Viime viikkoina on ollut lehti- ja some-kirjoittelua opettajuudesta, lukutaidosta ja kirjallisuuden opetuksesta. Lisään lusikkani soppaan.
Huono opettaja tekee parhaansa
Kansalaisissa on kirjoa, niin myös opettajissa, mutta tolkullista työtä voi tehdä monin tavoin. Ihailemani esseisti Silvia Hosseini sunnuntaiesseessään (HS 2.1.2022) antoi ymmärtää, että äidinkielen ja kirjallisuuden opettajista penaalin terävimmät kynät ovat vaihtaneet muihin töihin. No, me tylsimykset jatkamme.
Uskon suuren enemmistön opettajista tekevän parhaansa. Voi olla, että osaamisvertailu masentaa ja lisää riittämättömyyden tunnetta. Silti tuntemani kollegat tekevät tavoitteellista työtä, ja riskinsä on siinäkin. En ala yksilöimään etäkoulun, opetussuunnitelmamuutosten ja resurssiniukentamisen vaikutuksia tai referoimaan uupuneitten opettajien ulostuloja. Kaikesta huolimatta innovatiivista, opiskelija- ja opetussuunnitelmalähtöistä työtä paiskitaan joka kouluasteella lukutaidon puolesta.
Kaunokirjallisuudesta eväitä elämään ja lukutaitoon
Heidi Kangas kirjoitti mielipiteensä otsikoiden: ”Hyvän lukutaidon voi oppia yhteiskuntaluokasta riippumatta” (HS 11.1.2022). Niin voi, vaikka esteitä ja eriytymistä on. Siksi päiväkodit ja koulut ponnistelevat turvatakseen perustaa.
Kangas kirjoittaa painavasti kaunokirjallisuuden lukutaitoa edistävästä vaikutuksesta: ”Ja siksi kaunokirjallisuuden lukeminen ansaitsee tukevan paikkansa niin varhaiskasvatuksessa, perusopetuksessa kuin lukioissakin. Sillä pitäisi olla myös tukeva paikka ammatillisessa opetuksessa, sillä myös ammattikoululaiset tarvitsevat hyvää lukutaitoa.”
Tekeekin mieli antaa esimerkkejä kaunokirjallisuuden roolista ammattikoulutuksessa. Samalla se kertoo päättäjien lukutaidon, kirjallisuuden ja etenkin kaunokirjallisuuden lukemisen arvostuksesta. Äidinkielen pakollisia opintoja on 4 osaamispistettä, eikä siihen kuulu lainkaan kaunokirjallisuutta. Äidinkielen valinnaisessa opinnossa (3 osp) kaunokirjallisuuden lukeminen ja analysointi mainitaan vain yhtenä kymmenestä osaamistavoitteesta, eli ei kovin paljon pelivaraa anneta kirjasivistykselle, tuskin edes yhden kokonaisen kirjan lukemiselle. Ja totuus on, ettei valinnaista opintoa juuri valita.
Ammatillisessa koulutuksessa on myös pakollinen opinto Taide ja luova ilmaisu, jonka laajuus on 1 osaamispiste, lähiopetuksessa siihen saatetaan satsata valtakunnassamme 8 – 15 tuntia; mikään instanssihan ei määrää ammattikoulutuksen opetustunteja. Opinnon kahdeksasta tavoitteesta yksi on: ”Opiskelija käyttää kaunokirjallisuutta työnsä tukena.” Ja väännänpä nyt rautalankaa ja painotan: taiteeseen ja luovuuteen liittyvässä minimaalisessa opinnossa on kahdeksan erilaista osaamistavoitetta, joten johonkin paneutuminen (esimerkiksi kaunokirjallisuuden lukemiseen) tehdään jo lähtökohtaisesti mahdottomaksi. Mikä sivistysvaltio kytkee kaunokirjallisuuden yksinomaan työhön tai työtehtäviin? Miten sähköasentaja tai talonrakentaja käyttää työnsä tukena kaunokirjallisuutta? Miten tällaista kaunokirjallisuuden lukemista tulisi opettajan opettaa, ohjata ja arvioida?
Heikot lukijat seuranamme
Helsingin Sanomat (12.1.2022) otsikoi: ”Oppilaiden heikko lukutaito näkyy jo”. Ensinnäkin: lukutaidon puutteet ja eriytyminen ovat näkyneet jo pitkään; toisekseen: kouluissa koko ajan tehdään työtä asian eteen.
Jokainen äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja ymmärtää, että oppija tarvitsee ensiksi teknisen lukutaidon, seuraavaksi hän tarvitsee opettajan ja kavereiden innostavan keskustelun kirjasta, sillä ennen analyyseja lukuinto lähtee kokemuksista ja elämyksistä, myös yhteisestä jakamisesta.
On kuitenkin selviö, ettei pelkkä opettajien kannustus ja kekseliäisyys riitä paikkaamaan tilannetta. Koska kyse on harjoituslajista – ilman lukemista, lukemista, lukemista, eivät luku- ja analyysitaidot kehity – panostus, innostus ja arvostus tulisi tulla myös kotoa ja kavereilta. Ja hei, ihan koko yhteiskunnan tulisi näyttää, että kirjojen lukemista arvostetaan. Tämä on arvokysymys.
”Oppilaista moni kerskuu sillä, ettei ole koskaan lukenut yhtään kokonaista kirjaa, kertoo osa opettajista (HS 12.1.2021).” Nyt tarvitaan some, influensserit, kaverit, vanhemmat ja muut porukat kerskumaan toisin.
Satuin katsomaan tällä viikolla Huvila ja huussi asuntomessuilla -ohjelman, jossa esiteltiin kuusi hienoa, äveriästä kotia. Yhdessäkään ei näkynyt yhtään kirjaa eikä kirjahyllyä.
Onko rima matalalla?
Viime aikojen kirjallisuudenopetuskeskustelussa on tullut myös esille sellaisia kannanottoja, että opettajat madaltavat rimaa. Jos ei nuorta kirja huvita, ei sitten. Tarinoita on muissakin muodoissa ja niihin on monta reittiä. On audiovisuaaliset tuotokset, podcastit ja äänikirjat, on verkkokirjat ja kovakantiset. Vielä silti ei riitä, että näkee liikkuvaa kuvaa tai kuulee, sillä nyky-yhteiskunnassa ei pärjää edelleenkään ilman lukutaitoa.
Minua vaivaa kaikenlainen vastakkainasettelu kuten huonot, laiskat opettajat – hyvät opettajat; hyvä kirjallisuus – ”liian matalalle rima laskettu” -kirjallisuus. Sen sijaan voisi keskittyä esittämään ratkaisuja lukemisen puolesta.
Kyse on asenteista ja kirjavalinnoista, siitä, että lukunautinto herää ja keskittymiskyky lukemiseen kehittyy. Siitä, että kirjan kieli ja kerronta vievät mennessään. Siksi erilaiset kirjat osuvat erilaisiin lukijoihin.
”Lukemisen tulisi olla mukavaa, sillä ilo lisää motivaatiota. Ei tarvitse välttämättä lukea klassikkoromaaneja, kunhan lukee jotainkin – vaikka sarjakuvia tai tietokirjoja (HS 12.1.2022).” Ja jälleen käy niin, että lukutaitoa käsittelevät keskustelut ja kirjoitukset unohtavat yhden lukemista tukevan kirjallisuuden siivun, selkokirjat.
Selkoa kirjailoon
Harva opettaja on ensimmäiseksi tyrkyttämässä oppijan kielikyvyn rajoilta karannutta (klassikko)kirjaa, sen verran sensitiivistä porukkaa alalla on. Outoa, että aina mainitaan klassikot jonkinlaisena kauhuna – ihan kuin ne painottuisivat kirjallisuudenopetuksessa. Eivät painotu. Siitäkin huolimatta: on klassikoita ja klassikoita, ja on monenlaista uutta ja vanhaa – klassikoita myös selkokirjoina, jolloin jokainen pääsee osalliseksi tarinaan. Selkokaunokirjallisuutta alkaa olla nykyisin varsin paljon, sekä alun perin selkokielelle kirjoitettuna että ”yleiskielisistä” kaunokirjoista selkomukautuksina.
Mutta tuntevatko edes äidinkielenopettajat selkokirjat, arvostavatko he niitä tasavertaisina lukunautinnon lähteinä? Voi olla, että eivät, sillä esimerkiksi valtamedia ei ikinä esittele selkokirjoja kirjajutuissaan, joten koko laji jää pimentoon ja on altis ennakkoluuloille. Oletko sinä lukenut Hesarista tai maakuntalehdestä katsausta vuoden selkokirjoista tai kuullut niistä Ylen kulttuuriohjelmissa?
On vihdoin aika tuoda kovaäänisesti esille, että ei ole rimanalitus tarjota nuorille (eikä aikuisille) selkokirjoja. Helppo kieli ei tee kirjasta heikkotasoista. Ei. Se tekee kirjasta luettavan, se vie lukutaitoa eteenpäin, se avaa mahdollisuuden sujuvaan lukutaitoon, jossa myös tekstin sisältö avautuu. Siksi selkokirjat voivat olla portti kaunokirjallisuuteen, askel jopa siihen paljon puhuttuun klassikkoon tai seikkailuun, jännitykseen, tunteisiin tai muuhun – pääsy osalliseksi lukukokemusta. Se ei todellakaan ole vähäarvoista vaan yksi ratkaisu huolipuheen täyttämään lukutaidottomuuskeskusteluun.
Olen itse kokenut lukemattomia kertoja tottumattoman lukijan ilon siitä, että hän sai luettua kirjan alusta loppuun – että se tuntui mukavalta ja kohotti itsetuntoa. Kokemus tarjosi mahdollisuuden lukea myös seuraavan kirjan – toisen selkokirjan tai muun. Ja jatkaa lukuharrastusta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 