Kesähupiini kuuluu ehdottomasti historiaviihde. Olen viettänyt viime vuosina kesäaikaa muun muassa Paula Havasteen ja Kristiina Vuoren historiallisia romaaneja lukien tai kuunnellen. Leimallista kotimaiselle naishistoriaviihteelle on tarkka muinaissuomalasen elinpiirin ja uskomusperinteen kuvaus, mutta juonet punoutuvat rakkaustarinoiden ympärille. Tänä kesänä korkkaan Johanna Valkaman pohjoishämäläiseen rautakateen liittyvän tuotannon, jossa nuo samat ainekset vaikuttavat.
Valkaman Metsän ja meren suku -sarjasta on ilmestynyt kaksi osaa: Itämeren Auri ja Linnavuoren Tuuli (Otava 2016 ja 2017). Ensimmäisessä osassa nuori Auri on isoäitinsä parantajaopissa ja pelastaa hämäläisille salomaille harhailleen viikinkinuorukaisen, Haakoniin. Heti alusta on selvää, että pari heistä tulee, mutta siihen tarvitaan monet vaaralliset matkat aina norjalaiseen viikinkikylään asti. Lisäksi Aurin täytyy käydä sisäinen kamppailu, ollako mahtava parantaja vai vaimo. Aluksi ei näytä olevan vaihtoehtoa, voiko olla sekä-että.
Itämeren Auri kulkee sujuvasti ja sopii hyvin äänikirjaksi: juoni etenee, toimintaa katkovat päähenkilöiden tunneluonnehdinnat ja paikoin erittäin tehokkaat ymäpäristö- ja elintapakuvaukset. En ole yhteensattumien ystävä, mutta suon ne Aurin tarinaan, vaikka välillä tuntuu uskomattomalta, miten Auri selviää merimatkoista, kaappauksista ja muusta kuohuttavasta. Viihdyin silti neidon reissussa, ja myönnettäköön tässä se, että olen aina ollut heikkona viikinkeihin.
Jo sarjan aloitusosassa naisnäkökulma erottuu, mutta Aurin tyttärestä kertova Linnavuoren Tuuli on astetta feministisempi. Viikingin ja parantajan tytär uhmaa sukupuoliodotuksia ja karkaa hämäläiseksi kilpineidoksi viikinkinaisten tapaan. Romaanissa on oivaltavia kohtia sukupuoliodotuksista, esimerkiksi Tuuli ihmettelee kansanrunolaulujen miesten ja naisten roolimallien eroja. Myös perheen odotukset sekä tytölle että pojalle ovat kapeita, eikä nuorten ole helppo pullikoida niitä vastaan tai saada omaehtoisuudelle hyväksyntää. Riittääkö Tuulin jääräpäisyys muutokseen?
Tuuli jäykistyi, kun kuuli veljensä toiveikkaan puheen. Häpeä punoitti yhä näkyvämmin poskilla.
– Parhaimmille tai pahimmille – en minä tänne miesten perään lähtenyt!
Keulassa Tommo nojautui heitä kohti ja laski käsivartensa polvien varaan. Miehen katse oli utelias.
– Niin, miksi sinä oikeastaan lähditkään mukaamme?
Unti [veli] jatkoi soutamista. Tuuli tarttui kuuton laitaan, kun venho notkahti eteenpäin. Toisten lailla Untikin odotti hänen vastaustaan. Tuuli nosti leukaansa ja kohtasi Tommon niin vakaasti kuin saattoi.
– Minä lähdin omista syistäni. En ryhdy enää sivustaseuraajaksi, enkä katsele jäljestä, kun miehet niittävät kunniaa, seikkailevat sanansaattajina ja kohtaavat vastustajansa silmästä silmään.
Romaanissa Linnavuoren Tuuli on hienoja havainnollistuksia, kun kesä kääntyy syksyksi ja ensimmäiset pakkaset saapuvat. Kulkeminen vesireiteillä ja ratsain kuvataan niin, että tilanteet välittyvät väkevinä. Sotakuvaus yllättää minut, sillä verevästi ilmaistu kuvitelmien ja todellisuuden ristiriita on kaikkea muuta kuin romantisoitua taisteluseikkailua. Kirjassa on paljon erilaisia teemoja ja juonenmutkia, etenkin valtaan, sukulaisuuteen ja valintoihin liittyviä, lisäksi kiehtoo Tuulin veljen ja nuoren Arijoutsi-noidan suhde. Ennalta-arvattavuuksia on, kulunuttakin, silti juoni vetää.
Vaikka Tuuli on sarjan toisen osan selvä päähenkilö, on romaanissa paljon Aurin osuuksia, joissa tulee vanhemmuuden ja ikääntymisen tuntojen ohella esille luonnonuskon merkitys. Lisäksi eri heimojen kohtaamiset kertovat hämäläismetsien siimesten monikulttuurisuudesta: joka heimolla (hämäläiset, viikingit, tulilappalaiset) on omat jumalansa, noitansa ja parantajansa. Kukin uskoo tavallaan, mutta Tuonela, Alinen tai Valhalla taitavat sittenkin olla sama paikka.
Juonessa oleellista on, miten kiukutteleva hämäläislikka potee sovittamatonta syyllisyyttä, heilahtelee tunteissaan ja löytää rakkauden odottomattomalta taholta. Lukija kyllä arvaa lemmenaikeet jo varhain, mutta ehkä se on tämän lajityypin yksi peruskeinoista – ilman muuta haluan selvittää, millaisten vaiheiden kautta tunteiden täyttymys saavutetaan. Mielenkiintoisia hahmoja kirjassa on monia, esimerkiksi Tuulia opastava ikääntynyt pohjanmiesten joukoissa taisteleva kilpineito, joka antaa tärkeän ohjeen taistelukeihään käytöstä:
Tuuli katsoi Alvaa kummissaan, mutta vanha kilpineito vain kääntyi, nosti vesurin vyöltään ja katkaisi polun viereltä nuoren pajupuun:
– Tämä saa kelvata nyt. Ja se olkoon ensimmäinen oppisi: älä kiinny varteen. Vain terävällä päällä on merkitystä – sama pätee miehiin.
Kuulkaa, hullaannuin aivan matkasta levottomiin hämäläismetsiin ja vesistöihin Tuulin mukana! Keinuin kesän kuumimpana päivänä varjoisassa teiskolaispihakeinussa ja SIIRRYIN tuhatkunta vuotta taaksepäin, kun lähialueilla juoniteltiin ja taisteltiin Hämeen herruudesta. Valkama elävöittää minulle tuttujen seutujen historiaa. Ajatella, synnyinseutuni on saanut nimensä lappalaisilta, jotka asuttivat näitä alueita. Ajatella, pirkanmaalaissukuni asuintienoilla ovat pikkukuninkaat tapelleet vallasta, ja jälkiään ovat jättäneet mahdollisesti jopa viikingit. Historiaviihde on parhaimmillaan tällaista: se saa uskomaan fiktion todeksi, virittää mielikuvitusta ja voimistaa ymmärrystä siitä, miten on (ehkä) eletty ja tunnettu ennen.
Voi olla, että nimenomaan lähialueyhteydet lumosivat minut. Odotan, miten käy sarjan kolmannessa osan kanssa, joka ilmestyy elokuussa. Siinä Aurin nuorin poika seikkailee Fär-saarille saakka. Se on vielä sanottava, että toivoisin kirjoihin vähemmän kiiltokuvamaisen kaunisteltuja kansia.
– –
Johanna Valkama
Itämeren Auri. Metsän ja meren suku I
Otava 2016
historiallinen seikkailuromaani
äänikirjana 15 t 25 min, lukijana Petriikka Pohjanheimo
Kuuntelin BookBeatissa
Johanna Valkama
Linnavuoren Tuuli. Metsän ja meren suku II
Otava 2017
historiallinen seikkailuromaani
252 sivua eKirjana BookBeatissa.
Katso kirjailijan monipuoliset kotisivut.
Retkipaikka-sivustolla kirjailija valaisee Sarsan alueen historiaa ja yhteyksiä kirjaansa.
Itämeren Aurista voi lukea esimerkiksi blogista Kirjasähkökäyrä ja Lukujonossa.
Linnavuoren Tuulista on kirjoittanut mm. Oksan hyllyltä, jonka postauksessa on linkkejä muihin blogeihin.
Kaarlo Forsmanin suomentama Faust ilmestyi 1884. Runokielinen draama ei välttämättä ole mutkatonta luettavaa, sillä säemuotoinen ja melko kiemurainen sanomisen tapa on kaukana nykyproosasta. Kun pääsin tekstin rytmiin, aloin nauttia omaperäisestä ja värikkäästä kielestä. En voi vastustella, kun kielikekseliäisyys kukoistaa. Esimerkiksi näin suivaantunut Faust sivaltelee paholaistaan: ”Sä likaluonnos lieskamainen!”
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 