19 joulukuun, 2021 · 8:14 am

Tove Ditlevsen: Nuoruus

Kuvailin Tove Ditlevsenin Kööpenhamina-trilogian ensimmäisen Lapsuus-osan kieltä konstailemattomaksi ja tuoreeksi. Samat sanat saattakoon Nuoruus-osaan (S&S 2021). Ehkä aforismitiheys ei ole ihan samaa laajuusluokkaa kuin ensimmäisessä osassa, mutta kuvauskirkkaus ei himmene.

”Maailma ei välitä minusta, ja joka kerta kun saan kiinni sen liepeestä, se lipeää otteestani.”

Nuoruus kertoo Ditlevsenin elämästä 15-18 -vuotiaana, jolloin hän siirtyy työstä toiseen, käy ystävineen tansseissa, kihlautuu hetkeksi ja haaveilee runojen kirjoittamisesta. Kotiväen vaikutus ei vähene, eli materiaalinen ja sivistyksellinen köyhyys pysyy perintönä. Vanhemmat kiistelevät alituiseen, eikä äidin päähän mahdu Toven suhteen muuta kuin naimakelpoisuus. 

”Kun ei ole kaunis luonnostaan, hän sanoo, täytyy vähän avittaa ulkonäköään. Äitini ei sano tällaista loukatakseen minua. Hän on vain täysin tietämätön siitä mitä muissa ihmisissä tapahtuu.”

Kotioloissa runojen kirjoittaminen on mahdotonta. Toven perhe muuttaa, ja Tovelle luvataan oma huone, joka muuttuu mielessäni symboliksi: vain ohut verho erottaa oman huoneen muusta. Yksityisyyttä tai kirjoittamisrauhaa ei ole: äiti voi vetää verhon auki milloin tahansa.

”Luen sen monta kertaa ja tunnen palleassani ihmeellistä huikaisua. Se näyttää aivan erilaiselta painettuna kuin koneella tai käsin kirjoitettuna.”

Tove muuttaa alivuokralaisasuntoon heti, kun hän täyttää 18-vuotta. Samalla kirjassa syvenee ajankuva, toisen maailmansodan läheisyys. Toven vuokraemäntä ihailee Hitleriä ja järjestää kotonaan natsikokouksia. Tytön elämä muuttuu vasta, kun yhteys kirjallisiin piireihin syntyy pullukan kirjallisuuslehden toimittajan muodossa.

Yhteiskunnallisuus on kulkenut koko ajan Kööpenhamina-sarjan mukana yksityisenä kokemuksena, ja sellaisena se kirjassa jatkuu, aika dramaattisesti. Toven esikoisrunokokoelma ilmestyy samoihin aikoihin, kun sota Euroopassa alkaa roihuta. Tanskan miehitys on vasta edessä – on vielä tilaa yksityiselle ilohämmennykselle, esikoiskirjatunteille:

”Ehkä kirja pääsee kirjastoihin. Ehkä joku runoista salaa pitävä lapsi löytää sen joskus, lukee runot ja tuntee lukiessaan jotakin, jotakin sellaista mitä hänen ympäristönsä ei ymmärrä.”

”Nuoruus on vain väliaikaista, haurasta ja ohimenevää.”

Ditlevsen kuvailee paljaana nuoruuden haaveita, kokemuksia ja tuntoja – kokemattoman nuoren ajattelutapaa ja toimintaa. Tytön tavallisen elämän toiveet ja kasvupohja yhdistettynä runoilijuustavoitteisiin riipaisevat. 

Nuoruus ei tee yhtä järisyttävää vaikutusta kuin Lapsuus, silti vaikutus ei ole vähäinen. Kerronta (ja käännös) kulkee taidokkaasti, ja ihastelen aikuisen kirjoittajan kykyä välittää suodattuneet nuoruusmuistot hiotun kaunokirjallisina. Aitouden ja viimeistelyn yhdistelmä toimii. Kolmatta osaa odotellen!

•

Tove Ditlevsen

Nuoruus

suomentanut Katriina Huttunen

S&S 2021 (alkuteos ilmestyi 1967)

Kööpenhamina-trilogian 2. osa

99 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

16 joulukuun, 2021 · 8:11 am

Siru Kainulainen: Sillä kirjoittamasta en lakkaa

Sillä kirjoittamasta en lakkaa kuulostaa runosäkeeltä. Se voisi ollakin, sillä kutakuinkin niin on kirjoittanut kirjeessään runoilija Eila Kivikk’aho (1921 – 2004). Osuvan nimen elämäkertaan on poiminut Siru Kainulainen, alaotsikoltaan Eila Kivikk’ahon runoilijanelämä (Partuuna 2021).

Kirja etenee kronologisesti esitellen runoilijan elämänvaiheet ja tuotannon osana niitä. Elämäkerturi itse kutsuu teosta episodimaiseksi ja ”esseistiseksi kudelmaksi”. Aineiston käytön ja roolinsa Kainulainen tiivistää: ”Kirjeitä, runoja, haastatteluja ja muuta aineistoa setviessäni olen tulkitsija, joka pohtii, mitä aineisto merkitsee. Sen lisäksi olen lukija, joka antautuu aineistolleen ihastellen ja hämmentyen, nauttien ja ihmetellen.”

•

Kirja ilmestyy nyt otollisen aikaan, sillä tänä vuonna on kulunut 100 vuotta Eila Lambergin syntymästä. Sodan vuoksi Lambergin perhe evakoitui Sortavalasta Poriin, Eila muutti aika pian Helsinkiin, asui avioliiton alkuaikoina hetken Hyvinkäällä, mutta vuosikymmenet Helsinki oli kotipaikka. Teoksissaan hän käytti sukunimenä Sortavalan tienoon paikannimeä Kivikk’aho, ja avioiduttaan virallinen sukunimi muuttui Sammalkorveksi.

Lapsuuden ja nuoruuden tärkeys tulee esille elämäkerrassa, ja näkyy se myös Kivikk’ahon runoissa. Esikoiskokoelman Sinikallio (1942) rakastettu runo ”Nocturno” vie Laatokan rannalle. Silti kirja osoittaa, että runoilijalle annettu karjalaisleima ei ole tuotannon koko totuus. Kivikk’ahon kuuden kirjan runotuotanto (lisäksi usea painos valittuja ja koottuja runoja) sisältää monenlaista. Hän esimerkiksi jalosti suomalaista tanka- ja haiku-runoutta.

Kirjassa on runsaasti runoja, ja Kainulainen avaa niiden sisältöä, suhteuttaa ne kirjoitusaikaan sekä tuo esille runojen keinoja ja merkityksiä. Mukana on myös koonteja Kivikk’ahon kirjojen vastaanotosta. Hyvin taustoittuu runoilijan asema ja merkitys aikansa kirjallisuuskentällä perinteisen ja modernin välissä.

Tunteiden ja koetun vaihtelu tuottaa ainesta runoihin. Vaikuttavaa on, miten Kivikk’aho sanottaa vaikenemista. Se on yksi hänen runoutensa teemoista. Vaikeat tunteet jylläävät, esimerkiksi: ”Minussa vaikenevat taas / niin kvartsin-kireät tunteet, / enkä ymmärrä / mikä niitä hioo. – -.”

•

Minä kiinnitän huomiota kirjan runsaisiin kirjesitaatteihin. Niissä kuuluu kirjan kohteen oma ääni. Kivikk’aho kirjoitti kirjeitä ahkerasti ja säilytti myös lähettämättömiä kirjeluonnoksia. Niin ”seurallinen erakko” siirtyy elävänä kirjaan.

Kivikk’ahon vanhempien vastakkaiset luonteet ja intressit ovat pohjana sille, että Kivikk’ahossa vaihtelivat mielialat, tunteet ja tavoitteet. Kirjeissään Kivikk’aho ei säästele epäluuloisuutta, suuttumusta eikä katkeruutta, mutta niissä on myös lämpöä ja ajan ilmiöiden terävää tarkastelua. Perheen, omien lasten ja suvun tärkeys välittyy vahvana, vaikka ristiriitojakin syntyy. Mieleeni jää etenkin setä, joka riivaa Eilaa.

•

Runokirjoja ilmestyi harvakseen, viimeisin Ruusukvartsi vuonna 1995 ja Kootut runot vuonna 2001. Kivikk’ahon merkitystä kotimaisessa kirjallisuudessa ei mitata vain runotuotannon määrällä, hän esimerkiksi teki myös mittavan uran kääntäjänä. Monet lastenkirjallisuuden klassikot ovat hänen kääntämiään.

Vaikeneminen on monimielinen ilmaisu Kivikk’aholle. Se ei tarkoita, etteikö sanoja ja kirjoittamista olisi. Sen Siru Kainulaisen kirja tuo monipuolisesti esille, eli kirja on kiinnostava katsaus sodanjälkeiseen kirjallisuuteen ja kulttuurielämään yhden kirjailijan kannalta.

Tuntuu parhaalta päättää juttuni kirjan kohteen omaan tekstiin, kirjeeseen vuodelta 1960, ja vastata kirjeen kirjoittajan epäilyihin: kyllä kiinnostaa, myös vuonna 2021 kiinnostaa.

”Sillä kirjoittamastahan en lakkaa. Helmikuun alkupäivinä olen tosin, milloin selvemmin, milloin peitetyimmin, sanonut etten enää julkaise. Mutta ei se merkitse, että jättäisin kirjoittamisen. Aiheet vain eivät enää voi kiinnostaa muita kuin minua (nykyisin jopa tankojeni aiheena on terrori, vaino, vääryyden kärsiminen).

Mutta milloin aikaa on, silloin tietenkin kirjoitan.”

•

Siru Kainulainen

Sillä kirjoittamasta en lakkaa. Eila Kivikk’ahon runoilijanelämä

Partuuna 2021

runoilijaelämäkerta

278 sivua.

Ostin kirjan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja

Avainsanat: ,

13 joulukuun, 2021 · 6:32 am

Kaksi romaania & joulukuun kirjapiiri

Kolmen hengen virtuaalikirjapiirimme valitsi kaksi romaania joulukuun kirjoiksi. Jan Forsström on elokuva-alan ammattilainen, ja visuaalinen otosmaisuus leimaa hänen romaaniaan Aikuisia ihmisiä (Teos 2020). Niklas Ahnberg toimii yritysjohtajana, mutta kirjoittaa kokonaisia maailmoja. Niin häntä kuvaillaan kustantajan sivuilla. Hän vie Kökarille nelikymppisten hajanaiseen maailmaan romaanissa Isät jäävät merelle (WSOY 2021).

 Jan Forsström: Aikuisia ihmisiä

”Älä huoli, oon ihan aikuinen ihminen.”

”Joo. Mä tässä vasta opettelen.”

Näin keskustelevat nainen ja mies, joilla on ollut suhde puolisoiden selän takana. Voisi keskustelu liittyä mihin tahansa tilanteeseen Jan Forsströmin kirjassa Aikuisia ihmisiä (Teos 2020). Kaikki näyttelevät aikuisuutta, vaikka erehdyksiä ja keskeneräisyyttähän elämä lähinnä on. Romaanin yksi henkilö on sitä mieltä, että elämästä puuttuu taiteen draaman kaari. Forsström saa sen kyllä rakennettua otosmaisiin väläyksiin.

Aikuisia ihmisiä on luokiteltu romaaniksi, yhtä hyvin se voisi olla novellikokoelma. Episodinen romaani koostuu kymmenestä luvusta, jossa yhdeksän ensimmäistä on nimetty kunkin päähenkilön mukaan. Luvuissa paneudutaan kuhunkin päähenkilöön ja hänen ihmissuhteisiinsa. Kaikki henkilöt kuuluvat luovaan luokkaan. Aluksi se rasittaa minua, mutta sittemmin se ei häiritse, koska alasta riippumatta aikuisuus on hapuilua. Viimeinen, kymmenes tarina kokoaa kirjan porukat hienosti koolle.

•

Kirjapiiri oli yksimielisen myönteinen. Johanna rakasti kirjan maailmaa, samoin Taru. Kumpikin haluaisi olla mukana tapahtumissa. Tarun mielestä toisaalta ollaan kovin tosissaan, mutta tyypit myös naurattavat. Surullista ja traagista on muttei synkkyyttä, täydensi Johanna. Kuvaus tuntui niin todelliselta – taitava kerronta teki vaikutuksen.

Vain minun oli vaikea päästä tekstin imuun, mutta veihän se mukanaan, ja elävä henkilö- ja tilannekuvaus alkoi viehättää. Eritoten ihastelen kirjan loppupuolta, ja loppuhuipennuksen tunnelma ja elokuvallisuus jättää koko kirjaan hyvän jälkimaun.

Kirjan vanavedessä myös katsoin Seurapeli-elokuvan, joka sekin valottaa noin 35-vuotiaiden aikuisuusproblematiikkaa ja jonka tekijäjoukkoon Forsström kuuluu – ja kyllähän leffan henkilöiden elämäntilanteet ja koko tunnelma ovat Forsströmin kirjan kaltaisia. Taru ja Johanna olivat nähneet leffan jo teatterilevityksessä, siihen ihastuneet ja minulle monesti suositelleet.

Kaikkien meidän suosikki oli kirjan kuvaus kvartetista, jossa ihmissuhteet sotkeutuivat. Ihastelimme kuvauksen elävyyttä ja henkilöiden uskottavuutta. Toisessa kirjan episodissa yhteinen inhokkimme oli kauhea vanhempi mies, joka piti nuorta naisystäväänsä lattiarättinä. Onneksi nainen pääsi eroon pöyhkeästä kaikkitietävästä. Näistä hajahuomioista päädyimme yhteiseen toiveeseemme: Forsberg jatkakoon pian kirjallista tuotantoaan.

•

Jan Forsström

Aikuisia ihmisiä

Teos 2020

romaani, novellistinen

180 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Niklas Ahnberg: Isät jäävät merelle

Niklas Ahnbergin haastatteluista selviää, että oman isän puhumaton suhde poikaansa ja isän kuolema vaikutti esikoisromaaniin Isät jäävät merelle (WSOY 2021). Romaanissa Benjamin saapuu keväällä Kökarille isänsä uurnan kanssa, koska veneily ja kyseinen saari on ollut isälle rakas. Tuhkien sirottelu siirtyy elokuulle, koska saarella sattuu ja tapahtuu kesän mittaan monenmoista.

Nelikymppisen Benjaminin elämä on solmussa liiketoimien ja avioliiton romahduksen vuoksi. Kouluikäinen poika Isak kärsii vanhempien erosta, ja se ilmenee mutismina. Isak saapuu juhannuksen jälkeen saarelle, keskelle saarelaisten suhdesotkuja, joihin Benjamin on jo onnistunut sotkeutua. Benjamin asuu yksinhuoltaja-Erikan luona, tutustuu ex-alkoholisti Noaan ja saa selville salaisuuksia. 

•

Olimme kirjapiirissä kovin samanmielisiä. Kökarin kuvaus miellytti, sillä merellinen ympäristö välittyi hyvin. Romaani oli runsas ja tarinankuljetukseltaan aaltoileva. Yhteen kesään mahtui paljon käännekohtia, ja koimme, että kirjaan oli jäänyt liikaa tavaraa ja henkilöille kasautuvia ongelmia. Ratkaisuissa oli ennalta arvattavaa, ja työlästyimme lukijaa aliarvioivaan yksityiskohtien toistoon. Siksi kokonaisuus ja kerronta tuntuivat hiomattomilta.

Kirjan lopussa lämpenimme henkilöiden poukkoilevuudelle ja ärsyttävyydelle, elämänkaltaiselle ennakoimattomuudelle sanoissa ja teoissa. Puhumattomuuden siirtyminen sukupolvelta toiselle ei aiheena tuntunut kuitenkaan kovin tuoreelta. Ehkä romaanin vahvuus oli kuitenkin se, että paljon jäi kesken – niin kuin ihminenkin on aina keskeneräinen.

•

Löydän yhtymäkohtia Ahnbergin romanista Isät jäävät merelle Forsströmin Aikuisia ihmisiä -romaaniin siinä, että aikuisuus on lumetta: epävarmuuksia ja kommunikointikyvyttömyyttä ei mikään ikä voita. Eli ei kukaan tiedä, mitä aikuisuuden olisi tarkoitus olla, koska ihminen ajautuu erheestä ja sattumasta toiseen. Hetkittäiseen iloon kannattaa tarttua.

•

Niklas Ahnberg

Isät jäävät merelle

WSOY 2021

esikoisromaani

182 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

11 joulukuun, 2021 · 11:11 am

Kiven Kullervosta selkoa

Aleksis Kiven Kullervo-näytelmä palkittiin ensimmäisenä suomalaisena tragediana, mutta SKS vaati siihen muutoksia, joten julkaisunsa se sai muutamaa vuotta myöhemmin, 1864. Kalevalan runoihin perustuvaan näytelmään Kivi teki omia ratkaisuja, vaikka juoni seuraa esikuvaa.

Kullervon hurja päähenkilö on kokenut kovia, eikä hän osaa hallita tunteitaan eikä tekojaan. Tarina on ajaton: kosto elää ja väkivalta käy ainoaksi ratkaisumalliksi. Sitä sattuu meillä ja muualla koko ajan. Kullervolla on siten yhä paljon kerrottavaa. 

•

Kullervon tragedian voima ei ole vähentynyt, eikä sen vaikutus laimene, kun nykylukija sen lukee. Kieli on monimutkaista ja ilmeikästä – ja siinä sen voima ja heikkous. Heikkoudella tarkoitan sitä, että monelle lukijalle voi tulla ongelmia ymmärtää kiemuraista ilmaisua. 

Siksi selkokielinen Kullervo antaa mahdollisuuden tutustua Kullervoon ja hänen tarinaansa. Kirja kuvaa esimerkiksi Kullervon mielen muutoksia, vuorovaikutuksen ongelmia ja omien tekojen kohtaamisen vaikeuksia. Väkevät voimat vievät nuoren miehen kauheudesta toiseen. Pahojen tekojen ja onnettomien yhteensattumien lisäksi tarinaan sisältyy mytologista runollisuutta.

•

Selkomukautuksessa tarina ja tunnelma säilyvät, vaikka kielen rakenne ja sanasto täytyy muokata helpoksi. Selkoistuksessani saattaa olla paikoitellen vanhaa sävyä tunnelman takaamiseksi, mutta tälle päivälle tuntemattomat ilmaisut ovat vaihtuneet helpoksi kieleksi. Lisäksi näytelmä on selkomukautuksessa muuttunut kertomukseksi.

Esimerkiksi Kiven näytelmässä Kullervo sanoo näin:

”Männyt vuoren kiireellä, kuivettuneet, sammaleiset, vapisit ja vinguit tämän vihaisen vihurin kynsissä ja kirkuen yösijoiltansa kotkat pakenit. Ja kostohuudon päälleni tässä myrskyssä mä kuulin ja sentähden kamo synkeä mua painaa, eikä päältäni sitä viskata voi.”

Selkomukautuksessa muuttuvat sanat ja lauseiden rakenne:

”Kuivat männyt vapisivat vuoren päällä,

ja suuret linnut huusivat ja pakenivat,

kun kova, vihainen tuuli vinkui.

Myrskyssä kuulin koston huudon,

ja siksi minua painaa synkkä kauhu.”

Kullervo-kirjaan lisäsin tieto-osuuden, joista uudet Kullervon lukijat saavat perustietoja Aleksis Kivestä, Kalevalan Kullervo-runoista ja Kiven siihen tekemistä muutoksista. Lisäksi kirjassa on lyhyt kuvaus, mitä ratkaisuja tein selkokertomuksessa.

•

Vaikka Kullervo ei ole mikään hyvän mielen tarina, siitä on moneksi. Siksi väkevä kertomus on nyt kaikenlaisten lukijoiden saavutettavissa. Kirjan voi ostaa kustantajan eli Laatusanan verkkokaupasta.

Kirja sopii myös koulujen äidinkielen ja kirjallisuuden, suomi toisena kielenä sekä taiteen ja luovan ilmaisun opetukseen. Olen tehnyt kirjaan myös selkokielisen tehtäväpaketin, joka on tarjolla Äidinkielen opettajain liiton sivuilla jäsenille ilmaisena ja muille maksullisena.

Kullervo aloittaa Laatusanan kotimaisten klassikkokirjailijoiden teosten selkosarjan. Lisää on siis luvassa tulevina vuosina.

•

Aleksi Kivi

Kullervo

selkomukautus Tuija Takala

kansikuva Siru Tirronen

Laatusana 2021.

12 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, Romaani, Selkokirja

Avainsanat: ,

9 joulukuun, 2021 · 6:17 pm

Kaksi vähän erilaista jännäriä

Englannin kielialueen jännärijulkaisuista poimin kaksi kirjaa, jossa on omanlaisensa tunnelma. Kummassakaan eivät etsivät tai rikostutkijat esitä pääosaa vaan rikos, mahdollinen rikollinen ja ihmissuhteet. Lukijaa kirjat kieputtavat arvailemaan, kuka teki mitäkin ja miksi, jolloin jännite pysyy yllä. Veri ei virtaa yltiöpäisesti, vaan inhimilliset tragediat korostuvat.

Alexandra Andrews: Kuka on Maud Dickson?

Maud Dixonista tiedetään, että hän komeettamaisesti suosioon singahtanut kirjailijatähti, joka pitää yksityisyytensä tiukasti piilossa. Nuori Florence on kustantamossa töissä, sekoilee ja saa potkut sekä yllättävästi sen jälkeen pestin salaperäisen Dixonin assistenttina. Vaikka työ edellyttää täyttä vaitiolovelvollisuutta, Kirjailijuudesta haaveileva Florence pitää käännettä onnenpotkuna.

Alexandra Andrewsin dekkarissa Kuka on Maud Dickson? (Otava 2021) odotuksia nostaa kirjaliepeen mainos, jossa kirjaa verrataan Patricia Highsmithin Ripley-sarjaan. Ote on kyllä verrokkia kevyempi, vaikka moraalikysymyksiä saa nytkin miettiä.

”- – jos elämänsä käyttää siihen, että tavoittelee oikeudenmukaisuutta, saa aina pettyä. Sitä ei maailmassa ole. Ja jos olisi, se olisi tylsää.”

 Juoni kulkee mukavasti ja naisten työsuhteen kuvaus tuo koko ajan uusia käänteitä. Reissu Marokkoon lisää tapahtumatempoa, ja monesti tilanteet yllättävät. Henkilökuvauksen syvyydestä kyllä kerronnassa tingitään sitä mukaan, mitä pitemmälle tarina etenee, mutta on tarina viihdyttävä.

•

Alexandra Andrews: Kuka on Maud Dickson? Suomentanut Jaakko Kankaanpää

Otava 2021, 368 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Paula Hawkins: Kuin kytevä tuli

Kuin kytevä tuli (Otava 2021) kätkee sisäänsä monen henkilön tarinat, jotka näppärästi kytkeytyvät toisiinsa kahden – tai oikeastaan neljän – eri aikoina tapahtuneiden kuolemantapausten vuoksi. Ainakin kaksi niistä on murhia.

Paula Hawkins on jo aiemmin Nainen junassa -kirjassa osoittanut, että hän osaa sutjakkaasti kuljettaa risteileviä juonia ja henkilöitä. Nyt uutuusjännärissä lapsensa 15 vuotta sitten menettänyt pari on keskellä sukulaisten kuolemaa, jonka selvittelyihin sotketaan tai sotkeutuvat syrjäytymisvaarassa keikkuva nuori Laura ja vanha Irene-rouva. Lisäksi erikoinen nainen asuntolaivalla… Ei siitä sen enempää, mutta mukana kulkee vielä ammoin ilmestynyt romaani, jonka juoni saattaa olla varastettu.

Pidän romaanin henkilökuvauksesta, etenkin nuoren Lauran ja vanhan Irenen seurassa viihdyn, sillä heidän näkökulmistaan hienosti kyseenalaistetaan stereotypioita. Heidän kannaltaan Hawkins kuvaa eritoten yksinäisyyttä, kokemusta muiden tavasta ohittaa toisten tunteet ja kokemukset. 

•

Paula Hawkins: Kuin kytevä tuli. Suomentanut Markku Päkkilä

Otava 2021, 286 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari

Avainsanat: ,

6 joulukuun, 2021 · 8:35 am

Kirjoittajaparien kirjat suomen kielestä

Juhlin itsenäisyyspäivää äidinkielen voimin. Minun äidinkieleni on suomi, ja siksi olen valinnut kaksi kirjaa siitä. Arvostan monikielisyyttä, ja monikielisyys kuuluu Suomeen niin kuin on aina kuulunut. Valtakieli on kuitenkin suomi, ja olen iloinen, että siitä kirjoitetaan populaaristi ja innostetaan ihmettelemään kielen alkuperää, kehittymistä ja muuntautumiskykyä. Lisäksi voi riemastua puuhailusta kielen kera. 

Ville Eloranta & Lotta Jalava: Sana sanasta

”Tuttujenkin sanojen ja nimien taustalta löytyy yllättäviä kehityskulkuja, kun alun perin konkreettiset ilmaukset ovat saaneet abstraktin merkityksen tai muista kielistä lainatut ilmaisut ovat alkaneet suomessa elää omaa elämäänsä.”

Ja sen lisäksi sanoja johdetaan, yhdistetään ja kehitettään tarpeen mukaan. Esimerkiksi 1900-luvulla on ollut lukuisia kilpailuja, joissa on etsitty osuvaa suomenkielistä vastinetta uudelle ilmiölle. Niin sai sellofaani vastineekseen kelmun tai reklaami mainoksen. Joten kielen elastisuus ja ilmaisuketteryys herättää ihmetystä ja ihastusta, ja sellaisia tuntemuksia herättää myös kirja Sana sanasta (Tammi 2021).

Ville Eloranta ja Lotta Jalava ovat koonneet populaarin etymologiateoksen. Se on jaettu lukuihin teemojen perusteella, ja erityiskiitoksen kohdistan eloisasti nimetyille luvuille: kekseliästä, juuri sellaista kuin kielen monimerkityksellisyys ja osuvuus antaa myöden. Ja teksti on muutenkin luistavaa ja ilmeikästä.

Entäpä tämä tämänpäiväinen juhlakalu, Suomi – mikä on sanan alkuperä? Jotkut sanat säilyttävät salaisuuksia, ja suomi on yksi sellaisista. Teorioita on riittänyt ja uusia odotellaan. Ehkä suomi on samaa perua kuin kantasaamen kantasana säme (saame, häme ja suomi), ehkä jotain muuta, mutta kenties se vielä selviää: joka tapauksessa kielitieteen keinot kehittyvät yhä. Se on vissi, ettei mitään Suomi suomalaisille -realiteettia ole ollut koskaan:

”Varmaksi voi jo sanoa, että nimi Suomi on syntynyt osana eri muinaiskansojen monipuolista vuorovaikutusta sekä kielten pitkäaikaisia ja monivaiheisia muutoksia.”

Tämä kirja ei ehkä sovi kannesta kanteen ahmittavaksi, vaan luku silloin tällöin nautittavaksi. Tuhtia tavaraa se on paljastaessaan sanojen taustoja. Asiaan vihkiytyneelle ei ehkä Sana sanasta uutta tursua, mutta esimerkiksi itse olen autuaasti unohtanut muinaisia suomen kielen opintojani ja tässä välissä on kertynyt paljon uutta tietoa, joten kielen kerroksien ja sanasyntyjen ammattitaitoinen availu tuntuu minusta kerrassaan viihdyttävältä.

•

Ville Eloranta & Lotta Jalava

Sana sanasta. Suomen kielen jäljillä

Tammi 2021

tietokirja

286 sivua.

Ostin kirjan.

Suvi Kaipainen & Annamari Saure: Äimän käkenä

Miten muikea ajatus koota harjoituskirja kielenkäytön kertaukseen ja harjoitteluun juuri tällä tavalla, rennosti ja ilomielin: 

”Tämän kielikirjan tavoite on innostaa nauttimaan kielestä ja tekemään kielellisiä havaintoja. Kirjoitusvirhe ei ole maailmanloppu, vaan joskus se saa meidät huomaamaan ilmaisun piileviä tasoja ja kirvoittaa iloista naurua.”

Kyllä minulla on hymy hyytynyt, kun olen huomannut painettuun tekstiin jääneet kielimokani, mutta ymmärrän täysin Suvi Kaipaisen ja Annamari Sauren tarkoituksen. Äimän käkenä sysää kertaamaan kielenhuoltomielellä sääntöjä ja havaitsemaan poikkeamia. Kirjan alaotsikko paljastaa kirjan luonteen: Äidinkielen puuhakirja aikuisille.

Voi olla kielen ammattilainen amatööri tai aloittelija, kaikki käy! Äimän käkenä -kirjan avulla treeni on valaisevaa ja hauskaa. Joka luvun alku johdattelee aiheeseen, ja joka luvussa on tiivistys tietolaatikossa, jokunen vinkki myös – muu osa täyttyy harjoituksista. Kirja käy läpi tyypillisiä kielenhuollon osa-alueita alkukirjaimista pilkkuihin, sananmuodostuksesta sanajärjestykseen, lauseenvastikkeista sanontoihin perinteisin oikeat vastaukset -menetelmin. Tai sekin todetaan, että aina ei ole yhtä oikeaa vastausta.

Kielen havainnointi on hauskaa, sitä Äimän käkenä todistaa – kuten myös sitä, että omaa kielenkäyttöä kannattaa viilata. Ja muistaa:

”Jokaisen ilmaisu on persoonallista, ja joskus tahattomat virheet ilmaisevat enemmän kuin mihin penaalin terävinkään kynä kykenisi.”

•

Suvi Kaipainen & Annamari Saure

Äimän käkenä. Äidinkielen puuhakirja aikuisille

SKS 2021

Tieto- ja puuhakirja

158 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja

Avainsanat: , , ,

4 joulukuun, 2021 · 9:57 am

Pirkko Saisio: Passio

”- Minä haluaisin lahjoittaa pois tämän korun, mutta en voi.

–Miksi ette?

–Koska edes ette te pysty antamaan vastausta sille, onko tällä korulla kyky lukea hyviä ja pahoja ajatuksia ja toteuttaa ne. Minulla ei ole oikeutta raskauttaa kenenkään elämää tällä korulla, tämä olkoon minun ristini, minun kannettavaksi tarkoitettu. Tämä käärme pilkkaa minua, ja ilmeisesti teitäkin, veli Abramo.”

Näin sanailee firenzeläinen ruhtinatar 1400-luvun lopussa, ja siitä lähtee liikkeelle jalokivin ja timantein koristeltu hyvän ja pahan tiedon puuta kuvaava kultakoru, joka muuttaa monta kertaa muotoaan, kunnes sen jäänne päätyy 1950-luvun Suomeen.

Pirkko Saision romaani Passio (Siltala 2021) sisältää seitsemisen romaania romaanissa. Kirja jakautuu paikannimin nimettyihin osiin, ja paikkojen lisäksi vaihtuu aika. Keski-Euroopan ja Helsingin lisäksi tarinat viivähtävät eri aikoina Venäjällä ja Virossa. Tarinoita yhdistää jossain muodossa korujäänteet, jotka eri ja yllättävin tavoin ilmaantuvat henkilöiden elämään. Pentti Haanpään Yhdeksän miehen saappaat saavat täten kimmeltävän seuraajan kotimaisessa kirjallisuudessa – tyystin omanlaisesti historiaa muovaavan teoksen.

•

Passio tarkoittaa sävellystä kristuksen kärsimyshistoriasta, ja monimuotoisia kärsimyksiä kirjan henkilöt kohtaavatkin. Lukija ei kärsi. Vaikka romaanin paksuus alun perin minua kauhistutti, kerronnan veto vei ahmimaan. Saision kerronta soljuu ilmeikkäänä, ja lyhyet kappaleet kirkastavat ajatusta, samalla jouduttavat lukemista.

Passio on elämys. Romaanin joka osa upottaa tilanteisiin sekä henkilöiden tunnemaailmaan ja vuorovaikutukseen. Koskaan ei voi etukäteen arvata, minkälainen kuvio on kyseessä. Käyn esimerkiksi krakovalaisen juutalaisperheen kosintakriisissä siinä kuin Katariina Suuren hovin liehittelyn liepeillä. Vaikutun, miten menevät myttyyn ihmisten haaveet ja kohtaamiset. Heittäydyn hetkiin, jolloin dialogi liittää minut henkilöiden vuorovaikutuksen vaihteleviin virityksiin.

•

Saisio sekoittaa realismia ja maagisuutta. Jos passio viittaa kärsimykseen, voi siitä johtaa sanasisältöä myös intohimoon. Ne näyttäytyvät romaanissa rakkautena, rahana ja aatteina. Moni henkilöistä ei usko ylösnousemukseen, silti erilaiset uskonkysymykset virtaavat heissä.

Minulle kirja kiteytyy moniääniseksi sävelmäksi elämästä, jossa ihmisestä itsestään ei jää mitään jäljelle, vaikka jokainen sisältää ainutkertaisen, ainutlaatuisen tarinan. Ihmiset ja tarinat häviävät (tai häviäisivät ilman kirjallisuutta).

Ehkä eniten minussa kihelmöivät vastakohtaisuudet ja ristiriitaisuudet, joita kirjan henkilöissä arvaamattomasti ilmenee. Ja se sama ihastuttaa kuvaustavassa, vaikkapa näin:

”Simeon-täti oli tullut apuun, ja tyhjää kangasta täyttämään hän oli ommellut tauluun laivan, joka näytti miesten kengältä.”

•

Kirjan mittaan tapaan eri aikojen köyhälistöä, porvarispiirejä ja aatelisia. Ainoa ympäristö, jossa ajatukseni harhailee, on Stalinin ajan vankileiri, mutta senkin ilmapiirin kuvauksen terävyys pitää minut hereillä. Tässä romaanissa Saisio velhona virittelee virkkeet valtaamaan pinnan ja pinnanalaiset. Koen samoin kuin yksi henkilö keväällä 1700-luvun Krakovassa ja toinen toisaalla paljon myöhemmin 1910-luvun Helsingissä (ja kyllä, olen kurkihullu):

”Tulisivat vaaleat yöt ja kottaraiset ja pääskyt ja kurjet, ja ne lensivät kohti pohjoista, kohti yhä vaaleampia öitä ja jättäisivät jälkeensä oudon kaipauksen, jossa olisi paljon melkein kirvelevää onnea.”

