Helena Telkänrannan tietokirjassa Millaista on olla kissa? (SKS 2023) tarjoillaan uutta tutkimustietoa kissan käyttäytymisestä. Esipuheessaan tekijä korostaa, ettei kirja ole hoito-opas, vaan siinä kuvaillaan kissan kokemusmaailmaa. Siten kissojen kanssa elelevät ihmiset ymmärtävät kissan käytöksen syitä ja voivat vaikuttaa lemmikin hyvinvointiin.
Kirja kertaa villikissan vaiheet lemmikiksi: ihmistä viehättävät pentumaiset piirteet, jotka pysyvät halki kissan elinkaaren. Sama ihastuttaa koirissa. Kissa todetaan kirjassa yhtä välkyksi kuin koiratkin, ja kissatkin saa antamaan tassua ja temppuilemaan pitkäjänteisellä palkitsemismenetelmällä siinä kuin koiratkin.
•
Kirjassa kiinnitetään paljon huomiota kotikissan lajiominaiseen viihtyvyyteen. Kissa tarvitsee leikkejä, joissa se pääsee toteuttamaan kiinni ottamisen vaistojaan. Myös kiipeilyyn ja raapimiseen pitää olla mahdollisuus, ja kissalle turvaa tuovat korkeat tähystyspaikat ja piilopaikat.
Turhautuminen tuo kissan käytökseen muutoksia, ja kirja esittelee paljon esimerkiksi siisteysongelmien, liiallisen nuolemisen ja hyökkäilyn syitä ja seurauksia. Siten kirjassa on myös vinkkejä pulmien ratkaisuun. Yllätyin siitä, miten kapea on kissan sosiaalistumisen aikaikkuna, kaksiviikkoisesta seitsenviikkoiseen. Se luo pohjan tulevalle toveruudelle muiden eläinten ja ihmisten kanssa.
•
Hyvin kirja kertoo, miten kissoilla yksilölliset piirteet ovat hallitsevampia kuin lajinomaiset. Kissan omistajan velvollisuus on tutustua omaan lemmikkiinsä ja sen reagointitapaan ja herkkyyteen. Kirja antaa mainiosti osviittaa kissan ilmeistä ja eleistä.
Peilailen kirjan antia kotioloihin. Tiivistän. Hyvillään kissa on silmät sirrillään, ja ilokseni Sohvi mielellään siristelee kanssani kirkkaanvihreitä silmiään. Kovin hanakka kotikissani ei ole sylissä leppostelemaan tai kehräilemään, mutta elämäniloa hän tarjoaa päivittäin. Utelias ja toimelias venäjänsininen neiti elää elämänsä ensimmäistä kevättä ja näyttää minullekin, miten aamu on aina uusi.
•
Helena Telkänranta: Millaista on olla kissa? SKS 2023, 156 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Raikkaasti voimaannuttava. Tämä ajatus pamahti mieleeni, kun olin aivan Minna Rytisalon uutuusromaanin Jenny Hill (WSOY 2023) alussa. Saman voin toistaa romaanin luettuani. Kirjassa kerrotaan keskiluokkaisen viisikymppisen, pitkästä liitosta lähtevän nykynaisen muutosvuosista. Eli aihe on kovin tavallinen – vaan näistä sytyn: käsittelytapa ja kerronta.
”On päiviä jotka lipuvat ohi jälkiä jättämättä, ja niitä on elämässä aika paljon.”
Kerronta kunnioittaa arkea toisteisuutta karsimatta, samalla se kohottaa tavispäiviä. Rytisalon linjakas lause ja varma virke vievät tilanteisiin ja teemoihin, joissa punaisena lankana on Mäen Jennin otteeton elämä ja hivutus muutosvalmiiksi Jenny Hilliksi. Romaani tarttuu pitävällä verbaaliotteella Jenni/Jennyn tavalliseen elämäntaipaleeseen: työläiskoti, sisko, vaihto-oppilasvuosi, yliopisto-opinnot, avioliitto, kaksi lasta vauvasta aikuisuuteen, toimistotyö, pettävä puoliso, ero, yksiöelämä. Teho syntyy ilmaisusta ja kronologian rikkovasta näkökulmavaihtelusta.
Jennyä havainnoidaan toisaalta etäältä mutta kuitenkin niin, että luut natisevat ja solut suhisevat. Hänet nähdään myös satumaisuudesta riisuttujen avatarhahmojen silmin. Hurteinta luettavaa ovat Jennyn terapiakirjeet Ranskan presidentin puolisolle Brigittelle.
”Miksi minun pitäisi olla jumalatar ollakseni onnellinen?”
Jenny Hill on feministinen romaani. Päähenkilön tapa toimia sekä suhtautua itseensä, ympäristöön ja muihin ihmisiin on patriarkaattiin kasvatettua. Viime vuosina paineista naiskuvaa on käsitelty paljon, joten Rytisalon romaanissa on tuttua, mutta ote on oma.
Päähenkilön rimpuilu omanlaiseen elämään kuvataan monin sävyin, ja hipaisu ironiaa, kytevää kiukkua, lämmintä huumoria ja lempeää ymmärrystä kantavat Jenny-saagaa. Jennyn vastaparina toimii rohkea pikkusisko somebisneksineen. Johanna-siskon jumalatarhömpötys ja Jennyn arkisuus sopivat kontrasteiksi. Siksi minua viehättää Jennyn repäisyjen mittakaava kuten uskallus pukea päälle ryppyinen paita tai:
”Suurimmat kapinat alkavat pienistä teoista ja joskus, niin kuin nyt, se voi tarkoittaa sitä, että huulipunaa ei ole rajattu.”
”Meidän todelliset tarinamme ovat liian vaarallisia, ja meidät on pakotettu muotteihin, joista emme tunnista itseämme enää ollenkaan.”
Jos on romaanin sisällössä tuttuja naisasia-aineksia, on siinä lisäksi virkeää kuvastopurkua. Katsanto siirtyy vähän väliä Jennyä kommentoivaan satuhahmojoukkoon, avattariin Tuhkimo, Lumikki, Ruusunen, Kerttu, Tähkäpää ja Punahilkka. Jennyä havainnoiden he kertovat lisäksi omia tarinoitaan.
Sadut ovat venyneet suullisesta viihteestä Grimmin veljesten mukaelmiin, sieltä Disney-kiiltokuvisiin naismalleihin – ja nyt niistä pois. Saduissahan sankarittaret saavat onnellisen lopun prinssiensä kanssa, mutta Rytisalon romaanissa romantiikka karsitaan niin avattarien kuin Jennynkin tarinoista.
No, onhan satuja ennenkin uusinnettu, ja nyt nämä fantasialeidit kertovat silottelemattomat tarinansa ahdisteluineen, väärinkäytöksineen ja omaehtoisuuksineen. Feministiteoreettinen apparaatisto on käytössä, kun menneet versiot korjataan, esimerkiksi Punahilkka puhisee:
”Minun tarinastani on tehty hassunhauska ilveily, joka todentaa valheellista positiointia ja sortavia representaatiota.”
”Nyt ei ole sovittelun ja suopumisen aika, se on päättynyt, nyt liikkuvat tunteiden mannerlaatat, ja kun ne lähtevät liikkeelle, näky on kaunis ja hurja.”
Voisin nostaa Jenny Hillistä kaiken edellisen lisäksi vaikkapa vaihdevuodet, äitiyden, ystävyyden, uupumuksen, luokkaerot, tunnelukot ja kehollisuuden. Tai monenlaista viitteellistä kuten lilavärin houkuttelevuus tai eltaantunut Benny Hill -huumori. Niistä kaikista löydän kiinnostavia kulmia. Jenny Hilliksi kasvaminen tarkoittaa ainakin sitä, että on aika katsoa eteenpäin, tulla nähdyksi ja tuntea. Olla kaunis ja hurja niin kuin on. Ja lukijana kiitän: tämä kaikki on kerrottu kauniisti ja hurjasti.
”Jokaisen sisällä kuitenkin on avoimina pysyviä polkuja ja toisia, jotka kasvavat umpeen, ja ne risteilevät toistensa yli ja läpi, niiden määrä lisääntyy vuosien myötä eikä siinä mitään murehtimista ole, sellaista metsässäkin on.”
•
Minna Rytisalo: Jenny Hill, WSOY 2023, 294 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Karoliina Niskasen romaanin Muamo (Bazar 2023) aihe äitien ketjusta osuu täysin lähenevään äitienpäivään. Sukupolvien ja juurien merkitys tuntuu juuri nyt tärkeältä, ei niinkään lipevät ylistyslaulut äideistä parhaimmille vaan tämä:
”Aino katsoo Annaa ja sanoo, että huono tai hyvä, ei äideistä pääse eroon. Äidit muuttavat ihomme alle, ja lastaan kantaa mukanaan koko elämänsä.”
Niskasen kirjan hienous avautuu minulle vähitellen ja apposellaan se on jälkisanoissa. Romaani ei ole vain kahden päähenkilön tarina vaan viesti katoavasta kielestä ja kulttuurista: karjalan kielestä, laulu- ja itkuperinteestä, uskomuksista ja tavoista. Vaikka romaani keskittyy 1930-lukuun, sota-aikaan ja sen päättymiseen Karjalan luovutukseen, tarinan jatkumisen kuulee kirjan henkilöiden verenperinnön kohinana.
•
Muoamon päähenkilöitä on kaksi, ja vaikka ruotsalaisen Annan kohtalo koskettaa myös, minut valloittaa Laatokan takaisen Karjalan Aino, joka vahingon sattuessa päätyy miniäksi Suomen puolelle Karjalaa. Kulttuuriero on selvä: Ainon puhe eroaa muista, hänelle huomautellaan: ”Älä pajata.” Runo-, uskomus- ja ortodoksiperinne eroaa myös talon väestä.
Käytän tässä henkilöstä nimeä Aino, mutta kuvauksen hienous piilee siinä, miten hänen kehityskaarensa kuvataan nimeämällä: tyttö, miniä, äiti, emäntä, evakko, Aino – lopulta ainoa oikea nimi – karjalankielinen, oman muamon antama. Se jääköön joka lukijan löydettäväksi.
•
Evakkoaika johdattaa Ainon tyttärineen Pohjanmaalle, jossa Anna asuu anoppinsa kanssa. Rakkaudettoman Annan taival miniäksi pohjalaistaloon on tarina sinänsä kuten myös hänen kehitysvaiheensa.
Poikkeuksena moniin muihin evakkoutta viistäviin romaaneihin, Niskasen romaani painottaa Ainon osalta ystävyyttä, vaikka vieroksuntaakin evokkoja kohtaan ei väistetä. Yhteys ruotsinkielisen Annan ja karjalankielisen Ainon välillä on kuvattu aistikkaan kauniisti. Tämä kiteyttäköön sen: ”Sanat putoilevat hiljaisuuteen, muovaavat heidät eläviksi.”
Rakkaus ystävien välillä kantaa mahdottomatkin vaiheet, ja ylipäätään Muamon rakkauskuvaukset kääntyvät epäperinteisiksi. Esimerkiksi vaikutun Ainon rakkaudesta äidin – muamon – muistoon ja kulttuuriperintöön, lisäksi elävästi väreilee rakkaus anoppiin (kyllä!) ja omiin tyttäriin sekä Anna-ystävään – puhumattakaan rakkaudesta kotiseutuun.
Ainon vastakuva monessa on Anna, jonka äiti on hylännyt ja joka ajelehtii rakkaudettomaan liittoon eikä pitkään aikaan kykene äitiyteen tai äidinrakkauteen. Anopin hyväksyntä (kyllä!) kantaa häntä, ja vaikka anopin pahantahtoisuus karkoittaa Ainon, se ei tuhoa Annan ystävyyssuhdetta Ainoon eikä anoppiinkaan.
•
Lähivuosina ilmestyneissä sota-aikaromaaneissa (esimerkiksi Rosa LiskominVäyläja Merja MäenEnnen lintuja) lehmien ja lasten kohtalot säväyttävät, niin Muoamossakin. Ainon ja Annan lapset sotalapsina on kirjan yksi juonne. Tiiviissä romaanissa riittää aiheita, mutta suurin niistä on rakkaus. Ja tärkeintä sen kuvauksessa mielestäni on, miten kuvaus ohittaa ilmeisen.
Rakkauteen kuuluvat myös katteettomat lupaukset, torjunta ja torjunnan sietäminen. Myös rakkaudessa lapseen valo ja varjo vaihtelevat:
”Ei rakkauden pidä olla helppoa, rakkauden pitää repiä rikki ja hajoittaa kappaleiksi. Rakkaus on kipua. Rakkaus kasvattaa, muovaa ja mukautuu, jättää ikuisen jäljen ja rumat jäljet. Rakkaus on pahoja muistoja ja hyviä muistoja ja toisinaan se ei tunnu miltään. Toisinaan sitä pohtii, tunnenko mitään tuota ihmistä kohtaan, händä, jonka olen omilla voimillani tähän maailmaan työntänyt.”
Kirjan kieli ja kerronta läpäisevät pinnan, ne juurruttavat sanat maahan ja lihaan. Muamo on hieno henkilövetoinen romaani, joka kurottautuu sadan vuoden kaarena tähän päivään ja laventaa aiheen yksityisestä yleiseksi.
•
Karoliina Niskanen: Muamo, Bazar 2023, 171 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Markku Aallon esikoisromaanista Muistoa kunnioittaen pistin merkille sarkastisen otteen ja pelottomuuden kuvata epämiellyttäviä henkilöitä. Romaanissa Turvallinen katastrofi (Warelia 2023) samantyylinen meininki jatkuu.
Kerrontajuju piilee siinä, että itsensä ympärillä kiemurtelevat kertojahenkilöt näkevät toimensa ja touhunsa omalla tavallaan, ja lukija näkee itseriittoisen sepustamisen taakse. Rakenneratkaisu tarjoaa lukijalle lisäksi kurkitsusaukkoja henkilöihin, sillä kolmiosaisessa romaanissa joka osan kertoo eri henkilö. Romaanin aloittaa katkeroitunut wanna be -kirjailija Pentti ”Pena” Hopeavuori, keskimmäinen tarina nähdään varttuneen menestyskirjailijan Antti-Kalevi ”Antsa” Horttanaisen näkökulmasta, ja jälkisanat kuittaa kustantaja Hanna-Riitta.
•
Kirjan kolme kertojaa on kirja-alalla, joten kertojilla on sana hallussa, mitä kirjassa hyödynnetään monin tavoin: ruoditaan omaa tekemistä ja toisten. Kertojien kannalta kunkin kirja-alatulevaisuus kulminoituu Aurinkorannikolle, jossa tapahtuu odottamattomuuksia. Siinä nimenomaan kertojien ristivalotus toimii hyvin.
Pilkkaa sinkoaa niin kustannusalan, kirjatrendien kuin kirjailijoidenkin suuntaan. Joitain kirjailijoita mainitaan suoraan, joitain salanimin. Jälkimmäisiä hykertelen. Tiivistäen kirjaelämän raadollisuutta käsitellään hirtehisesti vailla illuusioita.
Aallon tyylillä teksti vyöryy. Tämä sitaatti ei ole runsaimmasta päästä, mutta kuvastaa Penan dilemmaa:
”Kevään koittaessa lähdin sieltä [kirjoittajakurssilta] maailmalle jo rutinoituneena alkoholistina, jolla oli hallussa paitsi itse juominen myös erinomaiset itsepetoksen ja oman sekoilunsa oikeuttamisen taidot. Jos saman haluaa sanoa kauniimmin, voi todeta, että kirjailijaelämän johdantokurssi oli tullut suoritettua intensiivimuodossa ja enää puuttuivat vain ne kirjat.”
•
Aallon romaanissa yllätysyhytetään epäonnistunut yhden kirjan kirjoittaja suosikkikirjoja suoltavan konkarin kanssa. Miesten makumieltymykset menevät pitkälti ristiin. Penalla on kotimaisessa kirjallisuudessa vain yksi suosikki, tinkimätön Juha Seppälä. Kuinka ollakaan myös Seppälältä on tänä keväänä ilmestynyt kirjailijaromaani Merille (Siltala 2023).
Merille on lähiaikadystopia, jossa kirjallisuudella ei näytä olevan sijaa. Nimetön, vanheneva mieskirjailija vetäytyy kirjailijaystävänsä mökille hautomaan katkeruuttaan ja hautaamaan kirjastoaan. Eli se on ilmeinen seuraus kulttuurielämän tilasta.
Satiiria luen Seppälän kirjasta, mutta en yhtä rehvakasta kuin Aallolta. Luonnehtisin Seppälän teosta pikemmin tympääntyneeksi näkemykseksi sivistysalennuksesta.
Kummassakin romaanissa on kyse miesten suhteesta kirjallisuuteen, kollegoihin ja naisiin. Tarttumapinnat toisiin ihmisiin eivät ole kummoisia, kukin puuhailee lähinnä päänsisäisiään. Seppälän teoksen loppua pidän aika arvoituksellisena, Aalto on sitä suoremmin asialla – omalla tavallaan kumpikin kierteisesti kirjallisuuden asialla.
•
Markku Aalto: Turvallinen katastrofi, Warelia 2023, 193 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Juha Seppälä: Merille, Siltala 2023, 96 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Pyydystin pitkin kevättä lippua loppuun varattuun Tampereen työväenteatterin esitykseen Pienen hauen pyydystys. Ilokseni yksi lippu vapautui viime hetkillä tälle huhtikuun vapaaviikolleni, jota vietän Tampereen tienoilla. Pääsin eturiviin seuraamaan, miten Juhani Karilan hieno samanniminen romaani taipui teatterilavalle.
Karilan romaanissa aikatasot vaihtelevat, ja juonessa jännitystä ja jännitettä rakentavat mahdollinen rikos, rakkaus, syyllisyyden tunteet ja etenkin myyttihahmojen soluttautuminen lappilaiseen elämään. Romaanissa kaikki tasot solahtavat nautinnolliseksi proosaksi, jossa tunnelmat vaihtelevat joustavasti.
•
Entä näyttämöllä? Voi olla, että romaania lukematon saattaa tippua aikavaihteluissa, jossa ilman erityisiä merkkejä käväistään nykyhetkestä päähenkilö Elina Ylijaakon lapsuudessa tai kohtaamisissa nuoruuden rakkauden Jousian kanssa. Muuten perustarina on pelkistetty kirjasta tunnistettavaksi juoneksi.
Arktiseen hysteriaan piipahtanut karski poliisi Janatuinen sopivasti saavuttaa pian tilan, jossa peijooni ja muu mytologiaväki kuuluvat pohjoiseen olotilaan – eksentrisistä paikkakuntalaisista puhumattakaan. Nukketeatterikeinoja käytetään hyvin esimerkiksi peijoonin lavaratkaisuna, ja puvustus loihtii mielikuvitusolennoista elämyksellisiä. Säästeliäs lavastus toimii näppärästi, esimerkiksi kalliolohkareita kääntämällä syntyvät huonetilat esitykseen sopivasti.
Erityiskiitos Näkin bilepersoonasta sekä ulkoasun, olemuksen että ilmaisun suhteen. Muutenkin seitsenhenkinen näyttelijäkaarti hoitaa yli 20 roolia itseään ja fysiikkaansa säästelemättä, siispä ihastelin esityksen mittaan sutjakasta siirtymää hahmosta toiseen.
Karilan kirjan huumorista siirtyy esitykseen muikeita hetkiä juuri näyttelijätyön myötä ja rytmityksen keinoin. Minun makuuni jotkut karnevalististen hulabaloohetkien hahmot vedettiin övereiksi, ja huutamisen tilalle toivoin säästeliäämpää ilmaisua. Eli hetkittäistä huojuvuutta havaitsin.
•
Kaiken kaikkiaan: viihdyin. Sisällössä korostui komeasti sanojen mahti, ja se kulminoitui päähenkilön sisäisessä lukkiutumisessa. Kauniisti esityksessä kantaa ajatus taakkojen jakamisesta ja yhteistyöstä. Silloin saa selätettyä niin sisäisiä ahdinkoja kuin Moukku-Ollinkin kaltaisia valtavia järjen ylittäviä voimia. Siihen hauen pyydystys tai irti päästäminen osuu oivaksi symboliksi.
•
Tampereen työväenteatteri, Kellariteatteri: Pienen hauen pyydystys, esitys 26.4.2023
Ohjaus ja dramatisointi Lilja Fisher – perustuu Juhani Karilan romaaniin
Näyttelijät: Petra Ahola, Petra Karjalainen, Minerva Kautto, Juha-Matti Koskela, Suvi-Sinikka Peltola, Tommi Raitolehto, Ville Seivo
Enpä juuri lue elämäkertoja, etenkään musiikkimaailmasta. Bonon kirjan Surrenderkyllä taannoin luin, ja nyt jotain muuta ja toisin: kuuntelin Elina Hirvosen kirjoittaman Katri-Helena-elämäkerran (WSOY 2023).
Poikkeuksellisesti kuuntelin koko äänikirjan, koska sen luki kohde, Katri-Helena. Hän aloitti laulajauransa syntymävuotenani 1963. Kotonani oli aina radio auki, joten Katri-Helenan iskelmät ovat tuttuja. Eivät ne ole olleet minulle musiikkityyleistä läheisintä lajia mutta silti elämäni ääniraitaa.
Tämä kirja taitaa toimia etenkin äänikirjaversiona. Katri-Helenan eloisa, luonteva luenta osoittaa, että Elina Hirvonen on todella tavoittanut Katri-Helenan aidon äänen. Myös lukijan laululurituspätkät valloittavat. Hämmästyn: tämä on viehättävää kuuntelua, samalla elämänpeilailua lapsuudesta tähän päivään.
•
Lukujen aluissa luetellaan kunkin ajanjakson maailmantapahtumia ja suomalaisen yhteiskuntakehityksen merkkipaaluja. Ymmärrän: Katri-Helena on osanen kokonaisuutta, maailmanlaajuistakin.
Elämäkerran henkeen henkilökohtaisuus on kirjan voimavara, eikä sitä miinusta edes kerronnan toistot. Kertojan valoisa ääni selostaa kokemukset rakastetusta lapsuudesta kolmen avioliiton, kolmen lapsen, menetysten ja hittibiisien kautta tähän päivään.
Niin ulkonäköpaineet, julkisuuskuva, rakkaussuhteet kuin kalakaveruus asettuvat paikoilleen. Helmenä hehkuu ikirakas sielunkumppani Timo Kalaoja. Elämän välivaihe, Panu Rajala, takertuu kehityskertomukseen kuin loinen – mielestäni aika säästeliäästi ja ymmärtäväisesti kuvattuna. Ilahduttaa huima, ihana hullaannus nuoreen rokkari-Tommiin. Ja vanhemmat, lapset, lastenlapset, ystävät, ura, bändit, työtoverit – lämpö välittyy. Eikä kertoja unohda mainita virheitään eikä katumuksen hetkiään.
En piittaa iltapäivälehtien tai niissä Panu Rajalan ulostuloista tai kertojan hörhöilevästä henkimaailman aspektista, sillä kirjasta kehkeytyy suhteellisuudentajuisen, ikääntyvän tähden kokokuva. Vilpittömyys, positiivisuus ja elämänusko loistavat vaikeuksienkin välistä. Kaikkeen Katri-Helena löytää kivaa.
•
Ihailen tapaa, miten artistin ammattietiikka välittyy. Käsitän 60 vuoden mittaisen ääniuran, uurastuksen, viihdepalvelun. Arvostan, miten puretaan 32 vuoden ikäero nykyrakastettuun. Huimaa, miten kirja riisuu aseet juoruilulta, sillä valta on nyt kertojalla. Hän on avoin siten kuin haluaa.
En osannut etukäteen aavistaa, miten viehätyn tästä kirjakuuntelusta, kun pihatöiden ratoksi pistin luurit korviini. En tiennyt olevani fani, nyt taidan olla.
•
Elina Hirvonen: Katri-Helena. Laulaja, WSOY 2023, äänikirjana 12 tuntia 45 minuuttia, lukija Katri-Helena. Kuuntelin BookBeatissa.
Helsinki Lit järjestetään strategisesti oikeaan aikaan kevään lopuksi, tänä vuonna 12. – 13.5. Kaikki kirjamessut on jostain syystä sysätty syksyyn, joten kirjatapahtumanälkäiselle kevään tilaisuus maistuu herkulta. Painotus käännöskirjallisuuteen sopii tällaiselle kotimaisen kirjallisuuden suurkuluttajalle, sillä kyllähän makupalat maailmalta avartavat.
Viime vuodet ovat osoittaneet, että tapahtuma on laadukkaasti järjestetty ja haastattelut (harvoin varsinaisia keskusteluja) kiinnostavia. Ohjelma julkistetaan sopivasti siten, että ennen Litiä ehdin lukea usean kirjailijavieraan teoksen. Tässä lukemistani koonti, ja linkeistä pääsee varsinaisiin postauksiini.
Strömqvistin sarjakuvista on useita suomennoksia, mutta tässä vaiheessa olen lukenut vain yhden. Esseistisellä feminismiotteella kerrotut kuva-teksti-kertomukset halkovat halki-poikki-ja-pinoon rakkaus- ja rakastumisoletuksia antiikista Leonardo di Caprioon. Pistelee ja viihdyttää.
Olen lukenut muutaman Louisen kirjan, viimeisimpänä tämän äitikertomuksen. Karuista kotioloista kirjailija on kehittänyt kiehtovaa proosaa, jonka autofiktiivinen kerronta on suoraa ja terävää. Omalla tavallaan Louise kiertää tässä kirjassa ajatuksen, ettei ole myöhäistä saada onnellinen lapsuus, vaan hän muotoilee sen näin: ei ole myöhäistä saada äitisuhdetta.
Tässäpä on hiertävä piikki psykologisoinnin lihaan. Romaanissa myötätuntotestien perusteella suojellaan tai diskriminoidaan empatiavajaita – näkökulmasta riippuen. Mahdollinen maailma, sellaisen tämäkin fiktio tehokkaasti luo. (Hmm, tulee väkisin mieleen vaalienjälkeiset empatia ja politiikka -ulostulot vertailumateriaalina tämän romaanin maailmaan.)
Torrey Peters
Tämän kirjailijan jätän Lit-yllätykseksi.
Muokkaus 6.5.2023. Nyt vain kirjailijan keskustelu Litissä tulee olemaan yllätys, sillä sainkin kirjan sopivasti kirjastosta. Detransition, baby avartaa sukupuolen ja naiseuden ymmärtämistä. Se on muuttuvaa, liikkuvaa ja määriteltynäkin elastista. Vanhemmuuskysymys poksauttaa oletukset ja odotukset. Olen kiitollinen, että luin tämän kirjan. Sain totisesti tuuletuksen transteemasta.
Kirpeä kasvukertomus kuljettaa Karibialle. Kaikki ei ole kunnossa tyttären ja äidin suhteessa, kun kasvupyrähdys ja murrosikä etenevät. Tarina katsellaan tytön silmin, tunnelman latatuneisuus tekee kerronnasta kiinnostavaa.
Lauantain kirjailijat
Diamant Salihu
Myös tämän kirjailijan jätän itselleni Lit-yllätykseksi.
Patrik Svensson: Meren kutsu
Luin muutama vuosi sitten Ankeriaan testamentin, johon ihastuin. Nyt odottelen uutta suomennosta, Meren kutsu. Se ilmestyy esimerkiksi BookBeatissa 10.5.
Otsikko on mahdoton, sillä rakkauden vapaus on kovin suhteellista. Romaanissa vanhempien ja lasten rakkaus murenee, kun toinen vanhemmista hullaantuu uudesta rakkaudesta ja perhe hajoaa. Kaikissa rakkauksissa on vaiheensa ja vaikutuksensa, eikä tilannetta ainakaan helpota, että eletään vapautumisen vuosikymmenen loppua vuonna 1967, ennen Euroopan hullua vuotta.
Kirjan neljä muisteloa kertojan kuumetaudin aikana hahmottelee, mitä eletyn elämän merkityksellisyyksistä jää mieleen ja kuinka ne voi kirjallistaa. Henkilökohtaiset yksityiskohdat tallentuvat kuvaamaan kertojan kaarta, jonka voi nähdä suhteessa muihin.
Eteläkorealaisen rajakaupungin talven tunnelma huokuu viileää tunnelmaa, vaan sen alla kytee. Majatalon nuori nainen on solmussa elämänsä kanssa ja sitä on kiintoisaa jonkin verran lukijana purkaa – kaikki ei aukea, ja se jää kutkuttavasti hiertämään.
On komeaa saada samaan kirjallisuustapahtumaan oppipoika (Louise) ja mestari (Ernaux). Nobel-voittaja purkaa tiukkaan tekstiin henkilökohtaista yhteiskunnallisesti ja saa aikaan eurooppalaisen kehityksen kaaren miltei koko 1900-luvusta. Ei ole epäselvää, että (kirjallinen) elon pohja on tyystin toista köyhän ranskalaismaaseudun tai pikkukaupungin väellä verrattuna pariisilaiseen sivistyneistöön – niin myös matka vaikkapa teiskolaisen metsän reunalta Senaatintorille.
P. S. Viikolla 17. – 23.4.2023 vietetään lukuviikkoa. Julkaisen viikon aikana juttuja Helsinki Lit -kirjallisuustapahtuman kirjailijoiden kirjoista. Sen lisäksi, että kotimaisen kirjallisuuden elinvoima on minulle tärkeä, arvostan käännöskirjallisuutta, kirjayhteyttä maailmaan. Siis kunnia käännöskirjojen julkaisulle, julkaisijoille ja kääntäjille.
Naistenlehdistä olen vuosien varrella seuraillut, miten Leonardo DiCaprion nuoret tyttöystävät vaihtuvat tiuhaan. Niin on myös Liv Strömquist, jonka sarjakuva-albumi käynnistyy pohtimaan rakkautta tai rakkaudettomuutta esimerkkinään DiCaprion toimintatapa. Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan (Sammakko 2021) ottaa kantaa ja pamfletoi feministisesti.
Voi kirjaa sanoa sarjakuvaromaaniksi, mutta lähinnä se on esseetä sarjakuvakeinoin, koska siinä tekijä esittää ajatuksiaan ja havainnollistaa niitä referoiden ja kommentoiden lähteitä. Sarjakuvataiteilija kertoo tarinoita kulttuuri- ja taidehistoriasta, ammentaa filosofeilta ja kansanatarinoista sekä nykyurbaanista populaarikulttuurista. Kokonaisuus on ajatuksista ja henkilöistä runsas, lennokas ja oivaltava.
Sarjakuvissa on runsaasti tekstiä erilaisin ja erikokoisin kirjaintyypein. Kuvitustyyli on tyylitelty, vapaalla kädellä piirrettyjä hahmoja ympäristöissään. Pääosin kirja on mustavalkoinen muutamin väritehostekuvin. Joitain valokuvia on joukossa, esimerkiksi taideteoksista, joita kirjassa kommentoidaan. Lisäksi tekijä lainaa silloin tällöin ikonisia sarjakuvahahmoja, esimerkiksi smurffeja ja Asterix-tyyppejä.
Ja sisältö! Mitä rakkaus oikein on, mikä saa rakastamaan tai olla rakastamatta? Strömquist tarkastelee yhteiskunnan ja ympäristön rakenteita ja avaa esimerkkejä eri ajoilta. Kirjan nimi tulee naisrunoilijalta, joka umpirakastui 74-vuotiaana saamatta vastarakkautta. Monissa kirjan jutuissa tuleekin esille, että rakkaus on rakkautta sellaisenaan sitä suorittamatta, vaikka joillekin se on tuote, kapitalistinen hyödyke.
Nautin kirjan tarinoista, joissa eri aikakausien naiset pääsevät esille. Ja vaikka Strömquistilla on selvästi paljon asiaa, ei otsa ole rypyssä. Lopussa on silkkaa itseironiaa. Kiinnostava on kuulla tekijää kevään Helsinki Litissä.
•
Liv Strömquist: Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan, suomentanut Helena Kulmala, Sammakko 2021, 171 sivua. Lainasin kirjastosta.
P. S. Viikolla 17. – 23.4.2023 vietetään lukuviikkoa. Julkaisen viikon aikana juttuja Helsinki Lit -kirjallisuustapahtuman kirjailijoiden kirjoista. Sen lisäksi, että kotimaisen kirjallisuuden elinvoima on minulle tärkeä, arvostan käännöskirjallisuutta, kirjayhteyttä maailmaan. Siis kunnia käännöskirjojen julkaisulle, julkaisijoille ja kääntäjille.
Éduard Louiseammentaa perheestään, nyt on äidin vuoro: Naisen taistelut ja muodonmuutokset (Tammi 2022). Kirja liikuttaa minua, sillä se on pojan vilpitön lahja, symbolinen linna naiselle, joka muuttui keski-ikäisenä onnettomasta, alistetusta maalaiskotiorjasta Pariisin kuningattareksi.
Kirjan alussa Louise kertaa, mitä kaunokirjallisuus ei saa olla: se ei saa selittää todellisuutta eikä toistaa itseään, ei muistuttaa tunteenpurkausta eikä manifestoida poliittisesti – ja tekee päinvastoin:
”Koska nyt minä sen tiedän: se mitä on kirjallisuudeksi kutsuttu, on rakennettu vastoin äitini kaltaisten ihmisten elämää ja kehoa. Koska nyt tiedän, että äidistä kirjoittaminen tarkoittaa sitä, että uhmaan kirjoittamisellani kirjallisuutta.”
Niin on tehnyt myös ranskalainen Annie Ernaux. Tunnistan jotakin samaa omasta perhetaustastani.
•
Kirjan tekstin tiiviys kiteyttää asioita, kuvaus on kursailematonta, eikä sivuja synnytetä turhaan. Tarina on suuri, vaikka verkkokirjan sivuja on vain rapiat 80.
Naisen taistelut ja muodonmuutokset kahlaa äidin elämänvaiheet ja eläytyy niihin sekä kietoo kertojan, päähenkilön pojan, oleelliseksi osaksi. Iso osa sitä on luokkatietoisuus ja häpeä, ja Louise näkee yhteiskunnan varallisuus- ja sivistyserot rajusti sellaisina, että hän käyttää sanaa luokkaväkivalta.
•
Minulle yksi kirjan vaikuttavimmista ajatuksista on, miten kertoja kokee estäneensä äitiään olemaan äitinsä. Se, että tuli mahdolliseksi muuttaa äiti-poika-suhteen tulevaisuutta, muutti myös menneisyyttä. Valoisaa, rakentavaa, toiveikasta!
Mietin, miksi Éduard Louisen perhekirjat kiinnostavat. Sen lisäksi, että ne on suoraan ja terävästi kirjoitettuja, ne eivät peittele tavoitteitaan. Ehkä perimmäinen syy on, että alistamisen ja väkivallan jälkeen ne vapauttavat selviytymiseen.
•
Éduard Louise: Naisen taistelut ja muodonmuutokset, suomentanut Ville-Veikko Niemelä, Tammi 2022, 84 s. eKirjana. Luin BookBeatissa.
P. S. Viikolla 17. – 23.4.2023 vietetään lukuviikkoa. Julkaisen viikon aikana juttuja Helsinki Lit -kirjallisuustapahtuman kirjailijoiden kirjoista. Sen lisäksi, että kotaimaisen kirjallisuuden elinvoima on minulle tärkeä, arvostan käännöskirjallisuutta, kirjayhteyttä maailmaan. Siis kunnia käännöskirjojen julkaisulle, julkaisijoille ja kääntäjille.
Jamaica Kincaid saapuu Helsinki Litiin, joten Katoava paratiisi (Kirjapaja 1986) alkoi kiinnostaa. Alunperin romaanin nimi on Annie John eli kertojapäähenkilön nimi. Annie asuu ainoana lapsena vanhempiensa silmäteränä karibialaisessa pikkukaupungissa. Vaimoaan reilusti vanhemmalla perheen isällä on tosin useampiakin lapsia muista suhteista, mutta niistä ei puhuta. Sen sijaan kertoja puhuu lukijalle lapsuudestaan 17-vuotiaaksi.
”Katkeraa on vain se, että he ovat samanlaisia kuin ennen, minä yksin olen muuttunut, ja entinen minäni ja entiset tunteeni ovat nyt yhtä aitoja jäljennöksiä alkuperäisestä kuin isäni tekohampaat.”
Muutos marmorikuulia ja kirjoja kätkevästä tytöstä murrosikäisen usvaan ja vanhemmistaan eroon toivovaksi myöhäisteiksi tuntuu tuoreelta, vaikka tapahtumat sijoittuvat yli 60 vuoden taa. Oman säväyksensä lisää karibialaisympäristön taikauskon ja seurakuntaelämän sekasotku.
•
Kertoja vie lapsen ajatteluun siekailematta. Annie on fiksu, tarkkaileva lapsi, joka oppii varhain peittelemään ja kieroilemaan. Hän saa monesti kerrontaan herttaisen ja viattoman pinnan, vaikka kertojan toimissa on velmuilua, tietoista huijaamista ja manipulointia.
Järisyttävintä on äiti-tytärsuhteen kehitys sitä mukaa, kun Annie kasvaa. Sen kuvaus on jopa julmaa, selittelemätöntä. Juopa lapsen ja vanhemman välillä levenee kuiluksi, kun symbioosi alkaa purkautua. Tunteiden selkamelskassa painottuu kaiken valtaava pettymys ja aitojen tunteiden peittely.
”Miksi ihmeessä en nähnyt äitini lävitse, kun hän vuosien varrella vakuutti rakkauttaan ja sitä että tuskin voisi elää ilman minua, ja samalla kuitenkin jatkuvasti ehdotteli ja järjesteli eroamme, mukaan lukien kohta tapahtuvaa, josta nyt minä hänen aavistamattaan tekisin lopullisen. Sillä nyt minulle oli teeskentelyn taito, ja rinnat (pienet) ja ihokarvoja oikeissa kohdin ja terävät silmät ja vannon ettei minua tulla enää vetämään nenästä.”
•
Kirjan kuvaustapa ja miljöö tuovat kasvutarinaan pikantit mausteet, ja lyhyt, rajattu kertomus on jäntevän kompakti. Erityisen hieno on viimeinen luku ”Kävely rantalaiturilla”, jossa matkalla Englantiin vievälle laivalle Annie katsoo tuttuja paikkoja jäähyväissilmin, ja yhtäkkiä lukija saa silmilleen viime hetkillä ihan uusia lapsuusmuistoja, eläviä, haikeansuloisia ja kitkeränhappamia.
P. S. Viikolla 17. – 23.4.2023 vietetään lukuviikkoa. Julkaisen viikon aikana juttuja Helsinki Lit -kirjallisuustapahtuman kirjailijoiden kirjoista. Sen lisäksi, että kotimaisen kirjallisuuden elinvoima on minulle tärkeä, arvostan käännöskirjallisuutta, kirjayhteyttä maailmaan. Siis kunnia käännöskirjojen julkaisulle, julkaisijoille ja kääntäjille.
Fríđa Ísbergin romaani Merkintä (WSOY 2023) vie lähitulevaisuuteen, jossa islantilaista yhteiskuntaa rakennetaan turvalliseksi psykologisin testein. Maa valmistautuu äänestykseen, joiden tulos naulaa myötätuntotestin elämässä etenemisen edellytykseksi. Jo nyt romaanin maailmassa:
”Miten tilanne oli kauhistuttava. Aivan kauhistuttava. Niin kauhistuttava, että nyttemmin kerrotaan uutisissa päivittäin, miten merkintä on pelastanut tavallisia ihmisisä särkyneiden ihmisten parista ja miten särkyneet ihmiset ovat joko muuttaneet maasta tai menneet terapiaan ja parantaneet itsensä. Óli kokee saman helpotuksen: taas on kammattu yksi pieni takku yhteiskunnan valtavasta kuontalosta.”
Ei Merkintää ihan kollektiiviromaaniksi voi kutsua, mutta siinä seurataan kymmenkuntaa eri asemassa olevaa henkilöä, Óli on yksi heistä ja testaamisen puolella. Minua kiinnostavat eniten romaanin lapset ja nuoret eli se, miten moinen testaaminen leimaa ja musertaa tulevaisuuden. Hyväksytty testitulos takaa sen, että on hyväksytty, merkitty. Merkitsemättömät jäävät ulkopuolelle niin yhteiskunnan eduista kuin mahdollisuuksistakin.
•
Selvin esimerkki tulee romaanin Tristanista, jota on lääkitty lapsuuden testituloksen perusteella. Tämä islanti(suomi)-engelskaa puhuva jälkiteini kapinoi, koska systeemi on ajanut hänet ahtaalle. Kohteena on systeemin edustaja Óli. Kolmas keskeisistä henkilöistä on etiikkaa tutkiva opettaja Talvi. Talvi – nuoruudessaan törttöillyt kuten moni muukin – ajattelee testailusta:
”Ja tämä itsetuntemus sai hänet kannattamaan eetikkojen arvostelua: vaikka myötätuntokyky saattoi mainiosti antaa osviittaa siitä, saattaisiko joku mahdollisesti tehdä toisille pahaa vai ei, mutta oli kaikkea muuta kuin täydellinen mittapuu.”
Ísbergin kirjassa some-tekniikka ja hälytysjärjestelmät ovat astetta edellä tätä aikaamme mutta tarpeeksi lähellä, jotta elinympäristö solahtaa uskottavaksi. Romaanihenkilöiden persoonapiirteet hahmottuvat välähdyksenomaisesti; tehokkaimmin minuun vaikuttavat Talvi ja Tristan. Onnistunutta on se, miten henkilöiden lähisuhteet kietoutuvat yhteiskunnalliseen tilanteeseen ja testitulospaineisiin.
•
Pidän mielenkiintoisena psykopuheen ja terapiakeskeisyyden nostamista yhteiskunnalliseksi muutostekijäksi näin, että korostuukin diskriminointi. Toki ihmiskunta on osoittanut, että asia kuin asia saadaan kiistakapulaksi ja erottelevaksi tekijäksi, tässä kirjassa se on hyytävästi empatiakyky. Satiirista on se, että testeissä pärjänneiltä ei juuri empatiaa heru empatiatestissä hylätyille.
Eettinen käsittely kääntyy kärjistäväksi, loppua kohti minun makuuni turhan osoittelevaksi, hitusen vesitetyksikin. Ajateltavaa romaani kyllä antaa tulevaisuuden näkymistä. Toisaalta tässäkin kirjassa henkilöitä syviten kirpaisevat suhteet lähimpiin – on maailma millainen tahansa.
•
Fríđa Ísberg: Merkintä, suomentanut Tapio Koivukari, WSOY 2023, 171 sivua eKirjana; äänikirjan lukija Sanna Majuri, 7 tuntia 46 minuuttia. Luin ja osin kuuntelin BookBeatissa.
P. S. Viikolla 17. – 23.4.2023 vietetään lukuviikkoa. Julkaisen viikon aikana juttuja Helsinki Lit -kirjallisuustapahtuman kirjailijoiden kirjoista. Sen lisäksi, että kotimaisen kirjallisuuden elinvoima on minulle tärkeä, arvostan käännöskirjallisuutta, kirjayhteyttä maailmaan. Siis kunnia käännöskirjojen julkaisulle, julkaisijoille ja kääntäjille.
Miten sopivat historiallinen laatuproosa ja musikaali yhteen? Mainiosti. Musiikkiteatteri Kapsäkki esittää Anneli Kannon historiallisen romaanin Rottien pyhimysmusiikillisena versiona, jossa taiteen teko puhuttelee ja viihdyttää.
Runsaasta romaanista Kanto on kirjoittanut musikaalia varten karsitun toisinnon. Arvostan tiukkaa rajausta, sillä esityksen kesto on alle kaksi tuntia. Henkilöitä on jäljellä vain viisi: Pelliina, Andreas Pictor, mestari Martinus, kirkonmies Haerkapaeus ja Hämeen linnan valtiatar Märta Bengtsdotter Ulv. Näiden myötä jäljelle jäävät keskeisteemat. Vain yksi juonne on Pelliinan katkeransuloinen lyhyt romanssi ja loppueelämän syyllisyys. Sitä painokkaimmin näyttäytyvät asema ja valta, niin maallisissa suhteissa kuin uskonasioissakin.
Tapahtumat keskittyvät Hattulan kirkon holvien maalaamiseen 1500-lopun yhtenä kesänä. Alku käynnistyy asetelmat esitellen: vallasnainen Hämeen linnasta haluaa rahalla ikuisen muiston itsestään, pappi epäilee hankkeen jumalattomuutta ja taiteilijat taiteilevat raharikkaiden ja uskonkiihkon vaatimusten välissä luoden ennen näkemätöntä kauneutta. Nuoren, osattoman naisen loksahtaminen taiteilijapaikalleen käy nopsasti.
Puoliajan jälkeen alkaa temaattinen nousu ja osoittautuu, että musikaalin painotus toimii erittäin hyvin. Dramaattiset juoniainekset ovat kuin johdanto, jotta esityksen loppuosa pääsee itse asiaan, taiteen merkitykseen. Loppukohtaus todentaa hienosti kuvan valtaa. Myöhäiskeskiajan hämäläiset eivät olleet koskaan nähneet kuvan kuvaa toisin kuin nykyihmiset jatkuvassa kuvatulvassa.
Esityksen loppupuolisko korostaa komeasti taiteilijuutta. Siihen kuuluu kunnianhimo mutta myös väkevä kutsumus luoda sellaista, joka jää ja jolla on merkitystä taiteilijan nimestä riippumatta. Siksi mielessäni kaikuu loppulaulun säe: ”Kauneus jää.”
Kuvat: Tuija Takala (Hattulan kirkko kesällä 2021)
•
Musiikki ja teksti sopivat yhteen, ja laulujen melodisuus sekä yhteislaulanta tarjoavat korvakarkkia. Vaikuttava on myös kolmihenkinen bändi, jossa mukana on perinnesoittimia. Se loihtii tunnelmia, jossa nykyinen ja mennyt kohtaavat.
Pelliinan eloisuus herättää esityksen, hänessä on valovoimaa. Martinuksen puolenvaihto viehättävyydestä petollisuuteen paljastuu äkisti; Andreaksen ydin kirkastuu loppupuoliskossa. Koomisesti painotetut papin ja valtiattaren roolit pysyvät niille asetetuissa rajoissa. Mainiona pidän ”alhaisen” ja ”ylhäisen” leikkiä: nämä humoristihahmot laulavat ylevään oopperatyyliin, ja komeasti laulavatkin, muut taitavasti musikaalimalliin. Kokonaisuus toimii.
Erityisen ihastunut olen lavastukseen. Karu kirkkoholvisto herää eloon ja loistoonsa visuaalisin efektein, joissa Hattulan kirkon maalaukset ilmestyvät kuin sivellinvedoin kalkinvalkoisille pinnoille. Silmää hivelevä toteutus korostaa oivaltavasti taiteen tekoa, sen ajattomuutta ja vaikutusten kestoa.
Kuvissa tunnelmat ensi-illan jälkeen: ensemble loppukumarruksissa ja tyhjä lava ennen esitystä. Kirjailijakuvassa Anneli Kanto ja minä (kuva: Minna Väisälä).
”Katariinoista kirjoittaessani mietin kuitenkin usein sitä, onnistunko tuomaan heistä esille mitään sellaista, mitä heistä ei olisi jo aikaisemmin kerrottu. Päätän luottaa omaan näkökulmaani ja siihen, että pystyn 2000-luvulla elävän naisen katseella tarkastelemaan heitä erilaisessa valossa kuin aiemmat kirjoittajat.”
Jenna Kostetin näkökulma toimii mainiosti. Kuuden Katariinan jäljillä (Aula & Co 2023) kuuluu tietokirjallisuuteen, jossa kirjoittaja liittyy oleellisesti aineistoonsa ja sen käsittelyyn. Kostet on pitkään työskennellyt Turun linnassa ja se on hänelle tuttu paikka myös lapsuudesta isän työn vuoksi. Siksi luontevasti kirjaan siirtyvät kirjoittajan kokemukset, tuntemukset ja koko kirjoitusprosessi – ajankuvineen ja covideineen päivineen.
Kirjassa seurataan linnan historian dramaattisia vaiheita kuuden naisen avulla. Renessanssin muutamat kukoistushetket välittyvät Katariina Stenbockin, Katariina Hannuntyttären ja Katariina Jagellonican linnavuosista. Keskimmäinen oli jalkavaimo, muut kuningattaria 1500-luvulla. Kuningatar oli hetken myös Katariina Maununtytär, mutta hänelle Turun linna oli vankila. Viides nainen, Kristiina Katariina Stenbock, johdattelee 1600-luvun Turkuun, ja kuudes, Carin Bryggman, hyppää 1900-luvun loppupuoliskon Turun linnan entisöintiin.
•
Katariinoista irtoaa kirjaan Ruotsi-Suomen historiaa ja elinoloja, ja naisen asemaa Kostet pohtii myös. Kirjan luonteeseen kuuluu spekulointi, sillä kaikkeen kiinnostavaan eivät tietolähteet anna vastauksia. Kostet tuumii monesti muun muassa Katariinojen suhdetta puolisoihin ja lapsiin, kiintymystä linnaan tai ajatuksia elämästä. Ymmärrän sen hyvin, joskin jonkin verran kuvittelupähkäilyä karsisin, niin myös asioiden toistoa.
Kirjoittajan oman elämän kytkentä Katariina-tutkimuksiin ja siitä kirjoittamiseen tuo ilmaa historiankirjoitukseen. Tuttavallisen jutusteleva tyyli osoittautuu mukavaksi. Kirjoittajan kiinnostuksen aitous ja kirjan tekotunnelmien vaihtelu työn imusta epävarmuuteen välittyvät elävästi. Lukija on eturivissä seuraamassa, irrottautuuko kirjailija kirjoitusprosessin aikana linnastaan.
•
Kuuden Katariinan jäljillä pistää miettimään myös omaa kokemusta paikasta, paikan merkitystä. Näin Kostet:
”Paikka määrittelee meidät samalla kun me määrittelemme paikan. Jos kokemus paikasta on henkilökohtainen, onko minun linnani silloin mielikuvituksen tuotetta? Käytävät, tuoksut, askelten äänet? Kun kävelen linnassa, ajattelen: ovatko nämä lattiat, seinät ja tuoksut todella totta vai olenko keksinyt kaiken itse?”
Tähän kirjaan minut innosti oma suhteeni paikkaan, Turun linnaan. Olin siellä puolisen vuotta museovartijana juhlanäyttelyssä Kirja 500, vuosi oli 1988. Muistan laastin, kalkin, kiven ja vanhojen kirjojen tuoksut, lähestyvien askeleiden kopinan kaiut, aavemaisen hiljaiset hetket turisteista autioissa linnakäytävissä, kiviseinien kylmän hohkaamisen – ja ennen kaikkea sen huiman historian tunteen: mitä linnan paksut seinät ovat vuosisatoina nähneet? Nämä kaikki Katariinat ja lukuisat nimettömiksi jääneet ajan saatossa vaeltajat? Siksi on kirjallisuus, tämäkin kirja.
Paluu 35 vuoden jälkeen esilinnan puistoon; Kirja 500 -näyttelyssä vuonna 1988 museonvartijan tuli pukeutua 1700-luvun piian asuun, huhtikuussa 2023 asu oli vapaa.
•
Jenna Kostet: Kuuden Katariinan jäljillä, Aula & Co 2023, 307 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Enni Mustonen aloittaa uuden historiallisten romaanien sarjan romaanilla Kasvattitytär (Otava 2023). Kirjalle on löytynyt päähenkilö Mäntsälän historiasta, Hedvig Eleonora Lilliehöök af Fårdala, kirjassa Hedda Noora. Taatulla historiaelävöittäjän taidollaan Mustonen saa lihaa luiden päälle 1700-luvun loppupuoliskolla kasvaneen nuoren kartanoneidon hahmoon.
Romaanin sisään päästäkseen täytyy tarkasti tutkia monipäisen suvun ja haaroittuvien sukulaissuhteiden verkkoa ja risteilyä viiden kartanon välillä. No, ainahan voi palata kirjan alun henkilöluetteloon, ja karttakin kartanoiden etäisyyksistä löytyy.
•
Hedda Noorasta ovat jo monta vuotta huolehtineet lapsettomat, hyväsydämiset kasvatti-isä ja -äiti, sillä tytön Ruotsissa asuvat aatelisvanhemmat ovat köyhtyneet. Hedda Nooraan pääsen tutustumaan tilanteessa, jossa hän 17-vuotiaana haikailee kasvattiäitinsä Hedvigin Otto-veljen perään. Tämä salskea meriupseeri on napannut neidon sydämen jo pari vuotta aikaisemmin, mutta sitovia lupauksia ei ole vielä annettu.
Tapahtumat käynnistyvät siitä, kun yhteen sukukartanoista tarvitaan täpäkkää taloudenpitoa. Siihen välkky ja taitava Hedda Noora sopii oivallisesti, vaikka hän on nuori ja kokematon. Hän selviää sairaiden vanhusten, juonikkaiden piikojen ja tiukkojen maalaisihmisten kanssa. Hyvin sujuu myös Hedvig-kasvatusäidin sisarusten suhteen: tyttö hoitaa kartanon työasioita Adolfin myötävaikutuksella, tapaa taas Oton ja välillä kaveeraa veljesten siskojen kanssa. Mutta sydänsuruilta ja vaikeilta valinnoilta hän ei välty.
•
Naimaikäisten aatelisten kesken syntyy tunne- ja järkiliittoja. Mustonen sytyttää kipinöitä joidenkin välille, toisille pariutuminen näyttäytyy varteenotettavan turvattuna elämäntapana. Nämä puolet romaanissa ovat kiinnostavia, koska niiden oivaltaminen kuvataan päähenkilökertojan varttumisoivalluksina.
Unelmien ja elämäntotuuksien ristiriita askarruttaa nuorta neitoa. Hän ymmärtää myös erot odotuksissa eri sukupuolille ja säädyille, esimerkiksi pikkupiikojen ja hänen oman elämänsä mahdollisuudet. Kenties jysäyttävin valaistus lankeaa aviovuoteen vällyjen väliin: lapsivuode- ja imeväiskuolleisuuden yleisyys askarrutta – joten tohtiiko Hedda Noora altistua moiselle?
Kasvattitytär on romanttista historiallista viihdettä, jossa vaihdetaan joitain kuumia suudelmia ja odotetaan intohimon hetkiä, mutta maanläheisyys haalistaa vaaleanpunaiset hattarahaaveet. Hedda Nooraa ei kiehdo juoruilu, söpöstely, tanssiaisten supatukset, ei edes Kustaa III, jonka hän näkee vilahdukselta Turussa. Sokerina ja suolana ripotellaan päähenkilön persoonaan tunteiden ristiriitoja ja ajan kasvatukseen sopivasti asioita, mitä neidon sopii ja ei sovi tehdä tai sanoa.
•
Hedda Noora jatkaa viihdetraditiota, jossa minäkertojapäähenkilön pystyvyys ja pärjäävyys ovat ennalta-arvattavia, monet juonenkäänteetkin, mutta silti päähenkilöstä tulee läheinen ja seurattava. Hedda Nooran tomerat toimet vetoavat; hän ei esimerkiksi epäröi kumauttaa lantalapiolla naisrauhaa rikkovaa sukulaista.
Nautin ajankuvasta ja vakuuttavista arjen toimien kuvauksista. Mustonen hallitsee historialliset yksityiskohdat ja vivahteet, ja ne sulavat sujuvaksi kerronnaksi. Herkullisia hetkiä löydän esimerkiksi aatelisnaisten puvustuksesta: hääasujen valmistus ja pukeminen ovat täyttä työtä, riisumisesta puhumattakaan.
Tiivistän: Kasvattitytär tarjosi minulle mukavan nykytodellisuuspaon.
•
Enni Mustonen: Kasvattitytär. Rouvankartanon tarinoita 1, Otava 2023, 271 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Kaksi kirjaa vanhemman itsemurhasta, kaksi kasvutarinaa. Kumpikin kirja asetetaan romaanin lajiin peittelemättä omaelämäkerrallisuutta.
Maaliskuisena iltana pääsin kuuntelemaan Meri Eskolaa ja Venla Pystystä WSOY:n tilaisuuteen. Kirjailijat tunnistivat toisissaan risteilevät tunteet: katkeruus ja viha ovat yhtä tuttuja kuin rakkaus – tai rakkauden kaipuu. Kumpikin kertoo romaanissaan, millaista jälkeä jättää lapsena koettu hylkääminen.
Kummatkin ovat sanankäyttäjinä ammattilaisia, toimittajia. Heille on tuttua aineiston kerääminen, haastattelut ja tiedon koonti. Romaaneissaan he ovat kääntäneet kurssia fiktion puolelle, mikä tarkoittaa ilmaisutavan vapautta. Kummankin kirjassa on päädytty sinuttelemaan itsemurhan tehnyttä vanhempaa, kummassakin kiukku välittyy, kummassakin menneen perkaaminen sekoittuu minäkertojan elämänvaiheisiin aina kirjoittamishetkeen saakka, ja kummassakin käsitellään myös suhdetta eloon jääneeseen vanhempaan, omiin miessuhteisiin ja lapsiin.
•
Eskolan ja Pystysen romaaneissa on siis aihetasolla, temaattisesti ja psykologisesti paljon samaa. Silti kirjojen lukeminen lähes peräkkäin sopii hyvin, sopinee se myös tähän pääsiäisaikaan: kirjat ovat vakuuttavia kokemusasiantuntijoiden kärsimyskuvauksia, seurannaistodistuksia lapselle pahimmasta kokemuksesta. Väkisinkin myös terapiakirjallisuus käy mielessä: näiden romaanien kirjailijat kirjoittavat päästäkseen irti.
Romaanien minäkertojat käyvät terapiassa, eli lapsuustrauman selvittely jatkuu aktiivisena eri tavoin. Minäkertojat ovat myös erittäin tietoisia sukupolvista toiseen siirtyneistä vuorovaikutusmalleista ja mielenterveyttä kuormittavista tekijöistä, myös muiden sukulaisten itsemurhista. Kallistun kuitenkin samaan kuin näiden kirjojen kirjastoluokitus tai markkinointi: kaunokirjallisuuttahan tämä. Kummatkin kirjailijat vakuuttavat kerronnallaan. Eskolan teksti nakuttaa tiiviinä, Pystysen teksti on astetta kuvailevampaa, kieleltään avarampaa.
Kaunokirjallisesti niissä kiinnostaa minäkertojan ääni tunteiden aukaisijana, suoran ja verhotun vaihteluna. Itsetuntemuksen aukaisua saa harvoin seurata näin läheltä. Ja onhan tämä tätä aikaammekin, omakohtaisen kaunokirjallistaminen. Ajattelen esimerkiksi ranskalaista Eduard Louisia, monia muita kotimaisiakin.
Näin paljon sepustin kirjoista jo kimppana. Seuraavassa vielä lyhyet luonnehdinnat kirjoista erikseen.
Meri Eskola: Ehdin rakastaa häntä
Meri Eskolan kirjassa Ehdin rakastaa häntä (WSOY 2023) minäkertoja kahlaa asiakirjoja ja lehtijuttuja sekä muistelee lapsuusvuosiaan ja myöhempiä ihmissuhteitaan. Kertoja kääntää kiviä perhesalaisuuden päältä, kun noin 40 vuotta on kulunut äidin itsemurhasta.
”Kiukun takana piileksii painava suru: olisin todella halunnut tuntea sinut. En tiedä käyneeni kanssasi yhtäkään järjellistä keskustelua. En muista ääntäsi, en sananvalintojasi, en nauruasi, en edes hymyäsi.”
Äiti murskautui kaasuräjähdyksessä, joka rikkoi helsinkiläisen kerrostalon. Muutakin vahinkoa syntyi, myös muille, mutta romaani keskittyy kertojan sielunvammoihin ja pitkälti äkkivääriin perhesuhteisiin. Äidin menettäminen on noin viisikymppiselle kertojalle yhä totaalinen: ”Äitini lisäksi minulta puuttuu kokonainen elämä.”
Näin, vaikka kertoja kertoo eläneensä monen edestä, olleensa jopa onnekas. Kirja pullistelee uhoa, hyökkäyksiä, syytöksiä ja kaunaa, mutta se ei peitä rakkautta ja kaipuuta. Tehokas teksti on tunnetta täynnä olematta pateettinen, koska sävyt vaihtelevat surusta sarkasmiin.
•
Meri Eskola: Ehdin rakastaa häntä, WSOY 2023, 204 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Venla Pystynen: En voi lakata ajattelemasta kuolemaa
Romaanin En voi lakata ajattelemasta kuolemaa (WSOY 2022) minäkertoja on seitsenvuotias, kun isä tekee itsemurhan. Venla Pystynen kuvaa todella vaikuttavasti lapsen kokemusta: eihän sen ikäinen voi tietää, miten pitäisi tuntea tai käyttäytyä vanhemman äkkikuoleman tapahduttua. Eli jo romaanin alku vie tehokkaasti minäkertojan toimintatapoihin.
”Se seitsenvuotias, pelästynyt tyttö jäi sisälleni, ei kasvanut aikuiseksi, vaikka ihoni venyi, luuni kasvoivat, raajani pitenivät. Mutta minä haluan tuosta tytöstä eroon. En kaipaa salamatkustajaa.”
Tietyllä tavalla lukija pääsee salamatkustajaksi kertojan reissuun, jolla hän selvittää isänpuoleisen sukulaisten muistoja. Hienosti kirja kuvaa sitä, miten työssään pystyvä ihminen suhteissaan peittää tarvitsevuuttaan ja mistä kaikesta se juontaa ja mihin se johtaa. Myös parisuhteiden ja oman vanhemmuuden kipupisteitä painellaan kunnolla. Käänteeksi kertojalle muodostuu isoäidin päiväkirjat ja tieto isän veljen skitsofrenian vaikutuksista kertojan isään.
Kirjan kerronta vetää mukaansa, sillä nykyhetken perhe-elämän väsymys ja entisen penkominen lomittuvat joustavasti: raskaita asioita, mutta teksti ei ole raskasta. Huojentavaksi koen toivon, reitin hyväksymiseen.
”Niin, isä, en tiedä. Ei kukaan tiedä. Tässä maailmassa pitää kai vain valita, miten suhtautua epävarmuuteen ja olemassaolon haurauteen.”
•
Venla Pystynen: En voi lakata ajattelemasta kuolemaa, WSOY 2023, 234 sivua. Lainasin: kaveri sai kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 