melville ja Herman Hesse, ja myös muita menneiden aikojen kuuluisuuksia kissoineen esitellään, esimerkiksi Frida Kahlo ja Paul Klee.

Kirja ei pistä kehräämään suuresta mielihyvästä, mutta mukavasti myötäkarvaan se silittää aihettaan. Kirjan kirjoittajat ovat tiivistäneet päähenkilöistä taustatiedot, ja ne esitellään faktahengessä. Luvut ovat lyhyitä ja informatiivisia, tyyli on asiallista – nyt ei irrotella. Teksti on silti pinnistelemätöntä, siispä kissanomistajien elämäkerta- ja teostietoja virkistää kissallisuus.

wp-1591331379864.jpg

En tiennyt, että Englannin pääministerin virka-asuntoon kuuluu hiirenpyydystäjän virka, jonka tointa Churchillin aikana hoiti kiinnostava kolli. Kirja kääntää myös käsitystäni positiiviseen suuntaa henkilöistä, joihin minulle on ollut varauksia. Bukowskiin liittyvät negatiiviset mielikuvani hieman karisevat, kun luen hänen kissakäytöksestään.

Patricia Highsmith saa päättää juttuni. Kulmikas lady ei ihmisiä fanittanut, mutta kissat saivat hänen sympatiansa, ja näin hän on todennut:

”Kissat antavat kirjailijoille jotain, mitä ihmisten yhteiskunta ei pysty heille antamaan: tungettelematonta ja vähään tyytyvää kumppanuutta, rauhaisaa mutta ailahtelevaa kuin tyyni meri.”

Anders Schlieper & Heike Reinecke
Kuuluisat kissat ja heidän ihmisensä
suomentanut Heli Naski
Bazar 2020
tietokirja
223 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja

Avainsanat: