Ällistelen Rachel Cuskin romaania Ääriviivat (S&S 2018). Sen pää- ja sivutarinat pyörivät mielessäni, mutten heti saanut kiinni, mistä kirjoittaisin. Lukemista seuraavana aamuna (12.11.2018) lueskelin Helsingin Sanomia, ja tiedetoimituksen juttu vapaasta tahdosta antoi minulle avaimen Ääriviivoihin. Osa tutkijoista on sitä mieltä, että ”ihmisen teot syntyvät sellaisten monimutkaisten hermostollisten ja mielellisten mekanismien kautta, joista tekijällä itsellään ei ole hajuakaan. Ihmisten tietoiset perusteet teoilleen ovat niin sanottua konfabulointia eli jälkikäteistä tarinointia.” Jälkikäteistä tarinointia, kyllä!
Nautin suuresti Cuskin romaanin lukemisesta. Se on arvaamaton. Juonella ei taida juuri olla muuta väliä paitsi se, että siinä olla irrallaan omasta ympäristöstä. Romaanin kertoja on Englannissa asuva kirjailija, joka saapuu Ateenaan vetämään kirjoittajakurssia. Hän on eronnut koululaisten äiti, mikä totuus ei muutu miksikään, vaikka matkalla hän tapaa matkan aikana lentokoneen vieruspenkillä istujan sekä vanhoja ja uusia tuttuja ja kirjoituskurssilaisia.
Kerronta, kieli ja tunnelma kietoutuvat hienosti toisiinsa. Romaanin henkilöt kulkevat ohi, niin ihmiset ohittuvat, mutta sellaisiahan ihmiset ovat. Ja aina voi kulkea myös itsensä ohi.
”Minusta koko ajatus ”todellisesta” itsestä saattoi olla harhaa: toisin sanoen voi tuntua siltä, että sisällä on jokin itsenäinen minuus, mutta ehkä sitä ei oikeasti ole olemassa.”
Vaikka kohtaamiset ovat ohimeneviä, niissä usein paljastuu jotain sellaista, mitä henkilöt olivat ennen ja mitä nyt. ”Nyt” on nopea kohtaaminen, ja se samoin kuin mennyt muuttuu tarinaksi siitä, mitä kertoja on havainnut. Ja paljon jää myös havaitsematta.
”Joskus minusta on tuntunut, että elämä on sarja rangaistuksia tuollaisista havaitsemattomuuden hetkistä, että ihminen takoo oman kohtalonsa siitä, mitä hän ei huomaa tai mistä hän ei tunne myötätuntoa; että lopulta elämä pakottaa tuntemaan juuri sen, mitä ei ole tiennyt tai mitä ei ole ymmärtänyt ymmärtää.”
Yksi kimmastunut kirjoittajakurssilainen häipyy kertojan kurssilta vihaisena, koska kurssilla ei opeteta kirjoittamista. Siellä vain tarinoidaan. Minulle kyllä kirjan tarinat opettavat kirjoittamista ja lukemista: näin teksti virtaa. Ääriviivat näyttäytyy kohtauksina ihmisistä virtauksina, joita kukin patoaa ja järjestää siten narratiiveiksi. Silti elämäntapahtumat tuntuvat ennakoimattomilta. Ne vain sattuvat. Ja usein sattuvat. Hieno kirja.
Rachel Cusk saapuu toukokuussa Suomeen Helsinki Lit -tapahtumaan, ja Ääriviivoilla alkanut trilogia saa suomennosjatkoa.
– –
Rachel Cusk
Ääriviivat
suomentanut Kaisa Kattelus
S&S 2018
207 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Timo Parvelan viihdyttävät lastenkirjat saavat nyt bonuslisän, sillä Maukka ja Väykkä on ilmestynyt selkokielisenä versiona (selkomukautus Riikka Tuohimetsä, Avain 2018). Tämä kirja antaa uskoa lukemiseen lapselle, jolle suomen kieli tai sen lukeminen ei ole helppoa. Maukan ja Väykän tarinat viihdyttävät, ja eläinkaveruksien toilauksiin eläytyminen onnistuu.
Koulumaailman kuvaus menee romaaneissa helposti asetelmalliseksi. Huotarinen (Siltala 2018) tyylittelee reippaasti, joten ei huolta tavallisista asetelmista. Romaanissa tirkistellään opettajanhuoneeseen, mutta yhtä merkityksellistä on nykyteiniys tubetuksineen. Kiinnostavuus syntyy vinkeästä kerronnasta, jossa ajassa ja näkökulmissa liikutaan liukkaasti. Vetävää aikuisproosaa.
On tukuttain hyviä kirjoja, jotka eivät pääse esille valtamediassa. Taivas ilman reunoja (Karisto 2018) on yksi onnistuneista esikoisromaaneista, jonka kerronta on omaäänisen sujuvaa. Tapaan Vuori-Kemilän romaanin päähenkilön mielisairaalassa ja sitä ennen on tapahtunut jotain kohtalokasta, myös syrjäytymisvaaran paikkoja tulee paljon esille. Ei hätää, ei romaanissa aiheista huolimatta vain kieriskellä suomalaisankeudessa, sillä kuvausta raikastaa sanomisen ilo.
Dekkariksi Kauneussalonkia (Aula & co. 2018) sanotaan. On siinä murha. Kyllä sitä selvitetään ja sekoitetaan sen selvittämistä. Sitä tärkeämmäksi nousee kolumbialaisen yhteiskunnan kuvaus. Monen kerroksen väen epätasa-arvoinen asema ja sortohierarkiat näyttäytyvät karkeasti. Kirjan merkittävyyden kruunaa se, että se ei ole tavanomaisesti kerrottu, vaan tyyli ja näkökulma vaihtelee.
Jo ollaan joulukuun puolella, muttei Peter Sandströmin kirja Äiti marraskuu (S&S 2018) ole ajasta riippuvainen. Ei edes paikasta, vaikka Turussa ja Uudessakaarlepyyssä liikutaan. Kirjaa mainitaan pohdinnoiksi, ja saahan niin tehdä ja pohtia kirjan perheasioita – tai omiaan. Arvaamattoman kerronnan mestari saa taas yllättymään, mitä ja miten teemoja ja tilanteita voi verbaalisti kuljettaa.
Välillä tuntuu siltä, että Finlandia-palkinto leimaa kirjan: voittaja valitaan kirjamyynnin kassamagneetiksi, viis muusta. Viis siitä, sillä Jalosen Taivaanpallo (Otava 2018) loistaa kirjallisuuden vaikuttavuusvaloa. Se vie vieraaseen aikaan, paikkaan ja maailmankuvaan, se tekee sen todeksi ja eläväksi. Se saa ihastumaan ihmeestä: tämä matka tapahtuu kielellisesti.
Runokirjoista vinkkaan jouluun luontoa lähellä olevaa Olli Sinivaaran kokoelmaa Purkautuva satama (Teos 2018). Siinä tuntuu metsä, mutta koen myös kaupunkimaiseman. Runoissa on niukkuutta ja samalla voimakkaita tunnekuvia, jotka jäävät vaikuttamaan. Ehtaa runoa, ja silti pidän Sinivaaran ilmaisua myös rauhoittavan mutkattomana.
Minnan Canthin 175-juhlavuolsi koittaa ensi vuonna, mutta tänä syksynä avautui fiktionäkymä Canthin nuoruuteen ja avioliittoon, aikaan ennen mahtinaisen kirjallista uraa. Minna Rytisalo (Gummerus 2018) elävöittää heilahtelevan Minnan ja tasapainottavan aviomiehen yhteiselon. Romaanin lukemisesta kehkeytyy elämys, jossa fiktioon haluaa uskoa täysillä – ihan varmasti Minnalla ja Ferdinandilla oli tuollaista.
Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2018) esittelee niin kirjailija Mia Kankimäen matkailevaa itsen etsintää kuin myös kymmenen esikuvanaista renessanssista nykyaikaan. Kankimäen kirja on inspiroiva sekoitus matkakirjaa, tietoteosta ja autofiktiota. Kirjan innostavasta vaikutuksesta kertoo se, että se ratkaisi joulukuisen matkani suunnan: Firenzeen!
Kirjojen lopetukset innoittavat Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin esseilemään 30 erilaisesta romaanista loppuineen (WSOY 2018). Vaan ei juututa loppuihin, sillä kirjan alkupuolen dialogiesseiden ajatus virtaa ylipäänsä kirjoittamiseen ja kaunokirjalliseen kerrontaan. Maailmojen loput avaa kirjamaailmoja miellyttävän selkeästi – sisältö säihkyen. Ilahduttava kirjakirja!
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 