Aihearkisto: Tapahtuma

Heli Laaksonen: Ilone & Ilonhilaaja

Heli Laaksonen kirjoittaa kirjoja, joita julkaistaan, kuvataiteilee ja estradiesiintyy. Tätä syksyä ryydittää laaksoslainen väri-ilottelu sekä kirjana että kiertueena.

Ilone-kirjapari

Heli Laaksonen kuvittelee ja Elina Warsta kuvittaa, lopputuloksena on värejä sanoittava ja ilmaiseva kirjapari Ilone ja Ilone. Väriharjoituksia (Orava-kirjat 2025). Ensin mainittu täytyy värirunoista ja muista väriaiheisista teksteistä sekä Warstan kuvituksesta. Jälkimmäinen on värityskirja, jonka kukin voi täyttää mielensä mukaan.

Ilone-kirjan runot on kirjoitettu lounaisella lyhytsuomella taattuun tyyliin: runot pitävät kiinni väriteemasta, mutta runoilija Laaksosen omaperäisesti asioita havainnoiva ja yhdistelevä mieli järjestää yllättäviä asia- ja tunnelmayhdistelmiä. 

Runoissa tyypillistä on elollistaminen: erilaiset otukset ja kasvikunnan edustajat ajattelevat, puhuvat ja toimivat ihmisolentojen kera. Hevonen voi päästä rötköttämään sohvalle ja siemen saapua kevätjuhliin.

Kirjan alkupuolen runot loksahtelevat tiettyihin väreihin. Suosikkejani tässä hetkessä on kaksi runoa: ”Tul föli”, jossa inhokkivärini ruskea muuttuukin perin innostavaksi, ja ”Ko tonttu ei enä kestäny”, jossa yksi suosikkiväriestäni eli punainen elää kyllästyneen tonttu-ukon tunnelmissa. Värillä on väliä, mutta aina ei. Siitä sydämeen käyvästi muistuttaa runo ”Ihmise värine”. Tasa-arvoisuus saa siinä runossa pelkistetyn ja kauniin tiivistyksen.

Ilone-kirjan loppuosassa on monta runoa, jotka eivät pureudu vain yhteen väriin vaan joissa pohdituttaa ylipäätään elämänmeno. Lisäksi loppusivuilla kirja tarjoaa viihteellisen tieto-osuuden kutakuinkin yleiskielisesti väriopista ja muusta värimaailmaan kuuluvasta sekä kirjan murteesta.

Ja sitten: kirjan kuvitus, sen muodot, hahmot, värit ja sommittelu. Mitä silmäkarkkia! Warstan ja Laaksosen yhteistyö tuottaa saumattomasti toisiinsa lomittuvan kokonaisuuden. Ei toista ilman toista. Nautinnollista.

Itselleni värit ovat tärkeitä, ja nautin aika räikeistä väreistä ja yhdistelmistä. Oli ilo kirjassa tutustua suosikkiväreihin mutta myös vierastamiini sävyihin. Jälkimmäisistä sain entistä enemmän irti, sillä hailakkuus muuttui kiinnostavaksi verbalisoinneissa kuten peessi tofunvalkoisena.

Kesällä kuulin jutun nelivuotiaasta Elmasta, joka siteeraa mummulleen ulkoa Heli Laaksosen runoja. Iloitsen Elman ja muiden 4 – 100 -vuotiaiden puolesta, että on ilmestynyt uutta ulkoa lausuttavaa tai kirjasta luettavaa. Ilone viehättää eritoten kokonaistaideteoksena. Ja vaikka olen vierastanut värityskirjoja, saatan avata puuvärilippaan ja alkaa täyttää tekijäparin liitännäisvihkosta Ilonen. Väriharjoituksia.

Heli Laaksonen & Elina Warsta: Ilone. Runoilijan värikäsityksiä. Orava-kirjat 2025, 71 sivua.

Heli Laaksonen & Elina Warsta: Ilone. Väriharjoiyuksia. Orava-kirjat 2025.

Sain kirjat kirjailijalta. Tämä on kirja-arviointi, ei mainos.

Ilonhilaaja

Heli Laaksonen kiertää Suomea syksyllä 2025 Ilonhilaaja-keikoilla. Lokakuisena perjantaina hän saapui Helsingin Kannelmäkeen ja täytti Kanneltalon.

Esitys rakentuu Ilone-kirjan värimaailmasta. Rekvisiittana on värilippuja ja matkalaukut, jotka on maalattu eri värein. Matkalaukut toimivat esityksen teemarytmittäjinä. Oranssista aloitetaan, Hankkija-lippiksen värisistä muistoista, välillä käväistään mustassa, sillä sitä on kaikessa, ja lopuksi viihdytään vaaleansinisissä väärinkäsityksissä ja mokissa.

Käsikirjoitus koostuu Laaksosen rennosta stadup-tyylisestä jutustelusta ja runonluennasta. Arvostan suuresti tätä ainutlaatuista yhdistelmää monestakin syystä, ja tähdennän tässä niistä yhtä: runot elävät osana kaikkea muuta, ei erityisjuhlallisena kohottajana vaan juttujen rinnakkaisina ja arkihetkien virittäjinä. Sen lisäksi esitys herkuttelee sävyillä, sillä esiintyjän paljastukset hölmöilyistään naurattavat mutta muistot ja havainnot katoavaisuudesta lisäävät hupiin myös tummia juonteita.

Voin todeta, että väliajaton, kompakti kokonaisuus tarjoaa sitä, mitä se lupaa. Jopa perushapan seuralaiseni hymähteli ja valostui esityksen aikana, kenties hetkittäin jopa liikuttui. Siispä Ilonhilaaja pirskottaa hyvän mielen ja elossa olon tunnelmia. Sellaista tämä aika kaipaa.

Heli Laaksonen: Ilonhilaaja-esitys Kanneltalossa 17.10.2025.

Lisää esitystietoja runoilija-esiintyjän kotisivuilla.

Ostin lipun esitykseen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, Runot, Tapahtuma

Jatkot: Vinhan kirjajuhlat 2025

Vinhan kirjakaupan sisäpihalla Ruovedellä juhlittiin kirjallisuutta jo kolmatta kertaa. Kaksipäiväisen tilaisuuden tunnelma miellyttää rentoudellaan: puutarhasta voi etsiä aurinkoisen tai varjoisan paikan, istahtaa aloilleen ja nauttia kuulemastaan ja näkemästään, myös muonitus ja nesteytys onnistuu.

Kymmenen päivää ennen Vinhan kirjajuhlia julkaisin jutun, jossa esittelin kirjajuhlien ohjelman kirjailijoiden teoksia. Kaikkiaan 12 kirjailijavieraan teoksia olin lukenut: kerrataanpa ne näin linkitse

Ohjelma oli monipuolinen. Perjantailta mieleeni jäivät etenkin Satu Rämön ilmiömäinen taito kertoa elävästi, Riikka Ala-Harjan ja Laura Malmivaaran vapaa keskustelu sekä Juha Itkosen ja Seppo Puttosen keskustelu Itkosen uusimmasta romaanista, jossa keskustelijat hyvässä yhteishengessä muodostivat merkityksiä. Illan huipensivat leppoisa duo Juha Itkonen &  Ville Härkönen sekä säteilevä Irina Björklund yhtyeineen, jossa soitti ja lauloi myös hänen multitalentti poikansa Poém Franzen.

Perjantaina änkesin samaan kuvaan Laura Malmivaaran ja Riikka Ala-Harjan kanssa. Myös Kirsin Book Clubin Kirsi ja Minna viihtyivät kirjauhlilla, kuvat Kirsi ja Martti Ranin. Kuvasin Kirsin ja luottohaastattelijan Seppo Puttosen.

Lauantaina viihdyin kuunnellen Helena Petäistön tarinointia: Ranskan presidentistä selvisi monenmoista. Odotetuimpia osuuksia olivat Petri Tammisen ja Markus Nummen haastattelut. Sinua sinua -romaanin kirjailija pudotteli ajatuksia ajteltavaksi niin kirjoittamisesta kuin rakkaudesta; näin Tamminen kirjoittamisesta: ”Kirjoittaminen on kahta: löytämistä ja editoimista. Niiden väliin voi jäädä jumiin.”

Rakkauteen päädyttiin myös Markus Nummen romaanin Käräjät keskustelussa, jossa sykähteli hienosti romaanikokonaisuus. Hienoja lauluversioita kotimaisesta runoudesta Chydeniuksen sävelin esittivät Minja Koski, Mikael Saari ja Matti Hussi. Illan päättänyttä Nössö Novaa emme ehtineet kuulla.

Jälleen änkesin kirjailijakuvaan, nyt Markus Nummen kanssa (kuva Martti Ranin), Petri Tammisen tallensin takavasemmalta. Kohtasin ja kuvasin myös vanhan tutun, Heli Laaksosen, myös Chydenius-laulukuva on omiani.

Piste iin päälle oli, että kaksipäiväiset kirjajuhlat vietimme kolmihenkisen kirjapiirini voimin. Istuin Johannan ja Tarun kanssa parhaimmilla paikoilla: varjostavan tammen ja pensaikon alla aurinkotuoleissa. Nautimme annista, kirjakeskustelimme ja rupattelimme – kaikkiaan rentouduimme maanläheisen kulturellisti. Lisäksi tapasin yleisöstä lapsuusystäväni Tuijan.