”Ja yhtäkkiä keväisen kurjen äkillinen, metallinen trumpetti, sen lento taivaalla, joka räjähti siniseksi ja ulottui äärettömyyteen, niin että hetkeksi paikka ja aika sulivat yhteen korkeaksi huminaksi, epätodelliseksi musiikiksi, ja silloin oleminen muuttui elämiseksi.”

•

Tämän vuonna Finlandia-veikkailuni menivät metsään, vaan ihmekös tuo: virallinen kolmihenkinen raati oli omaa mieltään ja lopullinen diktaattori omaansa. Saamme kaikki pitää kantamme, vaikka vain yhdelle teokselle osui palkintotitteli. 

Nyt Passion luettuani en ihmettele sen paikkaa ehdokkaana, sillä täyteläinen tarinoinnin taituriteos valloitti myös minut. Historiallisen romaanin sekä seikkailevien tarinalinjojen ystävänä nautin, hykertelin, tulin yllätetyksi ja ravituksi. Hieno teos.

•

Pirkko Saisio

Passio

Siltala 2021

romaani

732 sivua.

Lainasin kirjastosta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

30 marraskuun, 2021 · 7:04 am

Dess Terentjeva: Ihana

Ihana on Finlandia-palkintoehdokas; se on nuortenromaani ihastumisesta, joka hullaannuttaa näkemään kohteen niin, että paras ja oikea nimi hänelle on yksiselitteisesti Ihana. Sillä ei ole väliä, mikä on tämän häikäisevän henkilön oikea nimi tai sukupuoli. 

Dess Terentjevan Ihana-romaanin (WSOY 2021) kertoja jyväskyläläinen Lilja käy yhdeksättä luokkaa ja hivenen vastentahtoisesti tähtää lukioon. Hän jakaa ajatuksensa leimahtelevista ja tiuhaan vaihtuvista ihastuksistaan parhaan ystävänsä Saritan kanssa. Sitten somessa tulee vastaan Ihana, ja vielä suurempi yllätys on tavata Ihana.

•

Vältän juonipaljastuksia, mutta ytimen kerron: Ihanan äiti vastustaa erilaisuutta eikä tiedä, kuka ja millainen Ihana haluaa olla. Romaanin lempeää ja armollista puolta edustaa Liljan isä, jolle tytär voi, saa ja uskaltaa kertoa kaiken ja isä hyväksyy tyttärensä sellaisenaan, panseksuaalina feministinä ja tasa-arvon vankkumattomana ylläpitäjänä.

Ihana tuo nuoren näkökulman seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuuteen. Nuoret suhtautuvat kirjassa moninaisuuteen sensitiivisesti ja siten nostattavat toivoa moni- ja tasa-arvoisesta yhteiskunnasta.

”Liljalle tuli myös hirvittävä ylpeys suomen kielestä

hän hänhänhänhänhän hän

vain yksi, yksi kaikille

yksi samanlainen kaikille

(revi siitä, ruotsi!)”

Lisäksi romaani välittää nuoruuden kiihkeyden tunteissa, oikeudenmukaisuudessa ja mielipiteissä. Se kertoo myös ihastumisen eri vaiheista sekä tunteiden sanottamisen vaikeudesta ja tärkeydestä.

•

Terentjevan romaaniin sopii säekirjan tapa ryöpsyttää ja jaksottaa kieltä, jolloin sisältö ja muoto myötäilevät tunnetta, tunnelmaa ja mielenliikkeitä paljolti puhekielisenä ja ajatusten virtana. Säekirjassa palsta on kapea ja rivitysperiaatteet vapaat. Näkymä aukeamaan on sellainen, että tekstiä voi erehtyä luulemaan runoksi, koska rivien ja kappaleiden lyhyys muistuttaa säkeistöä. Runosta ei ole kyse vain kielenkäytöltään vapaasta ja samalla lukemista nopeuttavasta tavasta asetella asiat paperille.

P S. Nuortenkirjallisuudessa säekirja on nousussa. Toivon totisesti, että sen vanavedessä selkokirja tulee kaikille entistä tutummaksi. Periaatehan on sama: lyhyet rivit ja kappaleet helpottavat lukemista, tarina ja juoni luistavat ja kaappaavat mukaansa. Vain se ero on, että selkokielisiä kirjoja sitoo kielen helppous sanasto- ja virketasolla, mikä ei silti vie mitään pois tunteiden tai tarinan kerronnasta.

•

Dess Terentjeva

Ihana

WSOY 2021

nuortenromaani, säeromaani

48 sivua eKirjana (painettuna 128 sivua).

Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Lasten- ja nuortenkirjat, Romaani, Säekirja

Avainsanat:

28 marraskuun, 2021 · 9:31 am

Kira Poutanen: Surun kartta

Kira Poutanen on kirjoittanut romaanin traumasta ja ylisukupolvisista muistoista. Surun kartta (WSOY 2021) vie suunnistamaan yksityisen kokemuksen kautta jopa kansalliseen: ”Millainen Suomi olisi ilman sotiaan?”

Mutta ennen vuoden 1918 tapahtumia ja toista maailmansotaa tapahtuu syyskuussa 2017 pariisilaisessa synnytyssairaalassa seuraavaa: suomalaisnainen synnyttää vuorokausikaupalla kovin kivuin, joutuu hätäsektioon, jossa puudutus ei toimi, ja sen jälkeen syntyy kuolemanvaara ja uusi leikkaus. Lapsi on terve ja rakas, mies yrittää tukea kuten osaa, silti: romaanin minäkertojanainen on rikki fyysisesti ja psyykkisesti. Kyllä hän sinnittelee päivästä toiseen, mutta terapian tarve on ilmeinen, sillä kiukku, kivut ja tarkoituksettomuus raskauttavat elämän.

•

Voi olla, että romaanissa on kirjoittajan omia terapointitarkoituksia, mutta vau, kirja toimii monitasoisena romaanina, kiitos kielenkäytön. Ohitan tässä kirjan esittelemät terapiamenetelmät, joilla pyritään alitajuisten jumitusten purkuun, siirryn siis kerrontaan.

Poutasen valtti on se, että selkeä, sujuva virke vie pintaa syvemmälle. Esimerkiksi tämä:

”Että tällaista voi tapahtua täällä, maailman kimaltavimmassa kaupungissa, vaaleanpunaisen valon, sampanjan ja romantiikan keskellä, uskomatonta.”

Vaikka sitaatti liittyy savupommien pamahteluun Pariisin mielenosoituksissa joulukuussa 2018, luen sen koko kirjan kontekstissa. Kertoja ei pääse eroon vierauden tunteesta maahanmuuttajana ja vieraan kielen puhujana, eivätkä synnytys, sen jälkeinen aika eikä äitiys ei ole sitä kuin olisi odottanut. Kontekstiin kuuluu myös se, että kertojan keho yrittää kertoa sellaista, jota on vuosikymmeniä torjuttu.

•

Rakenteellisesti kerronta sahaa edes takasin kronologiasta piittaamatta, vaikka aikajana kestää syksystä 2017 syksyyn 2019. Pompinta kerronta-ajasta toiseen imaisee mukaansa ja saa lukijan rakentamaan reittejä Surun karttaan. Ja kuten jo alussa viittasin, käydäänhän kirjassa jopa sata vuotta vanhemmissa asioissa.

Pidän Poutasen romaanin listoista, joissa on unien lisäksi pyrkimys pitää todellisuus lähellä, pitää siitä kaikessa hämmennyksessä kiinni. Mutta mitä on todellisuus – juuri tämä hetki ja juuri kulunut vai jotain jossain kaukana? Esimerkiksi heinäkuun helteellä 2021 Pariisissa:

”TOTTA TÄNÄÄN:

  1. Tästä pitäisi ehkä ymmärtää enemmän.
  2. Tätä pitäisi ehkä miettiä vähemmän.
  3. Lumessa seisoo lyhyt, leveäharteinen mies.
  4. Maa on jäätynyt, ruumiita oli liian monta.”

•

”Muistot liikkuvat ilman meitä.” Tätä sukupolviylitystä Surun kartta kartoittaa kiehtovasti. Ei Poutanen ratkaise romaanissaan, miten traumaketju katkaistaan. Hän näyttää, että ketjuuntuminen on päähenkilölle totta. Ja hän näyttää myös jatkuvuuden kauneuden, rakkauden ja toivon.

”Neljätoista askelta tyttären luo, yksi ajatus, kolme liikettä ja voima, jolla kaappaan hänet takaisin syliini. Kevyt, arvokas ja rajaton on hän, tämä rakkaus.”

•

Kira Poutanen

Surun kartta

WSOY 2021

romaani

324 sivua.

Lainasin kirjan kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

24 marraskuun, 2021 · 7:10 am

Sally Rooney: Kaunis maailma, missä olet

Sally Rooneyn kirjaa Kaunis maailma, missä olet (Otava 2021) kutsutaan kirjalliseksi tapaukseksi kautta maailman. Odotukset ovat korkeat Normaaleja ihmisiä jälkeen, koska siinä (etenkin tv-sarjassa) Rooneyn tarkkuus kuvata nuoruuden hapuilua ja hajalla oloa rikkoi suojauksia.

Toin uutuusromaanin lukemiseen taakaksi tunnelman ja tukun problematiikkaa, joka vaivasi Normaaleja ihmisiä -kirjan ja tv-sarjan henkilöitä. KMMOn (lyhennän uuden romaanin nimen KMMO, ihan omia vaivoja vähentääkseni) päähenkilöt eivät ole samoja mutta tuntuvat samoilta. KMMO-henkilöt ovat varttuneet kolmikymppisiksi, eivätkä ongelmat ole juuri Normaaleista ihmisistä muuttuneet, eivät ainakaan vähentyneet.

•

Romaani kertoo 29-vuotiaista ystävyksistä. Alice on hermoromahduksen kokenut menestyskirjailija, joka vetäytyy pieneen irlantilaiskaupunkiin, jossa hän kohtaa ajelehtivan Felixin. Alicen ystävä Eileen työskentelee Dublinissa kirjallisuuslehdessä. Naisten yhteinen ystävä Simon on Eileenin nuoruudenihastus.

Romaanin naiset rypevät tahoillaan 30-kriisissä, elämän tarkoituksettomuuden ahdistuksessa, Eileenin tapaan: ”Jos en koskaan saa lapsia tai kirjoita kirjoja, mikä vaikuttaa todennäköiseltä, minä en kai jätä maapallolle mitään itsestäni.” Kaikki henkilöt potevat vaikeutta kakistaa tunteitaan ulos, jolloin monia keskusteluja (ja sivuja) saadaan kulumaan jojoiluun tunteiden syvyyden aprikoinnissa sekä rakkaudentunnustusten ja menetysten pelossa. 

Nyt seuraa karkea (juoni)paljastus, varo! Siispä: olen äimänä, sillä pidän lässähdyksenä, että kirjan lopussa parisuhteet solmiutuvat arkisiksi onnensykkyröiksi. Näemmä henkilöt eivät saaneet minua pauloihinsa, koska en täysin heittäydy heidän elämäntuskansa helpotukseen.

•

Rooneyn kerrontaa pidän monin osin mielenkiintoisena. Tekstissä on sivukaupalla vuoropuhelua, jota kerrotaan raportoivasti, ei dialogilainauksin. Se painaa tekstiin ihan omanlaisen leimansa: tuntuu kuin ulkopuolinen, ilmeetön simultaanitulkkaaja välittäisi tilanteet lukijalle. Tyyli tuo mieleen draamasuunnitelman, eli päättelen romaanista sukeutuvan tv-draaman. Muutenkin ilmaisu on elokuvallista.

Romaanissa vuorottelevat Alicen ja Eileenin elämäntapahtumat ja naisten sähköpostit toisilleen. Viestit eivät ole oikeastaan henkilökohtaisia kaverikirjeitä vaan pikemmin osaamisen osoituksia, teoreettisia pohdintoja muun muassa otsikon mainitsemasta kauneudesta.

”Se saa minut ajattelemaan sitä, mitä sanoit sähköpostissasi kauneudesta ja siitä, miten vaikeaa on uskoa että kauneus voisi olla tärkeää tai merkityksellistä, kun se on vain sattumanvaraista. Mutta se tuo elämään mielihyvää, vai mitä? En usko, että tämän ymmärtäminen edellyttää uskonnollisuuta.”

•

Yksi kirjan henkilö pitäytyy katolisessa uskossa ja on siten hieman friikki muiden silmissä. Tuntuu kuin Rooney jotenkin hamuilee ihmisen mahdollisuutta pohjata johonkin lujaan, jota usko voisi merkitä. Muuten henkilöt on heitetty hermoilemaan matoseen maailmaan. Ehkä rakkaus voittaa – myös koronan kourinnassa.

”On silti parempi rakastaa jotakin kuin ei mitään, parempi rakastaa jotakuta kuin ei ketään, ja minä olen täällä, elossa tässä maailmassa, enkä kadu sitä hetkeäkään. Eikö se ole omalla tavallaan erityinen lahja, siunaus, jotakin hyvin tärkeää?”

Rooney onnistuu taas seksitunnelmien tulkkina eli epävarmuuksien, toisen tunnustelun sekä läheisyyden vaikeuden ja kaipuun ilmaisemisessa. Myös itsenään riittämättömyys on kipeän tehokkaasti kuvattu, ja jotkut tunnelmakuvaukset ovat hienoja. No sitten. KMMO toistaa itseään, myös kuprut henkilöiden suhteissa lapsuudenperheisiin toistuvat. Kummastelen ihmisten ulkonäön ja viiden vuoden ikäeron kommentointia.

Hajahuomioistani voi päätellä, että kokonaisuutena KMMO ei säväyttänyt, vaikka tunnelma viehätti. Taidan olla 30 vuotta liian vanha tälle kirjalle.

•

Sally Rooney

Kaunis maailma, missä olet

suomentanut Cristina Sandu

Otava 2021

313 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

22 marraskuun, 2021 · 7:04 am

Silja Vuorikuru: Kultalintu, mustasulka

”Minun suruni on muuttumaton, lasinkirkas, teräväsärmäinen.” Näin kuvailee Iiris 18-vuotiaana, kymmenen vuotta äidin äkillisen kuoleman jälkeen. Murhe äidin menettämisestä ei muutu, vaikka pieni tyttö on kasvanut nuoreksi naiseksi. Siitä kertoo Silja Vuorikurun esikoisromaani Kultalintu, mustasulka (Kustannus Aarni 2021).

Vuorikurun romaanin kerronnan sadunomaisuus ilmenee toistoina ja metaforisina kielikuvina, ja hyvin hän hallitsee taiteilun utuisen ja ilmeikkään ilmaisun välillä. Satuhenkeä aistin siinäkin, ettei henkilöitä juuri nimetä, vain kertoja antaa itselleen satunimen ja äitipuolelleen arkisen riesanimen, tyyppiyhdistelmän Sirkkariitta. Metsä, linnut, sulat ja monet muut symbolit kuvittavat tytön tunnelmia kuten myös mielikuvitusmaailma, johon kertojan on paettava väkivaltaista todellisuutta:

”Mitä sadut merkitsevät? Vaellan kultaisten lintujen metsää ja yritän ymmärtää. Äitipuoli vihaa aina kuningattaren synnyttämää tytärtä, mutta mitä tapahtuu kuninkaalle? Sairastuuko kuningas surusta vai muistaako sittenkin, että valtakunta oli ensi päivistä viimeisiin hetkiin saakka äidin ja tyttären?”

•

Romaanissa isä jää kontaktikyvyttömäksi ja näkymättömäksi, äitipuoli karmaisevaksi julmuriksi, luokkakaverit raakkuvaksi korppilaumaksi, ja tämä kaikki korostaa, miten lapsen tilanne jää muilta ymmärtämättä, etenkin aikuisilta. Onneksi on täti, yksi opettaja ja yksi ystävä, jotka jaksavat kannatella. Kertoja yrittää löytää helpotusta mielikuvituksesta, lääkärikirjoista, äitimuistoista ja seurakuntatoiminnasta, mutta mikään ei poista tykyttävää puutosta. Sitä ilmentää hyvin tytön uusi ajan laskun tapa:

”Minun suruni on yli kuusivuotias, mutta se on myös vastikään lyöty, kipeästi jyskyttävä avohaava, jota kukaan muu ei näe. Hellin repaleista haavaa ajatuksin, jotka kiirivät vuodesta vuoteen samaa piiritanssia.”

•

Kultalintu mustasulka sopii YA-kirjaksi, mutta yhtä lailla se on aikuistenromaani, jossa yhdistyy lapsen kokemus aikuisen ajatustakaumiin. Siitä kertonee myös kirjan sitaattitiheys: kertojan (tai kirjailijan) eri elämänvaiheina koskettaneet ja tarinaan sopivat lainaukset lauluista ja muut tekstikatkelmat. Ikään kuin kirjan kertoja kulkisi aikuisena sumuisensynkässä metsässä takaperin, joka askeleella peruuttaen hetkeen, joka muutti kaiken. Kerronta on silti pohjaltaan kronologinen, vaikka siihen lomittuu eri aikatasoja.

Realistisena kerrontana kasvuvuosien järkyttävyys voisi tuntua ylivoimaiselta, ja siksi Vuorikurun valinta käsitellä tytön kokemuksia lyyrishenkisesti saa tunteet lepattamaan. Vuorikuru on yksi Kustannus Aarnin ”Minä ja metsä” -kirjoituskilpailun voittajista. Ja onhan romaanissa metsästä moneksi, siihenkin, että selviytymistarina huojentavasti vie toivoon: ”On aamu, jona metsä avaa sylinsä minullekin.”

•

Silja Vuorikuru

Kultalintu, mustasulka

Kustannus Aarni 2021

romaani

260 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

19 marraskuun, 2021 · 6:54 am

Matias Riikonen: Matara

Matias Riikosen Iltavahtimestarin kierrokset on jäänyt mieleeni rauhallisena havaintojen ja tuumailujen proosana. Haen toisenlaista lukijavaihdetta Riikosen uuteen romaanin Matara (Teos 2021). Taidan liukua unenomaiseen mielikuvitusmaailmaan, josta välillä havahdun vaaran tunteeseen.

”Mut mitä varten me ollaan täällä jos ei toteuttamassa meidän unia?”

”Yhden pojan unia?”

”Jos kaikki muut on lakannut uneksimasta?”

”Vai onks sen yhden uni vaan syöny toisten unet?”

•

Isoveli ja pikkuveli viettävät kesää ties monettako kertaa opistolla, mutta poikien päiviä ei täytä peruskesäsiirtolameininki. Kyse on larppaamisesta antiikin roomalaisten hallintojärjestelmään ja hierarkkiseen asemointiin poikajoukossa, jossa ikähaarukka näyttää vaihtelevan kymmenvuotiaista aikuisuuden kynnykselle.

Metsävaltakunnissaan pojat noudattavat roomalaistapojen käsikirjoitusta: on senaattoreita, aguuri, sotilaita ja orjia. Murrosiän hormonihuuruiset pojat majailevat naisnukkiensa kanssa ja kukkoilevat toisilleen. Metsässä on erilaisia heimoja, heimojen sisällä ja kesken taisteluita, ja kun taistelussa kuolee, on pelistä pois ja lojuu sen jälkeen metsän heimomeiningin sijasta opistolla. Kummassakaan maailmassa ei saa puhua toisesta.

Mutta tänä kesänä jotain muuttuu.

”- – ja kun taivasta jäi katsomaan, se tuntui olevan liian lähellä ja sen sini haalistunutta ja sen poikki lensi yksi niistä hanhien auroista, joista oli näykynyt latvojen takana pitkin päivää… aura oli auran muotoinen vain viitteellisesti, ja sen perässä lensi neljän hanhen rypäs kuin muistuttamassa, että kaikki oli viime kädessä oikukasta ja säännötöntä ja asioille annetut nimet lopultakin pelkkää valhetta ja petosta.”

•

Edellinen sitaatti vieköön ajatukset kirjan symbolisuuteen. Ei kyse ole vain isoveljen ja pikkuveljen yhdestä kesästä näytellen antiikin roomalaisia, vaan lukea voi ainakin veljien kasvuprosessista ja yhteisön vallankäyttötaktiikoista. Poikien larppimaailman vallan ja hallitsemisen logiikka on sama – hmm – kuin jo antiikin roomalaisilla ja jokaisessa valtiossa ja nykyisissä yhteisössä, jossa vallanhaluiset alkavat manipuloida, levittää misinformaatiota ja luoda oman edun tavoittelussa kaaosta.

Veljekset näyttävät välittämisen eri tapoja, myös läheisestä irrottautumisen valon ja varjon vaihtelua. Pikkuveljen ja isonveljen kautta näen lisäksi läheltä, miten helppoa on lähteä johtajahahmon mukaan. Romaanissa henkilöitä vilisee, mutta Kaiuksen arvoituksellinen vallankäyttäjätyyppi erottuu.

”Kato vaikka imiköitä mun puutarhassa. Ne puhkee keväällä kukkaan punaisina mut ku viikot kuluu ni kukat muuttuu siniveriksiksi ja silleen tää metsä aateloi itsensä ja eläinten hulluus helpottaa. Meitä se ei koske. Meidän hulluus jatkuu koko kesän ja se saa meidät tekee viel kammottavia asioita. Ja kaikista hulluin hullu täällä on Kaius.”

•

Matara on poikien valtion nimi, se on myös tyypillinen kesäinen luonnonkasvi niityillä ja metsänlaidoilla. Ja nytpä päädynkin romaanin luontokuvaukseen, joka lumoaa minut. Kirja kattaa kesän alusta loppuun ja ilmaisee kesäisen luonnon kypsymistahdin. Kirjassa mainitaan satoja lajeja, eikä se tapahdu mekaanisesti luetellen vaan siten, että näen, kuulen ja haistan maiseman.

Aluksi upposin romaanin upeaan kieleen ja kuvaukseen. Vähitellen minua alkoi askarruttaa, mihin tämä moderni Kärpästen herra päätyy, ja myönnän välillä uuvahtaneeni kirjan väijytys- ja taistelutemmellyksiin. Erikoinen tunnelma ja hermostuttava vaaran tuntu väreilee niin, että lukemista on tauotettava, sitten palattava sen imuun. Kokemukseeni sekoittuvat hämmennys ja ihastus.

Ymmärrän Riikosen omaperäisen romaanin valinnan Finlandia-ehdokkaaksi. Minä annan oman erikoispalkinnon: tavislukijan diplomin askeleiden kuvauksesta. Kirjan osat alkavat askelein ja imevät rytmiin, fyysiseen ja luonnonmukaiseen.

”Askel painui maahan päkiän ulkosyrjä edellä, sitten sisäsyrjä ja kantapää, ja askel nousi. Se kulki kaaressa yli värisevän varvikon, painui mättäisiin, ulkosyrjä, sisäsyrjä, kantapää, ja askel nousi. Se kulki kaaressa ohi sananjalkojen, haapojen helinässä, joka yltyi kohinaksi, painui sammaliin, kohosi kohinaan, joka heltyi helinäksi, painui mättäisiin ja nousi.”

•

Matias Riikonen

Matara

Teos 2021

romaani

310 sivua.

Ostin kirjan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

16 marraskuun, 2021 · 6:55 am

Kodiksamia-palkintoehdokkuus 2021

Kirjavuosi huipentuu kirjallisuuspalkintojen ehdokasasetteluun ja sen perään voittajavalintoihin. Kaikkihan tietävät, ettei taiteissa oikeastaan voi kilpailla, vaan kyse onkin enemmän poiminnoista vuoden sadosta – kiinnostavista, lajissaan erottuvista tai lajiaan edustavista teoksista.

Kodiksamia-palkinnossa valintaan vaikuttavat: 

”Palkinto jaetaan vuosittain yhdelle merkitykselliselle elävälle tai kuolleelle, uudelle tai iankaikkiselle, suomalaiselle tai ulkomaiselle kirjoittajalle, kauno- tai tietokirjailijalle. Tärkein palkitsemisperuste on unohtumaton lukuelämys.”

Tässä palkinnossa seinät ovat leveät ja katto korkealla, eli kirjallisuuden lajeja ei rajoiteta. Valinnan tekee palkinnon perustaja runoilija-kirjailija Heli Laaksonen. On todellinen ilo ja kunnia olla vuoden 2021 palkintoehdokas novellikokoelmalla Niin metsä vastaa (Avain 2021). Näin Laaksonen esittelee ehdokkaat:

  • Kaikkien kirja-alalla toimivien tuntema kustannuskomeetta Leena Majander on kirjoittanut valtaisan, mukanaan vievän omaelämäkerran Kirjatyttö (Siltala 2021). 
  • Lastenkirjallisuudella on korvaamaton merkitys ihmisen kasvulle ja elämän polulle – sitä todistaa väkevästi Ville Hytösen kirjoittama, Pete Revonkorven kuvittama suloinen Tyttö nimeltä Margariini (Enostone 2021). 
  • Aikuisen, vain vähän lukevan ihmisen lukutaitoa ja luontosuhdetta tukee verrattomasti Tuija Takalan selkonovellikokoelma Niin metsä vastaa (Avain 2021). 
  • Valloittavan hulluna virtaavaa runoutta kirjoittava Anja Erämaja on lukijoiden suureksi iloksi tuonut ilmoille runokokoelman Olen nyt täällä metsässä (WSOY 2021). 
  • Vuoden runojärkäle on virolaisen Jaan Kaplinskin postuumisti julkaistu (Parkko 2021), Anja Salokantelen ja Pauli Tapion suomentama Ilta tuo takaisin kaiken. 
  • Harvinaislaatuista käännöskirjallisuutta on myös Vizma Belševican psykologisesti terävä, riipaiseva romaani Bille ja sota (suom. Mirja Hovila, Paperiporo 2020), joka tavoittaa perhesuhteiden painon ja Latvian lähihistorian kirkastavalla tavalla, lapsen katseen kautta.