 En keksi mainiompaa lopetustapahtumaa kesälomalleni. 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjapiiri, Kulttuurimatkailu, Tapahtuma

Tampere-talo: Van Gogh Alive

Tampere tarjoaa kesäretkeilijälle paljon silmänruokaa ja kulttuurikokemuksia. Tänä kesänä elokuun puoliväliin saakka on saatavilla Tampere-talossa erikoiskokemus, Van Gogh Alive. Immersiivinen näytös sisältää kuvakavalkadin Vincent van Goghin taideteoksista hyödyntäen nykyteknologian efektejä. Australialainen esityskokonaisuus on kiertänyt jo yli sadassa kaupungissa ympäri maailmaa, ja sen on nähnyt noin yhdeksän miljoonaa katsojaa.

Immersiivinen tarkoittaa sitä, että katsoja on ikään kuin teoksen sisällä ja kokee olevansa osa teosta. Van Gogh Alive -kokonaisuuden immersiivisyys totetuu siten, että ison, pimeän tilan seinät ja osin myös lattia heijastavat taiteilijan teoksia, myös joitain valokuvia taiteilijan elinajalta tai muuta maalauksiin liittyvää. Siitä muodostuu 360-laajuinen taideteosnäyttämö, jossa katsoja voi vapaasti vaeltaa, kääntyillä, istua tai lojua lattialla säkkituoleissa. Joitain maalauksia on animoitu, joten niissä on liikettä, ja parilla skriinillä vaihtuvat sitaatit taiteilijan kirjeistä veljelleen Theolle. Kokonaisuuteen kuuluu myös musiikkitausta, jossa kuullaan pääasiassa van Goghin ajan klassista musiikkia, myös vähän vanhaa viihdemusiikkia.

Esityssaliin johtaa esittelyhuone, jossa on faktoja taiteilijan elämästä ja näköistoteutus värikkäästä huoneesta, joka tunnetaan van Goghin maalauksesta. Näytössaliin pääsee peilihuoneesta, jossa heijastuu kenties taiteilijan kuuluisimpien maalausten miljöö, auringonkukkapelto. Keinotekoinenhan se on mutta tehokas.

Varsinaiseen näytöstilaan voi mennä milloin vain, vaikka esitys on tarkasti käsikirjoitettu noudattaen taiteilijan elämänkaarta. Alusta loppuun esitys kestää noin tunnin, mutta en usko kokemuksen väljähtyvän, vaikka saliin osuu puolivälissä ja jatkaa sen katsomista, kun alku taas käynnistyy. Tampere-talo ohjeistaa varaamaan 1 – 2 tuntia.

Van Gogh Alive koostuu yli 3000 kuvasta. Kuvat taiteilijan elinajan ympäristöistä ja taideteoksista vaihtuvat sopivalla sykkeellä teemoittain ja taiteilijan kausia myötäillen, ja kuvavaihtuvuus on suunniteltu sopivasti niin, että niitä ehtii tarkastella – tai niiden kauneuteen jää nälkä. Kyse on silti kokonaisuudesta, ei niinkään pysähtymisestä tiettyihin maalauksiin.

Esitykseen mennessäni minua vaivasi pari ennakkoluuloa. Ensinnäkin suhtauduin skeptisesti siihen, että aikanaan köyhän ja lainkaan teoksistaan tuottoa tai mainetta saaneen taiteilijan teosten kuvajäljennösspektaakkelilla rahastetaan rahvasta. Toisekseen ajattelin kevyen klassisen musiikin ja kuvajäljennösten yhdistelmän tuottavan vaivaannuttavaa kitsiä.

Ei se ihan niin mennyt.

Minulle immersiivisyys toimi yllättävän hyvin. Nautin vaeltelusta tilassa ja musiikki-kuva-yhteiselämyksestä. Melkein sain tipan linssiin esimerkiksi Satien musiikin ja van Goghin teosten kombosta.

Tällainen immersiiviesityksen taidepularisointi saattaa muuttaa taidetta kitsiksi, mutta onko siinä jotain pahaa? Eivät massiivisten skriinien kuvajäljennökset pysty tavoittamaan aitojen Vincent van Goghin maalausten siveltimenjälkien ja kerroksellisten väripintojen voimaa. Vaan kuinka moni pääsee reissaamaan tai haluaa lenneskellä ilmastokriisin keskellä maailman metropoleihin taiteilijan alkuperäisteosten perässä?

Tällä esityksellä onkin toinen teho kuin alkuteosten maalausteknisen konstikkuuden ihailu. Esitys osoittaa taiteilijan taidon nähdä ihmiset, ympäristö ja luonto. Ennen kaikkea immersiivinäytös kertoo taitelijan taidosta muuttaa näkemänsä näkemykseksi, taiteeksi. Eli osalliseksi taulukauneutta voi päästä näinkin – ja osalliseksi yhtä taiteilijan tavoitetta, joka valaistaan sitaattina näytössalin seinälle: ”Unelmoin maalaamisesta ja maalaan unelmani.

Tampere-talon näytös toimi ikään kuin elämyksellisenä taidedokumenttina. Toki käsikirjoitus hyödynsi patetiaa van Goghin kauhesta kohtalosta, mutta sellainenhan se oli herkkyyksineen, mielisairauksineen ja itsemurhineen. 

Eli Van Gogh Alive antoi miellyttävän pysähdyksen taiteilijan työn äärelle painottaen tunnetta. Oliko se oma taideteoksensa? Ainakin se oli tulkinta taiteilijan elämäntyöstä.

Suosittelen esitystä – tai näytöstä – (tämän tähän asti sateisen) kesän taukopaikaksi ja toivon, että katsoja malttaa unohtaa ajan, paikan ja itsensä (ehkä kännykkänsäkin) ja vain ON hetken van Goghin teosten todellisuudessa. 

Ehkä näytös myös sytyttää kipinän käydä taidemuseoissa, joita kesämatkareiteille sattuu, ja nähdä eri aikojen taiteilijoiden alkuperäisteoksia. Esimerkiksi Tampereen taidemuseossa on näytillä eri vuosikymmenten surrealismia ja museon alakerrassa Marco Brambillan vinkeä videoteos. Ja Van Gogh Aliven innottamana voi tarttua myös kirjoihin – nyt kirjapinossani odottaa antikvariaatista tilattu kirja, johon on koottu Vincent ja Theo van Goghin kirjeenvaihto.

Tampere-talo 

Van Gogh Alive 25. – 17.8.2025, ks. nettisivut

(Näyttelyn esittely medialle 24.6.2025 – kiitos!)

Van Gogh Alive -työryhmä:

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kulttuurimatkailu, Taide, Tapahtuma

Iva: Tapahtuisipa kohta jotain mistä muut saa tulevaisuudessa lukea Wikipediasta yöllä kun ei saa unta

Tamperelainen taidekollektiivi Iva tarjoaa kesäteatteria, joka toimii vastapainona keskivertokesähupailuille. Särkänniemen delfiinien entinen allashalli toimii robustina näyttämönä, ja juonivetoisten draamojen ystävät saattavat kokea yllätyksen: vähäisten tapahtumien ja dialogien draama keskittää ja sysää keskittymään.

Iva:n nettisivuilta selviää, että teatterikollektiivi haluaa tehdä omaehtoista ja tilalähtöistä teatteria. Entinen delfinaario muistuttaa teollisuusympäristöä: tyhjää tilaa ja etäisyyksiä, teräsaitoja, iso monttu keskellä, paljon betonia, vähän vaneria. Siitä syntyy rajattu ja suljettu tila, oma erillismaailmansa, jota esityksen ääni- ja valotehosteet korostavat.

Kolme siivoojaa kiertää kehää montun ympärillä puhdistaen aitoja ja lattiaa. Sille esitys antaa aikaa: näkymätön siivoustyö saa rutkasti tilaa. Ison osan esitysajasta vie hidas ja hiljainen työ, ja sen monotonisuudesta tulee tehokeino. Katsoja on pakotettu seuraamaan siivoustyötä, jota ei laajalti nähdä eikä arvosteta. Lisäksi siivostyön äänitaustana käytetään pitkälti korkakulttuuriin miellettyä musiikkia. Tätä voisi pitää kannanottona – ja pidänkin. 

Siivouksen keskeyttävät tauot, jolloin kolmikko siirtyy katsomosta kaukana häämöittävään taukotilaan. Taukotilan toteutus toimii: kylmällä valolla valaistu koppero rajaa tehokkaasti näytelmän dialogitapahtumat. Musiikkatausta vaihtuu silloin sähköiseksi särinäksi.

Taukotilakohtaukset tarkastelevat pelkistetysti työyhteisödynamiikkaa: on innokas uusi työntekijä, nihkeä kollega ja uusia urahaaveita pohtiva siivooja. Ytimekkäissä kohtauksissa annetaan katsojille mahdollisuuksia tehdä tulkintoja työyhteisöstä ja kolmesta työntekijästä. Esitys tarjoaa täkyjä, jotka katsoja saa täydentää. Plussaa tulee siitä, että pelkistykset välttävät yksioikoisuudet. Näyttelijätyö on eleetöntä, miellyttävästi ei-esittävää.

Draaman kaari rakentuu toistosta ja toisteisuutta rikkovista yllätyksistä. Näytelmän dialogikohokohta syntyy kohtauksessa, jossa uusi ja kyllästynyt työntekijä intoutuvat kuvittelemaan ”missä olit silloin” -tilanteita. Siihen sisältyy oivallus, että ikoniseksi muotoutunut Diana-auto-onnettomuus on siirtynyt jo polvelle, joka on syntynyt Dianan kuoleman jälkeen: media, some ja länsimainen julkkiskulttuuri sisältävät jatkuvuutta siinä kuin nopeasti muuttuvaakin. Myös viimeisen taukotilakohtauksen vuodatus sometodellisuuden vääristymisestä ilmentää samaa, lisäksi se muuttaa esityksen dynamiikkaa.

Merkittävä draamallinen käänne syntyy silloin, kun uuden työntekijän likasanko kaatuu ja siivous muuttuu käänteiseksi. Näkymätön muuttuu näkyväksi, ja lian levittäminen siivouksen sijaan synnyttää outoa, häiritsevää tunnelmaa.

Esitys sisältää arvoituksellisuutta ja oivalluksia. Piirun verran sitä olisi voinut kirkastaa, joskin arvostan, ettei katsojille väännetty rautalankaa. Esityskokonaisuus hyödyntää mainiosti tilaa, äänimaailmoita, valaistusta ja eleetöntä näyttelijäpresenssiä. Monotonisuus, hillitty ja hallittu sekä hidastettu tyyli tuo mieleen Roy Anderssonin elokuvat ja Saara Turusen vähäsanaisten näytelmien draamatehokeinot.

Esityksen alle tunnin mittainen kesto on mitoitettu oikein, sillä siten kokonaisuus pysyy kasassa ja tarkoituksenmukaisena niin, että katsojan mielenkiinto säilyy. En tiennyt mennessäni, mitä olisin odottanut esitykseltä, jonka nimi jo herättää pituudellaan ja sisällöllään hämmästystä. Esityksen jälkeen olin teatteriseuralaiseni kanssa merkillisesti virkistynyt, ja ymmällään olo tuntui oikein sopivalta, erilaiselta kesäteatterikokemukselta.

Iva: Tapahtuisipa kohta jotain mistä muut saa tulevaisuudessa lukea Wikipediasta yöllä kun ei saa unta, esitys ensi-iltana 4.7.2025

Tampere, Särkänniemen entinen delfinaario

Konsepti: Mimmi Ahonen, Mikko Kaukonen, Ville Vuorikoski

Esijntyjät: Pauliina Kuusisto, Roosa Leivo, Annika Palojärvi

Muusta työryhmästä ja Iva:sta Ivan nettisivuilla.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, Tapahtuma, teatteri

Katsanto kesään 2025

Juhannusaaton aamuna kesäaurinko kimmeltelee metsän välistä. Aamunraikas ruoho tuoksuu, linnut visertävät ja kirpeänviileä ilma raikastaa kaiken. Alan valmistella juhannusta ja perheen kokoontumista maalaismökkiini Haavikkoon ja sen pihapiirin uutukaiseen kasvihuoneeseen, Haaveikkolaan.

Irrottaudun kesälomallani muutamaksi viikoksi sosiaalisesta mediasta ja keskityn vain oleiluun ja puutarhatöihin. Elelen kasvi-hupihuoneessani keskellä kasvun ihmettä: milloin siemenestä kasvattamani tomaatintaimet alkavat kukkia, tuleeko sormenpään kokoisista munakoison aluista mitään, miten pitkiksi pavut ja viinirypäle aikovat kasvaa ja kuinka rasahtelevanrapeita patiokurkuista mahtaa tulla?

Saatan lukea muutaman kirjan: ainakin kesäkirjapinossani on valinnan varaa. Sometaukoni voi katkaista jokin kesätapahtuma, mutta postailemaan palailen varsinaisesti vasta heinäkuisena naistenviikkona.

Toivotan teille kohottavaa kesäkulttuuria ja mukavia lukurupeamia kesälle 2025!

Kauniin juhannusmielen terveisin,

Tuijata

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Sekalaista, Tapahtuma

Helsingin kirjamessut 2024

Torstain messupäivä ei mahtunut työläisen ohjelmaan, ja nyt sunnuntaina tukeudun Helsingin kirjamessujen striimauksiin. Perjantaina ja lauantaina vietin täyteläisiä kirjallisuustuokioita täydessä Messukeskuksessa.

Aloitan takaperoisesti tästä striimipäivästäni ja esikoiskirjapalkintoehdokkaista (Helsingin Sanomat 26.10.). Syksyn työkiireiden vuoksi uutuusteosten lukutahti on ollut epätasainen, joten palkintoehdokkaista olen lukenut ja postannut vain kahdesta. Mikko Kauppilan Terveisin K -romaanin tosin julistin lukemisen jälkeen oitis ehdolle palkintoon. Myös Carlos Lievosen Vain heteitä -runokokoelma vakuutti. Lukemattomat-pinossani odottaa Linnea Kuuluvaisen Metsän peitto. (Aihe kiinnostaa: olen kirjoittanut muuten samasta aiheesta novellin ”Metsä peittää” novellikokoelmaan Niin metsä vastaa, Avain 2021.) Pinon päällä keikkuu myös Eino Tainan Se laajenee

Lauantainen messuille saapuminen mykisti: tuloportailta halli näytti muurahaispesältä. Iloisesti kirjallisuus kiinnostaa. Se olkoon vastaisku murheelliselle kulttuurileikkauspolitiikalle. Kuhina voi kertoa tästäkin: messutarjoukset houkuttavat pöyristyttävän alv-korotuksen varjossa.

Lauantaina asemoin itseni lähinnä Töölö-Senaatintori-akselille, jossa oli hallin etuosaa väljempää kulkea. Siellä oli myös Kirjasomen kohtauspaikka, jossa piipahdin tapaamassa tuttuja. Muutenkin messukohtaamisista sain irti isoa iloa.

Kirjallisuuskeskusteluiden kuunteluhuippuja olivat Pajtim StatovciTommi Kinnunen ja Saara Turunen. Eloisa Donna Leon virkisti. Perjantaina nautiskelin esimerkiksi Miina Supisen, kääntäjien Kristiina Rikman ja Aleksi Milonoff sekä mietiskelijä Joel Haahtelan kuuntelemisesta.

Lauantain varsinainen yllätys oli oma osuuteni. Minun oli tarkoitus haastatella Anne Helttusta ja Annamari Saurea tietokirjasta Kynällä raivattu reitti (SKS 2024). Valitettavasti kirjailijat sairastuivat, ja vasta perjantai-iltana varmistui, ettei kumpikaan heistä tervehtynyt messuille. Kävin kuitenkin varmistamassa Suomenlinna-salin edustalla ennen ohjelman alkua, että peruutusasia oli kunnossa. Hmm. Missään ei näkynyt tietoa peruutuksesta, sali oli täyttymässä – siis kirjasta kiinnostuneita riitti.

Selitin tilanteen salin ulkopuolelle Kirsi Hietaselle ja Sari Päivärinteelle, jotka eivät luovuttaneet vaan passittivat minut esittelemään kirjan ilman kirjoittajia. Kaikki valmistelumateriaali oli kotona, minä salissa mikrofoni kädessä pajattamassa muistin varassa kirjasta, sen populaarista lähestymistavasta, kirjan kirjoittajien 35 naiskirjailijan valinnasta ja kirjailijaesittelyjen rakenteesta. 

Kuvat: Kirsi Hietanen, Kirsin kirjanurkka

Toivottavasti sain infon lisäksi oikaistua somessa levinneitä väärinymmärryksiä. Siispä: teos ei ole tutkimus. Kyse on yleisesittelystä, jollaista ei ole ilmestynyt vuosikymmeniin kotimaisesta naiskirjallisuushistoriasta. Kiitollisuus viime vuosikymmenten kirjallisuustutkimukselle välittyy teoksen kirjailijaesittelyistä, mutta Kynällä raivattu reitti ei siis ole lajiltaan tiedekirjallisuutta viittaustekniikoineen. Siksi kirjan kirjoittajien vapaat valinnat, oma lukijuus ja näkökulmat elävät kirjailijaesittelyissä. Genretietoisesti (popularisoitu tieto) lähdeluettelo löytyy ilman muuta kirjan lopusta.

Perjantaina osallistuin kirjasomen ohjelmaan Töölönlahti-lavalla. Olin itse ehdottanut selkokirjallisuutta aiheeksi (Magdalena Hain Finlandia-palkittu Sarvijumala selkona jne.), mutta somekollegani olivat jatkokehitelleet idean kirjamessujen historian ensimmäiseksi selkosuomeksi puhutuksi paneeliksi. Hatunnosto! Selkokulttuuri-yhteisön Carly Markkanen veti keskustelua selkokirjoista, mukana kirjailijat Satu LeiskoMagdalena Hai ja minä. Mukavasti tieto ja kokemus selkokirjoista ja lukijoista laveni.

Ylärivin kuvat: Heikki Jääskeläinen, alarivin kuvat: Katja Jalkanen

Avain järjesti perjantai-iltapäivällä tilaisuuden Selkokirjoja ja skumppaa. Avaimen kustannustoimittaja Katja Jalkanen haastatteli tallistaan neljää kirjailijaa: Marja-Leena TiainenSilja VuorikuruSatu Leisko ja minä. Oli ilo kuulla kollegoiden reittejä selkokirjoihin ja heidän raikkaita näkökulmiaan. Yleisöäkin tuntui kiinnostavan.

Ai, kuinka monipuolista ja antoisaa messuilu on ollut. Massamessujen etu on se, että valikoimaa riittää, valita saa mieleisistään ja yllättyä sellaisesta, mitä ei osaa odottaa. Ensi vuoteen!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Elämäkerta, Esseet, Kauhu, Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Kirjamessut, kirjapalkinnot, Lasten- ja nuortenkirjat, Romaani, Runot, Sekalaista, Selkokirja, selkotekijä, spefi, Tapahtuma

Välähdyksiä: Helsinki Lit 2024

Kirjailija Philip Teirin käynnistämä käännöskirjallisuuden tapahtuma Helsinki Lit vietti 24.-25.5.2024 kymmenvuotisjuhlaa. Teir kiitti yleisöä tunnelmasta, josta maine kiirii vierailleiden kirjailijoiden matkassa. Se helpottaa järjestäjiä rakentamaan vuosi vuodelta vaikuttavampaa ohjelmaa.

Tunnelma! Se syntyy siitä, että pimennetyn salin katsojien silmät kiinnittyvät valaistulle lavalle, jossa suomalainen kirjailija tai toimittaja haastattelee vierailevaa kirjailijaa. Hiljaisuus, keskittyneisyys, välittömät reaktiot keskusteleuun ja raikuvat aplodit keskustelun lopuksi. Painotan: keskittyminen vain kahteen keskustelijaan, etenkin vierailevan kirjailijan teosten nostamiin aiheisiin.

Olen kirjoittanut ennakkojutun lukemistani Lit-kirjoista. Tarkista myös Lit-ohjelma ja siitä kirjailijat. 

Nyt muutama haukkaus ravitsevasta tapahtumasta.

Ensimmäisenä Lit-päivänä haastattelut eivät pääosin keskittyneet kirjailijavieraiden teoksiin vaan aihepiireihin tai kirjailijoiden kotimaiden asioihin. Esimerkiksi Marko Hautala ja argentiinalaisen Mariana Enriquezin keskustelu pohjautui Enriquezin edustamaan genreen ja kirjailijan eteläamerikkailaiseen tyyliin muokkaamaan goottikauhuun. Perjantain ohjelman naurattaja oli paikallisten vitsikilpailuiden voittaja, ukrainalainen Andrei Kurkov. Hänen teoksistaan ei selvää tullut vaan sen sijaan viihdytti  miehen (kuulijoille) hauska reitti venäjänkieliseksi ukrainalaiskirjailijaksi.

Olen Elizabeth Stroutin proosan fani, joten Sirpa Kähkösen ja Stroutin keskustelu sopi perjantain loppuhuipennukseksi. Kähkönen keskittyi Lucy Barton -kirjojen tematiikkaan, ja sitä Strout valotti ajatuksineen. Kirjailija selvästi toi esille, että lukija tekee omat tulkintansa. Hän kiteytti päähenkilön (joka puhuu kirjailijan päässä): Lucy on Lucy. Ihailuni jatkuu ja odotan innolla seuraavaa kirjaa, jossa Lucy ja Olive Kitteridge kohtaavat.

Lauantaina haastatteluiden painopiste oli selvästi itse kirjallisuudessa. Haastattelut rakentuivat kirjailijavieraiden kirjailijuuteen, kirjoittamiseen ja teoksiin. Nautin! Siksi vain fiilistelen ja nostan osin triviaalit mieleenpainumat:

  • Kevin Chen jakoi riemastuksensa siitä, että aamun Hesarissa oli hänen kuvansa. Eloisa heppu!
  • Maja Lunde vakuutti minut entisestään siitä, etten leikkaa maalaiskotini ruohikkoa: eläköön hyönteiset ja kirjallisuuden elämää muuttava voima.
  • Camila Sosa Villadan herkkyys valui yleisöön – ja espanjaa tulkannut Teija simultaanisti välitti kirjailijan virtailevan mielen.
  • Eleanor Catton maadutti romaaninsa uusseelantilaiseen ajankuvaan.
  • Nathan Hill hallitsi sulavan, amerikkalaistyylisen viihdytyskerronnan.
  • Adiana Shibili paneutui arabian lingvistiseen tasoon kerrassaan vaikuttavassa romaanissaan Sivuseikka. Lukekaa Sivuseikka!

Kohti ensi vuoden Litiä. Toivon ohjelmaan ennen kaikkea irlantilaista Claire Keegania, eteläafrikkalais-englantilaista Deborah Levya ja ruotsalaista Karin Smirnoffia – ja kuten menneinä vuosina ihastuttavia yllätysnimiä, jotka tuntuvat ainutlaatuisilta löydöiltä. En epäile, etteikö tuleva kattaus ihastuta. Hieno tapahtuma jatkukoon!

Kuvakoosteessani (tarkkuuden korvatkoon tunnelma) vain muutama väläys; Elizabeth Strout, Nicholas Lunabba & Aleksis Salusjärvi, Kevin Chen, Camila Sosa Villada sekä Adiana Shibili & Sivuseikan suomentanut Sampsa Peltonen:

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Tapahtuma

Kohti Helsinki Litiä 2024

Olen kevään mittaan lukenut ja kuunnellut kevään Helsinki Lit -kirjoja lähinnä suoratoistopalvelussa. Kaikkien Lit-kirjailijoiden kirjoihin en ole ehtinyt tutustua. Tiivistän tässä kirjatunnelmani satunnaisessa järjestyksessä.

Elizabeth Strout – koko suomennettu tuotanto

Joskus toiveet käyvät toteen, nyt käy: Elizabeth Stroutin novellistista kuvaustapaa olen ihaillut kirja kirjalta, ja nyt on mahdollisuus kuulla kirjailijaa. Strout kierrättää kirjoissaan samoja henkilöitä, mikä ilahduttaa – on kuin tapaisi pikaisesti tuttuja vaikkakin kirjan sivuilla. Eikä viimeisin suomennos Lucy meren rannalla (Tammi 2023, suom. Kristiina Rikman) pettänyt korkeita odotuksiani: tässä koronaromaanissa seuraan novelleista tutun Lucyn eristysaikaa ex-miehen seurassa. Kerronnan varmuus ei yllätä vaan tuudittaa todentuntuiseen, elämän kupruja kaihtamattomaan Lucy-maailmaan. Stroutin käännetyistä kirjoista on jutut blogissani.

Nathan Hill: Wellness

Welness (Gummerus 2024, suom. Antero Tiittula) on avioliittoromaani, ja saa siitä irti kehityskertomukset ja perhetarinatkin. Hill taitaa periamerikkalaisen lavean kerronnan, jossa romaanihenkilöiden vaiheet, ajatukset ja tunteet ovat liikkeessä ja parhaimmillaan liikuttavat lukijan tunteita. Romaanissa oli paljon kiinnostavaa, mutta korostan adjektiivia paljon – karsittavaakin olisi. Lisää kirjajutussani.

Adania Shibli: Sivuseikka

Sivuseikka (Otava 2024, suom. Sampsa Peltonen) järisyttää monestakin syystä. Ensinnäkin sota Gazassa tekee romaanista ajankohtaisen, toisekseen kirjan sisältö tekee todeksi Israelin perustamisvirheet yksilöiden kannalta ja kolmanneksi romaanin kerronta tehoaa kaunokirjallisesti. 

Kaksiosainen romaani osoittaa kielellistä hallintaa. Ensimmäinen osa on pelkistettyä tapahtumakuvausta palestiinalaisaavikon valtaamisesta ja yhden tytön kohtalosta 1940-luvulla. Romaanin toinen osa kertoo lähiajoista nuoren naisen rönsyilevän kerronnan keinoin, lähiajasta ennen nykyistä sotaa, jonka lyhyen sytytyslangan aistii kaikesta. Entä tämä ”sivuseikka”? Se on yksilön, etenkin tyttöjen ja naisten osa (sotilas)vallan käytössä. Ravisuttaa. 

Johanna Frid: Haraldin äiti

Haraldin äiti (WSOY 2024, suom. Sirje Niitepõld) on ”miniän” minäkertomaa avomiehensä Haraldin äidistä, no, ei vain siitä vaan myös Haraldista ja omasta elämästään. Pistävän piikikäs kerrontatyyli suolaa kaiken. Ei kertojakaan ole mikään helppo ihminen, sen hän tunnustaa avoimesti, mutta nauravaisuuteen kauheutensa kätkevä anoppi vaikuttaa erikoiselta epeliltä. 

Ydinjuttu romaanissa on kertojan ja anopin tapaaminen ja jumittuminen tilanteeseen, jota kukaan ei toivo itselleen. Kertoja palaa mielessään hurmaavan Haraldin kohtaamiseen, sittemmin ilmenneisiin sekasotkuihin ja omaan taustaansa, jonka vuoksi kertojalla ei ole käsitystä perhe-elämästä. Tiivistä ja tylyä menoa – rakkautta unohtamatta.

(Valitettavasti tämän kirjailijan haastattelu on peruttu.)

Eleanor Catton: Birnamin metsä

Vähintään kaksi maailmaa kohtaa Birnamin metsässä. Pelkistetyimmillään se on rahan valta (Lemoine) ja rahattomien pienet ekoteot (Mira) maailmassa, joka kulkee kohti tuhoa. Näitä ja muita henkilöitä ja juonilankoja kirja kieputtaa siten, että romaanissa yhdistyvät vahva henkilökuvaus ja juonivetoisuus – ja juonitteluvetoisuus. Homma etenee jännityskirjallisuutta lähentyen. Vallasta ja valloituksista taitaa olla kyse sen lisäksi, että ekoteema kulkee koko ajan rinnalla. Kulttuurikerrostumia tuo kirjan ja ekoryhmän nimen yhteys Shakespearen Macbethiin.

Innostuin aluksi kovasti kirjasta, jonkin verran into laski tietynlaisesta tyypittelystä. Voin luonnehtia Birnamin metsää taitavasti kerrotuksi lukuromaaniksi, jossa riittää tulkittavaa ja henkilöherkkua.

Mariana Enriquez: Sängyssä tupakoimisen vaarat

Mariana Enriquezin novelleissa (WSOY 2024, suom. sari Selander) on muutakin vaaraa kuin sängyssä röökin imeminen. Novellit vievät kotimaiseen verrattuna ihan erilaiseen tuonilmaisuuteen, esimerkiksi vainajavauva voi räytyneessä kunnossa seurata sukulaisnaista tyytymättömänä tai muut kuolleisiin, uskomuksiin tai taikuuteen liittyvät nyrjäyttää todellisuutta. Kelpo kauhukokoelma.

Nicholas Lunabba: Itkisitkö jos mä kuolen

Pidän Lunabban omaelämäkerrallista romaania (Johnny Kniga 2024, suom. Tarja Lipponen) sivistävänä, sillä se kertoo minulle ruotsalaisen yhteiskunnan jakautumisesta. Se selventää sitä, miksi lähiöissä aseet paukkuvat ja miksi ei-valkoiset ruotsalaisnuoret tuntevat monia nuorena kuolleita. Romaanin kertoja kuvaa kipeästi luonaan asuvaa nuorukaista – tuuliajoa, jossa hajonneiden perheiden vesat heiluvat ja helposti kaatuvat tuhon tielle. Vakuuttavaa ajankuvaa hyvinvointivaltiosta.

Keskeneräistä

Luin myös Kevin Chenin romaanin Aavekaupunki (Aula & Vo 2024, suom. Rauno Sainio), mutta vireystilani kehnous estää minua siitä lausumasta kuin sen, että kielellisesti ja kulttuurisesti siinä oli paljon kiinnostavaa, mutta menin täysin sekaisin seitsemän siskon nimien kanssa. 

Kesken minulla on vielä Camilla Sosa Villadan romaani Yöeläimiä (S&S 2024, suom. Emmi Ketonen), joka on perheromaani transyhteisöstä, jonka jäsenet ovat valinneet toisensa. Thella Jonsonin kirjan Rauha lukemisen aloitan tänään, ja Maja Lundin hienon Mehiläisten historian luin viikon aluksi mutta muut sarjan kirjat odottavat lukijaansa.

Kotimaiset kirjallisuusihmiset haastattelevat ulkomaisia kirjailijoita Helsinki Litin lavalla tulevana viikonloppuna. Innostavaa kirjatunnelmaa siis tiedossa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Novellit, Romaani, Tapahtuma

Patrik Svensson: Meren kutsu

Patrik Svensson on tarjonnut luonnontiedettä kaunokirjallisin maustein ja esseistisin elementein jo Ankeriaan testamentissa, ja uutuudessa Meren kutsu (Tammi 2023) sama meno jatkuu. Yhtä kompakti uutuuskirja ei ole kuin ankeriasteos, koska aiheena on syvä ja laaja meri, jonka horisontti pakenee katsojaansa. Kirjan aaltoileva rakenne vie ajasta ja näkökulmasta toiseen, ja mitä pidemmälle kirjaa luin, sitä enemmän se minua ihastutti.

Kirjan alaotsikko Tarinoita ihmisen uteliaisuudesta on oiva tarkennus. Mereen liittyvä tieto vaatii rajauksia, joten muutama kiinnostava henkilötarina avaa meren merkitystä. On esimerkiksi kartanpiirtäjämunkki, maailmanympäripurjehtija ja meren elämäkerturi. Leimallisinta on se, että Svensson on valinnut lähinnä ei-akateemisia tai varjoon jääneitä henkilöitä kuten Magalhãesin orjan.

Yksi kantava teema on elonajan suhteellisuus ja rajallisuus. Pohdinta kimpoaa henkilökohtaisesta, sillä kirja on omistettu kirjailijan kuolleelle äidille. Kirjaan valikoituneissa elämäntarinoissa elämän vääjäämätön lyhyys nousee esille, ja lisäksi hahmottuu koko ihmiskunnan ajan suhteellisuus verrattuna mereen:

”Kaksisataa tuhatta vuotta. Häviävän lyhyt hetki verrattuna valtamerten ja elämän runsaaseen neljän miljardin vuoden historiaan nähden.”

Hienot tarinat Svensson kertoo esimerkiksi skotlantilaisesta leipurista Robert Dickistä 1800-luvun alkupuolelta ja merikirjoittaja Rachel Carsonista, 1960-luvun ympäristösuojelun herättäjästä. Svensson yhdistää etenkin näissä kirjan osissa luonnontieteellistä tietoa emotionaalisesti virittyneeseen kuvaukseen. Ihmisten yksinäisyys, ystävyys ja kohtalo koskettavat, niitä myötäilevät meren virtaukset, rytmi ja aaltojen rantaan paiskaamat pähkinät toiselta puolelta maailmaa.

Meriromantiikkaa, kyllä kirja käsittelee sitäkin. Meri, merenkulku ja merenelävät sisältävät seikkailua ja salaperäisyyttä. Rachel Carsonin rooli kirjan lopussa korostaa muutosta pois romantisoidusta hyötynäkökulmasta:

”Meri ei olemassa meitä varten, vaan me olemme olemassa meren vuoksi, ja siksi meren haavoittuvuus on myös meidän haavoittuvuuttamme.”

Svenssonin kirjassa meri on kohde ja symboli elämästä. Tieto taipuu taidokkaasti tunteen puolelle, ja tekstin eloisuus ja vivahteikkuus viehättävät. Ja Svenssonista tulee osa merikirjallisuuden jatkumoa:

”Herman Melville tajusi Francis Allyn Olmstedin ja lukemattomien muiden edeltäjiensä tavoin meren tarjoavan täydellisen taustan elämää suuremmalle tarinalle, jossa on kyse ihmisen roolista maailmassa, hänen suhteestaan luontoon ja elämään sen eri muodoissa, hänen paikastaan suhteessa olemassaoloonsa.”

Patrik Svensson: Meren kutsu. Tarinoita ihmisen uteliasuudesta, suomentanut Anu Heino, Tammi 2023, 161 sivua. Luin BookBeatissa.

Patrik Svensson esiintyy tänään 13.5.2023 Helsinki Lit -tapahtumassa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Esseet, Kirjallisuus, Tapahtuma, Tietokirja

Vuosikatsaus 2022

Yleisesti ottaen ei kulunut vuosi tarjonnut maailmaan valoisia muistoja – sotasynkeyttä ei voi ohittaa. Vuoteni 2022 on kuormittanut, mutta kun selasin kännykkäkuvia, tajusin tapahtuneen privaatisti myös ilahduttavia asioita.

Sain kirjabloggaajaystävien Finlandia-palkintovalvojaisissa ennustajavoitoksi mukin, jossa lukee ”Reading is my therapy”, ja sehän osui ja upposi. Niin se on, että lukuharrastus tarjoaa heijastuspintaa, sen lisäksi iloa ja ajankulua. Ja bloggaaminenkin on jatkunut hyvänä harrasteena. Tässä vuoteni tärkeyksiä.

Parhaat kotimaiset romaanit

Kokosin vuoden kotimaisia mielikirjojani Finlandia-ennustukseeni, joten ne voi lukea koontijutustani. Suosikkeja oli kymmenkunta, kärjessä HävitysIhmishämärä ja Suomaa, ja listaan haluan lisätä Eeva Turusen Sivistynyt ja miellyttävä ihminen, jonka luin vasta F-ehdokasasettelun jälkeen.

Parhaat käännösromaanit

Tove Ditlevesin kauan sitten tanskaksi ilmestyneet omaelämäkertakirjat järisyttivät: karvasta rehellisyyttä Aikuisuudessa. Samaan sarjaan solahtaa nobelistin Annie Ernauxin Vuodet. Eikä suursuosikkini Elizabeth Strout pettänyt: Voi William! – niin tarkkaa ja ailahtavaa elämänkuvailua! Kerstin Ekmanin Suden jälki herätti minussa suurta arvostusta, ja Karin Smirnoffin janakippo-trilogia sai osuvan lopun. Ian McEwanin tarinointitaito ei pettänyt: hieno Opetukset. Ykköseksi nyt nostan Bernardine Evariston Tyttö, nainen, toinen– vautsi, mitä kerrontaa!

Kirjallisia ja muita kohtaamisia

Kohokohtia oli monia, esimerkiksi haastattelin kevätkaudella Kanneltalossa Anneli Kantoa ja syksyllä Joel Haahtelaa. Minulla oli myös ilo ja kunnia osallistua suunnittelemaan kirjallista kävelykierrosta Kirjojen Kannelmäki, joka oli osa Kanneltalon 30-vuotisjuhlia; mukana ensi kierroksella kulki kirjailija Markus Ahonen. Siitä kirjoitin jutun, ja kävelykierrokselle on lisäksi ihan oma Kantsun kirjaston blogi Kirjojen Kannelmäki, jonka avulla voi itsenäisesti kiertää alle kolmen kilometrin kirjalenkin.

Pikkukuvissa Joel Haahtela, Riitta Jalonen, Leena Parkkinen Arja Korhosen kanssa ja kaksihenkisen kirjapiirini toinen jäsen Johanna. Isossa kuvassa (kuva: Olli Ahti) Kirjojen Kannelmäki -suunnitteluryhmää: Kulttuuri kukoistaa -bloggaaja Arja Korhonen sekä Kannelmäen kirjastosta Sanna Sivonen ja Tuulikki Kuurne.

Ja olihan Älä unohda selkokirjaa -seminaari, Helsinki Lit, Helsingin kirjamessut, kirjapiirikohtaamisia ja bloggaritapaamisia – hienoja kirjallisuushetkiä. Sen lisäksi tapasin perhettä, tuttuja ja ystäviä elämän varrelta, ja Turussa tapahtui mukava opiskelukavereiden 40-vuotistapaaminen. Kesällä kävin Kotkan ja Elimäen seuduilla, ystävien kanssa reissasimme Tallinnaan, ja puolison kera piipahdin Tukholmassa – koronanjälkeistä lähi(laiva)matkailua.

Tv-draamat

Olipas kotimainen Aikuiset riemastuttava ja englantilainen Eroja ja avioeroja koukuttava! Agenttisarja Slow Horses yllätti: huumoria, jännitystä ja yllättäviä juonenkäänteitä. Sen sijaan todesta ammentava The Crown ei ihan vastannut odotuksia, koska yhteiskunta-ainekset ohittuivat ja kuvaus keskittyi samaan suhdemössöön, joka on tyystin tuttua iltapäivälehdistä. Kesäni pelasti vanha tanskalaissarja Matador.

Minussa on jokin selittämätön pehmeä kohta historiallisille draamoille, joissa urheat miehet ratsastavat nummilla hiukset hulmuten. Ykkössuosikkini näistä on The Last Kingdom, jonka viimeisin kausi tarjosi historiasarjan parhautta: politiikkaa, valtataistelua, lojaliteettia, jännitystä, suvantoja, suhteita – ja tukka tanassa laukkaavia urheita urhoja. Sen vanavedessä innostuin odotusteni vastaisesti Viikingit -Valhalla -sarjastakin, vaikka alkuperäiseen Viikingit-sarjaan petyin jo kolmannella tuotantokaudella. Fantasiankaipuun täytti komea The Lords of the Ring: The Rings of Power – seikkailua ja huolellista kuvausta joskin arvoituksellisia juonenkäänteitä.

Konsertit

Täytän piakkoin tasavuosia: tummista hiuksistani ei ole jäljellä kuin joitain takatukkasuortuvia, mutta muistoja on kertynyt. Siispä suuntasin nostalgoimaan nuoruuteni suosikkien konsertteihin: elokuussa villitsi Hassisen kone ja syyskuussa Sting. Yhden nuoruussuosikin osalta ”tyydyin” kirjaan, U2:n Bonon Surrender. No, olin sentään tässäkin ajassa kiinni, sillä näin naisenergiaa Mestarit-keikalla: Ellinoora, Kaija K, Jenni Vartiainen ja Vesala. Konserttivuoden kruunasi Händelin barokkimusiikki Musiikkitalossa.

Tuotannostani

Tänä vuonna ilmestyi kaksi kirjaa, joissa sormeni ovat pelissä. Romaani Sormus (Avain) on jälleen kirja, jossa kokeilen selkokirjallisuudessa jotain uutta. Kirjassa on episodirakenne, ja tarinointi on historiallisen ja romanttisen romaanin yhdistelmää. Sormuksen lisäksi ilmestyi selkomukautukseni Minna Canthin kolmesta novellista: Ystävät, Salakari ja Missä onni? (Laatusana). On tarpeen tarjota Canthin klassikkokirjallisuutta uusille lukijoille.

Kuvassa siivittää tulevaan tuotantoon sielunlintuni kurki, koru: Paarma Desing (joulu- ja tasavuosikymmenlahja siipalta).

Olen tähän mennessä julkaissut 12 omaa tai mukautettua selkokirjaa. (Voit kuunnella Lukupuhetta-bodcastista puhetta kirjoistani, haastattelijana Mervi Heikkilä.) Aina joskus kysytään, aionko kirjoittaa oikeaa kirjallisuutta. En ole ajatellut tehneeni tähänkään mennessä väärää. Olisi kyllä ilo nähdä (valta)mediassa vuosittain vaikkapa kooste vuoden selkokirjatarjonnasta, jotta sekokirjallisuus normalisoituisi.

Muuta tähdellistä

Hautasimme anopin, ja sain setvittyä äidin kuoleman jälkeiset viralliset asiat. Runoblogini Alman runot kuoppasin (en enää päivitä) yhtä aikaa tärkeän lemmikkini Alman myötä. Suruksemme kissakulta sairastui vakavasti ja lähti maaliskuussa kehräämään tuonilmasiin. Ei ollut aikomus avata ovea vielä aikoihin toiselle kissalle, mutta yllättävästi meille saapui marraskuussa Sohvi, toimelias venäjänsininen pentu, joka päivittäin virkistää villillä vauhdillaan ja lempeällä välittömyydellään. 

Mainittakoon tässä, että olen nykyisin virallisesti talollinen Takala, sillä lapsuudenkotini on lainhuudatettu nimiini. Aika näyttää, kuinka kykenen ylläpitämään vanhaa taloa Teiskossa, mutta siellä kesäisen pelto- ja metsämaan keskellä kurkia kuunnellen ja hyvää kirjaa pihakeinussa lukien olen päässyt parhaiten sinuiksi maailman melskeiden kanssa.

Kiitän lukijoitani! Toiveikasta talvimieltä – ja tarjotkoon vuosi 2023 elämyksiä, jotka kannattelevat!

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Kirjamessut, kirjapalkinnot, Kirjapiiri, Kulttuurimatkailu, Lifestyle, Selkokirja, selkotekijä, Tapahtuma

Kirjailijatapaaminen: Joel Haahtela

Syyskuun alun kirpeänä iltana 5.9.2022 haastattelin Kanneltalon lavalla kirjailija Joel Haahtelaa. Pääasiaksi valikoitui Totuuden kaipuu -trilogia eli Haahtelan kolme viimeisintä pienoisromaania Adélen kysymysHengittämisen taito ja Jaakobin portaat. Yleisöä oli runsaasti, lisäksi haastattelu striimattiin. Tallenne on katsottavissa 19.9. saakka Kannelmäen kirjaston FB:ssa ja kotisivulla. 

Kuva: Arja Korhonen

Olen lukenut trilogian kirjat niiden ilmestymisaikoina ja nyt ennen haastattelua uudelleen peräkkäin. Adelélen kysymys nousi ensi lukemalla lohtukirjojeni kärkikahinoihin, ja kokonaisuutena kirjakolmikko toimii rauhoittajana ja avartajana. Niistä avautuu joka lukemalla uusia puolia, myös itseironiaa ja leikillisyyttä. Siitä pidän, eikä se vie mitään pois siltä, miten syvälle psykologisesti ja muuten henkisesti kirjat vievät. 

Tyyli on Haahtelalle tärkeä. Hän kiteyttää sen Jaakobin portaiden loppusanoissa: ”Yritystä etsiä elämän runollisia yhteyksiä ja ihmeellistä mysteeriä.”

Adélen kysymys kuten muutkin trilogian osat pysäyttävät, vievät etsintään elämän suunnasta ja antavat armoa menetysten hyväksymiseen. Haahtela puhui kirjojensa runollisista yhteyksistä ja mainitsi esimerkkinä tämän romaanin putoamiset. Kirjailija luki romaanin alun, vei meidät lumen ja tähtien valoon, ja vakuutuimme: tarvitsemme kaunista, tyylikästä kielenkäyttöä, joka luo mieleen tiloja.

Aikanaan Hengittämisen taito jäi minulle lukukokemuksena outoon välitilaan, mutta uudelleen luettuna koin sen toisin. Haahtela itse sanoi onnistuneensa kirjan hengellisyydessä, ja samaan lopputulemaan tulin toisella lukemisella. Vaikken ole erityisen uskonnollinen, uskoin kirjan päähenkilön kokemuksen: romaani osoittautui tasapainoiseksi maallisen ja hengellisen komboksi. Ymmärsin päähenkilön isänkaipuun olevan sekä konkreettista että symbolista, ja käsitin myös kokonaisuuteen kuuluvan ihan tavallista ihmiseloa kuolemanpelkoineen ja rakkaussuhteineen kuin myös etsintää elämän suunnasta.

Jaakobin portaiden suhteen illan keskustelu vei identiteetin etsinnän käsittelyyn. Kiinnostavimpana pidin sitä, mitä Joel Haahtela pohti historiasta, josta ei ole jäänyt mitään jälkiä. Romaaneissaan hän käsittelee ylisukupolvisia muistoja, mutta nykyisin häntä eritoten kiehtoo ajatus siitä, että muistakin historiaan kirjoittamattomista asioista voi jäädä jälkiä. Esimerkkinä hän pohti lempitaiteilijansa  Rembrandtin teoksia: ehkä niissä näkyy jotain vaikkapa taiteilijan ensi rakkaudesta, josta kukkaan ei tiedä mitään.

Tunnin keskustelu vierähti nopeasti. Joel Haahtelan trilogian ajan ja ajattomuuden, hiljentymisen ja ihmeen tunnelma jollain tavalla siirtyi kirjailijan läsnäolosta koko tilanteeseen. Hän avasi ajatteluaan ja oman elämänsä suodattumista teoksiinsa. Keskustelimme myös siitä, miten etenkin hengellisyys kotimaisessa kirjallisuudessa on aika tavatonta, jopa tabun rikkomista. Vaikutuimme varmaankin kaikki Haahtelan vilpittömyydestä välittää mysteeriä ja runollisuutta proosan avulla niin, että lukijalle ei tuputeta vaan annetaan aihetta ajatella, tuntea ja kokea.

Haahtela lähtee tällä viikolla pyhiinvaeltamaan Athos-vuorelle, jossa hän myös viettää merkkipäivää: on kulunut puoli vuosisataa hänen syntymästään. Selviä signaaleja välittyi siitä, että hän yhä haltioituu kaunokirjoittamisesta ja että yhä enemmän häntä kiehtovat taiteilijuuden teemat. Se saattaa tarkoittaa sitä, että voimme odottaa lisää lohtukirjallisuutta.

*

Kanneltalo, Helsingin työväenopisto ja Kannelmäen kirjasto 5.9.2022: Joel Haahtela, haastattelijana Tuija Takala.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Romaani, Tapahtuma

Selkokirjoja syyskuussa 2022: kokeile ja tule Oodiin

Tavataan Oodissa!

Keskiviikkona 28.9.2022 on paljon selko-ohjelmaa: Älä unohda selkokirjaa -seminaari kokoaa yhteen selkokirjailijoita ja lukuilon kannattelijoita. Olet tervetullut tilaisuuteen Oodiin, mutta tilaisuutta voi seurata myös etänä. Seuraa seminaarin viestintää Facebook-Instagram- ja Twitter-tileiltä.

Keväällä käynnistyi selkonovellien kirjoituskilpailu Ilo (Selkokeskus & Opike), ja voittajat julistetaan samaisessa seminaaritilaisuudessa 28.9.2022. Olen mukana raadissa valitsemassa voittajan ja muut novelliantologiassa julkaistavat novellit.

Tervetuloa Oodiin 28.9.2022 klo 15.00 – 17.00: katso ohjelma täältä!

Haastan

Houkuttelen sinua lukemaan tämän vuoden aikana ainakin yhden selkokirjan ja osallistumaan keskusteluun kirjallisuudesta, joka ottaa huomioon yleiskieltä helpomman kielen lukijat. Selkokieli ei tarkoita sitä, etteikö teksti välittäisi ajatuksia ja tunteita tai etteikö helpolla kielellä saisi aikaan tarinan taikaa. Olet siis vapaamuotoisesti, paineettomasti haastettu!

Nyt syksyllä kirjallisuuden harrastajan lukupinot kasvavat uutuuksista. Samalla on hyvä muistaa, että on monenlaisia lukijoita. Pienlevikkinen kirjallisuus hukkuu muun joukkoon, koska se ei juuri näy mediassa, eikä selkouutuuksille järjestetä näyttäviä julkkareita tai tilaa kirjamessujen esiintymislavoilla. Lukijoita kuitenkin voisi olla ainakin noin 14 % väestöstä.

Itse julkaisen syyskuun loppupuolella jutut seuraavista selkokieleen liittyvistä tai selkokielisistä kirjoista, tässä ne ovat ennakkoon aakkosjärjestyksessä:

Aarre

Annan nuoruusvuodet

Avaimet selkokieleen

Ei kertonut katuvansa

Pimeän arkkitehti

Sarjarakastuja

Teemestarin kirja. Veden vartija

Puhelen selkokirjoista(ni) podcastissa

Oma selkokirjatuotantoni on jo tusinassa, osa alkuperäisiä, osa mukautuksia. Voit kuunnella ajatuksiani selkokirjoistani ja selkokirjallisuudesta Seinäjoen kaupunginkirjaston erityistehtävän podcastista, oivaltavana haastattelijana Mervi Heikkilä: klikkaa podcastiin tästä.

Blogipostauksiani selkokirjoistani pääset lukemaan linkkejä klikkailemalla:

Kierrän vuoden. Selkorunoja. Opike 2016

Onnen asioita. Selkorunoja. Avain 2017

Hyvä päivä. Lyhyitä selkonovelleja. Opike 2018

Lauralle oikea. Chick lit -tyyppinen romaani nuorille ja aikuisille. Avain 2018

Minna Canth. Agnes. Pitkän novellin selkomukautus. Vapaasti luettava verkkokirja 2019

Minna Canth: Hanna. Pitkän novellin selkomukautus äänikirjana. Avain 2019.

Vanhat runot, uudet lukijat. Suomalaisten runojen selkomukautukset ja tietotekstit. Avain 2020.

Niin metsä vastaa. Selkonovelleja. Avain 2021.

Enni Mustonen: Paimentyttö. Historiallisen romaanin selkomukautus. Opike 2021.

Aleksis Kivi: Kullervo. Näytelmän selkomukautus kertomukseksi. Laatusana 2021.

Minna Canth: Kolme novellia, selkomukautus. Laatusana 2022.

Sormus. Selkokielinen episodiromaani historiasta nykyaikaan. Avain 2022.

13 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Novellit, Selkokirja, selkotekijä, Tapahtuma

Kirjojen Kannelmäki – kirjarasteja lähiömaastossa

Kannelmäen kirjastossa syttyi alkuvuodesta ajatus sijoittaa alueelle kirjoja, jotka liittyvät tai sopivat Kannelmäkeen. Kulttuuri kukoistaa -bloggaaja Arja Korhosen kanssa pääsimme kirjastolaisten ideointiryhmään, joka suunnitteli 12 kirjarastin kävelyreitin. Jokaisella rastilla on kuva ja sitaatti kirjasta. Kaikki sitaatit eivät suoraan liity Kannelmäkeen, mutta sopivat paikkaan, josta rasti löytyy.  

Kanneltalon 30-vuotisjuhlaviikonloppuna korkkasimme kirjakierroksen. Ilahduimme, että 20.8. ohjatulla kävelyllä oli mukana kolmisenkymmentä osallistujaa. Tunnelma oli leppoisa ja kirjakeskustelu vilkasta. Samalla teimme huomiota kirjojen mahdollisista tapahtumapaikoista. Kierrosta veti elokuun helteessä kirjastonjohtaja Sanna Sivonen.

Kuva 1. Suunnitteluryhmästä osa kävelykierroksen jälkeen: Arja Korhonen, Sanna Sivonen, Tuulikki Kuurne ja minä (kuvasta puuttuvat suunnitteluryhmän Anna Swahn ja Pekka Kankainen). (Alin kuva: Olli Ahti)

Ensimmäisen rastin kirjailija Markus Ahonen tuli mukaan ohjatulle kirjakierrokselle ja luki otteen romaanistaan Anna pahan kiertää (WSOY 2021). Hän kertoi muutakin Isaksson-dekkarisarjan kuudennesta kirjasta, jonka tapahtumapaikaksi Kannelmäki valikoitui siksi, että kirjailija on itse asunut nuoruudessaan parin pysäkin välin päässä. Kannelmäen kadut ja mäet ovat tuttuja, ja hänestä miljööseen sopi jännäri, jossa laitapuolen kulkijoiden välille syntyy jännite, kun yksi joukosta on livetä kunnolliseksi. Kirja herättää ajatuksia pahan kiertokulkuun vaikuttavista asioista. Myös oma romaanini Sormus (Avain 2022) löytyy yhdeltä rastilta.

Kuva 2: Markus Ahonen ja minä kirjarasteinemme. (Ylin kuva: Olli Ahti)

Ohjattuja kävelykierroksia ei näillä näkymin ole tulossa lisää, mutta ei hätää: kierros on suunniteltu itsenäiseen kulkemiseen. Kannelmäen kirjastosta saa karttoja, johon reitti ja rastit on merkitty. Kartasta löytyvät myös kirjasitaatit 12 kirjasta. Maastossa rasteissa on kirjan kansikuvan lisäksi qr-koodi, jonka avulla aukeaa rastin kirjasitaatti. Innostavan kävelyn jälkeen voi kirjastosta lainata reitin kirjoja: niitä on houkuttelevasti esillä heti kirjaston ovipielessä.

En tässä paljasta sen enempää kierroksen kirjailijoita ja sitaatteja. Lopuksi on kuitenkin lainattava Antti Tuomaisen Jäniskerrointa (Otava 2020), joka pistämättömästi tiivistää Kannelmäen:

”Kannelmäki syyskuussa. En tiennyt mitään kauniimpaa. Hehkuvat lehdet, kaupungin kokonaisjärkevimmät neliöhinnat.
  Syksy tuoksui varhaisessa aamussa, ilmassa oli esikaupungin tutkitusti puhdasta kirpeyttä. Kaste helmeili suurten punakeltaisten lehtien pinnoilla, nouseva aurinko välkytti niitä kuin höyhenenkevyitä peilejä. Seisoin neljännen kerroksen parvekkeellani ja totesin jälleen kerran, että olin oikeassa paikassa eikä mikään saisi minua muuttamaan mieltäni.”

*

Lisätietoja kirjaston nettisivuilta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Tapahtuma

Hanna Bervoets: Sopimatonta sisältöä & Helsinki Lit 2022

Pari sanaa aluksi Hanna Bervoetsin romaanista Sopimatonta sisältöä, sitten päällimmäiset kokemukset kevään Helsinki Lit -tapahtumasta 13. 14.5.2022.

Somepalvelun moderaattoreiden työoloista on sukeutunut kiinnostava kirja: Hanna Bervoetsin Sopimatonta sisältöä (Gummerus 2022). Tiivis romaani kuvaa minäkertojanaisen työtaivalta Hexa-firmaan ja sieltä pois. Työyhteisö ja suhde yhteen työkaveriin limittyvät siihen.

”Joskus joku sanoi: ”Hitto, näin jotain tosi sairasta äsken”, ja me muut nyökkäilimme ja tiesimme, että hänet oli parasta jättää hetkeksi rauhaan.”

Kirjassa ei solkenaan suolleta lukijan silmille kammottavia somesisältöjä, mutta niillä on suuri merkitys: mitä tekee ihmiselle nähdä ihmisten muille ja itselleen tekemiä hirveyksiä. Moderoijien työolot ja somesaastaan altistumisen psyykkiset seuraukset siirtyvät romaanin sivuille. 

Minua kiinnostaa etenkin kirjan tiukka tyyli ja minäkerronta. Yhden henkilön silmin asiat näyttäytyvät samalla terävästi ja sokeasti. Sokeus tulee siitä, että omalta kannalta nähdyt asiantilat sulkevat pois muiden kokemukset ja sen, mitkä asiat vaikuttavat omaan näkökykyyn. Nämä asiat tulevat hienosti esille esimerkiksi kertojan suhteessa Sigridiin. Samalla se pistää pohtimaan, miten oman toiminnan rajat hämärtyvät somevaikutusten vuoksi. Kerronta ei osoittele vaan vie mukaan minäkertojan tunnustustyyppiseen tekstiin.

Hanna Bervoetes oli yksi Helsinki Litin viikonvaihteen vieraista. Hän keskusteli eloisasti Ville Blåfieldin kanssa esimerkiksi kirjan tärkeimmistä teemoista, somesta ja vähän Euoroviisuistakin. Keskusteluparin yhteispeli ihastutti.

Helsinki Litin spesialiteetti kirjafestareiden joukossa on kahdenkeskinen tunnelma, vaikka kirjailijahaastattelu tapahtuu suuren yleisön edessä spottivaloissa. Vain kirjailija, haastattelija ja kirja keskittävät huomion. 

Pähkäilen lukijana kohtuuttomia vaatimuksia kirjailijoille: ei riitä, että taitaa tekstin teon, pitää olla myös estraditaituri. Toisaalta katsojana nautin, kun kirjailija hallitsee myös esiintymisen. Ei voi mitään: virkeä, avoin lavapresenssi tehostaa keskustellun kirjan tehoa. Ja sellaisia hetkiä Litissä oli monta. Mainitsen pari huippukokemustani – mainitsemattomia väheksymättä (ks. Litin esiintyjät).

Läsnäolo, leikkisyys ja skottiaksentti viehättivät Douglas Stuartin haastattelussa, ja aloin nolostella, etten hullaantunut Shuggy Bain -romaanista yhtä täysillä kuin kirjailijan kuuntelusta. Sama tunne valtasi muutamasta muusta Lit-kirjasta, jonka olin jo lukenut ja kokenut ihan kivana vaan en mahtavana.

Maaza Mengiste säteili ja Nita Prosesta kehkeytyi todellinen show-nainen. Vain Tone Schunnesson oli mukana videoyhteyden avulla mutta oli tulla skriinistä ulos (kirjaa en ole lukenut mutta aion lukea ihan vain haastattelun vuoksi). Colson Whitheadin coolius tuntui tyylikkäältä. 

Eniten odotin Bernardine Evariston osuutta enkä suotta. Koko Hubara haastattelijana antoi Evaristolle tilaa: katsomo sai nauttia sulavan, älykkään, havainnollisen puheenvuoron kirjailijan kirjoittamisesta. Evaristo kertoi tyylin ja kerronnan muotoutumisesta sekä aiheista, joiden aika on tullut.

Hieno kirjallisuustapahtuma! 

Hanna Bervoets: Sopimatonta sisältöä, suom. Sanna van Leeuwen, Gummerus 2022, 140 sivua. Sain kirjan bloggaajakaverilta.

Lit-lukemistostani olen kirjoittanut etkojutun.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Tapahtuma

Eppu Nuotio & Liisa Kallio: Minä tykkään nyt

Ihastuttava nimi kirjalle: Minä tykkään nyt (WSOY 2019). Se kuvastaa lasten hetkellisyyteen kiinnittyvyyttä, samalla siitä huokuu myönteinen ja välittävä henki. Sellainen ilahduttaa Eppu Nuotion kirjoittamassa ja Liisa Kallion kuvittamassa kirjassa.

Nuotion runojen pohjana ovat lasten omat kokemukset ja oivallukset ilosta suruun, pelosta vihaan – ja kaikesta siltä välillä. Runot ovat suorasukaisia havaintojen ja tilanteiden verbalisointeja. Välillä niissä riimi rytmittää, välillä ei. Joissain runoissa tehoaa symboliikka, kuten runossa ”Myrkkykasvi”, joka on metafora vihan ja kiukun viljelystä.

Kirja alkaa tykkäämisestä ja päättyy iloon – niin on hyvä, että vaikeat tunteet möyryävät niiden välissä. Minua liikuttavat monet runot, esimerkiksi runo ”Ukin ikävä”, jossa leskeksi jääneen läheisen tunteissa sekoittuvat suru ja onnelliset muistot. Viehättävä runo ”Varjossa” sykähdyttää. Sen lopussa on jokaiselle tärkeä muistutus yksilöllisyydestä ja turvasta:

”- – Saisinpa olla toisten kanssa,

huomaamatta, vain hiljaa kuunnellen.

Saisinpa kasvaa kaikessa rauhassa,

takana isojen selkien.”

Runojen rinnakkaisina ja tehosteina toimii ilmeikäs ja upeasti tunnevärejä hyödyntävä Liisa Kallion kuvitus. Yhdistelmästä syntyy hieno kokonaisuus.

Kirjan yksi tarkoitus on toimia tunteiden työkirjana ja siihen antaa välineitä Anna Anttosen ja Kati Inkalan monipuolisin tavoin toteutettavat tehtävät. Tunteita voi esimerkiksi tunnistaa ja käsitellä kirjoittaen/sanellen lohdutuskirjeen, kasvattaen (tai kitkien) myrkkyherbaariota tai pelaten tunnemuistipeliä.

Tunteiden tutkimusmatkaksi kuvaillaan kuvakirjaan perustuvaa näyttelyä Minä tykkään nyt. Se on auki Kanneltalossa Helsingissä 9.1.2022 saakka.

Kirjakuvituksesta ja teksteistä on rakentunut viehättävä kokonaisuus. Erilaiset muodot, hahmot, värit, materiaalit vetoavat näköaistiin, ja äänitehosteet lisäävät aistivaikutuksia. Tuntoaistiakin voi hyödyntää, jos korona-ajassa niin tohtii tehdä. Näyttelytilassa on esimerkiksi houkutteleva lukunurkkaus, jossa voi löhötä ja selailla kirjoja.

Näyttely toteuttaa kirjan elämänmyönteistä tarinaa kokemuksellisesti. Suosittelen sukellusta tunnekirjoon! Kirjan toivon päätyvän lapsiperheisiin, lasten ja aikuisten yhteisiin tunnetutkailutuokioihin.

Eppu Nuotio & Liisa Kallio: Minä tykkään nyt. Ilosta, ujostelusta ja muista tunteista. Tehtävät: Anna Anttonen & Kati Inkala. WSOY 2019, 77 sivua. Lainasin kirjastosta.

Samanniminen näyttely Kanneltalossa (Helsinki, Kannelmäki) 9.1.2022 saakka.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Taide, Tapahtuma