Minun kirjani ehdolle asettaja esittelee näin:

”Missä piileksivät aikuisille kirjoitetut, helppolukuiset, mutta kauniit ja viisaat kirjat? On sitten suomen kieltä toisena kielenä opiskeleva tai äidinkielinen, jonka kirjaharrastus kangertelee lukivaikeuksien vuoksi, voi saada ystävän Tuija Takalan selkonovellikokoelmasta Niin metsä vastaa (Avain 2021). Lyhyet lauseet, selkeä rivitys ja konstailemattomat sanavalinnat helpottavat lukemista. Kaikki teoksen kirkkaat, tunnelmaiset lyhytkertomukset liittyvät metsään. Lähimetsään, muinaiseen suomalaismetsään Tapioineen ja Mielikkeineen, mielenmetsään, luontosuhteeseen. Takala on selkokielen tuntija ja on julkaissut aikaisemmin selkorunokirjoja. Onkohan selkonovellikokoelmia juuri kirjoitettu? Hieno avaus, metsätapaus!”

(Vastaan: ei kovin montaa selkonovellikirjaa ole Niin metsä vastaa -kokoelman lisäksi, mutta olen kyllä itse kirjoittanut aiemmin toisenkin kokoelman lyhyitä novelleja: Hyvä päivä, Opike 2018.) 

Suuri, lämmin kiitos ehdokkuudesta! Palkintojulkistus on 6.12. ja voittaja saa 30 000 ohrajyvää.

13 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Novellit, Selkokirja, selkotekijä

Avainsanat:

15 marraskuun, 2021 · 12:45 pm

Hanna-Riikka Kuisma: #syyllinen

Hanna-Riikka Kuisman romaani #syyllinen (Like 2021) kehittyy kierteiseksi kuvaukseksi kertojan kokemuksista ensimmäisenä koronakeväänä. Näin se loppuu:

”Minulla on kuitenkin tarinani, ja se on totta. Minulla ei ole mitään muuta kuin tarinani.”

Lukijalla puolestaan ei ole mitään muuta kuin minäkertojan tarina eli käynnissä olevat tapahtumat ja menneet vain hänen näkökulmastaan. Lukemisen pitäisi perustua siihen, että luotan häneen, mutta samalla saan syitä epäillä, sillä kertojallahan on kaikki mahdollisuudet valikoida kertomansa. Tämä on yksi romaanin koukuista.

•

Koukkuja kirjassa on muitakin. Aluksi päättelen, että kyse on some-satiirista, joka muuttuu some-kauhukertomukseksi. Minäkertoja käyttää aikansa postailuun, seuraajamäärien kalasteluun ja some-suosion romahduksen jälkeen vihaviestittelyn seuraamiseen tai kartteluun. 

Ei, ei ole vain kyse siitä, on myös suhdeongelmia, lisäravinteiden some-myynti-sekoilua ja pikavippihelvettiä. Ulkonäköpaineet ja syömishäiriöhistoria mielenterveysongelmineen vaikuttavat myös.

Osuvan piikikkäästi kirja kertoo nelikymppisen tunnelmia yhä uusien trendien ja yli puolta nuorempien sometuksesta:

”Näytölle nousee sulassa sovussa vihreätukkaisen kynsitaiteilijan jälkeen kainalokarvafeministi, kaikki karvansa tekoripsien alapuolelta laseroinut turbohuuli, nelikymppisen äitini lailla pukeutunut 18-vuotias ysärihipsteri, uuskonservatiivinen helmikorvakorutyttö ja gootti burleskimalli. Samaa lapsilaumaa kaikki, joiden katselemisen imuun eksyneenä harmittelen luottotietojani, kun näen mainoksen rasvansiirrosta tai uusista osamaksuhampaista.”

•

Kaikki kertojan tarinat ja taakat kerityivät auki kiihtyen loppua kohti, mitä tehostaa korona-ajan klaustrofobinen tunnelma. Hyytävää henkeä riittää muutenkin. Kuvausvoimaa tunkee etenkin siihen, miten kertoja kietoutuu valheisiinsa ja peitetarinoihinsa, joita hän kertoo tai välttelee kertomasta romaanin ”sinälle”, miehelleen.

Romaani ronkki hyvin sitä, pitääkö lukijan pysyä kertojan puolella, tykästyä häneen. Voiko kompleksinen, kauhea, järkkynyt henkilö voittaa sympatiat? Miksei, ja jos ei, silti henkilö voi olla ristiriitaisuudessaan kiinnostava.

Juonesta ei juuri kannata kertoa, jottei se latistu muilta lukijoilta. En lopun paljastuksista hiisku mutten niistä juuri hihkukaan. Sen sijaan voin reilusti kehua #syyllinen-romaanin kielentaitoa ja rakentelua, etenkin kerronnan terää. #kirjoittamisosaaminen #voimakastunnelma #hurjahenki

•

Hanna-Riikka Kuisma

#syyllinen

Like 2021

romaani

288 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

13 marraskuun, 2021 · 10:40 am

Biofiktiota pukkaa 2021

Tänä vuonna on ilmestynyt monta romaania, joissa päähenkilöinä on eläneitä ihmisiä. Sitä kutsutaan biofiktioksi. Kokosin tähän listan lukemistani biofiktioista. Se on päähenkilöiden sukunimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä. Linkit vievät blogijuttuihini.

Aino Aalto

Jari Järvelän romaanissa Aino A. asettuu Alvari erilaiseen asemaan kuin ennen. Aino saa kunnian ja siippa suivaannuttaa sählääjänä. Näin romaanissa, koska romaanissa voi.

Mikael Agricola

Ensin ilmestyi Roope Lipastin Mikaelin kirja, sitten Jari Tervon Pääskyt talvehtivat järven pohjassa. Ilahduttavasti kirjoissa on erilainen lähestymistapa, eivätkä ne syö toisiaan. Lipasti keskittyy Agricolan viime kuukausiin ja rouva Agricolaan, Tervo revittelee kohdetta kolmen elämänjakson avulla.

Tove Jansson

Johanna Venho valitsee romaaniinsa Syyskirja kaksi päähenkilöä. Fiktiivinen hahmo, tuleva kirjailija Maria ihailee etäältä Tove Janssonia, ja Tove Jansson viettää viimeisiä aikoja rakkaalla saarellaan kelaten elämäänsä.

Wivi Lönn

Pirkko Soinisen romaani Valosta rakentuvat huoneet on kunnianosoitus ensimmäiselle naisarkkitehdille, joka menestyi osaamisensa vuoksi. Silti lasikatto oli monesti vastassa. Romaanissa on myös toimelias liikenainen ja Lönnin kumppani Hanna Parviainen.

Ninon

Kuuluisa kurtisaani Ninon astahtelee röyhelöissään Riikka-Maria Rosenbergin historialliseen romaaniin Ninon. Ranskalaiset aatelistavat ja katolinen kaksinaismoraali kilpistyy herrain ylläpitämässä, sivistyneesti sanailevassa hienostohuorassa – oho, tai siis mitä mahdollisuuksia oli köyhtyneellä aatelisella elättää itsensä?

Marja Rankkala

Radioteatterin dramaturgin dramaattinen elämä siirtyy väkevästi Heidi Köngäksen romaaniin Siivet kantapäissä. Romaanissa on muitakin tosielämän kulttuurivaikuttajia kuten Olavi Paavolainen.

Irja Salla ks. Helmi Vartiainen

Tyko Sallinen ks. Helmi Vartiainen

Helmi Vartiainen

Lyhyen kuvataitelijauran tehnyt Helmi Vartiainen saa äänen Venla Hiidensalon romaanissa Suruttomat. Helmi kamppailee tuhoavassa liitossa Tyko Sallisen kanssa taiteilijuutensa ja äitiydensä toteuttamisesta – ja häviää despootille – niin myös tyttäret, toinen taiteilijanimeltään Irja Salla.

Anita Välkki

Raija Oranen liikuskelee eläköityneen Anita Välkin kera mökillä. Leskeytyneen Välkin mieleen välähtää romaanissa Kaikki tämä valo eletyn elämän varrelta muistoja. Myös muita opperalaulajia vilahtelee.

BONUS

Lou Salomé

KOM-teatteri tuo lavalle naisen, joka vaikutti muun muassa Nietscheen, Rilkeen ja Freudiin. Säkenöivä, tiedonjanoinen nainen sopii draamaan täydellisesti ja muistuttaa, että historian miesvarjoista valaistaan merkkihenkilöitä. Aina Bergrothin draamateksti Lou Salomé on myös painettu (ntamo); valitettavasti en ole sitä lukenut mutta olen teatteriesityksen hienoksi havainnut.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus